Lukemisesta: mitä "kuuluu" lukea - ja mitä kaikkea minä luen

 

Kirsin satunurkka, Vainö Kunnas, 1928,
Ateneumin taidemuseo

Katja Kallion kirjoittamassa kirjassa Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä Härkönen kertoo mitä oli lukenut lapsena ja miten alkoi kirjoittaa samaan aikaan lukemisen kanssa heti kun oli oppinut kirjoitustaidon. Esikoisromaaniaan Härkönen alkoi kirjoittaa 16-vuotiaana, ja se julkaistiin parin vuoden päästä. Toimittajat ja kirjailijakollegat eivät aina ymmärtäneet, miten todella nuoren ihmisen kanssa he keskustelivat lukemisesta. 

Kun Häräntappoase ilmestyi ja tulin julkisuuteen, ihmiset kauhistelivat, että etkö ole lukenut Sinuhea ja Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta! Miten minä olisi kaiken ehtinyt lukea, kun olin kirjoittanut itse ja näytellyt ja olin vasta 18-vuotias? Sinuhen luin tyyliin parikymmentä vuotta myöhemmin. Se oli minusta upea, ja Rikos ja rangaistus oli ihan jees. Kumpaakaan ei ole tehnyt mieli lukea uudelleen. Ärsyttää, kun joku määrää yläpuolelta, että nämä kirjat on pakko lukea.

Mielenkiintoinen asia tämä, mitä kuuluu lukea - ja yleisemmin mitä tehdä. Ja miten ajatella. Se on aikaansa sidottua ja ennalta-arvaamatonta. Se on ryhmäytymiseen liittyvää ja yhteisöllistä liimaa.
Monet trendien aaltoilut ovat yhteisiä koko sivistyneelle maailmalle.
Joukkopaine tuntuu lisääntyneen digiaikana, hyväksytyn raja on jyrkentynyt ja poissulkeminen lisääntynyt.

Lukemisessa vallitsi pitkään uskonnon valta. Ne, jotka eivät osanneet lukea, katselivat kuvakertomuksia kirkkojen seinillä. Tiettyjä asioita piti opetella ulkoa. Monissa uskonnoissa tekstejä on pitänyt lukea - ja yhä edelleen luetaan - vieraalla kielellä, Tooraa ja muita juutalaisten pyhiä kirjoituksia hepreaksi, Raamattua latinaksi ja Koraania arabiaksi.
Kun uskonnon valta väheni, alettiin vanhojen klassikoiden lukemista pitää sivistyneen ihmisen mittana. 
 
No, katsotaas nyt mitä bloggaaja Marjatta lukee. 

Luin viimeksi Kerttu-Kaarina Suosalmen kaksi pitkää novellia sisältävän kirjan Synti vuodelta 1957. Minulle tulee välillä tarve lukea vanhoja kirjoja, koska, kuten Thomas Carlyle blogini motossa toteaa, kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu.

Kirjan kannessa on Kouvolan vaakuna, ja sisällä leimat sekä Kouvolan kauppalan että kaupungin nimellä. Takasisäkannella on vielä jäljellä tasku lainauskortille, johon kirjastovirkailija kirjoitti käsin lainaajan tiedot ja lainausajan.

  

Millaisen sielun Suosalmi nostaa teksteissään esiin?
Synnillä pelotellun, värisevän, pelkäävän, alistetun ja nöyrän. 

Niminovellissa SYNTI eli punapartainen ikoni traumatisoitunut nainen on palannut Helsingistä pieneen kotikaupunkiinsa yrittäen aloittaa elämäänsä romahtamisen jälkeen harhaluuloisena ja kauhuissaan siitä, että ihmiset saattavat tietää hänestä hävettäviä asioita. Minusta lukijana tuntuu, että he tietävät ja koittavat olla ystävällisiä, mutta nainen näkee heidät hyeenoina, joiden suhteen hänen on oltava varuillaan. 

    Kun tulin alas kuumalle kadulle seisoi pieni tyttö portaan vieressä ja kysyi, mihin olin menossa.
Pienuudestaan huolimatta hän muistutti kaikkia niitä, joita olin tavannut, siksi käänsin pääni pois, enkä vastannut hänelle. Minun oli vaikea kulkea kivettyä mäkeä ylös selin lapseen, ja kadunkulmaan asti kuulin hänen hyppynarunsa läiskeen, kun hän hakkasi sitä asvalttiin, ajattelin, että hän teki sen tahallaan ja nautti siitä.

    Ehkä tuo lapsi katseli minun jalkojani ja selkääni ja hartioitani, ehkä hän kuvitteli lyövänsä minua.

Kirjan toinen novelli AVANTO kertoo myrkyllisestä parisuhteesta. Suojattuna elänyt nuori nainen luulee avioliiton kautta saavansa automaattisesti paikan elämässä ja aseman "samanvertaisten rouvien piiristä". Mies alkaa inhota eristäytyvää, pettynyttä ja toimetonta vaimoaan. Kumpikaan ei ole onnellinen, mutta velvollisuus sitoo miestä ja vaimolla ei ole mitään vaihtoehtoa. 

Hänen silmiensä eteen levittäytyi tulevien vuosien yksinäisyyden autio taivas, mutta hän katsoi sitä kuin tutuksi tullutta paikkaa.

    Joka ikinen mies, joka oli viallinen, alkoi lyödä, ajatteli Klaus. Rotevan naisen vuoksi, jolla oli suuri ja kovahuulinen suu ja paksut jalat, piti miehen juoda, että uskalsi käydä sen kimppuun. Klaus ei koskaan juonut, sillä hän piiskasi matoa sen matomaisuuden tähden. 

Vahvaa proosaa.
Olen onnellinen siitä, että naisista on tullut itsenäisiä, oman elantonsa ansaitsevia ihmisiä ja avioliitosta pääsee pois. 
Olen onnellinen myös siitä, että  mielen sairaudet mielletään yhä enemmän aivosairauksiksi, ei miksikään synnin palkaksi tai omaksi syyksi sen enempää kuin muutkaan sairaudet. Asennemuutos poistaa stigman, joka on leimannut kerran murtuneen ihmisen loppuelämäkseen. 
   

Kirjastokäynnillä luulin, että minulle on varaushyllyssä yksi kirja, en ollut katsonut tekstiviestejäni muutamaan tuntiin, ja ah - siellä olikin pitkä rivi kirjoja minulle:
- Anna-Liisa Ahokumpu, Kosminen tanssija (luin jostain kiinnostavan arvostelun)
- Anna-Liisa Ahokumpu, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (saman kirjailijan seitsemän vuotta aiemmin julkaistu esikoisromaani, esikoiset kiinnostavat minua)
 - Heikki Heinonen, Sinne missä pippuri kasvaa (paikallisen kirjoittajan teos perheen Intian matkoista) 
- Lauri Hokkanen, Kenen joukoissa seisoin: taistolaiset ja valtioterrorin perintö (kiinnostuin äskettäisen blogikeskustelun johdosta, tämä oli tarkoitus lukea jo sen jälkeen kun olin seurannut Hokkasen haastattelua kirjamessuilla muutama vuosi sitten)
- Anne Tyler, A Spool of Blue Thread (minulla on lainassa tämän kirjan suomennos, mutta juuri tällaisia kirjoja on kiva lukea alkukielellä, tykkään myös katsoa miten suomennos onnistuu, Tyler on arkielämän ja dialogin mestari kuten Anna-Leena Härkönenkin, mutta hm olen kyllä tainnut lukea tämän... tuo kannen kuva pariskunnasta avoautossa on niin tuttu)
- Anne Tyler, Three Days in June (tämäkin alkoi kiinnostaa)

Ymmärrätte varmaan, että minä en lue näitä kaikkia. Jotkut palautan jo huomenna. 
Kirjaston varauslistalla on vielä 19 kirjaa, huh en jaksa luetella niitä kaikkia. Tässä muutama: 
- Maaria Päivinen, Lastani et vie (olen lukenut Päivisen fiktiota, tämä on totta)
- Jenny Erpenbeck, Kairos (Erpenbeckiltä olen lukenut monta hyvää kirjaa)
- Neil Harwick, Poistetut kohtaukset (kiinnostaa henkilön ja ajankuvan vuoksi)
- Ocean Vuong, Emperor of Gladness (On Earth We Are Briefly Gorgeous oli niin hyvä)
- Riina Tanskanen, Tympeät tytöt 2 - Luokkakipuja (toivottavasti tässä ei liihottele niitä pimppienkeleitä, mitä aiemmassa kirjassa)

Lainassa minulla on noitten äsken hakemieni lisäksi toistakymmentä kirjaa. Tässä muutama pinon päältä: 
- Elisa Shua Dusapin, Vladivostok Circus (luin aiemmin samalta kirjailijalta kiinnostavan teoksen)

- Alex Matson, Romaanitaide (lainasin blogikeskustelun innoittamana)
- Caj Bremer, Mämmikoiran keittiössä (pidän kaunokirjallisista keittokirjoista)
- Frode Grytten, Sylissä synkän virran (palkittu vuonna 2005 parhaana norjalaisena rikosromaanina)  

Rohmuan kirjaston eteisestä myös ihmisten sinne vaihtohyllyyn kantamia lehtiä, vaikka kotiinkin tulee monta lehteä.
Ettei vain lukeminen pääse loppumaan.  

Tämmöinen lukija täällä. Lukee mitä milloinkin, kaikenlaista.

Blogiesittelyssäni sanon olevani kaikkiruokaisesti lukeva, kai se pitää paikkansa.

Rentukoitten aika, tuomienkin, ja kohta syreenien. Viileän kevään etuja: pääsee nauttimaan jokaisesta uudesta kevään merkistä erikseen. 

Katja Kallio, Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Kannen kuva: Irmeli Jung
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Jos pitää valita, saako lukijan itkemään vai nauramaan, niin valitsen naurattamisen. Tietenkin on parempi, jos onnistuu molemmissa, mutta naurattaminen menee aina edelle. 

Niinpä nuoruuden paha ahdistus ja itsemurhayritys tulee kuvatuksi näin:

    Olen saanut jostain unilääkkeitä. Ne ovat vaatekaapissani. Siellä on myös spriihin säilötty päästäinen, jonka olen saanut biologiystävältäni. Näin sen hänen työpaikallaan ja sanoin, että minä haluaisin tuon. Siihen samaan purkkiin olen laittanut Seilin sairaalasaarelta löytyneen ison ruskean hampaan.  

    Uskon, että unilääkkeet, sprii ja hypotemia yhdessä riittävät. Lähden ulos vaaleanpunaisessa 50-luvun pitsiyöpuvussa, jonka olen ostanut Pelastusarmeijan kirpputorilta. Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy. Menen naapurin pieneen puuvajaan, kaivaudun sinne heinien ja lumen alle. 

Kempeleläinen Anna-Leena Härkönen julkaisi 18-vuotiaana menestysromaanin Häräntappoase (1984), näytteli pääroolin Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kesäksi hän tuli töihin Ouluun ja tajusi syksyllä, ettei pysty palaamaan despoottimaisen Jouko Turkan oppilaaksi. Niinpä hän jäi kotiin Kempeleeseen käymään teatterikoulun vuoksi kesken jääneen lukion loppuun pitäen itseään maitojunalla kotiin palanneena luuserina, vaikka näytteli samalla Oulun kaupunginteatterissa ja kirjoitti toista romaaniaan. Hänellä oli myös jo odottamassa uusi opiskelupaikka Tampereen teatterikoulussa ja asiat selviämässä, kun romahdus tapahtui. Anna-Leena ei enää jaksanut. 
Nuorelle ihmiselle tapahtui aivan liian paljon aivan liian nuorena. Se on helppo nähdä jälkeenpäin, mutta siinä tilanteessa eläneelle kaikki on ollut kaaosta. Muistan, miten lehdissä ylistettiin Häräntappoaseen kirjoittajaa ja kuvattiin, miten tämä tuli haastatteluihin laastari joka sormessa, koska oli purkanut ahdistustaan pureskelemalla kynsinauhojaan. Juttujen sävy oli "ah, voi miten söpöä". 

    Sitten tajuan, että en menekään tajuttomaksi, ei tule hypotermiaa. Kuulen edelleen kun ulkona huudellaan nimeäni, ja että pihaan ajaa autoja.
    Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
    Täällä mää oon, minä huudan.
    Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
    Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
    Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa. 

Pidän tätä kuvausta Katja Kallion kirjoittaman elämäkertateoksen avainkohtana. Nuoruuden rankka kokemus on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen elämään ja asenteisiin, varmaan myös kirjoitustyylin valintaan. Hän pyytelee ikään kuin anteeksi olemalla hauska. Myös kuolemankaipuu on jäänyt elämään aiheena muiden joukossa, usein pelastavan huumorin kautta nähtynä. Härkönen kokee, että myös surua ja ahdistusta aiheuttavissa asioissa piilee yleensä jokin nurkka, jossa on komiikkaa, ja siihen hän tarttuu.

Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen  hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri. 

Kirjaa on valmisteltu tunnin mittaisissa keskusteluissa, joiden välillä Härkönen on kirjannut muistikirjoihin mieleensä tulvivia muistojen sirpaleita. 
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.

Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska. 
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa. 

Taskupainos on onnistunut yhdistelmä saumattomasta yhteistyöstä kuvaajan ja kuvattavan välillä.

Kirja alkaa mainiolla kuvauksella siitä, miten Härkönen lensi orkesterimonttuun Kotkan Kaupunginteatterissa vuonna 1985 mennessään lavalle kiittämään aplodeista, joita tuli paljon Häräntappoaseen esityksen jälkeen.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen. 
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene. 

Kirjan lopussa on monen sivun lista Härkösen tuotannosta ja urasta: proosaa, käsikirjoituksia, dramatisoituja teoksia, elokuvarooleja, Tv-sarjarooleja, näytelmärooleja, julkaistuja sanoituksia ja palkintoja.

Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista. 

Anna-Leena Härkönen ja Katja Kallio
Kuva: Sabrina Bqain