Olli Jalosen huikean hyvä romaani Puhdas viiruinen elämä

 

Tällaisen tiedän, tämä on minun. Jossakin olisi toisenlaista elämää. Ei ole metsää eikä harjun päälle avattua hautausmaata. Muualla on isoja kaupunkeja ja ihmiset niissä elävät niin kuin elävät eivätkä tiedä meistä mitään mutta minä luulen tietäväni heistä koska lehdessä on heistä enemmän ja usein, mutta toisinpäin totuus on että he eivät tiedä meistä yhtään mitään niin kuin meitä ei olisikaan ei missään, mutta silti me vain olemme ja tämä täällä on meille melkein kaikki. Niin se vain on koska niin sen täytyy olla. 

Näin miettii eräs Kusti matkalla hautuumalle valmistamaan ja merkkaamaan hautapaikkaa itselleen ja omilleen, kun ajat ovat sellaiset, että ei voi tietää milloin sellaista tarvitaan. 

Olli Jalonen kuvaa uusimmassa kirjassaan Puhdas viiruinen elämä (2026) useamman suomalaisen pikkukaupungin ihmisen elämänkulkua viidentoista vuoden aikana 1910-luvun puolivälistä melkein 30-luvun alkuun. 
Tämä aika on historiassa merkittävä. Ensimmäinen maailmansota käydään 1914 -1918, Suomessa se tuntuu puutteena ja nälkänä. Suomi itsenäistyy Venäjän keisarikunnasta vuonna 1917, ja nuori tasavalta ajautuu pian itsenäistymisensä jälkeen veriseen sisällissotaan.  

Olli Jalosen tapa kuvata ihmisten elämää on sellainen, että hän menee välillä heidän ajatuksiinsa ja välillä raportoi dialogeja, jotka kertovat samaa tarinaa kuin ajatuksetkin. 
Tekstin oheen Jalonen on ripotellut erilaisia dokumentteja ja lehtijuttuja, esim. kuntakokousten päätöksiä, juttu jäkälän käyttämisestä ravintona, Joukkomurha-niminen torakkamyrkkymainos, punaisten ja valkoisten propagandajuttuja, kuolinilmoituksia ja muuta ajastaan kertovaa. 

Alkujakso kertoo paljolti lapsista ja elämästä heidän ajatustensa kautta, Kertusta, Kielosta, Kaarlosta, Viktorista ja Mikusta, ja kuten aina onnistuneita lapsikuvauksia lukiessani, tämä jakso lumosi minut ja veti vahvasti mukaansa Rinkelinmäen elämään.  
Lapset käyvät ruokkimassa Kanervan Rietin pöllötarhaansa vangitsemia lintuja, pojat kuuntelevat silmät pyöreinä Musu-Pekan lukemaa seikkailukirjaa, vaikka kaikki eivät saisi hänen ryhmäänsä mennä, koska sitä kutsutaan partioksi ja orvoksi jääneet sisarukset Kerttu ja Kielo koittavat selvitä äidiltä jääneitten rahojen turvin. Kaarlo hakeutuu Kertun seuraan, mistä hänen äitinsä ei jostain syystä pidä.

Minun pieni sisareni ei vielä osaa nähdä edestäpäintulevaa vaan on siinä missä on. Minä osaan niinkin että leijailen itseni yläpuolella ja katselen valmiiksi mitä sanon ja vastaan, tiedän jo mitä toiset vastaavat, näen päänpyörittelyt ja silmienmulkaisut vaikka ne tehtäisiin salassa ja kätkössä takanani. Minun sisareni uskoo että muissa kaikki on paikallansa ilman varjoja ja valehtelua. Minä en edes luule mutta silti en edeltä pelkää enkä kohdalla väistä. 

Kerttu joutuu aikuistumaan liian varhain. Hän pitää siskoaan viattomana, mutta sitä ovat kaikki rinkelinmäkiläiset kirjailijan tarkastelemina. Kaikkien heidän elämänsä on puhdasta. He koittavat selvitä ajan virrassa, ja vaikka heidän elämänsä saa kolhuja vähän väliä, he nousevat ja tulevat toimeen tyytymällä ja myöntämällä tosiasiat. Pysyvän sielunvamman saanut tietää, miten "melkein aina on musta metsä vaaksan päässä", mutta sen jaksaa, kun vierellä on ihminen joka tietää saman puhumatta eikä vaadi tai vahdi.
Luokkasota jakaa ihmisiä ja sen laineet vaikuttavat pitkään. Joillakin se jopa erottaa kaikkein läheisimmät toisistaan, joillakin taas rakkaus ylittää ihmisten rakentamat rajat.

Yhteisön originellia, useita kieliä taitavaa Musu-Pekkaa käyvät kovistelemassa niin valkoiset kuin punaisetkin ja lopuksi epämääräiset huligaanit, mutta Pekka kattaa itselleen hyvät kahvit puutarhaan ja nauttii ne pikkukupista kahden petit-kokoisen leivoksen kera katsellen ja kuunnellen kaikkea elävää ja puhdasta ympärillään. Tällä tavalla hän ajattelee ja aistii mielensä tyyneksi ja puhtaaksi "mielipahan viiruista". 

Istun syreenimajan tuolille ja ajattelen että ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, meidän maamme on oikeusvaltio eikä siksi kukaan saa vallita toisen ylitse muuten kuin yhteisesti sovitusti yhteisestä tahdosta, ei pelottelemalla ja pelolla vaientamalla, ei valepuheilla ja juoruilla. Nuuhkin kahvin aromeja ja päätän, että täst'edeskin olen itsessäni vahva enkä piittaa.

Meidän nuoressa maassamme jos vähänkin on eri muotista, se voi nostaa uhkaa ja vihaa samassa yhdessä muotissa valetuissa.

Jalosen tavassa kuvata ihmisten elämää on myhäilevää myötätuntoa ja lämpimän huumorin hyrinää. Huomasin tämän jo kun luin häneltä Poikakirjan (2010). Se vei niin maailmaansa, että en voinut laskea kirjaa kädestäni.
Raittiudenvalvojan totinen virkaintoisuus, merimieslähetyksen hyväksi pidetyt ompeluseurat, joissa rouvat arvostelevat vaivihkaisesti toisiaan, Helsingissä opiskelevan nuoren huvittuminen kuunnellessaan murretta josta on jo oppinut pois... "lopuksi laulamme yhdessä Oi kuninkasten kuninkas" - elämässä on aina koomisuutta, kun sen osaa löytää. Jalonen osaa. 

Puhdas viiruinen elämä on historiallinen romaani, se saa kiinnostumaan kuvaamastaan ajankohdasta ja ihmisten elämän puitteista, mutta ennen kaikkea muuta se on kaunokirjallinen romaani.
 
Rinkelinmäellä syödään läskisoosia ja silakkalaatikkoa, maitopulloa kuljetetaan pakkaspäivän eväänä villasukassa, hyvät naiset eivät ole naamansa maalaajia, tytöillä on hiukset tiukasti letillä ja tisseistä puhuvilta pojalta pestään suu saippualla. 

Mietin Jalosen lausetta, sanajärjestystä ja välimerkkejä. Ne noudattavat ajattelun rytmiä ja usein aikamuoto on menneestä kerrottaessa imperfektin sijaan epätavallinen perfekti. Valinta ei tunnu oudolta vaan oudon viehättävältä. 
Kerttu kertoo käynneistään hevosmarkkinoilla: "Ensimmäinen kertani on ollut viime vuoden keväällä."
Ja siitä, miten jäi siskonsa huoltajaksi: "Kun äiti on vielä maannut kamarissa sairaana olen luvannut pitää Kielosta huolen. Mummu on asunut niin kaukana että siellä puutkin kasvavat puolta lyhyemmiksi kuin täällä eikä ole tietänyt tulla avuksi."

Minulle kiteytyy Jalosen kirjasta teemaksi viime aikoina paljon esillä ollut ajatus sopuisasta yhdessäolosta.
Ja toinen: sivistyksen ja lukutaidon arvo.  

Musu-Pekka sai poikaryhmänsä kiinnostumaan kirjoista ja toisista kulttuureista. Eräs heistä perustaa aikuisena kotiinsa pienen kirjaston ja lukee vahvasti eläytyen kaunokirjallisuutta.
Hänellä on luvun alla Mayne Reidin Valkoinen päällikkö ja hän kokee että lukiessa on kuin ratsastaisi itsekin puhvelinmetsästäjien joukossa. 
Mistä sellainen tulee että on kuin olisi, olen sitä ennenkin ihmetellyt, ja melkein se tulee vain seikkailukirjoista eikä niistäkään kaikista vaan vain niistä joita lukiessa näkee samalla kuvia niin kuin omissa unissaan.  

Minulle myös tuli semmoinen olo, että olen kuin olisin, ja on hieman haikeaa  jättää nämä ihmiset, varsinkin Kerttu. 

Olli Jaloselle iso kiitos minulta ja sinivuokot mökkipihastamme Luumäeltä.