Mikä nyt painaa mieltä

Tämä kuva on otettu noin 45 vuotta sitten itselaukaisijalla opiskelija-asunnossa. Olin toisen luokan opettajana Jousenkaaren kansakoulussa Tapiolassa viimeistellen siinä ohessa opintojani, ja tuleva mieheni oli armeijassa. Kuvaa ottaessamme hän oli käymässä lomilla. Silloin oli keskitalvi. Seuraavana kesänä menimme naimisiin - vaikka ei olisi tarvinnut (niin sanottiin Pohjois-Karjalasta työpaikkaa kysellessämme, saa tulla avoparinakin). Olen kirjoittanut kuvan alle japanilaisen runon.

Salata koetan 
turhaan - rakkaus näkyy
kasvoistani niin 

että kaikki kysyvät:
mikä nyt painaa mieltä?
(Kanemori)    

Ja sitten tuore otos, jossa hillitymmät ilmeet, mutta muutoin samat tyypit... no tietenkään ei ole vanhennuttu, ei sitten yhtään. Kuva on lapsenlapsen ottama Kotkan Hesburgerissa, johon poikettiin hääpäivälounaalle Merimuseo Vellamosta tultua. 

Tämä olkoon meidän virallinen 2 X 70 vuotta ja 45-vuotishääpäiväkuvamme. Hääpäivä on meille tärkeä päivä siksikin, että samana päivänä heinäkuussa 1975 syntyi Rovaniemellä erääseen perheeseen tyttö, josta oli tuleva meille mieluisa miniä. Hieno sattuma!

Tämän kuvan kanssa voisi sopia Eeva Kilven runo Vanhojen rakkaus.

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Runo on kokonaisuudessaan niin traaginen, etten lainaa enempää.
Ikä e i  o l e vain numero. Ikä muuttaa ihmistä kaikella tavalla, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. 

Eräs ystäväni kertoi, miten hänen äitinsä vanheneminen ilmeni vierailuilla. Ensin oli kaikki itse tehtyä ja pöytä kauniisti katettu, sitten tarjottava alkoi olla kaupan valmistuotteita ja pöytä katettu arkiastioin, ja lopulta vieras sai hakea keksipaketin kaapista. Minä olen pääasiassa ykkösvaiheessa. Hese-lounas oli pieni pakon sanelema välipala, että jaksettiin odottaa minun gourmet-illallistani Mentula residenssissä. Kaikki Keeping Up Appearances -fanit ymmärtävät tämän vitsin. (Tuolla sarjalla on niin huono suomalainen nimi, Pokka pitää, että on pakko kirjoittaa alkuperäinen nimi.) 

Tiedän, että siirtyminen vähempään ottaa koville hänelle joka haluaisi kaiken jatkuvan yhtä hyvin kuin aina ennenkin.  

Alan mökkielämän jälkeen pakata Kainuun reissulle. Lukemiseksi mukaan lähtee Patrik Svenssonin romaani Ankeriaan testamentti. 

Viime aikoina olen lukenut mielenkiintoisista naisista, fiktiivisestä Almasta Hannu Mäkelän tyylikkäässä pienoisromaanissa Rakkaudella, Alma ja kirjailija Raija Siekkisestä siskonsa kirjailija-suomentaja-kieltenopettaja Ritva Hellstenin muistelemana romaanissa Raija. Luin myös Anna-Maria Eilittän kiehtovan romaanin Kun olen poissa. Päähenkilö, keski-ikäinen perheenäiti Ilona, joutuu auton töytäisemäksi ja kuolee, mutta jää henkiolentona seurailemaan läheistensä elämää. 

Nämä kolme romaania ovat niin tasokkaita, että lupaan ja vannon kirjoittavani niistä, kunhan siirryn sosiaalisesta elämästä enemmän sosiaaliseen mediaan posottamaan. Uudistetussa Bloggerissa lukee 'uusi postaus', kun ennen kirjoitettiin 'uusi teksti'. Minusta tuo termi on aina kuulostanut posotukselta/paasaamiselta ja välillä olenkin kiittänyt jotain bloggarikaveria vahingossa hyvästä posatuksesta. En pidä myöskään blogi-sanaperheestä blogata, bloggari, bloggaaja ja blogisti. Kuulostavat oudoilta muljahduksilta suomen kielessä. Mutta minkäs teet, semmoinen bloggaajaihminen olen mielellään edelleen, jos korona suo. 

PS Minulla oli näemmä Eilittä kirjoitettu väärin, ja virhe toistuu kommenteissa. Olen pahoillani. Korjasin nimen nyt 31.7. 

PPS Voi voi, eräs ystäväni kysyi tänään, olenko lukenut kirjan 'Rakkaudella, Alma'. Olen, ja samassa hoksasin, että minähän olen lukenut kirjan nimen vain 'Alma'. 'Alma' loistaa kannessa isolla ja sen yläpuolella on ohuesti sana 'Rakkaudella'. Minulla on tämä kirja mukana täällä lomareissulla, kun ajattelin, että kirjoittaisin jotain tästä tai Eilittän kirjasta. Nyt on tämäkin korjattu. Ei koskaan pitäisi kirjoittaa kiiretilanteessa. Pyydän taas nöyrimmäisesti anteeksi. (Illalla 31.7.)

Nainen: hysteerisestä tomeraan - ja taasko hysteeriseen?

Johanna Naukkarinen: Museum of Hysteria -näyttely

Olette ehkä panneet merkille viimeaikaisen tiuhan kirjoitustahtini. Pian alkaa pitempi vaihe, johon kuuluu enemmän menoa ja meininkiä, reissuja (Suomen sisällä, tietysti) ja kyläilyjä, jolloin luulen blogin päivittämisen jäävän vähälle. Kirjoitan nyt "varastoon" ja sadepäivän ratoksi.

Kävin Kouvolan taidemuseon näyttelyssä, katsoin elokuvan ja luin kirjan. Näistä kokemuksistani löytyy yhteisenä nimittäjänä ajan henki. Me näemme samat asiat aivan eri tavalla riippuen ajasta ja sen jotenkin yhteisesti päätetystä ajattelutavasta. 
Miten näihin "oikeisiin kokemistapoihin" oikein päädytään? Jotkut mielipidevaikuttajat, osa heistä asiantuntijoita, osa äänekkäitä maallikkoja, kertovat, miten meidän pitää katsella maailmaamme ja mitä me saamme siitä ajatella, ja yhtäkkiä suuret joukot tuntevat, että juuri näin asia on.

Koronatauon jälkeinen Kouvolan taidemuseon päänäyttely Luonnon edestä (Heinon taidesäätiön kokoelmat) käsittelee ihmisen luontosuhdetta ja  pieni Kouta-gallerian näyttely Museum of Hysteria 1800-luvun naisten sairausilmiötä, hysteriaa, rinnastettuna uudempiin kaupallisiin naiskuviin. 
Luonnon edestä teokset ovat lainassa Heinon taidesäätiön kokoelmasta.

Kim Simonsson, Sammaltyttö, 2014

Oli mielenkiintoista nähdä, miten nykyään huoli on usein luontokuvien teemana, kun aiemmin luonto merkitsi ensisijaisesti rauhaa.

Kim Simonsson, Sarjasta suojautuminen, 2003

Hysterianäyttely on taiteilija Johanna Naukkarisen laatima. Hän oli saanut inspiraation teoksilleen piirroksista, joita pariisilaisen Salpêtrièren sairaalassa tehtiin tutkittaessa ja luokiteltaessa sairaalaan tuotuja erilaisista hysterian oireista kärsiviä naisia. Näyttelyn nimi Museum of Hysteria on myös sama kuin tämän erikoissairaalan taidemuseolla, jossa teosten aiheena olivat hysteeriset naiset. Näyttely koostuu valokuvasta, pienistä kristalliveistoksista, joissa etsitään syitä hysteriaksi nimetylle sairauskonseptille ja teossarjasta Studies on Science and the Feminine Figure (2015 - 2019), jossa taiteilija on rinnastanut piirroksissaan tieteenhistoriallisia hysteria-asentoja muotikuvaston naisten poseerauksiin. Tämä rinnastus ja vanhanaikaisten opetustaulujen käyttö piirrosten pohjana ironisoivat hysteriadiagnoosiin liitettyä lumoa. 
Näin me näemme nyt, mutta silloin aikanaan hysteria oli vakava diagnoosi ja luokitus, johon moni nainen solahti itsestäänselvästi. 

Tuli käydyksi myös elokuvissa monen kuukauden tauon jälkeen. Kävin naisystävieni kanssa katsomassa saudiarabialaisen elokuvan Maryam, jonka on ohjannut maan ensimmäinen naisohjaaja Haifaa Al Mansour.
Maryam on nuori, tomera nainen, lääkäri patriarkaalisessa Saudi-Arabiassa, jossa jotkut vanhemmat miespotilaat eivät suostu naislääkärin hoidettavaksi, vaikka hengenlähtö olisi lähellä.

Irlantilaisen Emilie Pinen omaelämäkerrallisia tekstejä sisältävää teosta Tästä on vaikea puhua on mielenkiintoista verrata Al Mansourin elokuvaan. 
Nuori naislääkäri Maryam pyrkii paikallispolitiikkaan saadakseen tien sairaalalle kuntoon. Hän ei lannistu, vaikka joutuu vaalitilaisuudessa puhumaan miesporukalle viereisestä huoneesta ruudun kautta. Hän näkee, että paljon on tehtävä työtä vielä tasa-arvon eteen, mutta päämäärä on selkeä. 
Pinen kirjan alkukielinen nimi Notes to Self (merkintöjä itselle) kertoo feminismistä ja ajan hengestä läntisessä hyvinvointivaltiossa. Naiset ovat saaneet isot asiat korjatuksi jo edellisten sukupolvien aikana ja nyt on mahdollista keskittyä itseen. Usein keskitytään korostamaan omaa erityisyyttä, niin henkilönä kuin naisena. Tehdään iso numero kuukautisista ja muista naisena olon kärsimyksistä, ollaan vihaisia ja loukkaannutaan herkästi. Tehdään iso ero miehiin, vaikka toisaalta pyritään häivyttämään sukupuolieroja.  
Jos joku loukkaantuu tästä vertailevasta havainnostani, niin ymmärrän sen, loukkaantuminenhan on myös ajan ilmiö.

Onko hysteerisyys taas muotia? Nyt naisten itsensä masinoimana näkemyksenä  omasta erityislaadustaan? Kysyn, en sano että näin on. 
Minusta on iloinen asia olla nainen.  

Ettei tulisi väärää kuvaa, niin Pinen kirjassa on muitakin "merkintöjä itselle" kuin kuukautiset. Se alkaa vahvalla kuvauksella siitä, millaista on olla alkoholistin läheinen, mutta loppua kohti teksti käy tylsäksi, koska se alkaa toistaa samaa lapsellista "aktivismia", mitä olen kuullut kyllästymiseen asti. Tabuja on purettava, karvojen pitää saada rehottaa ja kuukautisista pitää saada puhua päivällispöydissä. Hoh hoijaa. Suomalainen nimi kertoo, että on asioita, joista on vaikea puhua, mutta miksi kaikesta intiimistä pitäisi puhua missä vain, ketä sellainen kiinnostaa. Kirjoitettuna omakohtaisten kärsimysten puiminen toimii terapiana ja on vertaistukea lukijoille. 
Kirjailija kutsuu kirjoituksiaan esseiksi ja sellaisina niitä mainostetaan, mutta minusta ne ovat nimensä mukaisesti päiväkirjamaisia tekstejä, paitsi ensimmäinen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, joka on painavin, ja jos siinä olisi vielä jotain oman tarinan ulkopuolelta, yhteiskunnallista asiaa, viittauksia kirjallisuuteen tai tutkimuksiin, niin sitä voisi kutsua esseeksi. 
Petyin siis tämän kirjan antiin ja huolestuin siitä, onko essee-genressä tapahtumassa ikävä muutos ja esseiksi aletaan kelpuuttaa mikä tahansa pohdiskelu. Kirjan takakannessa Pinen kirjasta puhutaan autofiktiona, mutta muistan lukeneeni haastattelun, jossa hän itse sanoi, ettei kirjoita fiktiota, vaan kaikki on suoraan omasta elämästä ja että hän kirjoittaa löytääkseen itsensä.  

Tämmöisiä aatoksia tänään. Harkitsemme, lähtisimmekö mieheni kanssa huomenna Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan, aika pitkä matka, vai katsoisimmeko näyttelyn virtuaalisesti. En ole katsonut yhtään virtuaalinäyttelyä tai -konserttia koronaeristyksen aikana, ne ovat niin laimeita versioita oikeasta mukanaolosta. 

 -------------------

Lisäys iltasella: 
Kävin nyt lukemassa lehtiarvosteluja ja blogikirjoituksia tästä Pinen kirjasta. Autofiktioksi määrittelyä on kommentoitu virheellisenä muuallakin, mutta en huomannut, että esseeksi tulkitsemista olisi kritisoitu. 
Yleensä kirjasta on pidetty enemmän kuin minä pidin, ja Goodreadsia selatessani huomasin, että siitä on pidetty enemmän Irlannissa kuin Suomessa. Irlantilaista yhteiskuntaa olisikin voinut käsitellä kirjoituksissa enemmän, se lisäisi kiinnostavuutta, mutta silloin kirja ei olisi enää "notes to self".  

Voisitko rakastua aivoihin? - P C Jersild, Sielun silmin

P C Jersildin kirja Sielun silmin osui käteeni mökin hyllystä, johon on kertynyt sekalainen kokoelma kirjallisuutta, mökin rakentamiseen liittyvää, kotona lukematta jäänyttä ja satunnaisia ostoja. Tämän kirjan mies oli hankkinut Taavetin kirjaston poistomyynnistä. Arvasin kansikuvasta, että kyseessä ei ole hartauskirja, vaan ehkä jotain scifiä. Jaa-a, vuodelta 1981, johan niin kaukaiset kirjat joutavat poistettavaksi. Alkukielellä En levande själ. Takakannessa on ote Claes Anderssonin Hufvudstadsbladetissa julkaistusta arviosta:
"Huimaava lukuelämys, yksityiskohtiaan myöten äärimmäisen tarkka, hullua mustaa huumoria tulviva. - Kirja on jännittävä kuin trilleri, täynnä hienonhienoja yllätyksiä, suurin niistä lopussa."

Kirjan päähenkilö on pelkät aivot, joiden ympärille rakentunut ihminen on ennen kuolemaansa hengityskoneessa saatu allekirjoittamaan vapisevalla kädellään suostumus siihen, että hän jatkaa elämäänsä tutkimuskäytössä pelkkinä aivoina. Ennen kuin viimeinenkin muisto poistetaan aivot muistavat ajatelleensa, että mitä vain paitsi elämä rautakeuhkossa. Koskaan hänelle ei selviä, kuka hän on ollut, nainen vai mies ja minkä ikäinen, kaikki on pyyhitty pois. Hoitajalta, johon hän rakastuu ja saa yhteyden ajatuksensiirrolla, hän saa tietää olevansa Ypsilon. On siis ollut muitakin aakkosjärjestyksessä ennen häntä, ja miten hän voisi olla viimeinen.

Nyt hän asettaa peilin pystysuoraan ja minä tulen kuvaan. Näky ei ole mitenkään mieltäylentävä. Olisi liioiteltua puhua kasvoista. Olen alastomat aivot, jotka makaavat akvaariossa. Toisen silmäni he ovat antaneet minun pitää. Se kököttää kuin pieni maalattu muna vartensa päässä itse aivojen edessä. He ovat ottaneet pois kaiken, mitä en tarvitse: vartalon, kasvot, kallon, silmien lihakset. Yhden silmän olen kuitenkin saanut pitää. Näen hyvin, mutta vain suoraan eteeni. Jostakin syystä he ovat jättäneet myös korvalehdet. Ne lerpattavat surullisina molemmin puoli harmaankellertäviä, poimuisia aivopuoliskoja. Korvasimpukoiden sisällä sijaitsevat tasapainoelimet - mutta en ymmärrä, mitä minä teen korvalehdillä vedessä. Ehkä ne toimivat jonkinlaisina vakaajina, kuten evät tai köli. Toisin sanoen siis näytän rihmaiselta merimaneetilta, jolla on yksi ammottava silmä. 

Huippuälykäs kun on -  varmaan siksi valittu tehtäväänsä ja yhtään kapasiteetistahan ei kulu ruumiin toimintojen ohjaamiseen - niin Ypsilon alkaa suunnitella pakoa, apunaan tutkimushuoneessa vaelteleva simpanssi Flink ja jonkun ruumiista irrotettu Käsi, jonka Ypsilon huomaa toimivan hänen ajatuksensa avulla.

Paitsi valtavan hauska  - voi, miten huomaan kaivanneeni hauskuutta kirjoissa, iloa, ei sarkasmia! - niin Jersildin romaani on myös vakavia kysymyksiä herättävä. Aloin miettiä kehon ja mielen suhdetta ja merkitystä.
Ilmeisesti kehomme muuttuu ympäristön muuttuessa. On kaavailtu, että koneen päälle taipunut ihminen muuttuu fyysisiltä ominaisuuksiltaan heikoksi. Meistä on jo tullut likinäköisempiä verrattuna ennen ruutujen tuijottamista eläneisiin ihmisiin.

Entä voiko pelkkiin aivoihin rakastua? Kyllähän nettipelimaailmaan uponneet nörtit ja esim. kouluampujat ovat puhuneet tyttöystävistä ja poikaystävistä, joita eivät ole koskaan tavanneet (ja kuvakin saattaa olla väärennös). Ypsilon himoitsee hoitajaansa Emmaa, ja kyllä Emmakin antaa Ypsilonille erityisen helliä aivopesuja. 

Suuri ongelmani on ujouteni. Oikeastaan haluaisin huutaa Emmalle:'Tule minun viereeni!' Minä sanonkin sen vielä  - ennen kuin tämä päivä on illassa.
...
Saan ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni odotukseni. Iltapäivällä minä sanon sen hänelle. Käyköön miten käy. Tiedän, että hän hyväksyy minut, tiedän, ettei kummallinen ulkonäköni pelota häntä. Toisen ulkonäöstä välittää vain suhteen ollessa alullaan, myöhemmin sitä ei enää ajattele. Tai kyllä minä ajattelen Emman ulkonäköä. 

Hauskuus ja surumielisyys yhdistettynä tekstissä on pettämätön yhdistelmä minulle. Siihen vielä ripaus romantiikkaa ja filosofisia mietteitä. 
Ypsilonin kautta tulee käsitellyksi tieteen tavoite päästä yhä suurempaan älyyn yhä kustannustehokkaammin. Aivomötikkä tarvitsee energiaa ja hoitoa, olisiko jotain vielä ekonomisempaa? Tunteet ovat riesa, kun "puhdasta älyä" tarvitaan, mutta ei ylitsepääsemätön asia, onhan aivoissa kaksi puoliskoa. 
Miten käy Ypsilonin, kun tekniikka ajaa ohi? Miten käy rakkauden?

Aivot olen minä. Mutta missä aivojen osassa minuuteni sijaitsee?
Siinäpä kysymys, jonka parissa voi askarrella pitempäänkin. 

------
En malta olla kertomatta täällä lopussa, mikä minun aivojani on askarruttanut tänään, molempia lohkoja. Ennen vastasin aina kaikkiin puheluihin ja keskustelin nätisti puhelinmyyjien kanssa, mutta kun sain älypuhelimen, jossa näkyy soittajan nimi, esim. lehtifirma tai lause "numerosta soitetaan poikkeuksellisen paljon", niin huokaisin helpotuksesta. Olen siis jättänyt järjestelmällisesti vastaamatta turhiksi katsomiini puheluihin. No, tänään pettynyt soittaja ei ollut jättänyt asiaa sikseen, vaan oli paasannut loukkaantuneella äänellä vastaajaan: "Sopiiko että vien max pari minuuttia aikaasi..." Sitten tuli jotain kuluttajakyselyä, josta kuuntelin alun, millaisen hammasharjan valitsen, ja suljin puhelimen. 
Ei kai ihmisen hyvänen aika ole mikään pakko vastata puheluihin!    

Kaksi kirjaa perheestä - kumman kirja jää mieleen, Saara Cantellin vai Joyce Carol Oatesin?

Saara Cantellin elokuva Tähtitaivas talon yllä sai minut kokemaan sen, mitä elokuva parhaimmillaan voi antaa, vahvan eläytymisen ja haikeuden ja kauneuden tunteita, jotka säilöytyivät muistiin.
Kun huomasin, että tämä palkittu elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja on kirjoittanut romaanin, niin toivoin löytäväni siitä samaa tunnelmaa. Löysin, todellakin. 
Kesken jääneet hetket on hienosti rakennettu, erittäin kauniilla kielellä kerrottu tarina elämän kulusta ja omien pettymysten ja valintojen pohtimisesta. 

Kirjan alussa pieni lapsi leikkii valokuvilla. Hänen seurassaan oleva nainen, Virva, kuulee ääniä kuvien takaa, oman elämänsä ja siihen liittyneiden ihmisten elämän ääniä.  
Kirja jakautuu kolmeen osaan: Rinnakkaistodellisuuksia, Valintoja ja Mahdollisuuksia. Lukujen alussa on neutraali kuvaus eräästä kasasta poimitusta valokuvasta, jonka jälkeen siirrytään muistoon, tilanteeseen, johon kuva liittyy. Kaksi vuotta sitten ulkomaille muuttanut Virva on tullut selvittämään asioita siskonsa auto-onnettomuuden jälkeen. Kuka pieni lapsi on ja miten sisar Salla joutui kolariin selviää vasta aivan lopussa. 
Minusta metodi lähestyä tarinaa valokuvien kautta on Cantellin romaanissa hyvin toimiva, hienostunut ja salaperäisyyttä luova. Jännite säilyy. Lukija on kiitollinen, kun lopuksi kaikkitietävä kertoja tuo ilmi sellaista, mikä painoi Virvan mieltä ja mitä hän ei voinut tietää. 
Tämä on niitä kirjoja, joka jäi mieleeni viipyilemään ja jonka haluan lukea uudelleen, koska nautin niin kirjan kauniista kielestä ja tunnelmista. 

Joyce Carol Oates on satakunta kirjaa kirjoittanut, kahdesti Nobel-ehdokkaanakin ollut amerikkalainen kirjailija. Hänen romaaninsa My Life as a Rat on veljiensä rikoksen lapsena ilmiantaneen ja perheyhteisöstä siksi erotetun irlantilaisamerikkalaisen naisen Violet Rue Kerriganin kertomus omasta elämästään tiettyyn pisteeseen asti, jossa ehkä näkyy jo aavistus muusta kuin pelkästä selviämisestä päivästä toiseen. 
Violet Ruen tarina on koskettava, mutta tuttu, moneen kertaan kerrotun oloinen. Odotin tältä kirjalta enemmän. Rasistiset väkivallanteot ja naisten hyväksikäyttö ovat olleet niin paljon esillä, että ehkä jokin uusi nälkökulma tai tarkastelutapa olisi tehnyt kirjan tarinasta tuoreemman. 
Kun vertaa Cantellin kirjaan, niin Oatesin tarina liikkuu juonivetoisemmin. Se on nopealukuista, koukuttavaa tekstiä, josta valitettavasti puuttuu Cantellille ominainen taiteellisempi taso. 
Kirja olisi kaivannut viimeistelyä. Tekstiin on jäänyt esimerkiksi isän ammatin kertominen kahdesti muutaman sivun välein. By trade he was a plumber and a pipe fitter and something of an amateur carpenter and electrician (s 7) ja  By trade he was a plumber and a pipe fitter but he'd taught himself carpentry and he dared to  undertake (minor) electrical work... (s 21). Muutoinkin tekstissä on joissain kohti luonnostelumaista tyyliä, joka on ominaista ensimmäiselle kirjoittamiskerralle. Kaksi kirjaa vuodessa on kova vauhti, laatu saattaa kärsiä liian nopeasta julkaisutahdista. 
Olen pitänyt monista Oatesin kirjoista, osasta en. Tätä en haluaisi lukea uudelleen, ei mitään syytä. 

Cantell siis voitti, minun makuasteikollani. Hänen kirjansa on hiotumpi tyyliltään. 

Molemmilla kirjoilla on hyvä nimi. En ole tyytyväinen Oatesin kirjan suomennoksen nimeen Elämäni rottana. Englannin 'rat' on petturi, ilmiantaja, joka suomeksi olisi 'vasikka'. Onko rotalla jokin merkitys, jota en tunne? Ehkä rottana eläminen viittaa tässä elämään vihattuna piilossa ja pelossa, koska sitäkin kirjan päähenkilön elämä oli sen jälkeen kun hän oli paljastanut veljiensä rikoksen.

Kansia verratessa Oatesin kirja voittaa. Valokuva olisi vielä parempi ilman noin isoa päälle heitettyä tekstiä, ja mainoslause saisi tietenkin olla takakannessa. Cantellin kirjan kansi on liian hempeä vahvalle tekstille, jotain hetkien unenomaisuudesta siinä on kyllä tavoitettu.  

Faktaa ja fuulaa

Korvapuusteja, nam!

Machoarvot, joita tapaa nykyään monissa Aasian ja Afrikan maissa eivät ole aasialaisia arvoja eivätkä afrikkalaisia arvoja. Ne eivät ole muslimiarvoja. Ne eivät ole itämaisia arvoja. Ne ovat patriarkaalisia arvoja samoin kuin ne, joita tavattiin Ruotsissa vain 60 vuotta sitten, ja sosiaalisen ja taloudellisen edistyksen myötä ne häviävät aivan kuten Ruotsistakin. Niiden muuttaminen ei ole mahdotonta. 

Ihmisten enemmistö ei elä matalan tulotason maissa vaan keskitulon maissa, ja ero maiden varallisuustasossa on kapenemaan päin. Lasten lukumäärä vähenee kaikkialla maailmassa tulotason noustessa. Erityisesti tyttöjen koulutus on lisääntynyt ja lähestyy poikien tasoa. Luonnonsuojelu nähdään yhä tärkeämpänä, nälkä ja kuivuus tappavat ihmisiä yhä vähemmän. 

Monilla kaltaisillani eurooppalaisilla on hienosteleva käsitys itsestään. Se perustuu harhaluuloon, että eurooppalainen kulttuuri on ylivertainen paitsi Afrikan ja Aasian kulttuureihin myös yhdysvaltalaiseen käyttökulttuuriin verrattuna. 

Kun lukee Hans Roslingin tietokirjaa Faktojen maailma stereotypiat näyttäytyvät yhä hassumpina. Kun näet kuvan köyhän perheen tavasta kuumentaa vettä keittiössä Nigeriassa, niin se ei ole mikään kulttuurinen tapa, vaan elintasoon liittyvä huonoksi koettu keino, joka tai jonkakaltainen menetelmä on ollut samassa elintason vaiheessa käytössä kaikkialla. 
Varallisuus on määräävin yhdistävä tai erottava tekijä ihmisten välillä asuinpaikasta riippumatta ja yli valtiorajojen. Minkään maan kohtalona ei ole pysyä köyhänä.  

Roslingin kirjan lukeminen on kuin istuisi pitkällä, hyvin jäsennellyllä luennolla. Luennoitsija sirottelee asiatiedon oheen kiinnostavia oivalluksen hetkiä oman elämänsä varrelta lääkärinä ja kansainvälisen terveydenhuollon asiantuntijana ja näyttää kaavioita, jotka hätkähdyttävät ja huojentavatkin, koska luennon seuraaja on luullut toisin. Luulohan ei ole tiedon väärti. Roslingin tilastot perustuvat YK:n viralliseen dataan, joka paljastaa, että maailma ei mene huonompaan suuntaan vaan parempaan.  Maailman jokainen maa on parantanut elinajanodotettaan kahdensadan vuoden aikana ja muuttunut paremmaksi lähes kaikilla mittareilla tarkasteltuna.

Mikä meidät - "meidät" -  sitten saa näkemään hyvän maailmamme niin huonossa valossa? Rosling näkee syyksi  pelkovaistomme ja taipumuksemme yleistää ja dramatisoida. Media tarjoaa ajantasaisia uutisia, ja hätkähdyttävä katastrofiuutinen on aina myyvempi ja tarttuu meihin tunnetasolla tiukemmin kuin uutisointi tasaisesta hyvästä elämästä. Aktivistit esittävät usein ajamansa asian kärjistäen, vaikka oikeastaan hyvistä tuloksista kertominen saattaisi houkutella ihmisiä mukaan tulokselliseen toimintaan kauhukuvia paremmin. Esimerkkinä tästä Rosling ottaa termin 'ilmastopakolainen'. Mitään linkkiä ilmastonmuutoksen ja muuttoliikkeen välillä ei ole havaittu. 
Oma maailmankuva kannattaa perustaa faktoille ja yrittää aina hahmottaa asioita laajemmassa perspektiivissä ja pitkällä aikavälillä. Silloin emme elä historiattomasti pikkutietojen ja kenties valeuutisten varassa. Myös tietojen tiuha päivittämien on tarpeen. 

Rosling ei sano, ettei pitäisi murehtia mistään, vaan että pitäisi murehtia oikeista asioista. On pidettävä silmällä suuria globaaleja riskejä ja tuettava yhteistoimintaa näiden riskien pienentämiseksi. 
Hän näkee viisi maailmanlaajuista uhkaa: pandemia, talouden romahdus. kolmas maailmansota, ilmastonmuutos ja äärimmäinen köyhyys (vaikka onkin vähentynyt nopeasti). Kahden viimeisen korjaamiseksi on toimittu ja pitää toimia yhä tehokkaammin. 

Roslingin kirja julkaistiin vuonna 2018, vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Kun hän helmikuussa 2016 oli saanut tiedon parantumattomasta sairaudesta, hän perui 67 luentoaan ja lukuisat muut hankkeensa ja  alkoi koota kirjaa yhdessä poikansa Ola Roslingin ja miniänsä Anna Rosling Rönnlundin kanssa. Kolmikko oli muutoinkin tehnyt yhteistyötä jo parikymmentä vuotta yhteisen visionsa parissa. Heidän vuonna 2005 perustamansa Gapminder-säätiö tekee työtä tietämättömyyttä vastaan faktatietoisuutta lisäämällä. 

Kun pohdin Roslingin teoksen isoja teemoja, tuntui hyvin, hyvin turhauttavalta lukea siitä, miten maassamme taas alettiin näperrellä naurettavasti joidenkin termien ja kuvien ympärillä. Saako turkkilaisen jukurtin kuvassa olla fetsipäinen mies ja saako suklaan nimenä olla Geisha. Tuotteissa ei ehkä kohta saa kuvata ihmisiä, vain jotain pallopäitä androgyynejä tietokonehahmoja.
Nykyään asiaa sekoittaa vielä sekin, että jokin aivan asiallinen huomio ajaa trollipellet liikkeelle, ja kohta saamme lukea feikkinärkästyksistä, joita nämä tehtailevat äärisensitiivisinä suvaitsevan väestönosan edustajina esiintyen. Häh hää, läpi meni, minnuu luultiin kukkahattutädiksi ja polliisiksi, huijasin mediaa. Älkää viitsikö, aikuiset miehet! 
USA:ssa tosikkomaisuus on mennyt siihen, että yleistä sanaa 'matter' (olla merkitystä, olla väliä, olla tärkeää) ei saa käyttää enää mihinkään muuhun kuin Black Lives Matter -liikkeen nimeen. On tietenkin loukkaavaa, että juuri siinä yhteydessä kun on tärkeää puhua mustien oikeuksista, joku viisastelija alkaa vesittää asiaa hokemalla päälle, miten kaikkien muidenkin oikeudet ovat tärkeitä, mutta jos aletaan jahdata matter-sanan käyttöä yleisesti, niin ollaan hakoteillä, ja usein trolliteillä. On ihan järjetöntä antaa toimittajalle potkut hänen kirjoittaessaan, että kyllä mellakoissa tuhotuilla rakennuksillakin on väliä.
Olen ihmetellyt, miksi pilailijat eivät ole jo hyökänneet suomalaisen 'the other danish guy' -alushousumainoksen kimppuun, sen veikeän, jossa mies on kuvattu  takaapäin ja tekstissä sanotaan 'Three balls matter, two of your own ja the one you live on'. Onko mainoksen turvana se, että tuote ei ole levinnyt vielä isoille markkinoille? Espanjassa kyllä näin kaupassa näitä iloisen värisiä suomalaisia bambukalsareita.  
Minusta tällä firmalla on kiva mainonta, kotikutoinen, lempeän rohkea, lähes vastakohta perinteisille David Beckham kalsariposeerauksille. 

Mainos Ilta-Sanomien juhannusnumerossa

Miksi laitoin aloituskuvaksi korvapuusteja? No, olen käyttänyt Roslingin kirjan kuvaa aiemmin jo kahdesti, enkä keksinyt nyt muuta yhtä elämänmyönteistä kuin leipomukseni. Korvapuustit on kiva, kodikas asia, kuten the other danish guy -firman mainosten tyyli.