Meillä ja Mikkelissä 1: musiikkia ja muita elämyksiä

Viime viikon lopulle osui kulttuuria kolmena päivänä peräkkäin, torstaina Kymi Sinfoniettan Chydenius-konsertti Kuusankoskitalolla, perjantaina Mikkeli-päivä, johon kuului tiedekeskus Muisti ja Mikkelin teatterin näytelmä Äitiä ikävä ja lauantaina vielä Kouvolan teatterissa musikaali Next to Normal. 
Paras jakaa kokemani kahdeksi, että jaksatte lukea. 

Jos rakastat - Kaj Chydeniuksen kauneimmat laulut on vieraillut viime syksystä alkaen jo useammalla paikkakunnalla. Nyt oli Kouvolan vuoro.
Konsertin solisteina ovat Kaj Chydeniuksen poika Jussi Chydenius ja säveltäjän kanssa paljon yhteistyötä tehnyt laulaja ja näyttelijä Oona Airola. Komppi koostuu kolmesta taitavasta muusikosta: Kalle Chydenius (myös hän Kaj Chydeniuksen poika), basso - Risto Kupiainen, piano ja Sami Kuoppamäki, rummut. Laulut on sovitettu sinfoniaorkesterille.
Kymi Sinfoniettaa johti energiseen tyylinsä kapellimestari Tomas Djupsjöbacka.

Jussi Chydenius oli rakentanut konserttia isänsä pitkän uran ja tulevan 85-vuotispäivän kunniaksi, mutta siitä tulikin muistokonsertti Kaj Chydeniuksen menehdyttyä puoli vuotta ennen kantaesitystä Oulussa. 
Kun sävellyksiä on noin kymmenentuhatta seitsemältä vuosikymmeneltä ja konserttiin mahtuu vain parikymmentä laulua, niin valinta ei ole aivan helppo. 
Jussi Chydenius valitsi omia suosikkejaan. Saimme kuulla sekä yleisesti tunnettuja että harvinaisempia lauluja.
Arvostan sitä, että Chydenius teki sävellyksiä runoihin, joilla on merkittävä sisältö, kuten Eino Leinon Nocturne ja P. Mustapään Viimeisestä illasta. Sanataidetta rakastavana en pidä laulutaiteesta, jossa vain toistetaan jotain yhdentekevää kuin täytteeksi musiikille. Tätä on paljon pop-musiikissa, kun taas räppi ja punk ovat täynnä asiaa, jos vain saa sanoista selvän. Lied-tyylisissä esityksissä musiikki ei peitä laulua, ei edes silloin kun musiikin esittäjänä on sinfoniaorkesteri.

Minuun tekivät vaikutuksen erityisesti Oona Airolan esittämä Tyttö ja tanssiva karhu (runo Marja-Leena Mikkolan) ja Jussi Chydeniuksen esittämät Natalia (runo Elvi Sinervon) ja Minun lintuni (runo Timo K. Mukan). 
Kymi Sinfoniettan musiikki soi upeasti. Aluksi kaipasin solisteiksi oopperalaulajia, mutta totuin, kun huomasin, että myös näiden laulajien esityksessä oli voimaa.   

Minun rakkaani itkee näin
laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
Minä rakkaani hylkään
Minä rakkaani annan
Minun lintuni jälkeeni ui...

Pakahduttavan kaunista Mukkaa...

Ja upeaa, mystistä Marja-Leena Mikkolaa...

Vain kerran kun silmiin katsoi hän karhua hyppivää
Hän tiesi, mikä on raskasta ja mikä on keveää

Ja karhu, karhu tanssi kun tyttö rumpua löi
Ja niin kuin aurinko kuuta hän karhun sydäntä söi

Alexander Reichstein, Repairing the Irreparable -
Empathy with Ukraine

Mikkeliin lähdimme Senioriopettajien ryhmän mukana.
Ensimmäinen kohde oli sodan ja rauhan teemoja ja sotaa ilmiönä tarkasteleva tiedekeskus Muisti, joka sijaitsee entisessä Mikkelin keskuskansakoulussa. 
Puolustusvoimien Päämaja sijaitsi Mikkelissä kaikkien itsenäisyyden ajan sotien ajan. Päämajan tiloihin perustettiin museo 1970-luvun alussa ja sitä laajennettiin 2001. Vuonna 2021 avattiin yhtenäinen kokonaisuus Muisti, johon kuuluu Päämajamuseo ja uusi elämyksellinen osasto, jossa voi eläytyä erilaisiin sodan kokeneiden ihmisten kohtaloihin ja mm. viettää tovin juoksuhaudassa, jonka päälle osuu tulitus.
Kun kipinät sinkoilivat ja jyly oli pahimmillaan, minun oli pakko ottaa välillä lasit päästä ja kas, silloin olinkin taas nykytodellisuudessa. Olo oli virtuaalisen sodan kokemisen  jälkeen epätodellinen ja hieman pahoinvoipa jonkin aikaa. 
Eräs kiinnostava kohde oli nuoren naisen tarina siitä, miten hän löysi valokuvien ja lopulta MyHeritagen kautta vielä elossa olevan isoisänsä veljen. Isoisä oli ollut Suomessa sotavangiksi joutunut venäläinen mies. Vanki oli ollut töissä maalaistalossa ja hänelle oli syntynyt näissä vaikeissa oloissa rakkaussuhde suomalaisen naisen kanssa. Mies olisi halunnut jäädä perheensä luo, mutta Neuvostoliitto vaati omansa ja tragediasta vaiettiin.
Eri viikonpäivinä on valittavana kaksi henkilöä joita seurata. Toinen tarina jäi minulta kokematta, koska oli niin paljon mikä kiinnosti ja riensin eteenpäin. 
Tähän tiedekeskukseen kannattaa varata aikaa muutama tunti ja käydä vaikka välillä lounaalla tai kahvilla ravintola Rauhassa.

Toisen maailmansodan tapahtumista kertova valotaulu pysähdytti minut pitkäksi aikaa. Taulu näytti vuosi vuodelta, mitä tapahtui sodan aikana ja miten se lopulta päättyi. Oli kiinnostavaa nähdä, miten kyseessä todella oli koko maailman sota ja miten Saksa paisui ja taas pieneni. 

Alexander Reichstein, Repairing the Irreparable -
Sympathy with Ukraine

 

Muistissa on myös teemaan liittyviä taidenäyttelyitä. Tällä haavaa esillä on ajankohtainen Repairing the Irreparable - Empathy with Ukraine / Korjaamatonta korjaamassa - Ukrainaa ajatellen, jossa on kuvataiteilija Alexander Reichsteinin teoksia.

Reichstein on ukrainalaisia juuria omaava, Moskovassa syntynyt ja parikymmentä vuotta Suomessa asunut taiteilija. Hän kertoo tehneensä sirpaleista koostuvat työnsä uutiskuvien nostattamien tunteiden pohjalta: ”En voi olla ajattelematta Ukrainan sotaa koko ajan. Teokset ovat toivoton ja turha yritys korjata, parantaa, palauttaa sitä, mikä on mennyt lopullisesti rikki, tuhoutunut, kuollut”.

Edellisillan Chydenius-konsertin Natalia alkoi soida mielessäni näitä teoksia katsellessa. 

Vaan silmäis sinen viha tummentaa

Natalia, kun muistat taas

On vieras hävittänyt armaan maas

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon

Natalia, oi kuuletko?

Soi yössä rakentajain laulut jo

He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Elvi Sinervon runossa Natalia natsit ovat tuhonneet Ukrainan, mutta vielä se rakennetaan uudelleen ja niin tulee tapahtumaan nytkin Venäjän aiheuttamien tuhojen jäljiltä - olkoonkin että Ukraina jää alueeltaan pienemmäksi. 
Meillä on taas kerran valtioiden johdossa petoja, jotka pyrkivät kaappaamaan maita ja jakamaan koko maailman omiksi etupiireikseen.

Miksi ei osata valita parempia johtajia? Johtajien valinnassa pitäisi käyttää psykiatreja, jotka näkevät jo varhaisessa vaiheessa, salassa pidetyn narsismin, tunnekylmyyden ja psykopaattisuuden, jonka lopulta irralleen päästettynä näkevät kaikki ja jota ei silloin valta-asemassa ole edes tarve salailla. 
Mutta kumpi jää historiaan kunnioitettuna, ahne ja paha diktaattori vai vilpitön, omaansa ja muita kansoja kunnioittava johtaja?

Televison Jim-kanavalla on mennyt erittäin hyvä, englantilainen  dokumenttisarja Zelenskyin tarina. Viimeinen osa tulee vielä uusintana sunnuntaina klo 23, ja varmaan koko kolmiosainen sarja löytyy myös jostain suoratoistopalvelusta. Kannattaa katsoa. 

Suomalaisten pakolaisten evakkorattaat. Ihmiset ja eläimet
kävelivät rattaitten vieressä.

Yksityiskohta rattailta. Minua liikuttaa Neljän sadun kirja.
Kulttuuri on aina ollut keino jaksaa barbaarisina aikoina. 

Nämä kirjat on hyvä lukea, koska...

Adania Shibli ja Anna Soudakova valottavat romaaneissaan sorretun kansan historiaa, Shibli palestiinalaisten ja Soudakova valkovenäläisten. Nämä kirjat on hyvä lukea ymmärtääkseen median välittämää nykytilannetta.

Palestiinasta media välittää kuvia kansanmurhan kohteena olevasta kansasta ja Valko-Venäjältä muutoksista, jotka osoittavat, että näennäisdemokraattinen valtio on siirtymässä yhä enemmän kohti diktatuuria.

Adania Shiblin Sivuseikka on kahteen osaan jakautuva tyylikäs pienoisromaani, joka on kerrottu journalistiseen tyyliin raportoiden. Kirjoittaja ei ota kantaa vaan näyttää ja sanoo: Katsokaa!
Vaikutus on vahva.

... me elämme täällä miehityksen alla. Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi, että niiden jälkeen alkaa aina erikoisuutislähetys - vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Ensimmäinen luku kertoo tapauksesta elokuussa 1949. Valloittamiensa alueiden rajoja valvovat israelilaissotilaat tulittavat kuoliaaksi beduiiniryhmän kameleineen ja ottavat leikkikalukseen eloon jääneen tytön, jonka pahoinpideltyään ja raiskattuaan tappavat. Aseita ei ihmisten ja kamelien riekaleiden joukosta löydy. Tappaminen tapahtui varmuuden vuoksi ja tekemisen puutteesta.

Toisessa luvussa ollaan Ramallahissa vuosia myöhemmin. Nuori tutkija törmää artikkeliin, jossa kerrotaan erään tytön elämän viimeisistä päivistä ja huomaa, että tytön kuolinpäivä on sama päivä, jona hän 25 vuotta myöhemmin syntyi.
Tämä havainto ei jätä naista rauhaan ja hän päättää selvittää totuuden koittamalla päästä museoihin, joissa esitellään Israelin armeijan ja sionistiliikken historiaa. Tehtävä ei ole helppo, koska palestiinalaisten liikkuma-alueet on jaettu eri vyöhykkeisiin, tiesulut ovat yleisiä ja tarkastuspisteillä sekä ylityspaikoilla on tapahtunut väkivallan tekoja.
Museot tuottavat pettymyksen, mutta majapaikan kirjoista löytyy kuvia joukkotuhoista ja eräällä sivulla myös kuva alastomana hiekalla makaavasta nuoresta naisesta, jonka lukija tunnistaa ensimmäisen luvun kuvaamaksi tytöksi, mutta tutkija ohittaa tunnistamatta. Tutkija miettii, kannattaako hänen jatkaa oman syntymäpäivänsä kaltaisen sivuseikan innoittamaa retkeään, mutta päättää ajella eteenpäin muuttuneessa maisemassa. Kaikki mikä joskus oli palestiinalaista on revitty pois ja muutettu, kylien ja kaupunkien nimet, hepreankieliset mainokset, pellot. 

Eräässä Australiasta kibbutsille tulleen miehen ylläpitämässä harrastelijamuseossa tutkija löytää kuvia ajasta, jolloin palestiinalaisasukkaat ja juutalaistulokkaat istuvat vierasteltassa juomassa teetä ja vaihtamassa ajatuksia alueen viljelymahdollisuuksista. Osapuolten välillä vallitsi lämmin ystävyys, jonka sota muutti.

Pidän tämän kirjan lakonisesta kielestä ja tyylikkäästä rakenteesta. 
Osien välillä on muutakin hienoa symmetriaa kuin hiekanvärisen tytön ruumis erämaassa. Siitä jätän kertomatta, koska ei ole hyvä paljastaa asioita, joiden kohtaaminen kirjassa pysähdyttää ja palkitsee lukijan.   
 
Adania Shibli on palestiinalainen, Englannissa median- ja kulttuurintuntemuksen alalta väitellyt tohtori, joka jakaa aikansa Jerusalemin ja Berliinin välillä. Sivuseikka on hänen kolmas romaaninsa. Se on ilmestynyt arabiankielellä vuonna 2017 ja suomennettu tänä vuonna. Taitava suomennos on Sampsa Peltosen. 

Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisen, Vantaalla kieltenopettajana toimivan Anna Soudakovan isoäidin puoleinen suku on osin suomalainen. Tausta auttoi perhettä muuttamaan Pietarista Suomeen presidentti Mauno Koiviston järjestettyä 1990-luvulla paluumuuton etnisesti suomalaisille Venäjän kansalaisille.
 
Haikara levittää siipensä on Soudakovan kolmas romaani. Aiemmissa kirjoissaan hän kuvasi oman sukunsa historiaa, esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät Stalinin vainoihin kadonneiden isoisovanhempien kohtaloa ja toisessa Varjele varjoani omien taiteilijavanhempien elämää 1980-luvun Leningradissa ja myöhemmin maahanmuuttajina Turun Varissuolla tyttärensä ja perässä muuttaneiden isovanhempien kanssa.  

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisten elämästä nykyajassa ja 1940-luvulla saksalaismiehityksen aikana. Molempina aikoina ihmisillä on vaikeaa, kuten heillä Valko-Venäjällä on ollut aina.
 
Köyhän perheen sisarukset Sveta ja Andréi kärsivät omaa kansaansa sortavan hallitsijan mielivaltaisuuksista ja tekevät ratkaisun, joka erottaa heidät: Andréi pakenee ja Sveta jää toimimaan vastarintaliikkeessä. 
Liikkeen toiminta on yhä vaikeampaa, osa aktiiveista vangitaan ja väsymys valtaa heidätkin, jotka ovat jaksaneet pitää yllä toivoa.
Vanhempi sukupolvi ei usko mielenosoitusten voimaan; he ovat nähneet, miten kapinoita on kukistettu ja ihmisiä murrettu moneen kertaan heidän elämänsä aikana. He toivovat vain, että saisivat elää rauhassa vaikka huonompaakin elämää. 

Äiti on aikansa tuote, muserrettu ja musertunut,  valheella ja uholla ravittu. Sveta tietää sen, mutta hän yrittää vielä kertoa, miten äidinkin äänestämä vallanpitäjä on kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan varastanut myös äidin rahoja, tehnyt kansasta rutiköyhän, jotta se oppisi iloitsemaan pienestäkin ylimääräisestä siemenjyväsestä, jotta se ei jaksaisi katsella ympärilleen, yrittää ymmärtää, toimimisesta puhumattakaan. Mutta äiti on jo keittiössä ja kaataa itselleen rauhoittavan paukun. 
     - Olkoon sitten niin, äiti sanoo. - Vakaus ennen vapautta, niin meidät on opetettu. 

Jos ei uutiskuvista ole ymmärtänyt, miten raa'asti mielenosoituksia saatetaan tukahduttaa ja miten röyhkeästi yksinvaltainen järjestelmä toimii, niin tämän kirjan luettuaan sen tajuaa.  
Myös se tulee selitetyksi, miksi joittenkin on pakko lähteä ja opetella rauhalliselle maaperälle päästyään sanomaan: "Asylum. I need help."

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Valko-Venäjän oma kieli mova on niin junttikieleksi leimattu, että jopa sekakieltä trasjánkaa pidetään sitä parempana. Kouluissa on suppea pakollinen oppimäärä movaa ja lapset kuulevat sitä elävänä kielenä ehkä vain mummolassa jossain syrjäisessä paikassa maaseudulla. 
Tämä panee miettimään, kieli ja kulttuurihan ovat yhtä -  ja kuten Sveta sanoo: "Totuus ja kulttuuri ovat erottamattomat."  

Yksi kaunokirjallisen teoksen onnistumisesta kertova seikka on sen vangitsevuus. Viekö teos eläytymään ja unohtamaan lukemiseen keskittyessä nykyhetken? 

Jos se saa lukijassa aikaan fyysisiä muutoksia, vilunväristyksiä, itkua ja naurahtelua, se on aivan varmasti vaikuttanut myös mieleen. 
Minä olin näitä kirjoja lukiessa palestiinalainen tutkija, pakolainen Andréi ja aktivisti Sveta. Elin hetken myös beduiinitytön kauhua ja tunsin Svetan äidin turhautumisen.
Päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen surumieleinen empatia ja halu ymmärtää lisää hyviä kirjoja lukemalla.

Oksana Vasjakina, Aro

Olen odottanut tätä venäläisen Oksana Vasjakinan kirjaa malttamattomana siitä lähtien kun luin saman kirjailijan romaanin Haava ja suomentaja Riku Toivolan haastattelun, jossa hän sanoi, että kyseessä on kuolemasta kertova trilogia ja seuraavaksi hän suomentaa toisen osan Aro.
Vasjakinalta on julkaistu Venäjällä myös trilogian päättävä Ruusu, jossa kirjailija kertoo nuorena kuolleen tätinsä tarinan.
Aro julkaistiin 2022 Moskovassa, suomennos on tältä vuodelta.  

Haavassa Vasjakina kertoo matkastaan läpi Siperian viemään syöpään kuolleen äidin uurnaa hänen syntymäkyläänsä. Myös Arossa tehdään matkaa, tällä kertaa rekkakuski-isän seurassa. Matka ja muut muistot isästä elävät kirjailijan muistoissa. Rankan elämän elänyt isä on kuollut jo seitsemän vuotta sitten aidsiin. 

Minun isäni oli toista, salaperäistä maata, mutta äitini sanoi inhoten, että  minä olen tullut kokonaan isääni. Tuntui kuin isä olisi ollut veljeni, kohtalotoverini epäonnessa, viholliseni kamppailussa äidin huomiosta. Hän oli minun isäni, ja ajatellessani häntä tunsin katkeraa kaipuuta. Hän oli salaperäistä maata, ja samaan aikaan hän oli minun pimeä puoleni. 

Vasjakinan teokset antavat Venäjästä kuvan, joka värittää tietokirjojen antaman kuvan aistivoimaiseksi elämykseksi.

Moskovan asemahallin seinän vierellä makaa kodittomia sekavana ihmisläjänä, jonka alta noruu pistävänhajuista nestettä. Aurinko paahtaa arolla armottomana ja 47-vuotias huonohampainen isä näyttää vanhukselta. Tytärkin huomaa, ettei ole tyttö enää ja alkaa pelätä perineensä äitinsä sairastaman rintasyövän.
Olen lähellä täyttä kypsyyttä (- -) Makeaa sulaa voita, keltaista imelää päärynää - jokin ihoni alla tuottaa kypsän naisen kehon raskasta tuoksua ja työntää sitä ulos huokosistani.  

Tytär, joka on päässyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon, häpeää karkeaa, lähes hampaatonta, dieseliltä haisevaa isäänsä ystäviensä katseessa ja häpeää omaa parempaa elämäänsä isän katseessa. Isä tuntee tienvarsikuppilat, mutta tytär osaa tilata mojiton kaupunkikahvilassa. Hän huomaa, että tarjoilija kavahtaa isän rähjäisyyttä ja haluaa unohtaa heidän tilauksensa. Hän tekee kaikkensa, ettei isä hoksaisi tilannetta. 
Isänsä hautajaisissa tytär häpeää sitä, että kokee isän kuoleman helpotuksena, koska on pelännyt, että joutuu jättämään opiskelunsa ja ryhtymään riuduttavaa tautia sairastavan isän hoitajaksi. Hän ei pysty tuntemaan surua, vain suurta pettymystä katsellessaan halpaa arkkua ja tunnelmaa luomaan tuotua koristekrääsää. 
Isä on kuulunut rikollisporukoihin nuoruudessaan. Väkivaltaisuus on yhä yksi hänen keinoistaan hallita elämäänsä. Vasjakina kertoo kiinnostavasti rikollisten moraalista, johon kuuluu omalaatuista hyveellisyyttä, nostalgiaa ja tunteilua. Hän myös selittää, miten venäläinen kasvatus hierarkioineen johtaa helposti rikollisuuteen.

Alamaailman myytti on venäläisen kansalliskiihkon kyllästämää. Minua on aina ihmetyttänyt, että epävakaus ja huono-osaisuus synnyttävät tunteen omasta poikkeuksellisuudesta. Mutta itse asiassa siinä ei ole mitään yllättävää. Kärsimykset pitää saada perusteltua jollain tavalla. Vankilan tai kaupungin sisäisen raa'an valtataistelun lisäksi rikolliseen myyttiin sisältyy ajatus globaalista sodasta. Venäläisten ja muiden välillä. Isä halveksi Kaukasian kansoja. Neuvostoliiton kansainvälinen retoriikka ei häneen tepsinyt.

"Neuvostoihmisen" ja "rikollisen elämäntavan" välillä ei ole rajaa. Jos sellainen on, se kulki minun isäni kehon ja mielen läpi. Ja ne oikeuttivat toinen toisensa.  

Ihmettelen, että Vasjakina on suorapuheisuudestaan huolimatta onnistunut elämään vapaana Moskovassa ja julkaisemaan kirjansa siellä.
Ennen romaanejaan hän kirjoitti runoja.
Esikoisromaani Haava kuuluu niihin kirjoihin, joita on uusien lakien perusteella poistettu kirjastoista, lähinnä sen sisältämän lesboelämän kuvauksen vuoksi. Kirja julkaistiin alun alkaenkin K18-tarralla varustetttuna. Arolle käy varmaan samoin. Kirjoja todennäköisesti saa silti kirjakaupoista. Moskova on suuri, alakulttuurit elävät vaikka niitä vainotaan. 
Vasjakina rakastaa omaa kieltään, joka on myös hänen ammattinsa. Hän kirjoittaa omasta kulttuuristaan, eikä häntä ei ole kiinnostanut lähteä maasta, ainakaan toistaiseksi. Hän elää vaimonsa kanssa eikä suostu salaamaan elämäänsä tai sensuroimaan kirjoittamaansa. Aron kuvauksissa lesbous ei ole aihe, eikä sitä mitenkään korosteta, tyttöystävä on mukana elämässä, aivan arkisesti. 

Isän ylpeys tyttären pääsystä valtion stipendin turvin Gorkin kirjallisuusinstituuttiin on hellyttävää. Vanhemmille itselleen korkeampi koulutus on ollut mahdollisuuksien ulkopuolella. Isä olettaa, että hänen tyttärestään saattaa opintojen kautta tulla tärkeä ihminen, kuten Gorki tai Tolstoi.
Ollaksesi kirjailija, isä jatkoi, sinulla pitää olla erityistä kirjailijan viisautta, kirjailijan on kyettävä rakastamaan ja säälimään jokaista ihmistä.

Aromaisemien kuvaukset ovat viipyilevän kauniita. Isä rakastaa aron avaruutta ja pitää sitä kotinaan. Hän ei omista mitään muuta, ei edes Velipojaksi nimeämäänsä kolhiutunutta rekkaa eikä ruutua rekkaparkissa. Arolla hän kokee vapautta hengittäessään sen koiruoholta tuoksuvaa ilmaa.
 
Kannen kuva on tuntemattoman tekijän piirroksesta, 1575 - 1599, jota säilytetään Amsterdamin Rijksmuseumissa. Google Lensissä se nimetään iisopiksi, mutta olisiko sittenkin koiruoho. Kukinnon yläosa alkaa jo pölytä ja muuttua arokierijäksi. 

Olen ihastunut kaikkiin Otavan kirjaston käännöskirjoihin, jotka olen lukenut.
Aro on 314., liekö sen jälkeenkin jo ilmestynyt jotain. 

Kirjoitukseni Haavasta täällä. Mielestäni Arossa tyyli on vielä entistä ehyempi ja kauniimpi. 
Seuraan mielenkiinnolla Oksana Vasjakinan uraa ja toivon, että hän on turvassa.   

Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.

Miksi luin tämän kirjan? - Andrei Kurkov ja Sami Oskari Lahtinen

Kirjoja on kirjan ystävällä pinokaupalla valittavana, minullakin tällä haavaa kirjastosta kiikutettuna parikymmentä opusta ja itse ostettuna yksi ja saatuna kaksi.
Mikä saa tarttumaan juuri tiettyyn teokseen? 

Kerron, miksi valitsin ukrainalaisen Andrei Kurkovin humoristisen romaanin Kuolleen miehen kaveri ja Sami Oskari Lahtisen syvästi traagisen esikoisromaanin Dinosaureeni.

 

Kuolleen miehen kaveri julkaistiin suomeksi tänä vuonna, suomentajana Riku Toivola. Kiinnostuin, koska ajattelin sen kertovan nykytilanteesta Ukrainassa, mutta alkuteos onkin jo vuodelta 1996, jolloin Ukraina oli ollut itsenäisenä muutaman vuoden.    

Päätin etsiä lukiessani vastausta kysymykseen, miten siinä näkyy tyytymättömyys Venäjään silloin.
 
Kirja kuvaa mustan huumorin sävyin kolmikymppisen Toljan tuskallista elämänvaihetta neuvostoajan jäljiltä sekasortoisessa ja ankeassa Kiovassa. Vaimo on jättämässä ja mies on työtön ja näköalaton. Itsemurhaajaksi hän kokee olevansa vielä liian elämänmyönteinen, mutta palkkamurhaajan uhriksi juuri sopiva. Palkkamurhan tilaaminen on helppoa, koska murhaajan ammatti on suosittu ja hyväpalkkainen ammatti, jonka harjoittajia löytyy kirjaimellisesti joka lähtöön.
Kävi yksinkertaisesti niin, että kaikkein pätevimmät palkkamurhaajat saivat arvonimen killer. Ja vanhanajan arkiset, romanttiset, känniset ja mustasukkaiset murhaajat ovat ja pysyvät yksinkertaisesti murhaajina. Heidän kaltaisiaan jahdataan, napataan ja heitetään linnaan samaan aikaan, kun killer liihottaa vapaana ja huomaamattomana kuin lintu. 

Niinpä... 

Tolja kokee vaikeaksi kestää yksinäisyyttä vaimon lähdön jälkeen. Hän kaipaa naista, jolle saisi huomaamattaan alistua. 
Samanlaista kaipuuta kokee Venäjän kansa hyvän tsaarin puutteessa. Mielessäni kuvittelin naisen olevan rakastava, hellä ja tarpeeksi älykäs tekemään hänen toiveisiinsa alistumisesta minulle ilon ja nautinnon. 

Niinpä niin. 

Kurkov on paitsi tuottelias kirjailija myös toimittaja. Hän on kertonut, ettei ole pystynyt sodan alettua kirjoittamaan fiktiota, vain sotaan liittyviä juttuja, joissa hän onkin ansioitunut kansainvälisessä mediassa. 

Sami Oskari Lahtisen romaanin pariin minut johdatti triviaali yksityiskohta kirjan alussa, tuttu paikka.

Huhtikuu [2019]
Isä pyysi, että hänen tuhkansa sirotellaan Kymijokeen. 

Dinosaureeni on vahvatunnelmainen teos kirjan syntymisestä ja vaikeasta ihmissuhteesta.
Jussi ei pysty suremaan Onde-isän kuolemaa. Tunteet ja muistot vaivaavat häntä ja hän alkaa etsiä isäänsä kirjoittamalla novelleja lapsuudenmuistoistaan. Hän antaa novellejaan luettavaksi naapurin kirjailijalle, joka on arvioissaan erittäin kriittinen ja rehellinen. Muita esilukijoita ovat asiallinen vaimo, jonka kanssa tulee avioero kirjoittamisprojektin aikana ja lempeä, kovia kokenut äiti. 
Kirjoittaessaan Jussi huomaa, että häneltä onkin tulossa romaani isästä ja pojasta ja yhä suuremmassa määrin pojan itsetutkistelusta. Poika on itsekin isä ja pyrkii olemaan siinä roolissaan hyvä. Hän eläytyy pienen Vilja-tyttärensä tilanteisiin pelolla, koska on itse kokenut lapsena niin paljon hylkäämistä. 

Huhtikuu [2021]
Tunteillani on historia; niistä on puhuttu, niitä on tutkittu, niille on annettu numeroita ja niihin on määrätty lääkkeitä. 
     Kun yritän hahmottaa tähän astista elämääni kokonaisuutena, on muistikuvani vatsanpohjalla. Kouraiseva tunne jostain intiimistä ja vaikeasta.

Pidän tämän romaanin rakenteesta, jossa vuorottelevat Jussin eripituiset novellit ja eri vuosina tehdyt päiväkirjamerkinnät, joista osassa hän kirjoittaa tuokioista elämässään ja osassa miettii ratkaisuja kirjoittamiseensa, kertoo saamastaan palautteesta ja pohtii autofiktiota.
Eikö kaikki kirjoittamamme ole loppujen lopuksi fiktiota, kysyy kirjailija. Kaikki kokemamme muuttuu ajatuksissa tarinoiksi ja henkilöistä joita kuvaamme tulee meidän itsemme näköisiä. Vain merkitys jää.    

Joissakin novelleissa on hyytävä tunnelma, esimerkkinä Huutaja, joka kertoo julmasta isäpuolesta.
Tehtaankadun koulussa tapahtunutta käydään läpi äidin dialogina rehtorin kanssa ja myöhemmin äidin dialogeina pojan kanssa. Kun lukija jo aiemmin on saanut tietää, miten asiat oikeasti tapahtuivat ei voi kuin hämmästellä rehtorin väärinymmärtämisen määrää. Äiti kyllä ymmärtää lastaan. 
Yksinpuhelu on mielenkiintoinen vuoropuhelu oman minän kanssa, ja Lautta sekä loppunovelli Dinosaureeni koskettavat minua syvästi.
Pari kirjoitusta, Laatikko ja Et kääntynyt katsomaan, ovat mielestäni liian kaukana aiheesta. Ne kertovat kyllä maailmasta ja Jussin suhtautumisesta elämään, mutta jäävät irrallisiksi. 

Luin tätä kirjaa koukuttuen, mitä joissain kirjallisissa piireissä ei niin arvosteta. En kyllä ymmärrä miksi. Pitäähän kirjan vangita lukijan huomio ja saada hänet odotuksen valtaan. 
Kymijoki toimi minulle täkynä, mutta kirjan asetelma oli se, mikä sai minut jatkamaan.

Mietin, miten usein aikuiset hätistelevät lapsia tieltään ja myös, miten turhaan he kokevat syyllisyyksiä asioista, joille eivät mitään voi. 

    En tiedä voiko toista ihmistä koskaan löytää etsimällä. Ehkä hänet voi tavoittaa vain pysähtymällä, sillä aito yhteys kahden ihmisen välillä ei synny analyysistä ja tulkinnasta vaan myötätunnosta ja hyväksynnästä. Se ei ole tekemistä, se on olemista.

   Merkittävintä ei ehkä olekaan se, mitä me olemme lapsillemme, vaan mitä he ovat meille.   

Mietin, miten hyviä kirjoittajia meiltä löytyykään, vähän väliä. Pidän Dinosaureenia hämmästyttävän vahvana esikoiskirjana.
Romaanin nimi vilahtaa tekstissä jo aiemmin pari kertaa, mutta selviää lopuksi kokonaan, mistä ratkaisusta pidän.  

Kirjalle luo ryhtiä jako kymmeneen lukuun, joiden nimet ovat kiehtovia, Onni ei asu täällä, Singulariteetti, Joutomaa.  

Eräs Jussin apea, pitkälle mietitty ajatus pysähdytti minut kauneudellaan:
Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. 
Ja - vielä hetken - hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.    

Kotkaniemi-foorumi ke 7.8. 2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta

Kotkaniemi Luumäellä oli Suomen kolmannen presidentin P. E. Svinhufvudin pitkäaikaisin koti, jossa perhe asui vuodesta 1908. Nykyään  se on kotimuseona ja kokouspaikkana. Talon keittiöstä on tehty kahvila, jonka nykyinen nimi on Ellen presidentin rouvan Ellen Svinhufvudin mukaan. Talo sijaitsee todella kauniilla paikalla Kivijärven rannalla, sama järvi jonka eräässä monista saarista meillä on mökki. Isolla piha-alueella on huolella hoidettu puutarha ja rantasauna sekä metsässä luontopolku, jonka varrella on myös Svinhufvudin perheen uimapaikka. 

Kotkaniemen piha-alueella järjestettiin eilen kolmatta kertaa Kotkaniemi-foorumi, turvallisuuspoliittisia teemoja käsittelevä seminaari, jonka järjestävät Kotkaniemi-säätiö, Etelä-Karjalan liitto ja Luumäen kunta. 
Foorumin nimi Rajamaa uuden äärellä kertoo tilanteesta, jossa Suomi nykyisin vihamieliseksi käyneen Venäjän naapurina ja uutena Naton jäsenmaana joutuu elämään. 
Emme ole päässeet edellisiin seminaareihin päällekkäisten menojen vuoksi, mutta nyt onnisti, ja kylläpä kannatti mennä. 

Presidentti Sauli Niinistö, Kotkaniemi-foorumi 7.8.2024. Kuva: Ume

Sauli Niinistö oli otsikoinut alustuksensa Mikä on ase, mitä on sota? 
Niinistö pohti joko paljon puhuttu eskalaatio on meneillään, kun kaikin mahdollisin nykytekniikan mahdollistamin keinoin pyritään heikentämään ja vahingoittamaan viholliseksi nimettyjä valtioita. Joku keskustelijoista mainitsikin myöhemmin, että Venäjälle sodankäynnissä 80 % on hybiridivaikuttamista ja loput, vain viidesosa, varsinaista sotaa. 
Putin on määritellyt Venäjän ideaksi laajentumisen ja on puhunut länsimaisista ihmisistä degeneroituneina hedonisteina, helppoina nujertaa. No, sehän on nähty Ukrainan kohdalla, että ei se ihan niin helppoa ole. Nyt onkin tärkeää paitsi olla vahva ja yhtenäinen myös näyttää vahvalta ja yhtenäiseltä sodan (sen varsinaisen) välttääkseen. Hybridimaailma on arvaamaton ja Venäjä arvioi meitä muiden länsimaiden ohella kaiken aikaa, joten on myös käytettävä mielikuvitusta ja koitettava ennakoida Venäjän sabotaasit.

Niinistön iso huolen aihe oli se, miten huonoon jamaan moni Europan maa on päästänyt puolustuksensa. Kun Suomen kokoinen maa on paitsi suhteellisesti niin myös absoluuttisesti parhaiten varustautuneita valtioita Euroopassa, niin voi kysyä, mitä ihmettä ne muut tekevät. 
Myöhemmin tilaisuudessa Ruotsin valtiopäivien puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, entinen puolustusminiteri Peter Hultqvist mainitsi, että Ruotsi on lisäämässä puolustusmäärärahoja tuntuvasti.
 
Ei tietenkään ole hyvä, että joudutaan aseistautumaan, mutta mielestäni on naiivia ajatella, että olisi parempi heittäytyä laajenemishaluisen naapurin hyväntahtoisuuden varaan. Suomi rajamaana on saanut olla valppaana aina, nyt koko Eurooppa alkaa tajuta, että uhkailu on totta eikä retoriikkaa. 

Kuvassa vasemmalta oikealle, toimittaja Kari Lumikero, ulkoministeri Elina Valtonen, suurlähettiläs Mikko Hautala, Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen varajohtaja Kristi Raik,
Ulkopoliittisen insitituutin vt. johtaja Mikael Mattlin ja toimittaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Tilaisuuden juonsivat eläkkeellä olevat toimittajat Kari Lumikero ja Marja Manninen. Molempien selkeästä tyylistä olen nauttinut ennenkin, Lumikeroa olen kuullut Helsingin kirjamessuilla ja Mannista meidän Reuna-kustantamon tilaisuuksissa. 
Paneelin aihe: Kansainvälisen politiikan jännitteet ja vaikutukset rajamaahan.

Mieleeni jäi tästä paneelista joitain asioita, vaikka muistiinpanoni ovatkin erittäin niukkoja ja aukkoisia. En suinkaan nukahtanut, vaan keskityin niin kovasti kuuntelemaan.
USA:ssa Suomen suurlähettiläänä toimiva Mikko Hautala kertoi, miten viralliset tapaamiset myös venäläisten diplomaattien kanssa sujuvat ja yhteydet on säilytetty, vaikkakin keskustelujen sävy on erilainen kuin ennen.
Mikael Mattlin totesi, että yhteys kansalaisjärjestöihin ja yksityishenkilöihin Venäjällä on tällä haavaa mahdotonta, koska rehellinen mielipiteidenvaihto on vaarallista, mutta Venäjä-tuntemusta ja venäjän kielen taitoa on syytä pitää yllä. 
Elina Valtonen selvensi, että Venäjä-tuntemustakin on monenlaista, paljon muutakin kuin se ruohonjuuritaso. 

Pauliine Koskelo, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva:Ume

Kahvin ja Ellen Svinhufvud -leivoksen jälkeen puhui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari, entinen Suomen korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, ja hyvin puhuikin. 
Alustuksessa vastattiin kysymykseen horjuvatko oikeusvaltion periaatteet Euroopassa. Eivät horju. 
Tämä kysymyshän on nostettu esiin erään tehokkaan hybridiaseen, välineellistetyn maahanmuuton, yhteydessä. 

Koskelo nosti esiin Olaf Scholzin 27. helmikuuta 2022 puheessaan Saksan liittopäivillä - vain muutama päivä Venäjän Ukrainaan suuntaaman suurhyökkäyksen jälkeen - käyttämän sanan Zeitenwende (käännekohta, ajanmuutos), josta tuli  Saksassa vuoden sana ja jota on paljon sen jälkeen siteerattu. 
Lait ja yhteiset sopimukset vanhenevat, mikään ei ole kiveen hakattua. Se mikä toimi pakolaisten palauttamisessa 50-luvulla ei toimi enää tällä hetkellä näissä olosuhteissa. 
Jos vieras vihamielinen valtio kontrolloi toisen valtion maahanmuuttoa, toteutuvatko silloin ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet pakolaisten tulomaassa? Onko meidän pakko ottaa jopa aseistautuneita rajan yli pakolaiseksi tulevia, koska aivan eri oloihin, vainoja pakenevien pelastamiseksi suunniteltu järjestelmä on kaapattu sodankäynnin välineeksi?  
Koskelo nosti esiin myös pakolaisten oman vastuun. Miksi he lähtevät jonkun somehoukuttelun perässä Venäjän kautta länteen? Kaikki on nykyään netissä, kyllähän heidän täytyy tietää myös näistä hybridi-iskuista, onhan niitä järjestetty muillakin rajoilla, mm. Valko-Venäjältä käsin Puolan suuntaan. 
Mietin jälkeenpäin, että eri juttu on jo aiemmin Venäjälle tulleet, joille annetaan vaihtoehto tykinruuaksi sotaan tai rajan yli Suomeen.
Vaikea kysymys, mikä on ollut tarkoituskin. Venäjällä halutaan osoittaa meidän humaanien ihmisten (hedonististen ja heikkojen, hah) rakentamien sääntöjen toimimattomuus ja se miten me rikomme omia sääntöjämme ja olemme huijattavissa.  

Vasemmalta oikealle juontaja Kari Lumikero, Energiateollisuus ry:n toimitusjohtaja Jukka Leskelä, entinen pääministeri, pääministeriyden  jälkeen OECD:n apulaispääsihteeri ja Kaupan liiton toimitusjohtaja Mari Kiviniemi, eduskunnan puolustusvaliokunnan pj. ja Etelä-Karjalan maakuntahallituksen pj, Jukka Kopra, strategisen viestinnän asiantuntija Anneli Ahokas 
ja juontaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Toisen paneelin aihe kuulosti erittäin tärkeältä: Miten Suomi vastaa hybridivaikuttamiseen?
Juontajat olivat tarkkoina konkretiasta, siitä, että kerrotaan ihan seikkaperäisiä esimerkkitapauksia siitä, mitä hybridivaikuttamista on ollut ja mitä uuttta mahdollisesti voisi tapahtua. Tulevia kukaan ei pysty tietämään, pitää olla valppaana. Kaikki epämääräinen, hämärä toiminta on rekisteröitävä.
Jo tapahtuneesta on paljon esimerkkejä. Me tiedämme isoja ja pieniä vahingontekoja meillä ja muualla. Kykymme tunnistaa niitä on kasvanut. 
Jos johonkin yhtiöön hiippailee tyyppi kyselemään huonolla suomella Penaa, käynnin tarkoitus on todennäköisesti paikan ja sen turvatoimien nuuskiminen tulevia tihutöitä varten. 
Hämärretyissä, ei vielä sodaksi laskettavissa teoissa on usein kohteina vesi, energia, tietoliikenne, ruokahuolto ja terveydenhuolto.  
Venäjä pyrkii heikentämään meidän luottamustamme virallisiin instituutioihin paitsi yrittämällä osoittaa niiden haavoittuvuuden ilkiteoilla myös pommittamalla meitä jatkuvalla informaatiovaikuttamisella. Trolliarmeijat soluttautuvat keskusteluihin luotettavan tuntuisina hahmoina ja moitiskelevat milloin mitäkin tahoa tai toimijaa korruptoituneeksi ja puolueelliseksi kähmijäksi. Meidän suomalaisten luottamus viranomaisiimme on kuitenkin yhä suurta, 82% luottaa siihen, että viranomaiset osaavat tehtävänsä ja suojaavat meitä kriisin tullen. Eurooppalainen keskiarvo on 53%. 
Hybridivaikutuksia on lievistä teoista vakaviin, äärimmäisinä oudoissa olosuhteissa onnettomuuksiksi lavastetut murhat.

Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä torjuakseen itseensä kohdistuvan hybridivaikuttamisen? Medialukutaito on tärkeintä. Kriittinen silmä. Ei pidä uskoa kaikkea, sosiaalinen mediahan on itse asiassa vain mielipidealusta. Pitää osata epäillä, syväväärennykset on tehty taitavasti.

Tässä muutamia esille tulleita asioita. En pannut ylös, kuka sanoi mitäkin, mutta tärkeintähän on se yhteinen viesti, mitä myös Peter Hultqvist korosti englanninkielisessä puheessaan, joka oli kuin juhlapuhe, vaikuttava ja ylevä.

Peter Hultqvist, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva: Ume

Hultqvist piti pohjoisen yhteistyötä erittäin tärkeänä. Viestin Ukrainan tukemisesta on oltava yhtenäinen, vahva ja kirkas. Kyseessä on paitsi Ukraina myös koko maailmanjärjestys. 
Myönnytykset imperialistisesti toimivalle Venäjälle johtaisivat vain uusiin sotiin. 
Hultqvist mainitsi Mauno Koiviston kirjan vuodelta 2001 Venäjän idea vanhana tietokirjana, joka on tullut ajankohtaiseksi.
Mitään ei tapahdu nopeasti, arveli Hultqvist, vaan edessämme on vuosien jopa vuosikymmenten uhka. 
Hultqvistin puheesta jäivät kaikumaan sen loppusanat:"Unity, unity, unity." (yhtenäisyys)

Kotkaniemen päärakennus.
Museoon kannattaa tulla muutoinkin kuin tapahtumien aikaan. Siellä on pysyvän kotimuseonäyttelyn lisäksi myös vaihtuvia teemanäyttelyjä. Talon historia on mielenkiintoinen. Ellen -rouva piti yläkerran huoneissa täysihoitolaa 1910-luvulla miehensä ollessa karkotettuna Siperiaan. Talossa on jäljellä entisajan tunnelma. Kuva: Ume

Järjestelyt seminaarissa toimivat hyvin. Kuljetukset hoidettiin muutaman kilometrin päästä parkkialueelta koko päivän sukkuloivilla pikkubusseilla, kahvitarjoilu 400 ihmiselle sujui mutkattomasti, koska kahvipisteitä oli niin paljon. Tilaisuuden alussa olisi ollut myös lounas, mutta jätimme sen väliin. Ensi vuonna varaamme myös lounaan, koska pöydät idyllisessä puutarhassa näyttivät niin houkuttelevilta paikoilta nauttia soppaa ja keskustella. Talon vessojen lisäksi alueelle oli tuotu bajamajoja, niissäkään ei syntynyt ruuhkaa. 

Pidän plussana sitä, että tilaisuudessa keskityttiin asioihin, myös yleisökysymyksille oli varattu aikaa eikä ryhmäselfietouhuilua ollut.
Eikö sitä tapahdu nykyään melkein kaikissa asiatilaisuuksissakin?

Mietimme muutaman ihmisen kesken, oliko miinusta, ettei eri tavalla ajattelevia ollut väittelemässä, esim. tuosta hybriditulijoiden palauttamisesta. 
Mielestäni tähän tilaisuuteen ei ollut hyvä tuoda kiistoja. Unity, unity... sitähän me haluamme viestiä. 
Kyllä tätäkin tapahtumaa on tarkkailtu, ja kaikkea mitä siitä kirjoitetaan voidaan myös väärentää, tehdä pilkkameemejä, korostaa pieniäkin mielipide-eroja jne.
Minun mielestäni me toimimme terveen järjen ja itsesuojelun periaatteen mukaan, kun emme anna Venäjän valita meille tulijoita. Olen myös iloinen siitä, että me luotamme viranomaisiimme ja tajuamme epäillä lukemaamme.

Kotkaniemen Ellen Svinhufvud -leivos, 6.8.2024. Kuva: Ume

Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä ja animaatiolokuvien tekijä.
Hän on tehnyt sekä kriitikoiden että lukijoiden suosioon päässeitä sarjakuvaromaaneja omista kokemuksistaan paikoissa, joissa on asunut Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa ja lastensa kanssa. 

Shenzen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta kertovat Delislen matkakokemuksista Aasian maissa ja Merkintöjä Jerusalemista hänen havainnoistaan Israelissa elokuusta 2008 heinäkuuhun 2009. Kirja julkaistiin 2011 nimellä Chroniques de Jérusalem ja sen on suomentanut seuraavana vuonna Saara Pääkkönen.
Kirjan tekee tällä hetkellä erityisen kiinnostavaksi se, että Delislen vuoteen sisältyy myös yksi Gazan sodista, operaatio Valettu Lyijy.

Merkintöjä Jesrusalemista on päiväkirja niistä asioista, jotka kiinnittävät Delislen huomion ristiriitaisuudellaan, hassuudellaan tai järjettömyydellään.
Hän ei ole uskonnollinen ja voi siksi kommentoida objektiivisesti Israelin uskontoja ja niiden sisällä olevia ryhmittymiä.
Elämä monikansallisessa ruuhkaisessa Jerusalemissa on vaikeaa, koska eri uskonnoilla on eri juhlat ja vapaapäivät. Elämää hankaloittavat lukuisat rajanylityspaikat ja se, ettei koskaan tiedä, ovatko kaupat, virastot ja nähtävyyspaikat auki vai kiinni ja onko jokin ruoka-aines peitetty kaupassa muovien taakse, koska sen syöminen on tiettynä aikana kielletty.
Väkivalta on läsnä arkipäivässä niinkin hassuna näkynä, että lenkkeilijäporukassa joku juoksee iso kivääri selässään.  

Rabbi julistaa perjantaisin sapatin alkaneeksi puhaltamalla torveen torilla ikivanhan perinteen mukaan, mutta nykyajan torimyyjät heittävät häntä nauraen kesäkurpitsalla selkään ja hän pakenee suojaisaan kotikortteliinsa. Pyhä ja maallinen sekoittuvat. 

Vieraille riittää turistinähtävyyksiä. Kolmella isolla uskonnolla, juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on osin yhteiset, osin erilliset pyhät paikkansa erittäin ahtaalla alueella. Pyhän haudan kirkkoa hallinnoi kuusi kristillistä kirkkokuntaa, joilla kaikilla on tarkasti määritelty hoitovastuunsa, mutta käytännössä kirkosta huolehtii eräs arabisuku. Uskonnot näyttävät elävän sopusoinnussa keskenään vihollisenaan maallistuminen ja vielä pahempana poliittiset ambitiot, joissa uskontoja käytetään hyväksi.
Kuvatessaan ihmisten arkea Jerusalemin alueella Delisle antaa kiinnostavaa tietoa, jota poliittiset katsaukset eivät näytä. 

Delisle vetää piirrostyöpajoja ja ihmettelee valtavan suuria tasoeroja ryhmien välillä.

Kun hän opettaa sarjakuvaa modernille naisryhmälle, vanha tiukan linjan uskovainen mieshenkilö pauhaa lähettyvillä kuin itsekseen silmät maahan luotuina  ja naiset kertovat hänen moittivan heitä, mutta katsovan muualle koska kohti katsominen on kiellettyä.

Sarjakuvatyöpajoja pidetään myös Sanna Hukkasen matkapäiväkirjassa Taiga, Etnograafinen matkakertomus. Hukkanen kulkee Venäjällä suomensukuisten kansojen keskuudessa moskovalaisen tulkkinsa Annan kanssa. 
Kirja on julkaistu viime vuonna, se kertoo ajasta Venäjän syrjäseuduilla juuri ennen koronaa ja Ukrainaan hyökkäämistä.

 

 

Venäjällä ei ole sarjakuvan perinnettä. Sanomalehdissä ei ole strippejä ja tätä taidemuotoa on pidetty jopa länsimaisena propagandana. Kaikki on kurseille osallistuville uutta, mutta he saavat yleensä pian kiinni asian ytimestä ja innostuvat piirtämään. Monet valitsevat aiheeksi oman ryhmänsä syrjityn aseman.
Osallistujien taso Hukkasen kurssien kesken vaihtelee hurjasti kuten kollegallaan Delislellä Jerusalemissa. Kuvaamataidon opettajiksi kouluttautuvat saattavat olla heikompia ideoiltaan kuin täysin kouluttamattomat ihmiset.

Monikulttuurisuus Venäjällä on ollut sitä, että vähemmistökansat ovat saaneet tanssia ja esiintyä näytösluonteisesti kansallispuvuissaan, mutta omankielinen radioasema ja kirjallisuus on ollut liikaa. Neuvostoliiton hajottua vähemmistökielinen julkaisutoiminta oli elpynyt joksikin aikaa, kunnes sitä alettiin taas systemaattisesti vähentää. Uusi kielilaki on nyt estänyt sen sekä myös omankielisen opetuksen kouluissa.
 
Saamelaisalueille on tehty teemapuistoja, "etnoparkkeja", kuten reservaatteihin USA:ssa. Tyyli saattaa olla aika raflaava. Erään puiston kuuluisin nähtävyys on puu, jonka muodossa voi nähdä Leninin profiilin.

Tämäkin kirja kertoo paljon yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Se vie ajatukset siihen, miten Venäjällä oli jo paljon ennen sodan aloitusta ryhdytty puhdistuksiin aitovenäläisyyden korottamiseksi ja vähemmistöryhmien hävittämiseksi.
Ollaan kaukana tasa-arvosta, kun vähemmistökansojen nuoria miehiä kerätään ja huijataan ensimmäisinä sotaan. Myös muualta maahan opiskelemaan tai töihin tulleita yritetään lahjoa rintamalle "lihaksi". 

Tällä hetkellä Sanna Hukkanen ei voisi tehdä tällaista matkaa.
Toivottavasti joskus tulee sellainen maailmantilanne, että se on taas mahdollista. Mutta mikä lienee silloin suomalais-ugrilaisten ihmisten asema?
Löytävätkö tutkijat heitä enää?

PS
Kiinnostuin Guy Delislen kirjoista Esmeraldan ansiosta (Esmeraldan eetos) ja Sanna Hukkasen kirjoista Hikkaj'n (Hikatusta) ansiosta. Kiitokseni heille!

PS2
Olen aiemmin kirjoittanut Sanna Hukkasen sarjakuvakirjasta Juuri. Tesktistä tuli "hieman" omiin muistoihinikin rönsyävä. Jos jaksat lukea, niin täältä (klik) löytyy. 

Anna Soudakova, Varjele varjoani

 

Anna Soudakova on lapsena Pietarista (silloinen Leningrad) Suomeen muuttanut kieltenopettaja. Varjele varjoani (2022) on hänen toinen maahanmuuttoa tarkasteleva sukuromaaninsa. Esikoisteos Mitä männyt näkevät (2020) sai paljon kiitosta ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Myös Varjele varjoani on ollut sekä kriitikoiden että lukijoiden suosiossa. 

Miten paljon elämä voikaan muuttua yhden sukupolven aikana!
Vera ja Georgi perustavat 80-luvulla ensimmäisen yhteisen kotinsa seitsemän neliömetrin huoneeseen keskelle Leningradia ns kommunalkaan. Kommunalkat olivat yhteisasuntoja, entisiä yhden perheen isoja huoneistoja, joiden makuuhuoneissa asui yksi tai useampi ihminen. Kymmenkunnalla perheellä saattoi olla yhteisenä vain yksi keittiö, vessa, kylpyhuone ja eteistilat, joten sopeutumiskykyä tarvittiin. Nuoren parin asunto järjestyy kun Georgin äiti jättää heille huoneensa, pakkaa tavaransa ja muuttaa ystävän datšalle maalle. 
Kun elämä käy liian vaikeaksi Neuvostoliiton hajoamisen alla ja Suomen presidentti Mauno Koivisto järjestää inkerinsuomalaisen taustan omaaville venäläisille mahdollisuuden muuttaa Suomeen, nuori perhe, jossa on nyt jo kouluikäinen tytär, tarttuu tilaisuuteen.

Suomessa asunto järjestyy Turusta Varissuolta. Siirtyminen yhdestä huoneesta kokonaiseen huoneistoon, jossa on oma kaappi jopa imurille, tuntuu uskomattomalta. Kaikki on uudessa maassa outoa, äärimmäisen siistiä ja järjestäytynyttä, lähikaupan tuotevalikoima häikäisee ja aiheuttaa paniikkia, myyjätkin ovat oudon hymyileviä. Kieli on outoa, nopeiten sen oppii koululainen Nina, joka näyttää muutoinkin sopeutuvan parhaiten. Vera pääsee töihin taidemuseoon ja saa vähitellen samoja töitä kuin Leningradissa, Georgi taas joutuu huonon suomen kielen taitonsa ja englannin kielen osaamattomuutensa vuoksi jättämään uransa. Kunnianhimoisesti omalla urallaan edenneelle geologian tohtorille tukien vastaanottaminen tuntuu nöyryyttävältä. Onneksi ystävän kautta löytyy töitä autoalalla. 

He olivat pyytäneet huonetta, mikä oli synnyttänyt ymmärtämättömyyttä, sitten ihmetystä ja lopulta epäuskoa. Virkailija yritti ensin selittää, mutta näytti sitten paperilta pohjapiirrosta. (- - -)
Nina heittäytyi huoneensa lattialle ja lauloi. Vera ja Georgi seisoivat käsi kädessä olohuoneessa ja kuuntelivat kodin kaikua. Niin paljon valkoista! He eivät tienneet mitä heidän kuuluisi tehdä kaikella sillä tilalla, kaikilla niillä hyllyillä. Mistä aloittaa? 
Aurinko paistoi olohuoneen suuresta ikkunasta ja lämmitti Veran poskea. Jos näin kerran täällä kuului elää, niin kyllä he sen oppisivat. He täyttäisivät valkoisen tyhjyyden väreillä.
Ja he lähtivät hakemaan matkalaukkujaan turvakodista. 

Kyllä he sen oppisivat... ? 

Hän ei tiedä paikkaansa täällä. Hänestä tuntuu koko ajan siltä, että hän on varastanut tämän nurkan, missä yrittää elää elämäänsä.

Myös Veran vanhemmat muuttavat Varissuolle, kun heidän tuntemansa Neuvostoliitto hajoaa ja kaikki muuttuu oudoksi.
Äiti vaatii Veralta suoraselkäisyyttä, puistelee päätään tämän huonolle pukeutumiselle ja vahtii Ninan kasvattamista venäläisen kurinalaisesti suomalaisen vapaamielisyyden keskellä.
Vanhempi maahanmuuttajaväki tuhahtelee yleensäkin suomalaisille tavoille ja elää pienessä piirissään omia juhliaan juhlien. 

Nina kasvaa rusettipäisestä pikkutytöstä opiskelijaksi, joka tekee gradua ympäristön vaikutuksesta maahanmuuttajaidentiteettiin eikä löydä vastausta kysymykseen, mikä on hänen oma paikkansa. "Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?"
Suomalainen aviomies Ossi etenee urallaan, verkostuu ja vaurastuu. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Nina alkaa pelätä. Hän pelkää työttömyyttä, terveyden menetystä ja lastensa, Pietarin ja Irman, tulevaisuutta. Ossille kaikki on selvää ja yksiselitteistä, lasten kasvatuskin. Hän on rento isä, joka osaa lastensa kieltä. Jaksaako hän kuulla Ninaa? Miten heidän avioliittonsa käy?
Eletään jo aikaa jolloin Venäjän kaduilla ulkomaisia tuotteita mainostavat taulut ovat muuttuneet valtaviksi Z-kirjaimiksi, ja julisteissa lukee "rauhan puolesta". Teini-ikäinen poika Pietari ei halua itseään kutsuttavan Petjaksi. Pieni Irma rakastaa venäjänkielisiä loruja. Milloin hän kieltäytyy menemästä isovanhempien mökille, nostalgisesti datšaksi sisustettuun vapaa-ajan asuntoon, jossa saa puhua vain venäjää? 

Pidän tässä romaanissa aivan kaikesta. 
Kirjassa on hyvä rakenne ja ilmaisuvoimainen kieli. Miljöön kuvaus on kaunista, olkoon kuvauksen kohteena sitten asunto tai kokonainen kaupunki. 

Maria Andrejevnan koti oli täynnä elettyä aikaa, hapsuisia lampunvarjostimia, koristeommeltuja liinoja, valokuvia, ikoneita, kirjoja. Sänky oli pedattu tilkkutäkillä, sen päällä oli suuri pitsityyny. Pitkien kynttilöiden liekit heijastuivat toilettipöydän peileistä, ja erkkeri-ikkunan yläosassa keimaili kolme maalattua satuolentoa: tulilintu, tuuliori sekä kultajoutsen. Vanhoista saduista tutut hahmot olivat olleet isän lahja pienelle tyttärelleen. 

Maria Andrejevna on kommunalkan vanhin ja sen alkuperäinen asukas. Itse asiassa hän asuu omassa kodissaan. Hänen isänsä oli ollut tsaarin palveluksessa ja saanut perheelleen lahjaksi upean asunnon, jonka huoneet jaettiin ja isoimpiin niistä rakennettiin väliseinä, kun "kaiken hyvän jakamisen pakko saavutti talon ylimmän kerroksen". Maria asuu lapsuuden makuuhuoneessaan, lausuu runoja ja on ystävällinen äitihahmo kaikille. Talossa asuu monenlaista väkeä, jotkut ovat asuneet jo pitkään, kuten juutalainen lääkäri Jakov Lvovitš, Afganistanin veteraani Petrovitš ja Georgin lapsuudenystävä underground-valokuvataiteilija Borja (Boris) Smelov, jonka näyttelyn Vera ehkä saisi kuratoida myöhemmin Suomessa. Kaikki hahmot on kuvattu, niin että heidät näkee silmissään. 

Googlasin Boris Smelovin. Mahtavia mustavalkokuvia!

Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kussakin liikutaan edestakaisin ajassa erilaisten tapahtumien ja muistojen mukana. Ensimmäinen osa kertoo Leningradin ajasta, toisessa ollaan 90-luvun Varissuolla, kolmannessa ja neljännessä 2000-luvulla ja aivan viime vuosissa. 

Dialogi on luontevaa ja kerronnassa on haikea ja kaunis sävy silloinkin kun se sisältää kriittisiä kysymyksiä.

Minua jäi askarruttamaan kotoutumisen vaikeus.
Kun Vera keskustelee entisen kommunalka-ystävänsä Emman kanssa, joka on päätynyt Ruotsiin Kuninkaalliseen filharmoniseen orkesteriin, ruotsalaistunut ja ihastunut kaikkeen uudessa kotimaassaan, hän sanoo, että ymmärtää ystäväänsä, mutta kokee oman suomalaistumisensa toisin. Hän sanoo rakastavansa suomalaisia ja näkevänsä että he ovat vapaita ihmisiä.
Mutta en usko, että koskaan pystyn muuttumaan heiksi, ajattelemaan samoja vapaita ajatuksia, unelmoimaan suuria. 

Kun Nina on lukionsa vanhaintasseissa, hän suree sitä, että tansseja katsomaan tulleet äiti, mummo ja vaari eivät yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Illalla hän karkaa yhteisestä illanvietosta venäläisten bileisiin, joissa on aluksi tuttua ja hauskaa, mutta lopuksi ei. Miksi? Miksi hän ei jatkanut iltaa tutussa lukioporukassa, jossa hänellä on hyvä ystäväkin ja pientä ihastusta ilmassa? 

Kirjan nimi "Varjele varjoani" on Joseph Brodskyn runosta "Kirjeitä seinälle". 

Olet oikeassa: täytyyhän jotakin olla myös takanapäin.
Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni
ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan, 

ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain.

Soudakovan kirjaa lukiessani tuntui monessa kohtaa siltä, että olen ollut vierestä  todistamassa sitä, mistä hän kirjoittaa. Olemme tunteneet Kuhmon ystävyyskoulutoiminnan kautta erään venäläisen perheen 80-luvulta asti. Heidän tyttärensä asuu nykyään perheineen Helsingissä.
En halua juttuni venyvän liian pitkäksi, joten kirjoitan ehkä vielä oman kirjoituksensa tämän kirjan kouluun liittyvistä huomioista ja siitä "kulttuurishokista", kun vierailimme O:n kanssa toistemme luokissa, joissa oli aivan erilaista. 
Itselläni on ollut pari isoa muuttoa, joiden kautta eläydyin vahvasti Veran, Georgin ja Ninan tuntoihin. Eivät ne tietenkään ole olleet lähellekään yhtä järisyttäviä kokemuksia kuin heidän muuttonsa, mutta tiedän kuitenkin, mitä on vierauden tunne ja pelko siitä, että uusi paikka ei ala tuntua kodilta.  

Kaiken mä ajoissa hoksaan...?

 

Aukesi hehkuva ruusu
vieressä orvokin armaan.
Liljakin havahtui kukkaan,
tuulelle nyökkäsi varmaan.

Korkean taivahan alla
Leivosten laulelu helkkää.
Metsässä soi satakieli
raikuen riemua pelkkää.

Georgia, kukkiva maamme,
rakkahin tervehdys sulle!
Ystäväin, oppia hanki
maallesi ylpeydeks tullen. 

Kukas se noin lyyrisesti helkyttelee - no eräs Josif vain muiden hommiensa ohella.
Sama herkkä Josif muuttuu välistä aivan pieneksi ja avuttomaksi vauvaksi, jota Nadja-vaimon pitää kylvettää, asettaa potalle ja hellitellä. Hän kirjoittaa lepertelylappusia Ainoalleen, naiselle, johon luottaa ja jonka uskoo ymmärtävän ja puolustavan häntä kaikissa olosuhteissa.

Tatka!
Jot tinä ei täättä anna monta tuukko, lupeen ikkeen heti. Tuukkoja oikein paljon.
Josif. 

Josif tunnetaan paremmin sukunimellään Stalin, Tatka (Nadja) on hänen toinen vaimonsa Nadežda Allilujeva, joka eli vain 31-vuotiaaksi.  Hänen kuolemansa on määritelty itsemurhaksi sydämeen ampumalla. 
Pariskunnalla oli paljon riitoja paitsi miehen uskottomuuden vuoksi myös siksi, että tavallisesta kansasta eristettynä pidetty Nadja sai salanimisenä opiskellessaan tietää miehensä hirmuvallasta valtion johtajana. Hän järkyttyi kohdatessaan junamatkallaan ukrainalaisen nälkää näkevän lapsen, jolle ei ehtinyt viedä leipää ennen kuin juna lähti liikkeelle. Vilja-aitan vilja vietiin muualle. 

Olga Trifonova on kirjoittanut vuonna 2001 romaanin Ainoani, jossa hän kertoo Nadežda Allilujevan elämästä pohjautuen tositapahtumiin.
Trifonova on määritellyt kirjansa versioromaaniksi, koska se on eräs versio siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Henkilöt ovat kirjassa oikeilla nimillään, tapahtumat ja niiden ajankohdat ovat totta ja kirjeet autenttisia. Kirjailija on tehnyt ison tutkimustyön arkistoissa, jotka ennen Putinin valtakautta olivat käytössä, ja täyttänyt mielikuvituksellaan puuttuvat aukot. 
Kauno- ja tietokirjailija Trifonova tunnetaan miehensä, kriittisesti kirjoittaneen ja sensuurin rajalla taiteilleen kirjailijan Juri Trifonovin perinnön vaalijana ja Stalinin vainoja esittelevän Talo rantakadulla -museon johtajana. Museo on ollut kiinni tammikuusta lähtien. Trifonova on aivan viime aikoinakin kritisoinut Stalinin ajan kaunistelua ja sitä millaisena sankarina, "kansojen isänä", Josif Stalin esitetään. 

Seurasin Kymi Librissä Ainoani- romaanin suomennoksen julkaisutilaisuutta, jossa Idiootti-kustantamon Tuukka Sandström haastatteli suomentajaa Päivi Nenosta. Tuukka Sandströmillä on myös iso osuus kirjassa. Hän on kirjoittanut loppuun listan huomautuksia, jossa saamme lisää tietoa ja peräti 16-sivuisen luettelon kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Aika monen henkilön esittely päättyy tietoon teloitustavasta ja -paikasta. 
Kirjaa ei ole käännetty muille kielille.    

Päivi Nenonen on asunut pitkään Pietarissa ja nähnyt läheltä Putinin Venäjän ilmapiirin muuttumisen. Tällä hetkellä hän asuu Suomessa. Häneltä on julkaistu myös runoteoksia ja elämästä Pietarissa kertova kirja Maleskelulupa.
En osaa venäjää, mutta koen Ainoani-suomennoksen erittäin onnistuneena. Dialogi on luontevaa ja runot, muutkin kuin tuo alussa lainaamani, todella onnistuneita.

Trifonovan kirja tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Luen sitä parhaillaan.
Pysähdyin miettimään, miten tärkeää on käydä rehellisesti läpi menneisyyden rikkomuksia niin, että ne eivät pääse toistumaan tänä päivänä, olkoon kyse valtioiden asioista tai yksityisen ihmisen elämästä. 
Se että ihminen runoilee, puhuu hellästi puolisolleen ja rakastaa omia lapsiaan yli kaiken ei takaa, ettei hän haudo toisten lasten hävittämistä.
Ihmisillä voi olla käsittelemättömiä traumoja ja mielenterveyden puutteita, jotka tekevät heistä sopimattomia tiettyihin tehtäviin, jotka vaikuttavat muiden elämään.
Haluan sellaisen "kuluttajansuojan", että tiedän oman maani valtion johdossa olevien ihmisten omaavan humanistisen maailmankuvan, johon ei kuulu rasismin ja fasismin ihailua, levittämistä ja vaivihkaista toteuttamista. Se ei voi olla liikaa vaadittu demokraattisessa valtiossa!
Vielä vähän aikaa sitten se olisikin ollut itsestäänselvyys.  
  

Trifonovan kirjan alla on kuvassani Helsingin Sanomien kolumni, jossa toimittaja Vesa Siren käsittelee runoilija Fjodor Tjuttševin runossaan vuonna 1866 luomaa myyttisromanttista kuvaa Venäjästä slaavilaisten kansojen pelastajana, jota ei voi järjellä ymmärtää eikä millään yhteisellä mitalla mitata, koska se on niin erityinen.
Erityinenpä hyvinkin, mutta kysymys kuuluu - missä asioissa erityinen?

Palatakseni Nadjaan ja Josifiin, molemmat kirjoittavat. Kun Josif lahjoittaa Nadjalle päiväkirjan, hän epäilee tämän kirjoittavan siihen jotain laimeaa ja sommitteleekin itse malliksi alkurunon.

Kirjoitan koneella nopsaan.
Rivit on selvät ja suorat.
Kaiken mä ajoissa hoksaan, 
toisin kuin porvarishuorat!

Matkalla Tallinnassa 1: kannanottoja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa

Kadriorgin puisto

Olimme mieheni kanssa kolmen päivän pikku lomalla Tallinnassa.
Talvi on mennyt paljolti kotioloissa ja tajusimme, että "elu on lühike" eikä kannata "paigale jääda". Kylläpä tulikin kävellyksi, joka päivä kymmenisen kilometriä. Nuo viron kielen ilmaisut nappasin ohimennen näkemistäni mainoksista. Mietin, onko suomi virolaisista yhtä veikeää kuin viro meistä. Maistelkaa nyt tätäkin: "Uste avamiseks vajuta nuppu" (avaa ovi painamalla napista). 

Edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt jo muutama vuosi ja kaupunki oli tällä välin kaunistunut entisestään.
Englannin kielen käyttö on nykyään Tallinnassa yhtä yleistä kuin meillä Suomessa.
Nuoret tarjoilijat puhuvat järjestään suomalaisille turisteille hyvää englantia, ei suomea kuten joskus ennen. 
Vihreä siirtymä näkyy kaikkialla. Kaasulla kulkevien bussien laidoissa on isot tekstit "See buss on roheline" (tämä bussi on vihreä), ja hotellihuoneissa ei vaihdeta pyyhkeitä ja lakanoita kahden yön yöpyjille, mikä on todella järkevää.   

Käveleminen vieraassa kaupungissa on palkitsevaa, koska kaiken aikaa kokee uutta: näkee uusia maisemia, rakennuksia ja puistoja, puhumattakaan kiinnostavan näköisistä ihmisistä, kuulee keskusteluja eri kielillä (tällä kertaa turisteina suomalaisten ohella erityisesti japanilaisia ja amerikkalaisia) ja haistaa erilaisia aromeja. 
Mielenosoitusaita Venäjän suurlähetystön edessä jalkakäytävän reunalla oli tämän reissun sykähdyttävin näky. Kylttejä oli kymmeniä metrejä.

Tässä kyltissä on Tallinnan venäläisten mielipide, ja oikealla kuvassani osittain näkyvässä tekstissä  pyydetään vapauttamaan Venäjä, Venemaa, Putinin vallasta. Alla oleva teksti selventää asian.

Poliisit vartioivat katua. Kaikki oli aivan rauhallista.

Kuvan alaosa näyttää karun vertauksen: natsien keskitysleirin uuni, ja teksti kertoo, että nyt kaikki on samaa kuin silloin.

Miten ihmeessä on päässyt käymään niin, että venäläiset (osa venäläisistä) on saatu omaksumaan uusi merkitys sanalle "natsi"? Putinin ja hänen lähipiirinsä ideologiassahan se tarkoittaa yleensä länsi-ihmistä ja jokaista, joka arvostelee Venäjää. Myös juutalainen Ukrainan presidentti on heidän vihapaasauksissaan natsi. 

Osa venäläisistä... ? Yle Areenasta löytyvä Ulkolinja-ohjelma "Russian rupture" kertoo venäläisten jakautumisesta heihin jotka näkevät selkeästi, miten heitä petetään, heihin jotka eivät näe ja heihin jotka kyllä näkevät, mutta peittävät silmänsä koska mitään ei voi tehdä ja totuus on liian kauhea kohdattavaksi.
Isälle, jonka poika lähti sotaan saamaan kokemuksia (kyllä - kokemuksia, materiaaliksi runoihinsa) ja kuoli tässä projektissa, on tärkeää surra poikaansa sankarina. Mitä tapahtuu, kun hän tajuaa totuuden?
Selkeimmin näkevät ovat protestoineet, mutta yhä useampi heistä on paennut, koska vankilasta ei voi vaikuttaa, uskomailta käsin ehkä vähän.


  

Piti pysähtyä kahvilaan miettimään sodan hulluutta ja katselemaan elämää kadulla.  Joko tänä vuonna rauha palaa Eurooppaan? Ja millainen rauha?