Oksana Vasjakina, Aro

Olen odottanut tätä venäläisen Oksana Vasjakinan kirjaa malttamattomana siitä lähtien kun luin saman kirjailijan romaanin Haava ja suomentaja Riku Toivolan haastattelun, jossa hän sanoi, että kyseessä on kuolemasta kertova trilogia ja seuraavaksi hän suomentaa toisen osan Aro.
Vasjakinalta on julkaistu Venäjällä myös trilogian päättävä Ruusu, jossa kirjailija kertoo nuorena kuolleen tätinsä tarinan.
Aro julkaistiin 2022 Moskovassa, suomennos on tältä vuodelta.  

Haavassa Vasjakina kertoo matkastaan läpi Siperian viemään syöpään kuolleen äidin uurnaa hänen syntymäkyläänsä. Myös Arossa tehdään matkaa, tällä kertaa rekkakuski-isän seurassa. Matka ja muut muistot isästä elävät kirjailijan muistoissa. Rankan elämän elänyt isä on kuollut jo seitsemän vuotta sitten aidsiin. 

Minun isäni oli toista, salaperäistä maata, mutta äitini sanoi inhoten, että  minä olen tullut kokonaan isääni. Tuntui kuin isä olisi ollut veljeni, kohtalotoverini epäonnessa, viholliseni kamppailussa äidin huomiosta. Hän oli minun isäni, ja ajatellessani häntä tunsin katkeraa kaipuuta. Hän oli salaperäistä maata, ja samaan aikaan hän oli minun pimeä puoleni. 

Vasjakinan teokset antavat Venäjästä kuvan, joka värittää tietokirjojen antaman kuvan aistivoimaiseksi elämykseksi.

Moskovan asemahallin seinän vierellä makaa kodittomia sekavana ihmisläjänä, jonka alta noruu pistävänhajuista nestettä. Aurinko paahtaa arolla armottomana ja 47-vuotias huonohampainen isä näyttää vanhukselta. Tytärkin huomaa, ettei ole tyttö enää ja alkaa pelätä perineensä äitinsä sairastaman rintasyövän.
Olen lähellä täyttä kypsyyttä (- -) Makeaa sulaa voita, keltaista imelää päärynää - jokin ihoni alla tuottaa kypsän naisen kehon raskasta tuoksua ja työntää sitä ulos huokosistani.  

Tytär, joka on päässyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, häpeää karkeaa, lähes hampaatonta, dieseliltä haisevaa isäänsä ystäviensä katseessa ja häpeää omaa parempaa elämäänsä isän katseessa. Isä tuntee tienvarsikuppilat, mutta tytär osaa tilata mojiton kaupunkikahvilassa. Hän huomaa, että tarjoilija kavahtaa isän rähjäisyyttä ja haluaa unohtaa heidän tilauksensa. Hän tekee kaikkensa, ettei isä hoksaisi tilannetta. 
Isänsä hautajaisissa tytär häpeää sitä, että kokee isän kuoleman helpotuksena, koska on pelännyt, että joutuu jättämään opiskelunsa ja ryhtymään riuduttavaa tautia sairastavan isän hoitajaksi. Hän ei pysty tuntemaan surua, vain suurta pettymystä katsellessaan halpaa arkkua ja tunnelmaa luomaan tuotua koristekrääsää. 
Isä on kuulunut rikollisporukoihin nuoruudessaan. Väkivaltaisuus on yhä yksi hänen keinoistaan hallita elämäänsä. Vasjakina kertoo kiinnostavasti rikollisten moraalista, johon kuuluu omalaatuista hyveellisyyttä, nostalgiaa ja tunteilua. Hän myös selittää, miten venäläinen kasvatus hierarkioineen johtaa helposti rikollisuuteen.

Alamaailman myytti on venäläisen kansalliskiihkon kyllästämää. Minua on aina ihmetyttänyt, että epävakaus ja huono-osaisuus synnyttävät tunteen omasta poikkeuksellisuudesta. Mutta itse asiassa siinä ei ole mitään yllättävää. Kärsimykset pitää saada perusteltua jollain tavalla. Vankilan tai kaupungin sisäisen raa'an valtataistelun lisäksi rikolliseen myyttiin sisältyy ajatus globaalista sodasta. Venäläisten ja muiden välillä. Isä halveksi Kaukasian kansoja. Neuvostoliiton kansainvälinen retoriikka ei häneen tepsinyt.

"Neuvostoihmisen" ja "rikollisen elämäntavan" välillä ei ole rajaa. Jos sellainen on, se kulki minun isäni kehon ja mielen läpi. Ja ne oikeuttivat toinen toisensa.  

Ihmettelen, että Vasjakina on suorapuheisuudestaan huolimatta onnistunut elämään vapaana Moskovassa ja julkaisemaan kirjansa siellä.
Ennen romaanejaan hän kirjoitti runoja.
Esikoisromaani Haava kuuluu niihin kirjoihin, joita on uusien lakien perusteella poistettu kirjastoista, lähinnä sen sisältämän lesboelämän kuvauksen vuoksi. Kirja julkaistiin alun alkaenkin K18-tarralla varustetttuna. Arolle käy varmaan samoin. Kirjoja todennäköisesti saa silti kirjakaupoista. Moskova on suuri, alakulttuurit elävät vaikka niitä vainotaan. 
Vasjakina rakastaa omaa kieltään, joka on myös hänen ammattinsa. Hän kirjoittaa omasta kulttuuristaan, eikä häntä ei ole kiinnostanut lähteä maasta, ainakaan toistaiseksi. Hän elää vaimonsa kanssa eikä suostu salaamaan elämäänsä tai sensuroimaan kirjoittamaansa. Aron kuvauksissa lesbous ei ole aihe, eikä sitä mitenkään korosteta, tyttöystävä on mukana elämässä, aivan arkisesti. 

Isän ylpeys tyttären pääsystä valtion stipendin turvin Gorkin kirjallisuusinstituuttiin on hellyttävää. Vanhemmille itselleen korkeampi koulutus on ollut mahdollisuuksien ulkopuolella. Isä olettaa, että hänen tyttärestään saattaa opintojen kautta tulla tärkeä ihminen, kuten Gorki tai Tolstoi.
Ollaksesi kirjailija, isä jatkoi, sinulla pitää olla erityistä kirjailijan viisautta, kirjailijan on kyettävä rakastamaan ja säälimään jokaista ihmistä.

Aromaisemien kuvaukset ovat viipyilevän kauniita. Isä rakastaa aron avaruutta ja pitää sitä kotinaan. Hän ei omista mitään muuta, ei edes Velipojaksi nimeämäänsä kolhiutunutta rekkaa eikä ruutua rekkaparkissa. Arolla hän kokee vapautta hengittäessään sen koiruoholta tuoksuvaa ilmaa.
 
Kannen kuva on tuntemattoman tekijän piirroksesta, 1575 - 1599, jota säilytetään Amsterdamin Rijksmuseumissa. Google Lensissä se nimetään iisopiksi, mutta olisiko sittenkin koiruoho. Kukinnon yläosa alkaa jo pölytä ja muuttua arokierijäksi. 

Olen ihastunut kaikkiin Otavan kirjaston käännöskirjoihin, jotka olen lukenut.
Aro on 314., liekö sen jälkeenkin jo ilmestynyt jotain. 

Kirjoitukseni Haavasta täällä. Mielestäni Arossa tyyli on vielä entistä ehyempi ja kauniimpi. 
Seuraan mielenkiinnolla Oksana Vasjakinan uraa ja toivon, että hän on turvassa.   

Venäläisten naisten kirjoja, maanpaossa ja diktatuurin sisällä kirjoitettua

 

Olen vaikeuksissa, näistä kahdesta kirjasta pitäisi kirjoittaa ehkä pelkästään kiittäen, kirjoitusolosuhteiden vuoksi, mutta en voi, koska kummassakin on mielestäni virheensä, enemmän kylläkin Jarmyshillä, joka ei ole aiemmin kaunokirjallisuutta kirjoittanutkaan. Vasjakina on runoilija, joka on siirtynyt proosaan ja kirjoittanut kaksi romaania, joista ensimmäinen on suomennettu.

Olen siis armoton ja arvostelen molemmat kirjat, sekä kielletyksi julistetun että maanpaossa kirjoitetun, yhtä rehellisesti kuin arvostelisin ne ilman näitä taustatekijöitä. 


Kira Jarmyshin kirjaa Naisten selli nro 3 (2022, alkuteos 2020) mainostetaan sillä, että hän on vankeudessa riutuvan oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin tiedottaja ja kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Venäjän nykytodellisuudesta. Jarmysh asuu nykyään tuntemattomassa paikassa poissa Venäjältä. Takakannella on lisäksi Navalnyin mainoslause "Kirja on loistava. Olin itse naapurisellissä."

Anja Romanova pidätetään osallistumisesta korruptionvastaiseen mielenosoitukseen ja tuomitaan kymmeneksi päiväksi vankilaan, mitä hän pitää väärinkäsityksenä. Toiset samassa tilanteessa kiinniotetut päästetään vapaaksi, mutta Anjaa kohdellaan jostain syystä eri tavalla. Monen päivän päästä hän saa kuulla, että häntä epäillään mielenosoituksen järjestämisestä, koska hän on jakanut sometilillään tiedon tästä tilaisuudesta. 
Anjan sellitoverit ovat saaneet lyhyet tuomionsa pienistä rikkeistä kuten kortitta ajamisesta, poliisille räkyttämisestä, elatusmaksuista luistamisesta ja seksin myymisestä. Nataša, Katja, Diana, Irka ja Maija ovat kaikki hyvin erilaisia naisia omine ongelmineen. Anja on ainoa koulutettu ja muita paremmissa oloissa kasvanut. 
Kertomus on jaettu viikonpäivien nimillä merkittyihin lukuihin, jotka kuvaavat kutakin päivistä samanlaisine rutiineineen. Naiset pelaavat arvausleikkiä ja juttelevat omasta elämästään ja politiikasta. Anja muistelee rakkauselämäänsä ja kaipaa siviiliin. Päivät ovat pitkiä ja tylsiä.

Heti alussa herätellään kauhua. Anja herää yöllä ja näkee yhden sellitovereistaan istuvan sängyllään hirviöksi muuttuneena, vanhentuneena, venyneenä, sopottamassa äänettömästi jotain loitsua. 
Tietenkin luin kirjaa odotuksen vallassa, milloin tulee seuraava yöllinen kauhukokemus ja mikä on selitys. Ovatko sellitoverit edes ihmisiä vai jotain yliluonnollisia olentoja? 
Plääh, kauhun herättely ei johda mihinkään. Lukijaa on petetty. Näin pahaa juonen lässähdystä en ole ennen kohdannut. 
Kirja on myös melko lievästi poliittinen. Odotin terävämpää kritiikkiä. 


Oksana Vasjakinan Haava (2023, alkuteos 2021) on tasokas, omalämäkerrallinen kirja, joka kertoo äidin ja tyttären kipeästä suhteesta, venäläisistä tabuista ja vaikeudesta käsitellä rehellisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, seksiä yleensäkin ja kuolemaa. 

Kirjan muoto on romaani, mutta se sisältää myös paljon oman elämän ja kirjoittamisen pohdintaa, esseemäistä toisten kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden töiden tarkastelua, omia runoja ja suoraa puhetta lukijalle. 

Lapsuuteni pitkinä raskaina talvina minulla oli tapana kiivetä valtavan upottavan lumikasan päälle ja vieriä sieltä alas. Vierittyäni löysin itseni rintaa myöten syvästä, kovasta lumihangesta. Kolatun tien varrelle oli pitkä matka, ja kuljin eteenpäin luoden omalla kehollani hankeen repaleista, syvää polkua. Sellaista tämä kirjoitus on. Se on kehon kirjoitusta. Se on keho.

Minäkertoja, kulttuurityöntekijä ja runoilija, Moskovan taiteilijayhteisössä vaikuttava lesbo, saa kuulla rintasyöpää sairastaneen äitinsä olevan lähellä kuolemaa. Hän viettää viikon äidin ja tämän miesystävän kanssa heidän pienessä asunnossaan koittaen saada yhteyttä äitiinsä, johon hänellä on ollut lapsesta asti kolea suhde. Äiti on kovia kokenut, rähjäisissä oloissa elänyt karkea työläisnainen. Hän ei halua käsitellä mitään äiti-tytär -suhdetta ja lähestyvää kuolemaansa, vaan katsoa poliisisarjoja. Vaikka naiset nukkuvat samalla sohvalla, he ovat henkisesti kaukana toisistaan. Suhteessa on sekä vihaa että rakkautta.
Jollain mystisellä tasolla äiti jopa syyttää tytärtään sairastumisestaan. Hän uskoo, että rintaan on jäänyt imetysaikana maitotippa, josta kasvoi syöpä. Tyttärellä taas on navassaan kivettynyt napanuoran pala, mikä tarkoittaa, ettei hän pääse irti äidistään, haavastaan, edes tämän kuoleman jälkeen. 
Pian tyttären lähdön jälkeen äiti kuolee ja tyttären tehtäväksi jää hänen hautaamisensa. Hän pitää äidin tuhkauurnaa asunnossaan pari kuukautta ennen kuin tekee vaivalloisen, usean lennonvaihdon sisältävän matkan äidin synnyinseudulle kaukaiseen Ust-Ilimskiin Siperiaan, jossa järjestää uurnan laskun. 

Vasjakina kuvaa kiinnostavalla tavalla ruumiiden käsittelyyn, hautajaisiin ja venäläiseen elämään yleensäkin liittyviä rituaaleja ja taikauskoa. Tämä hänellä on yhteistä Kira Jarmyshin kanssa. Linnut ennustavat tulevaa, samoin kukat ja vainajan mekon sovittaminen tietää huonoa onnea. 
Arkielämän kuvauksessa on nostalgisia yksityiskohtia, esim kotimekot. Alkoi harmittaa, kun olen hävittänyt aikoinaan kouluyhteistyökuvioissa lahjaksi saamani venäläisnaisten kotimekon. Sen minulle lahjoittanut Olga ihmetteli, mitä minä sitten olen käyttänyt kotona, ellen kotimekkoa. Nyt venäläiset naiset ovat jo pitkään pukeutuneet farkkuihin. Länsimaista peheellisuutta? (Eikö pitäisi palata kotimekkoihin - ja miksi McDonaldsin tilalla on erilaisia kopioita, miksei reilusti perinteisiä piirakkakioskeja, jos halutaan eroon länsimaisuudesta?)

Pidän kovasti muutamista kohdista, joissa Vasjakina pohtii kirjoittamista.
Hän vertaa sitä kudontaan. Kutojanaiset sommittelevat yhdessä kulttuurin kangasta, muinaiset roomalaiset kutsuivat tekstiä kudelmaksi ja slaavilaisen kirjallisuuden historiassa käytetään käsitettä "sanojen punominen". Tämä vertaus viehättää, koska olen itsekin pitänyt käsityön tekemisen tuottamaa mielihyvää hyvin samanlaisena kuin kirjoittamisen.
Toisessa yhteydessä Vasjakina kuvaa omaa kirjoittamistaan veteen heitetyn kiven laajenevina ympyröinä, jotka etääntyessään hiipuvat ja osuessaan matkalla johonkin esteeseen nostavat taas pintaan uusia ympyröitä. 

Vasjakinan teos on eräänlainen rakkaudenosoitus äidille, niin yksipuolisena kuin hän sen rakkauden kokikin. 
Pidän Édouard Louisin työläisäidistään ja äidilleen kirjoittamaa teosta Naisen taistelut ja muodonmuutokset Vasjakinan teosta hiotumpana. Louis on pelkistänyt enemmän. Vasjakina on omistanut teoksensa toimittajavaimolleen Alina Bahmutskajalle, ei äidille, ja se rönsyää hänen muistojensa ja pohdintojensa mukaan eri aikatasoilla oman elämän kartalla. Joitain rönsyjä olisi ollut hyvä karsia.

Tapaan kuvailla kirjoittamista taskulampun metaforalla. Elän pimeydessä, hämärien ja epäselvien asioiden tiheikössä, mutta taskussani kannan aina taskulamppua. Valaisemalla sillä asioita teen niistä näkyviä, merkityksellisiä.

En vieläkään koe olevani oikeutettu kirjoittamaan ja puhumaan. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitukseni on muodoltaan epätavanomaista ja sisällöltään rikollista.  

Vasjakinan epäröinti oman kirjoittamisen suhteen lisääntyy teoksen loppua kohden. Häntä nolottaa kirjoittaa omista tunteistaan ja hävettää se, mihin suuntaan teksti on kääntynyt alun juonikuviosta, eikä hän haluaisi kirjoittaa kirjalle loppua, koska hän pelkää silloin menettävänsä haavan, joka on ollut hänelle myös inspiraatio. Yhä uudelleen hän selittää, mitä haluaa sanoa, vaikka se tuli jo hänen suomalaisille lukijoille kirjoittamassaan esipuheessa aivan selväksi. 
Pidän näitä tuskailuja työpäiväkirjan tekstinä ja myös turhana ohjeistuksena lukijalle. Olen kirjoittanut kesken lukemisen kyllästyneenä muistilapulle: Kirjoita, hyvä ihminen, älä selitä! 

Toisaalta ymmärrän Vasjakinan hämmennyksen. Meillä tämä kirjan muoto, sekoitus eri genrejä, on hyvin tavanomaista (liiankin?) nykyään, eikä siinä, että kirjoittaa lesboksi kasvamisesta, ole mitään hävettävää tai vaarallista. Vasjakinan kirja julkaistiin K-18 -merkinnällä varustettuna, ja loppuvuodesta 2022 lakeja kiristettiin niin, että se on kirjastoille toimitetulla tuhottavien kirjojen listalla samoin kuin monet muut kirjat, joiden tekijä on homoseksuaali tai joissa kerrotaan "epätoivottavista ihmisistä".
Kirjan taitavasti suomentanut Riku Toivola on sanonut, että kirjaa kyllä saa edelleen tietyistä paikoista.

Vasjakina asuu edelleen vaimoineen Moskovassa, kirjoittaa ja pitää kirjoittajakursseja, ellei sitten ole ihmisoikeusaktivistina joutunut Kira Jarmyshin kuvaamaan pidätysselliin. 
Hän on kirjoittanut viime vuonna toisen romaaninsa Aro ja tulossa on vielä Ruusu. Kirjat muodostavat kuolematrilogian. Käsittelyssä on äidin kuoleman jälkeen isän ja tädin kuolemat. 

Suomennos on Haavan ensimmäinen käännös, jonka jälkeen on tulossa käännöksiä useille muille kielille.
Venäjän julma hyökkäys Ukrainaan lisää kiinnostusta tähän hieman sitä ennen julkaistuun kirjaan, joka näyttää selkeästi, että Venäjällä on olemassa Putinin Venäjän ohessa myös aivan toisenlainen Venäjä. Se antaa toivoa!

Haava on kielellisesti rikas, yhteiskunnan tilan paljastava teos. Se nostaa mieleeni venäläisen rujouden kuvauksessaan Pavel Sanajevin säkenöivän hauskan omaelämäkerrallisen kirjan Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
Vasjakinan teoksen minätarkastelussa on myös huumoria, joskin hiljaisempaa kuin Sanajevilla.

Kaikki nämä vuodet maailma oli katsellut minua äitini tietoisesti katsomatta jättävillä silmillä, Valentina-mummon kylmillä silmillä ja isäpuoleni häijyillä silmillä. Maailma liikutti silmiään, kun kävelin, nukuin, söin ja harrastin seksiä. Mummo kuoli vuonna 2016, vuonna 2018 äitini rakastaja mätäni elävältä sairaalassa hoitohenkilökunnan laiminlyönnin vuoksi, vuonna 2019 kuoli äiti. Kaikki he sulkivat silmänsä - ensin menehtyi Sveta akuuttiin tuberkuloosiin, sitten isä aidsiin, sitten mummo, sitten Jermolajev omaan paskaansa, sitten pysähtyi äitini sydän. Lennän kuin avaruusraketti, ja yksi kerrallaan sen osat kimpoavat irti minusta helpottaen matkaani ja lentoani. 

Lennä Oksana Vasjakina! Ole varovainen ja lennä!