Hanna Ryti, Syli

Hanna Rytin esikoisromaani Syli on romaani ihmisen ikävästä toisen luo. Sen tyylilaji on farssimainen chicklit. 

Pastori Ritva, Ritu, seksifantasioissaan Mimosa ja lopuksi nimenvaihdon tehtyään Rea asuu kahdestaan teinipoikansa Pietun kanssa. Ritu on pettynyt avioliitossaan, eronnut ja potee kroonista yksinäisyyttä. Hän tarrautuu mustasukkaisesti ystäviinsä. Hän on myös hurjassa seksin nälässä. 
Kirja alkaa hierojan pöydältä, jossa Mimosa himoitsee hierojaansa ja kuvittelee hänelle ajatuksia, joita tällä perheellisellä miehellä ei ole. Kun hieroja Jorma ei ymmärrä pitkiä katseita, Mimosan on tehtävä aloite, mikä saa Jorman laittamaan hänet tauolle jäähtymään. Ritu ei usko, vaan aloittaa häirinnän. 
Kotiin tunkeutumisessa ja pensaissa lymyämisessä on vieraannuttavaa yliampumista. Miten uskottavaa muka on, että joku luulisi tekevänsä itsestään tunnistamattoman mustilla laseilla ja hiusten siirtelyllä? 
Suntio Petrin kanssa Ritu-Mimosalla on tyydyttävää seksiä, mutta kun Petri haluaa oikeaa suhdetta, jossa tutustuttaisiin toisen ystäviin, niin sehän ei sovi kotileikkejä kammoavalle Ritulle. 
Rakastuminen Kateriinaan tuntuu perustelemattomalta ja laskelmoidulta. Pappi ja lesbosuhde.

Iso plussa tässä romaanissa on  teinien haparoinnin kuvaus. Pietu-poika katselee aikuisten kohellusta tarkkanäköisesti. Äidin ja pojan epäily toistensa vähäisestä välittämisen asteesta liikuttaa.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua, etten mä kiinnosta sitä yhtään. Sille on aivan samantekevää, missä mä pyörin ja mitä teen, Se ei koskaan kysy multa mitään, se ei koskaan sano mitään mihinkään, paitsi jos se vastustaa jotain mitä haluan tehdä. 
Näin tuntee Pietu, Entä Ritu?
Pystyn olemaan hiljaa lentokentälle asti. Siellä ratkean,
- Olkaa sitte varovaisia. Ja mitään huumeita ette sitten käytä. Älkääkä minnekään pimeille kujille menkö, ja ottakaa taksi, jos liikutte iltaisin. Ja Pietu, sä oot alaikänen muista se.

Lopussa Rea pehmenee ja pääsee sitoutumisen peloistaan. Tässäkin tarinan vaiheessa minua viehättää eniten Pietun asennoituminen.
Mä nään syrjäsilmällä kun äiti ja  Petri pussaa. Get a room, tekisi mieli huutaa, vaikka ei se ole mitään nuolemista. On aivan helvetin vaikeaa totutella ajatukseen, että joutuu katselemaan äitinsä pussailua. 

Pietua ärsyttää kuvitella äidilleen seksiä. Ihmeekseni huomaan, että tässä kirjassa seksin kuvaukset eivät ollenkaan ärsyttäneet minua, kuten niin monessa muussa, banaaliudellaan. Komiikka pelasti. 

Pieni kirja, isoja teemoja, kevyesti.

Yksi kohta kirjassa hykerryttää minua. Otan sen tänne loppuun, jos se vaikka herättäisi keskustelua. Rea on juuri päättänyt, että suhde naisen kanssa olisi helpompi kuin miehen.

Jos Kateriina olisi hetero, se olisi kyllä haukkunut miehensä nimeltä ruokapöydässä, kuten kaikki kunnon mammat lounaalla tekevät. Meidän Mauri on niin saamaton vätys. Joudun sille kalsaritki ostamaan, muuten se kulkee reikäsissä. Ja vaatteet se jättää just siihen keskelle lattiaa, mihin se ne riisuu. On se niin söpsä. Inhon väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Ihan kuin ne puhuisivat koirasta tai minipossusta. Onneksi en ole koskaan joutunut elämäntilanteeseen, jossa alkaisin huolehtia aikuisesta ihmisestä kuin maskotista. Kas kun eivät pyyhi miestensä perseitäkin.

Tuntuuko tällainen puhe tutulta? 

Entä millä nimellä kutsutte miestänne julkisesti arvon naiset? Onko hän mieheni vai Mauri vai Muttinen (Muttinen sitä ja Muttinen tätä, voi sitä Muttista) vai Isäntä vai meidän isä vai kultapuppeli? Onko yksityisessä ja seurassa käytetyssä nimessä eroa?

Entä miehet? Asuuko teillä Liisa vai muija vai Emäntä vai meidän äiti? 

Filosofi Esa Saarinen puhui tästä nimiasiasta jokin aika sitten Hesarin artikkelissa ja oli sitä mieltä, että koska me rakennamme sanoilla todellisuutta, niin on aivan eri asia, onko vierellä eukko vai rakas. 

Näyttelijä Kai Lehtinen käyttää pakinoissaan vaimostaan kivaa ilmaisua Nainen, joka meillä asuu. Minusta siinä on jännitystä. Toinen ei ole mikään keittiöpiika vaan Nainen. 

Tietysti noissa nimityksissä saattaa olla jotain kodikasta hempeilyäkin ja perheen keskeistä vitsiä. Minun on sitä kyllä vaikea tajuta. Itse en haluaisi mieheni Unton kutsuvan minua äidiksi. 
Jotkut luulevat, että kun perheeseen tulee lapsia, niin kaikki pitää nähdä heidän kauttaan ja vanhemmat muuttuvat toisilleen äidiksi ja isäksi ja isovanhemmat omille lapsilleen mummiksi ja vaariksi. Haloo, eivät lapset niin yksinkertaisia ole! 

Syli on hyvä nimi tälle romaanille. Se kertoo, mistä on kyse. 
Lopussa Rea saa pidellä sylissään ystävän vastasyntynyttä vauvaa, jonka läsnäolo saa hänet tuntemaan, ettei siinä hetkessä millään muulla ole väliä. 

Kansi on halju ja omituinen, kuin vankila. 


Jälkimietteitä 16.1.

Olen lukenut vähän chicklitiä. Juonikuvio lienee yleensä perinteinen, henkilö seestyy aikansa kompuroituaan. Lapsen syntymä on varma tyynnyttäjä, kuten se usein tosielämässä onkin. Riikka Pulkkisen kirjassa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on samantyyppinen ratkaisu. Pidin Pulkkisen kirjasta kovasti, pidän sitä itse asiassa hänen parhaimpanaan. 

Vielä pitää lisätä, että en tarkoittanut noilla puolisoille annetuilla nimillä joidenkin blogeissaan käyttämiä perheenjäsenten peitenimiä. Ne ovat tietenkin intimiteettisyistä ja niissä on mitä kekseliäimpiä kivoja nimityksiä. Tosielämän tilanteet ovat kyseessä, bussissa kuullut keskustelut ja tietysti joidenkin nettisivujen yhteisölliset mammojen tunteenpurkaukset. Tämä selitys siksi, että nykyään loukkaannutaan vähästä ja ettei kukaan käsittäisi minua väärin. 

Vähän monesta: Anilda Ibrahimi, Katri Rauanjoki, Pauliina Vanhatalo, Salla Nazarenko

Tänä kesänä kävi niin, että kirjojen lukeminen meni kirjoista kirjoittamisen edellä. On ollut niin paljon muuta, että en ole oikein pystynyt paneutumaan kirjoittamiseen. 

Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!

Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.

Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.  

Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.

"Juhlat ovat  kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."

En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!

Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.

Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.

Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.  
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan. 

Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä. 
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa. 

Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä. 

Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista. 

Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta,  ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää").  Aikamoinen potpurri!

Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?

Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!  

Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).

Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne. 

Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?

Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut. 
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.  

Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja. 

Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia. 
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään. 
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia. 

Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.
  
Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani. 
Pitää  vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.

Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän. 

Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo. 

Ilon  katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina. 

Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.  

Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin.