Tiivis tilannekatsaus lukemisiin, kirjoittamisiin, elokuviin ja Eläköön essee -haasteeseen

  

Lilliputti? Voisi olla. Mutta ei, meidän talossa on sellaisia puutarhureita, että he saavat kukat kasvamaan. Minähän olen lähes 170-senttinen, vähän olen vajonnut kuudenkympin jälkeen. 

Nyt on käynyt niin, että kymmenkunta kirjaa odottaa, että sanoisin niistä jotain ja minä vaan kirjoitan elämäkerrallista tarinaa kirjoituskurssille.

Näistä haluaisin kirjoittaa, ja vielä joistain tottavie kirjoitankin:

Toni Morrison, Tar Baby ( Oi, kirjan Jadinehan on kuin Luoja lasta auttakoon -romaanin Bride!)

Tuomas Juntunen, Näkymätön lapsi (omaelämäkerrallinen surukirja, vaikuttava)

Petri Vartiainen, Miehen ryhti (romaani kouluelämästä, hyviä pohdintoja)

Patti Smith, M Train (muistelmakirja, jossa kahvi on tärkeässä asemassa)

David Williams, Gangsterimummi (lastenkirja, jonka käänteet jäivät kummastuttamaan)

Riitta Jalonen, Kirkkaus (kirkas romaani uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka vältti juuri ja juuri lobotomian)

Juha Saari, Täydellisyyden mittakaavoja (mietityttävää lyhytproosaa, Juhalla on myös kiinnostava filosofiablogi)

Ilpo Kontula, Provinssikirurgi (kouvolalaisen kirurgin ja vaikuttajan veijarityylinen muistelmateos)

Olen taas lähdössä tapaamaan kullanmuruja muutamaksi päiväksi. Matkalukemiseksi pääsee Kyösti Salovaaran nettikirja  2112, Antiutopia   paperinivaskaksi tulostamanani (226 sivua). Kirjoittaja on määritellyt teoksensa häijyn kriittiseksi tieteisromaaniksi, joka on paitsi hävyttömän pohdiskeleva myös vetävän leppoisa.

Blogikaverien kirjat ovat kiinnostavia. Kun katselee vähän sivupalkkeja ja lukee bloggaajien henkilötietoja, niin saattaa löytyä muutakin kirjoitettua kuin blogikirjoitukset. Kyöstin kirjoitukset blogissa Deadline torstaina ovat hienoja esseitä.

Tästä pääsenkin Eläköön essee! -haasteeseen, jonka laitoin taannoin liikkeelle. Jee, sehän elää edelleen!

Ihan ilman haastettakin monessa blogissa kirjoitetaan esseekirjoista tai Kyöstin tapaan esseitä. 
Hikatusta-blogissa on mainiota essehdintää, usein huumorilla höystettynä. 

Viime aikoina näkemistäni elokuvista kiitoksen ansaitsevat Florence, jossa korostuu itsetunnon merkitys, Tyttö nimeltä Varpu lämpöisyytensä vuoksi ja eilen televisiosta katsomani ruotsalainen Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, joka sai pohtimaan moraalia. 

Tänään olin taas kirjoituspiirissä. Kirjoitan kovaonnisesta lapsuudenperheestäni, jossa kahden kuolemantapaukseen jälkeen masennus vaanii mustana möykkynä useamman perheenjäsenen yläpuolella valmiina tiivistymään uhrinsa ympärille.  

   

Lopuksi lainaus Riitta Jalosen kirjasta. Tässä Janet pohtii kirjoittamisen merkitystä itselleen. 

   Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.
   Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa. 

Nyt on syksy. Syksyssäkin on voimaa. Nauttikaamme väriloistosta! 

---------------------------------------

Sunnuntaina 2.10. 
Hyönteisdokumentti-blogin pitäjä hdcanis on koonnut laajan ja ansiokkaan kirjoituksen, esseen, bloggaamisesta. Tässä linkki postaukseen, josta pääsee edelleen lukemaan esseen. Uskon tämän kirjoituksen herättävän kiinnostavaa keskustelua. 

J. M. Coetzee, The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus

Kaikki blogiani vähän pitempään lukeneet tietävät, että John Maxwell Coetzee on mielikirjailijani, yksi ylitse muiden. 

Luin Turkin matkallani nämä kaksi, The Childhood of Jesus (2013) toistamiseen ja The Schooldays of Jesus (2016) ensimmäistä kertaa. Olen pohtinut kirjojen antia kiihkeästi ja odottanut sopivaa hetkeä kirjoittaa. 
Illalla kävin lukemassa erinäisiä ulkomaisia lehtiarvosteluja. Osa isojen lehtien arvostelijoista on ollut sitä mieltä, että mies pelleilee lukijoidensa kustannuksella ja kirjoittaa mitä sattuu, osa löytää kirjoista allegoriaa ja filosofiaa ja paljon tasoja. 

En välitä muiden mielipiteistä, vaan kerron omani. Kirjahan syntyy aina uudestaan uuden lukijan mukana. 

Coetzee on kirjoittanut hyvin erilaisia teoksia yli neljänkymmenen vuoden aikana selvitellessään itseään askarruttavia asioita. 
Hänen tietyt elämänvaiheensa ovat synnyttäneet omat kirjansa: apartheid ja koko varhaistuotanto, avioero ja Michael K:n elämä, pojan kuolema ja Pietarin mestari, muutto Australiaan ja Elizabeth Costello ja nyt vanhuus jo useammassa hienossa kirjassa, mm Huonon vuoden päiväkirja. 
Vanhuus ja filosofia kuuluvat yhteen. Juoni on Coetzeellä yhä vähäisemmässä asemassa.

Coetzeen kirjoissa toistuvat samat teemat ja kysymykset: miten moraali on sidoksissa yhteiskuntaansa, naisen ja miehen suhde, eläinten kohtelu, mitä me teemme täällä maapallolla ja mitä me olemme toisillemme. 

Jeesus-kirjoista on kysytty, onko niissä Jeesus. Minusta on. Ei siis mikään historiallinen henkilö eikä Uuden Testamentin jumalhahmo, vaan kuvitelma siitä, miltä kaiken kyseenalaistava, pikkuvanha ja vanhempiaan ylenkatsova Jeesus-lapsi, oikein pikku paskiainen, nykyajassa vaikuttaisi.
Coetzee olisi halunnut, että Jeesuksen lapsuus-kirjassa olisi ollut täysin valkoinen kansilehti ja kirjan nimi olisi paljastunut vasta lopussa, mutta se ei ollut kustannusihmisten mielestä mahdollista.
Poika on nimeltään David (haa, Daavidin huonetta ja sukua!), mutta toistaa koko kirjan ajan, että eihän se ole hänen oikea nimensä. 
Koulupäivät-kirjassa (miten se sitten suomennetaankaan) poika kuiskaa joillekin valituille oikean nimensä, mutta minkä, sitä ei kerrota lukijalle. Nimi Jeesus esiintyy siis vain kirjojen kannessa.

Ennustan, että Coetzee on parhaillaan kirjoittamassa kolmatta osaa, jossa teini-Davidillä on ympärillään porukka, joka kutsuu häntä "hänen oikealla nimellään". Opetuslasten kokoaminenhan alkaa haparoiden jo Lapsuus-kirjan lopussa.

Jeesuksen lapsuus-kirjassa 5-vuotias David saapuu hänet huostaansa ottaneen keski-ikäisen Simónin kanssa pakolaisleiriltä laivalla turvapaikkaan uudelle mantereelle, jonka kieli on espanja. Iät ja nimet on annettu heille leirillä. Simón ottaa tehtäväkseen löytää pojan kadonneen äidin, joksi sitten yllättäen kelpuutetaan eräs Inés. Yhtä hyvin hän kuin joku muu, koska: We start anew here. We start with a blank slate, a virgin slate. 
Jokainen maahan saapunut on samanarvoinen, puhtaaksi pesty entisestä, ilman muistoja. Uudessa maassa on jonkinlainen sosialistinen, idealistinen, jopa utopistinen yhteiskunta. Kaikki ovat hyväntahtoisia, kohteliaita ja intohimottomia. Työmiehet käyvät illalla filosofian opinnoissa. Seksuaalisuutta pidetään outona. Uudistuksiin suhtaudutaan vastustellen. Kuten amishit USA:ssa myös Davidin lastaajakaverit pitävät lihasvoimaa koneita arvokkaampana. Ruoka on niukkaa, lähinnä leipää ja kalaa (viisi leipää ja kaksi kalaa!). 
Pikkupoika David osoittautuu varsinaiseksi kyselijäksi. Hän uuvuttaa kysymyksillään kasvatusisänsä Simonin ja koulussa opettajansa. Hän väittää pystyvänsä tekemään ihmeitä ja osaavansa jo lukea, kun muistaa ulkoa Simonin hänelle lukemaa Don Quijotea. Hän ei edes halua oppia lukemaan samalla tavalla kuin kaikki muut, vaan pälpättää omiaan. 
Lopulta paljastuu, että nenäkäs pikkukaveri on tosiaan oppinut itsekseen sekä lukemaan että kirjoittamaan. Kun opettaja kohteliaasti pyytää häntä kirjoittamaan lauseen Conviene que yo diga la verdad (Minun on kerrottava totuus), hän kirjoittaakin Yo so la verdad (Minä olen totuus). 
Opettaja sanoo Inésille, että tätä hänen on ollut kestettävä päivästä toiseen. Koska David ei viisastellessaan ymmärrä, että luokassa on muitakin, hänen on paras siirtyä erityiskouluun. 
Erityiskouluun pakottaminen saa pienen, omituisen perheen pakenemaan Novillasta naapurikaupunkiin Estrellitaan. Heillä on mukana koiransa Bolívar ja matkan varrelta mukaan poimittu liftari Juan. David olisi ottanut muitakin. 

Koulupäivät-kirjassa perhe ryhtyy kausitöihin hedelmätarhoilla. Lapsuus-kirjan harmaus on muuttunut värikkäämmäksi. Tarinaan tulee kirjaimellisesti enemmän värejä, ja kieli muuttuu rehevämmäksi, kun kotoutuminen edistyy. David kukoistaa vapaudessa ja viihtyy toisten hedelmänpoimijoiden lasten kanssa, kunnes nämä kiduttavat ankkaa. David kokee pahanteon voimakkaasti ja väittää Simónille, että voisi herättää kuolleen ankan henkiin. Simónin hyssytellessä poika valittaa, ettei tämä koskaan usko häntä. Vaikka Simón on kärsivällinen keskustelija, hän ei aina jaksa pojan inttämistä. 
Myös Estrellitassa on koulun valinta itsepäiselle lapsinerolle ongelma. Inés haluaisi pitää Davidin piilossa, kotiopetuksessa. Lopulta mukavat sponsoritädit kustantavat hänet yksityiseen tanssia painottavaan kouluun. Todellakin tanssia painottavaan. Koulussa ei paljon muuta olekaan, vain tanssia ja mystikkaa. Kouluhan on maailman kauhein yksipuolisuudessaan ja omituisine henkilökuntineen. Mutta kun David tapaa koulun johtajan, salaperäisen Ana Magdalenan, hän on myyty. Tämä on hänen paikkansa. Kohta hän haluaa jäädä jo kouluun asumaan. David on Ana Magdalenan ihmelapsi.

Coetzeetä moititaan usein huumorin puutteesta. Don Quijoten käyttäminen aapisena on koomista. Tanssikoulu ja melodraama sen sisällä on nauruhermoja kutkuttavaa ilotulitusta. Kas, koulun vahtimestari Dmitri onkin oikea Don Juan, eipä ole pesu onnistunut tässä miehessä. Intohimomurha ja sitä seuraava oikeudenkäynti rationalistisen Simónin silmin katseltuna nykii lukijan suupieliä. Davíd tietenkin ymmärtää. 
Onko Davíd Don Quijote ja isäpappa-setä-kasvattaja Simón hänen Sancho Panchansa?

Kertokaa kirjan luettuanne pystyittekö olemaan nauramatta, kun Dmitri, joka vaatimalla vaatii kunnon nöyryytystä ja karkotusta pannaankin eheytymään vankimielisairaalaan ja hän karkailee sieltä ilmestyen aina jostain nurkan takaa kiusaamaan Simonia?
Onko tässä piikki nykyiseen liialliseen hyväuskoisuuteen pahuuden kohdatessamme? 
Dmitri selittää, ettei hänellä ole päässä vikaa vaan sielussa. Mutta kuka nyt Estrellitassa - kuka nyt meidän ajassamme - sielusta välittää. 

Dmitri? Ja onhan siellä myös Aljosha. Karamazovin veljekset? Kirjassa on paljon viittauksia maailmankirjallisuuden klassikoihin, muihinkin kuin Uuteen Testamenttiin. Lapsuus-kirjan maailma tuo mieleen dystopioita kuten Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma ja George Orwellin Vuonna 1984. 
Minulla tulee mieleen myös  jotkut elokuvaohjaaja Klaus von Trierin luomat ympäristöt. Ja Pleasantville-leffan miellyttävän yhteisön tylsyys. 
Kafkan maailma, José Saramago, Beckett!

Davidin ja Simónin filosofinen keskustelu on minulle näiden kirjojen parasta antia.

Koulupäivissä päähenkilöksi alkaa nousta moraalipohdintoineen Simón. Hän joutuu pojan kasvatuksessa kohtaamaan itsensä ja kyseenalaistamaan asenteensa, kuten jokainen lasten kasvattaja joutuu. Simón on silittelijä ja selittelijä. Poika arvostaa enemmän murhamiestä, räikeää Dmitriä. Arvostus on molemminpuolinen. Dmitri kutsuu leikillään itsekästä, pomottavaa, jo seitsenvuotiaana isäänsä pilkkaavaa poikaa nimillä my sovereign, my king. Näen Dmitrissä tulevan opetuslapsen. Samoin muissa tanssikoulun hörhöissä.

'And if I were a  philosopher, señor Simon, I would respond by saying: It depends on what you mean by know. Did I meet the boy in a previous life? How can I be sure? The memory is lost, as you say, in the general forgetting. I have my intuitions, as no doubt you have your intuitions, but intuitions are not memories. You remember meeting the boy on board ship and deciding he was lost and taking charge of him. Perhaps he remembers the event differently. Perhaps you were the one who looked lost; perhaps he decided to take charge of you.'

Simón parka. Tällaiset mystifioinnit ärsyttävät häntä suunnattomasti. Poikaa ymmärtääkseen hän lopuksi jopa kokeilee pojan erikoisalaa mystiikkatanssia, ensin kuuntelemalla musiikkia ja sitten tanssimalla improvisoiden liian pienillä, kärjestä auki ratkomillaan varvastossuilla. 

So he tries not to think, to do nothing that might alarm the timid soul within. He gives himself to the music, allowing it to enter and wash through him. And the music, as if to aware what is up, loses its stop-start character, begins to flow. At the very rim of consciousness the soul, which is indeed like a little bird, emerges and shakes its wings and begins its dance. 

Arms extended, eyes closed, he shuffles in a slow circle. Over the horizon the first star begins to rise. 

Kieli on niin kaunista, etten kuvatuksi saa. Lukekaa tuo äskeinen ääneen. En ole lukenut näitä kirjoja (vielä) suomeksi. Kakkososaa ei ole vielä suomennettukaan. Toivon, että Lapsuus-osan käännös on hyvä ja välittää Coetzeen lauserytmin.

Kuva on Koulupäivien takakannen sisäpuolelta. Lapsuus-kirjan lopussa on sama kuva Coetzeestä, mutta pikimustalla pohjalla. 
Väri on lisääntynyt - as I said!

Onko mitään tärkeämpää kuin lapset, eaa. ja jaa.!

Keskustelu, jonka osapuolina ovat Unto-Vaari ja pojanpoika K. Kaverukset kävelevät Ruissalossa käsi kädessä ja puhetta riittää. 

Vaari: Täällä minä olin rockfestareilla vuonna 71. En ollut tavannut Maiju-mummiakaan vielä silloin. 
Pojanpoika K: Vaari, oliko se kauan sitten?
Vaari: Olihan se.
Pojanpoika K: Vaari, oliko se ennen vai jälkeen ajanlaskumme alun?

Kuvat ovat Mary Hoffmanin ja Ros Asquithin lastenkirjasta Meidän ja muiden kehot. Mainio kirja, jossa on selitetty ihmisen keho, erilaisuus ja elämänvaiheet vauvasta ruumiiksi asti. Välillä ihmisen kehittymistä verrataan hauskasti kissan kehittymiseen. 

Vaari on jo vaarihommissa yhdessä perheessä Turussa, minä olen lähdössä puoliväliin Tuusulaan tapaamaan toista perhettä. Palailemme sieltä yhdessä sunnuntaina. 
Pian meillä on vauva täällä Kouvolassa, lähilapsenlapsi. Odotan malttamattomana. 

Kaunista syksyistä viikonloppua kaikille! Palaan ensi viikolla Coetzeen kanssa.

P.S.  Meidän ja muiden kehot -kirjasta enemmän blogissa Sininen keskitie.

Marmaris mielessäin - osa 2, "Merkkilaukku" ja sotaa televisiossa

Edellisessä kirjoituksessani jäin rannalle viipyilemään ilta-aurinkoon. Meressä puljaaminen on minusta kivaa niin aamulla kuin illallakin. 

Rantapäivän jälkeen jäin joko hotelliin kotoilemaan tai tein pienen kävelyn jonnekin, vanhaan kaupunkiin tai Blue Port -ostoskeskukseen. Myöhäisen lounaan syötyäni en kaivannut enää mitään ateriaa. Ostin jotain pientä huoneeseeni, jukurttia ja persikoita ja tietenkin paljon vettä, ja söin iltapalani telkkaria katsellen. Marmariksen vesi on juotavaa, mutta ei niin hyvän makuista. Monet paikallisetkin ostavat juomavetensä. 

Turkkilaiseen kaupantekoon pikkumyymälöissä ja basaareissa kuuluu tinkiminen, isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa on kiinteät hinnat. Tämähän on yleinen käytäntö monissa muissakin maissa.

Kauppakatua kävellessäni huomasin kaikissa kadunvarren laukkukaupoissa samoja söpöjä rusettilaukkuja. Yhdessä oli hintakin merkitty kylttiin isosti näkyviin, vähän päälle 30 liiraa ja euroina 10 euroa. Sanoin myyjälle, että saatan poiketa myöhemmin ja jatkoin eteenpäin. 
No, eräästä puodista syöksyy kaveri luokseni, vetää minut sisään ja alkaa esitellä jotain kalliita, hienoja laukkuja. Kauniille madamelle, päivän ensimmäiselle asiakkaalle, sopisi niin nämä. Ajattelin, että ok, ryhdyn tähän näytelmään. Sanoin, että en minä tuollaista tarvitse, mutta kadulla seisovat rusettilaukut kiinnostavat. 
"Danish?", kysyi myyjä. "No, I am from Finland." No, heti keskustelukieli vaihtui suomeksi. Myyjä sanoi olevansa nimeltään Taneli (hih, Taneli) ja kysyi minun nimeäni. Minut istutettiin sohvaan, tuotiin teelasi käteen ja alettiin smalltalk. Kun perheasiat, loman pituus yms oli selvitetty, Taneli haki kaikki kolme eriväristä "pradaa", joista minä valitsin tuon alkukuvan ihanuuden. Ajattelin, että se on hassunhauska tyylirikko mustan kotelomekkoni kanssa ja saan kerrankin tarpeeksi tilavan teatterilaukun. 
Hinta? "200 euroa", sanoi Taneli rehellisellä naamalla. "Hah hah haa, mites tuolla toisessa liikkeessä sitten oli sama laukku kympillä?" Johon hän:"Se on feikki. Katso!" Ja niin Taneli kuljetti palavaa tulitikkua pitkin minun tulevan pussukkani pintaa, oikeaa nahkaa on. "Juu, en minä laukkua oikeastaan niin paljon tarvitsekaan, ei kiitos. Se feikki on sitäpaitsi ihan samannäköinen. Minä haen sen." 
Taneli kävi epätoivoiseksi ja kysyi, mitä olin valmis maksamaan. Hän vetosi minun äidillisiin tunteisiini. Hän, poikaparka, tulisi surulliseksi. Hän käänsi suupielensä sivuilta näytiksi alaspäin, mikä turkkilaiselle on harvinaisempi suun asento kuin suomalaiselle, kävi välillä polvillaan ja alensi hintaa. Minä pidin pintani. No, lopuksi hän sanoi, että koska olen päivän ensimmäinen asiakas, hän antaa laukun minulle l a h j a k s i ja minä voin lähtiessä heittää 10 euron setelin lattialle. Annoin rahan hänelle käteen, josta hän ensin tipautti sen lattialle, mutta nosti sitten ylös ja suuteli minua veikeästi kädelle. 
Kysyin, pysyykö suu hymyssä. Pysyy!

Minä tykkään osallistua tällaisiin leikkeihin. Olen kuullut monen tuskailevan, miten heille on huudeltu ja pakotettu ostamaan. He ovat mielestäni ymmärtäneet asian aivan väärin. 

Laukun lisäksi ostin muuta pientä, mm. pari intianpuuvillamekkoa. Jos tätä lukee joku, joka suunnittelee ensimmäistä kertaa rantalomaa päälle 30 asteen lämpöön, niin tässä pukeutumisohje: vain ohuita ja väljiä vaatteita, ei mitään tightseja ja shortseja, ne ovat liian kuumia. Paluulennolle ja ilmastoituihin busseihin sen sijaan on paras pukeutua lämpimästi, koska niissä on vetoista. Minulla on aina villasukat ja iso pashminahuivi mukana. 

Intianpuuvillamekot maksoivat noin 15 euroa, mitä en niin ihmetellyt, mutta sitä ihmettelin, että myös espanjalaisen tyyriin merkin Desigualin mekot maksoivat saman verran. Olisin ostanut, mutta ne olivat liian isoja ja parempi näin, koska intianpuuvilla on rypistymättömyytensä vuoksi paras matkoilla. 

Iltaisin luin paljon, kaikki matkakirjani, ja katsoin televisio-ohjelmia eri kanavilta. 
Uutiskanavalla oli koko ajan lähetystä Syyrian sodasta, traagisia kuvia ja sodan jaloissa olevien ihmisten haastatteluja. Erdogan oli paljon äänessä. 
Kun kyllästyin uutisiin, siirryin Müzik ja Kurdi -kanaville. Musiikkikanavalla oli itämaista musiikkia, jossa sekä solistit että orkesterin jäsenet olivat täynnä kärsimystä ja pakahduttavaa tunnetta. Tuijotin esityksiä ja eläydyin väräjävään tunnelmaan. Taisin ojennella käsiänikin sankarittaren kaipuun mukana. Kurdi-kanavalla oli niin ikään paljon musiikkiesityksiä, mutta myös sketsejä, joissa naurettiin omalle kansalle ja jopa upeaa melodraamaa.

Tv-lähetyksiä katsoessani aloin ajatella, että voisin oppia kielen aika nopeasti television avulla. Luulen, että sopeutuisin muutoinkin minne tahansa Eurooppaan, jos joutuisin sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakko jättää rakas Suomi. Muista maanosista Aasia olisi varmaan vaikein.

Istuessani kahvilla ostoskeskuksen yläkerroksen kahvilassa, ilma muuttui yhtäkkiä tummaksi ja oudon vaaleanpunaiseksi. Sitten alkoi paukahdella ja sain katsella upeaa salamointia. Kuvani ei toista tunnelmaa oikein. Pitäisi ehkä hankkia parempi kamera.
Vasemmalla kuvassa näkyy Turkin lippu. Turkissa on lippuja aivan kaikkialla. Siellä ei ole sellaisia juhlavia sääntöjä lipun käyttöön kuin Suomessa.
Atatürkin kuvia on myös joka paikassa, autoissa, talojen julkisivuissa ja tatuointeina. Patsaita on julkisten rakennusten, mm. koulujen edustalla.

Turkkilainen ekoystävällinen merkki Dogo

Ostoskeskuksen edessä oleva suihkulähde muutti muotoaan ja värejään,
välillä vesisuihku ulottui kymmeniin metreihin

Rantalomalaisissakin oli naisia, siis suomalaisia naisia, jotka tiukasti aviomieheensä nojaten kommentoivat minun yksinmatkailuani tyyliin "kappas kun aviomiehesi on päästänyt". No, selitin kärsivällisesti, että kyllä me yhdessäkin matkustetaan ja että harva pariskunta on ja on ollut niin paljon yhdessä kuin me, 23 vuotta samalla työpaikallakin... ja vielä, että lukemista harrastava ei aina tarvitse seuraa. En viitsinyt nostaa esiin melanoomakorttia, koska silloin arvostelijat olisivat ehkä leimanneet minut itsekkääksi vaimoksi. Pöh, mies vietti lähes koko viikon mökillä, jossa hänellä oli mieluistaan laatuaikaa. 

Yksinmatkailu on lisääntynyt. Jospa sitä tulevaisuudessa ei niin ihmeteltäisi. 

Perillä oivalsin, että varmaan jotkut etukäteen lähtöäni kauhistelleet olivat ihan oikeasti minusta huolissaan. En aina huomaa omaa vanhuuttani ja puutteitani. Viimeisimmän käsileikkauksen jälkeen, jossa toipuminen on ollut hitaampaa, mies on avannut minulle ovet, kannet ja korkit, kantanut kassit ja nostanut vähänkään painavat esineet puolestani. 
Oli hyvä huomata että pärjään. Itse asiassa en heti saanut hotellihuoneeni ovea auki, heh heh, vaan pyysin ohikulkijoita auttamaan. Sitten hoksasin, että kahva pitää ensin painaa puoliväliin ja sen jälkeen rysäyttää voimalla pohjaan. 

Joku arvosteli myös juuri Turkkiin matkustamista ja oli sitä mieltä, että maata pitäisi boikotoida, koska siellä sorretaan kurdeja. No, jos matkakohteeksi valitsisi vain maita, joissa ihmisoikeudet ovat mallillaan, niin matkat jäisivät vähäisiksi.

Yksinmatkailun plussia:
- Näkee enemmän, kun ei keskity höpöttämään matkaseuran kanssa. Minä olen huomannut juttelevani paikallisten ihmisten kanssa enemmän yksin matkustaessani.
- Itsekunnioitus kasvaa, kun huomaa, että osaa ja pärjää. Tämä varsinkin niille, joilla joku muu on aina järjestänyt matkat ja itse on vain mennyt perässä.
- Oma aika antaa mahdollisuuden itsensä tarkkailuun ja mietiskelyyn. 
- Yksin on hauska tarkkailla ihmisiä. Minä olin innoissani, kun bongasin suomalaisten joukossa ihan selvät Sinikka Nopolan luomat hahmot Eilan, Rampen ja Likan. 
- Yksin saa mahtavat tilat, kahden hengen huoneen itselleen. Minun hotellissani virkailija kysyi kirjautuessani:"Madame, olettehan yksin?" ja antoi minulle ihanan nurkkahuoneen, johon eivät kuuluneet alakerran ravintolan yöäänet, joista jotkut muut valittivat. Harmaat hiuksetkin saattoivat vaikuttaa asiaan. 

Yksinmatkailun miinuksia:
- Seuraan voi lyöttäytyä tarrautujia. En tarkoita ulkomaalaisia, vaan maanmiehiä ja -naisia, jotka joko ovat turvattomia tai luulevat pelastavansa yksinäisen raukan. Opettele selittämään kohteliaasti omat matkatavoitteesi, ettet kiltteyttäsi joudu tinkimään vapaudestasi. Ulkomaalaiset ihailijat taas ovat helppo tapaus, tämä siis koskee lähinnä yksinäistä naismatkustajaa. On niin yksinkertaista sanoa, että kiitos huomiosta ja anteeksi, mutta olen palvomassa vain aurinkoa. Ja kai joku voi olla matkassa myös romanttisin aikein. Kerran neuvoin kömpelön ehdotuksen tehneelle nuorelle kaverille hienovaraisempia lähestymistapoja, ja enkös nähnytkin hänet myöhemmin kantamassa pullolla vettä, jolla huuhtoi aurinkoa palvovien ruotsalaistyttöjen jalkoja. Hymyilin rohkaisevasti. Jotkut pahastuvat ravintolan sisäänheittäjien lähestymisestäkin ja kulkevat kadulla murahdellen äkäisinä. Onko se aika lomallakin niin kortilla, ettei voi vähän vilkaista ruokalistaa ja jutella muutaman sanan tai sitten vain hymyillä kohteliaasti ja elehtiä, että on vähän kiire! 
- Ravintoloissa ei ole kiva olla yksin. Minä en omamatkoillani välitä käydä syömässä paremmissa paikoissa. Jos illalliset ovat se, mitä eniten odotat matkalta, niin silloin ei ehkä kannata matkustaa yksin, vaan hyvässä seurassa. 

Kuvassa pikku ostoksiani, alla oleva iloinen vaate on toinen mekoistani. Ostin kouluvihon sen kirjainmallien vuoksi. Huomaatteko, vanhemmat lukijat, Turkissa on kirjaimissa lenkit, kuten meillä ennen. 

Loukoumi tai lokum on maailman vanhimpia makeisia, eräänlainen marmeladi, joka on yleinen laajalla alueella arabimaissa, Välimeren maissa ja Balkanilla. Brittiläiset ovat antaneet tälle herkulle nimen Turkish Delight. Minä ostin kuvan satsin tavaratalon makeisputiikista, jossa leikattiin tuoreista pötkyistä valikoima valintani mukaan. Herkullista! Kadun helteessä näitä myydään pahvirasioissa, mutta sieltä niitä ei kannata ostaa, koska kyllähän ne kuivuvat siinä missä turistin ihokin, jos ei käytä hyviä voiteita ja aurinkovarjoa.

Marmaris mielessäin - osa 1, ranta-elämää ja kaupungilla vaeltelua

Näkymä Yunus-hotellin parvekkeelta

Katselin tätä maisemaa hotellini parvekkeelta vielä torstai-iltana. Tämän kuvan otin aamulla, kun olin palannut aamu-uinniltani ennen kello seitsemää. Oli suloista ja virkistävää kellua meressä ennen aamiaista. 

Soolomatkailuni sujui onnistuneesti. 

Lähdin yleensä aamiaisen jälkeen kuljeskelemaan antaen sattumalle mahdollisuuden. Marmaris on helppo kaupunki myös minunlaiselleni helposti eksyvälle. Kun suunnistaa rantaa päin, löytää hotelliinsa. 

Kaupungissa on  väkeä vain 18 000, mutta turistit nostavat väkiluvun yleensä jopa kymmenkertaiseksi sesonkiaikaan. Tänä vuonna on käynyt kato, mikä on todella ikävää matkailun parissa työskenteleville.
Satamassa oli vieri vieressä huvialuksia, mutta vain harva lähti aamuisin liikkeelle. Sekin veneyrittäjä, jonka retkelle minä osallistuin, on yleensä tehnyt retken joka päivä, nyt vain kerran viikossa vajaalla väellä.
Hintatasosta kertoo se, että koko päivän risteily grilliruokineen, kaikkine juomineen ja useine pysähdyksineen (kolme uimapysähdystä ja yksi rantautuminen noin puoleksitoista tunniksi) maksoi 100 liiraa eli noin 30 euroa. Kapteeni Osman kulki kaiket päivät rannalla kauppaamassa retkiään. Suomalaisia hän houkutteli runsailla ilmaisilla juomilla (ja kyllä jotkut joivatkin yli voimiensa) ja naisia lisäksi kehumalla ulkonäköä.

Välimerta Osmanin  Bora 1:n kannelta kuvattuna

Risteilyllä pysähdyimme Kumlubükin kylään, jossa useimmat  shoppailivat.
Minä ja rantaystäväni Jonna menimme paikallisten uimarannalle.

Heti ensimmäisenä  aamuna eräs samalla lennolla tullut minua nuorempi nainen hakeutui seuraani hotellin rannalla. Olin ensin vähän ärtynyt ja pelkäsin, että menetän lomaitsenäisyyteni. Ei suinkaan. Satunnainen tuttavuus Jonna osoittautui kiinnostavaksi ja viehättäväksi ihmiseksi. Pidin kiinni omista tavoitteistani, ja oli oikein mukavaa saada seuraa joissain tilanteissa. 

Ohjauduin yksinäisillä aamukävelyilläni satamaan, basaariin, moskeijaan, hautausmaalle, kauniille Nuoruuden aukiolle ja kahteen kouluun. 

Marmariksen pienessä kaupungissa on yksitoista moskeijaa. Kävin hakemassa turisti-infosta kartan ja laskin. Väki ei ole Turkissa kovin uskonnollista, 98 prosenttia on muslimeja, mutta vain 7 prosenttia heistä suorittaa päivän viisi rukousta. Monet käyvät perjantai-iltaisin hiljentymässä lähimoskeijassa. Minun käydessäni tässä kuvan moskeijassa aamulla siellä ei ollut ketään, ja kun kävin toisen kerran illalla pari miestä oli rukoilemassa ja joku valmistautui rukoushetkeen pesualtailla. Monissa minareeteissa näytti olevan sininen kärkiosa, mutta tämä on kokonaan puhtaan valkoinen. Myös hautakivet olivat valkoisia, mikä yhdessä tummanvihreiden havupuiden kanssa sai aikaan uskomattoman kauniin vaikutelman. Kukkia olisi saanut olla haudoilla enemmän.

Harmittelin, että koulut eivät olleet vielä alkaneet, mutta se olikin ehkä parempi, koska oppilaiden läsnäollessa portit olisivat olleet kiinni ja minun olisi pitänyt anoa portinvartijalta sisäänpääsyä. Nyt lukion portit olivat sepposen selällään ja pääsin kuvailemaan pihaan. Huomasin, että ovetkin ovat auki ja opettajia lappaa sisään. Sinne vain joukkoon. Pysäytin yhden open ja selitin, että olen suomalainen kollega ja haluaisin vähän katsella. Sen kun vaan, ole hyvä, hän sanoi. Juttelin hänen kanssaan vähän aikaa ja kehuin koulun aulan kauneutta. Heillä oli suunnittelutyöt menossa, joten juttutuokio jäi lyhyeksi. 

Kiertelin koulussa ja kuvasin pihaa ja sisätiloja. Koulun pihassa oli huvimajatyyppisiä keitaita oppilaille. Sisällä oli oleskelunurkkauksia nojatuoleineen, taidetta, Atatürkin patsas ja sitaatti häneltä, kasvatusfilosofien lauseita kehystettyinä, koulun saamia mitaleita ja diplomeja vitriineissä, valmistujaiskuvia oppilaista amerikkalaistyylisissä kolkkahatuissa. Viihtyisää.

Keidas lukion pihassa

Koulun vieressä koripallo-, lentopallo- ja jalkapallokentän takana on Nuoruuden aukio patsaineen ja vesiteoksineen. 

Toisena päivänä menin meidän peruskouluamme vastaavaan kouluun. Siellä oli vielä kovempi kuhina kuin lukiossa, joten en tehnyt itsestäni mitään numeroa. Kuljin kaikissa neljässä kerroksessa ja kurkistelin luokkiin. Olin vaikuttunut samoista asioista kuin lukiossa. 
Näki, että opettajat olivat nähneet vaivaa ja laittaneet ympäristön kauniiksi. Seinillä oli tasokkaita oppilastöitä, ja pienempien lasten luokkien lähellä oli seinämaalauksia klassisista saduista. Tietokoneita en nähnyt.

Pihaa kiersi molemmissa kouluissa korkea aita ja portin vieressä oli vahtimestarin/vartijan koppi, joka nyt oli tyhjänä.

Käyn yleensä matkoillani kouluissa ja yliopistoissa. Istanbulissa muutama vuosi sitten yliopistoon pääsi vain tiukan turvatarkastuksen kautta, ja vain osaan yliopistoa.

Aamun vaeltelun jälkeen menin rannalle ja luin, juttelin muutamien ihmisten kanssa ja uiskentelin iltaan asti. Välillä kävin syömässä jossakin rannan lounasravintoloista. Halusin puhua englantia, mutta palvelu kääntyi usein suomeksi, kun selvisi, että olen suomalainen. Jostain syystä minua luultiin usein ensin tanskalaiseksi. Suomen ja tanskan lisäksi kuulin puhuttavan hollantia ja jotain erikoista brittimurretta. 
Olisin toivonut hieman kansainvälisempää tunnelmaa, mutta minkäs teet. Vallankaappausyritys ja terrorismin uhka oli ilmeisesti pelästyttänyt osan vakiokävijöistä.  

Jos Marmarista luonnehtisi yhdellä sanalla, niin se olisi rauhallinen. Tavarat voi huoletta jättää rantatuoliin ja käydä välillä hotellissa tai vaikka kaupassa. Turvalokeron vuokrasin aivan turhaan. 

Palvelut rannalla olivat erinomaiset.
Rantapojat vuokrasivat pyyhkeitä 2 liiralla per päivä, siis koko viikon pyyhkeet olisi saanut vähän päälle 4 eurolla. Kannoin turhaan rantapyyhkeitä kotoa. 
Rantatuolit ja varjot olivat ilmaisia - kaikille, ei vain tietyissä hotelleissa asuville. Marmaris on ensimmäinen paikka, jossa olen kohdannut näin turistiystävällisen käytännön. Monesti rantamaksut vievät lapsiperheiltä suuren osan matkabudjetista. 

Rannalla kulki kaikenlaista pienyrittäjää, korukauppiaita, hedelmien myyjiä, hierojia ja kynsien laittajia. Muutaman kerran päivässä tarjoilijat tulivat huutelemaan 'drink time' ja kantoivat sitten janoisille pikkuämpäreissä olutta ja muita juomia jääpalojen keskellä, hienot lasit huurteisina. Minä, vaatimaton, kipaisin hakemaan hotellihuoneeni jääkaapista vesipullon. 
Tällä rannalla ei kulkenut kuvaajaa satuhahmon kanssa. Minut on kuvattu jollain rannalla aiemmin mm. Ison Pahan Suden sylissä. 
Pidän kaikesta tällaisesta hömpötyksestä.

Ranskalainen manikyyri. Tämä hettainen kynsitaiteilija
oli jo seisemättä kesää rannalla työssä.

Juttelin aiemmin mainitsemani Jonnan kanssa sekä kevyistä että heti myös syvällisisistä asioista. Välillä ilmoitin, että nyt tämä lukee ja upposin kirjoihin. Minareetista kaikuva rukouskutsu sekoittui hotellibaarin 'Bésame muchoon', ja minä nukahdin autuaasti. Herätessä en heti muistanut, missä olin. Ah täällä ... ja uimaan ehkä kuudennen kerran.

Lopetan tähän, rannalle, ja kerron jatkoa myöhemmin.

Turkkilaisista kouluista kuten Turkista muutoinkin saa hyvää tietoa blogista Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä.  

27.9. 
Tässä vielä linkki Ulkosuomalaisen äidin tuoreeseen kuvaukseen esikoulun aloituksesta.

Hotellikorttini elämänohjeita. Ei voisi parempia olla! Yritän noudattaa näitä myös täällä kotona.