(suom.1959, alkuteos Tanguy,1957) alkulehdelle olen kirjoittanut nimeni ja vuosiluvun -68, joka kertoo, että olin kirjan ostaessani lukion toisella tai kolmannella luokalla. En muista, että kirjaa olisi käsitelty koulussa. Olen kai halunnut ostaa sen, koska olin ollut niin ihastunut Kitaraan muutama vuosi aiemmin.
Michel del Castillo syntyi Madridissa vuonna 1933 ja eli varhaislapsuuttaan sisällissodan järkyttämässä Espanjassa. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti varakasta granadalaista sukua. Äidin toiminta vastarintaliikkeessä pakotti hänet pakenemaan viisivuotiaan poikansa kanssa Francon joukkoja Ranskaan, jossa he molemmat kokivat erittäin vaikeita elämänvaiheita. Olojen rauhoituttua poika, nyt jo nuori mies palasi Espanjaan, mutta pettyi ja valitsi kotimaakseen Ranskan.
Michel del Castillo on kirjoittanut kaikki kolmekymmentä teostaan ranskaksi, viimeisimmän vuonna 2010. Viisi teosta on suomennettu.
Heti ensimmäisellä sivulla lukiolainen M on merkkaillut sivuun huomautuksia huonosta suomentamisesta, "hänettelystä", joka kattaa koko kirjan.
Iltaisin hän kuunteli äitinsä ääntä radiosta. Tämä sanoi, että "onni, joka riistää toiselta hänen onnensa, on väärää onnea", ja Tanguy uskoi sen, sillä äiti ei milloinkaan valehdellut. Hän itki usein häntä kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä äiti puhui, mutta hän tiesi, että tämä oli oikeassa, olihan hän hänen äitinsä.
Ranskan kielessä on eri hän-sanat miehille ja naisille, Suomessa yhden hän-sanan kielenä käytämme muita keinoja tekijän ilmaisemiseksi. Esim. näin:Tanguy itki usein äitiään kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä tämä puhui, mutta tiesi äidin olevan oikeassa, koska tämä oli hänen äitinsä/koska äidithän ovat aina oikeassa.
Ylimääräisiä hänen-sanoja genetiivien suomennoksissa on vaikka kuinka paljon: Ajoittain hän tunsi ahdistuksen puristavan hänen kurkkuaan ja tarttuvan hänen rintaansa. Ei voi olla totta, näin alkeellinen virhe! Näitä ylimääräisiä omistuspronimineja piti aina ruksia pois oppilaiden käännöksistä englannista suomeen. Kielikorva hoi! (Alleviivaukset sitaateissa ovat minun.)
No, paikoittain räikeän huonosta suomennoksesta huolimatta kirjan ansiot ovat niin suuret, että ne pystyy ohittamaan, kun pitemmälle lukee. Edes hieman melodramaattiset rakkaudentunnustukset eivät tunnu huonoilta aikaansa sijoitettuina. Yksinäinen lapsi on altis hakemaan turvaa ja kokemaan isoja tunteita kaikkiin, varsinkin isompiin poikiin, jotka osoittavat hänelle huolenpitoa.
Se kaikki kauheus mitä pieni poika Tanguy kokee äidistään eksyneenä ranskalaisella keskitysleirillä ja teini-ikäinen barcelonalaisessa kasvatuskeskuksessa, johon joutuu, koska suvun koti ja muu omaisuus on takavarikoitu, ei onnistu nujertamaan häntä. Pettymys ja raivo purkautuvat vasta, kun hän lopulta löytää Madridista isänsä ja huomaa, miten mitätön ja moraaliton ihminen tämä on, edelleen kiinni luokkajaoissa ja mittaamassa ihmisiä heidän vaatetuksensa ja perityn omaisuutensa mukaan, vaikka itse on päässyt uudelleen pinnalle vaikutusvaltaisen rakastajattaren avulla.
Äidin tapaaminen on surullinen. Tanguysta on kasvanut kaiken kokemansa kypsyttämänä vahva ja suvaitsevainen ihminen, äiti on pysynyt entisellään.
He eivät ymmärtäneet toisiaan. Äiti vihasi yhä. Hän uskoi yhä asiansa oikeuteen. Hän näki vieläkin kaksi leiriä: roistojen leiri ja hänen leirinsä. Roistoja olivat kaikki, jotka eivät olleet hänen väkeään. Tanguy ei uskonut kahteen leiriin jakautuneeseen maailmaan. Hän ei halunnut vihaa. Ehkäpä hän oli haaveksija, ehkä selvänäkijä. Hän rakasti vain elämää itsepäisesti ja ihmisiä julman epätoivoisesti. Ja koska hän oli oppinut ymmärtämään veljien veren arvo, hän ei tuntenut voivansa vuodattaa sitä ainoatakaan pisaraa, ei edes parhaimman mahdollisen maailman luomiseksi. Hänen maailmansa oli täällä ja nyt. Siihen kuului Sebastianoja, Firminejä, isä Pardoja, ehkäpä toinen Güntherkin. Niin kauan kuin oli olemassa sellaisia ihmisiä, hän tunsi olevansa kotonaan maan päällä. Noita "toisia" hän koetti välttää ja jätti heidät yksin, omaan joukkoonsa.
Äidin usko "pyhään vihaan", on Tanguyn mielestä elämän väärintulkintaa. Hän päätyy eroamaan myös äidistään, mutta tämä eroaminen tapahtuu rauhallisesti.
He erosivat toisistaan tuskattomasti, kuten eroavat toisistaan eri suuntiin johtavat ratakiskot.
Tanguyn elämän vaiheissa del Castillo on käynyt läpi omia kärsimyksiään, Kitarassa myös, mutta peitetymmin. Kokemukset on kuvattu eleettömästi, vahva sisältö puhuu puolestaan.
Lohduttomasta aiheesta huolimatta kirjan teemaksi muodostuu lopulta elämänusko ja toivo.
Lopussa Tanguy jätetään yksin etsimään uusia Sebastianoja ja Firmineitä maahan, jota hän horjumatta rakastaa, vaikka se ei ole antanut hänelle mitään. Miksi me särkisimme hänen illuusionsa? kysyy kertoja.
Kirjan alkukielinen nimi on Tanguy, suomennokseen on lisätty "aikamme lapsi".
Tanguy on perustellusti myös meidän aikamme lapsi. Joka päivä näemme mediassa lasten kärsimystä, joka johtuu huonosti hoidetusta politiikasta ja vihan kierteestä. Omassa maassammekin on todella kovia kokeneita, traumatisoituneita sodan keskeltä paenneita lapsia. Sen vuoksi Tanguy, aikamme lapsi on todella ajankohtainen kirja.
PS Merkkaan Tanguyn Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 50-lukua.
He eivät ymmärtäneet toisiaan. Äiti vihasi yhä. Hän uskoi yhä asiansa oikeuteen. Hän näki vieläkin kaksi leiriä: roistojen leiri ja hänen leirinsä. Roistoja olivat kaikki, jotka eivät olleet hänen väkeään. Tanguy ei uskonut kahteen leiriin jakautuneeseen maailmaan. Hän ei halunnut vihaa. Ehkäpä hän oli haaveksija, ehkä selvänäkijä. Hän rakasti vain elämää itsepäisesti ja ihmisiä julman epätoivoisesti. Ja koska hän oli oppinut ymmärtämään veljien veren arvo, hän ei tuntenut voivansa vuodattaa sitä ainoatakaan pisaraa, ei edes parhaimman mahdollisen maailman luomiseksi. Hänen maailmansa oli täällä ja nyt. Siihen kuului Sebastianoja, Firminejä, isä Pardoja, ehkäpä toinen Güntherkin. Niin kauan kuin oli olemassa sellaisia ihmisiä, hän tunsi olevansa kotonaan maan päällä. Noita "toisia" hän koetti välttää ja jätti heidät yksin, omaan joukkoonsa.
Äidin usko "pyhään vihaan", on Tanguyn mielestä elämän väärintulkintaa. Hän päätyy eroamaan myös äidistään, mutta tämä eroaminen tapahtuu rauhallisesti.
He erosivat toisistaan tuskattomasti, kuten eroavat toisistaan eri suuntiin johtavat ratakiskot.
Lohduttomasta aiheesta huolimatta kirjan teemaksi muodostuu lopulta elämänusko ja toivo.
Lopussa Tanguy jätetään yksin etsimään uusia Sebastianoja ja Firmineitä maahan, jota hän horjumatta rakastaa, vaikka se ei ole antanut hänelle mitään. Miksi me särkisimme hänen illuusionsa? kysyy kertoja.
Kirjan alkukielinen nimi on Tanguy, suomennokseen on lisätty "aikamme lapsi".
Tanguy on perustellusti myös meidän aikamme lapsi. Joka päivä näemme mediassa lasten kärsimystä, joka johtuu huonosti hoidetusta politiikasta ja vihan kierteestä. Omassa maassammekin on todella kovia kokeneita, traumatisoituneita sodan keskeltä paenneita lapsia. Sen vuoksi Tanguy, aikamme lapsi on todella ajankohtainen kirja.
PS Merkkaan Tanguyn Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 50-lukua.
