Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Yo soy Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Päivän paras II

Matkustaminen tekee vaatimattomaksi, kun näkee, miten pienen tilan kukin meistä maapallolla täyttää. 

Nyt olisi tarjolla monta tänä päivänä vastaan tullutta tekstiä, mutta valitsen Päivän parhaaksi tämän Gustave Flaubertin (1821-1880) ajatuksen, koska kaipaan päästä hengittämään jotain muutakin ilmaa kuin tätä suomalaista napinaa ja vikojen etsimistä muista.
Jos hallitus neuvoo pitämään maskia niin se on opposition mielestä pahaa ihmisoikeuksien rajoittamista ja jos ei neuvo, niin silloin Suomen kansalle valehdellaan ja meidät jätetään valistusta vaille. Hoh hoijaa!
Toinen päivän paras olisikin Tuomas Kyrön romaanissaan Kirjoituskonevaras löytämä selitys meidän suomalaisten tavalle etsiä purnaamisen aiheita ja nähdä omat olot huonompina kuin ne oikeasti ovat: Suomalainen onni on lupa valittaa kaikesta. 

Otin kirjoitukseni kuvat Istanbulin matkalla keväällä 2012. Silloin olin sitä mieltä, että tänne, tännekin, on päästävä takaisin - pian. 
Iskelmässä lauletaan kaupungin vanhaa Konstantinopoli-nimeä ja uutta Istanbulia pohtien: 
Nimet muuttuu vain/ja niillä peitetään/ ettei mikään muutu lain/ihminen säilyy entisellään...

Toivotaan, ettei omahyväisyys lisäänny maskien takana välttämättömän liikkumattomuuden myötä. Asiat voi tehdä niin monin eri tavoin hyvin, ja vain vuorovaikutus vie meitä eteenpäin, niin ihmisiä kuin kansojakin.

Istanbul sai Konstantinopolilta/kaiken loiston/ Bosborin rantamilta

Minulla on ikävä matkustelua...
Se toinen matka Istanbuliin on tekemättä. Katselin kuvia ja muistelin, miten mahtava kaupunki; jokainen kaupunginosa kuin oma maailmansa, perinteinen elämä modernin vieressä, maailman parasta ruokaa... suurkaupungin ihmiset niin sydämellisiä kuin vain turkkilaiset osaavat olla. 
Mutta Poriin olisi tarkoitus mennä kuun lopussa. Ja viikon päästä on Helsingin Kirjamessut. Etänä - mikä tylsä sana. Vali-vali-valitus! Paras siis vain tyytyä siihen mitä saa, kun ei voi saada haluamaansa, sitä vuorovaikutusta. 

Miten siellä? Onko kaukokaipuuta? 

  

Maailman mielenterveyspäivä 10.10. 2020

Maailman mielenterveyspäivän tämän vuoden teema on kuunteleminen. Erittäin tärkeä teema. 

Olen nähnyt teemalauseen Kuunnellaan ja kohdataan toisiamme. En haluaisi olla niuho, mutta eihän sijamuoto 'toisiamme' sovi molempiin verbeihin. Kuunnellaan toisiamme ja kohdataan toisemme, eikö niin? Usein kyllä käy niin, että kaikessa kiireessä ja tohinassa me kohtaamme vain pikkasen toisiamme, sen osan toisesta, mikä itselle sopii ja mihin on aikaa, eli silloin partitiivimuoto olisi hassuudessaan sopiva. Silmäilemme toisen puhuessa jo puhelinta tai mietimme malttamattomana mitä sanomme heti kun pääsemme väliin ja unohdamme pysähtyä siihen, mitä toinen sanoo. 

Alkukuvassa on ote Leonard Cohenin laulusta Slow, jossa ylistetään hitautta. Paitsi kiirettä ja menoa, niin kyllä nykyään on alettu arvostaa myös elämän hidastamista. Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani (eilen, onpas minullakin vauhti päällä!) ajatuksista, joita Mari Mörön romaani Paikkaa ja mieltä herätti. Kirjan lopussa on kohta joka sopii hyvin mielenterveyspäivän kuuntelemisen teemaan.

Ei me kaikki olla sankareita, mutta kaikki olemme asiantuntijoita tässä: omassa elämässä. Kuuntele jotakuta tai ole kuuntelematta, jyrää vähemmän ja pidä huolta, ettei se suista muita raiteiltaan. 

"Ole kuuntelmatta" kuulostaa tylyltä, mutta ajattelen sen korostavan rehellisyyttä, sitä että on rehellisempää olla kuuntelematta kuin olla kuuntelevinaan. 

Kuunteleminen on aktiivista toimintaa, usein vaikeampaa kuin puhuminen.  Se vaatii harjoittelua. 
Itselläni on pälpättämisen syynä usein se, että viihdyn paljon yksin, ja kun sitten tapaan muita ihmisiä, niin satsaan tapaamisiin paljon, sähköistyn - ja puhun. Maskista - tuosta kiusasta - saattaa olla apua kuuntelijan rooliin pysähtymisessä. Jos nyt jotain positiivista siitäkin...

Tänään on myös Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä, henkilökohtaisessa elämässäni saunailta ja lukemista sekä telkkaria. Katson dokumentin Leonard Cohenista ja Marianne Ihlenistä ja jatkan Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaan lukemista. Se on parempi kuin odotin ja sisältää mm. kiinnostavaa pohdintaa kirjailijan työstä. 

Kyllä ei ollut huono elokuva, oli hyvä.

Kuva: kaupunkilehti PK 29.8.2018

Uusi Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuva on aivan eri kuin se ensimmäinen Mielensäpahoittaja, joka tuntui sketsikokoelmalta ja antoi päähenkilöstä hieman reppanan kuvan.  

Vuoden 2014 elokuvan ohjasi Dome Karukoski ja päähenkilönä oli itseoikeutetusti Antti Litja, koska hän oli lukenut ansioituneesti Tuomas Kyrön kirjoittamat vanhan hämäläismiehen yleisönosastokirjeet Pikkujuttu -kuunnelmasarjassa, josta koko Mielensäpahoittaja-ilmiö sai alkunsa. 
Kaikki alkoi siis viisiminuuttisista osista koostuvasta tilauskuunnelmasta, jonka jokainen osa alkoi "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".

Tämän jälkeen Kyrö on ideoinut keksimänsä sympaattisen hahmon ympärille useita kirjoja, ja kirjoista on kehitelty näytelmiä eri teattereissa. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvan alussa mies hyvästelee haudan lepoon pitkään sairastelleen vaimonsa ja kokee sen jälkeen oman elämänsä merkityksettömänä. Maailmalla menestynyt uratykki, Pekka- poika, on ärsyyntynyt itsepäiseen isäänsä jo varhain eikä osaa nähdä tätä uusin silmin. Pojantytär osaa. 

Papan ja teinitytön yhteiset päivät tytön karattua papan luo oman elämänsä kriisitilanteessa on kuvattu todentuntuisesti. Yhteentörmäyksiä tulee, mutta pohjalla on toisen oikeaa kuulemista ja kuuntelemista, ymmärrystä, jota Sofia ei saa omilta vanhemmiltaan. Välillä papan on kyllä etsittävä naapurinsa Kolehmainen, arkkivihollisensa ja ikiystävänsä, kun hän tarvitsee aikuisen ihmisen, jolle uskoutua ja jolta kysyä neuvoa oudossa tilanteessa. 

Elokuvassa on kyse elämän perusasioista, elämästä ja kuolemasta ja siitä, miten elämää pitäisi elää.

Kaksi kohtausta erottuu hienosti muuntuvana toistona, vanhan miehen käsi hyväilemässä kuolleen puolison jähmeää kättä ja sama käsi koskettamassa varovasti pienenpientä kättä keskoskaapin aukosta. Ensimmäisessä kohtauksessa katsojaa liikuttaa kumarainen, luovuttanut hahmo ja jälkimmäisessä käsien kokoero ja pienen käden löytäneen iloa tunnusteleva katse. 

Muita hienoja kohtauksia:

Kun Mielensäpahoittaja hoksaa sanoa aina oikeassa olevalle pojalleen "anteeksi, että sinusta on tullut minä"; kun kaksi vanhaa miestä istuttaa perunaa, toinen ajaa traktoria ja toinen tiputtelee traktorin perässä olevasta istutuskoneesta perunoita vakoihin muuttolintujen auran kaartaessa keväisen vainion yli (oma isäni tuli mieleen); kun Sofia heiluu musiikin tahdissa ja houkuttelee pappaa tanssimaan ja papan suojamuuri "en laula, en tanssi, en juhli" ikäänkuin vähän raottuu; kun vanhat miehet istuvat kesäyönä pellon laidalla puimassa asioita selin kuvaajaan. 

Elokuvan on ohjannut Tiina Lymi, ja pääosia esittävät onnistuneesti näyttelijäkonkari Heikki Kinnunen ja nuori teatterikoululainen Satu Tuuli Karhu.

Kinnunen tulkitsee roolihahmonsa tunteita pienieleisesti, silmät kertovat, ja Karhu on juuri niin energinen, vilpitön ja leikkisä kuin 17-vuotias terve nuori tyttö vain voi olla. 

Ohjauksesta annan kiitoksen, rytmi toimii. 

Sulevi Peltola naapurina on ihana, koominen ilman mitään yrittämistä. Miten hän sen oikein tekee?
Jani Volanen poikana ja Elina Knihtilä miniänä ovat saaneet pääosan esittäjien hahmoja ohuemmat hahmot esitettäväkseen. Hyvät suoritukset heilläkin, kuten myös pienempien roolien esittäjillä.  

Tunnelma on arkinen ja samalla jotenkin runollinen, arjen kauneuden taltioiva. Nauroin paljon ja itkinkin, vähäsen. 

Mietin, sanoiko Mielensäpahoittaja kertaakaan sitä hokua "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...", ei kai. Tässä mentiin syvemmälle, mielensä pahoittamisen päivät olivat jo takanpäin ja kävivät ilmi vain oman pojan katkerissa muistoissa.  

Tällaiselle lämpimälle kokoperheen elokuvalle voisi olla tilaus myös kansainvälisillä markkinoilla. 
Teemat ovat yleismaailmalliset: sukupolvien kuilu, uudesta aloittaminen, elämän ihme, maailman muuttuminen ja ihmisen muuttuminen.  

Ojennan tämän kukkakimpun omalta parvekkeelta filmiryhmälle kiitokseksi. Kiitos!

Olen työhuoneessani paossa keittiössämme hääräävää putkiremonttiporukkaa. Tätä kestää pitkään. Olemme varustautuneet mikroaterioin ja kertakäyttöastioin. Yksi puuhasteluareena, ruuanlaitto, on nyt entistäkin helpompaa, mutta suihkussa pitää rampata alakerran saunatiloissa. Onneksi vessa on käytössä, ja kun sen kimppuun käydään parin viikon kuluttua, niin me lähdemme pois tieltä matkalle Italiaan. Siitä tarinaa myöhemmin. 

Kirjoitin ylläolevan ihan yhtä päätä, "yhtäkkiä", kun edellistä väsäsin monena päivänä korjaillen ja hioen. Nähtävästi on helpompi kirjoittaa pelkkää kiitosta kuin hakea sanoja sille, ettei pidä jostain. Positiivisella on helpompaa!
"Yhtäkkiä" on lainausmerkeissä siksi, että se on lapsuuden miljöössäni käytetty ilmaus nopeasti tapahtuvalle. Opiskelijana ystäväni nauroi, että ethän sinä mitenkään voi käydä yhtäkkiä kaupassa. En niin, kyllä se nyt eri murteita kuunnelleena jo tuntuukin oudolta.

Mukavia syyshetkiä itse kullekin! Nyt se on meillä, syys. Takkiakin tarvitaan. 

Tuomas Kyrö, Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014), vanhuksen suru

Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittaja -sarjansa huipennuksen, pakinatyylisten kirjojen jälkeen romaanin, jossa päähenkilöstä kasvaa entistä moniulotteisempi persoona. Tyylilajina on realistinen huumori maustettuna surumielisyydellä. Se on huumoria kyynelten läpi, kuten Chaplinin elokuvissa. 

Mielensäpahoittajan elämän suuri tragedia on emännän päätyminen hoivakotiin, lopullisesti. Uskollinen vanhus ajelee ”Voortti Eskortilla” päivittäin vaimon luo syöttämään tätä ja on joskus näkevinään hänen katseessaan tunnistamista. Yksitoikkoinen, velvollisuudentäyteinen ja erittäin kunnollinen elämä alkaa uuvuttaa hyvää miestä, mutta tätä hän ei tietenkään voi tunnustaa. Alkaapahan vain nikkaroida itselleen ruumisarkkua. 

   Minä hoidan emännän. Kuka minut hoitaa? Tuleeko poika syöttämään? Enemmän epäilen. Haluanko että tulee? Kyllä en. Hoitajako kierittää minua sängyllä, näkee takapuolen ja etupuolen. Suihkuttelee ja miettii samalla jotain ihan omia asioitaan että mitä piti kaupasta ostaa, onko kissanruokaa, kylläpä tuoksahtaa tämäkin herra eletylle elämälle.

   Jos ei ole ketään, joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?

Eräs Mielensäpahoittajan mielipahan vakiosyy on maailman muuttuminen huonompaan suuntaan. Velttoilu ja turha kulutus ovat asioita, joiden aiheuttaman harmituksen vuoksi hänen suonensa ovat alkaneet tukkeutua, ei rasvasta eikä sokerista, kuten kunnanlääkäri epäilee. Terveyssyyt ovat ajaneet miehen purkamaan mielipahojaan ja kirjoittamaan terveen järjen puolesta lehtien mielipidepalstoille. Mielensäpahoittaja on ihan oikeassa monissa asioissa. Jos kaikki eläisivät kohtuullisesti kuten hän, niin tulevaisuuden skenaariot alkaisivat taatusti muuttua positiivisempaan suuntaan. Hänen korostamiensa arvojen, tavallisuuden ja tolkun, noudattaminen säästäisi ihmisten hermoja. 

Luulevat että elämä on lyhyt ja siksi paarilaskun on oltava pitkä ja ylinopeuden suuri. Koettavat elää yhden vuoden aikana vuosikymmenen. Kokeilevat millaista on olla yksin, yhdessä ja ryhmässä, opiskelevat ja pitävät välivuotta samaan aikaan, kulkevat halpalentokoneilla interreiliä ja vaihtelevat kristinuskosta buddhalaisuuden kautta ateismiin ja viikinkien riimukiviin, koska kaikenlaiselle lööperille ollaan avoimet. 

Kyllä korjaan ja huomautan: pitkä on elämä.

Ympäristöstä löytyy yksi ihminen, jota Mielensäpahoittaja kunnioittaa, naapurin thaimaalainen vaimo. Tämä on uuttera ja ehtiväinen juuri niin kuin emännät Mielensäpahoittajan nuoruudessa.

    Luulenpa, että thaimaanialaisten pitää pienestä saakka kykkiä riisipellolla ja marjametsässä, eikä siellä istuta pehmeissä tuoleissa hipelöimässä näyttöjä ja miettimässä mikä tänään eniten masentaa.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja näyttää päähenkilöstään surumielisyyden lisäksi uutena piirteenä myös joustavuuden. Mielensäpahoittaja ymmärtää, että ei siitä mitään tule, että jokaisen pitäisi ajatella kuten hän. Hän huomaa, että hänen hotellin saunassa kohtaamansa pitkätukkainen poika onkin fiksu, ”sivistynyt lättähattu”, home sopii juustoon ja kirkkoherrana voi ihan hyvin olla kirkkorouva. 

Jääräpää tutustuu myös uusin vempaimiin eikä ollenkaan huonoin tuloksin. Nuoren miehen hänelle lahjoittama ”sylitelevisio” avaa uuden maailman. Sieltä voi katsoa vanhoja hyviä ohjelmia, nykyään kun ei ole asiaohjelmia vain nauruohjelmia, nähdä pojan syöttämässä emäntää, kun on itse joutunut sairaalaan, ja käydä kaikissa niissä eksoottisissa paikoissa, joista aiemmin on saanut vain lukea.  

Kirjan loppu testamentteineen ja kirjeineen on hyvin liikuttava. Ne kirjeet ...

Sanotaan, että kirja syntyy uudelleen aina luettaessa. Minun lukukokemuksessani vaikutti se, että olen vasta ihan viime aikoina kunnolla ymmärtänyt, että olen itsekin menossa vanhuutta kohti ja sairauksien mahdollisuus kasvaa. 

Käväisin juuri kirjan luettuani Kouvolassa Senioreiden Suhinat -tapahtumassa, jossa Pirkko Mannola heitteli säärtänsä korviin ja teki spagaatin. Sieltä tultua luin tuoreesta Viva-lehdestä, miten Sirkka Garam on rintasyövän jälkeen sairastunut dementiaan. Naiset ovat samanikäiset, 75 vuotta. Toinen käy töissä täyttä päätä ja toinen ei enää halua lähteä kodin ulkopuolelle, koska nolostelee kömmähdyksiään. Kukaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tuo.

Mielensäpahoittajassa on elämänkaari iloineen ja suruineen. Testamentista löytyy hieno ajatus ”Miksei ilollakin voi surra?”. Se tuntuu sopivan koko tämän kirjan motoksi, ainakin minun lukukokemukseni tuntui juuri siltä. Ei ollut huono kirja. Oli hyvä! Kiitos, Tuomas Kyrö!

Kirjan lopussa on vielä tekijän loppusanat, yhteenveto Mielensäpahoittaja -projektista, sekä valloittava kuva kirjailijasta. Melkein suljin kirjan tätä sivua huomaamatta.

Mielensäpahoittaja alkoi radiopakinoista 2009. Viidessä vuodessa on syntynyt neljä suosittua kirjaa, äänikirjoja, näytelmiä useissa teattereissa ja nyt myös tuore elokuva. 

Elokuva on ollut tekeillä yhtä aikaa tämän viimeisimmän kirjan kanssa. Ehkä se olisi pitänyt tehdä tämän jälkeen. Odotin elokuvalta enemmän. Minulle siinä ei ollut kuin yksi koskettava kohtaus, se jossa Mielensäpahoittaja seisoo orpona keskellä Helsingin keskustaa. Kaupunkielämä pyörii ympärillä ja vanhus seisoo keskellä siihen kuulumattomana. Melkein kuulee hänen ajatuksensa: ”Jos ei ole ketään joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?”