Karin Smirnoff, Sokerikäärme

 

Olen lukenut ruotsalaisen Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian, joten osasin odottaa rujon elämän kuvausta myös hänen uusimmassa romaanissaan Sokerikäärme. Jana Kipon ympäristö on Pohjois-Ruotsi, Sokerikärmeen lasten teollisuuskaupunki Södertälje 80-luvulla. Kaupungissa on paljon työn perässä maahan muuttaneita, myös suomalaisia. 

Olen joutunut mukautumaan kaikkeen koska olen pieni. Lapsi jota kukaan ei ole toivonut vaan joka on vain putkahtanut Anita-äidin mahasta kaikkien riesaksi. Ja kuitenkin olen selvinnyt hengissä. Siinä minua on auttanut musiikki. Maailmassa olemalla olen pitänyt itseni elävien kirjoissa ja nyt soitan henkeni edestä. Kaiken mikä on ollut ja mikä on tuleva soitan Matteukselle ja Kristianille. Miikalle Leidelle ja vielä Ujo-Linallekin minä soitan ja rotalle ja norsulle. 

Agnes on musikaalinen ihmelapsi, joka soittaa jo parivuotiaana pianoa ilmiömäisesti. Agneksen järkkynyt äiti yrittää erottaa tytön musiikista, koska hänen piti olla se joka loistaisi estradeilla, mutta hyväntekijä Frank Leide, entinen muusikko hänkin, huomaa tytön lahjakkuuden ja saa huijatuksi Agneksen tunneilleen. Vähän aikaa Agneksella on myös hänen puoliaan pitävä isäpuoli ja rakas pikkuveli Matteus, mutta hän menettää molemmat.
Leide kerää ympärilleen pari muutakin hoivaa ja kannustusta tarvitsevaa päiväkotilasta, sellisti Kristianin ja viulua harjoittelevan Miikan, muodostaa heistä lapsiyhtyeen ja vie lapset jopa ulkomaille esiintymään. Mutta ovatko Leiden motiivit vain hyväntekijän? Viimeisenä ryhmään liittynyt Miika tajuaa enemmän kuin muut. Lapset kasvavat Leiden kanssa muutaman vuoden ikäisestä lähelle murrosikää. 

    Kun hän itse oli lapsi. Äiditön lapsi isänsä vallassa. Hän ei toivonut mitään niin paljon kuin suojelijaa. Aikuista joka olisi illalla laskenut lämpimän kätensä hänen päälaelleen ja vakuuttanut että kaikki menee hyvin.
    Kaikki menee hyvin, hän kuiskaa, Hyss. Kaikki menee hyvin minä lupaan teille. 
    Miika on potkinut peiton päältään. Toinen jalka nykii unessa. Frank pitää kättään reidellä ja nykiminen lakkaa. Ooh mikä lapsen iho. Sileä kuin vaginan sisäpuoli. Hän hyväilee reittä niin hitaasti ettei poika herää. Kevyt liikahdus. Poika kääntyy kyljelleen. 

Smirnoffin kieli on täysin omanlaistaan.
Hän käyttää välimerkeistä vain isoa alkukirjainta ja pistettä eikä merkitse dialogia millään tavalla. Kummallista, se ei tunnu yhtään oudolta. Minäkertojat liiittyvät kerrontaan ja vaihtuvat kesken kaiken riippuen siitä kenen tarinaa kerrotaan, lukijalle on aivan selvää kuka milloinkin puhuu. Jana Kippo -kirjoissa kielessä oli ehkä liikaa erikoisuutta, nyt ei enää. 
Uppoan täysillä Smirnoffin kielen vietäväksi. 

Pienen Agneksen lauseet ovat lyhyitä. Eihän hänellä ole vielä oikein sanojakaan. Taapero selviää äidin pahimpien aikojen yli syömällä lattialta muruja kilpaa rotan kanssa. Välillä kerronnassa on hurjaa maagisuutta. Agnes puhuu norsujen kieltä ja säveltää itsemurhaa hautovan Kristianin kanssa sinfoniaa Pojan kuolema.

Lapset pärjäävät pitkälle neuvokkuudellaan ja tukemalla toisiaan.
He ovat samanlaisia aikuismaisia pikku sotureita ja neroja kuin lapset belgialaisen Amélie Nothombin kirjoissa. He ajattelevat isoja asioita ja ovat ikäistään vahvempia, mutta luottavat liikaa ihmisiin eivätkä tunne elämän pimeitä puolia. 
Välillä lukijalla on sydän kurkussa jännittäessään lasten puolesta. Voi lapset, älkää nyt ainakaan sinne arabiprinssin naamiojuhliin menkö! 

    Kuin kiertävä orkesteriseurue me kannamme soittimemme hotelliin. Se on ylämäessä. Ulko-oven edustalla istuu kissa.
    Hei sanon sille hei se vastaa.
    Bonjour sanoo vastaanottosetä.
    Bonjour Leide vastaa.
    Rahaa ei ole loputtomasti hän sanoo. Joten otin meille yhteisen huoneen. 

Lopuksi kaikki maagisuus on poissa ja palataan arkisempaan maailmaan, jossa lapset saavat olla lapsia. Kansankoti tulee apuun.
Minulle tulee mieleen Uzodinma Iwealan lapsisotilaan elämästä kertova kirja Beasts of No Nation/ Ei kenenkään lapset, jonka lopuksi paljon pahaa nähnyt ja pahaan opetettu lapsi toteaa, että oli hänelläkin äiti kerran.    

Viimeinen luku on niin ihokarvoja nostattavan kaunis, että haluan tallentaa sen tänne kokonaan. 

Olin ihmelapsi. Nyt olen tavallinen lapsi. Niin on helpointa.
   Musiikki on vaiennut.
   Jos en osaa soittaa mikään muukaan ei ole todellista.
   Paitsi Kristian.
   Niin kauan kuin tunnen hänet tiedän että hän elää. Vaikka en tiedä mistä etsisin häntä. 
   Kivillä on pulssi. Kaisloilla sävel. Hiekalla rytmi ja muistilla laulu. 
   Me olimme vain lapsia.
   Jonain päivänä olemme aikuisia. 

Kävin jokin aika sitten kirjaston elokuvanäytöksessä katsomassa tosielämästä inspiraationsa saaneen elokuvan May December. Se vaivaa minua yhä. "May December" on sanonta jolla kuvataan parisuhdetta, jossa ikäero on suuri. 
Tosielämän pari oli 34-vuotias seattlelainen perheenäiti ja opettaja Mary Letourneau ja hänen 12-vuotias oppilaansa Vili Fualaau. Siis 12, luit oikein. Seksisuhteen paljastuttua Mary joutuu vankilaan ja synnyttää siellä heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa. Pari jatkaa tapailemista lähestymiskiellosta huolimatta ja toinen tytär syntyy jo, kun Vili on 15-vuotias. 
Kun Vili Fualaau tulee täysi-ikäiseksi he menevät naimisiin ja elävät yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes Fualaau hakee eroa. 

Elokuvassa parin elämästä ollaan tekemässä elokuvaa ja näyttelijä, joka tekee alaikäiseen rakastuneen naisen roolin tulee tutustumaan perheeseen, jossa on kolme lasta, kaikki jo lähdössä opiskelumaailmaan. 
Elokuvan nuori mies, korealaisamerikkalainen Joe Yoo, on sellainen rauhallinen ja tyyni isokokoinen mies, ehkä jo poikana varhaiskypsä, johon voi hyvin kuvitella rakastuvansa, mutta ei vielä 12-vuotiaaseen sentään! Lapseen!
Oikean elämän Vili Fualaau on etniseltä taustaltaan samoalainen. Hän oli samalla luokalla kuin yksi Mary Letourneaun neljästä lapsesta. 
Onko helpompi rakastua epätavallisesti, jos toinen osapuoli on jotenkin eksoottinen?  

Onko seksuaalinen hyväksikäyttö erilaista riippuen hyväksikäyttäjän sukupuolesta?

Näyttelijän saapuminen ja kysymykset saavat varsinkin Joen miettimään suhteen alkua. Kuka johti? Saiko hän oikeasti valita? Eihän hän siinä iässä pystynyt oikeasti valitsemaan. 
Joe kasvattaa toukista harvinaisia perhosia ja päästää ne kuoriuduttuaan vapauteen. Ovatko perhoset hänelle selviytymiskeino kuten musiikki Södertäljen epätavallisissa oloissa kasvaville lapsille?

PS Outi Mennalle isosti kiitoksia Smirnoffin kirjojen upeasta suomentamisesta! 

Lukurauhan päivänä 13. helmikuuta 2022

Albert Edelfelt,
Hyvät ystävät (Berta ja Capi), 1882

Lukurauhan päivä alullaan. Hain juuri eilen kaksi minua jo ennen lukemista innoittanutta kirjaa kirjastosta, Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem ja Iida Rauman kirjan Hävitys. Sain myös viestin, että hankintapyyntöni kahdesta kirjasta oli hyväksytty ja varasin ne,  Mieko Kawakamin Heaven ja Breasts and Eggs. Kiitos näiden kirjojen esittelystä Elegialle (klik). 
 
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että nykyään kirjoja saa niin helposti ja halvalla. Olen myös päättänyt, että niin hyvin kuin saankin kirjoja omasta kirjastostani (suurkiitos Kyyti-kirjasto!) niin myös ostan enemmän kirjoja itselleni. Hei ystävät, oikeita painettuja kirjoja ostamalla me takaamme sen, että saamme niitä tulevaisuudessakin!
Kirjojen ostamisen toisille olen alkanut kokea vaikeaksi, mutta lahjakortti kirjakauppaan sopii kaikille. 

Aina ei ole ollut näin hyvin, ei lähellekään näin. 

Kristiina Vuoren 1600-luvun Turusta kertovassa romaanissa Samettiin kätketty nuori kätilövaimo Margareta palaa kotiin rankan työpäivän jälkeen ja löytää portaaltaan lahjan, jota parempaa ei voisi saada. Salaperäisessä paketissa on ranskankielinen runsaasti kuvitettu lapsenpäästöopas, lahja varakkaalta ihailijalta Alexander Gerriltä.
Nostan nyytin ylös. Se on kevyehkö mutta kova ja teräväkulmainen. Vaikuttaisi kirjalta, mutta tuntuu hassulta, sillä enhän minä osaa lukea kuin auttavasti. Kirjansitojalta voi ostaa kirjoja, mutta eihän niitä rahvaan kodeissa loju. Jonkun porvarin huonekunnasta saattaa löytyä Lutheruksen katekismus ja virsikirja, mutta ei tavallisesti sen enempää. Kirjat ovat myös tyyriitä eikä niitä jätetä noin vain ihmisten kynnyksille, sään armoille ja jokaisen ohikulkijan varastettavaksi.

Kirjassa on nahalla päällystetyt puukannet ja sirot messinkisoljet. Margareta kääntelee varoen kirjan lehtiä ja huomaa, että koukeroisin kirjaimin painettu kieli ei ole Ruotsinmaan kieltä, mutta oivaltaa, että sen voisi kääntää, ja jo kuvat kertovat hänelle paljon sellaista, mistä on hyötyä hänen ja muiden itseoppineiden kätilövaimojen työssä. 
Putoan istualleni penkille ja tukahdutan tyttömäisen riemunkiljahduksen kämmeneeni.  

Nykyään kirjoja todellakin lojuu lukemisen harrastajien pöydillä. Minä ryhdyn seuraavaksi siivoamaan tätä ns työhuonettani, koska ensi yöksi tulee yövieras. Lukija kyllä hänkin, joten kirjoja on hyvä ja toivottavaakin olla esillä. 
Toivottelen hyviä lukemisia ja hyvää huomista ystävänpäivää! Kirjoitukseni kuvassa on Albert Edelfeltin maalauksesta tehty postikortti, jossa Bertalla on ystävänään kirja ja pieni söpö koira. Mainioita ystäviä nekin, mutta eivät tietenkään voita ihmistä. Ihminen on ihmiselle... ihminen. Margaretallekin kirjan lahjoittaneesta liikemies Gerristä tulee aviomies. He kääntävät kirjan yhdessä, minkä tehtävän varjolla saavat rauhassa viettää aikaa yhdessä, tutustua ja rakastua. Seurustelu ennen avioliittoa ei ollut noihin aikoihin sopivaa käyttäytymistä. Historiallinen romaani lisää tyytyväisyyttä omaan elämään nykyajassa, niin paljossa on menty eteenpäin ja niin moni ennen vaikea asia on nyt itsestäänselvyys.     

Karin Smirnoff ei pettänyt, päähenkilön persoonaa syventävä trilogian kakkososa

 

Karin Smirnoff jatkaa trilogiansa kakkososassa Jana Kipon ja kaksosveli Brorin selviytymistarinaa. 

Mainitsen nyt ensimmäiseksi kannet, mitä en ykkösosasta Lähdin veljen luo kirjoittaessani muistanut tehdä. Kansissa on käytetty Helmer Osslundin (1866 - 1938) upeita värikylläisiä maalauksia. Osslund on ollut Gauguinin oppilas, ja se näkyy. 
Suomentaja näissä kirjoissa on Outi Menna. Maailma jonka hän Smirnoffilta välittää on ainutlaatuinen ja yllättävä. Se on yhtä hurja kuin kansien maalaukset. 

Pohjoisen rajakylissä miehet ovat juroja ja arvaamattomia vallan käyttäjiä. Alkoholi, insesti, pahoinpitelyt, petokset ja lasten menetys ovat karussa yhteisössä arkipäivää. Naiset ovat suhteessa miehiinsä alistuvia ja lapsilleen kylmiä.

Jana Kippo, kotoaan jo nuorena maailmalle lähtenyt keramiikkataiteilija, on palannut pohjoiseen kotikyläänsä Smalångeriin auttamaan Broria irti alkoholista. Kun he äidin toivomuksen mukaisesti ovat vieneet tämän ruumiin peräkärryssä Kukkojärven lahkolaiskylään, Janalla alkaa uusi taistelu veljen puolesta. Lahko tahtoo omia molemmat, Janan sekä Brorin, mutta Jana on nainen joka ei luovuta itsenäisyyttään millekään eikä kenellekään. Veli on heikko.

Kaksosten suhde on kuvattu kauniisti. He ovat lapsena kiintyneet toisiinsa  taistellessaan sadistista isää vastaan ja yrittäessään elää lannistuneen, lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvan äidin kanssa. 
Huolimatta Janan vuosista maailmalla side kaksosten välillä on säilynyt. Heitä yhdistää ulkonäköön liittyvä poikkeavuus ja he ovat tottuneet keskustelemaan ajatusten tasolla. Usein säyseämpi Bror varoittaa Janaa.

   Synti armo synti armo.
   Aivan sanoin. Isoissa perheissä kellään ei ole yksinäistä. Mikä on hyvä ellei satu kaipaamaan yksinäisyyttä sanoin. Silloin ei olekaan niin helppoa. 
   Noin sanoo vain ihminen jolla ei itsellään ole perhettä pastorisilas vatasi. Entä jos asia käännetään toisinpäin janakippo. Mistä johtuu että sinulla ei ole miestä eikä lapsia vaikka olet jo yli kolmenkymmenenviien. 
   On minulla yksi tytär sanoin. Hän on aikuinen.
   Anteeksi unhotin kokonaan. Isäsi tytär vai miten se oli.
   Ei sanoin. Vaan johnbrännströmin. Saman kylän miehiä. Me nähdään aina joskus. Ja harrastetaan seksiä huvin vuoksi olisin voinut lisätä. 
   Älä sano enää mitään veli ajatteli. Minähän sanon mitä haluan ajattelin takaisin.

Jana Kippo on mielenkiintoisimpia hahmoja mitä olen pitkään aikaan tavannut kirjallisuudessa. Heti kun hän on löytämässä elämäänsä tasapainoa hän pilaa kaiken ja karkaa. Hän käyttää seksiä kokeakseen hellyyttä ja turvaa, mutta ei siedä pitkään idylliä, vaan alkaa etsiä ronskia menoa ja vaaraa. Hän on tilanteessa, jossa on menettämässä veljensä, mikä on liikaa, koska hän on jo menettänyt sekä lapsensa että sen ainoan miehen johon tuntee vetoa, sielunkumppaninsa hurjuudessa ja haavaisuudessa. Mutta miten kaksi liian liekehtivää jaksaisikaan toisiaan?  

Loppukohtaus luo valtavan jännitteen. Jos tilanteen muistelijana ei olisi edelleen Jana Kippo, pelkäisin pahinta.
Tuskin maltan odottaa jatkoa. Enkä maltakaan... käväisin äsken kirjoittamiseni välissä varaamassa kirjaston sivuilta trilogian kolmannen osan alkukielisenä Sen for jag hem.

Olen lukenut ruotsin kielellä hyvin vähän ja joka kerta nauttinut, kun vauhtiin pääsen. Hauska kokea miltä välimerkkien puuttuminen ja nimien erikoinen kirjoitustapa ruotsissa tuntuvat.

Luin mielenkiintoisen uutisen googlaillessani tetoja Karin Smirnoffista. Smirnoffia  on pyydetty kirjoittamaan jatkoa Stieg Larssonin Millennium -sarjaan. Larssonhan kuoli juuri ennen sarjan ensimmäisen osan julkaisua, jolloin osia oli valmiina kolme. Kolme seuraavaa on kirjoittanut David Lagercrantz ja jatkoa on siis tulossa Smirnoffilta. 
En ole lukenut Millennium-kirjoja, mutta olen nähnyt pari tähän kirjasarjaan pohjautuvaa elokuvaa. Ymmärrän miksi juuri Smirnoff sopii kirjoittamaan synkästä, autistisesti käyttäytyvästä Lisbeth Salanderista. Samanlaiset luonnetyypit, Lisbeth ja Jana.

Jana Kippo tekee pätkätöitä, kuten niin monet taiteilijat, milloin mitäkin. Erityisen hauska työelämänkuvaus tässä kirjassa on Janan kausi kuvaamataidonopettajana "uskonyhteisön" koulussa. (Tämä tuli sopivasti, kun ajatukseni ovat edellisen kirjoitukseni jälkeen pyörineet muutoinkin kouluelämässä. Tekee mieli raotella kouluelämän kokemusteni arkkua lisää.) 
Vanhempien kouluvierailua varten järjestetään näyttely, johon Janan pitää teettää oppilailla kuvia Jeesuksesta. Yksi oppilaista, uhmassaan Janan vertainen, maalaa aikuiskasvoisen Jeesus-lapsen imemään koskenkorvapulloa. Jana on laajentanut oppilaiden käsitystä siitä, miten Jeesuksen saa kuvata, ja tyttö haluaa saada isänsä tajuamaan, miltä tämän juominen perheessä tuntuu.
  En ollut kertonut koulussa kenellekään lauran taulusta. Ja olin ripustanut sen seinälle vasta kun valot oli sammutettu.
   Aluksi kaikki vaikenivat. Sen jälkeen aleppossa alkoi sataa pommeja. 

Tove Ditlevsen, Nuoruus

 

Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Lapsuus-osan lopussa on haikea tunnelmakuvaus hetkestä, jolloin repaleinen lapsuus alkaa jäädä taakse.  
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Toinen osa Nuoruus jatkaa tästä ja kattaa ikävuodet 15 - 18. 
Ollaan Kööpenhaminassa toisen maailmansodan alla. Kaupungissa on levoton odottava tunnelma kuten tytön elämässäkin. Työttömyys, tyytymättömyys, ahtaat asunnot, luokkaerot, sukupuolierot ja fasismin nousu ovat miljöö, josta tyttö pyrkii itsenäistymään. Hän kokee, että hänen oikea elämänsä voi alkaa vasta kun hän täyttää kahdeksantoista, pääsee irti lapsuudenperheestään ja saa oman tilan, jossa voi kirjoittaa. 
Kiedon käteni ympärilleni ja iloitsen siitä, että olen vielä nuori ja terve. Muuten nuoruuteni ei ole muuta kuin puute ja este, enkä pääse siitä tarpeeksi nopeasti eroon.

Tyttö ei pääse lukioon perheen varattomuuden vuoksi. Hän hakeutuu töihin, ensin kotiapulaiseksi, josta hänet potkitaan pois yhden työpäivän jälkeen osaamattomuuden vuoksi, sitten täysihoitolaan, jossa raataminen väsyttää hänet täysin ja lopuksi konttoriin, jossa hänelle ei anneta mitään kunnollista tekemistä. Hän päätyykin kirjoittamaan pomon tietämättä tilausrunoja konttorin väelle perhejuhliin. Kirjoittaminen on tytölle kaikki kaikessa. Hän on jo kirjoittanut runoja ja haaveilee elämästä kirjailijana. Äidin haave on, että tyttö löytäisi hyvän aviomiehen. 
Jos et lakkaa olemasta noin omituinen, hän sanoo, et pääse koskaan naimisiin. En haluakaan päästä, sanon, vaikka juuri harkitsenkin tätä epätoivoista ulospääsyä. Ajattelen lapsuuden mörköä: kunnollista ammattimiestä. Minulla ei ole mitään ammattimiestä vastaan, mutta sana kunnollinen tukkii kaikki valoisat tulevaisuudenhaaveet.

Ditlevsen on tavoittanut hyvin teini-iän kopean tietämättömyyden ja tyttömäisen haaveilun. Hän ei selittele nuoremman minänsä tekoja eikä ajatuksia, vaan kuvaa ne raportoiden ja näyttäen: tällaista se oli.
Aikuiset suhtautuvat nuoriin kuin välttämättömänä pahana, joille pitäisi tehdä tilaa. Työpaikasta ja vuokra-asunnosta tulee helposti potkut ja kotoa ei saa tukea. Kotona viedään tytön palkasta suurin osa eikä ymmärretä, että hänellä olisi omiakin tarpeita, kuten päällystakki.  
Haave omasta rauhallisesta huoneesta ei toteudu, vaikka nuoruus antaakin hieman enemmän liikkumatilaa kuin lapsuus, jossa ollaan täysin toisten armoilla.

Tyttö elää kuten muutkin ikäisensä työväen nuoret, käy tyttökavereiden kanssa tansseissa ja heilastelee nuorten kömpelöitten miesten kanssa, mutta samalla hän odottaa koko ajan tapaavansa jonkun, joka huomaa hänen erityisyytensä ja auttaa häntä kirjailijaksi. Hän kokee rakastumisen tarvetta ja on valmis rakastumaan vaikka vanhempaan mieheen kunhan tällä on iso kirjahylly, ja kyllä suihkukin voisi auttaa asiaa. 

Kun tyttö saa runonsa julkaistuksi kirjallisuuslehdessä, hän tuntee ihmeellistä huikaisua - olisiko onnea. Ja kun oma kirja, runokokoelma, ilmestyy, hän haluaa olla ensimmäisen illan sen kanssa yksin, koska ei ole ketään, joka voisi ymmärtää, mikä ihme se hänelle on. 

Kirjani! Otan sen käteeni ja tunnen juhlallista onnea joka ei muistuta mitään mitä olen ennen kokenut. Tove Ditlevsen. Pigesind. Tätä ei voi enää vetää takaisin. Se on peruuttamatonta. Kirja tulee olemaan olemassa aina, riippumatta siitä, millainen kohtalo minua odottaa.

Niin paljon kuin pidän tästäkin Ditlevsenin kirjasta koen sen kuitenkin laimeampana kuin trilogian ensimmäisen osan, jossa on enemmän runollisuutta ja aforistista tyyliä.
Mietin, onko yleensäkin näin. Lapsuudessa on paljon magiikkaa. Saako siitä siksi helpommin kiehtovan kirjan kuin tosikkomaisemmasta nuoruudesta?
Tulee mieleen J.M. Coetzeen vilpitön Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. (Boyhood: Scenes from provincial life), levoton Nuoruus (Youth) ja itseironinen elämäkertagenrellä ilkamoiva Kesä (Summertime). Nämä ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta Poikavuodet on väkevin. Myös Olli Jalosen Poikakirja oli minulle voimakkaampi lukuelämys kuin Miehiä ja ihmisiä.
Nyt odotan, pysyykö tunnelma Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogiassa ensimmäisen osan jälkeen. 
Ehkä lukijan toive yllätetyksi tulemisesta myös kirjasarjan jatko-osissa onkin ylimitoitettu vaatimus. 

Luulen, että Ditlevsenin trilogian kolmannessa osassa Gift tapahtuu paljon nuoruuden unissakävelijävaiheen jälkeen. Epäilen, että uusi status ei anna sitä vapautta, mitä nuori nainen toivoo. Nimi on kaksoismerkityksessään pahaenteinen, naimisissa ja myrkky. Myös kirjan englanninnoksen nimi kertoo jotain ikävää, Dependency (riippuvuus). Ditlevsen ei löytänyt onnea liitoissaan.
Kirjoja syntyi paljon, mutta niistä on suomennettu vasta muutama. Kööpenhamina-trilogiaksi kutsuttujen Barndom, Ungdom ja Gift suomentajana on ansioitunut Katriina Huttunen. Gift ei ole vielä ilmestynyt suomeksi. 

 
Aiempia kirjoituksiani Tove Ditlevsenin kirjoista:
Lapsuus 
Lapselle on tehty pahaa

Kiitos kirjoistanne Karin Smirnoff, Sergei Dovlatov ja Anni Lötjönen

Pöydälläni on kirjoja, joita en haluaisi palauttaa kirjastoon tylysti ilman kirjoitettuja hyvästejä. Siispä nostan esiin niistä jotakin mieleen jäänyttä. Kaikki nämä kirjat viehättävät minua ja antoivat ajateltavaa.

Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo

Karin Smirnoff on menestynyt ruotsalainen esikoiskirjailija. 
Jag for ner till bror ilmestyi 2018, Outi Mennan taidokas suomennos Lähdin veljen luo on viime vuodelta. Kirja on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa Vi for upp med mor 2019 on suomennettu nimellä Viedään äiti pohjoiseen ja kolmas osa Sen for jag hem on vielä suomentamatta. 
 
Keramiikkataiteilija Jana Kippo (janakippo) palaa kotiin pohjoisen pikkukaupunkiin, jossa elämä on melodramaattisen värikästä, raakaa ja yllätyksellistä. Hänellä on asioita selvitettävänään. Epätavallinen sukutarina, täynnä intohimoa, seksuaalisuutta ja väkivaltaa. Silti erittäin hauska, jopa koominen. 
Svenska Dagbladet: "Röyhkeä ja aivan helkkarin hyvä."

Janan ja veljen elämä lapsena äitimuorin ja taaton kanssa tuo mieleen sellaisia kirjoja kuten Kreetta Onkelin Ilonen talo, Tara Westoverin Opintiellä, Édouard Louisin Ei enää Eddy ja Taija Tuomisen Tiikerihai. Siitä lapsuudesta on vaikea ponnistaa ehjäksi aikuiseksi.

Kirjassa on erikoinen tyylikeino jättää välimerkkejä pois ja kirjoittaa nimet etu- ja sukunimi yhteenkirjoitettuina pienellä alkukirjaimella. Se ei yllättävää kyllä ärsytä, vaan tuo kerrontaan viehättävän puhekielen tunnun. 
Älkää sanoin ette saa.
No jana göranbäckström ei malttanut olla palaamatta aiheeseen ("No, Jana", Göran Bäckström ei malttanut...)
Menet vain mukana kun äijä vie mutta varo martinpilkvistiä. 
Nimien kirjoitustapa antaa myös sellaisen viestin, että nämä ihmiset voisivat edustaa ketä tahansa tyyppiä kotiseudulta ja muualtakin, näitä piisaa, näitä martinpilkvistejä.
 

Sergei Dovlatov, Meikäläiset

Sergei Dovlatovilla on kiinnostavia ideoita romaaniensa kokoamisessa.
Matkalaukussa hän kehii tarinaa laukusta nostamiensa esineiden kautta. Kompromississa lukujen alussa on pätkä kaikkien sääntöjen mukaan kirjoitetusta lehtiuutisesta ja sen jälkeen kertomus uutisen taustoista. 
Meikäläiset koostuu kirjailijan sukulaisten henkilökuvista. Kuvattujen henkilöiden kautta avautuu Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa ja lopussa ollaan 80-luvun New Yorkissa, johon kirjailija perheineen päätyy jouduttuaan epäsuosioon kotimaassaan. Dovlatov kirjoitti kirjan vuonna 1983, Pauli Tapion erittäin onnistunut suomennos on vuodelta 2012. Hän on suomentanut muutkin Dovlatovilta suomennetut kirjat niin, että niissä välittyy venäläisyys ja itäeurooppalainen juutalaisuus.

Kertomukset sukulaisista ovat hauskoja, liioitelluin siveltimen vedoin taiteiltuja vekkuleita karikatyyrejä. Jo ensimmäinen luku, henkilökuva isoisästä, mitään pelkäämättömästä suursyömäristä, talonpoika Moiseista saa lukijan hytkymään naurusta.
 
Dovlatovin tyylissä on juutalaiselle kirjallisuudelle tyypillistä sarkasmiin taipuvaa huumoria.
Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies. 

Entäs sitten italialaisten elokuvien sankaria muistuttava Borja-serkku. Karnevalistinen hahmo hänkin.
   Hän oli esimerkillinen neuvostopoika. Pioneeri, luokan priimus, jalkapalloilija ja metallijätteen kerääjä. Hän piti päiväkirjaa, johon kirjoitti viisaita ajatelmia. Hän istutti pihaan koivun. Draamakerhossa hän sai esittää nuorkaartilaisia. 
   Minä olin nuorempi ja huonompi. Hänet asetettiin minulle aina esimerkiksi.
Juuri ennen kuin Borjan koulu päättyy tähtioppilaan mitaliin ja aplodeihin hän nousee ikkunalaudalle ja virtsaa alapuolella askeltavan rehtorin, Verikoiran, päälle. Sama kuvio toistuu Borjan elämässä. Kun alkaa mennä liian hyvin, hän tekee aina jonkin odottamattoman munauksen. Kunnostautumiset ja mahalaskut vuorottelevat, kunnes alkaa tuntua siltä, että vankeus sopii kurittomalle ketkulle paremmin kuin normaalielämä huumaavine mahdollisuuksineen (muka). 

Viimeinen tarina omasta tyttärestä ja siitä, mitä maahanmuuttajan identiteetti tuo mukanaan ja mitä se vie, on sävyltään erilainen, haikea. Isästä ei taida tulla amerikkalaista supersankaria. 
Minua hämmästytti hänen avuttomuutensa. Hänen arkuutensa liikenteessä, tuulessa... Hänen riippuvuutensa minun päätöksistäni, toimistani, sanoistani...
   Mietin, montako vuotta tämä jatkuu. Ja vastasin itselleni. Loppuun saakka...

Sergei Dovalatov kuoli sydänkohtaukseen kahdentoista emigranttivuoden jälkeen vuonna 1990. Hän oli vasta 48-vuotias. 

Anni Lötjönen, Loppuunpalamaton

Tästä kirjasta mainitsin jo vuodenvaihteen katselmuksessani, että  se ansaitsisi tulla tarkastelluksi. No, ajatus ei häipynyt mielestäni.
 
Kolmikymppinen koulunkäyntiavustaja viettää menevää nuoren naisen elämää, bailaa, solmii lyhyitä suhteita ja matkustelee kunnes uupuu ja väsyy. 
Oppilaita on vaikea auttaa ja nuori nainen vaatii itseltään liikaa. Hän kirjoittaa ryhdistäytymislistoja päiväkirjaansa, jossa uskoutumiset alkavat viehättävästi kirjaa puhutellen Rakas matkakirja, Rakas ainoa ystäväni, paras kuuntelija, ymmärtäjäni, Pikkukirjani, Rakas lokikirja. Vaatimuslistat ovat tylyjä käskyjä:
Tule onnelliseksi!
Välillä niissä näkyy hiven armollisuutta:
Olen kiltimpi itselleni. Jo kymmenen vuotta sitten luulin olevani liiian isokokoinen, väärän hiuksinen, jotenkin huonon näköinen. En ole enkä ollut silloinkaan. lopetan sekoilun. Teen silti vatsalihaksia välillä, mutta hyväksyn peilikuvani ilmankin.
Tahdon voimalla ei kuitenkaan masennusta voiteta.  

Pahimpina hetkinä toivon syöpää, että olisi edes sellaista kipua, joka laittaisi kaiken muun perspektiiviin. Olen elossa, terve, enkä yhtään kiitollinen herätessäni uuteen päivään. Jos on kateellinen syövälle, kaikki ei ole hyvin.  

Kun työn kuormittavuus ja yksityiselämän sotkut käyvät ylivoimaisiksi huolehtijan on lopulta pakko antautua huolehdittavaksi. Silloin löytyy terapeutti Sirkku, jonka avulla nainen pystyy näkemään omat vanhempansakin tarvitsevina puutteellisina ihmisinä.
Jokainen pystyy kommunikoimaan vain sillä tasolla millä pystyy, antamaan vain sen, mitä on saanut, muista hengittää. 

Tämä kirja antaa hyvän kuvan siitä, mikä kasvattajan työssä on vaikeaa. Opettaja ja muu lasten parissa toimiva huomaa hyvin pian, että oppilasta auttaakseen pitäisi auttaa kotia tai muuttaa yhteiskuntaa. Hänen on pidettävä yhteyttä vanhempiin, jotka eivät tajua omaa rooliaan lapsen vaikeuksissa, siedettävä heidän laiminlyöntinsä ja nieltävä pettymyksensä.

Näen päivittäin kaltoinkohdeltuja lapsia, joita ei ole koskaan lyöty. 

Näen oppilaiden kotiin katsomalla heitä, enkä haluaisi tirkistellä, mutta siinä se on edessäni: heidän vanhempiensa lapsuus, pelot, tavat, arvot, koko hyvän ja pahan historia. 

Minä ohjaan, hymyilen, en hermostu. Vaikka mitä tulee vastaan, lentää naamalle, tärähtää sähköpostiin. En kyynisty koskaan, en luovuta. 

Loppuunpalamaton on Anni Lötjösen esikoiskirja (2021). Lötjönen on punkbändi Huoran laulaja ja entinen sosiaalialan ammattilainen.

                            

Loppuun vielä Sirkun harjoitus ahdistuksen voittamiseksi. Kuvittele, että sinua painava asia on musta pilvenhattara. Puhalla sitä pois uloshengityksillä ja vedä sen jälkeen sisään keuhkoihin iloa tuottavaa väriä.
Tein tämän harjoituksen äsken kävelyllä: Puh puh, viruksen uhka pois ja aah auringon kultaa sisään. Ja nyt jatkan silmäilemällä maljakossa iloa tuikkivia tulppaaneja. 💛