 |
Optimistin motto
uudelle vuodelle |
Ajattelin tehdä kaksi vuodenvaihdekirjoitusta, toisen yleisemmän eli tämän, mitä nyt rustaan ja toisen sellaisen, jossa kerään blogikirjoituksistani joka kuukauden sytyttävimmän kirjan, kerron mitä muuta olen lukenut blogiin päässeiden kirjojen lisäksi ja miltä lukeminen ja kirjoittelu tässä vaiheessa tuntuu.
Mennyt vuosi on ollut raskas kestää epidemian tuoman epävarmuuden vuoksi. Tiedämme, että jotkut vuodet vanhentavat ihmistä nopeammin kuin toiset. Isot kriisit kiihdyttävät vanhenemisprosesseja ja saattavat lyhentää soluihin kirjoitettua optimaalista elinikää jopa kuukausilla. Covid-pandemian aiheuttama ahdistus toimii todennäköisesti järkytyksenä, jonka vaikutus näkyy globaalisti myös elinikämittauksissa.
Kesällä ehdimme jo huokaista ennenaikaisesti. Nyt eletään taas nousevien tartuntakäyrien aikaa. Ensi vuonna me varmaan totumme siihen ajatukseen, että sama turvallinen olo ei enää palaa, vaan elämä on pysyvästi epävarmempaa kuin ennen koronavirusta. Toivottavasti käsien pesut ja maskin käyttö tarpeen tullen jäävät pysyviksi tavoiksi sittenkin kun pandemia siirtyy historiaan.
WHO:n pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus on sanonut, että jos me haluamme saada koronaviruksen aisoihin vuoden 2022 aikana meidän pitää saavuttaa maailman suuri rokottamattomien joukko, ei niinkään rokottaa yhä uusilla tehosteannoksilla jo rokotettuja. Tämä hyödyttää rikkaan maan kansalaista myös, vaikka hän ajattelisi vain omaa hyötyään, koska rokottamattomissa yhteisöissä virus pääsee muuntautumaan ja kehittämään yhä uusia variantteja. Virus ei tottele valtioiden eikä edes mannerten rajoja, vaan käyttäytyy omapäisesti kuin sääilmiöt. Kaiken lisäksi juuri rikkaammat, paljon liikkuvat ihmiset edesauttavat sitä leviämään. Aikanaan espanjatauti tuli uudelleen Euroopaan merimiesten mukana. Nyt liikkuminen eri maiden välillä on paljon yleisempää, sen mukana me saamme toisiltamme sekä hyvää että pahaa.
Koronaan on kuollut todistetusti tähän mennessä noin Suomen väkiluvun verran ihmisiä, todellisuudessa enemmän. Se on aika paljon, eikä siinä kaikki, osa toipuneista vakavan tautimuodon sairastaneista jää puolikuntoisiksi ja menehtyy omaa elinajanodotettaan aiemmin keuhko-ongelmien ja muiden sairauden jälkeensä jättämien vaurioiden vuoksi.
Oma elämäni on siltä osin valjumpaa, että pitkät pimeän ajan lomat etelässä, joihin olin muutamana vuonna jo tottunut, ovat jääneet. Sain niistä voimaa ja iloa. Tulin surulliseksi huomatessani, että päivetys kropassani on kadonnut lähes kokonaan. Suomen kesän viileä aurinko ei ole pystynyt pitämään sitä yllä. Bikininmuotoiset päivetysrajat, ne toivon saavani takaisin vuoden 2022 aikana! Älkää naurako, tällä asialla on minulle iso hyvää oloa symbolisoiva merkitys (heh, turhamainenhan se vaan on...ja lapsellinen...).
Täytän vuosia vuoden alussa, joten vuoden vaihde merkitsee minulle myös ikääntymisen pohdintaa.
Vanheneminen on biologinen fakta. Otan sen uteliaana vastaan. Pitää vain hyväksyä se, että ei ole enää yhtä viehättävä ulkonäöltään kuin nuorempana ja huomata ottaa muutokset huomioon pukeutumistyylissä, meikissä ja kampauksissa.
Siinä missä ulkonäkö rapistuu ja voimat vähenevät, ymmärrys lisääntyy. Se on totta, vaikka kuulostaakin ehkä turhan juhlavalta ja minun ikäiseni toteamana omahyväiseltä. Vanha ihminen on nähnyt paljon ja kokenut paljon, elänyt läpi erilaisten yhteiskunnallisten vaiheiden ja kulttuuritrendien. Ikääntyminen antaa mahdollisuuden verrata ja katsoa asioita kauempaa. Vanheneva ihminen tietää, mitä on lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, mutta ei vielä sitä, mitä on varsinainen vanhuus. Päättelen, että se voisi merkitä lisääntyvien kremppojen lisäksi myös lisääntyvää lempeyttä.
Olemme kuunnelleet mieheni 70-luvulla tekemiä haastatteluja, joissa hän kyselee isältään tämän elämästä. Eetu kertoo, miten piileskeli pari kuukautta kevättalvella 1918 Luumäen metsissä paossa punaisten pakko-ottoja. Nuori poika olisi halunnut intomielisenä mukaan valkoisten puolelle, oli jo kavereitten kanssa suunniteltu öistä hiihtoakin heidän leiriinsä, mutta isänsä vei hänet turvaan odottamaan kansalaissodan päättymistä. Viiisas teko.
Viime vuonna löysin kuntosalin. Se jatkukoon. Lihashuoltoa, ei kun minähän olen valmistautumassa bikini fitness -kisoihin (hähää, se tähtää siihen, että jaksaa kantaa kauppakasseja...).
Kirstinkallion kylätalon kuntosali on tunnelmallinen paikka. Se on vanhassa koulun jumppasalissa. Yhdestä luokkahuoneesta kuuluu kangaspuiden kolketta ja yksi on kunnostettu vuokrattavaksi juhla- ja näyttelytilaksi. Vanhat pönttöuunit eivät enää ole käytössä, koska nyt kuntosaliin on asennettu ilmalämpöpumppu. Meillä on kuvia, joissa uuneissa palaa tuli. Mieheni on käynyt tällä salilla jo muutaman vuoden ja nostellut joskus painoja elävän tulen lämmössä.
Tänä vuonna teen oikein yhden uuden vuoden lupauksenkin: aion kokeilla vaateostolakkoa. Olen lukenut sellaisesta, ja ajatus on alkanut viehättää. Ei siksi, että olisin erityisen ekologisesti ajatteleva tai askeesista kiinnostunut, eikä siksi että olisin mikään addiktoitunut shoppailija. Olen myös sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset käyttävät sitä, mitä toiset heille valmistavat, että pyörät pyörivät ja saamme nauttia hyvinvoinnista.
Huomaan vain, että minulla on niin paljon kaikkea, koska minun on vaikea hävittää mitään ja uutta on kiva hankkia. Huomaan, että olisi hyvä saada tilaa vaatehuoneeseen, kuluttaa vanhat loppuun ja päästä sitten lakkovuoden jälkeen hankkimaan raikkaasti uutta ja laadukasta. Minähän rakastan vaatteita enkä nyt vanhempana halua ostaa mitään turhaa ja huonoa rihkamaa. Jos vielä tyylikin on muuttumassa, niin vuosi voisi olla hyvä aika pohtia sitä.
Olen viime aikoina katsellut, miten todella huonolaatuisia ja huonosti suunniteltuja useimmat ketjuliikemyymälöiden vaatteet nykyään ovat. Kaikki mekot ovat löyhää yöpukumallia ja housut huonosti leikattuja. Ei ihme, että nettikauppa kukoistaa. Sieltä onnistuu löytämään joskus parempaa.
Toivon, että kertakäyttöisten vaatteiden valmistus loppuu ja aletaan suosia laatua.
Kirjoittelen vuoden mittaan, mitä lakolleni kuuluu, ehkä (no, ei se kuitenkaan pysty... ).
Olenkin nyt sitten varustautunut ostamalla uudet farkut ja tilaamalla yhtä sun toista netistä sovitettavaksi. Vielä nippa nappa ehdin! Ihan kuin mässäilyään katuva ahmimassa vielä ennen laihdutuskuuria - erotuksena se, että syödä pitää joka päivä, mutta vaatteita ei tarvitse ostaa edes kuukausittain, joten vaateostolakko on varmaan helpompi toteuttaa kuin syömisen rajoittaminen (luulee hän...). No, vietinhän minä toissajoulunkin täysin ilman herkkuja, kun tähtäsin kolesteroliarvojen laskemiseen - ja onnistuin.
Vielä kirja-alasta sananen.
Suren kirjojen lukemisessa tapahtunutta isoa huononnusta. Lainaan tietokirjailija ja tutkija Kai Ekholmia joka yhdessä kirja-alan asiantuntijan Eino Revon kanssa on päivittänyt 1920 julkaisemansa teoksen Kirja Tienhaarassa kirjoittamalla uuden katsauksen Lukemisen aika, Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?. Sitaatit ovat tästä kirjasta.
Olemme eläneet yli 500 vuotta Gutenbergin maailmanjärjestyksessä, jossa painettu kirja on ollut palvottu, pelätty ja kiistaton sivistyksen ja tiedon välikappale.
Nyt hengitämme Googlen keuhkoilla ja kirjallisuuden vaivalla rakennettu katedraali näyttää huojuvan.
Ostettujen kirjojen määrä on ollut tasaisessa laskussa: vuonna 2008 22 miljoonaa kappaletta, vuonna 2020 enää 15 miljoonaa.
Kirjakauppa elämyksenä ja yksilöllisen sivistysvalinnan kokemuksena on Helsingissäkin pian harvinaisuus. Akateeminen kirjakauppa oli ikäiselleni syy jäädä eläkkeellä Helsinkiin. Pian se pitää etsiä muualta. Akateemisen kirjakaupan valikoimissa oli Nalle Nybergin aikana 140 000 nimekettä, miljoona kirjaa yli 20 kielellä. Syksyllä 2016 se oli pudonnut 80 000 nimekkeeseen.
Kirjatalon nykyinen nimekemäärä vaihtelee sesongeittain. Tällä hetkellä se on 30 000 - 35 000 nimekkeen välillä. Kirjatalon henkilökunta ja johto ovat onneksi edelleen rautaisia ammattilaisia eivätkä he ole tinkineet Akateemisen hengestä, vaikka omistajat ovat vaihtuneet ja jatkuvaa saneerausta on tehty.
Kirja-ala käy jatkuvaa keskinäistä kilpailua ja yleistä puolustustaistelua, se karsii ja uudistuu, mukautuu ja sopeutuu. On tavallista, että kansalainen arvostaa kirjakulttuuria, mutta ei osta tai lue yhtään teosta. Tai arvostaa kirjoja, mutta lainaa kaikki lukemansa teokset tai hankkii ne kirppareilta ja antikvariaatista. Tai on aktiivinen lukija, mutta käyttää lukuaikapalveluja. Tai katsoo saavansa kaiken riittävän tiedon verkon ilmaistarjonnasta.
Kirjoista lisää tilinpäätöksessäni numero 2 lähipäivinä. Olkaa kuulolla.
