Vain kolme kuvaa - huhtikuu

Huhtikuussa kevät humahtaa, mutta sitä tapahtumaa on hankala kuvata. Sitäpaitsi ei se kyllä tänä vuonna vielä ole humahtanut, muutama päivä aikaa humahtaa. Sää on mitä talvisin. Mieleeni tuli paljon muutakin sanallista h-tarinaa, hämärän hyssy, hajamielisyys, herttaisuus, hymy, hulluus... mutta kun pitää olla kuva, niin jos vaikka seuraavat:

1. HAME

Ompa hiano hame!

Jaa, ettei tämä ole muka hame - o l i, minun lapsuuden murteessani. Meillä sanottiin naisten pukua eli leninkiä (nykyään mekko) hameeksi ja hametta pualihameeksi. Minun on vaikea käyttää sanaa mekko muusta kuin kastemekoista, yöpuvuista ja pikkutyttöjen puvuista. 
Tämä on pikkusiskoni hame, valmistaja Karelia, huolella tehty, oikein vuoritettu, ihan muuta kuin nykyajan H&M:n, Lindexin, KappAhlin ja muitten vaatteet.
Minulla on ollut kaikenlaisia hameita (nyt siis sana yleismerkityksessään). Ensimmäinen koulutyttönä käyttämäni oli harmaa teryleenivekkihame (muistatteko vanhemmat ihmiset nuo hameet?) ja sitten seurasi kellohameita, samettihameita, minihameita, maksihameita, jokunen kapea kynähamekin ja tietysti skottihame hakaneuloineen. 

Piti olla vain kolme kuvaa, mutta lisään kuitenkin tämän. Kaunis siskoni on tässä n.12-vuotias, vuosi on 1969. Pidän tämän puvun mallista (voisi olla myös alas lantiolle laskettu vyötärö) ja lempeän sinisestä väristä. Kevät lienee kuvassa hieman pitemmällä kuin nyt.  
 

2. HERKUT

Suklaa on herkuista paras. Ostin varta vasten tätä kuvaa varten mielisuklaitani. Ihana, rapea Tupla ja tumma Fazerina ovat perinteisiä ja olleet olemassa siitä asti kuin muistan. Baileys-suklaassa on ylellinen kermaliköörin maku ja Royal piti olla pähkinäinen, mutta taisin ottaa vahingossa jotain muuta. Nämä riittävät pitkäksi aikaa, koska nautiskelen suklaata yleensä vain pari palaa kerrallaan päiväkahvin kera vaihdellen leivonnaisten kanssa. 
Muita herkkuja: hyvät pastat, salaatit, tiramisu, tuore vaalea leipä, ohut ruisleipä juuston kera, gulassi... mmm... 

Kirja, jonka kannesta näkyy kuvassa pieni siivu herkkuvatini vieressä, on Maija Laura Kauhasen omaan elämään pohjautuva romaani Ihmeköynnös. Siitä on nyt kirjoitettava äkkiä, pikalaina.
Sen verran vain tässä, että olipa kiva lukea naisesta joka nauttii seksistä eikä märise, miten ongelmallista se on. Kirjan päähenkilö nauttii myös ruuasta:"Gallo pinto yksinään oli riittävä syy matkustaa Nicaraguaan..." (upea hyvin valmistetun ruuan ja yhteen sopivien makujen kuvaus).
 

3. HELLYYS

Kuva on perhealbumista, vuoden 1984 alusta. Pieni kahdeksan viikkoa ennen laskettua aikaa syntynyt kuopuspoikamme on päässyt sairaalasta, koska saavutti 2,5 kilon painon. Ihmettä kaikki, tunsimme, Juha Itkosen kirjan otsikon mukaisesti.  

Tämän hauskan tehtävän on pannut alulle Kristiina (klik). 

Jossain vaiheessa sitten toukokuun tarinoita. Toivottavasti silloin on jo aavistus kesästä.

PS
Tuo mekkoasia jäi mietityttämään. Oliko se Marimekko, joka teki mekko-sanan yleiseksi? En ainakaan kuullut sitä sanaa käytettävän aiemmin kaikenlaisista naisten puvuista.    

Muistelmat ja esseekirjoja mökkilukemisena

 

Terveiset mökiltä! Elämisentasoni täällä kohosi huomattavasti, kun vesi lämpeni niin että uskaltauduin uimaan, ja eilen jopa pesin hiukseni järvessä.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi toiset haluavat saunoa helteellä ja käydä uimisen välillä löylyssä. Minä pidän saunomisesta talvella, kun on kylmä. 
Kaikkein ihaninta täällä - kuten melkein kaikkialla muuallakin - on lukeminen ja kirjoittaminen. 

Vivian Cornick! Löysin uuden kiinnostavan kirjailijan ja ajattelijan.
Gornickilta on suomennettu vain kaksi muistelmateosta Fierce Attachments vuodelta 1987 ja The Odd Woman and the City, jonka Gornick kirjoitti vuonna 2015 edellisen muistelmansa jatkoteokseksi. Molemmissa kirjoissa kävellään, muistellaan ja mietiskellään Manhattanilla. Kävelykaverina ensimmäisessä teoksessa on oma äiti ja toisessa pitkäaikainen ystävä Leonard.

Fierce Attachments -kirjan suomalainen nimi Toisissamme kiinni (suomennos 2021, vasta!) on hyvin osuva kertomaan tämän kirjan ytimestä, kuten on alkuperäinen nimikin.
Gornickin lapsuuden Bronx on täynnä tulisia kiintymys- ja riippuvuussuhteita. Yksi, jota hän eniten kuvaa, on hänen ja hänen äitinsä, Bessin, suhde, jossa molemmat sekä tarraavat tiukasti kiinni, että yrittävät rimpuilla irti toisistaan.
Viittäkymppiä lähestyvä tytär ja pian kahdeksankymppinen äiti tekevät pitkiä kävelylenkkejä muistellen entisiä aikoja ja naapureitaan. Tytär syyttää äitiään elämättömästä elämästä ja äiti tytärtään väärin eletystä. Välillä löytyy tyveniä hetkiä, jolloin he ymmärtävät toisiaan täysin tai tyytyvät siihen, että eivät tule koskaan ymmärtämään.
Tytär on feministi, äiti romanttisen rakkauden idean mukaan elänyt ja leskeydestä identiteettinsä hurmosmaisesti rakentanut nainen.

Vivian Gornickin lapsuudenaikaisen 30- ja 40-lukujen Bronxin monikulttuuriset naiset ovat röyhkeitä, hiomattomia, suorapuheisia ja kiihkeitä. Heidän joukossaan hänen äitinsä näkee itsensä muita "kehittyneempänä", englantia ilman korostusta puhuvana ja joukon siveimpänä rouvana. Kun tytär kiinnostuu kokeneen lapsinaisen Nettien "naisenrakennusistunnoista" enemmän kuin äitinsä varoitteluista, yhteenotoilta ei voi välttyä. Nettien neuvot siitä, miten laittautua naiseksi joka viettelee tasokkaan miehen eivät kuitenkaan nekään vakuuta tyttöä, joka haluaa vain lukea. 
Vuosien mittaan äidin ja tyttären kiistat laimenevat. Kumpikaan ei ole surkuttelevaa tyyppiä, joten pistot kuitataan ironialla. 

    "Älä viitsi, äiti", minä sanon. "Sinä olit neljäkymmentäkuusi, kun isä kuoli. Olisit voinut jatkaa elämää. Niin on tehnyt moni nainen, jolla on ollut käytettävissään paljon vähemmän kuin sinulla. Sinä halusit pysytellä isän rakkauden idean sisällä. Se on hullua! Olet viettänyt kolmekymmentä vuotta rakkauden idean sisällä. Sinulla olisi voinut olla elämä"
    Tähän keskustelu päättyy. Hän on anelunsa anellut. Hänen kasvonsa kovettuvat. Hän vetäytyy tuttuun joustamattomuuteen. "Jaa", hän vaihtaa jiddišiin, ironian ja uhmakkuuden kieleen. "Kirjoitat sitten hautakiveeni: Alusta asti kaikki oli jo ollutta ja mennyttä."

Joinain harvinaisina hetkinä naisilla löytyy yhteistä, mistä he itsekin yllättyvät. 
Molemmille on tehty abortteja, tyttärelle yksityisasunnolla ja äidille yökerhon kellarissa, jossa lääkäri saattoi samalla käyttää naisia hyväkseen. Tytär hämmästyy äitinsä ronskia avoimuutta tässä asiassa ja siinäkin, että tämä miehensä haudalla säännöllisesti draamakuningattarena mekastaen sureva nainen myöntää miehen olleen joissain asioissa väärässä. 

    "Mitä sitä nyt sanoisi?" hän sanoo minulle. "Kärsiikö kotona helvetin tuskat vai elääkö hyvällä mielellä. Minä halusin elää hyvällä mielellä. Isä ei halunnut, että teen työtä. Lopetin työnteon."
    Olemme hetken hiljaa. Sitten sanon:"Äiti mitä tekisit, jos se tapahtuisi nyt ja isä sanoisi, ettei se halua, että menet töihin?"
    Hän katsoo minua pitkään. Hän on kahdeksankymmentävuotias. Hänen silmänsä ovat himmeät, hänen tukkansa on valkoinen, hänen kehonsa on hauras. Hän ottaa siemauksen teetä, panee kupin tassille ja sanoo tyynesti:"Haistattaisin vitut."

Gornick lupaa kirjassa äidilleen, että hän säilyttää tämän elämää. Voi sanoa, että hyvin hän on sen säilyttänyt omansa ohessa. NY Times valitsi vuonna 2019 tämän kirjan parhaaksi muistelmaksi 50 vuoden ajalta. 

Gornick on syntynyt vuonna 1935. Hän kuvitteli aluksi, ettei hänestä olisi kirjailijaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuudesta journalistina, mutta löysi pian esseet omaksi lajikseen. Minulle tulee Joan Didion mieleen. Näillä kahdella naisella on paljon samaa tyylissään.

Voi miten kiinnostavia kirjojen nimiä löydänkään aivan viime vuosilta.
Taking a Long Look: Essays on Culture, Literature, and Feminism in Our Time on viime vuonna julkaistu kirja, jossa feministisessä liikkeessä nuoruudestaan asti vaikuttanut Gornick tarkastelee muun ohessa naisten asemaa vuosikymmenten perspektiivillä. Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader toissavuodelta taas kertoo siitä, miten erilaisia asioita lukija löytää kirjasta ja kehen samastuu lukiessaan kirjan eri-ikäisenä erilaisissa elämänvaiheissaan.
Nämä kaksi kirjaa tilasin itselleni, ja olisihan siellä vaikka mitä kiinnostavia muitakin, esim. The End of the Novel of Love (1997), jossa Gornick pohtii rakkautta 1900-luvun romaaneissa, aikana jolloin rakkauteen liittyi enemmän salaperäisyyttä kuin nykyään 2000-luvun avoimuudessa.
The Romance of American Communism -teoksen (1977) sana 'romance' kertoo tarkastelun ironisesta lähtöasetelmasta. Gornickin vanhemmat kuuluivat sosialisteihin, jollainen hän itsekin koki lapsena olevansa.
The Men in My Life (2008) on kirja joistakin Gornickin mielikirjailijoista.

The Odd Woman and the City, Gornickilta tänä vuonna (vasta!) suomennettu kirja on saanut suomalaiseksi nimekseen Erikoisen naisen kaupunki. 'Odd woman', 'erikoinen nainen' on tietenkin Gornick itse, urbaani kuljeskelija. Tämä termi on peräisin feminismin alkuajoilta, jolloin yksineläviä naisia kutsuttiin Uusiksi, Vapautuneiksi, Parittomiksi ja Erikoisiksi. Sanalla 'odd' on molemmat merkitykset, pariton ja erikoinen, Gornick on halunnut käyttää sitä. Hänen kävelykaverinsa Leonard on myös omalla tavallaan erikoinen, ja Manhattanin katujen elämässä sitä vasta erikoista tapahtuukin.

Arto Schroderus on suomentanut molemmat Gornickilta suomennetut teokset hyvin. Nautin tekstistä, jossa on dialogia ja osuvaa tilanteiden kuvausta.


Toinen kiinnostava kirja, jonka olen lukenut täällä mökin hedelmällisessä joutilaisuudessa on Ida Pimenoffin toimittama esseekirja Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä. Kirjassa on 13 esseetä 13 eri kirjailijalta. Äitiyttä ja vanhemmutta, myös isän vanhemmuutta, tarkastellaan eri puolilta pohtien. Miten naisen elämä muuttuu, kun hän saa lapsen? Entä isän? Millaista on kasvattaa avioliitossa puolison lasta? Mten oma lapsuus vaikuttaa siihen, miten suhtautuu lapseensa? Millaista on elämä erityislapsen kanssa?

Kun on lukenut kaksi hyvää kirjaa peräkkäin, niiden välillä löytää usein jotain kommunikaatiota. Alma Weseliuksen tekstin Emakko ja vuori raakuus ja rankkuus keskustelee joiltain osin Gornickin muistojen kanssa. Pidän muutoinkin Weseliuksen esseestä paljon.
Juhani Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa hyvin nuoren isän neuvottomutta ja vaikeutta päästä samaan yhteyteen lapsen kanssa, mikä äidiltä näyttää sujuvan vaivattomasti. Juha Itkonen jatkaa tätä aihetta kuvaamalla eri sukupolvien rooleja vanhempina esseessään Äitini poika.
Marjo Niemen Erityisen hyvä elämä käsittelee ns erityislapsen vanhempana olemisen vaikeuksia ja iloja.
Jotkut esseistä ovat tuoreita ja inspiroivia, toiset taas eivät niinkään. 
Kuittaan nyt tämän kirjan parilla sitaatilla Juha Itkosen esseestä. Hän pohtii sitä, miten usein perheissä tahtomattaan ja ikään kuin vahingossa ajaudutaan tilaan, jossa sekä äiti että isä ovat tyytymättömiä osaansa. Olemme nyt tässä kohdassa sukupolvien ketjua. Menneisyys on mukanamme ja jokainen sukupolvi vertaa omaa vanhemmuuttaan siihen millaisena näki omien vanhempiensa roolit lapsena.

    En voi sille mitään. Kun ajattelen itseäni lapsena, äiti tulee ensin. Äitini sylissä minä lepäsin, valkoisessa kapalossani, ja sitä minä siis ikuisesti olen: äitini poika. 

    Äitiys ja isyys eivät toteudu umpiossa vaan suhteessa toisiinsa. Tämä pätee niin yhteiskunnan tasolla kuin yksittäisissä perheissä. Ajan henki vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin, mutta lopulta ihmiset tekevät omansa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Se,  millaiseen rooliin nainen äitinä asettuu,  vaikuttaa isyydelle jäävään tilaan. 

Vielä haluan mainostaa kirjaa, jota parhaillaan luen,Tarja Roinilan postuumisti julkaistua loistavaa esseekirjaa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Tämän kirjan on toimittanut Mika Kukkonen.  Enpä ole ennen lukenut näin hyvää ja seikkaperäistä kuvausta siitä, mitä toiselle kielelle kääntäminen on. 

Kääntäessä sanapuku riisutaan ja ajatukselle vaihdetaan toinen asu. 

Tästä lisää toisella kertaa. Ja muustakin... 
Nauttikaa kesästä, ystävät!

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 

Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.
Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.

Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  

Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

. 

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Huomioita viime aikoina lukemistani kirjoista: Knausgård, Skiftesvik, Slimani, Itkonen, Rajakylä

Tässä se nyt on, kaikkien meidän Knausgård-fanien odottama kirjailijan esikoisromaani Poissa päiväjärjestyksestä (2018). Kummastelen nimivalintaa. Alkuperäinen norjalaisteos on nimeltään Ute av verden (1998), ja nimi kertoo kirjan ydinasiasta, päähenkilön ulkopuolisuudesta. Suomalaista nimeä en osaa yhdistää mihinkään. 
Kirja voitti ilmestymisvuonnaan Norjan kriitikoiden palkinnon.

Teos on 760-sivuinen, runsaus on Knausgårdin tavaramerkki. Hieman olisi voinut tiivistää. Runsaus tuo kuitenkin päähenkilön, 26-vuotiaan opettaja Henrik Vankelin, persoonan niin eläväksi, että sellaista tasoa ei minimalistisella tyylillä saavutettaisi. Niin vahvaa tunnetta päähenkilön persoonaa kohtaan, mikä tässä syntyy, kokee lukijana harvoin.

Henrik Vankel lähtee töihin pohjoiseen, rakastuu ja ajautuu tuhoon tuomittuun suhteeseen 13-vuotiaan oppilaansa Miriamin kanssa.  Paljastumisen pelossa hän pakenee synnyinseudulleen. Matka menneisyyteen nostaa esiin kaikenlaista häpeää, vanhoja mokia, teinisähläystä, jonka ihminen yleensä unohtaa ja painaa villaisella. Henrik ei unohda. 
Knausgård ei ole unohtanut. Hänen tapansa kuvata lapsuuden ja nuoruuden tunnetiloja, varsinkin häpeää, on hämmästyttävän tarkka. 

Tällä tavoin, kaikessa kiireessä hylätty, on lapsuutemme meissä, täynnä pieniä jälkiä, joille emme pian enää pysty antamaan merkitystä. Totta kai me kaipaamme. Sieltähän me olemme lähteneet. Totta kai me haluamme palata, tarttua uudestaan siihen mistä olemme luopuneet, kömpiä auton alle kuin mitään ei olisi tapahtunut ja koukata sinne vierineen pallon, juosta pihan poikki tielle, etsiä muita pelaamaan jalkapalloa, pelata kunnes kaikkia raajoja pakottaa väsymyksestä, kiipeillä puissa, sukeltaa veteen ja uida yhä syvemmälle, kunnes keuhkot ovat halkeamaisillaan, nousta pintaan riemuiten, näitkö sen!

Henrik Vankel ei ole paha. Hän on syvästi ahdistunut ja epäkypsä ihminen. Romanttinen rakastuminen ei tunnu mitenkään omituiselta, vaan jopa loogiselta, kun tietää Henrikin haparoinneista ja peloista. Hän on ikään kuin tytön kanssa psyykkisesti samanikäinen, koska hänen on niin vaikeaa luoda aikuisia ystävyysssuhteita. Miettikää, miten vaikeaa on luoda tällainen tilanne ja saada siitä uskottava eikä vähääkään epäkunnioittava. 

Painoin kämmeneni hänen kämmentään vasten. Jotakin avautui välillemme. Hän ei ottanut kättään pois, hän painoi sen omaani vasten, ja hänen katseensa sai onnen aallot virtaamaan lävitseni, se tuntui niin hyvältä, enkä sittenkään uskaltanut, hänen peittelemättömän antaumukselliset silmänsä tekivät minusta pelokkaan, hän tuli minua vastaan, enkä pystynyt kohtaamaan häntä.

Vielä pitää sanoa, että kirjan loppu on hyvä, sekä kysymyksiä herättävä että kokoava, helpottava, ainoa mahdollinen. 

Kiitos mahtavalle suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on suomentanut suurimman osan Knausgårdilta suomennetuista. 

Joni Skiftesvikin kirja piti palauttaa heti reissusta tultua, kahden viikon laina. Ei jäänyt muuta kuvaakaan kuin tämä, mutta eikö tämä olekin mainio!
Pieni on kova lukija, hän muistaa hänelle luettujen kirjojen juonia ja kertoo niitä automatkoilla omalla istuimellaan. Melkein näkee, mikä surina aivoissa käy. Skiftesvikin hän otti ja aloitti:"Oli kaunis päivä..."

Finlandia City (2018) on omaelämäkerrallista jatkoa neljän vuoden takaiselle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. 

Tässä teoksessa Skiftesvik kertoo paljon lapsuudestaan satamakaupungissa ja niistä tapahtumista, jotka hän on siirtänyt kirjoihinsa, muunneltuina tai joskus lähes sellaisinaan.
Erittäin kiinnostavaa lukea miten elämä on asettunut kirjoihin. 

Leïla Slimanin kirja Kehtolaulu (2018), alkuteos Chanson douce (2016) on psykologinen rikosromaani, jossa rikollisen persoonan selvittelyn lisäksi on paljon vanhemmuudesta, erityisesti äitiyden haasteista ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. 

Perhe saa ihanteellisen lastenhoitajan, joka osoittautuukin liian paneutuvaksi tehtäväänsä, pakkomielteisen takertuvaksi ja omivaksi. Onko Louisella muuta elämää?  Kannattaisiko pariskunnan luottaa vähemmän?
Kirja alkaa rikoksen tapahduttua rajulla kohtauksella, jossa työpaikaltaan hälytetty äiti tulee teurastuspaikalle. Sen jälkeen käydään läpi, miten tähän tultiin.

Erityisesti minuun koskee tässä kirjassa äidin kamppailu, nuutuminen äitiyslomalla ja epäröinti, uskaltaako jättää lapsensa hoitajalle. Ja miten hyvä haltija alkoi oudoksuttaa, mutta äiti puisteli pois epäilynsä. Äitien ikuinen syyllisyys ja epäröinti, teenkö oikein, saanko enää elää omaa elämääni.

Ihmettelin nuorena, miten usalaiset rikkaat äidit pestasivat lastensa hoitajiksi ulkomaisia aupair-tyttöjä, joihin olivat tutustuneet lyhyen kirjeenvaihdon kautta. Nämä äidit eivät edes käyneet töissä, vaan halusivat irrottautua puuduttavasta arjesta ja kulkea vapaana rouvakerhoissa. Eikä siitä ole pitkä aika, kun Suomessakin äidit etsivät lapsilleen hoitajaa kaupan seinään laittamallaan lapulla. Heille se oli pakko, koska töihin piti mennä. 
Eläköön koulutetut hoitajat ja kunnallinen varhaiskasvatus!

Kirjan rakenne ei miellyttänyt minua.  Se ei haittaa, että rikos paljastuu alussa, monet rikoskirjailijat ovat käyttäneet tätä rakennetta onnistuneesti teoksissaan, mutta tässä kirjassa jännite lopahti, koska alun jälkeen kaikki meni ilman yllätyksiä vääjäämättömästi loppua kohti. 
Kirja on palkittu Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Goncourtilla. Tämä minun rakennevirheenä näkemäni ei varmaan ollut sitä kriitikoiden mielestä.  

Juha Itkosen omakohtainen romaani Ihmettä kaikki (2018) kertoo siitä, miten vaikeaa terveen lapsen saaminen voi joskus olla, miten heiveröistä ennenaikaisesti syntyneen pienen ihmisen elämä on ja miten arkielämä kannattelee stressin keskellä. 
Millaista on, kun kohdussa ilman lapsivettä ponnistelevan lapsen kohdalla on päätettävä abortista ja kun sitten uusi vauva ilmoittaa tulostaan, mutta heitä onkin kaksi, eikä mikään ole mutkatonta nytkään. 

Hellä, kaunis, vertaistukea tarjoava romaani.

Ehkä kirjoittaisin vielä tästäkin. Ehkä, ihan vain siksi että ennenaikaisuus ei olisi samanlainen jokseenkin täydellinen mysteeri kuin se suurimmalle osalle ihmisistä tuntui olevan. Tai sitten siksi, että olin kirjoittanut surusta ja kuolemasta, miksen kirjoittaisi tästä, elämästä ja onnesta?

Sami Rajakylän romaani Pankkipoika (2016), alaotsikkonaan Kaupallinen tragedia, on toinen osa työläistriologiaa. Ensimmäisessä, Pätkärunoilijassa (2013), päähenkilö Keijo työskentelee Kelan asiakaspalvelijana, Pankkipojan Esko taistelee kiirettä vastaan ja koittaa palvella hermostuneita asiakkaita Itäkeskuksen Hypermarketin pankkipisteellä ja kassalla, nykyajan työläisammatteja. 
Rajakylä työskentee itse kassatehtävissä, joten tuntee alan, josta kirjoittaa.  

Eskon elämä on päämäärätöntä, väliaikaisuuden sävyttämää tarpomista, vaikka hän on jo puolivälissä neljääkymppiä.  Hyvän koulutuksen omaava, menestyvä tyttökaveri suosittelee opiskelua, mikä ei maistu. Kalja ja mässyruoka telkkarin ääressä maistuvat, ja työ on pakkopullaa. Parisuhteeseen sitoutuminen kauhistuttaa lopullisuudessaan. 

Kirjasta tulee mieleen Taru Mäkelän ohjaama elokuva Varasto. Huumoria löytyy, samoin työelämän kritiikkiä.

Huomasin, että kirjan kansiliepeeseen on lainattu minun blogini Pätkärunoilija-postauksesta  pari rohkaisevaa lausetta esikoiskirjailijalle. Ei minulta ole kysytty mitään. Hmm, olisin tykännyt, että olisi kysytty.
Odotan trilogian kolmatta osaa.