Näyttely pystytetty ja avattu, tervetuloa!

Kuva: Unto Mentula

Mieheni valokuvanäyttely Kun lehmillä oli nimet on nyt avattu Myllykosken kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa. Näyttely kertoo isäni Frans Korpelan (1921- 2013) elämästä hänen hoitaessaan yksin maatilaansa. 

Isäni jäi leskeksi vuonna 1963, jonka jälkeen hän otti tehtäväkseen myös äitini hoitamat työt, kuten lehmien lypsyn, ja jatkoi maatilan hoitamista perinteisin menetelmin 80-luvun lopulle saakka. 
Unto-vävy kiinnostui 70-luvun lopulla kuvaamaan appeaan, joka oli hyvin luonteva kuvattava. Hän tuntui jopa olevan mielissään siitä, että oli kerrankin keskipisteenä ja että hänen työtään arvostettiin. Isä uurasti, raatoi jopa, missä muualla häneen olisi tutustunut kuin seuraamalla hänen päivittäisiä töitään.
Hän oli rankoista elämänvaiheistaan huolimatta hyväntuulinen. Hän oli myös poikkeuksellisen askeettinen ja vaatimaton persoona. Isähän menetti paitsi vaimonsa niin siitä tragediasta puolentoista vuoden kuluttua poikansa (minun isoveljeni, josta en muista mitään, psyyken antama suoja), eikä sodastakaan ollut kovin kauan. Siellä hän oli menettänyt veljensä. 

En muista isäni koskaan tehneen muuta kuin töitä. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi toimia sotaveteraaniyhdistyksessä. 

Unto haluaa tällä näyttelyllä kunnioittaa Fransia ja sitä työtä, jota maatiloilla tehtiin sotien jälkeen. 

Kymmenkunta nyt näyttelyssä olevista paristakymmenestä kuvasta oli esillä isän hautajaisissa Pomarkussa keväällä 2013. Kirkkoherra ehdotti silloin Untolle näyttelyn kokoamista. Nyt se on valmis ja viedään myös Pomarkkuun marraskuussa. 

Kuva:Tarja Tornaeus

Näyttelyn pystytys sujui hyvin, kun pomoina olimme kirjakauppakissa Nappi ja minä. 

Näyttelyssä oli mukavasti väkeä, enempää ei olisi sopinutkaan, koska on noudatettava koronavälejä. Jännitin haastattelijana toimimista, mutta kun olin tarpeeksi monelle ihmiselle kertonut etukäteen, että saatan liikuttua tai muuten hyytyä, ja entä jos unohdan puhelimeni päälle ja sieltä alkaa kesken kaiken kuulua soittoääni 'Hijo de la luna' ja mitä jos kompastun jne, niin eipä enää pelottanutkaan. 

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Jyri Kaukiainen

Haastattelin Untoa kuvien syntyhistoriasta ja siitä, miten hän itsekin pientilan poikana koki isäni ja elämän "Korpelan museotilalla". 

Päivä jatkui kahden kirjan esittelyllä ja musiikilla isossa kirjahallissa. Me livahdimme takaisin galleriatilaan ja kotiin kahville muutamien rakkaiden ihmisten kanssa.  

Olen vielä mietiskellyt isäni elämää. Teinityttönä ärsytti, kun hän ei hankkinut mukavuuksia, kuten muilla tiloilla tehtiin,  kaadettiin metsää ja hankittiin kaikkea uutta. Ei, minun isäni sanoi, että puuhun koskee, sen pitää antaa kasvaa. 

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja

Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 

Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.  

Kari Hotakainen, Tarina

Siinä se iskee minulle silmää mökin ovessa, Kari Hotakaisen uusi romaani Tarina, ikään kuin todeten "Se pyörii sittenkin", ja hyvin pyörii, fiktiivinen romaani kaikkien uskoutumiskirjojen joukossa.  

Tuntuu, että Hotakainen on kirjoittanut valtavassa sanomisen paineessa ja hänellä on ollut niin paljon sanottavaa, että hän on aivan pakahtua. Tämä on hyvä asia, sanomisen palo, varsinkin kun malttaa etsiä sille puitteet, joihin sisältyy älyä ja huumoria. Nautin Hotakaisen tekstistä.

Ollaan maailmassa, jossa Maaseutu on käynyt tarpeettomaksi taakaksi ja väki ajetaan sieltä Kaupunkiin, jossa taas ei ole työtä, eikä tarpeeksi asuntoja. Maaseudusta tulee Virkistysalue, jossa varakkaat  ihmiset saavat ostaa jännitystä elämäänsä eksymällä ohjatusti (halvin eksyminen 200 euroa ja kallein 10 000 euroa, mutta siihen kuuluukin jo jopa eloonjäämisloitsuja ja selfie pelastajien kanssa). Eläimille maaseudun tyhjeneminen on juhlaa.

Päättäjät keksivät, että asuntoja annetaan parhaiden elämäntarinoiden kirjoittajille eli itsensä brändääjille, muut putoavat Parakkiin tai odottamaan tyhjentyneiden kauppakeskusten nurkkiin. 
Maaseudun hävittämisen jälkeen ruuantuotantoa varten perustetaan Suurtila, jossa ammattilaisten eli valittujen Maalaisten lisäksi työskentelee Nuhruisia, Maahanmuuttajia, Osa- ja Määräaikaisia, Kuntoutujia ja Kelaajia. 

Hotakaisen Tarinassa ihmisiä on iso joukko, heidän joukossaan myös Presidentti, joka pitää elämänsä rehellisimmän puheen ja kirjoittaa sen jälkeen eroilmoituksensa. Tarinassa on myös eläimiä ja Muumipeikko, joka yrittää tehdä supikoirasta brändin. Muutoksen yllä leijailee sian henki. 

Surrealistista? Kyllä. Hieman faabelia ja paljon kärjistyksiä. Mutta myös kaikkea mitä tapahtuu oikeasti. 

Perinteiset ammatit häviävät, ja nokkela ihminen synnyttää uusia, kuten tubettajat, erityisasiantuntijat ja valmentajat. Myös mielenlaadusta tulee ammatti. Jos ihminen sattuu olemaan luonteeltaan sopiva, hän saa väliaikaisen, kohtuullisen hyvin palkatun työn tv-ohjelmassa, jossa hänen tehtävänään on olla oma itsensä, rajaton, turvaton, hullunrohkea tai seksuaalisesti ylivirittynyt. 

Ihminen ei välttämättä tiennyt hengittävänsä väärin, mutta kun se hänelle uskottavasti kerrottiin, hän maksoi mielellään hengitysviikonlopusta 400 euroa. Syntyi eritysiasiantuntijoiden ammattiryhmä, joihin kuuluvia yhdisti toisten ihmisten kliinisen tarkka seuraaminen. 

Hotakaisen teksti on kuin ilotulitusta. Juuri kun ajattelee hauskuuden loppuvan, hän vetäisee vielä yhden siveltimenvedon, joka saa hörähtelemään: Just, noinhan se on. Välistä maalailu päättyy lakoniseen mietelauseeseen, jonka haluaisi kehystää huoneentauluksi. Rakkaus on kaveri joka odottaa järjen vieressä vuoroaan ja elämän tarkoitus ei ole sen pituus vaan leveys. 

Ennen oli piste, nyt on huutomerkki.

Kotiseutu on tunnelma. Se on keittiö, jossa istuu kolme vaitonaista ihmistä. Ja kahvinkeitin korisee. 

Entisessä asuu tuleva. 

Kirjablogijutussa on mainittava myös Hotakaisen näkemys kirjailijan työstä Tarinan ajassa, joka tuntuu olevan aika lähellä nykyaikaa. Perinteinen kirja on liian hankala ja hidas. Halutaan mukavia äänikirjoja, joita voi tuunata valitsemalla itselleen mieluisan taustaäänen. Kirjailijaksi ei käy enää kuka tahansa, vaan pitää olla valmiiksi tunnettu somemaailmasta ja olla valmis kirjoittamaan itsestään. Näitä "omaperäisiä" kirjoja eivät enää lue ääninäytteillä etsityt tuntemattomat, vaan uusien kirjailijoiden tapaan julkkikset, mikä antaa kokonaisuudelle oman lisäarvonsa.

Romaanit muuttuivat selkokielisiksi oman elämän selostuksiksi, jotka käsittelivät bulimiaa, ahdistusta, alkoholismia, parisuhdetta, seksuaalista hyväksikäyttöä, murhia, kaikenlaisia rikoksia, äiti- ja isäsuhdetta, lapsuuden traumoja ja oman itsen löytämistä. Omasta päästä keksityt tarinat eivät pärjänneet omasta itsestä kirjoitetuille tarinoille.

Purevaa, kyllä. Totta, kyllä. Liioiteltuna tietenkin (toivottavasti!). Ihan kuin olisin joskus itsekin kirjoittanut tästä "minä itse -ilmiöstä" mm. joidenkin esseiden arvioinneissani. Knausgård on mestari omassa tyylilajissaan, mutta ei kaiken tarvitse olla autofiktiivistä tai jopa sen ylittävää vain oman elämän kuvaamista. "Ajan henki" näkyy kirjallisuudessa, mutta koska "entisessä asuu tuleva", niin voisimmeko ehkä nähdä myös jo jotain muuta, tulossa olevaa.
Se, että asioita nähdään selkeästi ja sanallistetaan saattaa viestiä siitä, että kyllästyminen on tapahtumassa ja jotain uutta kehkeytymässä. 

Hotakainen hutkii asunnonhakijahahmoissaan monelle taholle, hykerryttävästi. Yksi ihmistyyppi, jonka hän kuvaa todella hyvin on omahyväisen tekopyhä, kaikkea muodikasta kannattava, kameleonttimaiseti trendien mukaan itseään muokkaava, nimensäkin Kai Rahikaisesta Caj Rahiciksi muuttanut törppö. Tarinoita lukemaan pantu pätkätyöläinen kohtaa hänessä tyypin, johon on tiennyt joskus törmäävänsä ja kutsuu häntä Pimeäksi. Rahicin tytär kuvaa omassa näkemyksessään isäänsä banaalin penaalin tylsimmäksi kynäksi. 

Lainaan vielä pari kohtaa Apu-lehden nro 34 kansijutusta, jonka on kirjoittanut toimittaja Raila Kinnunen:
"Hotakainen sanoo, että hänelle henkilökohtaisuus tulee muun muassa siitä, miten kyynisesti ja ilkeästi virallisissa puheissa sanotaan, että maaseutu kuolee: tulkaa kaupunkiin ajoissa, siellä ei ole mitään!
Se satuttaa ihmistä, jos on itse maalta kotoisin. Se toi energisen raivon päälle."
"Kirja on onnistunut, jos se on hauska, surullinen ja vihainen. Niissä kaikissa mielentiloissa se on ainakin kirjoitettu."

Lisäys 23.8.
Unohdin kommentoida kirjan kantta. Se on Elina Warstan suunnittelema. Aluksi päällys hämmensi minua, sitten nauratti. Kuvat jatkuvat sisäkannella, ja päällyksen alla pahvikannessa on pelkkiä tuikkivia rasteja. Onhan tässä kaikkea, kuten tarinassakin, Tarinassa. Väri on huomioväri. Meillä nuoriso maalasi mökin vanhan puutuolin samalla värillä. Värin nimi on Papukaija. Kuvasin kirjan ensin siinä tuolissa, mutta tuntui, että nyt tuli liikaa papukaijaa.   

Vähän muutakin kulttuuria kuin kirjoja

Kävin katsomassa muotisuunnittelija Jukka Rintalan näyttelyn Unelmien tanssiaiset Haminan raatihuoneella. Olin aivan lumoutunut Rintalan uniikki-iltapukujen, korujen, piirrosten ja maalausten kauneudesta.
Videolla pyöri kuvia vaatesuunnittelijan työstä. Näyttelyssä oli myös maalausteline ja iso työpöytä, jossa oli tuoreita maalauksia kuivumassa. Taiteilija oli itse paikalla.

Rintala tunnetaan uniikki-iltapuvuistaan, mutta hän on suunnitellut asuja myös vaateteollisuudelle mm. Friitalalle ja Nansolle. Vaatteiden lisäksi hän on suunnitellut koruja, sisustustekstiilejä, tapetteja ja lasiesineitä.  

Alla pieni otos minun mielestäni kauneimmista iltapuvuista, koruja ja maalausteline. 

Kun kävelimme näyttelyn unelmamaailmasta ulos kadulle arkimaailmaan, mieheni sanoi:"Miä kovasti arvostan tota jätkää. Mikä ammattitaito!" 

Toisenlaista aistien juhlaa koin eilen Tuure Kilpeläisen ja hänen bändinsä Kaihon Karavaanin konsertissa Ankkapurhan kulttuuripuistossa Anjalan kartanon mäellä. Paikka on ihanteellinen konsertteihin, sopivasti varjoisa, ja ihana maisema taustalla. Esiintymislavan takana Kymijoen lahdella konserttia kuunneltiin myös veneistä. 

Nouseva katsomo oli aseteltu väljästi, mutta me istuimme omilla retkituoleillamme sivussa. Joka paikasta näki hyvin loivan maaston ansiosta. Konsertissa oli 500 ihmistä, lippuja ei myyty enempää. Entisaikoina alueelle olisi mahtunut ehkä kaksinkertainen määrä. 

Kilpeläinen asuu nykyään perheineen Inkeroisissa suloisessa pitsihuvilassa. Hän on siis oman kylän poikia. 

Kuulimme vanhoja tuttuja lauluja ja uutta. Rakastan 'Bonsaipuuta', 'Ystävänpäivää' ja monia muita; uudemmissa oli mitä kauneimpia omaa elämää sivuavia lauluja, mm. ihana rakkauslaulu vaimolle, 'Manuela'. 
Pidän Kilpeläisen lyriikasta: tarinoita, kauniita metaforia, haikeutta ja joukossa huumorilauluja, kuten vanha hitti 'Hyvä, paha, ruma mies', jossa on siinäkin huumorin lisäksi painava sisältö.  
Pidän siitä, että Kilpeläinen on romantikko. 

Yleisö tykkäsi erityisesti biisistä 'Mis mun buutsit on', jossa Kilpeläinen laulaa Kuusaan murteella. Tällä laululla on hauska tausta. Wikipediassa oli ollut virheellisesti, että laulaja olisi tehnyt tämännimisen laulun 16-vuotiaana - kuka veijari lienee sen sinne laittanut - niinpä hän tekikin buutsilaulun nelikymppisenä. Laulussa mies palaa teinivuosiensa tunnelmiin, pohtii elämäänsä ja etsii paitsi buutseja myös sydäntään.  

Mis min buutsit on
miä on ettin niit
miä on taas se Kevätkujan poika
eksyneen min murheisiin

Nyt loppu se halailu!

Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voineet tavata läheisiämme ja liikkua Suomen sisällä. Google Maps Timelinen viesti puhelimessani kertoo, että olen käynyt heinäkuussa 13 kaupungissa ja liikkunut idässä, lännessä ja etelässä sekä pohjoisessa Kainuun korkeudella. Kaikki läheiset on tullut halattua, mutta onkohan niin, että nyt loppuu se halailu ja alkaa taas etäisyyden pitämisen aika. 

Uudellamaalla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin paljon tartuntoja, että jos se olisi oma valtionsa, niin sinne matkustamista ei sallittaisi muualta Suomesta. Turun lentokentän testissä Skopjesta Pohjois-Makedoniasta tulleista on myös löytynyt harvinaisen paljon tartunnan saaneita. 

Ihmiset eivät ole toimineet suositusten mukaan. On matkustettu turistimatkoille kriisialueille, ja lähes kaikissa maissahan tartuntatilanne on pahempi kuin meillä. Matkustamista olisi pitänyt välttää ja pitää etäisyyttä kanssaihmisiin.

                              

Luin jokin aika sitten italialaisen fyysikko-kirjailija Paolo Giordanon kirjan Tartunnan aikaan, jonka hän kirjoitti koronaviruspandemian aikana karanteenissa ollessaan seuratessaan kalenterinsa tyhjenemistä tiedekonferensseista ja muista tapaamisista. Hän on antanut kirjansa alkusanoille otsikon Arestissa.  

Giordano tarkastelee maailman tilaa ja pohtii, miten selviämme. Lukujen (27 kaikkiaan) nimet kertovat sisällöistä: Tartunnan matematiikkaa, Maltin matematiikka, Fatalismia vastaan, Suu ja sorkat, Sataa ja paistaa, Yksikään ihminen ei ole saari.  

Epidemiologit tietävät, että epidemia on mahdollista pysäyttää vain yhdellä tavalla: pienentämällä tartunnalle alttiiden määrää. Heidän suhteellisen osuutensa koko väetöstä pitäisi olla niin alhainen, ettei viruksen leviäminen enää ole todennäköistä. Biljardipallot eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Kun yhteentörmäykset on saatu minimoiduiksi, ketjureaktio pysähtyy. 

Olen miettinyt, mikä kiire oli avata matkailua. Saan joka päivä sähköpostiini matkatarjouksia, esim. Finnair avaa uusia reittejä vielä tässä kuussa. Ihan kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut. Ei tulisi mieleenkään lähteä maski naamalla huohottamaan minnekään. 

Tietenkin yritysten talous on kuralla, mutta olisiko ollut taloudenkin kannalta parempi odottaa pitempään kaikkialla yhtä aikaa eikä välillä avata yhteiskuntia ja taas rajoittaa. Olisi voitu ehkä aloittaa koulut normaalisti maailman lapsille. Tiedän, että ajatukseni on utopistinen. Ei ole sellaista koko maailman yhteistä elintä, jossa syntyisi tällainen kaikkia pitkällä tähtäimellä hyödyttävä päätös. 

Yhteisö, josta meidän kuuluisi olla huolissamme, ei ole oma asuinkorttelimme tai kotikaupunkimme. Se ei ole maakunta eikä Italia, ei edes Eurooppa. Epidemian aikana yhteisö on koko yhteiskunta.

Pandemia on asia, joka nimensä alun mukaisesti on kaikkialla. Tämän luulisi yhdistävän. Kun jossain menee huonosti, se keikuttaa kaikkia. Solidaarisuus on avain ja muukalaisvastaisuus pandemiasta selviämisen este.

"Se mikä tieteessä on pyhää, on totuus", kirjoitti aikoinaan ranskalainen filosofi Simone Weil. Vaan mikä on totuus, kun testataan samaa dataa, käytetään samoja mallinnuksia ja päädytään vastakkaisiin näkemyksiin?

Tiede on epidemian kurimuksessa tuottanut meille pettymyksen. Olisimme kaivanneet varmuuksia, mutta saímme pelkkiä mielipiteitä. Meiltä on kuitenkin päässyt unohtumaan, että näin tiede aina toimii, tai pikemminkin se toimii vain näin, sillä epäilys, järjestelmällinen skeptisyys, kuuluu tieteen keskeisiin normeihin. Tieteelle epäilys on jopa pyhempi kuin totuus. 

Olen huomannut, että koronatiedotustilaisuuksien jälkeen median edustajat kysyvät usein asiantuntijoilta ja poliitikoilta sellaista mihin ei voi olla täydellistä vastausta ja kysyjille joudutaan vain vakuuttamaan, että asia hoidetaan, kuten paras on, tilanteiden vaatimalla tavalla. Ihmisten on vaikea  tyytyä siihen, että kenelläkään ei ole vastauksia silloin kun jokin asia on kaikille uutta. Kiusaajat ja paremmintietäjät, joita nykyään on joka lähtöön, todistelevat asiantuntijoiden osaamattomuutta etsimällä virheitä heidän puheistaan korona-ajan alussa, jolloin tiedettiin nykyistä vähemmän ja puhuttiin silloisen tiedon pohjalta. Tiede on aina muuttuvaa ja itseäänkorjaavaa. Covid-19-viruksesta ei esim. aluksi tiedetty, että se tartuttaa myös siinä vaiheessa, kun tartuttaja ei ole vielä sairas ja myös vaikka hän ei itse sairastukaan.  

Tieteen itseäänkorjaavuutta ajattelin juuri tänä aamuna, kun luin miten aikanaan paljon suosiota saaneen tutkijapsykologi Hans Eysenckin tutkimustulokset on siirretty sivuun tiedemaailmassa. Eysenck todisteli, että on syöpäluonteita ja että persoonallisuus altistaa syövälle enemmän kuin esim. tupakointi. Olen lukenut menneinä vuosikymmeninä paljon eysenckiläisiin päätelmiin pohjautuvia artikkeleita terveyslehdistä ja jopa murehtinut, olenko itse syöpätyyppi. Tietenkään persoonallisuudella ei ole mitään yhteyttä minkään lajin syöpään. 

Käyttäytymistieteissä on helppo levittää väärää tietoa. Tälläkin hetkellä meillä on  vääriä teorioita levittäviä ja niiden avulla menestyviä tutkijoita. Jotkut uskovat olevansa oikeassa, jotkut tietävät syöttävänsä myyvää soopaa. Aika näyttää, milloin muutamien ihmisiä tyypittelevien hömppämallien onttous paljastuu. Yhteen aikaan puhuttiin persoonatyypeistä A ja B ja neljän värin persoonista, joille suositeltiin erilaisia psyykkausmetodeita. Viime aikoina on ollut esillä muita epämääräisiä  jaotteluita. 

Kyllä koronankin ympärillä liikkuu paljon huuhaata, salaliittoteorioita ja outoja lääkkeitä. Pelkäävä ihminen tarttuu joskus mihin vain, mitä toinen hänelle keksii tarjota.  

Mietin kuinka olla ja elää tästä eteenpäin, jos tartuntatilanne pahenee. Ehkä kesän pyrähtelyn jälkeen eristäydyn, kuten kevättalvella. 

Olen käynyt koko aikuiselämäni ohjatussa liikunnassa. Nyt jään pois sekä vesijumpasta että pilateksesta, koska ryhmäliikunta kuuluu samaan hälyttävän riskitason ryhmään kuin baarit ja yökerhot. Olen löytänyt You Tubesta hyviä venyttelyohjelmia, useampia, joita teen vuorotellen. Minulla on kävely-ystävä, jonka kanssa tulee patikoiduksi parin tunnin lenkkejä samalla päivittäen kuulumisia ja pohtien ajankohtaisia asioita. Uimassa voin ehkä käydä hiljaisina aikoina. Olen löytänyt ennenkin lähiuimahallistamme aikoja, jolloin saan uiskennella väljästi ja jopa saunoa omassa hyvässä seurassani.

Citymarketista tuli jo viesti "odotamme tilauksiasi, Marjatta". Mieluummin tilaan ruuat kuin kuljen maski naamalla kaupassa. 

Tulossa on kaksi tilaisuutta, joihin ehkä menen. Toinen on ulkokonsertti (johon suhtaudun epäluulolla) ja toinen miehen valokuvanäyttelyn avajaiset, joissa sovittiin, että minä haastattelen häntä, koska kuvat ovat minun isästäni työssään maanviljelijänä. Jälkimmäisessä "edustan" Globe Hopen maskissa. Pojat saattavat suunnitella keväällä peruttujen synttärien järjestämistä, mutta jospa ne siirretään. 

Nyt on tärkeää olla valpas ja varovainen, itsensä ja toisten terveyden vuoksi.  

Tiedän olevani eläkeläisenä etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus eristäytymiseen ja saan keskittyä vain itseeni. Myötätuntoni on lapsiperheissä, joissa mahdollisesti joudutaan taas hoitamaan kotona sekä työt etänä että valvomaan lasten koulunkäyntiä ja viihtymistä harrastustoiminnan puuttuessa. 

Mutta eiköhän tästäkin taas selvitä sisukkaasti eteenpäin! 

Virusepidemian pitäisi herättää meidät pohtimaan. Karanteeniaika suo siihen oivan tilaisuuden. Mitä sitten olisi pohdittava? Sitä, ettemme ole vain ihmisyhteisön osa. Homo sapiens on myös suurenmoisen mutta hauraan ekosysteemin tunkeilevin ja tuhoisin laji.  

Ympäristötuhot ajavat pakolaisiksi viruksia kuten lukuisia muitakin eliöitä, muun muassa bakteereita, sieniä ja alkueläimiä. Jos vain kykenisimme tuijottamaan vähän vähemmän omaan napaamme, huomaisimme, etteivät uudet mikrobit niinkään etsi meitä, vaan me pakotamme ne ulos elinympäristöstään. 

Giordanon kirja on tiivis, pamflettimainen, helppolukuinen tietoeos, tiivistä asiaa. Suosittelen fiktion lukemisen oheen. 

Mitenkäs lukijapäässä suhtaudutaan koronaan ja syksyn saapumiseen? 

Toiveikkaasti, toivon!

12.8.

Lisään tänne vielä pari linkkiä. Anna Ferranten monipuolinen kirjan esittely  http://www.mustikkapasta.fi/2020/05/paolo-giordano-tartunnan-aikaan.html

ja Silja Lanas Cavadan juttu Suomen Kuvalehdessä https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kun-koronavirus-iski-italiaan-paolo-giordano-kirjoitti-maailman-ensimmainen-koronakirja-syntyi-viikossa/

Giordano tosiaan aloitti kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jossa tiedon saaminen oli hapuilua, mikä antaa tekstille kiinnostavan sävyn. Giordano kuvaa  tunnelmiaan ja ajatuksiaan Pohjois-Italiassa tilanteessa, jossa ei voi kuin tehdä päätelmiä ja odottaa epävarmuuden keskellä. 

”Samana päivänä, kun aloin kirjoittaa, poliitikot tviittailivat ja postailivat, että Italia on turvassa, ettei ole mitään hätää.” ( Lause HS:n toimittajan kanssa käydystä puhelinkeskustelusta)

Miten kutsua ihmistä ja muuta läheisyyden koreografiaa

                                         
                                   

Hans Roslingin Faktojen maailmasta kirjoitettuani (täällä) jäin kommenttikeskustelun jälkeen pohtimaan, miten vaikeaa voi olla puhua toisen näköisistä ihmisistä oikein - ja miksi se juuri nyt on niin totista ja vaikeaa. 

Pidin 90-luvun alussa sarjan koulupäivänavauksia monikuttuurisuudesta. Selitin, ettei pitäisi käyttää neekeri-sanaa, jonka silloin vielä jotkut nuoretkin ymmärsivät neutraaliksi tummaihoista ihmistä kuvaavaksi termiksi. Selitin, miten se on historiansa vuoksi loukkaava termi ja miten USA:ssa väki jaetaan virallisesti seuraaviin ryhmiin: Native Americans, Latin Americans, African Americans, Asian Americans ja Caucasians. Varsinkin tuota viimeistä ihmeteltiin, miksi USA:han Euroopasta muuttaneet ovat kaukaasialaisia eikä European Americans.

No, ehdotin, että kun "n-sana" on loukkaava, niin eivätkös afrikaneurooppalainen ja afrikansuomalainen voisikin olla sopivia termejä afrikkalaistaustaisille meillä, jos on tarpeen määritellä taustoja. Usein ei ole. Afrikaneurooppalainen voi olla minkä värinen vain, miksi sitä väriä pitäisikään korostaa.
 
Jouduin kyseenalaistamaan "alkuperäinen amerikkalainen" -termin pian päivänavauspaasausteni jälkeen, kun majoitimme paikallisen kansanliikkeen luentovieraaksi tulleen pueblointiaanin, joka sanoi, että hän on intiaani eikä mikään sanahirviö. 

Afrikkalaisamerikkalaiset ovat moneen kertaan pohtineet keskuudessaan, mikä olisi sopiva termi kuvaamaan heitä. Kiihkeän poliittisen aktivismin aikaan se oli afroamerikkalainen, nyt usein musta. Michelle Obama joutui vakuuttelemaan mustien yhteisölle miehensä vaalikampanjan aikana, että vaaleudestaan huolimatta "Barack is a black man". 

Mietin, miksi jotkut meillä ovat niin ylimielisiä ja viisastelevia näiden termien kanssa, kun ne ovat muutoksessa mustien itsensäkin keskuudessa. Ei viimeisin käytäntö ole koskaan mikään kiveenhakattu totuus.

Viime aikoina on otettu käyttöön myös termi "ruskea ihminen". Minusta se on kauhean keinotekoinen ja epämääräinen, varsinkin kun olen kuullut selitettävän, että kyseessä ei ole ihonväri, mikä monella ns. ruskealla onkin valkoinen, vaan kokemukset ja tuntemukset erilaisuudesta. Miksi sitten ruskea? Suurin osa vaaleasta ihonväristä poikkeavista ihoista on kellertäviä, beessejä tai harmaita (intialaiset)? Miksi ihmisiä pitää erotella tällaiseksikin ryhmäksi, ja onko odotettavissa lisää ja tarkempia jaotteluja? 

Eikö pitäisi mennä aivan toiseen suuntaan, korostaa yhteistä ihmisyyttä ja jättää värit sikseen!

Värillinen on paljon käytetty, väärin rakennettu termi. Valkoihoiset ovat käyttäneet sitä kaikista muista paitsi juuri valkoihoisista, meistä jotka vasta värillisiä olemmekin värin vaihdellessa laajalla skaalalla maidonvalkeasta ja pisamaisen kirjavasta oliiviin taittuvaan, sekä hyvin herkästi myös tunnetilojen ja vuodenaikojen mukaan, punastumisesta (vaalea lievässä nolostumisessa, tulipunainen raivostuessa) kalpenemiseen (kauhu) ja talvisen sinertävästä kesäisen päivettyneeseen.  

Eskimokielten alueilla valkoihoisista on puolestaan puhuttu huvittunein, halventavin termein, samoin Kiinassa ja varmaan kaikkialla, missä valkoihoiset ovat vähemmistössä. 

Me tietenkin katsomme maailmaa omasta vinkkelistämme ja yritämme kehittää mahdollisimman kohteliaan termistön kuvaamaan etniseltä taustaltaan meistä eroavia ihmisiä. Samaa tehdään muualla meidän valkonaamojen ja isonenien suhteen.

 
Miten olisi, jos puhuisimme ihmisen taustasta vain paikan mukaan? Ranskalainen, senegalilailen, savolaenen, mylsäläin. Tarvitseeko sitä väriä tai muuta ulkonäköön liittyvää niin korostaa? Mutta saa siitäkin puhua, kaikki riippuu tilanteesta ja puhujien suhteesta. 
Toinen pointtini näissä nimityksissä - ei nimittelyissä - onkin, miksi takertua niin tosikkomaisesti joihinkin oikeina pidettyihin termeihin, kun tilannehan on se, mikä ratkaisee. Ystävällistä ihmistä tulkitaan oikein, vaikka hän ei olisi omaksunut oikeita sanoja. Meidän kommunikointimme on myös eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä.  
Kun katsomossa vielä muutama vuosikymmen sitten kuului vilpittömästi huudettu ohje pelaajalle "Meijän neekeri, tee maali!", niin pelaaja kyllä ymmärsi tulleensa kannustetuksi, ja ne joilla oli jo paremmat termit käytössään hymyilivät hyväntahtoisesti. 

Hyväntahtoisuus on yleensäkin se, mikä kantaa ja auttaa elämään toisten kanssa yhteisessä maailmassamme.  

Kouvolassa maahanmuuttajat perustivat jalkapalloliigan Kouvolan Lakut. Kyllä on huvittavaa, miten sitäkään ei voida hyväksyä sellaisenaan, osoituksena tilannetajuisesta huumorintajusta. Joku populisti lällättää lehden mielipidepalstalla että häh hää, eikös tämä sitten ole rasismia, jos kerran persujen "irrottelutkin" on, ja joku suvaitsevamman puolen edustaja pohtii vakavissaan, että nyt ovat kuulkaa maahanmuuttajaparat jo sisäistäneet meidän heihin kohdistaman rasismin ja ovat rasistisia itseään kohtaan! 

Huumorintajun tajuaminen, hoi!

Olen huomannut, että viime aikoina hukkumisuutisissa lukee usein "ihminen hukkui", kun ennen kerrottiin tarkemmin, "kalastaja löytyi veneensä vierestä hukkuneena" tai "nuori mies hukkui uintiretkellä". Vain lapset mainitaan lapsina. Minusta tämä yksinkertaistettu kieli on tylsää! En ymmärrä, että siinä vanhassa uutisoinnissa olisi ollut mitään loukkaavaa. Kun puhutaan vain ihmisestä, niin tulee mieleen, että ruumis oli löydettäessä niin mätänemistilassa, ettei siitä pystytä sanomaan muuta kuin että kyseessä on ihminen eikä joku vesirotta. 

Ilmeisesti "oletetut" on nyt  unohdettu, "naisoletettu" ja "miesoletettu". Ei siitä ole kauan, kun jotkut olivat sitä mieltä, että näitä tieteen termejä pitää käyttää arkikielessä. Oletan, että puhe alkoi kuulostaa liian hassulta, tai sitten huomattiin, että tällaisella puheella vasta sukupuolia korostettiinkin kun tarkoitus kai oli häivyttää. 

Keskiviikon Helsingin Sanomissa kerrotaan, että "alan toimijat" (ketkähän kaikki?) ovat esittäneet kulttuuriministeri Hanna Kososelle eettisen toimielimen perustamista Suomen kulttuurialalle. Selvityshenkilö Jukka Liedeksen mukaan perustettava neuvosto kokoaisi eettisiä periaatteita sekä tutkisi ja käsittelisi epäeettisiä tapauksia. Neuvostolle voisi kannella ja valittaa väärinkäytöksistä, ja se jakaisi väärin toimineille moitteita ja huomautuksia.   

Hmm, miten minulle tuleekin tästä mieleen Afganistanissa talebanien valtakaudella järjestystä ylläpitänyt hyveiden edistämisen ja paheiden torjunnan virasto. 

Tarkoitus on hyvä, tietenkin, mutta eikö ole vaara, että tällainen vahtivirasto johtaa kulttuurin yksipuolistumiseen ja varovaisuuteen, joka ei todellakaan sovi taiteelle. Taiteen elämälle vapaus on elintärkeää. 

Kansanedustaja solvaa ministereitä säälittäviksi perserei'iksi, mikä ei ole edes pahimmasta päästä somen nimittelyissä. Tällainen röyhkeä, epäsopiva, alatyylinen ja ala-arvoinen, jätkämäinen käytöskö on johtanut siihen, että on alettu vaalia omituisia korrektiivisuusoppeja ja  kehittää oikeaoppista termistöä?

Mutta - jäitä hattuun nyt - jos mennään tähän suuntaan, niin populisteilla on todellakin pohjaa sille hokemalleen, ettei enää saa yhtään mitään sanoa.  

Jokin aika sitten luin uutisen, että elokuva-alalle on perustettu uusi ammatti, "intimacy co-ordinator", suomeksi "läheisyyskoreografi", joka osallistuu seksi- ja alastomuuskohtausten suunnitteluun, niin että ne ovat sekä turvallisia että näyttävät paremmilta elokuvassa. Kai tällaistakin sitten tarvitaan. Tulee vain mieleen, että näinkö me olemme vieraantuneet elämästä ja toisistamme. Mitä ohjaaja sitten saa ohjata? Dome Karukoski on kertonut, että ohjatessaan elokuvaa USA:ssa hän ei saanut edes tavata näyttelijöitä muualla kuin kuvaustilanteissa. Elokuvan lopputekstien henkilölista kasvaa niin, että kukaan ei jaksa istua korrektisti elokuvan loppuun.

Maailma muuttuu, mutta ei aina parempaan suuntaan. Kaikki muutos ei ole kehitystä. Voidaan myös edetä ja palata. 

Ei ole hyvä, jos ihminen alkaa pelätä toista ihmistä niin ettei tiedä, miten tätä uskaltaisi kutsua. 

Somessa (sen vähän mitä siitä tiedän) viljellään toisaalta nälvimistä ja julkeaa vihapuhetta toisaalta niin ylenmäärin suloisia emojeita ja sydämiä, että sekin alkaa vaikuttaa keinotekoiselta ja oikeiden tunteiden vähenemiseltä.

Kainuussa käymässä

Kainuussa vihdoin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokeilemassa, vieläkö tulee ikävän tunteita. 

Mehän asuimme ja olimme mukana monessa puuhassa Kuhmossa 23 vuoden ajan, ja nyt olemme asuneet kohta saman verran Kymenlaaksossa, hiljaisempaa elämää. Alkuun muuton jälkeen vietimme mieheni kanssa viikon verran joka vuosi lomaosakemökissä Vuokatissa, ja minä vierailin myös muutaman kerran ystäväni luona Ihminen ja Kosmos -tapahtuman aikaan kevättalvella. Tätä viehättävää tiedettä ja taidetta tarjoavaa seminaaria ei ole järjestetty enää muutamaan vuoteen. 

Loma-asunnon vuokraajamme Vuokatissa kertoi, että Vuokatin matkailukesä on ollut hyvin vilkas tänä kesänä, vaikka ulkomaiset turistit ovat loistaneet poissaolollaan. Kainuun Sanomissa oli juttu, jossa kerrottiin saman koskevan koko Kainuun matkailua. Monet ovat suunnanneet tänä kesänä kotimaan kohteisiin, kun ulkomaille ei ole päässyt.

Mökkikylä oli täynnä nuoria hyvin treenattuja ihmisiä kirkkaanvärisissä, teknisissä urheiluasuissaan. Meidän vaeltaessamme vaaran rinteen polkuja maisemakatseluvauhtia ohitsemme juoksi porukkaa tai ajeli leveärenkaisilla pyörillään (fatbike). Naapurimökistä lähdettiin treenaamaan jo varhain aamulla meidän vielä kahvitellessa. Viikonlopulla selvisi, että Vuokatissa järjestettiin valtakunnallinen rullasuksikilpailu.  

Vuokatin keskustan tuntumassa, Veikko Huovisen (1927 - 2009) kotimaisemissa, seisoo hänen tuotannolleen omistettu nelimetrinen pronssipatsas "Havukka-ahon ajattelija", jonka on veistänyt kuvanveistäjä Nina Terno. Patsas paljastettiin 1989, ja se oli ensimmäinen suomalaiselle kirjailijalle hänen eläessään omistettu patsas. Jalustaan on kaiverrettu Huovisen luoman hahmon Konsta Pylkkäsen miete ihmisen asemasta.

Veikko Huovinen oli kirjailija, joka poistui harvoin kotiseudultaan.  

Toinen Kainuun iso kirjailija Eino Leino (1878- 1926) sen sijaan tunsi vetoa pääkaupungin kirjailijapiireihin. 

Kajaanin Paltaniemssä on Leinon lapsuudenkodin Hövelön paikalle rakennettu identtinen uusi Hövelö, perinnetalo, joka toimii museona ja on vuokrattavissa erilaisiin tilaisuuksiin. Talossa on sekä Leino että Lönnrot -näyttelyt. Elias Lönnrot (1802- 1884) vietti pitkiä aikoja Hövelössä kootessaan ensimmäistä versiotaan Kalevalasta. 

Hövelön tilalla asuvaan Lönnbohmin perheeseen syntyi kymmenen lasta. Kuopus sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm, myöhemmin hän otti kirjailijanimekseen Eino Leino. Kaikista sisaruksista on muotokuvat ja tiedot Hövelön seinällä, menestyneitä ihmisiä. 

Isoveli Kasimir Leino oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, mutta jäi osittain pikkuveljensä varjoon. Molemmat kärsivät mielenterveyden ongelmista, jotka Einolla saattoivat antaa sävyjä hänen upeisiin vuoroin helkähtelevästä ilosta ja synkästä masennuksesta kertoviin runoihinsa. 

Eino oli jo lapsena runoniekka. Ensimmäinen säilynyt runo "Epäilevä" on hänen 

9-vuotiaana joululomalla kirjoittamansa rakkaudentunnustus vähän vanhemmalle tyttökoululaiselle Heikkilän Tildalle. Runovihko oli alkanut tämän jälkeen täyttyä, mutta kun se joutui koulukortteerissa serkkutyttöjen käsiin ja Einoa alettiin kutsua Lemmenliekiksi, hän heitti vihkonsa Kajaaninjoen Ämmäkoskeen. 

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun, 

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun. 

Vinkkejä sinulle, joka suunnittelet kulttuurimatkaa Kainuuseen: 

💟 Mene Kuhmossa ihailemaan arkkitehtuuria pääkirjastoon ja Kuhmo-talolle. 

Käy Talvisotamuseossa, luontokeskus Petolassa ja Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskuksessa Juminkeossa. Jos olet varannut runsaasti aikaa, ajele keskustan ulkopuolelle, perukkaan, kokemaan täydellinen hiljaisuus ja kainuulaisen maiseman kauneus. Lähde patikoimaan Siniselle polulle tai Teerisuo - Lososuon reiteille, siellä voit osua paikkaan, jossa on kullankeltaista lakkaa enemmän kuin jaksat poimia. 

💟 Vuokatissa suosittelen vaelluspolkuja, joita on erimittaisia ja eri tavalla rasittavia. 

💟 Kajaanissa kannattaa ajella Paltaniemeen tutustumaan paitsi Eino Leino -taloon, niin myös sen lähellä sijaitsevaan vuonna 1726 rakennettuun kuvakirkkoon, jonka seinille on maalattu Raamatun kertomukset kuvina, niin että lukutaidotonkin saattoi niistä muistella kuulemaansa. Kuvat on maalannut kirkkomaalari Emanuel Granberg vuosina 1778 – 1781.

Yllä olevan oviseinän ison maalauksen alaosa on jossain vaiheessa peitetty valkoisella maalilla, koska sen helvetin kauhut olivat olleet liikaa kirkosta poistuvalle naisväelle. 

Yllä Kuhmon kirjaston näkymä lukuparvelta alas. Kirjasto on aivan joen rannassa ja sai nimen Atalante Jean Vigon elokuvan L'Atalante mukaan. Elokuvassa Atalante on jokilaiva, ja kirjaston yhteydessä on ajateltu laivan tuovan tietoa.  

💟 Kulinarismin puolelta haluan mainita Kuhmosta lounaspaikan Neljä Kaesaa ja vanhaan rautakauppaan rakennetun Kaesan kahvilan, josta voi myös ostaa kotiin viemisiksi kukkoja ja rönttösiä. 

💟 Kajaanin paras kahvila on Pekka Heikkisen leipomokahvila, jonka satavuotias puu-uunileivän juuri on säilynyt läpi tulipalonkin, koska sitä säilytetään eri paikoissa, mm. kassakaapissa. Tässä kahvilassa olen aina aistinut viihtyisän keskieurooppalaisen konditorian ilmapiirin. 

💟 Shoppailuhalun iskiessä kannattaa tutustua Sotkamon käsityömyymälään ja erityisesti sen lapasiin. Myymälä on käsityöyhdistyksen ylläpitämä ja siellä myydään yhdistyksen jäsenten kotonaan tekemiä tuotteita. Näin hyvin tehtyjä, mittasuhteiltaan oikeita lapasia en ole löytänyt mistään muualta. Myymälässä on aina myös jotain uutta, tällä kertaa nimipatalaput, kiva lahja vaikka hääparille. 

💟 Yllytän pistäytymään myös Saastamoisen kenkäkaupassa. Se on tilaihme. Joillakin käytävillä on melkein edettävä sivuittain. 

Kaesan kahvilassa tuli vastaan yksi ensimmäisen Kuhmon vuoden oppilaitani, jolla ei hänelläkään ole enää kovin monta vuotta eläkeikään. Ajatella, jos olisin jatkanut työtäni Kuhmossa, olisin päässyt pian opettamaan ensimmäisten oppilaitteni lapsia ja lopulta jopa lapsenlapsia!

Muistelimme siinä vanhoja aikoja ja entinen oppilaani sanoi, että heitä oppilaita hymyilytti, kun Marjatta oli niin nuori ja herkkä. He olivat seuranneet koulun urheilukilpailussa, miten minä olin itkenyt, kun palkintoja jaettaessa soitettiin Maamme-laulua. No, minähän liikutun musiikista yhtenään. Kuhmon yläasteella oli tosiaan melkoiset yleisurheilukilpailut. Jokainen yli tuhannesta oppilaasta osallistui johonkin lajiin, opettajat (yli 60 meitäkin, kesti aikansa ennen kuin opin tuntemaan kaikki) olivat toimitsijoina, ja omaa vuoroaan odottavat ja omista kilpailuistaan vapautuneet oppilaat sekä opettajat täyttivät urheilukentän katsomon ja kannustivat kentällä taistelevia. Pitkän päivän päätteeksi oli opettajien ja oppilaiden välinen pesäpallo-ottelu. Kaikki sujui kuin harjoiteltu tanssi. On siinä ollut melkoinen suunnittelu - ilman tietokoneita.  

Niin, tuliko ikävän tunteita? - Ei tullut. Ei edes kun ajelimme entisten kotiemme ohi, koulunpihan kerrostalon, kahden rivitalokodin ja Ahmatien omakotitalon, jossa viisihenkinen perheemme nautti väljistä tiloista ja isosta pihasta. Katselin kaikkea menneisyyteen kuuluvana, kuin jonkun toisen elämänä. Kuhmo oli kotini joskus, kuten muutama muukin paikkakunta on ollut. Voisin edelleen muuttaa, muutto virkistää ja inspiroi. Koti ei ole minulle paikkakunta, vaan oma soppi omine ihmisineen.  

Vuokatinvaaralta alas

Anna-Maria Eilittä, Kun olen poissa

Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa saa ajattelemaan elämän arvaamattomuutta ja sen hetkien ainutkertaisuutta. 

Keski-ikäinen Ilona, äidinkielen opettaja, juristin vaimo ja kahden nuoren onnellinen äiti joutuu liikenneonnettomuuteen ja herää ruumiinavauspöydällä. Hän tuntee, mitä hänelle tehdään, mutta ei tunne kipua, vain epämukavuutta, samalla tavalla kuin olisi puudutettuna isossa leikkauksessa ja kuulisi kaikki poraukset ja sahaukset ja tuntisi, miten omia sisuskaluja käännellään. Kumilenkki varpaassaan Ilona katuu sitä, että jätti kotona kaikki hujan hajan, koska luuli olevansa perheensä ensimmäinen kotiinpalaaja työpäivänsä jälkeen.

 

Liikutuin ensimmäisen kerran itkun hyrskeisiin kohdassa, jossa Ilona on omissa hautajaisissaan ja näkee miehensä Turkan asettelevan hitaasti kukkansa arkun kupeeseen ja lukevan Sirkka Turkan runoa: "Tule takaisin pikku Sheba. / Minä ajattelen sinua aina."

Laura Lindstedtin Oneironin lukeneille tulee varmaan mieleen, että Ilona voisi olla samanlaisessa oudossa välitilassa kuin Oneironin naiset. Eilittän luoma kuolemaa edeltävä viipyily on kuitenkin aivan erilaista. Ilona muistelee elämäänsä, välillä hyvin humoristisesti, välillä haikeutta tuntien, nukahtelee pitkiksi ajoiksi ja herää taas siirtyäkseen jonnekin, seuraamaan läheistensä elämää intiimimmin kuin se koskaan eläessä oli mahdollista, torkahtamaan miehensä viereen tai seuraamaan opettajakollegojen keskustelua. 

    Ehkä jäin tänne, koska töytäisy oli niin kevyt. Ehkä siksi osa minusta jäi riippumaan tämänpuoleiseen. Ruumis meni, mutta jotakin jäi. 

    Sillä mitä me lopulta tiedämme ihmisen syvimmästä olemuksesta, mitä me tiedämme sielusta? Kaikki fiksultakin kuulostava järkeily on vain arvailua. Minä en yksinkertaisesti saanut tarpeeksi kovaa tälliä, ja siksi olen yhä täällä.

    En osannut edes kuolla kunnolla!

Lainaamani kohta kertoo, miten hyvin Eilittä välttää kaiken ylitunteellisuuden ja yliluonnollisuuden. 

Ilona haluaisi pois. Hän ei välittäisi saada nähdä ja tietää sellaista, mistä ihmiset ovat häntä varjelleet. Hän huomaa lähimmäistensä annostelleen isestään asioita sen mukaan, mitä ovat arvelleet Ilonan kestävän. Iso elämänvalhekin paljastuu.

Ilonan olo käy epävarmaksi. Hän ei aina tiedä, onko nähnyt unta vai ollut valveilla, onko kuollut vai elävä. Hän aistii ympärillään toisia, jotka ovat kanssaan samassa tilanteessa, eikä kukaan osaa sanoa, mitä tapahtuu. Hän alentuu käymään kauppaa Jumalan kanssa päästäkseen takaisin huolehtimaan läheisistään, ja kun muu ei auta hän yrittää kuolla paremmin.  

Vaikka Ilonan välitilaelämä kuulostaa tuskaiselta, se ei ole sitä, vaan jotenkin kevyempää ja unenomaisempaa kuin tällaisiin ajatuksiin joutuneella elämän puolella olevalla ihmisellä. Voin kuvitella, että Ilonan tuntemukset ovat samantyyppisiä kuin sairaalapetillä makaavan rankan operaation kokeneen toipilaan, välillä täällä, välillä muistoissa ja poissa. 

Ympäri Helsinkiä liihotellessaan Ilona pysähtyy Essi Renvallin veistämälle Rauhanpatsaalle. Hän muistelee  Renvallin kertoneen, että patsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka palaa sodan jälkeen maan päälle rinnassaan uusi rauhanomainen sydän. Tämä tilanne on kuvattu kanteen äärimmäisen kauniisti. Kannen on suunnitellut Anna Makkonen. Eteerinen naishahmo erottuu vasta kun kirja on auki. 

Toinen liikutuksen hetki minulle tuli kirjan loppupuolella, kun syksy on alkanut tehdä lähtövalmistelujaan ja Ilonakin alkaa olla valmis.

Minulla on olo kuin matkoille lähtiessä, mutta en ole hermostunut ja huolissani vaan utelias ja malttamaton. Mietin vielä, mitä tahtoisin ottaa mukaani, mutta tiedän jo: Haluan muistaa lokkien kirkunan ja ne päivät, kun meri on lyijynharmaa. Haluan mukaani arvaamattomasti liikkuvat pilvet ja auringon, joka uskottelee mahdottomia. Tahdon taivaanrannan, johon en kyllästynyt koskaan ja sen päivän, kun tiedän, että on kevät. Tahtoisin kiireettömät aamut ja uuden päivän toiveikkuuden, mutta myös idän puhurin. Tahtoisi muiston jalkaa nostavasta koirasta ja kadunmiehen karkean tervehdyksen, raitiovaunujen kolinan, pysähdykset ja ohikulkijoiden katseet. Tahtoisin rakkaani äänen, kun hän kutsuu minua ja hetken, kun saan lapseni nauramaan.  

Seison kuvassa kirja kädessäni Kuhmon Atalante-kirjaston pihassa olevan Valon huone -taideteoksen sisällä. Tämä paikka tuntui sopivan täydellisesti kirjan tunnelmaan. 

Mitä tahtoisin mukaani...? Sitä lähden miettimään patikoidessani Vuokatin vaaralla.