Ihailen Claire Keeganin loistavaa proosaa ja hämmästelen erästä presidenttiyttä

Luin kaksi kolmesta jouluna itselleni antamistani Claire Keeganin novellikirjoista. 

Irlantilaista Keegania pidetään yhtenä parhaista nykykertojista, mielestäni ansaitusti.
Kaikki hänen teoksensa ovat lyhyitä, myös ne kaksi suomennettua teosta, jotka on julkaistu romaaneina, Nämä pienet asiat (These Small Things) ja Kasvatti (Foster). 

Arvostan sitä, että tänä tiiliskiviromaanien aikana joku "tyytyy" kirjoittamaan novelleja ja pienoisromaaneja. Keeganin lyhytproosassa sen mitasta riippumatta on kokonainen maailma ja iso kertomus.
Mikä taito luoda niin vähin sanoin sellaista, mikä jää lukijan mieleen. Pysyvästi, ainakin minulla (ellen dementoidu).
Ei ihme, että Keeganin teosten pohjalta on tehty myös onnistuneita elokuvia. 

So Late in the Day kertoo erään Cathalin päivästä, joka näyttää aluksi tavalliselta, pitkästyttävältä perjantailta toimistotöissä Dublinissa. Bussimatkalla asuntoonsa ja pitkin iltaa Cathalin ajatukset askartelevat Sabinessa, jonka hän oli tavannut vuosi sitten ja tilanteissa, joissa Sabine oli ollut häneen tyytymätön. Myös lapsuuden ympäristöstä vilahtaa Cathanin mielessä asioita, joilla lukija ymmärtää olevan yhteyttä miehen käyttäytymiseen aikuisena. Olisin halunnut mennä neuvomaan, älä hyvä mies noin.
Tekstissä on lukijalle pieniä vinkkejä ja kysymyksiä, joiden merkityksen ymmärtää vasta lopussa, jolloin myös selviää, mikä päivä tämä perjantai on.
Keeganin luomat hahmot eivät ole aina rakastettavia, mutta hän on aina heidän puolellaan ja ymmärtää, mistä tietty käytösmalli johtuu.

Kun aloitin lukemisen, niin mietin ensin kriittisesti, miksi näin lyhyt teksti, 47 sivua, julkaistaan omana kirjanaan eikä novellikokoelman osana. Tarinan loppua lähestyessäni tunsin, että näin sen pitikin olla.  
Keeganin metodina on realistisesti kerrottu tarina, jossa on pinnan alla paljon merkityksiä ja tunteita. Jokainen sana tuntuu tarkasti valitulta.
Nykyään on muodikasta kirjoittaa tyylillä, jossa kertoja haparoi ja eksyy pohdinnoissaan sinne ja tänne, Keegan hallitsee tarinansa, lukija voi luottaa häneen.
Kirjan takakanteen on  painettu osia arvosteluista. Eräässä niistä Keegania verrataan Tšehoviin. 

The Forester's Daughter, kertoo erään perheen elämästä syvällä Irlannin maaseudulla. Tässäkin tarinassa miehen ja vaimon suhde on ongelmallinen. Vaimo on tyytymätön karkeaan, yksinkertaiseen mieheensä, sama asetelma kuin Robert James Wallerin romaanissa The Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, josta Clint Eastwood on ohjannut koskettavan draamaelokuvan.
Martha pohtii jo lähtöäkin, mutta miten käy. 

Agholwen tilalla on salaisuus, joka uhkaa paljastua. Paineet kasautuvat, ja lopuksi on vaikea löytää syyllistä. 

Deegan, the forester, is not the type of man to remember his children's birthdays, least likely that of his youngest, who bears a strong, witch-like resemblance to her mother. If occasional doubts about his daughter cross his mind he does not dwell on them for, in fairness, Deegan has little time to dwell on things. In Agholwe there are three teenagers, the milking and the mortagage.

(Metsänvartija Deegan ei ole niitä miehiä, jotka muistavat lastensa syntymäpäivät, varsinkaan nuorimmaisensa, joka muistuttaa noitamaisella tavalla äitiään. Jos hänen mieleensä sattuu nousemaan epäilyä tyttärensä suhteen hän ei jää sitä märehtimään, koska Deeganilla ei todellakaan ole moiseen aikaa. Agholwessa on huolehdittava kolmesta teini-ikäisestä, lypsyhommista ja talolainasta.)

The Forrester's Daughter näkyy olevan myös yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Walk the Blue Fields eli tulin ostaneeksi tämän kirjasen turhaan.
Ei se mitään. Kirjaostos ei ikinä ole turha, ja kansihan on tässä kirjassa suloinen, varsinkin kun siinä ei ole mainoslauseita.

Viimeaikaiset poliittiset tapahtumat saivat minut poimimaan kirjahyllystäni muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani kahden toimittajan kirjoittaman kirjan presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kauden omituisuuksista. Tällä toisella kaudellahan ne ovat moninkertaistuneet.

Kun Trumpin ensimmäinen vuosi presidenttinä alkoi olla lopuillaan vuoden 2018 tammikuussa maassa nousi keskustelua hänen kyvykkyydestään virkaansa. Aamuyön tunteina Trump twiittasi: "I went from VERY successful businessman to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius... and a very stable genius at that!" (Etenin ERITTÄIN menestyneestä liikemiehestä huippu-TV-tähteyden kautta USA:n presidentiksi (ensiyrittämällä). Eikös tämä osoita, että kyseessä on ei vain fiksu vaan nero tyyppi... ja kaiken lisäksi hyvin vakaa nero!)
Tämän jälkeen hän toisti määritelmäänsä muutamaan kertaan twiiteissä, esim. heinäkuussa 2019 osana runsasta twiittirypästään: "What you have now, so great looking and smart, a true Stable Genius."
Mitä me olisimme ajatelleet, jos samaan aikaan Suomessa presidentin virkaa hoitanut Sauli Niinistö olisi esitellyt itsensä: "Tässä teillä todella vakaa nero, niin hyvännäköinen ja fiksu!" Myöhemmin Trump käänsi asia niin, että jotkut muut ovat määritelleet hänet vakaaksi neroksi. 

Kolmen aiemman presidentin hallinnossa työskennellyt Peter Wehner oli  ensimmäisiä republikaaneja, joka kyseenalaisti Trumpin kyvyn toimia presidenttinä. Hän sanoi keväällä 2019, että kyseessä on transgressiivinen persoonallisuus, joka nauttii hyökkäämisestä ja hajottamisesta, kokee instituutiot vihollisinaan eikä kunnioita toisten rajoja. 
Jo pari vuotta ennen Wehneriä heti Trumpin toimikauden alussa suomalainen yli kolmekymmentä vuotta ihmisten psyykeä työssään tarkkaillut Claes Andersson määritteli Ylen De äldres råd -ohjelmassa Trumpin käytöstä sellaisen ihmisen käytökseksi, jolla on sekä narsistinen että psykopaattinen luonnehäiriö.

Narsisti on täynnä itseään eikä omaa empatiakykyä. Psykopaatti toteuttaa ideoitaan ilman itsetarkastelua ja syyllisyyttä. Näiden kahden piirteen yhdistyminen ei ole Anderssonin kokemuksen mukaan mitenkään epätavallista.

"Kun narsistinen psykopaatti saa valtaa, hän satuttaa ihmisiä ymmärtämättä asiaa. Ja jos hän ymmärtäisi sen, hän ei välittäisi, koska hän itse ei kärsisi."

Meitä ihmisiä on monenlaisia ja kaikilla on ihmisarvo. Lähes kaikilla on myös jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden ongelmia, eivätkä monet niistä haittaa missään työssä, ovat joskus jopa eduksi - mutta, hei amerikkalaiset, onko viisasta valita presidentiksi narsistisia ja psykopaattisia piirteitä osoittava henkilö? Toistamiseen!
No, tätä ei varmaan kukaan lukutaitoinen usalainen lue ja tiedän, että Trumpin kannatus on ollut suurinta siellä missä lukutaito on heikointa.
Kunhan selvittelin mieltäni. 

God Bless America!

Katselin eilen amerikkalaisia uutiskanavia pitkälle aamuyöhön. Kauhuissani. 

Näin miten roskajoukko valtasi kongressitalon Washingtonissa, tuhosi paikkoja ja ajoi presidentin valitsemiskokousta pitävät edustajat pakoon.
Näin miten kohta aloittava presidentti Joe Biden yritti tyrmistyneenä vedota vielä hetken virassa olevaan Donald Trumpiin, joka usutettuaan kannattajansa marssimaan kongressitalolle oli itse vetäytynyt jonnekin kenenkään saavuttamattomiin.
Näin hirviöiksi pukeutuneita, omituisiin lahkoihin kuuluvia puolialastomia sarvipäitä ja aggressiivisia rähinöitsijöitä pystyttämässä kookasta ristinpuuta (!) jossain päin kaupunkia.
Näin jonkun ukkelin virnuilemassa kongressin puheenjohtajan tuolilla jalat pöydälle nostettuina. Onneksi avustajat olivat ehtineeet viedä valitsijamiesten äänet sisältäneet lippaat talteen.
Näin Trumpin vihdoin ilmestyvän tv-ruudulle. Hän ilmoitti kyllästyneellä äänellä, että kaikkihan sen nyt tietää, että hän on vilpillisten vaalien oikea voittaja, mutta jos nyt kumminkin menisitte kotiin. Tehän tiedätte kuka on oikea voittaja, rakastan teitä, te aivan erityiset ihmiset. Kaksoisviestintää.  Sitä Trump on harrastanut ennenkin, kun häntä on pyydetty tuomitsemaan itselleen tärkeitä terroristiryhmiä kuten Proud Boys. 

Proud Boys? Nimi kuulostaa samalta kuin Trumpin itselleen antama määritelmä, "hyvin vakaa nero". Hän kutsui itseään tällä nimellä ensimmäisen kerran tasan kolme vuotta ennen kaaoksen päivää, kun hänen mielenterveytensä kyseenalaistettiin. "I went from VERY successful businessman, to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius...and a very stable genius at that."  Tämän jälkeen hän on käyttänyt itsestään sekä puheissaan että Twitterissä useampaan kertaan termiä "A Very Stable Genius" kehuen olevansa myös "so great looking". 

Maailmassa on ollut tuhoavia ja huonoja hallitsijoita ennenkin. Heidän toimintansa mahdollistuu sillä, että osa ihmisistä käyttäytyy kuin ne sadun ihmiset, jotka teeskentelivät näkevänsä alastoman keisarinsa vaatetettuna. Hallitsijaa on myös vaikea kammeta pois, olisi pitänyt olla viisaampi jo valintatilanteessa. 

USA:ssa on joukko poliitikkoja, jotka ovat puolustaneet Trumpin toimintaa kiihkeästi. Osa heistä on nyt ymmärtänyt kääntää kelkkansa.
Meillä Suomessakin on meppi, jonka mielestä Trump on Jumalan valittu, The Chosen One. Onhan meillä myös suosiotaan kasvattanut eduskuntapuolue, joka on matkinut Trumpin johtamistapaa, antanut jäsentensä kyseenalaistaa oikeusvaltion periaatteita ja instituutoita ja vainota vähemmistöjä ja maahanmuuttajia. Somemellastaminen ja ihmisten maalittaminen ovat näiden ihmisten mielestä sananvapautta, niin kauan kuin ne eivät kohdistu itseen. 

Edesmennyt psykiatri-kirjailija Claes Andersson totesi hyvin varhain, että Trump on narsistinen psykopaatti, joka ei tunne empatiaa eikä syyllisyyttä. Hän sanoi myös, että yleensä etädiagnooseja ei tehdä, mutta Trumpin tapauksessa asia on selvä, koska hän ei salaa sairaita piirteitään, vaan esittelee niitä mielellään. 
Saman on voinut todeta kuka tahansa Trumpin puheita kuunnellessaan ja hänen edesottamuksiaan seuratessaan.
On mielenterveyden haurautta, joka ei haittaa missään työssä, mutta narsismi ja psykopatia ovat johtajan piirteinä erittäin vaarallisia.
Trumpin ex-vaimo Ivana sanoi haastattelussa jokin aika sitten, että hänen ex-miehensä ei voi koskaan hävitä kenellekään. Tämä on erittäin paha piirre poliitikolle - ja itse asiassa jokaiselle minkä tahansa yhteisön jäsenenä. 

Kaksi Washington Postin ansioitunutta poliittista toimittajaa Carol Leonnig ja Philip Rucker ovat kirjoittaneet kirjan  A Very Stable Genius. Nämä toimittajat ovat saaneet Pulitzerin palkintoja useaan kertaan laajoista raporteistaan ja vallan vahtikoiran ominaisuudessa paljastamistaan väärinkäytöksistä USA:n politiikassa.  

Olen keskustellut ihmisten kanssa, joiden mielestä parhaita toimittajia ovat toimittajaksi kouluttamattomat ihmiset, jotka alkavat vain raportoida mielipiteitään totuuksina. Tämä kuulostaa samalta kuin että Pelosin tuolilla röhnöttänyt Richard "Bigo" Barnett Arkansasista olisi pätevä johtamaan kongressia.
Samaa miestä on haastateltu myös maskinvastustajien mielenosoituksen yhteydessä. 
Fantasiat vakaasta jumalnerosta tai keksitystä viruksesta iskevät siis samoihin ihmisiin. Kysymys kuuluu: miten heihin voisi vaikuttaa ja saada heidät uskomaan, että maailmaa voi katsoa myös avoimin silmin asiantuntijoita kuunnellen, vähemmän omaan ylivoimaisuuteensa tai "vääriin profeettoihin" uskoen. Rinnakkaistodellisuutta, johon voi uppoutua, löytyy viihteestä yllin kyllin, ei sitä tarvitse omassa arkielämässään toteuttaa. 

Mitä Richard Barnett oli tehnyt Pelosin pöydän ääressä? Hän kertoo "kourineensa muniaan" ja varastaneensa kirjekuoren, vaikka sen mukaan ottaminen ei hänen mielestään ollut varkaus. Sitä kuorta hän heilutteli tv-kameroiden edessä ennen vangitsemistaan. 

God Bless America!