Teneriffalla koettua 4: KIRJAT

Kanariansaarten espanjalaisvalloittajien historia 1630-luvulta,
Museo de la Historia de Tenerife, La Laguna

Otin matkalle mukaan kaksi kirjaa, Mieko Kawakamin romaanin Breasts and Eggs ja Abdulrazak Gurnahin Dottien.
Kawakamin luin jo pitkälle lentokoneessa ja Gurnahin päätin säästää paluulennolle. Miehelläni on e-kirjoja, mutta hän ei ottanut mukaansa lukulaitetta vaan tabletin, koska hän voi käyttää sitä muutenkin, katsoa urheilua ym. No, tabletilta teksti ei näy auringossa ja minä haluan nimenomaan lukea altaalla ollessa, siispä en ole voinut turvautua hänen kirjoihinsa, jotka muutoin kävisivät hyvin minun makuuni. No, onneksi täällä huoneistohotellissa on joka kerroksessa kirjahylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. Kävin tietenkin tutkimassa ne kaikki. Saksankielisiä oli eniten, mutta löytyi myös ruotsin-, tanskan- ja suomenkielisiä. Kelpuutin luettavakseni kolme kirjaa.   

Ensin otan käsittelyyn kotoa mukaan ottamani Kawakamin. Kirjan kansi on mielestäni puistattava. Se on ruskeampi kuin minulla kuvassa, ällö.

Breast and Eggs, rintoja ja munasoluja. Kannessa The new York Timesin kriitikko kehuu Mieko Kawakamin tarkkuutta kehon ja sen kaipausten kuvaamisessa.
Päähenkilö Natsuko Natsume on Tokiossa elävä nainen, joka elää kirjoitustöillä ja herää 38-vuotiaana ajatukseen, että häneltä saattaa sittenkin puuttua elämästään jotain. Pitäisikö hänen hankkia lapsi keinohedelmöityksellä? Miestä hän ei halua, varsinkaan koska ei tunne mitään seksuaalista halua. Ajatus ei jätä Natsukoa rauhaan. Hän haluaa kipeästi kohdata oman lapsensa.
 
Is this my life?
I'm glad that I can write

I'm thankful for this life
And all the good it's given me
but can I live like this forever?

Alone
Can I really be alone like this? Forever?
I can't take it - actually, that's not true, that's a lie. 
I'm fine on my own

It's fine, but what about you 
Am I really okay
Not knowing you? What if I regret it?
My child, unlike any other.
Can I really say I'm okay
Never knowing you?

Ongelma tulee pohdituksi kunnolla (kirjassa on sivuja 430), monelta kantilta ja monen henkilön kanssa keskustellen. 
Tiedän, että Japanissa aihe on ajankohtainen. Syntyvyys on alhainen. Yhä useampi nainen valitsee uran, koska yhteiskunta on sellainen, että naisen on vaikea saada molempia, uraa ja perhettä.
 
"Everyone says the same thing", Yuriko said. "And I'm not just talking about artificial insemination... Everyone. They think babies are adorable. They want to try being parents: they want to see how their children will turn out. As women they want to make full use of their bodies. They want their partners' genes to live on. Or maybe they're lonely and they want someone to look after them when they're old.

Yuriko, lapsena kaltoin kohdeltu nuori nainen, on yksi niitä joiden mielipiteitä Natsuko pyörittelee. Yuriko pitää lasten synnyttämistä itsekkäänä, koska siinä pelataan arpapeliä toisen ihmisen elämällä. Lapsi saattaa syntyä mielihyvään tai tuskaan. Me emme voi tietää.
But here it is, the only way to actually keep your child from ever knowing pain. Don't have them in the first place."

Kiitos Elegialle (Kartanon kruunaamaton lukija), sait minut lukemaan Mieko Kawakamin kirjoja. Koitan linkittää, mutta verkko on niin huono, ettei onnistu. Palaan asiaan myöhemmin.  - No niin, nyt onnistuu (tästä klik).

Ja sitten hotellista lainattuja. 

Vanha tuttu konstaapeli Harjunpää, pitkästä aikaa. Harjunpää Onervan ja muiden ryhmänsä jäsenten kanssa rikosta selvittämässä ja illalla rivitalon takapihan terassilla rauhoittumassa vaimonsa Elisan seurassa.
Nuorena luin paljon Matti Yrjänä Joensuun dekkareita. Harjunpää ja rautahuone (2010), hänen viimeinen kirjansa, oli jäänyt minulla lukematta. 

Harjunpään kuvaukset mätänemistilassa olevien ruumiiden käsittelystä ja oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuksista ovat vaikuttavia asiantuntevuudessaan. 

Preparaattori viilsi ensin päänahan auki korvasta korvaan ja veti sen etuosan vainajan kasvojen ylle niin että niiden peittyessä kuollut menetti viimeisetkin inhimilliset piirteensä. Häijyintä oli kalotin kannen irrottaminen. Preparaattorin käyttämä, huikeaa nopeutta pyörivä sähkösaha teki sen kyllä nopeasti, mutta ilmoille nousi makeankarvas kitkan polttaman luun haju, ja se oli Harjunpäästä aina yhtä outo ja vastenmielinen, sillä vastaavaan ei missään muualla törmännyt. Lisäksi terä saattoi sinkauttaa kattoon tai ikkunoihin asti ihonkappaleita tai lihasssuikaleita, joista preparaattorit totesivat vain ohimennen: "Lepakoita näemmä lentelee."

Juoni vetää, dialogi on jouhevaa, henkilöiden ja miljöön kuvaus vankkaa ja oman aikansa yhteiskunnallisiin oloihin sijoitettua. Mitä muuta voisi hyvältä dekkarilta toivoa!

Anne Tyler on hyvä arjen kuvaaja, lempeän satiirin keinoin henkilöitään ja heidän suhteitaan tarkasteleva amerikkalaiskirjailija. Kirjan alkuperäinen nimi Saint Maybe (1991)on  hauskempi kuin suomennoksen. Pyhimys sattuman oikusta, (1992) tulee myös paljastaneeksi liikaa.

Suomennoksessa on johdantoessee, jonka on kirjoittanut Maria Alstedt. Hän tiivistää kirjan aiheet seuraavasti: "Anne Tyler nostaa esiin monia ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä: vastuun, syyllisyyden ja sovituksen, elämän sattumanvaraisuuden, uskon voiman arjen sankaruuden."
Suomennos on Raija Mattilan. Hitsi miten hän onkaan tavoittanut 60-luvun lopun puhekielen! "Heissulivei" ja "no, olkoon sitten, jos kansa kerran vaatii". 

Päähenkilö on kirjan alussa vasta 17-vuotias lukiolaispoika Ian, jonka huoleton elämä muuttuu odottamatta täysin yllättävän tilanteen seurauksena. 
Myös muut perheen henkilöt ja koko kortteli tulevat kuvatuksi monitahoisesti. 

Yksi taloista on saanut nimen Ulkomaalaisten talo, koska siinä asuu Lähi-idästä tulleita opiskelijoita, joiden amerikkalaistumisesta on hauskoja tilannekuvauksia. 
Kun ulkomaalaiset Mannyksi ja Buckiksi nimetyt kaverit tuovat vastasyntyneelle vauvalle lahjaksi potan varmisteltuaan moneen kertaan, että lahja on sopiva, he joutuvat kuitenkin kiipeliin.
Ian sanoi:"Totta kai se on sopiva. Oikein paljon kiitoksia teille."
   "Amerikassa jokainen mitä tekee on sopiva", huomautti Manny Buckille. He näyttivät jatkavan jotakin aiempaa kiistaansa. "Mitä sinä niin aina pelotut?"
   "Väärin", Buck sanoi. "He sanovat se on sopiva. Sitten huomaavat sinun tekemän virheen. Haa!" hän karjaisi niin että Ian säpsähti. "Pinkki nauha. Pojille pitää olla sininen."

Se mitä tässä kirjassa erityisesti ihailen on hyvä lapsikuvaus, lasten ymmärtäminen ja kolmen erilaisen lapsen persoonien kuvaus, niin että lukija näkee nämä lapset edessään ja tuntee heidän tunteitaan.
Eivätkö aikuisten  painajaiset olleetkin usein juuri  lapsuuden kauhujen heijastusta - painajaiset joissa sinä juokset pääsemättä mihinkään,  joissa olet kokeessa jota varten et ole lukenut tai näytelmässä jota et ole harjoitellut. Voimattomana, ulkopuolisena. Toisten kuiskiessa pääsi yli asioita, jotka ovat kaikille muille tuttuja paitsi sinulle. 

Carl Hiaasen säkenöivä, nopeatempoinen rikosromaani Strip Tease (alkuteos 1993, suomennos 1996) osoittautui hurjan hauskaksi kirjaksi. Olin aluksi epäluuloinen ja luulenpa, että kotona olisin jättänyt kirjan kesken. Mutta kun altaalle ei tullut muuta mukaan, painoin menemään ja ihastuin.
 
Nuoren Paulin kaverit järjestävät hänelle polttarit stripparibaarissa, jossa hän illan lopuksi ryömii lavalle ja ripustautuu yhteen esiintyjistä. Pahaksi onneksi paikalla sattuu olemaan myös naisia addiktiivisesti rakastava kongressiedustaja, joka hyppää kärppänä lavalle mätkimään Paulia samppanjapullolla päähän. Avustaja, joka on hetkeksi jättänyt kaitsettavansa yksin, yrittää pelastaa tilanteen ja vetää tämän pois ennen kuin kukaan tunnistaa, vaalitkin tulossa, mutta kanta-asiakas Rillipää on jo tunnistanut poliitikon. Seuraa monenlaista hämäräpuuhaa rikoksen peittämiseksi, sivujuonia, petoksia ja niiden yrityksiä, purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtuvia tilanteita.

Epilogissa kerrotaan, miten tarinan keskeisten henkilöiden elämä lutviutui siitä mihin kirjassa jäätiin. Kukin selvitys on oma herkullinen tarinansa, "cherry on top of the cake". 

On vaikea erottaa yhtään yksittäistä sitaattia, joka kuvaisi tekstin ilotulitusmaista vyöryntää. Iloinen kirja vakavista teemoista.

Kiitän suomentajaa, Osmo Saarista. Mahtavasti suomennettu!

Loppuun vielä kuva itsestäni kirjakaupassa. Kirja, jota selailen, on ylähyllyltä  oikealta: Julio Albi de la Cuesta, España Contra los Piratas Musulmanes de Filipinas (1574 - 1896).

 

PS. Tämän kirjoittaminen oli tuskaisaa, koska yhteys katkeilee kaiken aikaa, huono verkko. 
En uskalla enää tarkistaa mitään. 

Kaksi kirjaa: masentavaa ja lohduttavaa lukemista

 

Mieko Kawakami on palkittu japanilainen kirjailija, joka kirjoittaa modernin yhteiskunnan ongelmista ja ihmisten selviämisestä. 
Romaanissa Heaven hän nostaa esiin nuorten väkivaltaisuuden toisiaan kohtaan. Päähenkilö on 14-vuotias poika, joka ottaa vastaan kaiken hänelle koulussa tehdyn pahan vastaan panematta kuin poissaolevana. Hän salaa haavansa aikuisilta ja yrittää elää koulun ulkopuolella normaalisti. Hän tietää, että hänen äitinsä pitäisi säännöllistä hakatuksi joutumista suurena heikkoutena ja häpeänä.
Häntä lähestyy samaa kokeva tyttö, ja heille syntyy salassa pidetty ystävyys, jossa molempien kidutuksesta, fyysisestä ja psyykkisestä, puhutaan vähän ja verhotusti. 
Mutta miten sellainen ystävyys pystyy säilymään, jossa ainoa yhdistävä asia on koettu, sanoilla vaikeasti kuvattava kauhu?
Mieko Kawakami on taitava kirjoittaja ja Heaven on kolkko väkivallan analyysi. 

Kirjan kohokohta on yllättävä kiduttajan ja kidutetun välinen keskustelu väkivallasta. Se mahdollistuu, kun poika kohtaa yhden hänen alentamissessioihinsa osallistuneen kasvotusten kahden kesken ilman jengiä. Kiusaaja käyttäytyy välinpitämättömästi kiusatun sähköistyessä tilaisuudesta kuulla totuus. Miksi juuri hän on heidän aggressioidensa kohde? Miksi jengi ylipäänsä käyttää aikaansa hänen halventamiseensa? Vastaus on masentava: he tekevät niin, koska voivat. 

    "None of this has any meaning. everyone just does what they want. They have these urges, so they try to satisfy them. Nothing's good or bad. There was something they wanted to do, and they had the chance to do it. Same goes for you. I'm sure that when you want to do something, if you can manage it, you're doing it, right? Same principle."

Entä syyllisyys? Eikö se, että hakataan salaa, ei avoimesti ja koitetaan olla jättämättä jälkiä, joita hakattu ei pystyisi selittämään pyörällä kaatumisella osoitakin, että tiedetään tekojen olevan vääriä? No ei, siinä vain varmistetaan, että hauskuus voi jatkua. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa ja väärää, joskus toiset ovat niskan päällä, joskus toiset, ja omiaan pitää puolustaa. Se voittaa, jolla on voimaa.

    "... There's no beautiful world where everyone thinks the same way and they all understand each other perfectly. It doesn't exist. You think it does, but it's not real. When you really look at what's going on, everyone's living in their own world. They come into contact..."
 
Tämän kirjan lukeminen sattui nyt aikaan, joka todistaa kiusaajajengiläisen sanat oikeaksi. Venäjän johtotiimille ihmisten tappaminen omien vallantunteiden ajamana onkin "erikoisoperaatio" ja "eräänlaista mikrokirurgiaa". 
Tunne-elämän lilliputteihin on turha vedota syyllisyydellä ja säädyllisyydellä. Heihin vaikuttaa vain vastavoima. 

Siirryin lukemisissani runoista proosaan ja ajattelin pääseväni irti raskaasta todellisuudesta, jossa joudumme elämään, mutta toisin kävi. 
No, huomasin lainakirjapinossani  kirjan, jonka kansi lupaa huumoria ja tartuin seuraavaksi siihen. 

Huumorikirjallisuuden kiistaton kuningasko? Kanteen painettu mainoslause kyllä johtaa harhaan. David Sedarisin omaan elämään pohjautuva kirja Calypso (2018) ei ole  mikään vitsikirja, vaan lämpimällä jutustelevalla tyylillä kirjoitettu teos vakavista asioista koomisuutta unohtamatta. Kirjan lukuja voisi kutsua pakinoiksi ja joiltain osin kevyiksi esseiksi.
Calypso on ensimmäinen Sedarisilta suomennettu teos. Sujuva suomennos on Riina Behlin.

Kirja toimi juuri kuten toivoin. Se rentoutti ja vei mukanaan sellaiseen elämään, jossa toisista ihmisistä ja muista elollisista olennoista välitetään, heitä autetaan ja heidän heikkouksiaan ymmärretään. 
 
Sedaris kirjoittaa paljon omasta lapsuudenperheestään, ei pelkästään lapsuudesta, vaan siitä, millaista heidän, viiden sisaruksen ja isän, elämä on vanhoina tässä ja nyt. Isolla perheellä on viehättävä tapa viettää yhteisiä lomia, joilla luonteet ja kunkin erityispiirteet kalskahtelevat estottomasti.

Hyväntuulinen tyyli, ystävällisyys, utelias tarkailijan ote, ironinen katse itseen ja kujeileva katse läheisiin tuo mieleeni Mark Levengoodin. 

Käsiteltyjä aiheita ovat mm vanhuuden vaivat, sisarussuhteet, yhden perheenjäsenen itsemurha ja toisen alkoholismi, pakkomielteet, huoli 94-vuotiaasta isästä, homoseksuaalisuus, ihmisten tapaaminen kirjakiertueilla ja jätiläiskilpikonnat. 

En tiedä millaista pienissä perheissä on, mutta isoissa perheissä keskinäisillä suhteilla on tapana muuttua ajan myötä. Ensin paras kaverisi saattaa olla joku veli tai sisko, ja kaksi vuotta myöhemmin se on joku toinen. Sen jälkeen se todennäköisesti taas vaihtuu, ja sitten vielä kerran. Se ei tarkoita, että olisit riitautunut entisen läheisimmän sisaruksesi kanssa, vaan sinun tiesi on vain yhdistynyt jonkun toisen tiehen, tai toisinpäin. Syntyy trioja, jotka muuntuvat kvarteteiksi, ennen kuin jakautuvat kahden tiimeiksi. Kuvion kauneus on sen jatkuvassa muutoksessa.

David Sedaris on syntynyt ja vaikuttanut USA:ssa, mutta asuu nykyään Englannissa. Hän on paitsi kirjailija myös näyttelijä ja suosittu radiotoimittaja ja tv-esiintyjä. Hänet on valittu Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemiaan, jonka jäsenet valitaan eliniäksi. 

Ihastuin niin tähän arjen absurdeista sattumuksista ammentavan kuvaajan tyyliin että ostin Helsingin näyttelyreissullani Akateemisesta hänen kokoomateoksensa The Best of Me. Siinä näkyy olevan myös muutamia Calypso-kirjan lukuja/pakinoita/esseitä. Kirja löytyi esseeosastolta, joten olkoon sitten esseitä. Voin verrata alkuperäistä ja suomennosta, jota pidän erinomaisena.
On kyllä houkuttavia nimiä näillä esseillä: Me Talk Pretty One Day (hirveä kielikurssiopettaja, luin jo junassa), Dentists Without Borders, Laugh Kookaburra, Understanding Understanding Owls, A Guy Walks into a Bar Car... 

Lukurauhan päivänä 13. helmikuuta 2022

Albert Edelfelt,
Hyvät ystävät (Berta ja Capi), 1882

Lukurauhan päivä alullaan. Hain juuri eilen kaksi minua jo ennen lukemista innoittanutta kirjaa kirjastosta, Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem ja Iida Rauman kirjan Hävitys. Sain myös viestin, että hankintapyyntöni kahdesta kirjasta oli hyväksytty ja varasin ne,  Mieko Kawakamin Heaven ja Breasts and Eggs. Kiitos näiden kirjojen esittelystä Elegialle (klik). 
 
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että nykyään kirjoja saa niin helposti ja halvalla. Olen myös päättänyt, että niin hyvin kuin saankin kirjoja omasta kirjastostani (suurkiitos Kyyti-kirjasto!) niin myös ostan enemmän kirjoja itselleni. Hei ystävät, oikeita painettuja kirjoja ostamalla me takaamme sen, että saamme niitä tulevaisuudessakin!
Kirjojen ostamisen toisille olen alkanut kokea vaikeaksi, mutta lahjakortti kirjakauppaan sopii kaikille. 

Aina ei ole ollut näin hyvin, ei lähellekään näin. 

Kristiina Vuoren 1600-luvun Turusta kertovassa romaanissa Samettiin kätketty nuori kätilövaimo Margareta palaa kotiin rankan työpäivän jälkeen ja löytää portaaltaan lahjan, jota parempaa ei voisi saada. Salaperäisessä paketissa on ranskankielinen runsaasti kuvitettu lapsenpäästöopas, lahja varakkaalta ihailijalta Alexander Gerriltä.
Nostan nyytin ylös. Se on kevyehkö mutta kova ja teräväkulmainen. Vaikuttaisi kirjalta, mutta tuntuu hassulta, sillä enhän minä osaa lukea kuin auttavasti. Kirjansitojalta voi ostaa kirjoja, mutta eihän niitä rahvaan kodeissa loju. Jonkun porvarin huonekunnasta saattaa löytyä Lutheruksen katekismus ja virsikirja, mutta ei tavallisesti sen enempää. Kirjat ovat myös tyyriitä eikä niitä jätetä noin vain ihmisten kynnyksille, sään armoille ja jokaisen ohikulkijan varastettavaksi.

Kirjassa on nahalla päällystetyt puukannet ja sirot messinkisoljet. Margareta kääntelee varoen kirjan lehtiä ja huomaa, että koukeroisin kirjaimin painettu kieli ei ole Ruotsinmaan kieltä, mutta oivaltaa, että sen voisi kääntää, ja jo kuvat kertovat hänelle paljon sellaista, mistä on hyötyä hänen ja muiden itseoppineiden kätilövaimojen työssä. 
Putoan istualleni penkille ja tukahdutan tyttömäisen riemunkiljahduksen kämmeneeni.  

Nykyään kirjoja todellakin lojuu lukemisen harrastajien pöydillä. Minä ryhdyn seuraavaksi siivoamaan tätä ns työhuonettani, koska ensi yöksi tulee yövieras. Lukija kyllä hänkin, joten kirjoja on hyvä ja toivottavaakin olla esillä. 
Toivottelen hyviä lukemisia ja hyvää huomista ystävänpäivää! Kirjoitukseni kuvassa on Albert Edelfeltin maalauksesta tehty postikortti, jossa Bertalla on ystävänään kirja ja pieni söpö koira. Mainioita ystäviä nekin, mutta eivät tietenkään voita ihmistä. Ihminen on ihmiselle... ihminen. Margaretallekin kirjan lahjoittaneesta liikemies Gerristä tulee aviomies. He kääntävät kirjan yhdessä, minkä tehtävän varjolla saavat rauhassa viettää aikaa yhdessä, tutustua ja rakastua. Seurustelu ennen avioliittoa ei ollut noihin aikoihin sopivaa käyttäytymistä. Historiallinen romaani lisää tyytyväisyyttä omaan elämään nykyajassa, niin paljossa on menty eteenpäin ja niin moni ennen vaikea asia on nyt itsestäänselvyys.