Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

 

Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976
Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, nousukiidon vuosina. Moni suomalainen tuntee hänet vieläkin sellaisena kuin media hänet silloin esitteli: rempseänä rikkaana lappilaisena, joka maalasi värikkäitä maisemia ja tyhjensi porvarien taskut.
Siinä tarinassa Reidar kehtasi ja kykeni. Mutta tosiasiassa hän varoi ja pelkäsi.

Yrjö rakas, jokakerta kun kirjeesi saapuu, saapuu myös kevät ja sarviini puhkeaa lehti. Olet minulle elämän kuvio, olet minulle kaikki.
(Ote Reidar Särestöniemen kirjeestä keväällä 1967 rakastetulleen runoilija Yrjö Kaijärvelle. Tämä rakkaudentunnustus on päässyt osaksi kirjan nimeä, Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. 'Ihmeellinen' tulee nimeen siitä, että nuori Reidar pohti haluavansa olla jotakin, esimerkiksi ihmeellinen).

Kulttuuri- ja feature-toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut ansiokkaan ja monipuolisen elämäkertakirjan Reidar Särestöniemestä (1925 - 1981) tähtäimenään korjata vääristynyt itetaiteilija & Lapin shamaani -imago, joka tästä taiteilijasta levisi jo nuorena. Sitä kuvaa levittivät toimittajat ja osittain myös aikalaistaiteilijat ja kulttuuriväki. 

Särestöniemi poseeraa 25-vuotiaana Suomen
Taideakatemiassa maalaamansa  
Arabialainen miesmalli -teoksen kanssa.

Miksi ja miten tällainen imago pääsi syntymään?

Särestöniemen uran alussa Lappi ei ollut vielä tunnettu suomalaisille etelän ihmisille. Lapin matkailu oli vähäistä ja alueen ihmiset, taiteilijat mukaan lukien haluttiin nähdä eksoottisina hahmoina. Tämä on vaikuttanut esim. Timo K. Mukan ja Kalervo Palsan henkilökuvaan. 

Ounasjoki, pohjoinen viima, hankikantama. Hyppelehtivä moottorikelkka kevättä katkaisemassa. Ohjaustangossa kiinni etukumaraan painunut partainen hahmo. 
Lapin harteilla lentää hiisi. 
"Noidan sukua olet Reitari, turha kieltää." 
(Monalisa-lehden tunnelmointia jutussa vuodelta 1972)

Lapin shamaani -myytti sekä palveli että rasitti taiteilijaa.

Hän hoiti itse taulujensa myynnin, oli pakkokin, koska ei päässyt mukaan Helsingin taiteilijapiireihin eikä saanut myöskään apurahoja tai palkintoja. 
Särestöniemen taide oli aikakauden taide-eliitin makuun liian rehevää ja rouheaa, kaupallista, isoa ja värikästä ja häntä itseäänkin pidettiin liian räikeänä, erikoisesti pukeutuvana ja rehvakkaana. Joku arvostelija oli naljaillut Reidarin taulujen syntyvän niin, että  hän roiskii maaleja kankaalle ja veli Anttu talloo päällä.

Särestöniemi oli Pariisin matkallaan ihastunut Marc Chagallin taiteeseen, mikä mielestäni näkyy hänen töissään. Chagallin Vitebskin kyläyhteisön kuvissa on samaa iloisuutta ja fantasiaa kuin Särestöniemen Kittilä-kuvissa. Hän on kuvannut omaa tyyliään surrealistisella tavalla naiiviksi ja sentimentaaliseksi.
Helsingin taidemaailman torjuvuuteen kyllästyneenä Särestöniemi piti isoja näyttelyitä ulkomailla lännessä ja pohjoisessa. Helsingissä hänellä oli yhteistyötä vain Didrichsenin taidemuseon kanssa.
   
Ehkä osa Särestöniemen vähättelyä johtui myös kateudesta. Valtaeliitti rakasti hänen taulujaan ja hän ansaitsi niillä todella hyvin. Vitsailtiin, että porvarilla on oltava "taistolaiset kakarat ja Särestöniemi seinällä". 

Reidar Särestöniemi sai professorin arvonimen presidentti Kekkoselta, joka tajusi hänen taiteensa arvon, mutta taiteilijaprofessorinimitys kulttuuriväen taholta jäi puuttumaan. 

Kekkonen kuljetti arvovieraita Särestöniemessä, samoin Kittilän kaupunginjohtaja ja moni muu, niin että lopulta vieraitten kestitseminen, syöttäminen, juottaminen ja seurustelu kävivät voimien päälle ja veivät liikaa aikaa luovalta työltä. 
Rakkaitten ihmisten kuolemista johtuva masennus, lääkkeet ja alkoholi veivät lopulta taiteilijan hautaan alle kuusikymppisenä. 

 

Särestöniemi ei ollut itetaiteilija vaan hyvin kouluttautunut maailmanmatkaaja, joka innostui ja sai vaikutteita taiteesta eri mantereilla.  
Hän opiskeli Suomen Taideakatemian tutkinnon ja yliopistokurssien lisäksi kolme vuotta Leningradin Ilja Repin-insitituutissa ja teki ensimmäisen Ranskan ja Italian matkansa jo 1952. Perhe tuki nuorta taiteilijanalkua myymällä metsää, ja Reidar itse paiski metsätöitä.  

Rikastuttuaan Särestöniemi pakeni pitkiä pimeitä talvia etelän lämpöön, mikä myös rikkoo kuvaa "aidosta Lapin ihmisestä". Kotona lapsuuden Särestöniemessä Reidarilla ei ollut edes sähkövaloa, tottakai hän nautti kun sai maalata hyvässä valossa.

Särestöniemi maalasi usein tauluihinsa "auringon
potenssin". Tässä se on viiksekkäiden mieshahmojen kanssa
taulussa Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.  

Tiedätkö, että julkisuuden tarve on minullakin - että tahtoisin julistaa itseäni sellaisena kuin olen. Sitten ihmiset kivittäisivät pahan hengiltä. Voi perkele!
(Särestöniemi ystävälleen Brita Polttilalle)

En ole ennemmin tunnustanut itselleni, miten ulkopuoliseksi sentään koen itseni, tuota tunnetta on joskus raskas kantaa. Koetko Sinä koskaan samantapaista? Jaksatko aina välittää yhteiskunnasta, joka pitää herkintä minääsi rikollisena?
(Särestöniemen kirjeestä Yrjö Kaijärvelle)

Homous oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti. 
Särestöniemi maalasi tuskaansa. Hän maalasi urospuolisia eläimiä ja omia mielikuvitushahmojaan, kuten taivaanjaaraa, joka on taivaanvuohen ja pässin yhdistelmä. Kun rikosnimike poistui, hän maalasi jonkin aikaa syleileviä miehiä, mutta palasi eläimiin, kun asenteet eivät muuttuneetkaan. Lakiin jätettiin kaiken lisäksi varoitus, jonka mukaan on edelleen rikos, jos kehottaa julkisesti "samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". No, kuvahan voidaan helposti nähdä houkuttelemisena. Kehotuskielto kumottiin vasta 1999.

On ymmärrettävää, että lehdet kirjoittivat homoudesta varovaisesti ja toppuutellen. Tätä on tapahtunut paljon Särestöniemen jälkeenkin. Vaikka taiteilija itse olisi ollut aivan avoin, niin media on vaiennut suojellakseen. 

Vaarala pohtii, miten nykyään elämme homouden salonkikelpoistamisen aikaa, joten ehkä Särestöniemikin vielä nostetaan Tove Janssonin ja Tom of Finlandin rinnalle suurena queer-taiteilijana.
Itse näkisin kyllä tärkeämpänä, että hänen taiteensa pääsisi isoon näyttelyyn Ateneumiin, sukupuoli-identiteetistä huolimatta, ei sen ansiosta.
 
Eikö olisi jo aika, että kaikki ihmiset voivat vapaasti kertoa kumppaninsa nimen, olkoon se Maija tai Matti ilman että siitä tehdään numero tai paljastumisasia!   

Vaarala käsittelee kirjassaan myös Särestöniemi-tutkijoiden varovaisuutta ja Rosa Liksomin myyttistä tulkintaa kohteestaan. 
Liksomin Reitarissa ja siitä sovitetuissa monologeissa eksotisointi, karnevalisointi ja fantasia ovat aivan ydinasia. Liksom kuvaa Reitarin perhekunnan jäsenet kuten lyhytproosansa hahmot alkukantaisiksi, yliseksuaalisiksi ja väkivaltaan taipuviksi. Kieli on Liksomin meänkielen tyyppistä kieltä, ei Kittilän murretta.
Minulle tulee mieleen Liksomin Kittilästä Gabriel Garcia Márquezin Macondo, joka on kuvitteellinen kylä. Kittilä on oikea paikka. 
Biofiktiossa lukijan pitää muistaa, että se on joistain tosiseikoista huolimatta kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Paitsi taiteilija Särestöniemi oli myös ympäristöaktivisti, antelias ja takertuva ystävä sekä eläinrakas perheihminen. Hän rakasti Lapin jokia ja jänkiä. Ounasjoen hän koki veljekseen ja lohduttajakseen. 

Vaaralan kirjaan liittämissä Reidarin kirjeissä näkyy hyvä kirjoittaja, joka suunnitteli yhdessä vaiheessa jopa runokirjan julkaisemista. 

Ounasjoki tulvi keväisen suvisena yli törmien ja ulottui pituussuuntaan aina maanääriin asti, ja kohisten putosi vesi maanääreltä tyhjyyteen. Seisoin rannalla joen veljeyden ilosta, ja tummat pyörteet kuljettivat muassaan maailman kaiken turhuuden. Sitten maalasin veteen sen oikean runon ja ihanasti välkkyen näin sen menevän, ja minulla oli tallella suuri voima, pälvet kumppanina lähdin puhuttelemaan Mustaakaltiota. 
(Kirjeestä tekstiilitaiteilija Elsa Montellille 1962)

Nousevalla auringolle ja tuulille puhun Yrjö Sinusta, kerron, että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.
(Kirjeestä Yrjö Kaijärvelle helmikuussa 1967) 

Maan päällä ja taivaassa, 1971, kaksiosainen taulu, jonka Särestöniemi maalasi pian Kaijärven
kuoleman jälkeen. Yhteinen elämä ja rakkaus jatkuu kuoleman jälkeen nuorina enkelimiehinä. 
Maan päällä miehiä suojaavat kuutilosilmät, joita Särestöniemi käytti usein
tauluissaan symboleina.

Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki, 24 tarinaa Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu. 

Tutustuin Prinsessa Pikkiriikkiin Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa, jonka kävin katsomassa 7-vuotiaan pojantyttären kanssa keväällä. Ihastuimme molemmat. Elokuvassa uppoudutaan maailmaan sellaisena kuin lapsi sen kokee, ja siinä on kivoja silmäniskuja aikuisellekin. 
Nyt olen lukenut varovasti käännellen tämän joulukalenterikirjan, koska annan sen lahjaksi sopivasti juuri ennen joulukuuta. Huomaan, että elokuvassa toistui lapsen maailma juuri kuten se on Lampelan teksteissäkin. Lampela onkin elokuvan toinen käsikirjoittajista, toinen on Tuuli Kanervankallio.

Kirja on Lampelan yhdestoista Pikkiriikki-sarjan teos. Tekstit ovat parin kolmen sivun mittaisia, lukemaan oppinut voi niitä vähän harjaannuttuaan lukea itsekin. 
 
Jo tarinoiden nimet ovat viehättäviä, sisällöstä puhumattakaan: Luku 3, jossa pohditaan, tykkäävätkö tontut uida loskassa vaiko eivät, Luku 6, jossa eletään demokratiassa ja tapahtuu ihmeellinen ihme!, Luku 11, jossa Pikkiriikki haluaisi olla kimalteleva enkeli, mutta onkin puolikas aasi (voi raukkaa).
Miettikää mikä tragedia, jos on pieni ja kultahörsylit päässä innokkaana menossa lavalle esittämään enkeliä, ja päiväkodin täti määrääkin aasin pyllyksi, koska siihen tehtävään roolitettu Bruno on sairastunut ja enkeleitä on liikaakin! Isä ja äiti ovat jo yleisön joukossa ja täti näyttää suurelta ja pelottavalta. Pikkiriikki ei voi kuin suostua ja luopua kimalluksestaan. Mikä suru, pikkutytöthän ovat tietyssä ikävaiheessa valtavan innostuneita esittämään prinsessa-, keiju- ja enkelirooleja näytelmissä ja baletissa. 
Tarinoiden myötä kertomukseen joulun odotuksesta on upotettu myös kasvutarina. 
Kauniisti toteutetun kirjan lopussa on tyhjiä jouluaihein koristeltuja sivuja lapsen omien joulumuistojen kirjoittamista varten. 

Kun omat pojat olivat pikkuisia, minulla oli yhteen aikaan tapana lukea heille aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä. Meillä alkoi työt vasta yhdeksältä ja sekä hoitopaikka että työpaikka olivat lähellä, joten tähän lukutuokioon oli aikaa.

Mietin, eikö aikuisillekin voisi olla 24 tarinan joulunaluskirjoja. Niitä onkin eri kustantamoilla monenlaisia, ja voihan sellaisena käyttää mitä tahansa teosta, jossa on sopivan lyhyet, hyväntahtoiset tarinat.
Päivän aloitus tai lopetus kaunokirjallisuuttta lukemalla saattaa olla parempi valinta kuin sotauutisten kuuntelu.
 

Joulukalenterikirjoiksi kiireiselle aikuiselle sopivat esim. Petri Tammisen lyhytproosakirjat Muistelmat, Suomen historia ja Se sano, Sinikka Nopolan lehtikolumneista toimitetut kirjat Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, Topatut alamaiset, Onko teillä tämmöistä? ja muut, samoin Anna-Leena Härkösen pakinakirjat mm. Takana puhumisen taito ja Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Ronskimman huumorin ystävälle suosittelen Rosa Liksomin mininovelleja kokoelmista Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti ja Tyhjän tien paratiisit.

 

Vesa Sisättö on koonnut kirjaansa 104 kuuluisaa möläytystä hauskoja möläyttelyjä meiltä ja maailmalta.
Hän siteeraa aluksi tietyn henkilön suusta päässeen sammakon sekä tapahtuma-ajankohdan päivämäärän, mikäli se on tiedossa ja kertoo sitten tilanteen ja sille taustaa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kaamosaamun kahvihetkeen tai yöpöytäkirjaksi.
Niitä on otsikon lupaamat 104, joten riittävät pitkälle uuden vuoden puolelle. 

Kirjaa kootessa Sisättö oli huomannut, että monet vanhemmista möläytyksistä on liitetty väärien henkilöiden suuhun ja moni on myös hioutunut alkuperäistä napakammaksi. 
Möläyttelijöissä on vallanpitäjiä, urheilijoita, taiteilijoita ja joitain taviksia jotka ovat olleet möläytyksensä ansiosta hetken kuuluisuuksia. 

Valinnassa Sisättö on käyttänyt sellaista periaatetta, että rasistiset mölinät eivät ansaitse toistoa. Tämäkin valinta, hyväntahtoisuus, puoltaa sitä, että nostan tämän kirjan aikuisten joulukalenterikirjaksi.

Mieleeni jäi erityisesti edesmennen prinssi Philipin vitsikkäät lohkaisut, olisivatko jopa harkittuja etiketin rikkomisia. Rakastavana aviomiehenä prinssi halusi huvittaa ankaran käyttäytymiskoodin puristuksessa toimivaa vaimoaan kuningatar Elisabetia ja rentouttaa virallisia tilanteita.  

Kun kuninkaallinen seurue kiersi Britanniaa kuningattaren 60 vuotta kestäneen valtakauden kunniaksi, Philip äkkäsi fanien joukossa kolean sään vuoksi foliohuopaan käärityn pikkuisen 90-vuotiaan rouvan, jonka olemus toi hänelle mieleen uunivalmiin broilerin, kumartui kättelemään rouvaa ja lohkaisi: "Aikovatko ne pistää sinut uuniin seuraavaksi?"  

Kaamos kumoon lukemalla - ja luovilla möläytyksillä! 

Tänä päivänä liput ovat liehuneet YK:n lasten oikeuksien päivän kunniaksi.
Prinsessa Pikkiriikin kanssa toivon kaikille lapsille onnellista lapsuutta! 

  

Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

 

   Kyyhky tanssii unikon vuoteessa. Rakkaus on 
tippa verta. Voi miten valssi soi, miten yö on musta. 

   Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava
viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee,
ja katoaa.

Timo K. Mukka kirjoitti viiimeisen romaaninsa Kyyhky ja unikko vuonna 1970 kolme vuotta ennen kuolemaansa. Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) oli 19-vuotiaan kirjailijan läpimurto, jota hän oli tarjonnut kustantamoille jo pari vuotta aiemmin. Kuuden vuoden aikana syntyi poikkeuksellisen upea tuotanto, yhdeksän teosta, runoja, novelleja ja romaaneja, jotka ovat olleet innoittajina monelle lappilaisesta miljööstä kirjoittavalle, kuuluisimpia heistä Rosa Liksom ja Katja Kettu. Mukan erottaa Liksomista ja Ketusta runollisuus ja kauneus, jolla hän kirjoittaa rujoista oloista ja rankoista kohtaloista. Harvinainen yhdistelmä - rujous ja kauneus. Rujous ja huumori sen sijaan yhdistetään usein, ja vaikean kuvaaminen koomisen huumorin kautta onkin vapauttavaa varsinkin omasta elämästä kerrottaessa. Mukalla huumoria on vähän.
Runollisella tyylillä kirjoittaneista pohjoisen kirjailijoista Mukan ohella haluan nostaa esiin Hanna Haurun ja Maria Peuran, joiden kirjoista pidän paljon. 

Kyyhky ja unikko alkaa tekstillä, jonka Mukka on otsikoinut Prologin asemesta. Siinä hän jo paljastaa koruttoman tarinansa lopun. Sen jälkeen palataan tapahtumiin kahden edeltävän vuoden aikana. 

Kerron Pieti Kolströmin, 37, ja Darja Paukun, 17, välisestä rakkaudesta - kysymys on vain muutamasta lyhyestä episodista, jotka lopulta ehkä jättävät koko kysymyksen avoimeksi. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. se saattoi olla jotakin muuta. Yritän repiä ja leventää lyhyttä ja yksinkertaista asiaa niin paljon, että saisin näkyviin jotakin, mikä ehkä jää huomaamatta kun sanomalehdestä samantapaisten uutisten seasta luetaan:"... löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis... vedettiin rannalle... tunnistetiin tutkimusten jälken Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa... nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa..." jne. 

Pieti oli ollut etelässä omassa mainostoimistossaan työskentelevä menestynyt liikemies, mutta luisunut masennukseen ja menettänyt omaisuutensa hoidettuaan mielialaansa alkoholilla ja hurvittelemalla ympäri Eurooppaa. Psykiatreillakin hän oli käynyt, mutta ei ollut saanut apua, ja nyt hän on palannut pohjoiseen vanhan isänsä luo rappioituneeseen kotitaloon, jossa viettää aikaansa toimettomana veikkausvoittoa odottaen. Kylä on autioitunut vanhojen ihmisten asustama paikka, johon etelään muuttaneet saapuvat lomillaan etsien sellaista tunnelmaa ja elämää mitä siellä ei enää ole.
Kun Pieti tämän alakulon keskellä tapaa 15-vuotiaan Darjan hän tuntee äkillistä himoa ja kaihoa elämään joka hänellä olisi voinut olla. Darja joutuu palaamaan heti heidän kohtaamisensa jälkeen isonsiskonsa mukana Tampereelle, ja Pieti asettuu entiseen turtuneeseen tilaansa, johon iloa tuovat Darjan sydämin koristellut kirjeet. Aikaa kuluu, vuodenajat vaihtuvat. Eräänä päivänä Darja palaa Kolströmin niemeen, raskaana.
Äijä varoittaa Pietiä korostaen, että Darja on vielä lapsi, "hullu lapsi", joka pitäisi jättää rauhaan ja Darjan sisko yrittää puolestaan pelastaa täysorvoksi jääneen siskonsa Pietiltä, mutta kohtalo vie kyyhkyä ja unikkoa. 

   Katsoin sinun kasvoihisi ja tunsin, että rakkaus täytti koko ruumiini. Katsoin kasvoihisi ja hymyilin kyyneleet silmissä myötätuntoa kerjäten. - Minä olen tällainen, sanoin. -  Pium, paum..., sinä hyräilit. - Minä olen pieni Darjasi. Oli hyvä, että valitsit minut.
   - Miten onnellinen olen siitä, että valitsit minut, sinä lauloit. 

Olinko jälleen tuo Pieti, jonka ylitse rakkaus väreili Darjan silmistä? Hän ei ollutkaan unohtanut, hän oli tullut etelästä takaisin. Mikä onni!

Toisensa löytäneet onnettomat lähtevät retkelle, patikoimaan ilman päämäärää, luhistunut mies ja raskaana oleva teinityttö, joita yhdistää yksinäisyys.
Darja ehkä kuvittelee luottavaisena, että Pietillä on jokin suunnitelma, mutta Pieti näkee heidän tilanteensa toivottomana ja pohtii koko ajan edessä olevaa kuolemaa ja ajattelee jo heistä parina menneessä aikamuodossa "me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä".

  Huomenna matka ei ehkä jatku.
   Tänään kulkevat nilkkasi kivien yli, rakan yli, kulkevat likaiset kovettuneet sääresi luolikoissa, kulkevat varpaasi ja päkiäsi, kulkevat, rientävät purojen yli ja pitkin jokien rantoja, kulkevat, rientävät, pysähtyvät...

Mukka oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja se näkyy hänen maalauksellisissa luontokuvissaan. 

Tätä kirjaa lukiessa koin, miten sen rytmi toistoineen ikään kuin vei johonkin myyttiseen maailmaan. Kulkemisen kuvaukset toistuvat, samoin runo kyyhkystä ja unikosta sekä Pium paum -kehtolaulu erilaisin versioin ja säkeistöin.

Tekstissä vuorottelevat kiehtovasti tilannetta ulkopuolelta tarkastelevat kertojan osuudet ja Pietin monologit. Pieti näkee asiat oman hauraan mielensä kautta  istuessaan joen rannalla kuollut Darja-kyyhkynen sylissään.
Pieti on nähnyt Darjan rakkauden tuojana, kyyhkynä, joka on Venuksen ja Afroditen lintu ja itsensä paheen mustana unikkona, jolla on valta omistaa Darja kokonaan. 

Vain kaksi vuotta kun tapasin sinut, nyt lausun hyvästejä. Miksi tulit takaisin Kolströmin niemeen kun et enää ollut minun? Ruumiissasi oli vieraan antama elämä.

Olen lukenut tämän kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen, kuten muutkin Mukan kirjat. Lukuelämys oli nyt yhtä vahva kuin puoli vuosisataa sitten, ellei vahvempi.
Minulle nousi tällä lukukerralla mieleen flamencomusiikin kohtalonomaisuus ja tuskaisuus. Kyyhkyn ja unikon balladi sopisi hyvin esitettäväksi flamencotyyliin; laulu, kitara ja kaksi improvisoivaa tanssijaa.  

Kyyhky ja unikko osui käteeni kirjahyllystäni, kun etsin tilaa uusille kirjoille. Jäin ihailemaan sen kantta, joka on itsensä Alpo Jaakolan tekemä.
Joskus ennen kirjoja arvostettiin niin paljon, että niiden päällysten suunnittelu tilattiin tunnetuilta taiteilijoilta.

Merkkaan tämän kirjan 70-luvun kirjaksi Sadan vuoden lukuhaasteeseen (klik), joka onkin ainoa blogihaaste jossa olen mukana, periaatteenani "kukko ei käskien laula", eli jos en osu yhtä vaivattomasti johonkin 30-luvulla julkaistuun teokseen, niin saa jäädä yhtä kirjaa vajaaksi. 

Mukan teoksista on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Rauni Mollbergin vuonna 1973 valmistunut Maa on syntinen laulu. Minusta tämä elokuva jätti kokonaan huomiotta Mukan runollisuuden ja otti elokuvaan vain elämän rujot puitteet. Kirjaahan oli paheksuttu rohkeista seksikuvauksista. En pitänyt niitä silloin mitenkään rivoina tai naturalistisina, vaan tyylikkäinä eroottisina kuvauksina.   

Tänne loppuun vielä näyte siitä, miten kauniisti Mukka kuvaa Kyyhkyssä ja unikossa Pietin kokemusta rakastelusta Darjan kanssa. 

Tihkuu silmistäsi halu suudella huuliani, tihkuu huuliltasi odotus. Taivaalla seisovat jo auringon miekat, järven aamuaallot värisevät ja valo salamoi veden pinnassa. Vaatteesi leijuvat pois, minä takerrun hartioihisi, painun kohti sydäntäsi, miten voimakas on hento lantiosi, Darja, miten lämmin iho, vaikka ruohot ovat nihkeät ja sieraimissa tuntuu raaka maan haju ja nuotion savu tuntuu hiuksissasi, käsivartesi puristavat kylkiäni, minä painun sydämeesi kuin musta keihäs ja sula kulta valahtaa ruumiiseesi, amen...

Marja Kyllönen, Vainajaiset

 

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on lumoava kirja. Se vetää imuunsa heti Esinäytökseksi nimetystä alkutekstistä, jonka alaotsikko paljastaa, että "siinä äitini etsii tulesta sovitusta ja pillit alkavat soida". Kenen äiti? 
Kuka on minäkertoja joka välillä tunkee tekstiin mukaan, keinuttaa ja paksuntaa sitä?

... ja mistä sä tuut?
       Sieltä mistä unet tulevat ja minne unelmat hukkuvat. Minä hymyilen huuleni halki ja erkanen hiidenkivestä: ahdas nahka hiertää ylläni, luut painavat kuin kärväät täynnä mennäkesäistä mätäheinää ja takanani huohottaa pirunpelto; ja routa savuaa louhikosta, pakkanen iskee kipinää, ja kaiken yllä kajahtelee nauruhaukan musta messu, minun ääneni, ja havuilta varisee hiutaleita, hopeista hietaa. 

(Vastaustekstin alkusanat keinahtelevat alaspäin, en pysty sitä tässä toistamaan. En myöskään tummennusta, käytän omapäisesti kursiivia.)

Alussa on rakkaustarina. Jo vanhaksipojaksi ehtineelle Rauno Karumaalle tyrkytetään vaimoksi naapuritilan uhkeaa Kustaavaa, mutta Raunopa ohittaa Kustaavan taitojen esittelyn, kun äkkää kissanpoikiaan hellivän pikkusiskon Laimi Inarin.

Juuri kun Kustaava nipisteli sulhaspiirakoita huultensa lailla tirrilleen ja näperteli Raunolle pikkusievää hymyä, virmasi pirttiin Kylmän kuopustytär Laimi Inari. Hän oli neito elämänsä keväässä, norja ja heleä kuin nuori raita, kun taas Kustaava oli jo ehta vaatimeksi ja kernas kupeistaan mukuloita purkamaan. Inarin uuma oli yhtä ritvaa, rinnat kukillaan ja katse pehmyt ja lempeä kuin pajunkissalla. 

Jo näistä sitaateista huomaa, miten monipuolista Kyllösen teksti on.
Siinä on vanhahtavaa jylhää sanastoa ja rytmiä, kalevalaista alkusoinnuttelua, aivan tavallista nykypuhekieltä, runollisuutta, alakoululaisten lastenkieltä, rivoja sävyjä ja realismia, inhorealistista ruumiin toimintoja ja eritteitä kuvaavaa kieltä, Raamatun kaikuja, kainuulaisia murresanoja ja kirjailijan omia keksimiä sanoja. Omia sanoja on kuitenkin vähemmän kuin luulisi; tarkistin itselleni vieraat termit ja vain yksi kohta jäi epäselväksi (siitä myöhemmin). "Kärväs" esim on heinäseiväs.
Sana "vainajaiset" on luultavasti keksitty sana. Se tuo mieleeni vainajat ja hautajaiset, vainonkin. Vainajaisia piisaa, saahan Laimi elävän lapsen vasta yhdeksännellä odotuksella. 
Häntä ennen vauvoja on mennyt kesken niin Raunon isoäidillä kuin äidilläkin, jonka varhaiseen kuolemaan liittyy sikiön mystinen katoaminen. Siitäkö asti jo lähti liikkeelle välitilaan jäänyt henki, joka etsii itselleen kehoa?

Yksi Kyllösen tekstin piirre on huumori, joka ilmenee niin sanoissa kuin tilannekuvauksissakin. Kun kertoja kuvaa tilannetta juhlavasti ja kömpelöiden henkilöiden käyttäytyminen on arkista, syntyy koominen ristiriita.

Enpä ole tavannut missään niin herkullista punkkarinuorten kuvausta kuin Kyllösellä. Kun kirjailija ohimennen kertoo, miten koko olemuksestaan epävarma Hertta näpeltää rannevitjaansa, tiskialtaan tulpanketjua, niin lukija näkee nuoret itsensä etsijät juuri sellaisina kuin he ovat, ihmisen raakileina huolimatta suurista puheistaan ja karmeista teoistaan autiotalossa, Manalassa.

Vanhenemisen rappion kuvauksessa Kyllönen yltää hurjiin kuviin. Laimi Inari suree nuoruutensa katoamista, ottaa Raunon rakastaman Inari-nimen sijasta käyttöön ensimmäisen etunimensä Laimin ja päähänsä permanentin ja laimenee kaikin tavoin. 
"Kituvuodet" ovat raastaneet pois naisen kauneuden ja kun hän vahingossa saunassa katsoo virttynyttä itseään, hän muistaa katkerana, miten täydellinen kerran oli, "uuma oli ollut kaita ja korea kuin sukkanauha, häpykin silkkipitsiä". 

Perheessä ihmissuhteet ovat monesti koetuksella, kun ihmiset kaatavat katkeruuttaan toisiinsa. Sukujen nimet Karumaa ja Kylmä eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Vanhaemäntä, Raunon kasvattanut mummi Sylvi, on Laimin hoidettavana petipotilaana, mikä ei tee hyvää naisten suhteelle.
Omilla teillään kulkevasta Raunosta kuuluu inhottavia juoruja, jotka saavat Laimin raivon valtaan. Missä on se mies, jonka sylissä hän oli "katsonut kauneimmat unensa" ja jonka "iho oli ollut mettä ja maitoa". 
Kun kauan odotettu lapsi vihdoin tulee, liian myöhään, hän ei ole sellainen mitä on odotettu, vaan kuin outo vaihdokas. Vanhemmat tajuavat, että he ovat tästä eteenpäin elinkautisesti kiinni ihmisenalussa, josta on vaikea sanoa, onko hän onni vai onnettomuus. Poika on itsekin ymmällään oman persoonansa vuoksi ja koittaa opetella lapseksi matkimalla muita. Veikko parka. 

Vaikka Kyllönen keskittyy ihmismielen kuvaamiseen, niin myös miljöö ja sen muutokset 50-luvulta 90-luvulle tulevat kuvatuiksi värikkäästi. Kaupunki laajenee maalle, ja maataloudesta eläneiden sukujen nuorempi polvi joutuu etsimään töitä kotitilan ulkopuolelta. Raunosta tulee taksikuski ja Laimista laitosapulainen. 
           

Yö oli kulonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa. varpusten ja rastaitten uutterat puuhat olivat hiipuneet kujanvierun puskista, eikä risukko sipissyt enää siellä kytevästä elämästä, siilipesueen rasakoista askareista. Pimeys oli palanut kiinni kerrostaloihin ja kivettyihin teihin, kun Laimi louskutteli mankuvan kirkkokitkan hangassa pikkukaupunkia kahtia. Hänen varjonsa vikuroi perässä ja yritti harpata tarakalle jokaisen lyhtypylvään juurelta.
      Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kureisiin, joihin olivat pakahtuneet kuluvat vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa. 
(En pystynyt pätkäisemään tätä mistään kohtaa - oi miten upeaa tekstiä! Tässä en ymmärrä kohtaa "mankuvan kirkkokitkan hangassa", jotain polkupyörään liittyvää, vaiko tiehen?)

Niin, miksi ja minne Laimi pyöräilee yöllä? Kaikilla tarinan päähenkilöillä on pimeät puolensa. Myös Rauno ja Veikko-poika tekevät tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, kenties vain ajatuksissaan Pahan houkutuksina, kenties myös todellisuudessa. Ja kuka tai mikä se on, joka heitä vie? Kahden todellisuuden rajalle jäänyt sieluko, joka yrittää kammeta itsensä haavoittuneiden haavoihin?
Onko avoin haava aina tervetulotoivotus pahalle?

Minä kiinnityn häneen salakähmää syöttilääni kautta, sillä tuo tyttö on portti rakkaani rinnalle, madonreikä ja aukile, jonka kautta sielut hipovat, lipovat toisiaan, ahnaat suumalot ja aukot; ja minä olen kuilu ja kurimus, alati laajeneva tyhjyys sydänuhrini ympärillä, ja minä ujun hänen nahkoihinsa jokaisen suunannon ja kähmäisyn myötä. 

Mistä en pidä tässä kirjassa on sen loppu, joka ei ole aivan yhteismitallinen huikean alun ja sen herättämien odotusten kanssa. 
Toinen minulle miinusmerkkinen asia on yliluonnollisen näin iso osuus. Kun henki työntyy tekstiin horisemaan kerta toisensa jälkeen, alan lukiessa mutista, taasko tätä huurua ja niljaa. Varsinainen reaalimaailman kertomus olisi kantanut hyvin, vaikka paha henki olisi tunkenut mukaan puolta harvemmin.

Kirja jakautuu neljään osaan ja 34:ään kiehtovilla alkuteksteillä varustettuun lukuun. Osat ovat nimeltään Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus. 
Siellä täällä on Sydänmaan Sanomien juttuja taustoittamassa tapahtumia. 
"Sen minä vaan sanon, että hävyttömäksi on mennyt nuorison elos kun tuollakenon pitää autiotalolla joka yö riekkua ja rietastella ja pahaa elämää pitää, että eikö ne ota äidit ja isät lapsistaan lukua ja komenna kotio!..."

Kyllösen viimeistellyn, upean tekstin on sanottu muistuttavan Volter Kilven tekstien tyyliä ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Minulle tulee mieleen myös Aleksis Kivi ja edesmennyt tyylitaituri Hanna Hauru sekä elävistä kirjailijoista Asko Sahlbergin tummat kaupunkikuvat, Rosa Liksom verevässä Everstinnassaan ja Katja Kettu Kätilössä. 
Kun ajattelen ulkomaisia kirjailijoita, näen oitis Kyllösen kirjallisena sielunsiskona Toni Morrisonin. 

Upeaa, että Kyllönen alkoi kirjoittaa uudelleen! Hänellä oli hyvin lupaava alku parikymmentä vuotta sitten, Lyijyuuma 1997 ja Rikot 2001, mutta näiden jälkeen  tauko. Sekö, kasautunut sanomisen halu, on saanut aikaan se, että Vainajaisissa Kyllönen kirjoittaa niin tuhlaillen ja vyöryten? 
Haluan tätä vyörytystä lisää, kiitos!   

Pieni Ihminen pohtii elämän tarkoitusta

Istanbul, pyörivien derviššien tanssi , 2012

Uuden vuoden aikaan on ollut tapana tehdä lupauksia paremmasta elämästä. Jotkut ajavat itsensä jo jouluaaton ja -päivän kestäneen irtipäästämisen vuoksi sellaiseen morkkikseen että painuvat tapanina lenkille tai kuntosaleihin aloittamaan ryhdikkäämpää elämää. Minä en.

Minä lupaan olla tyytyväinen itseeni, jatkaa jokapäiväisiä herkkuhetkiäni ja muuta itseni hemmottelua. Lepäillä. Vannon, etten lopeta suklaan syömistä, roskalehtien lukemista ja huonojen tv-ohjelmien katsomista. Ehkä tilaan Seiskan.
Lupaan, että yritän edelleen olla moittimatta itseäni ja muita siitä millä keinoilla me itseämme lohdutamme. 

Mietin vuoden vaihteessa, olenko oppinut mitään uutta viime vuonna. Keksin yhden asian: olen oppinut laittamaan hyvää cannellonia.    
Olen myös yhä varmemmin sitä mieltä, että elämän tarkoitus on oleilla täällä yhteisellä pallollamme mahdollisimman onnellisena ja yrittäen olla mahdollisimman hyvä toisille ihmisille ja muille olennoille. 

Päätösten ja haaveiden pitää olla Pienellä Ihmisellä oikein mitoitettuja eli pieniä.

Otan oppia kolmivuotiaasta, joka saatuaan kesällä jäätelöannoksensa huokaisi: "Ooi, miä sain pinkin lusikan, unelmat toteutuvat."

Kävelin tänään ensin ystäväni kanssa aamukävelyn ja sitten lähdin vielä yksin kirjasto & kauppa -kierrokselleni. Unohdin ottaa maskin mukaan ja hiippailin kirjastossa nostaen takin kaulusta kasvoilleni, kaupassa jätin käymättä ja delegoin asiat viestillä auton kanssa liikkeellä olleelle miehelleni.
Hain kirjastosta painoskuningas Juha Vuorisen hyväntekeväisyyspokkareita. Valitsin Marpellan miljartööri-iskän ja Romaanikerjäläisen. Olen lukenut Vuorisen matkakirjoista aiemmin Maltalla kirjoitetun Maltan mieleni ja Espanjan aurinkorannikolla kirjoitetun Holan takaa. Jotenkin juhlakaudesta laskeutumisen mielialaani sopivat juuri nyt parhaiten Vuorisen kirjat, joita hän itsekin on kutsunut nöyrästi paskakirjoiksi. 
Varaushyllyssä minua odotti kuvataiteilija Soile Ylimäyryn elämäkerrtakirja Palava tuhka. Ajattelin lukea tämän, kun näin Ylimäyryn Jari Tervon neliosaisessa haastatteluohjelmassa, jossa hän haastattelee Ylimäyryn lisäksi kirjailija Rosa Liksomia, näyttelijä Vesa Vierikkoa ja historiantutkija Tapio Bergholmia. Pidän Tervosta haastattelijana ja kaikki nämä ihmiset ovat kiinnostavia sen ansiosta, mitä ovat saaneet aikaan, ei siksi, että ovat tv:n viihdeohjelmista tuttuja tai ottaneet maailman suurimmat peppuimplantit.

Miksi ne rokotukset eivät etene? 
Ja juuri meidän seudulla uutta virusmutaatiota! Minä alan kyllästyä. Nyt sanon ruman sanan: paska virus.

Aloituskuva ei liity mihinkään, kunhan on jotain ylevää. Tai voi se liittyäkin, se tarjoutui kuvia selatessa mukaan innokkaammin kuin mikään muu kuva. 

Joulu jatkuu...

Lyhyesti kaikenlaista mielen päällä olevaa

- Ja taas on kertynyt kymmenkunta aihiota erilaisista aiheista, joista haluaisin kaikista kirjoittaa pitkästi ja seikkaperäisesti.

- No mutta, entäs jos kirjoitatkin lyhyesti etkä tee kuvan kuvaa.

- Ookoo, näin teen... mutta ehkä kuitenkin jokin aloituskuva? Marc Chagallin elämäkertakirjassa on niin hyvä kansi. Jospa kuvaan sen!

* Presidentin muotokuvasta
Miksi ne sata palaa eivät ole Sauli Niinistön elämästä? Käsittääkseni ne ovat enemmän taiteilijoista itsestään ja ajastamme, eivät kuvauksen kohteesta. Niinistön hienon persoonan olisi pitänyt nousta kunnolla esiin kuvasta. 
Taulu on nähtävillä Ateneumissa kesäkuussa. Käyn katsomassa ja palaan asiaan sitten.
Onnistunein presidenttien virallisista muotokuvista on mielestäni Koiviston kuva. Se on persoonallinen ja arkinen, ei pompöösi kuten edeltäjillä, ja se kertoo paljon henkilöstä nimeltään Mauno Koivisto.

* Lapsettomien päivästä
Se on tänään. Kun puhutaan lasta kaipaavista lapsettomista, jotka eivät pysty saamaan biologista lasta, niin aina on joku sanomassa, että mikäs ongelma tuo nyt on, että kyllä nykyään lapsen saa niin monin eri tavoin, adoptiolla, sijaisvanhemmuudella ja lahjasukusoluilla. Ongelmahan ei olekaan lapsen saaminen, vaan naisella halu kokea raskaus ja synnytys ja sekä miehellä että naisella halu nähdä omien geeniensä jatkuvan. Joillekin biologinen lapsi on tärkeämpi kuin toisille.
Monelle äitien- ja isänpäivät ovat vuoden kipeimpiä päiviä. Toivotan jaksamista kaikille niille, joita tämä asia koskee.
On myös muistettava, että lapsettomuus saa olla myös tietoinen valinta. Kaikkiin perheisiin ei kuulu lapsia, eikä lapsettoman elämä ole yhtään vähemmän arvokasta kuin lapsia saaneen. On aihepiirejä, joissa hienotunteisuus on tarpeen ja tämä on ehdottomasti yksi niistä. 

* Vanhenemisesta
Tiedän jo jotain siitä, mitä tapahtuu, kun vanhenee. Tiedän myös, että kymmenen vuoden päästä tiedän paljon enemmän. Nyt otan portaissa kaiteesta kiinni. Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua se riittää enkä tarvitse liikumiseen apuvälineitä. 
Rosa Liksomin Everstinnassa on hienoa vanhemmuuuden pohtimista. Eversti oli vihannut vanhenemista ("Eversti vihasi vanhenemista ko pölkäsi, että yhtenä päivänä halu katoaa..."), mutta Everstinna katselee omaa vanhenemistaan uteliaisuudella ja kokee olevansa vanhetessaan yhä enemmän oma itsensä.  
"Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."
"Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siitä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä."

- Äsh, sinun piti kirjoittaa lyhyesti!

- Juu, juu. Palaan vanhenemisteemaan joskus omalla postauksellaan. Toisin kuin Everstinna olen hurjan kiinnostunut ihmisistä, mutta tiedän, mitä hän tarkoittaa puhuessaan oman sisäisen elämän vahvistumisesta. Olen kyllä paljon aidommin itseni nyt kuin nuorena. Olen myös hyvin kiinnostunut vanhenemisen fyysisistä muutoksista. 

* Esikuvista
Luin Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista. Kirjan tavoitteena on nostaa esiin edelläkävijöitä ja esikuvallisia naisia kaikkialta maailmasta ja muinaisista kulttuureista. Pidän tätä erittäin hyvänä lähtökohtana kirjalle. MUTTA miksi ihmeessä siellä on myanmarilainen poliitikko Aung San Suu Kyi, joka hyväksyy rohingya-kansan murhaamisen? Miten kansanmurhaa tyynesti katseleva nainen voi olla kenellekään esikuva? 
Kirjan alkusanoissa lukee: "Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa." Olisiko parempi neuvoa nuoria ihmisiä epäilyn hetkellä epäilemään lisää.  

* Kesä on täällä - ja Mylsä goes crazy!
Kun ensimmäinen lämpimähkö kevätpäivä tuli alkuviikolla, asteita aamulla viitisentoista ja vielä vilpoinen tuuli, niin useampi ihminen täällä Mylsällä tulkitsi riemukkaasti kesän koittaneen.
Pyöräilin kauppaan aamulla kevyttopassa, hanskatkin olisi voinut olla. Vastaan pyöräili keski-ikäinen mies onnellisesti hymyillen hihattomassa painijanpaidassa, uimahousuissa ja varvastossuissa.  
Kaupan edessä seisoi tomerassa asennossa eläkeikäinen nainen pukeutuneena pohjepituisiin hempeänvärisiin jumppatrikoisiin ja isoon T-paitaan, paljaissa jaloissaan hänellä oli crocsit.
Kaupan sisällä kahden pakastealtaan välisellä hyisellä käytävällä vanhemmanpuoleinen nainen kurotteli altaan pohjalta jäätelöä paitulissa. Mekot ja yöpaidat eivät paljon eroa toisistaan, tämä näytti ohuelta. Itse värisin ja nopeutin askeleitani lämpimämpiin osiin kauppaa.
Vastapainoksi vanhemman polven hullaantumiselle nuorten miesten lauma kulki edelleen samoissa paksuissa, mustissa huppariasuissa kuin talvellakin, mitä nyt jotkut olivat saksineet nuhjautuneet kolitsihousunsa polveen ulottuviksi. Sääret saivat kokea ihanan vapautumisen.
Perun pari postausta sitten kirjoittamani, ettei Nizzan ja Suomen pukeutuminen eroaisi paljon toisistaan. Kyllä se eroaa, keväthuumassa vallankin.

- Nyt kuule moralistit hyökkäävät tänne paheksumaan sitä, että katselet ihmisiä ja kuvailet heidän asujaan. Etkö koskaan opi?

- En. Katselenhan minä puitakin ja lintuja, miten luonto herää auringon voimasta. Enkö saisi katsella, miten ihminen herää talviunestaan! Vielä olen kiinnostunut ihmisistä. 

* Vuodenajoista
Pessimistisemmät varoittelevat, ettei tämä lämpökausi, tämä ihanuus pysy kauaa.
Meillä on nimi sille ilmiölle, kun mennyt vuodenaika vielä pistäytyy, vaikka sen aika on ohi, keväällä takatalvi ja syksyllä intiaanikesä. (Mehän ajattelemme edelleen päävuodenajoiksi kesän ja talven, eikö vain, vaikka oikeastaan syksy on vallannut tilaa talvelta ja kestää yleensä jouluun asti.) Mutta siis, mikä olisi nimi sille ilmiölle, että kesä tai talvi käväisee ennen aikojaan? Kesäköjo, esikesä, kesähumaus, eikaivielätalvi, älävielätuutalvi?

Kaivoin bikinit esiin. Lähdemme äitienpäivän jälkeen mökille Taavettiin. Foreca lupaa sinne maanantaiksi 27 ja tiistaiksi 28 astetta. Meinaan makoilla aurinkotuolissa ja lukea - tietenkin. Kun mies on saanut ruuan pöytään, vaihdan päälleni jonkun paitulin minäkin, kuka nyt bikineissä lounastaisi.

Ravintola Vanhan Viialan edestä,
 Kenraalintie, Myllykoski

- Väkersit sitten kuitenkin tuon karhukuvan? Etkö usko sanan voimaan?

- Aivan pakko laittaa tämä kuva! Mies lupasi kuvata noita karhuja, niitä on pitkä rivi, joskus kun terassi on täynnä iloista porukkaa. Minä kuvasin tämän aamuauringossa. 


Aurinkoista viikonloppua kaikille! 

Kahdesta teatteriesityksestä lyhyesti ja paljosta muusta

Ladut kutsuisivat, mutta bloggaaja-parka on flunssassa eikä pääse minnekään. Minun pitäisi olla Turussa pojanpoikien hiihtolomaseurana, mutta mies saa edustaa nyt siellä meitä molempia. 
Ehdin jo aloittaa hiihtokauteni kuvan maisemissa Myllykosken Koivusaaressa suksimalla lasten ladun, joka on pari kolme kilometriä. Jumppaystäväni hiihtää kerrallaan parikymmentä kilometriä, Kouvolasta Valkealaan ja takaisin. Minä en ole ikinä pystynyt tuollaiseen. No, kunhan selviän, niin lähden järven jäälle hiihteleksimään, omalla tyylilläni ja oman kuntoni rajoissa. 

Paras hiihtokokemukseni on kevättalvelta 1984 Kuhmossa. Olin äitiyslomalla kuopuksen syntymän jälkeen. Lähdin illan suussa ladulle rivitalokotimme takapihalta tarkoituksenani hiihtää pieni saunalenkki, mutta en tyytynyt siihen. Keli oli luistava, jokainen potku vei pitkälle, liike suksilla tuntui uskomattoman nautinnolliselta. Vielä vähän, käännynkin tuolle ladulle, katsotaas mitä tuon mutkan takana aukeaa, mikä ihana loiva lasku, voi miten latu vie. Pysähdyin välillä ihailemaan pieniä yksityiskohtia ympärilläni lumisessa metsässä ja hulvahdin yhtäkkiä täyteen iloa. Koin olevani maailman onnellisin ihminen. Kun lopulta maltoin kääntyä takaisin, valot alkoivatkin jo syttyä latujen varteen, loppumatkasta ei edes ollut valoja. Sivakoin kotiin pimeässä. Aikaa kului varmaan yli kaksi tuntia, matkasta en tiedä. 
Kotioven avattuani kohtasin kaksi huolestunutta miestä ja kolme pikkupoikaa naamat naurussa. Mieheni kaveri oli tullut kylään, hänellä oli vauvamme sylissä, ja mieheni oli jo lähdössä minua vastaan. 
Tämä hiihtolenkki oli harvinainen valaistumisen hetki. "Maniani" meni kuitenkin valitettavasti yhdessä illassa ohi. Kaipaan tuollaisia hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmoniassa, hyvin ja kohdallaan, niin omassa elämässä kuin maailmassakin.  

Käsiohjelmasta

Kävin jokin aika sitten katsomassa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksen Toinen koti. Näytelmän on ohjannut Jussi Lehtonen ja käsikirjoittanut Kati Kaartinen. 
Näytelmän päärooleissa ovat Bagdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä ja ohjaaja Bakr Hasan, joka on saanut oleskeluluvan Suomeen, näyttelijä Terhi Panula, bagdadilaisesta muusikkosuvusta tuleva  laulaja Ali Saed, jota uhkaa karkotus takaisin Irakiin, dokumentaristina Irakissa  toiminut, vapaaehtoistyötä kansainvälisesti tehnyt, nyt Suomeen kotoutunut Harith Raad Salih, säveltäjä, viulisti ja äänisuunnittelija Sanna Salmenkallio ja Suomeen kiintiöpakolaisena saapunut Iranin ensimmäinen rap-artisti, tuottaja, sanoittaja ja säveltäjä Soroush Seyedi. Seyedi oli aloittanut rap-uransa Iranissa aikana jolloin kaikki hiphop-henkinen oli siellä kiellettyä. 
Pääesiintyjien lisäksi esityksessä on mukana kymmenkunta maahanmuuttajataustaista henkilöä teatterityöpajoista, joita on järjestetty keväästä 2017 alkaen. Heidän roolinsa näytelmässä oli huonosti suunniteltu. Heillä oli liian vähän tekemistä näyttämöllä.

Näytelmää varten oli haastateltu turvapaikanhakijoita, jotka ovat lähtömaissaan toimineet ammattitaiteilijoina. Näistä haastatteluista ja haastateltuja koskevista päätösasiakirjoista on kerätty materiaalia näytelmään.

Vertasin pakostakin esitystä joulukuussa 2016 Voimateatterin Kuusankoskella esittämään näytelmään Turvallinen maa, josta kirjoitin täällä. 
Ihan kuin Kansallisteatteri olisi matkinut Kuusankosken harrastajapohjalta tehtyä näytelmää!
Erona on se, että kuusaalaisten Turvallinen maa oli paljon parempi, puhuttelevampi, ehjempi ja napakkarytmisempi.
Toinen koti on keskeneräisen oloinen, laahaava sillisalaatti, näytelmää näytelmän tekemisestä. Tiedän kyllä, että tämä on eräs tyylisuunta, joka tuottaa joskus todella herkullista taidetta. Ehkä oli ajateltu, että myös turvapaikkaa hakevan elämä on koko ajan kesken. Tämä ei kuitenkaan nyt oikein toiminut. 
Mitä tekemistä tällaisessa näytelmässä on kohtauksella, jossa näyttelijät istuvat rivissä, joku sanoo lauseen, jonka toiset toistavat vuorollaan kuten kuulivat, siis vanha juoru-leikki, jota on käytetty Putouksen tapaisissa viihdeohjelmissa? Näyttelijät olivat hyviä, mutta tämä ja paljon muutakin mitä heidät pistettiin tekemään oli jossain määrin ala-arvoista. 
Olen kokeellisen ystävä, mielipiteeni ei johdu siitä, että vaatisin jotain perinteistä. Teatterikaverini sanoi, että häntä nukutti ja kyllästytti, koska näytelmä ei vaikuttanut eikä vakuuttanut, eikä siinä ollut mitään uutta. 
Parasta minusta tässä näytelmässä oli musiikki, niin perinteinen arabimusiikki kuin rap. 

Googlen kuvapalvelusta, Jukka-Pekka Mikkonen Putkosen roolissa

Viime viikolla näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Mielipuolen päiväkirja. Se ei ole Gogolin novelleista valmistettu klassikkomonologi, jota mm. Vesa Vierikko ja Martti Suosalo ovat  esittäneet ansioituneesti, vaan uudempi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä, joka myös on saanut innoituksensa Gogolin novelleista Nenä ja Hullun päiväkirja. Tämän näytelmän ensi-ilta on ollut Ryhmäteatterissa 2015. 

Jyväskylän teatterin esitys on tragikomedia, jossa maailma muuttuu ja ihmiset eivät pysy perässä. 
Tehostaminen ja organisaatiouudistukset aiheuttavat tilanteen, jossa entinen Excel-osaaja Putkonen etsii karannutta tukkaansa ja keskustelee konttorikoneiden kanssa. Kumpi on hullumpi, Putkonen vai maailma? 
Ohjaaja Seppo Honkonen on saanut esitykseen rytmin, joka vie katsojan mukanaan Putkosen elämän monimutkaisuuteen.  

Tämä näytelmä vaikutti tunteisiin ja jäi ajatuksiin. Putkosen esittäjä Jukka-Pekka Mikkonen oli aidosti rakkautta kaipaava ja sitä ilman jäävä, järjestelmän murjoma hahmo. 

--------

Olen tässä flunssapotilaan rajoittuneessa elämässäni plärännyt läpi kasan vanhoja, jostain syystä säilyttämiäni lehtiä ja lehtileikkeitä. 

Olin onnellinen, kun törmäsin Kirsti Wallasvaaran haastatteluun, jossa hän sanoo rehellisesti, että on vuonna  2015 tehdyn rintasyöpäoperaationsa jälkeen vanhentunut nopeasti kymmenen vuotta. Koin sen vertaistukena. Olen nimittäin juuri hoksannut, että syövän jälkihoito on romahduttanut ulkoisen olemukseni. Tuntuu vähän samalta kuin siinä Jenni Päskysaaren juontamassa tv-ohjelmassa, jossa tyypit muutetaan maskeeraamalla vuosikymmeniä eteenpäin, annetaan käteen peili ja kysytään, miltä nyt näyttää ja tuntuu. 
Osuin tähän ohjelmaan, Meidän tarinaan, kanavahyppelyssä, mikä on yksinäiselle, sohvaantuneelle toipilaalle sopiva urheilulaji. Katsokaa joskus ja kertokaa, jos ette liikutu ohjelman loppupuolella, kun parit kiittävät yhdeksänkymppisinä toisiaan elossa pysymisestä. 

Siis eihän syöpä yleensä pääty leikkaukseen, vaan jatkuu pitkäänkin jälkihoitoina ja kontrolleina. Hormoniperäisissä rintasyövissä, kuten minulla, on se hyvä puoli, että niitä voidaan jälkihoitaa letrotsolilla, mutta se on myös lääke, jonka haitat oikeasti toteutuvat, eivätkä ole vain muodon vuoksi listattuina lääkepaketissa. 

Koen olevani hyvin positiivinen  ihminen, mutta myös realisti. Minusta sellainen uho, millä monet naiset suhtautuvat rintasyöpään on outoa. Lehtien kansissa on nyt viimeksi ollut Arja Korisevan kuvia otsikolla "Selätin syövän". Olkoon Korisevan itsensä sanomaa tai toimittajan halua tehdä jutusta perinteinen sankaritarina, mutta kuulostaa falskilta ja antaa väärää tietoa.

--------

Luin juuri Rosa Liksomin romaanin Eversti. Se on yksinkertaisesti mestariteos.

--------

Joissain blogeissa on nostettu keskustelua blogin tuloista ja menoista. Joku ansaitsee blogilla, jollain siihen kuluu rahaa. Ihmisiä kiinnostaa tietää tämä asia blogista, mikä on ihan ymmärrettävää.  

Minulla tässä ei liiku rahaa lainkaan kumpaankaan suuntaan. 

Kaikki on henkistä saamapuolta. Saan selvitellä kirjoittaessa ajatuksiani ja usein saan keskustellakin. 

Rakastan keskustelua. Tykkään myös siitä, jos kommentoimaan tulee toisinaan joku, joka alkaa väitellä. Omat mielipiteet tulee silloin testattua ja saa uutta ajateltavaa.

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari

Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle. 

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan. 
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo. 

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.  

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista. 

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan. 
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja. 

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. 

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään. 

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi. 

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä. 
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka. 

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole. 
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin sävyt. 

Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi. 
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa: Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa. 

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia. 

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut. 
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!

Virpi Hämeen- Anttilan Tapetinvärinen, ja vähän omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta

Siivoilin tallennuksiani ja löysin ennen blogielämää kirjoittamiani juttuja. Väsäilin näitä vuoden verran toimineen Iiris-naistenlehden nettilukupiiriin 2012. Tuli mieleen, että voinhan minä julkaista blogissa joskus näitäkin harjoituksiani. 
Löytyi myös lukuisia kouluun laatimiani päivänavauspaasauksia. Saatan joskus julkaista niitäkin, niin voitte Rakkaat Lukijat aloittaa aamunne tasokkaasti!

Ensimmäinen pre-blogi -juttuni olkoon Iiris-kirjoitukseni Virpi Hämeen-Anttilan muistelmakirjasta Tapetinvärinen. Kas, tässä!

                                                     ---------------------------------

Virpi Hämeen-Anttilan fiktiivinen muistelmateos Tapetinvärinen on hieno, rohkea kirja lapsena satutetun ihmisen muistamisen vaikeudesta, haastavasta kirjoittamisprosessista ja hurjasta itseterapoinnista. 

Koska poistyönnettyjen muistojen esiin houkuttelu, edes välähdyksinä ja painajaisina, on niin vaarallista, kirjailija kirjoittaa tahallaan hämärästi ja sotkien. Hän käyttää muistelijoina sivupersoonia, oman psyykensä eri puolia:AnnaHopea on rohkea ja kapinallinen, Hero on järkevä ja kirjasivistynyt, Pierrot on melodramaattinen ja tunteva, Babbel hölöttää liikaa peittääkseen jännittyneisyytensä ja leikkisä Cee, Chagal, on ihana itsevarmuus, keveys ja luovuus ennen murrosiän jähmeyttä. 

Murrosiän masennuksen ja lohtusyömisen aikaansaama liikalihavuus on kuvattu mykässä Kivi-hahmossa todella mieleenjäävästi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru. .. Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."

Uskon, että Hämeen-Anttila puhuu useammankin ihmisen tuntoja. 
Monissa sodankäyneiden miesten perheissä elettiin isän mielivaltiuden alla huolekkaina, varoen ja varmistellen. Lasten mitätöiminen oman epävarmuuden käsittelykeinona on anteeksiantamatonta, ja se on jättänyt lapsille perinnöksi kauhua, arkuutta ja muistamattomuutta. Huuto lyö -luku on aivan huikea kuvaus perhehelvetistä.

Virpi Hämeen-Anttilan teoksessa näkyy hänen laaja lukeneisuutensa. Kirjassa on upeita taruja, myyttejä ja satuja. Eräs kirjan sanoma onkin mielestäni juuri se, että lukeminen ja taiteen kokeminen auttaa ihmistä kestämään. 

Ei ole myöskään väärin täyttää vajaita muistojaan mielikuvituksella, ja kaikesta voi kertoa monta erilaista tarinaa.

                                  ................................... 
                                           
 Siinä se kirjoitus. Olen edelleen samaa mieltä. En ole lukenut Hämeen-Anttilalta mitään muuta. Tämä muistelma on juuri sellaista elämäkertatyyliä, mistä pidän. Muita esikuviani ovat Claes Andersson (Jokainen sydämeni lyönti) ja Rosa Liksom (Maa) lyhyen tyylin edustajina ja Jari Tervo (Esikoinen ja Pyrstötähti) pitemmän, rönsyävämmän tekstin mallina. Melkein unohdin Jaloset, Riitta Jalosen (Kuka sinut omistaa) ja Olli Jalosen (Poikavuosi). Olli kirjoittaa lapsuuteni kielellä ja poljennolla.

Olen alkanut käydä tänä syksynä elämäkertakirjoituskurssilla kansalaisopistossa. Tapaamme joka viikko, päälle kaksi tuntia kerrallaan. Jokainen kurssilainen lukee tapaamisissa noin sivun verran tekstiään, josta sitten keskustelemme. 

Olen saanut kurssilta valtavasti ideoita. Kokenut opettaja osaa antaa hyviä vinkkejä, ja toisten lukemat tekstinpätkät saavat omat aivot muistamaan. Noinhan se oli; minäkin keräsin pyhäkoulussa lampaita ja tähtiä, minäkin kadehdin toisia tyttöjä.

Monet kirjoittavat pitkää muistelmaa. Jotkut kirjoittavat omasta, jotkut vanhempiensa elämästä tai työuraan liittyvistä asioista. Olen saanut tietää hyvin mielenkiintoisista aloista ja kehityksestä niissä. 
Itse kirjoitan välähdyksiä sieltä täältä omasta elämästäni, tähän mennessä lapsuuden kipupisteistä. Minulta syntyy jotenkin luonnostaan juuri sivun verran tekstiä, koska paneuduin koulutyössä niin intohimoisesti päivänavauksiin ja sopiva mitta on niissä suunnilleen sama. 

Oletteko bloggarit ja muut lukijat kirjoittaneet elämäkertatekstejä? Blogiinkin tulee tietysti välillä kirjoitetuksi omasta elämästä, mutta entä muuten?

Entä haluatteko, että esittelen joskus täällä jonkin noista sivun mittaisista aikaansaannoksistani? Jos uskallan ...

Rosa Liksom, Maa (2006)

Kannen kuva on Rosa Liksomin omaa taidetta.
Kuva jatkuu sisäkannelle.

Minulla on ollut sellainen tuntu, että olen lukenut joskus Liksomin lyhytproosasta novellin, joka on pysäyttänyt minut ja saanut kokemaan, että siinä on jotain minulle merkityksellistä ja äärettömän kaunista. Olen myös katunut, etten kopioinut tuota aarretta tai ottanut kirjan nimeä muistiin. Se löytyi!

Etsin harvoin kirjastosta mitään hyllystä, haen vain varaamiani kirjoja. Nyt lähdin jostain syystä kävelemään hyllyrivien sivua ja kohta käteni hamusikin Rosa Liksomin kirjaa Maa. Selustan kuva saattoi viestiä, että tämä se on. Luin järjestyksessä ja nauttien hienoa, hienoa tekstiä. Kirjahan on taitavaa elämäkertaproosaa, jossa on luultavasti paljon Anni Ylävaaran elämää fiktiivisten muistojen muodossa. Jatkoin lukemista ja - pam - yhtäkkiä tiesin löytäneeni kadottamani tekstin.

Ajoin työsuhdeautollani kohti pääkonttoria. Päivän työpaperit ja läppäri olivat salkussani etupenkillä. Olin pukeutunut Jil Sanderin lyijynharmaaseen bisnespukuun ja Charles Jourdanin avokkaisiin ja kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa analysoitiin turbokapitalismia. 
...
Bisnesnaisemme ajaa kohti Ruoholahtea, kun haastattelu loppuu ja toimittajan loppusanojen taustalta nousee surumielinen iskelmä. Äkkiä varoittamatta kyynelet alkavat valua sumentaen silmät niin, että naisen on pakko ajaa auto sivuun keskellä siltaa ja aamuruuhkaa.
...
Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka olin menettänyt kauan sitten. Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka följyssä molen menossa poroaijale ja sei saa juurikhaan otetta ratista ko sillä on kolmet kinthaat päälekkäin käsissä. Mie kyyhötän rattorin perässä pienessä kourussa. Siinä samassa missä syänkesälä äiti ja maitopänikät rönkyttävät lypsyle jänkän taka lehmitten kesäpaikhaan. Molen naftisti kymmenkesänen ja mulla on hypheet kontassa.
...
Tarina jatkuu meänkielellä. Isä ja tytär saapuvat poroaidalle, jossa kangistunut tyttö pääsee nuotion ääreen lämmittelemään ja vahtaamaan verissään maassa makaavaa miestä muiden nuotiolla seisoskelevien kanssa. Mies lienee loukkaantunut. Isä ei välitä rokulimiehestä, ja tyttökin keskittyy omiin tuntemuksiinsa.
...
Isä vilkaisee sitä kälmiä eikä perusta siittä sen enempää. Se pyöhräyttää ittensä tulile kellihmään. Mie laitan itteni sitä vastapäätä, lämpenen pikkuhiljaa ja tunnen olon vähävointiseksi mutta silti muutamanlaiseksi. Maattelen, että tämä on minun maailma, että täälä mie tunnen kaikki ja kaikki tuntevat minut. Että täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta.
     Kun havahduin hereille, pyyhin vapisevalla kädellä kasvoni ja laitoin aurinkolasit silmille. Ennen kuin käynnistin moottorin katselin merellä keinuvaa purjevenettä ja mielessäni heräsi pieni toivo, että kenties minäkin voisin joskus rakastaa.

Mikä tekee tästä tekstistä sitten niin hyvän? 
- Hieno liukuma kesken virkkeen yleiskielestä murteeseen, ja lopussa taas paluu nykyhetkeen sinne työmatkalle tien varteen.
- Hienoja murreilmaisuja: muutamanlainen, pari valskia vaimoihmistä, net toljottavat ja taaraavat paikoihlaan, jos molen palelluttanu itteni leiniksi.
- Kaksi kohtaa, jotka soivat hienosti minun korvaani: 
  täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta
  mielessäni heräsi pieni toivo, että kenties minäkin voisin joskus rakastaa

Ja mikä tekee tästä tästä tekstistä sitten minulle niin erityisen?
En tiedä. Ehkä muistan, miten kolkottelin oman isäni kanssa hevosenrattailla myllyyn. Jotain samaa tunnelmaa, mennyttä aikaa. Ehkä jotain muutakin pyrkii pinnalle omista muistoistani. Kun veimme lehmää astutettavaksi, kun sikoja lahdattiin, kun oltiin pitkiä päiviä heinäpellolla, kun päivät olivat kaikki pitkiä.

Maa jakautuu neljään osaan: nainen, kylä, kaupunki ja kartano.
Alussa nainen kaartelee kotitalossaan, mutta ei ole vielä valmis kaivamaan esiin menneisyyttään kahdeksan talon kylässä. Sen sijaan hän kertoo tarinoita sieltä täältä ihmisten elämän solmukohdista.
Viimeisessä osassa nainen kävelee sisään ja sytyttää valot.
Kirja loppuu lyyriseen tunnelmakuvaan, jossa saunan jälkeen keinutuoliin nukahtanut nainen herää ja katselee lapsuudesta tuttua pihamaata ja toteaa: Keitän kahvit ja aloitan.

Loppu on alku lyhytproosan nerolle Rosa Liksomille.

.........................

Kommentteihin vastatessa tuli olo, että minun on välttämätöntä kiitellä Topi Mikkolaa Liksomin tekstien esittämisestä. Sodankylästä kotoisin oleva Kuhmon kulttuurisihteeri Mikkola on esittänyt Liksom-monologeja ympäri Suomea, mm. Kom-teatterissa.

Näin Topin ensimmäisen esityksen Mie jätän tämän rakkauhen Kuhmossa 1991. Sen jälkeen hän on esittänyt Mie hellustin sitä akkaa (1995), Hyännäkönen mies (1998), Mie alan tekemhän syntiä (2001), Reitari (2005) ja Mie olen niin mahtava mies (2009).
Reitari, joka kertoo Reidar Särestöniemen elämästä, on jäänyt minulta näkemättä. Harmi. Kirjahan on valtavan hauska ja herkkä. Se sisältää kiinnostavia juttuja aikalaisista, Timo K. Mukasta Kekkoseen.

Kerran Kamarimusiikkifestareilla Topi esitti jossain ullakolla tuskaisia, rakkauden puutteessa riutuvia peräkamaripoikia ja päätti esityksensä seisoen jakkaralla valkoisessa paidassa kädet kohti taivasta, selässä pienet siivennysät - olikohan hirttoköysikin kaulassa - ja huusi kovalla äänellä, että hän on nyt naiset jättänyt (siis ronskimmin: Mie olen p-----t jättännä). Yleisö oli todella pitkään hiirenhiljaa ennen aplodeja. Jokin nyyhkäisy kuului hiljaisuudessa.

Topi Mikkola osaa esittää Liksomin tekstejä vakavasti. Jotkut esittävät kaiken murteellisen velmusti, silloinkin kun siihen ei ole aihetta. Ei murre sinänsä ole hauskaa, se on tietyn alueen ihmisten käyttökieltä. 

Liksom on sanonut, että Topi Mikkola on hänen pohjoiseen sijoittuvien tekstiensä ainutlaatuinen tulkki, klassikko.

Kiitos Topi, koin sinun esityksissäsi koskettavia hetkiä ja kuulin, miten Rosa Liksomin kieltä puhutaan!

Linkki Topi Mikkolan ja Rosa liksomin yhteistyöhön tässä. Googlesta löytyy lisää.