Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin

Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa. 
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu." 

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme  kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten  Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.  
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason. 
Tämä masentaa minua. 

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään. 
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja  apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki. 
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä. 
Tämäkin masentaa minua.
  

Amnestyn tarra

3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis  itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa  sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa. 
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina? 
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa. 
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla. 

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call Me By Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi. 
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta. 
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.    

Kahdesta teatteriesityksestä lyhyesti ja paljosta muusta

Ladut kutsuisivat, mutta bloggaaja-parka on flunssassa eikä pääse minnekään. Minun pitäisi olla Turussa pojanpoikien hiihtolomaseurana, mutta mies saa edustaa nyt siellä meitä molempia. 
Ehdin jo aloittaa hiihtokauteni kuvan maisemissa Myllykosken Koivusaaressa suksimalla lasten ladun, joka on pari kolme kilometriä. Jumppaystäväni hiihtää kerrallaan parikymmentä kilometriä, Kouvolasta Valkealaan ja takaisin. Minä en ole ikinä pystynyt tuollaiseen. No, kunhan selviän, niin lähden järven jäälle hiihteleksimään, omalla tyylilläni ja oman kuntoni rajoissa. 

Paras hiihtokokemukseni on kevättalvelta 1984 Kuhmossa. Olin äitiyslomalla kuopuksen syntymän jälkeen. Lähdin illan suussa ladulle rivitalokotimme takapihalta tarkoituksenani hiihtää pieni saunalenkki, mutta en tyytynyt siihen. Keli oli luistava, jokainen potku vei pitkälle, liike suksilla tuntui uskomattoman nautinnolliselta. Vielä vähän, käännynkin tuolle ladulle, katsotaas mitä tuon mutkan takana aukeaa, mikä ihana loiva lasku, voi miten latu vie. Pysähdyin välillä ihailemaan pieniä yksityiskohtia ympärilläni lumisessa metsässä ja hulvahdin yhtäkkiä täyteen iloa. Koin olevani maailman onnellisin ihminen. Kun lopulta maltoin kääntyä takaisin, valot alkoivatkin jo syttyä latujen varteen, loppumatkasta ei edes ollut valoja. Sivakoin kotiin pimeässä. Aikaa kului varmaan yli kaksi tuntia, matkasta en tiedä. 
Kotioven avattuani kohtasin kaksi huolestunutta miestä ja kolme pikkupoikaa naamat naurussa. Mieheni kaveri oli tullut kylään, hänellä oli vauvamme sylissä, ja mieheni oli jo lähdössä minua vastaan. 
Tämä hiihtolenkki oli harvinainen valaistumisen hetki. "Maniani" meni kuitenkin valitettavasti yhdessä illassa ohi. Kaipaan tuollaisia hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmoniassa, hyvin ja kohdallaan, niin omassa elämässä kuin maailmassakin.  

Käsiohjelmasta

Kävin jokin aika sitten katsomassa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksen Toinen koti. Näytelmän on ohjannut Jussi Lehtonen ja käsikirjoittanut Kati Kaartinen. 
Näytelmän päärooleissa ovat Bagdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä ja ohjaaja Bakr Hasan, joka on saanut oleskeluluvan Suomeen, näyttelijä Terhi Panula, bagdadilaisesta muusikkosuvusta tuleva  laulaja Ali Saed, jota uhkaa karkotus takaisin Irakiin, dokumentaristina Irakissa  toiminut, vapaaehtoistyötä kansainvälisesti tehnyt, nyt Suomeen kotoutunut Harith Raad Salih, säveltäjä, viulisti ja äänisuunnittelija Sanna Salmenkallio ja Suomeen kiintiöpakolaisena saapunut Iranin ensimmäinen rap-artisti, tuottaja, sanoittaja ja säveltäjä Soroush Seyedi. Seyedi oli aloittanut rap-uransa Iranissa aikana jolloin kaikki hiphop-henkinen oli siellä kiellettyä. 
Pääesiintyjien lisäksi esityksessä on mukana kymmenkunta maahanmuuttajataustaista henkilöä teatterityöpajoista, joita on järjestetty keväästä 2017 alkaen. Heidän roolinsa näytelmässä oli huonosti suunniteltu. Heillä oli liian vähän tekemistä näyttämöllä.

Näytelmää varten oli haastateltu turvapaikanhakijoita, jotka ovat lähtömaissaan toimineet ammattitaiteilijoina. Näistä haastatteluista ja haastateltuja koskevista päätösasiakirjoista on kerätty materiaalia näytelmään.

Vertasin pakostakin esitystä joulukuussa 2016 Voimateatterin Kuusankoskella esittämään näytelmään Turvallinen maa, josta kirjoitin täällä. 
Ihan kuin Kansallisteatteri olisi matkinut Kuusankosken harrastajapohjalta tehtyä näytelmää!
Erona on se, että kuusaalaisten Turvallinen maa oli paljon parempi, puhuttelevampi, ehjempi ja napakkarytmisempi.
Toinen koti on keskeneräisen oloinen, laahaava sillisalaatti, näytelmää näytelmän tekemisestä. Tiedän kyllä, että tämä on eräs tyylisuunta, joka tuottaa joskus todella herkullista taidetta. Ehkä oli ajateltu, että myös turvapaikkaa hakevan elämä on koko ajan kesken. Tämä ei kuitenkaan nyt oikein toiminut. 
Mitä tekemistä tällaisessa näytelmässä on kohtauksella, jossa näyttelijät istuvat rivissä, joku sanoo lauseen, jonka toiset toistavat vuorollaan kuten kuulivat, siis vanha juoru-leikki, jota on käytetty Putouksen tapaisissa viihdeohjelmissa? Näyttelijät olivat hyviä, mutta tämä ja paljon muutakin mitä heidät pistettiin tekemään oli jossain määrin ala-arvoista. 
Olen kokeellisen ystävä, mielipiteeni ei johdu siitä, että vaatisin jotain perinteistä. Teatterikaverini sanoi, että häntä nukutti ja kyllästytti, koska näytelmä ei vaikuttanut eikä vakuuttanut, eikä siinä ollut mitään uutta. 
Parasta minusta tässä näytelmässä oli musiikki, niin perinteinen arabimusiikki kuin rap. 

Googlen kuvapalvelusta, Jukka-Pekka Mikkonen Putkosen roolissa

Viime viikolla näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Mielipuolen päiväkirja. Se ei ole Gogolin novelleista valmistettu klassikkomonologi, jota mm. Vesa Vierikko ja Martti Suosalo ovat  esittäneet ansioituneesti, vaan uudempi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä, joka myös on saanut innoituksensa Gogolin novelleista Nenä ja Hullun päiväkirja. Tämän näytelmän ensi-ilta on ollut Ryhmäteatterissa 2015. 

Jyväskylän teatterin esitys on tragikomedia, jossa maailma muuttuu ja ihmiset eivät pysy perässä. 
Tehostaminen ja organisaatiouudistukset aiheuttavat tilanteen, jossa entinen Excel-osaaja Putkonen etsii karannutta tukkaansa ja keskustelee konttorikoneiden kanssa. Kumpi on hullumpi, Putkonen vai maailma? 
Ohjaaja Seppo Honkonen on saanut esitykseen rytmin, joka vie katsojan mukanaan Putkosen elämän monimutkaisuuteen.  

Tämä näytelmä vaikutti tunteisiin ja jäi ajatuksiin. Putkosen esittäjä Jukka-Pekka Mikkonen oli aidosti rakkautta kaipaava ja sitä ilman jäävä, järjestelmän murjoma hahmo. 

--------

Olen tässä flunssapotilaan rajoittuneessa elämässäni plärännyt läpi kasan vanhoja, jostain syystä säilyttämiäni lehtiä ja lehtileikkeitä. 

Olin onnellinen, kun törmäsin Kirsti Wallasvaaran haastatteluun, jossa hän sanoo rehellisesti, että on vuonna  2015 tehdyn rintasyöpäoperaationsa jälkeen vanhentunut nopeasti kymmenen vuotta. Koin sen vertaistukena. Olen nimittäin juuri hoksannut, että syövän jälkihoito on romahduttanut ulkoisen olemukseni. Tuntuu vähän samalta kuin siinä Jenni Päskysaaren juontamassa tv-ohjelmassa, jossa tyypit muutetaan maskeeraamalla vuosikymmeniä eteenpäin, annetaan käteen peili ja kysytään, miltä nyt näyttää ja tuntuu. 
Osuin tähän ohjelmaan, Meidän tarinaan, kanavahyppelyssä, mikä on yksinäiselle, sohvaantuneelle toipilaalle sopiva urheilulaji. Katsokaa joskus ja kertokaa, jos ette liikutu ohjelman loppupuolella, kun parit kiittävät yhdeksänkymppisinä toisiaan elossa pysymisestä. 

Siis eihän syöpä yleensä pääty leikkaukseen, vaan jatkuu pitkäänkin jälkihoitoina ja kontrolleina. Hormoniperäisissä rintasyövissä, kuten minulla, on se hyvä puoli, että niitä voidaan jälkihoitaa letrotsolilla, mutta se on myös lääke, jonka haitat oikeasti toteutuvat, eivätkä ole vain muodon vuoksi listattuina lääkepaketissa. 

Koen olevani hyvin positiivinen  ihminen, mutta myös realisti. Minusta sellainen uho, millä monet naiset suhtautuvat rintasyöpään on outoa. Lehtien kansissa on nyt viimeksi ollut Arja Korisevan kuvia otsikolla "Selätin syövän". Olkoon Korisevan itsensä sanomaa tai toimittajan halua tehdä jutusta perinteinen sankaritarina, mutta kuulostaa falskilta ja antaa väärää tietoa.

--------

Luin juuri Rosa Liksomin romaanin Eversti. Se on yksinkertaisesti mestariteos.

--------

Joissain blogeissa on nostettu keskustelua blogin tuloista ja menoista. Joku ansaitsee blogilla, jollain siihen kuluu rahaa. Ihmisiä kiinnostaa tietää tämä asia blogista, mikä on ihan ymmärrettävää.  

Minulla tässä ei liiku rahaa lainkaan kumpaankaan suuntaan. 

Kaikki on henkistä saamapuolta. Saan selvitellä kirjoittaessa ajatuksiani ja usein saan keskustellakin. 

Rakastan keskustelua. Tykkään myös siitä, jos kommentoimaan tulee toisinaan joku, joka alkaa väitellä. Omat mielipiteet tulee silloin testattua ja saa uutta ajateltavaa.

Kahdesti elokuvissa ja kahdesti teatterissa

Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, koska halusin nähdä kaksi hyvää näyttelyä, Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta ja Ohikuljetut - Erään kerjäläisperheen tarina.

Kassin teksti sopii myös elokuviin ja näytelmiin, joita olen lähiaikoina nähnyt. Kirjoitan niistä lyhyesti, mitä ajatuksia ne herättivät ja mikä oli niiden vahvin anti.


Call Me By Your Name (2017)

Kansainvälisenä yhteistyönä tehty elokuva, jonka ohjaaja on italialainen Luca Guadagnini. Elokuva perustuu André Acimanin samannimisen romaaniin vuodelta 2007 ja sen on käsikirjoittanut James Ivory.  
Call Me By Your Name päättää Guadagninon Desire-trilogian. Hänen aiemmat seksuaalista halua käsittelevät elokuvansa ovat nimeltään  I Am Love (2009) ja A Bigger Splash (2015).

Nuori Elio Perlman, 17v, viettää aikaansa vanhempiensa kanssa huvilalla Pohjois-Italiassa. Isä on yliopiston professori ja äiti kääntäjä. Elio soittaa klassista musikkia ja säveltää, lukee ja viettää aikaa pikkukaupungin nuorten kanssa, varsinkin tyttöystävänsä kanssa. Eliolla on hyvät välit vanhempiinsa, perheen yhdessäolossa näkyy periytynyt sivistys, oppineisuus ja avaramielisyys. Juutalaisuus on taustalla, mutta ei määritä elämää muutoin kuin joidenkin juhlapyhien vietossa. Kaunis luonto, lämpö ja yhteisöllisyys antavat Elion kasvulle hyvät puitteet. 
Eräänä päivänä tutkijaisän assistentiksi saapuu komea amerikkalainen Oliver. Elio ja Oliver kokevat romanssin, joka on Eliolle huumava ja kipeä ensirakkaus.

Timothée Chalamet Elion roolissa ja Armie Hammer Oliverina ovat vakuuttavia, samoin Michael Stuhlbarg ja Amira Casar Elion vanhempien rooleissa. 

Koin tämän elokuvan ilmavana ja  kauniina, pienenä elokuvana. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. 
Parasta elokuvassa on perheen ilmapiiri ja isän harvinaisen hieno puhe rakkaussurua potevalle pojalleen. Vaikka aika on ahdas 80-luku ja paikka katolinen Italia, isä ei varoittele eikä väheksy, vaan puhuu Eliolle kuin toiselle aikuiselle arvostaen ja toisen tunteita kunnioittaen.


The Sea of Trees (2015)

Japanissa on itsemurhametsä, Aokigahara, puumeri. The Sea of Trees on kuvattu tässä Fuji-vuoren juurella sijaitsevassa metsässä. 
Kävin elokuvan katsottuani googlailemassa kuvahausta, miltä siellä näyttää. Samalta kuin elokuvassa. Metsään johtaa ensin polku, jonka varrella on harkitsemaan kehottavia kylttejä. Pillerein tai hirttoköysin varustautunut voi vielä perääntyä. Polku päättyy kohtaan, josta alkaa varsinainen sakea, louhikkoinen metsä. Metsässä risteilee lankoja. Jotkut ovat vieläkin antaneet itselleen mahdollisuuden merkkaamalla paluureitin kuten Grimmin sadun Hannu ja Kerttu merkitsivät tien kotiin kivillä ja leivänmuruilla.

Amerikkalainen Arthur Brennan hankkii lentolipun ja matkustaa Aokigaharan metsään tositarkoituksella. Hänen näköpiiriinsä kompuroi kesken pillerien nielemisen japanilaismies, Takumi Nakamura, joka on japanilaiseen tapaan päättänyt, ettei miehellä ole enää oikeutta elää, jos on kokenut häpeän työelämässä. Arthurin masennuksen syy taas on vaimon kuolema ja siihen liittyvä syyllisyys väärin eletystä elämästä. Takumi on alkanut kesken kaiken ikävöidä perhettään ja katuu päätöstään. Hän on jo kamppaillut monta päivää kolhiutuneena eksyksissä. 
Arthur luulee pystyvänsä neuvomaan reitin ja osoittelee tietä polun suuntaan, mutta Takumi ei löydä sitä ja on kohta taas samassa paikassa. Miehet lyöttäytyvät nyt yhteen, ja seuraa selviytymistaistelu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mystisempään ajatteluun taipuvainen Takumi sanoo käytännöllisesti suuntautuneelle kaverilleen, että metsä ei ole aivan tavallinen puumeri, vaan sillä on oma henkensä ja tahtonsa.
Lopuksi selviää, ettei Takamukaan ollut aivan tavallinen japanilaismies. Tässä tulee mukaan yliluonnollisuutta, jonka jokainen katsoja voi kohdata omalla tavallaan, psykologisella tai uskonnollisella selityksellä tulkiten tai jättäen tulkitsematta. 
Kuoleman kohtaaminen on aina matka omaan itseen, se on varma. Siitä Arthurin taistelu Aokigaharassa kertoo loistavasti. 

Minä koin tämän elokuvan erittäin vahvasti. Lähdin pois täynnä elämänhalua, kuten Arthur Brennan selvittyään kuolemanmatkaltaan takaisin arkiseen elämäänsä yliopiston opettajana.
Eläydyin vahvasti satuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee ihokarvat pystyyn, kun ajattelen loppua ja sen valossa kaikkea, mitä miehet metsässä keskustelivat. 

Kävin katsomassa arvosteluja. Mitä, häh! The Guardian on antanut yhden tähden. Arvosteluissa toistuvat sanat "dull, maudlin, trite, fatuous" eli tylsä, typerä, tunteellinen. Senkin kyynikot! Olen huomannut ennenkin, että ammattikriitikoilta puuttuu usein heittäytymisen taito.

Call Me By Your Name on arvostelumenetys. Se vaikutti minuunkin esteettisesti, mutta The Sea of Trees vaikutti enemmän ja kokonaisvaltaisesti, katharsisesti. 

The Sea of Trees on  Gus Van Santin ohjaama. Pääosissa ovat Matthew McConaughey, Ken Watanabe ja Naomi Watts. 

Tänään on tarkoitus mennä katsomaan Guillermo del Toron uusin leffa The Shape of Water. Jos se on yhtä hyvä kuin saman ohjaajan Pan's Labyrinth (2006), niin suuri elämys on edessä. 
Pidän fantasiaelementistä mausteena elokuvissa kuten kirjoissakin, mutta en hallitsevana. 

Jaahas. tämä on nyt juuri sopivan pitkä postaukseksi. 
Otsikkoni loppuosa "kahdesti teatterissa" saakoon oman pakinointinsa. Siinä kirjoitan Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksestä Toinen koti ja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksestä Mielipuolen päiväkirja. 

Entä te Lukijani - onko tullut nähdyksi näitä tai muita hyviä kulttuurin tuotteita näiden pakkaspäivien viihteeksi (meinasin kirjoittaa unohtamiseksi tai kestämiseksi, mutta jotkuthan pitävät kylmästä...)?

Lukemisesta, muodista ja kielletyistä tauluista

Juhani Peltosen kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta on toimittanut Harri Haanpää postuumisti 2007. 
Peltonen oli erittäin tuottelias ja laaja-alainen kirjailija 1960-luvulta 90-luvulle asti. 
Haanpää kuvailee Peltosen tyyliä näin:"Kirjailijan laadultaan Peltonen oli miellerientoinen kielellä leikittelijä, pessimistinen optimisti, hetken tuokioiden ja kokonaisten maailmojen tallentaja, suurisydäminen vt. ihmisten ymmärtäjä, allapäin ja alakulottuneissa maisemissa etenevien pikareskien ja komediatragedioitten taitaja. Etc."

Selailin tätä veijarimaista teosta ja osuin kirjoitukseen Lukeminen eri paikoissa, jonka määrittelen humoristiseksi pakinaksi. Peltonen kuvaa himolukijaa, sellaista mitä monet meistä ovat. Lukemista pitää olla käden ulottuvilla siitä hetkestä asti, kun silmänsä aamulla auki saa.

Lukeva ihminen ei ole mikään tasaisesti pölyävä kone, -puima. Ei, välillä hän on syystä jos toisestakin raivon partaalla, lähes suistunut jo. Silloin hän alkaa hekumallisesti tutkia Joseph E. Smithin 768-sivuista Small Arms of The World, Valo, tiedettä kaikille -sidoksesta kuvausta "Eri aikojen rangaistustavoista" sekä Müllerin kansiota Alle Jahre wieder saus der Presslufthammer nieder oder Die Veränderung der Landschaft. 
...
Soutaessa, kauppamatkoilla, paimenessa, hisseissä, kellareissa ja ruokakonttoreissa, yleensä teattereissa, viranomaisia tavoiteltaessa, sarjaotteluja seurattaessa sekä lukuisissa muissa paikoissa ja elämäntilanteissa on syytä pitää aina mukana oma asiaankuuluva, monipuolisesti kiihdyttävä, epäitsekäs lukemistonsa. Silloin ihminen ei joudu katumaan tauotta, kuten on peritty tapa. 
Omituista kukaties, mutta saunaa lämmittäessä on tarjolla vain yksi kunnollinen kirja. se on Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Kun tämä pienoisromaani on lopuillaan, on myös hirmulöylyinen kylpy valmis. Tekee välittömästi mieli kiivetä lauteille, niin paleltaa Katerina Lvovnan ja Sonetkan vaipuminen Volgan mustiin, lumihiutaleita ahnehtiviin aaltoihin. 

Kuten huomaatte, mieleni tekee jäljentää tähän koko pakina. Jos lukujumi vaivaa, niin luulisi kaikkoavan, kun herkuttelee Peltosen runsaudella. 
Olen lukenut Peltoselta paljon tuoreeltaan silloin kun ei ollut blogeja eikä koko sosiaalista mediaa. Enää ei myöskään tavoitella viranomaisia, kuten tuossa tekstissä mainitaan, vaan hoidetaan asiat koneella. 

Viime päivinä on tullut mieleeni, että onko joukossamme robotteja, joihin ei ole syötetty historian- ja kulttuurintajua. Miten muuten on mahdollista, että taidemuseoita ja -gallerioita painostetaan poistamaan seiniltään maalauksia vain siksi, että niihin on kuvattu alastomia naisia. 
New Yorkissa puhdistajien kohteena oli ranskalaistaiteilja Balthusin vuonna 1938 maalaama teos Thérèse Dreaming. Se olisi pitänyt poistaa tai varustaa varoituskyltillä häiritsevästä sisällöstä. Voitte googlata, kylläpä onkin häiritsevä! Metropolitan Museum of Art ei ole taipunut 11000 närkästyneen vaatimuksiin. Olivatkohan he kaikki edes nähneet maalausta? Ryhmän perässä kulkiessahan ei tarvitse nähdä eikä ajatella itse. 
Englannissa Manchester Art Gallery on joidenkin muiden gallerioiden ohella jo totellut. John William Waterhousen teoksesta Hylas ja nymfit (1896) oli valitettu, siinä oli nähty pehmopornoa. Goodness, helkkari soikoon! Katsokaa ja ihmetelkää! Museo oli onneksi palauttanut teoksen, kun ihmiset olivat rientäneet kertomaan poiston aiheuttamasta tyrmistyksestään. 
Toivottavasti muutkin teoksia poistaneet laitokset palauttavat ne seinille. Aiemmin katselin kuvia joistain hieman rohkeammista teoksista, joita on  poistettu eri museoista. En muista nimiä. Niissäkään ei ollut mitään tuomittavaa. Taiteen eräs tehtävä on ottaa kantaa. 
En näe Akseli-Gallen-Kallelan triptyykissä Aino-taru (1891) mitään  paheksuttavaa! 
Jättäkää hyvät ihmiset taide rauhaan! Mitä tekemistä tauluilla on seksuaalisen häirinnän tuomitsemisen kanssa! Onko kirjaroviot suunnitteilla? Pannaanko Sibeliuksen teokset pannaan, koska hän on vähän viftaillut Helsingin yössä? Joko näin on tehty?

Otsikossani on vielä muoti. Siitä vähän. 

Luen tällaista kiehtovaa kirjaa kirjailijoista ja heidän vaatteistaan. Kirjan kirjoittaja Terry Newman on paitsi kirjoittanut muodista lehtiin ja televisiolle myös luennoinut siitä taideyliopistossa Englannissa. 

Legendary Authors and the Clothes They Wore sisältää tekstiä kirjailijoista, joista on tullut tahtoen tai tahtomattaan tyyli-ikoneita. Jotkut heistä ovat työskennelleet muotitalojen kanssa, kuten Gertrude Stein, joka mentoroi Pierre Balmainia tämän aloittaessa uransa Pariisissa. Toiset ovat vähät välittäneet muodista, mutta aloittaneet uuden tyylin, kuten teinirunoilija Arthur Rimbaud, jonka boheemia kulkurilookia monet ovat imitoineet beatnik, hippi, rock, punk ja grunge -tyyleissä.

Muodissa on paljon samaa kuin kirjallisuudessa. Siinä on vaikutteita, viittauksia ja luovuutta. Muoti on myös historiaa. 

Olen lukenut vasta Samuel Beckettistä, George Sandista, John Updikesta, Arthur Rimbaudista, Gertrude Steinista, Patti Smithistä ja David Foster Wallacesta. Vielä on yli neljäkymmentä kirjailijaa jäljellä Ernest Hemingwaysta Toni Morrisoniin ja Joan Didioniin, jonka kuva on kirjan kannessa. Jokaiselta kirjailijalta on lainauksia heidän teoksistaan ja haastatteluistaan ja mielenkiintoisia anekdootteja heidän tyylistään. Teos sisältää tekstin ohessa myös  80 mustavalkokuvaa, joista osa on todellisia taidevalokuvia. Ehkä palaan tähän kirjaan vielä myöhemmin jossain muodossa.  

Kuvasin kirjan iltapukuni taustanaan. Kyllä vaan, pitäähän naisella iltapuku olla. Minun pukuni on pitkä, kuten Joan Didionilla kirjan kannessa, japanilaistyylinen, kapea, ihana. Puvun miehustaan on kirjailtu kirsikankukkia. Ostin sen vuosituhannen vaihteessa Millenium-juhlaan Kuhmo-talolle. Se on ollut sen jälkeen pukupussissa. Kotioloissa pukeudun Rimbaudin tyyliin mukaviin kuluneisiin rääsyihin.  

Yhtenä aamuna kömmin puoliunessa olohuoneeseen ja pelästyin - kuka tuo on - minun vakioasunihan se siinä odottamassa emäntäänsä. Tuohon vielä yläosaksi kulahtanut tunika ja lämmin poncho, aitoa hobo-styleä, vai mitä. 

Lukijani, miten pukeudut kotioloissa? Entä kiinnostaako muoti kirjallisuudessa? Tuleeko mieleen kirjailijaa  tai kirjaa, joka olisi vaikuttanut merkittävästi pukeutumiseen ja ehkä jopa aloittanut uuden muodin?