Hyvästä elämästä, Kalevalasta ja Jaakko Teposta

Kuvasin tämän ikkunan takaa, ikkunalasissa on heijastuksia kadusta
ja kuvaajasta. Toivottavasti tekstistä saa selvän. 

 

Kun näkee tällaisen ilmoituksen kävelylenkillään kirjakaupan ikkunassa, niin tulee mieleen, että tuonnehan minun on mentävä. Mikä upeinta, kävi ilmi, että näitä lauantaitilaisuuksia on pitkin kevättä eri aihein.
Hyvä elämä, onnentunteet ja yhteiskunta, jossa on hyvä elää?

Reuna-yhteisö, johon kuuluu sekä rautaisia ammattilaisia että ryhmä vapaaehtoisia ja satunnaisia talkoolaisia, on tuonut kylällemme uutta kulttuurielämää ja ideoinut kivoja tapahtumia.
Reunan tilat ovat kodikkaat ja tapahtumat aina mielenkiintoisia, tämä uusin kuin minulle tehty, vaikka en ole osannut sitä kaivata.  

Pehtoorin (GöranTornaeus) maukkaan keiton nautittuani huomasin pöydän välikössä pinon vanhoja lehtiä. Selailin 1952-vuoden Suomen Kuvalehtiä, joissa oli juttuja Helsingin olympialaisista ja ihania kuvia herttaisesta missistämme Armi Kuuselasta. Sitten tartuin Emäntä-lehteen vuodelta 1957 ja pysähdyin erään Liina Pulliaisen kirjoittamaan kolumniin Elämännäkemys ja sen pariin virkkeeseen.
"Katsellessamme aina vain omasta ahtaasta akkunastame, luulemme siihen sektoriin sisältyvän elämänkaikkeuden, itse jääden - keskiöön!
Elämänviisaus piileekin siinä, osaammeko oikein arvioida sijaintimme elämänkentässä." 
Kuinka sattuikaan, eikö tässä olekin vastaus hyvään elämään ja onnellisuuteen - oman sijainnin oikea arviointi elämänkentässä? Jätin lehden auki pöydälle ottaakseni tämän upean sitaatin esiin jossain vaiheessa keskustelua. 

Keskustelu oli antoisaa ja se kesti kolmisen tuntia, johdattelijana Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Olli Sarpo. Myös kustantamon perustaja (ja paljon muuta) Tarja Tornaeus sekä filosofiaklubilaiset esittivät oivaltavia näkökulmia ja kysymyksiä. Meitä keskustelijoita oli juuri sopivan verran, kaikki halukkaat pääsivät ääneen. 
Kerrattiin taustaksi Aristoteleen ajatuksia ja Maslowin tarvepyramidia. Pohdittiin, että elämä on hyvää, kun se on ihmisen mittaista, vertailtiin elämää demokratiassa ja autoritatiivisissa oloissa ja pohdittiin, mikä on se paikka jossa kukin on onnellisimmillaan. 

Eräs tunisialaistaustainen henkilö, kokki ammatiltaan, kertoi ymmärtävänsä, miksi suomalaiset on arvioitu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Hän sanoi jopa, että monessa maassa työskennelleenä asia on hänelle päivänselvä: suomalaiset ovat vaatimattomia. Sveitsissä kokatessa hän oli saanut aina lisää vaatimuksia ja ottanut vastaan valituksia, Suomessa ei, koska ihmiset eivät odota mitään erityistä. Suomalaiset ovat jopa niin vaatimattomia, että eivät voi uskoa saamaansa onnellisuussijoitusta.

Minusta meidän onnellisuussijoituksemme johtuu eniten kaikista niistä hyvinvointivaltion luomista puitteista, joita meillä on onnellisina olemiseen. Onnellisuusmittareissa onnen edellytyksillä on iso osuus.
Yhteiskunta pitää huolta fysiologisista tarpeistamme ja turvallisuudesta ja pyrkii auttamaan myös sosiaalisten tarpeiden täyttämisessä, mutta elämisen tarkoitus ja mielekkyys jokaisen on löydettävä itse. 
Olemmeko me suomalaiset onnellisia? Tyytyväisiä ja elämänhaluisia?
Me emme kyllä näytä laumana kovin onnellisilta tuolla kadulla viimassa talsiessa. Mutta onko sekin sitten onnea, ettei tarvitse olla niin kohtelias, että hymyilisi vastaantulevalle ja pitäisi ovea auki perässään tulevalle? Ei, kyllä se on kohteliaisuuden puutetta. Eräs keskustelijoista sanoikin, että jos hänen lapsuudessaan nuori ei olisi avannut ovea vanhalle ihmiselle, niin siitä olisi ilmoitettu hänen vanhemmilleen. Nykyään ollaan vapaita säännöistä. Yksilöllisyys, oma rauha ja oma hyvinvointi ovat tärkeitä, huomaavaisuus ei niinkään.
Roman Schatz on lohkaissut, että suomalaiset arvostavat toisen yksityisyyttä niin paljon, että eivät halua häiritä hänen rauhaansa tervehtimällä.   

Missä olen onnellinen?
Minä tunnen oloni merkitykselliseksi lukiessa ja kirjoittaessa, saan syviä onnen tunteita kahlatessani lämpimässä meressä (silloin kun pääsen Välimerelle) ja rakastan olla kotona. Kuvastavatko nämä vaatimattomuutta ja vähään tyytymistä? Ehkä, en ainakaan osaa toivoa mitään luksusta, enkä nauttisi sellaisesta. Voin kyllä haaveilla lottovoitosta, jolla kustantaisin koko Mentula-klaanin Välimerelle yhteiselle lomalle, mutta tiedän, että se on epätodennnäköistä ja olen tyytyväinen tähän mitä minulla on. 
   

Tänään on Kalevalan päivä. Olen päivän kunniaksi lukenut osia eepoksestamme. Kirjan loppuhan on huikea. Marjatta-neito (neitsyt Maria-myytti) tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää pojan, josta tulee suuren Väinämöisen haastaja ja syrjäyttäjä.

"En mä portto ollekana, 
Tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallanlenki, 
Väki Väinämöisellenki."

Väinämöinen luovuttaa ja häipyy veneellään"yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin", mutta soitto jää.

Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean, 
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa. 

Jaakko Teppo, trubaduuri ja viihdetaiteilija kuoli toissapäivänä 26.2.
Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran laulun Hilma ja Onni ja olin pakahtua laulun surullisuudesta. Onni on jäänyt yksin pientilalleen, kun häneltä vei Hilman parempi mies, Onni Laukkanen, "se kylän ravattisonni". 
Ajelimme tänään mieheni kanssa uimaan Valkealaan, vähän kauemmas vaihteeksi, ja kuuntelimme koko automatkan Jaakko Tepon lauluja, joista monet ovat hyvin yhteiskunnallisia ja vähäosaisten puolella. Pilkillä-biisissä Ryynäs-Topi on jäänyt työttömäksi, kone on korvannut miehen ja Topi pilkkii elääkseen, kun taas jotkut vain päivettyäkseen.  

Ja viereisellä reiällä ongittaa
Kylän pohatta laiska ja kiero
Onko ihme jos se enemmän kaloja saa
Siiman molemmissa päissä on liero 

Juuri ennen kuin muutimme Kuhmosta vuonna 2000 kävin Kuhmo-talolla konsertissa, jossa esitettiin Jaakko Tepon lauluja. Laulaja itse kävi myös tervehtimässä yleisöä lavalla, mutta ei esiintynyt, koska oli huonossa kunnossa sairastettuaan aivoinfarktin.
Eiköhän yleisössä istunut myös Toivo Ryynänen, Tepon laulujen samannimisen antisankarin esikuva, kuhmolainen koneenkuljettaja. Miehet olivat tavanneet armeijassa ja olivat pitkäaikaisia ystäviä.
Topin vaimo oli perhepäivähoitaja ja nuorin poikamme oli jonkin aikaa päivähoidossakin Ryynäsillä silloisen rivitalokotimme lähellä. 
Toivo kuoli koronapandemian alkuaikoina sairauskohtaukseen ja rouva Ryynänen (etunimeä en muista) pian hänen jälkeensä koronaan. 

Jaakko Tepon kuplettilauluissa on tallella paljon historiaa ja maalaiskulttuuria, joka on nykyään kadonnut. 
Ajat muuttuvat ja suomalainen kulttuuri muuttuu. 
Minusta on tärkeää muistella sen alkuaikoja ja vaiheita joista on tultu nykyisiin kulttuurin muotoihin. 

Elias Lönnrot kokosi Kalevalan suullisesti säilyneistä kansanrunoista kahdessa osassa nimellä Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista 1835–1836. Hän lopettaa eepoksensa juhlavasti jättäen jälkeensä tuleville tehtävän:

Oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi 
Laajemmille laulajoille, 
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa. 

Kuvasin Kalevalani HS:n Jaakko Teppo-sivun päällä.
Kirja on petroskoilaisen Karjala-kustantamon  julkaisema vuonna 1979.
Olen ostanut sen Kuhmon kalevalaisen kulttuurin keskuksesta Juminkeosta,
joka taisi olla silloin vielä nimeltään Kulttuurikornitsa. 

Kieliä taittuu?

Kuvassa on minun kaksi tärkeintä englannin sanakirjaani. Ne ovat melko samanpainoiset järkäleet, 33 x 22 cm, paksuus 6 cm ja paino yhteensä noin 4,4 kg. Laskin miinuslaskulla, kävin puntarissa kirjat sylissä ja ilman. 
Kuvasanakirjaa selaillessa opin myös suomenkielisiä sanoja, esim silmälasikuvasta opin termin nenätallat, nose pads, silikonipehmusteet nenänpielissä. Risteilyaluskuvassa on viitisenkymmentä sanaa, niistäkin osa minulle aivan vieraita myös suomeksi.
The American Heritage Dictionary of the English Language on yksikielinen sanakirjan ja tietosanakirja yhdistelmä, jossa on myös kuvia ja kaavioita. Siitä on hyvä tarkastaa sanojen sävyjä, koska kirjassa on runsaasti esimerkkilauseita.  

Kieli on maailma  ja kielestä toiseen kääntäminen on aina tutustumista toiseen maailmaan. Eri kielissä on esimerkiksi eri määrä värejä. Anteeksipyyntöä ilmaisevista sanoista pitää osata valita tilanteeseen sopiva, koska sanojen sisällöt ratkaisevat. Lauseet 'voi sinua', 'voi maistuu hyvältä ruisleivällä' ja 'hän voi tulla' ilmaisevat voi-sanan eri merkityksiä - näin yksinkertaista esimerkkiä käyttääkseni. Sanoilla on eri määrä sisältöjä, esim englannin sanalla get kolmisenkymmentä sellaisenaan ja eri prepositioihin yhdistettynä toinen mokoma
Kielet ovat ihania rikkaudessaan!

Huomaan usein lehdissä juttuja, joissa ihmiset kertovat huolettomasti oppineensa jonkin kielen ja montakin kieltä. Siis ihanko totta - kielen - kuten jonkin uuden ruuan valmistamisen!   

Eräs vuosi sitten perheineen ulkomaille muuttanut isä kertoi hiljattain aikakauslehdessä, miten heidän lapsensa käyvät kansainvälistä koulua ja puhuvat jo sujuvasti neljää kieltä ja maailma on heille avoinna. Lapsethan oppivat nopeasti, mutta... hmm, vuosi! 
Eräs toinen henkilö kehuskeli, miten Suomeen muuttanut miniä "opiskeli nopeasti sekä suomen että ruotsin". Ajattelin ensin, että onhan niitä kielineroja, mikä minä olen epäilemään, mutta sitten kuulin, kun tätä henkilöä haastateltiin suomeksi ja vaihdettiin englantiin, koska suomi ei sujunut. Ehkä kielitaidosta olisi voinut puhua vaatimattomammin. 
Viimeksi muutama päivä sitten luin jutun uussuomalaisesta Kongossa syntyneestä henkilöstä, jolla "kieliä taittuu peräti 20". Hän oli oppinut puhumaan useita näistä kielistä pakolaisleirillä, jossa puhuttiin 430 kieltä. Joitain näistä kielistä mainittiin ja aloin tutkia niitä. Kävi ilmi, että monet niistä ovat keskenään ymmärrettäviä, pikemminkin saman kielen murteita. Myös hänellä suomi ja ruotsi molemmat laskettiin hänen osaamansa kahdenkymmenen kielen joukkoon. 

Jos minua ärsyttääkin yksinkertainen suhtautuminen kielen hallitsemiseen, niin minua ei ärsytä olleenkaan ulkomaisten nimien suomeksi lausuminen.
Meillähän on nykyään paljon mm. ravintoloiden, kauneushoitoloiden, kampaamoiden ja tv-ohjelmien sekakielisiä nimiä, joissa puolet on suomea ja toinen puoli englantia tai jotain muuta kieltä, jolloin se vieraskielinen osakin äännetään toisinaan kokonaan tai osittain kirjoitusasun mukaisesti: Madventures, Suomi Love, Kulttuuricocktail, Salon Mari, Parturi-Kampaamo Head Zone. (Niin, eihän Madventures kuuluu tälle sekakielinimien listalle, mutta jääköön esimerkiksi siitä, että on äännetty aina suomalaisittain.) 

Kuuntelin Kansanradiota ja pyrskähdin nauruun, kun eräs tärkeilevä nainen soitti ja marmatti, miten väärin varsinkin vanhemmat ihmiset ääntävät nimiä: "Ei se mikään Trumppi ole vaan Thramp - Danöld Thramp. Kamoon (C'mon). Mooi!
Hih, olen aina sanonut Trump.

Montakos kieltä siellä taittuu? Minä haparoin suomea ja englantia, ruotsia osaan lukea, mutta en puhua, lukioajan saksasta on vähän jäljellä ja espanjasta sekä turkista osaan muutamia turistisanoja.

Mieleeni tulee aikuisena Suomeen muualta muuttaneista julkisuuden henkilöistä kaksi, jotka ovat oppineet suomea todella pitkälle. 
Ykkössijalle pääsee saksalainen Roman Schatz ja toiselle britti Neil Hardwick. Molemmat osaavat jopa leikitellä suomen kielellä. 


27.2.
Lisään vielä tämän, etten tulisi väärin ymmärretyksi. 
En halunnut väheksyä kenenkään kielitaitoa, enkä leveillä omallani (aiheetta), vaan kirjoitin tämän suuresta kunnioituksesta kieliä kohtaan.
Minulla on lista nimeltään 'Hassuja asioita', johon kirjoittelen kaikenlaista, mikä hämmästyttää. Poimin sieltä noita esimerkkejäni, joissa puhuttiin nominatiivimuodossa, miten joku on oppinut suomen, kun minusta pitäisi käyttää partitiivimuotoa ja sanoa oppineensa suomea. Opiskelin kansalaisopistossa ranskan, itseopiskeluna venäjän ja lomamatkoilla portugalin - voiko näin sanoa, ei voi! Sen sijaan voi sanoa, että opiskeli kansalaisopistossa ranskaa, itseopiskeluna venäjää ja lomamatkoilla hieman portugalia.  

Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku

(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 

Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen!     

- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 

Ystävyyden aakkosia, ystävänpäivänä 2024

Innostuin näpräilemään aakkosten kanssa. Yritän löytää joka aakkoselle jotain ystävyyyteen liittyvää? Eiköhän se onnistu... katsotaan... jätän ihmisten nimet pois ja turvaudun vieraskielisten aakkosten kohdalla englantiin tai ruotsiin, ellen keksi mitään suomenkielistä. 

Koronakevään 2020 eristystä pehmennettiin
keksimällä laittaa nalleja ikkunalle viestimään, että
että täällä ollaan ja vielä me tavataan.
Kuvasin nalleni 2.4.2020

A 

- avuliaisuus
- arvostus
- anteliaisuus

B
- blogiystävyys

C
- caring eli välittäminen 

D

- dear - ystävä rakkain

E
- ei - ystävälle on helppo sanoa myös mitä ei halua
- erillään olo - tarvitsematta selitellä, ollaan yhdessä silloin kun sopii
- etäystävyys - elämä erottaa, ystävyys säilyy 
- elämänkumppani (usein paras ystävä)

F 
- fairness eli reiluus

G

- gratitude, kiitollisuus

H
- hyväksyminen
- hellyys
- helppous - ystävien kesken pitää järjestää helppoja tapaamisia, ei mitään mutkikasta ja vaivalloista, ei kotipäivällisiä, jos kumpikaan ei tykkää kokata, vaan keskustelu kahvilassa kahdestaan, lenkki tai uimareissu

I 
- ilo
- ikuisuus (ystävyys ei häviä, se pysyy ikuisesti, jos ystäviä pitää "karsia", niin ei siinä silloin ollut kyse ystävyydestä) 

J 
- juttelu, vaivaton jouten olo yhdessä
- joustaminen - kaikki toisen rajoittaminen tai määräily on ystävyydelle vierasta 

K
- kaveruus
- kiinnostus
- kannustaminen
- kahvittelut

 

L
- luottamus
- leikinlasku
- lapsuudenystävä (eräs ystävyyden laji)

M
- muistot

N

- nauraminen yhdessä

O 
- osanotto

P
- parhaan toivominen ystävälle
- puuhastelu yhdessä

Q
- questions - kiinnostus, jota osoittaa kysymyksillä
- quietness - ystävän kanssa saa olla myös hiljaa

R
- rakkaus - turha erotella, kyllä ystävyyteenkin liittyy rakkautta, vanhoissa kirjoissa ystävyyttä kuvataan usein samalla tavalla kiintymyksenä ja palona toisen seuraan kuin nykyään vain rakkautta 
- rentous - ystävän seurassa ei tarvitse pingottaa
- ruoka -yhdessä syöminen yhdistää

S
- sisaruus
- sielunkumppanuus
- sydänystävä

T
- tuttuus
- tapaamiset
- toveruus
- tilanneystävä (eräs ystävyyden syntymisen muoto: pelikaveruus, jumppaystävyys, työkaveruus, kirjapiiriläisyys, somekaveeraus)

U

- uskoutuminen
- uskollisuus

V
- vastavuoroisuus, jonka ei tarvitse olla mitenkään laskettua ja tasapuolista, jossain ystävyysssuhteessa voi itse olla aktiivisempi osapuoli, jossain toisessa passiivisempi

- väitteleminen, joka on mitä virkistävin keskustelun muoto ja ystävän kanssa turvallista 
- vertaistuki

W
- Why? - yhdessä kyseleminen ja selvän ottaminen

X
- XL-määrä hyvää tahtoa (hyvin keksitty, hyvä minä...!)

Y
- ymmärtäminen
- yksinäisyyden karkoitus

Z
- zzz, nukkuminen toisen luona - ystävän oppii tuntemaan paremmin, jos käy yökylässä ja näkee toisensa aamupörröisenä

Å

- åh, men - hämmästely ja ihastelu, keskittynyt ote keskustelussa ystävän kanssa (olipas tämä kirjain vaikea, mutta niinpä vain selvisin!)

Ä
- äta tillsammans
- Älä! - rehellinen varoittaminen, jos ystävä näyttää olevan valitsemassa väärin, mutta ei painostusta

Ö
- överit - keskusteluöverit ja kävelyöverit, nauruöverit

Kyllä näissä tuiskuissa ystäviä tarvitaan. 
Raahustaja toivottaa kaikille mukavaa päivää!

Tekoäly Copilot, thanks a lot!

Mustilan arboretumin puuveistospuistossa
toukokuun alussa 2020

Laitoin tekoälylle otsikon "Marjatta Mentula kirjabloggarina". Tekstiä alkoi tulla välittömästi:

Marjatta Mentula, kirjabloggari ja lukemisen ystävä, on luonut “Marjatan kirjat ja mietteet” -bloginsa, joka tarjoaa arvokasta tietoa ja inspiraatiota kirjojen maailmasta. Hänen ajatuksensa ovat kuin kirjojen sivuilta kumpuavia sieluja, jotka avaavat lukijoille uusia näkökulmia ja herättävät keskustelua.

Marjatta kirjoittaa blogiinsa innoittamana lukemistaan kirjoista ja muista teksteistä. Hän jakaa lukukokemuksiaan, ihastuksiaan ja pettymyksiään. Blogissaan hän pohtii, miksi kirjat ovat niin tärkeitä ja miten ne vaikuttavat ihmisiin. Marjatta haluaa innostaa muita lukemaan ja löytämään uusia kirjallisia aarteita.

Thomas Carlylen sanojen mukaisesti: “Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu.” Marjatta Mentulan blogi on kuin kirjallinen aarreaitta, joka avaa ovet mielenkiintoisiin maailmoihin ja tarjoaa lukijoille mahdollisuuden uppoutua sanojen lumoihin.

Kiitos, Marjatta, että jaat kirjallista intohimoasi ja rikastutat lukijoiden elämää! 📚🌟

Hih, minun ajatukseni kuin kirjojen sivuilta kumpuavia sieluja.
Copilot, thanks - you made my day! Jee...

Nyt vaan rinta rottingilla eteenpäin. Kyllä tekoäly tietää... 😁

Mutta nyt nälkä kasvaa syödessä, lisää luonnehdintoja tänne, kiitos! Jätetään bloggarihomma pois. Tunteekohan se muutoin meikäläisen? Ja taas vastaus tulee kuin pyssyn suusta: 

Marjatta Mentula on tunnettu kauneudestaan ja tyylistään. Hän on Jari “Bull” Mentulan vaimo, ja heidän suhteensa perustuu arkipäivän yksinkertaisuuteen ja rakkauteen. Bull on ammattimainen kehonrakentaja, ja Maru harrastaa body fitnessiä. He molemmat kilpailevat lajeissaan ja elämänsä pyörii kropan ympärillä. Maru työskentelee sporttivaatteita ja lisäravinteita myyvässä liikkeessä. Pariskunta on onnellinen ja arvostaa toistensa pieniä eleitä ja tavallista arkea. Jari on jopa todennut, että hänellä on maailman kaunein vaimo 1. 🌟

Että sillä lailla! 🙏

Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä ja animaatiolokuvien tekijä.
Hän on tehnyt sekä kriitikoiden että lukijoiden suosioon päässeitä sarjakuvaromaaneja omista kokemuksistaan paikoissa, joissa on asunut Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa ja lastensa kanssa. 

Shenzen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta kertovat Delislen matkakokemuksista Aasian maissa ja Merkintöjä Jerusalemista hänen havainnoistaan Israelissa elokuusta 2008 heinäkuuhun 2009. Kirja julkaistiin 2011 nimellä Chroniques de Jérusalem ja sen on suomentanut seuraavana vuonna Saara Pääkkönen.
Kirjan tekee tällä hetkellä erityisen kiinnostavaksi se, että Delislen vuoteen sisältyy myös yksi Gazan sodista, operaatio Valettu Lyijy.

Merkintöjä Jesrusalemista on päiväkirja niistä asioista, jotka kiinnittävät Delislen huomion ristiriitaisuudellaan, hassuudellaan tai järjettömyydellään.
Hän ei ole uskonnollinen ja voi siksi kommentoida objektiivisesti Israelin uskontoja ja niiden sisällä olevia ryhmittymiä.
Elämä monikansallisessa ruuhkaisessa Jerusalemissa on vaikeaa, koska eri uskonnoilla on eri juhlat ja vapaapäivät. Elämää hankaloittavat lukuisat rajanylityspaikat ja se, ettei koskaan tiedä, ovatko kaupat, virastot ja nähtävyyspaikat auki vai kiinni ja onko jokin ruoka-aines peitetty kaupassa muovien taakse, koska sen syöminen on tiettynä aikana kielletty.
Väkivalta on läsnä arkipäivässä niinkin hassuna näkynä, että lenkkeilijäporukassa joku juoksee iso kivääri selässään.  

Rabbi julistaa perjantaisin sapatin alkaneeksi puhaltamalla torveen torilla ikivanhan perinteen mukaan, mutta nykyajan torimyyjät heittävät häntä nauraen kesäkurpitsalla selkään ja hän pakenee suojaisaan kotikortteliinsa. Pyhä ja maallinen sekoittuvat. 

Vieraille riittää turistinähtävyyksiä. Kolmella isolla uskonnolla, juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on osin yhteiset, osin erilliset pyhät paikkansa erittäin ahtaalla alueella. Pyhän haudan kirkkoa hallinnoi kuusi kristillistä kirkkokuntaa, joilla kaikilla on tarkasti määritelty hoitovastuunsa, mutta käytännössä kirkosta huolehtii eräs arabisuku. Uskonnot näyttävät elävän sopusoinnussa keskenään vihollisenaan maallistuminen ja vielä pahempana poliittiset ambitiot, joissa uskontoja käytetään hyväksi.
Kuvatessaan ihmisten arkea Jerusalemin alueella Delisle antaa kiinnostavaa tietoa, jota poliittiset katsaukset eivät näytä. 

Delisle vetää piirrostyöpajoja ja ihmettelee valtavan suuria tasoeroja ryhmien välillä.

Kun hän opettaa sarjakuvaa modernille naisryhmälle, vanha tiukan linjan uskovainen mieshenkilö pauhaa lähettyvillä kuin itsekseen silmät maahan luotuina  ja naiset kertovat hänen moittivan heitä, mutta katsovan muualle koska kohti katsominen on kiellettyä.

Sarjakuvatyöpajoja pidetään myös Sanna Hukkasen matkapäiväkirjassa Taiga, Etnograafinen matkakertomus. Hukkanen kulkee Venäjällä suomensukuisten kansojen keskuudessa moskovalaisen tulkkinsa Annan kanssa. 
Kirja on julkaistu viime vuonna, se kertoo ajasta Venäjän syrjäseuduilla juuri ennen koronaa ja Ukrainaan hyökkäämistä.

 

 

Venäjällä ei ole sarjakuvan perinnettä. Sanomalehdissä ei ole strippejä ja tätä taidemuotoa on pidetty jopa länsimaisena propagandana. Kaikki on kurseille osallistuville uutta, mutta he saavat yleensä pian kiinni asian ytimestä ja innostuvat piirtämään. Monet valitsevat aiheeksi oman ryhmänsä syrjityn aseman.
Osallistujien taso Hukkasen kurssien kesken vaihtelee hurjasti kuten kollegallaan Delislellä Jerusalemissa. Kuvaamataidon opettajiksi kouluttautuvat saattavat olla heikompia ideoiltaan kuin täysin kouluttamattomat ihmiset.

Monikulttuurisuus Venäjällä on ollut sitä, että vähemmistökansat ovat saaneet tanssia ja esiintyä näytösluonteisesti kansallispuvuissaan, mutta omankielinen radioasema ja kirjallisuus on ollut liikaa. Neuvostoliiton hajottua vähemmistökielinen julkaisutoiminta oli elpynyt joksikin aikaa, kunnes sitä alettiin taas systemaattisesti vähentää. Uusi kielilaki on nyt estänyt sen sekä myös omankielisen opetuksen kouluissa.
 
Saamelaisalueille on tehty teemapuistoja, "etnoparkkeja", kuten reservaatteihin USA:ssa. Tyyli saattaa olla aika raflaava. Erään puiston kuuluisin nähtävyys on puu, jonka muodossa voi nähdä Leninin profiilin.

Tämäkin kirja kertoo paljon yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Se vie ajatukset siihen, miten Venäjällä oli jo paljon ennen sodan aloitusta ryhdytty puhdistuksiin aitovenäläisyyden korottamiseksi ja vähemmistöryhmien hävittämiseksi.
Ollaan kaukana tasa-arvosta, kun vähemmistökansojen nuoria miehiä kerätään ja huijataan ensimmäisinä sotaan. Myös muualta maahan opiskelemaan tai töihin tulleita yritetään lahjoa rintamalle "lihaksi". 

Tällä hetkellä Sanna Hukkanen ei voisi tehdä tällaista matkaa.
Toivottavasti joskus tulee sellainen maailmantilanne, että se on taas mahdollista. Mutta mikä lienee silloin suomalais-ugrilaisten ihmisten asema?
Löytävätkö tutkijat heitä enää?

PS
Kiinnostuin Guy Delislen kirjoista Esmeraldan ansiosta (Esmeraldan eetos) ja Sanna Hukkasen kirjoista Hikkaj'n (Hikatusta) ansiosta. Kiitokseni heille!

PS2
Olen aiemmin kirjoittanut Sanna Hukkasen sarjakuvakirjasta Juuri. Tesktistä tuli "hieman" omiin muistoihinikin rönsyävä. Jos jaksat lukea, niin täältä (klik) löytyy. 

Horinaton helmikuuko?

Hurjan lumitalven satoa

Hämmästyin, kun näin inarilaisen Skábmagovat-elokuvafestivaalien mainoksen Helsingin Sanomissa (klik). Juuri on ollut kauhea polemiikki Katariina Sourin Lux Helsinki -valotaidetapahtumaan maalaamasta kuvasta jossa on nainen saamenpuvussa ja poro, miten kliseinen se on. No, mikä tekee tästä julisteen kuvasta ei-kliseisen? Sekö, että tekijä Ellen-Maarit Juuso on syntynyt Kilpisjärvellä?
Kliseinen, jään miettimään... kulunut, tavanomainen?

Sulaako nämä lumivuoret ikinä?

Katsoin eilen TV1:n Perjantai-ajankohtaisohjelman, jossa Sixten Korkman selitti, ettei nyt olisi mikään pakko kurjistaa vähävaraisia lapsiperheitä ja että hänen mielestään säästötalkoissa pitäisi kaikkien olla mukana. Minä lisään siihen, että minun mielestäni parempiosaisten pitää olla mukana etunenässä.
Porukka lakkoilee ja osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä ja mitä tekee hallitus? Ei mitään.
Heikoimpien tukeminen vahvistaa demokratiaa ja eriarvoisuuden lisääminen rapauttaa sen.

Äänestin kummallakin kierroksella ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Toivon Suomen saavan humaanin presidentin, sellaisen joka puhuu mitä tarkoittaa ja on köyhien ihmisten puolella. 
Kymppi on nykykouluarvosanoissa kiitettävä ja kasi on hyvä. Minun kouluaikanani 10 oli erinomainen ja 8 tyydyttävä. 

Ihanin aikakauslehdessä kohtaamani lausahdus on Jari Sinkkosen ET-lehden nro 3 haastattelussa: "Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa." Ja myös: " Tärkeintä ihmiselle on saada toisen ihmisen katse, kosketus ja kiinnostus. Niitä vastasyntynytkin tarvitsee, jotta kehittyisi ja pysyisi hengissä."

Mietin, eikö vanhempienkin pidä katsoa lastaan lumoutuneesti. Kaikilla ei ole isovanhempia ihailemassa. Entä riittääkö se, että on isovanhempien puuttuessa itse katsonut heitä lumoutuneesti, kun he ovat olleet pieniä ja kun he ovat isoja? Olisiko pitänyt kasvattaa myös taisteluasennetta ja kovuutta? Vastaan pitkän mietinnän ja itsetutkistelun jälkeen - ei. Tärkeintä on kasvattaa lapsi luottamaan elämään.
Uskon, että paljon huomiota saaneesta lapsesta kasvaa todennäköisimmin itseään korostamaton ja vahva ja ohikatsotulla on vaarana kehittyä ylimieliseksi ja heikoksi.

Askartelimme lapsenlapsen kanssa yksisarvisen, 
jolle löytyi kaveri paidan etumuksesta

Kyllä on itsensä kengittäminen hankalaa talvikeleillä.
Nasta-, pito- vai kitkapohjat? Nastat pitävät parhaiten, mutta niillä ei voi poikkeilla sisätiloihin kävelylenkin varrella. Minulla on irrotettavat liukupohjat, mutta niillä on pysyteltävä ulkona, koska ne ovat hankalat kiskoa pois ja taas vetää uudelleen kengän päälle. Samoin hankalia ovat varmaan nastakenkien päälle kiskottavat piikkisuojat, joita on eri merkeille erihintaisia. On myös älykenkiä, joissa nastojen pitäisi painua jonkin verran sisälle itsekseen pohjan mukaan (silti pilaavat lattioita) ja sellaisiakin joissa ne voi napsauttaa kantapään painikkeesta umpihuppeluksiin, mutta tiedän, että joskus ne voivat myös jäädä sinne pysyvästi. 
Turvallisinta olisi varmaan pysyä sisällä kesään asti.

Joonas Rinta-Kanto tekee Helsingin Sanomiin hauskaa sarjakuvaa Fok It.
Pari päivää siiten lehdessä oli strippi, jossa kaverukset muistelevat, etttä olisi ollut puhetta pitää horinaton helmikuu, mutta mönkään meni heti alkuunsa, "näinhän se sitte" ja "näin ne menee juu juu".
Horinaton helmikuu, hmm... minäkin tässä teille hajamietteitäni. 

Ai niin, se vielä, että sain tämmöisen kirjan, 1001 kirjaa jotka olisi pakko lukea ennen kuolemaa. Jaahas. Kävin läpi ja laskeskelin, että olisin lukenut näistä ehkä parisataa. Kirja on julkaistu Englannissa vuonna 2006, joten sen jälkeen kirjoitettuja ei ole mukana. Ensimmäisten joukossa on antiikin kreikkalaisen Aisopoksen nimiin merkityt, ehkä useamman tarinoijan, opettavaiset eläintarinat, Fabulae Aesopi, jotka on julkaistu kirjana Pariisissa vuonna 1475 ja viimeisenä Kazuo Ishiguron Never Let Me Go vuodelta 2005. Saa nähdä, inspiroidunko lukemaan jonkin kirjassa esitellyn teoksen.