Lähtöselvitys, Berliinin viikko edessä

Huomenaamulla starttaamme mieheni kanssa viikoksi Berliiniin, toinen kerta molemmilla. Se edellinen kerta oli pari vuotta sitten tammikuussa, jolloin asuimme taidetoimikunnan residenssissä, miehen taideharrastuksen ansiosta, minä siinä siivellä mukana. Silloin kolusimme paljon taidemuseoita ja gallerioita. Ei ollut mitään tungosta missään, koska ajankohta oli todellakin off-season. Saatoimme viettää pari - kolme tuntia jossain galleriassa katsoen videofilmejä taiteilijan elämästä tai taiteilijasta työssään. 

Nyt asumme hotellissa kynän osoittamassa kohtaa, siis ihan ydinkeskustassa. Ajankohta on otollisempi ulkoiluun, todella hienoja lämpötiloja on luvassa, joten todennäköisesti kävelemme puistoissa ja tutustumme paremmin eri kaupunginosiin.  

Lasimestari-blogista sain vinkin hyvästä turkkilaiskylpylästä. Olen ollut usein Turkissa, mutta ei ole tullut koskaan käydyksi hammamissa, koska olen ollut siellä aina aurinkolomalla, jolloin biitsin lämpö voittaa hammamin. Jospa nyt sitten jonain päivänä rentouttaisin Berliinissä kulkemisesta väsynyttä kroppaani suloisessa turkkilaisessa hammam-käsittelyssä. 

Myös Katja Jalkasen helmikuinen Berliinin loman postaus nostatti intoani jo silloin varattuun matkaan.
Saa nähdä, mitä kaikkea tulee koetuksi. On utelias ja innokas olo. Teemme joka ilta uudet väljät suunnitelmat seuraavaksi päiväksi. Läppäri on mukana, joten mikäs on suunnitellessa. Sattumalle jätämme tietenkin paljon tilaa, kuljemme silmät auki ja katsomme, mitä vastaan tulee. 

Lukutilanteeni on sellainen, että kaksi hyvää kirjaa on kesken, Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä, josta kiinnostuin Donna Mobilen kirjoissa ja Delphine de Vigan romaani Yötä ei voi vastustaa, joka alkoi houkuttaa, kun olin lukenut Leena Lumin blogikirjoituksen. Fallada on niin paksu, että sitä en ota mukaan ja Vigan taas on jo niin pitkällä, että luen sen ehkä loppuun vielä tänä iltana. Kirjan ja ruusun päivän kirja, Anna-Leena Härkösen kolumnikirja Takana puhumisen taito, lähtee mukaan, samoin sen kanssa ostamani brittikirjailija Saskia Sarginsonin pokkari The Twins. Eikä muuta tarvita, Berliinissä on kirjakauppoja, jos tulee pula. Ja mitä jos yrittäisinkin jättää tällä kertaa lukemisen vähemmälle ja huomioida enemmän. 

En lupaa kirjoittaa matkalta, mutta matkan jälkeen tulee varmaan jonkinlainen kooste huomioinneista. Käyn kyllä piipahtamassa blogissa - eihän sitä osaa ilmankaan olla - lukemassa toisten postauksia. 

Tällainen check-in tällä kertaa! Auf Wiedersehen!

Kaija Juurikkala, Äitikirja (2014)

Kaija Juurikkala on ehtinyt monenlaiseen äitirooliin. Hän on ollut nuori pienten lasten äiti kahden perheen kommuunissa, yksinäinen yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti perheessä, jossa vilistävät omien lasten lisäksi uuden puolison adoptiolapset, vanha äiti, perhekodin ammattiäiti ja isoäiti. Juurikkala on ollut sekä uraäiti että kotiäiti. Hän on saanut nähdä toisten lastensa menestyvän ja toisten epäonnistuvan pystymättä auttamaan. 

 

Äitikirja ei ole kasvatusopas vaan elämäkerta äitiysnäkökulmasta. 

Tämä kirja on hienoa luettavaa niin sille, joka vasta suunnittelee äidiksi ryhtymistä kuin myös sille, joka katselee äitiyttään taaksepäin. 

Kun Juurikkalan perheeseen kuuluu neljä pientä poikaa, hän yrittää ohjata leikkejä Maija Poppasena, kunnes huomaa, että pojilla syntyy aina riitaa ja hän on siinä sähinässä tiellä. 

Olen kyseenalaistaja, ja minusta alkoi tuntua, että perusturvattomat lapset eivät kuitenkaan ajan uskomuksista huolimatta olleet laatuaikaa paitsi. Osasin tarjota sitä, mitä ei tarvittu. Mikä paradoksi!
   He tarvitsivat jotain muuta.
   He tarvitsivat minut.
   Vain minut. 

Miten turhaan moni vanhempi kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei leiki tarpeeksi lapsen kanssa. Pyh. Ei lapsi tarvitse aikuisesta leikkikaveria, vaan aikuisen.
   Niin minä annoin itseni kurottautua kohti aikuista.
   Ikiaikainen nainen istuu kodin keskipisteessä ja kutoo.
   Äiti on läsnä.
   Hän on pesä ja turva. Ei muuta. 

Näin Juurikkala rauhoitti ja vapautti itsensä osallistumisesta lasten leikkeihin. Samalla tavalla perinteisesti hän suhtautuu siihen nykyään yleiseen tapaan, että aikuiset valitsevat lapselle harrastuksia ja toimivat taksikuskeina. 

Menettääkö lapsi mahdollisuuden löytää elämäntehtävänsä, jos häntä ei kuskaa pienestä pitäen aikuisten mielestä hyödyllisiin harrastuksiin? Asioiden löytämisellä on aikansa. Kun ymmärtää ajan syklisen luonteen, sen taipumuksen kiertyä aina uudelleen oman elämänteeman äärelle, silloin vapautuu kiireestä. Tietää saavansa mahdollisuuden aina uudelleen. 

Vaisto toimii paremmin hiljaisuudessa kuin vauhdilla kohkatessa. Sydäntään kuljettaa perille sisäiseen hiljentymiseen opettajaa tehokkaammin itse. 

Ja vielä ajatuksia järjestyksenpidosta.
Juurikkalan (äidin mielestä käsittämättömän) siisti kakkoslapsi: "Meillä lopetetaan siivous siihen, mistä muut äidit alottaa."
Naapurin terävä kakara:"En oo koskaan nähnyt näin sotkuista kotia."
Hän ei kuulostanut moittivalta, pikemminkin vain toteavalta. Siitä huolimatta - tai sen ansiosta - hän viihtyi meillä, kuten muutkin lastemme kaverit. Osa heistä suorastaan asui kanssamme. Poikien huoneessa oli aina lattialla ylimääräinen patja.

Nämä lainaukset puhukoot puolestaan. En ala pähkäillä, olisiko jossakin puolitie parempi, eikä Juurikkalakaan sano, että hänen tapansa olisi paras. Se on ollut hänelle paras silloin ja niissä olosuhteissa, missä hän on lapsineen elänyt.
Hän korostaa myös itselle nauramisen kykyä äitiin kohdistuvien odotusten paineessa. Tämä kyky saisi hänen mielestään olla ostettavissa äitiysvaatteiden kera tai sitä voisi olla mukana muutaman litran verran neuvolan jakamassa äitiyspaketissa. 

Kirjaa lukiessa oli mukavaa miettiä, minkälainen äiti on itse ollut. En ole ollut niin monissa äitirooleissa kuin Juurikkala. Olen ollut pienten lasten työssäkäyvä ydinperheäiti ja nyt aikuisten lasten eläkkeellä oleva äiti ja neljän lapsenlapsen isoäiti. Olin - ja olen - lapsistani innostunut äiti. Juurikkalan tavoin minäkään en ollut huolissani heidän koulumenestymisestään tai suorituksistaan, vain siitä, että he olisivat onnellisia. Yksi pojista tuli kerran nuorena aikuisena kotiin toipumaan rakkaushuoliensa vuoksi. Minä laitoin hänen huoneensa seinät täyteen voimalauseita ja tervehdyttäviä luontokuvia. Tälle toimenpiteelle on myöhemmin naurettu. Olen ilmeisesti parhaimmillani lohduttajaäitinä. 

 Äitiyslomalla keväällä 79 lohduttamassa esikoista vauvan nukkuessa.

Kirjallinen kohtaaminen, Juha Hurme

Lukukeskus innostaa ihmisiä lukemaan tänä vuonna teemalla Kirja – Kohtaamispaikka. Myös blogeissa on tartuttu haasteeseen. Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi laittoi haasteen liikkeelle ja Leena Lumi välitti sen minulle. Kiitos molemmille!

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.
Mainitse tekstissä haasteen alkuperä.
Haasta mukaan 3 – 6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Minua houkuttaa kirjoittaa enemmän kirjailijakohtaamisesta kuin yhdestä kirjasta. Tärkein kohtaamiseni on Coetzee, josta olen kirjoittanut useasti täällä blogissani, mutta hyväksi suomalaiseksi rakkaudeksi on nousemassa tai jo noussut Juha Hurme!

Kohtaaminen 1

Olen jokasyksyisessä Joensuun kirjallisuustapahtumassa syksyllä 2007. Kolmipäiväisen tapahtuman päätteeksi esitetään osia Juha Hurmeen näytelmästä Volvo Amazon. En ymmärrä siitä paljoakaan ja joudun lähtemään kesken esityksen junaan. Nimi Hurme ja jotkut tilanteet esityksestä jäävät kuitenkin pyörimään mielessäni. 

Lehdissä alkaa olla juttuja uudesta teatterimiehestä, joka ohjaa näytelmiä bensa-asemien takapihoille ja muihin erikoisiin paikkoihin eikä arvosta perinteistä laitosteatteria.

Kohtaaminen 2

Luen Juha Hurmeen vastailmestyneen kirjan Hullu (2012) ja ihastun siihen. Olen kirjoittanut Hullusta ja kahdesta muusta mielenterveyttä käsittelevästä kirjasta blogini neljäntenä postauksena täällä. Mielenterveysaiheet ovat aina kiinnostaneet minua. Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut huolta vailla, siksi koen samaistumista tällaista kirjallisuutta lukiessani. Hurmeen kirja näyttää, että ihminen voi nousta pahastakin paikasta, ei miksikään zombiksi vaan entistä onnellisemmaksi ja luovemmaksi  kansalaiseksi. Meidän mielessämme on valtavia voimavaroja eheytymiseen. Hurme kertoo kirjassa, miten sairastui psykoosiin ja vietti kuukauden mielisairaalassa, jossa keräsi potilaista ryhmän ja alkoi rakentaa heidän kanssaan näytelmää. Hurme koki, että potilaat itse asiassa parantavat toisensa, ei henkilökunta. 

Sairaalajakson jälkeen Hurme taisteli itsensä irti masennuksesta lukemalla. Hän koki, että niin kauan kuin pystyy lukemaan, pystyy myös parantumaan. Kun hän vastoin varoituksia päätti alkaa irrottautua lääkkeistä, hän paranikin nopeasti ja täysin. 

Lainaan HS:n Kuukausiliitteen juttua 5.1.2013. Toimittaja Jouni K. Kemppainen kysyy, miltä tuntui, kun koki, että ei ole enää hullu. ”Sanat loppuu kuvaamaan sitä riemua”, Hurme tapailee. ”Olihan se riemullinen syksy. Sen jälkeen on ollut riemullisia talvia, keväitä ja kesiä. Minä voin tosi hyvin ja tosi iloisesti.”

Olen nähnyt Hurmeen muutamissa haastatteluohjelmissa. Hän on valloittava. Hän puhuu voimakkaalla äänellä lempeästi silmiin katsoen. Ensimmäiseksi tulee mieleen sanat terve ja reilu.

Hurme oli monilapsisen perheen yksinäinen kuopus, joka kuljeskeli yksinään metsässä. Siellä hän löysi tilaa ajatuksilleen ja luovuudelleen. Hänellä on syntymävammana toisessa kädessä sormia vain ensimmäiseen nikamaan. Tämän on täytynyt olla lapselle rankka paikka. Myös aikuisena Hurme on  viettänyt aina paljon aikaa luonnossa vaelluksilla ja souturetkillä. Hän on kertonut viettävänsä vuodesta sata yötä teltassa.Taiteen tekemisen ja ulkoilmaelämän ohessa hän on välillä ystävänsä mukana rakennusmiehenä. Hurmeen elämäntyyli näkyy hänen habituksessaan: terve ihonväri ja hoikka olemus, ei mitään keski-iän pönäkkyyttä tässä taiteentekijässä. 

Hurme on lähes itseoppinut teatterimies. Hän ollut alalla jo kolmisenkymmentä vuotta: opettanut, ohjannut 15 kaupunginteatterissa, johtanut Rauman kaupunginteatteria vuoden, kirjoittanut radiokolumneja ja kolme romaania. Vielä tässä kuussa häneltä julkaistaan esseekirja Nyljetyt ajatukset. Kirjan kehyksenä on 20 vuorokautta kestävä soutumatka. Kaksi miestä soutaa Kustavista Hailuotoon keskustellen taiteesta.
Vaikka Hurme on vieraillut isoissa laitosteattereissa, hän viihtyy edelleen parhaiten vapailla kentillä. Hän pitää ohjenuoranaan sitä, että taiteen pitää ärsyttää, mutta leppoisasti. Hän on tinkimätön oman tiensä kulkija, täydellisen vapaa kaupallisuudesta.

Kohtaaminen 3

Hurme on ohjannut Helsingin kansallisteatterille näytelmän Europaeus. Istumme mieheni kanssa yleisössä Willensaunassa 24.3. 2014 ja nautimme suunnattomasti tästä produktiosta.

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820 -1884) on unohdettu monialainen nero ja originelli toisinajattelija. Hänen aikanaan Suomessa vallitsevana ideologiana oli kansallinen herääminen. Tämän aatteen nokkamiehiä olivat Snellman, Lönnrot, Runeberg ja Ahlqvist. Ajan henki oli patrioottista, sovinistista ja kristillistä. Europaeus tökki aikakauden ajattelua olemalla kaikesta toista mieltä. Hän näki tärkeänä kansojen yhteyden. Hän esitti jopa sellaisen ajatuksen, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Hän oli feministi, panteisti, luonnontutkija ja eläintensuojelija. Tänä päivänä Europaeus olisi ajan hermolla, mutta omana aikanaan häntä pidettiin hulluna ja uhkana, mistä johtuen hänelle ei myönnetty apurahoja. Europaeus yritti estää Kalevalan julkaisemisen, koska koki, että Lönnrot väänsi eepoksen väkisin ja tarkoitushakuisesti siihen juonelliseen muotoon, missä se on nyt, ja jätti paljon tärkeää ainesta pois. Tämä tuo mieleen Raamatun kokoamisen ja vänkäämiset kirkolliskokouksissa. Europaeus jatkoi itsekseen kansanperinteen keräämistä ja muuta eri alojen tutkimustyötään ilman anomaansa tukea. Hän kuoli nälkään eräällä matkoistaan Pietarissa. Tämän monipuolisen miehen keksimä on mm. sana tasa-arvo. 

Esitys pani nauramaan ja itkemään. Se kertoi suurista asioista olematta tippaakaan mahtipontinen. Hurmeen tavaramerkki onkin leikkisyys ja erilaisten elementtien yhdistäminen kiinnostavaksi kokonaisuudeksi. Näytelmässä on nykyaikaa ja mennyttä, vanhaa kieltä ja uutta, hienoa liikettä, kupletteja, kurkkulaulua ja ihania kehtolauluja. Europaeuksen lisäksi kohtaamme muitakin väärinymmärrettyjä mm. Aleksis Kiven.

  

Tämä viimeisin kohtaaminen Hurmeen taiteen kanssa ei jää minulla viimeiseksi. Olen kertakaikkisen ihastunut Hurmeeseen ja hänen tapaansa olla pienten ja kaltoin kohdeltujen puolella.

En haasta erityisesti ketään. Se napatkoon tämän, kuka tuntee aiheen omakseen. Pääsiäisterveisin, Marjatta

 

Jaakko Hintikka, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (2014)

Tämän kirjan pitäisi olla kaikkien aikojen rakkaustarina. 

Merrill ja Jaakko olivat kuin kuuluisat keskiajan rakastavaiset Héloïse ja Abélard sikäli, että hekin olivat ammattiajattelijoita, filosofeja, joilla oli tarve tehdä kysymyksiä siitä, mitä heille oli tapahtumassa, ja yrittää ymmärtää se. Sen vuoksi Merrillin kirjeissä ja hänen elämäkerrassaan esiintyy pohdiskeluja rakkauden luonteesta ja sen ilmenemismuodoista.Tämän kirjan voi lukea sarjana pohdintoja eroksen ja agapen välisen eron ylittävästä rakkaudesta ja Merrillin sille luomana filosofisena perustana. 

Mutta voi, miksi minusta tuntuu koko ajan, että kyseessä on aprillipila tai koe, jolla testataan lukijoita, otatteko tämän ihan todesta. 

Katselin lehtien ja blogikirjoittajien arvioita tästä kirjasta. Yleisin reaktio on ällistys. Paras tiivistys on minusta Kainuun Sanomien terävällä toimittajalla Seppo Turusella, joka on otsikoinut juttunsa Merrill Hintikka, Tosielämän Forrest Gump. Toimittaja on oikeassa, ihan samalla tavalla epäuskottavalta ja huvittavalta tuntuu Merrillin taitojen luettelointi kuin elokuvan Forrestin onnistumiset kaikessa mihin hän ryhtyy. 

Kirja on kirjoitettu ulkopuolisen tarkkailijan silmin, suurennuslasin alla ovat Merrill ja Jaakko. Tämä tuntuu koomiselta, kun tietää, että kirjoittaja on Jaakko itse eikä kyseessä ole fiktio vaan muistelma. 

Kun Merrill alkoi muutaman sivun luettuani tuntua Ihmeeltä maan päällä, suurelta yleisnerolta, niin aloin kirjata lukiessani hänen ominaisuuksiaan. Kas tässä!

Merrill hoiti jo lapsena perheen talousasiat ja oli myöhemmin etevä sijoittaja. 

Merrillin ensimmäinen mies oli tietotekniikan uranuurtajia, mutta avioliitto kaatui, koska Merrill ymmärsi tietotekniikasta miestään enemmän.

Merrillin toinen avioliitto kaatui, koska hän oli miestään korkeammalla emotionaalisesti ja älyllisesti.

Merrill ei kunnioittanut psykiatreja, koska osasi vaistomaisesti psykoanalyysia heitä paremmin. Hän tulkitsi Rorschachin mustetahratestin kuvia niin, että mittataulukkojen rajat paukkuivat. 

Merrillistä olisi voinut tulla lapsinero šakissa, mutta laji oli liian yksipuolinen hänelle.

Merrillistä olisi voinut tulla myös rallikuski. Hän ajoi – tietenkin - yhteisillä autoretkillä Jaakon kanssa. Jaakon tehtäväksi jäi hivellä Merrillin polvia ja reisiä, mitä kukaan hänen lukuisista miehistään ei ollut ymmärtänyt tehdä. Näin Merrill löysi Jaakon kanssa uusia erogeenisia alueita.

Merrill ymmärsi ihmeenomaisesti eläimiä ja pystyi kontaktiin näiden kanssa. 

Merrill aikoi kirjoittaa kaksi itsetutkistelua sisältävää romaania, mutta Jaakon tavattuaan hänen ei enää tarvinnut, koska Jaakko antoi hänelle vastaukset. Jaakko itse oli vastaus. 

Merrill sai moninkertaisia orgasmeja Jaakon kanssa. Muut eivät olleet osanneet häntä täysin tyydyttää. 

Merrill oli ammattitason kokki ja puuseppä. 

Merrill veti puoleensa arvovaltaisia miehiä talouselämän, taiteen, urheilun ja politiikan aloilta. Itse John F. Kennedy oli valinnut Merrillin viihdyttäjäkseen tyttöjoukosta collegevierailulla. Myös Merrillin äiti oli ollut melkoinen viettelijätär, seurustellut Yehudi Menuhin kanssa. 

Merrill oli kasinoiden etevimpiä blackjackin pelaajia salamannopean päättelynsä ansiosta. Ei ihme, koska hän oli jo 6-vuotiaana voittanut rouvat äitinsä rouvakerhon bridgepöydässä, mistä oli saanut äidiltä moitteet. Merrill oli muutoinkin äitiään vahvempi ja ylivertainen kaikessa, täydellinen pikku perheenemäntä, joka emännöi myös isänsä kutsuja. 

Merrill oli partiotyttöjen neuvonantaja ja uimahyppytuomari. Hän oli innokas penkkiurheilija.

Merrill kävi voitokkaan ovelta ovelle -vaalikampanjan toisen henkilön puolesta tämän sairastuttua flunssaan. Merrill olisi ollut menestyjä politiikassa.

 
Merrill oli suuri feministi.

Merrill oli hienojen, vanhojen uusenglantilaisten sukujen jälkeläinen.

Merrill oli poikkeuksellisen lahjakas sosiaalisesti. Hänen tuttavapiiriinsä kuului lahjakkaita ihmisiä elämän eri aloilta. 

Merrillistä olisi tullut taitava asianajaja.

Merrillissä oli kaikki ainekset tähtinäyttelijäksi. Hän oli näytellyt myös osaamattomien miesten kanssa sängyssä, empaattinen kun oli. Hänellä oli täydellinen puheääni.

Merrillistä tuli legendaarinen opettaja häikäisevien sosiaalisten taitojensa ja empaattisuutensa vuoksi. Hän oli varmakäytöksinen roolimalli ja jopa pelastaja monelle opiskelijalle.

Merrill oli mahtava ihmistuntija ja erinomainen neuvottelija. 

En ole varma, onko tässä kaikki. Välillä herpaannuin kaiken ylivoimaisuuden edessä. Välillä nauratti ja välillä suututti.

Entä Jaakko? Miten hän pärjäsi tämän tuulispään kanssa?

Jaakkoahan kohtasi käsittämätön onni ja kunnia saada olla Merrillin valittu, ainoa, joka oli tämän ihmeellisen olennon vertainen. Ihmeellinen siis itsekin. 

Jaakko sai Merrillistä sparraajan ja muusan, samalla hän innosti Merrilliä. Sillä niin loistava ajattelija ja kirjoittaja kuin Merrill olikin, hän ei ollut julkaissut ennen Jaakkoa paljon mitään. Jaakon kanssa me-persoonana tutkimustyö alkoi sujua. Heillä oli häikäisevä lähes kymmenen vuoden avioliitto, kun saivat alkuvaikeudet poistetuksi. Molemmat olivat tutustuessaan naimisissa, Jaakko vieläpä onnellisesti.

Jaakko sai Merrilliltä itseluottamusta. Hän oli ylpeä siitä, että Merrill otti hänen sukunimensä - olihan hän kyllä ottanut myös kahden muunkin aviomiehensä nimet, mutta Suomi-poika oli silti ylpeä tästä arvostuksen osoituksesta kuin myös siitä, että Merrill halusi tulla haudatuksi Jaakon suvun hautapaikalle Tuusulaan. 

Iso osa Jaakon myöhemmästä elämästä Merrillin kuoleman jälkeen voidaan psykologisesti nähdä sarjana yrityksiä - useimmiten tuloksettomia – saada takaisin jotakin siitä maagisesta paratiisista, jollainen hänen elämänsä Merrillin kanssa oli ollut.

Kirjan alkuosa on Merrillin ylistystä ja loppuosa hänen seurusteluaikaisia kirjeitään Jaakolle. Jaakko arvelee, että nämä kirjeet ovat Facebookin ja tekstiviestien aikana viimeisiä suuria rakkauskirjeitä ja aikamme mahtavinta tunnustuksellista kirjallisuutta. 
Minusta ne ovat tyypillisiä, vuolaita, runsasadjektiivisia amerikkalaisen rakastuneen naisen kirjeitä. Välillä tyyli on hyvinkin tyttömäistä chicklitiä kissimirrin kehräyksineen ja horoskooppiennustuksineen. Välillä Merrill käyttää filosofian termejä kuvatessaan rakastumista, joka on vain heille kahdelle mahdollista. Mutta voi voi, kyllä rakastuneet yleensäkin kokevat asioita me-muodossa ja tuntevat sulautuvansa yhdeksi yhdynnässä. Ja kyllä toisensa hyvin tuntevat ihmiset monesti ajattelevat samoja asioita yhtä aikaa. Ja jos nämä kirjeet ovat korkean tason filosofiaa, niin minun kaurapuuroni on gourmetruokaa.

Minua ihmetyttää, että Hintikka nyt 85-vuotiaana, kolmannessa avioliitossaan elävänä, katsoo aiheelliseksi kirjoittaa tällaisen kirjan. Se on hyvin varsamainen vanhan miehen kirjaksi. Minua suututtaa, että hän kaipailee julkisesti aikaa tämän Merrillin kanssa edes mainitsematta mitään nykyisestä avioliitostaan! Missä on herrasmiesmäisyys?

Minä näen Merrillin epävarmana, epävakaana ja levottomana ihmisenä, joka on hukassa varsinkin seksuaalielämässään. Hän on ajautunut isänsä ystävän sänkyyn nostaakseen tämän masennuksesta ja harkinnut ajaa yliopiston asioita seksin avulla. Jaakko mainitsee ohimennen myös kaksi raiskausta. Itsemurha-aikeistakin on vihjaus jossakin kirjeessä. Merrill on pelännyt seuraavansa Sylvia Plathia, mutta ei toki enää Jaakon tavattuaan. Miksi ei Jaakko pohdi näitä asioita? Ylivoimaisen Merrillin haave lapsesta jää toteutumatta. Miltä se tuntuu? Lukijaa kiinnostaisi oikea Merrill, ei tällainen kaikkivoipa Forrest Gump.
Jaakko ylistää Merrilliä filosofina, mutta minusta Merrill vaikuttaa enemmän suulaalta käytännön ihmiseltä kuin ajattelijalta. 

Näkikö Jaakko Merrillin koko ajan näin epätodellisena? Vai kultaako aika muistot? Ja miksi Jaakko ylpeilee sillä, että vaimolla on ollut kuuluisia tuttavuuksia ja rakastajia? Onko se sulka Jaakon hattuun? Tarvitsiko Jaakko sulan hattuunsa ja rakensi Merrillistä sellaisen?