Paolo Giordano, Tasmania

 

Paolo Giordano on teoreettisen fysiikan tohtori ja kansainvälisesti tunnetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hän väitteli vuonna 2010 hiukkasfysiikasta ja oli jo pari vuotta sitä ennen julkaissut ensimmäisen romaaninsa Alkulukujen yksinäisyys, joka on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.
Giordano on julkaissut esikoisromaaninsa jälkeen kolme romaania Ihmisruumis 2012, Jopa taivas on meidän 2018 ja Tasmania 2022 sekä elämää koronapandemian aikana käsittelevän päiväkirjanomaisen teoksen Tartunnan aikaan 2020. 

Tasmania kertoo nelikymppisen päähenkilönsä Paolon kautta aikamme ihmisten ja erityisesti hänen oman ikäluokkansa ihmisten hapuilusta ja peloista, yrityksistä hallita omaa elämäänsä ja ymmärtää, mitä tapahtuu planeetallamme. 
Paolo ja hänen kaksi tieteen parissa työskentelevää ystäväänsä, Giulio ja Novella, ovat kaikki kriisissä parisuhteissaan ja hyvin huolissaan maailman tilasta. He ovat varakkaita ja menestyneitä, mutta onnettomia. He matkustavat konferenssista toiseen ja toisiaan tapaamaan milloin minnekin, "notkuvat netissä" hukaten aikaansa ja tuntevat syyllisyyttä huonosti hoidetusta vanhemmuudesta ja muista ihmissuhteista.

Pilvillä on kirjassa monta merkitystä. Yksi kaveruksista, Novelli, tutkii pilviä ja tekee niissä tapahtuvista muutoksista ennusteita. Paolo on kirjoittamassa kirjaa Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista, joilla oli tuhoa kylvävä pilvi. Pilvipalvelut ovat nykyaikaa, hyvässä ja pahassa. Paolo ehdottaa Novellille yhteisen kirjan tekemistä ja ideoi nimeksi kirjalle Pilvien herra, mutta Novelli käyttääkin Pilvien herraa lupaa kysymättä lehtikolumninsa nimenä, mikä tuntuu Paolosta petokselta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Italiaan ja Ranskaan, suurin kaupunkeihin, joiden lentokentillä tapahtuu vähän väliä terroritekoja, ei Tasmaniaan, kuten kirjan nimi saattaa johtaa ajattelemaan. Nimi Tasmania viittaa paikkaan, jossa pystyisi elämään parhaiten, jos luontokato tekee nykyisistä asuinpaikoista elinkelvottomia. 

Ilmastonmuutoksen ja terrorismin ohella kirjassa käsitellään monia muitakin aikamme ongelmia ja ilmiöitä: covid-pandemiaa, taloudellista taantumaa, mielenterveysongelmia, woke-kulttuuria ja metoo-liikettä.
 
Novelli on lahjakas tutkija, mutta joutuu epäsuosioon ja canceloinnin kohteeksi tiedemaailmassa esitettyään, että hävisi viranhaussa kyvyiltään ja ansioluetteloltaan heikommalle naispuoliselle hakijalle sukupuolipainotuksen vuoksi. Dataan perustuvassa selostuksessaan Novelli ohittaa naisten urallaan kohtaamat haasteet, kuten perheen ja uran yhteensovittamisen, minkä vuoksi Paolokaan ei pysty häntä tukemaan vaan vaikenee. 

Giordanon tyyli on selkeää ja helppolukuista proosaa, joka ajoittain muistuttaa asiatekstiä. Kirjailijan toinen ammatti fyysikkona on saanut hänet tuomaan kirjaansa kiinnostavaa faktatietoa. Päähenkilö Paolo on monilta muiltakin osin kirjailijan kaltainen. 
  
Paolo pohtii omia valintojaan ja arvelee isänsä paheksuvan sitä, että hän kirjoittaa kaunokirjallista pommikirjaansa sen sijaan että paneutuisi kunnianhimoisesti tutkimukseen ja tiedejulkaisuihin.
   Hän oli ehkä tulkinnut karkaamiseni tieteen parista petokseksi itseään kohtaan. Olin hylännyt fysiikan ryhtyäkseni... tekemään tarkalleen ottaen mitä? Jos minusta tulisi kirjailija, missä piireissä olisin vastedes asiantuntija? Hän ei koskaan tehnyt minulle noita kysymyksiä, mutta jos olisi tehnyt, olisin vastannut, että kaikkien opinnoille pyhitettyjen vuosien jälkeen tähtäimessäni oli nimenomaan epäpätevyys. Minusta tulisi vihdoinkin ei-minkään asiantuntija. 

Paolo kokee, että aika kuluu hänen ajelehtiessaan ja että hänellä alkaa olla kiire tehdä ratkaisuja ennen kuin täyttää neljäkymmentä ja alkaa vanheta. Jatkaako laimeaa, mutta tuttuudessaan turvallista avioliittoaan Lorenzan kanssa, joka ei enää halua yhteistä lasta, vai uskaltautuako uuden elämänkumppanin etsintään? Olisiko viisasta jatkaa elämäänsä "samana hautaan saakka" vai olisiko päätettävä, "ettei elämässä saanut jättää kääntämättä yhtäkään kiveä"? 
Sama valinta vainoaa Paoloa myös kirjailijana. Jatkaako entisenlaista tylsää  epäonnistumisista ja turhista pyrkimyksistä kirjoittamista vai kirjoittaa rohkeammin. Paolo aavistaa välttelevänsä jotain tärkeää. 
Eikö kirjoittaminen vaatinut ennen kaikkea sitä, että oli elettävä kuin viimeistä päivää? Juuri tuohon pisteeseen aina jämähdin. Annoin muunlaisten ajatusten sekoittaa nämä pohdinnat ja johtaa huomioni aivan toisaalle, jotta minun ei tarvitsisi vastata kysymykseen.

"Lähdin, palasin, lähdin, taukoamatta."
Seminaarireissut ja kirjoitusretriiteiksi naamioidut hotelliasumiset eivät tuo rauhaa. Voisi sanoa, että maailman ongelmia pohtivan Paolon oma pakopaikka, oma Tasmania, on melko lailla hakusessa. 

Paolo kerää atomipommin uhrien tarinoita, mutta ei saa niitä sovitetuksi kirjaansa. Hän kokee toistavansa jo moneen kertaan kirjoitettua eikä löydä uuuta näkökulmaa. 
Haastattelut kuitenkin ravistelevat häntä. Kun eräs nagasakilainen toisen sukupolven eloonjäänyt, hänkin vielä säteilyn vaikutuksista kärsivä, kysyy Paololta, miksi tämä haluaa kirjoittaa pommista, Paolo ei osaa vastata oikopäätä, vaan mutisee jotain siitä, miten on jo niin pitkään työskennellyt projektinsa parissa.  Kysymys jää vaivaamaan Paolon mieltä, ja vastaus muotoutuu yön hiljaisina tunteina valvoessa. 

Kirjoitan kaikesta siitä, mikä on saanut minut itkemään.

Hiroshiman ja Nagasakin uhrien kertomuksia on kirjassa minäkerronnan ohessa siinä muodossa, missä ne on kerrottu Paololle. Näinkö äärimmäistä herättelyä tarvitaan, että ihminen itkee?

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta, jonka haluan mainita Tasmaniasta on sen dialogin merkitsemisessä. Yleensä puhe merkitään lainausmerkeillä tai ajatusviivalla. Giordano ei käytä kumpaakaan. En ole tullut ajatelleeksi, onko tätä tapaa käytetty muissa kirjoissa. Tässä se tuntuu ainakin täysin luontevalta.  
    Meidän on keksittävä Novellille jokin lahja.
    Giulio heitti minuun silmäyksen. Enpä tullut ajatelleeksi. Pahoin pelkään, että jo ennestään rajalliset sosiaaliset taitoni ovat lopullisesti ruostuneet.
    Liput johonkin näytökseen? ehdotin. Viiniä?
    Juustoa. Jotakin pehmeää juustoa, jonka rakenne on niin kermainen, että se sulaa suuhun. Sellaiset juustot ovat hänen suuri heikkoutensa. 

Kuva kirjan liepeestä

Kiitos hyvästä suomennoksesta Leena Taavitsainen-Petäjä!

Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Paolo Giordanon teoksista:
Ihmisruumis
Tartunnan aikaan

Paolo Giordano, Johanna Bäckström Lerneby ja Quynh Tran kertovat kirjoissaan väkivallasta

Yhdessä kirjassa italialainen komppania joutuu kokemaan monenlaista väkivaltaa suojelutehtävässään Afganistanissa, toisessa taas Libanonista lähtöisin oleva rikollissuku terrorisoi göteborgilaista lähiötä ja kolmannessa Suomessa asuvan vietnamilaisperheen äiti pahoinpitelee poikaansa. 

Paolo Giordanon Ihmisruumis (Il corpo umano) ilmestyi vuonna 2012 tekijänsä toisena romaanina Alkulukujen yksinäisyyden jälkeen. Giordano on fysiikan tohtori, journalisti ja menestynyt kirjailija. Jo esikoiskirja oli kansainvälinen menestys ja sen jälkeen on ilmestynyt useampi kiitosta kerännyt teos. 

Ihmisruumis on sotakirja, joka kuvaa sitä, miten YK:n tehtävissä Afganistanissa toimivan italialaiskomppanian miehet muuttuvat komennuksensa aikana.
Giordano on lainannut kirjansa moton Erich Maria Remarquen klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta: "Ja vaikka saisimmekin takaisin tuon nuoruutemme maiseman, emme enää tietäisi, mitä tehdä sillä." 

Erityisen vaaralliseksi miesten tehtävän tekee se, että he eivät koskaan voi olla varmoja, onko siviilien joukossa terroristien puolella olevia. Kaiken lisäksi tehtävä turhauttaa, koska heidän koulutettavansa eivät osoita suurtakaan kiinnostusta. He ottavat avun vastaan, mutta välinpitämättöminä.
Ajoneuvot pysäköidään torikadulle afgaanipoliisien kasarmin läheisyyteen ja sotilaat tekevät sinne ohjatun vierailun, sillä seuraavasta viikosta lähtien heidän täytyy käydä kasarmilla päivittäin kouluttamassa afgaanipoliiseja, mao-maoja. Jo nähdessään heidän pitelevän kiväärejä Cederna tajuaa, että he ovat toivottomia tapauksia: jos poliitikot päättävät vetää joukkonsa pois ja jättää afgaanit selviytymään sodastaan omin neuvoin, maa joutuu heti takaisin talebanien käsiin, siitä hän on vuorenvarma. 

Tämä siis tiedettiin jo ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta voiko mikään valtio pitää jatkuvasti joukkojaan vieraassa maassa?

Nuoret miehet kärsivät fyysisesti ja psyykkisesti, ahtaissa oloissa tapahtuu ryhmäkiusaamista ja moraali laskee. Pahinta on se, että pelko turruttaa mielen ja koettu pahuus ei ole noin vain pois pyyhittävissä. Jotkut eivät ehkä enää osaa olla siviilissä.
Jokin on todellakin muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottavat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään. Hän tajuaa päässeensä hämmästyttävän lähelle persoonattomuutta, johon on isänsä kuoleman jälkeen kaikin keinoin pyrkinyt. 

Giordanon sotaromaani on jännityskertomus.
Se on myös selonteko siitä, miten epämukavaa sotilaan elämä on. Kuvaukset verille hiertävästä turvavyöstä ja parinkymmenen minuutin välein ripulikohtauksia aiheuttavasta mahataudista ovat mieleenjääviä. 

"Kolmikymppisen nuorukaisen kaunis romaani oman sukupolvensa alastomista ja kuolleista."
- La Lettura - Cortiere della Sera 

Toimittaja Johanna Bäckström Lernebyn kirja Familjen (2020), suomennos Perhe (2021), sai alkunsa lehtiartikkelista, jonka hän kirjoitti muutama vuosi aiemmin Aftonbladetiin. 
Hän seurasi vuosia göteborgilaista Angeredin lähiötä terrorisoivaa Al Asimin sukua, joka harjoitti omaa oikeuttaan, kiristi, pahoinpiteli, kosti ja keräsi suojelurahoja. Poliisin oli mahdotonta saada suvun jäseniä oikeuden eteen, koska todistajat eivät uskaltaneet todistaa ja silminnäkijät vaikenivat. 
Bäckström Lerneby tutustui vuosien mittaan suvun jäseniin, poliiseihin ja uhreihin ja haastatteli heitä.
Kirjassa on kaksi pääaihetta. Se kertoo mafiasuvun ajattelumalleista ja viranomaisten yhteistyöprojektista saada tämä perhe vastaamaan teoistaan.

Kirjaa lukiessa Sopranos-elokuvat tulivat elävästi mieleeni. Sekä Sopranosit että Al Asimit luottavat ennen kaikkea sukuun.
Suvun keskuudessa kuritetaan väärin toimineita ja päätetään, kuka lähtee kostamaan. Al Asimeilla kostajaksi valitaan mieluimmin alaikäinen, joka selviää lievemmin rangaistuksin virallisen yhteiskunnan instansseissa.
Yhteiskunnan ulkopuolella elävät haluavat hoitaa myös heikot yksilönsä omin avuin. He kokevat sosiaaliviranomaisten väliintulon esim. lasten huostaanotot huumeperheistä hyvin epäoikeudenmukaisina. Toisaalta he kyllä ottavat vastaan yhteiskunnan apuja ja jopa huijaavat niiden saamiseksi.
Suku tekee näennäisesti elannokseen tukkukauppaa, mutta varsinainen  kauppatavara on huumeet. Kiristäminen on myös tuottoisa elinkeino ja nykyään mahtisuvut (Al Asimien lisäksi heitä on Ruotsissa mm Omeirat,  Khodrit, El-Zeinit ja Fahkrot) ovat kiinnostuneita myös musiikkibisneksestä. Äskettäin tapettu rap-artisti Einár mainitaan kirjassa. Hän oli yrittänyt elää salattujen henkilötietojen turvin, mutta kostajia on vaikea päästä pakoon. 

Kirjassa on lukuisia esimerkkejä aivan mitättömistä tapauksista, jotka ovat johtaneet joukkoväkivaltaan. Suvun lapset kiusaavat jotakuta lasta leikkipuistossa. Jos menee komentamaan kiusaajia, he soittavat välittömästi sukua paikalle pahoinpitelemään torujaa, noudattavat siis kaikkea muuta kuin "koko kylä kasvattaa" -periaatetta. 
Lähiön ihmiset ovat sitä mieltä, että on paras vain mukautua väkivallan uhan alla, ja vainotut yrittäjät palkkaavat itselleen turvamiehiä tai jättävät tuottavan firmansa ja muuttavat pois paikkakunnalta tai jopa maasta, mikä sekään ei aina pelasta, koska suku on levittäytynyt myös muihin maihin mm Saksaan.
   

Suku on kaikkein tärkein ja suvun jäsenen puolustaminen on itsestäänselvyys.
Suvun jäsenten mielestä on aivan normaalia ja luonnollista lyödä henkilöä joka on loukannut lastasi jollain tavoin, poliisi vain ei pidä sitä normaalina, koska on Al Asimeja vastaan.  
Toimittaja sanoo pitävänsä aivan absurdina sellaista ajatusta, että lasten välejä selvittelemään tullut aikuinen ryhtyisi itse tappelemaan, mutta keskustelukumppani tuhahtaa, että kunhan puhut, luonnollinen on luonnollista. 

Suvun päämies, imaami Salim Abu Nizar Al Asim on sitä mieltä, että hän on sovittelija ja rauhanrakentaja. Se on osittain totta. Hän on auttanut poliisia joissain sukujen välisissä kiistoissa. Poliisi tietää, että yleinen turvallisuus on tärkeämpi kuin se, että joku saadaan kiinni ja on viisasta yrittää pitää hyvät välit päämieheen, jolla on arvovaltaa yhteisössään. 
Poliisin toiminta kunniakulttuurialueilla on nuorallatanssia, jossa ei missään nimessä pidä menettää hyviä suhteita sukuihin. 
Poliisi toivoo, että alueita kehitettäisiin vahvemmiksi, koska rikollisryhmät ottavat vallan siellä missä yhteiskunta on heikko. Pitää kehittää kouluja ja sosiaalihuoltoa sekä huolehtia ihmisten toimeentulosta, niin ettei pääse syntymään rinnakkaisyhteiskuntia.

Bäckström Lernebyn kirja on silmiä avaava. Se osoittaa, miten monimutkaisesta asiasta on kyse.

Ihmeellistä, että toimittaja on löytänyt lähestymistavan, jossa hän kaikesta rehellisyydestään huolimatta on pystynyt välttämään suvun vainon.
Suku ei halunnut osallistua kirjan tekoon, joten hän on muuttanut sekä suvun jäsenten että rikosten uhrien nimet. Kukaan yksittäinen yrittäjä ei tietenkään uskaltanut avoimesti kertoa kokemuksistaan, mutta Bäckström Lerneby kokosi haastatteluitten perusteella kuvitteellisen henkilön, kahvilanomistaja Marian, jossa yhdistyy useita kiristyksen kohteeksi joutuneita.   

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys on hänen esikoiskirjansa.
Tranin vanhemmat tulivat Vietnamin pakolaisina Pietarsaareen vuonna 1989 ja samana vuonna heille syntyi poika, Quynh.
Qyuynh Tran eli suomenruotsalaisessa yhteisössä ja muutti myöhemmin Ruotsiin. Hän toimii Ruotsissa psykologina ja on opiskellut Biskops Arnön kirjailijakoulussa. 

Skugga och svalka, Varjo ja viileys ilmestyi yhtä aikaa Suomessa ja Ruotsissa molemmilla kielillä tänä vuonna. 
Kirja kertoo kolmihenkisestä perheestä, jossa jokaisella on oma intohimonsa. Pesulassa pienellä palkalla työskentelevä äiti Má haluaa rikastua kaikin keinoin. Hän kokeilee maksullista vietnaminkielisten videoiden lainaamista ystäville, korttipelejä ja marjanpoimintaa, isoveli Hieu harrastaa kauniita tyttöjä ja alakoululainen pikkuveli, kirjan minäkertoja, ahkeroi koulussa saaden tunnustusta terävästä älystään.

Má odotti kärsivällisesti kunnes Hieu mainitsi peliautomaatit, ja Mán katse sai hänet vaikenemaan. Má kävi hakemassa rikkaharjan, Hieu lysähti polvilleen ja oli pitkään siinä asennossa, polvistuneena, kun Má hutki häntä rikkaharjan varrella. Hän suojasi itseään, näytti kuin hän olisi aavistanut minne lyönnit osuisivat ja Má iski muutaman kerran hutiin, mutta sitten: Mán silmiin syttyi outo loiste, hän kohotti harjanvarren kattoon asti, otti vauhtia ja osui joka iskulla paljaisiin käsivarsiin. Hieu pidätti hengitystään, jännitti lihaksensa ennen jokaista lyöntiä ja yritti olla ääntelehtimättä. 
Hän oli nauliutunut lattiaan sen näköisenä kuin koettaisi nousta polviltaan pystyyn. Minä seisoin keittiössä, näin hänen lysähtävän alas. Hän vääntelehti. Hän makasi takaraivo kaapinovea vasten, ja Má löi häntä jaloille.

Paitsi väkivalta, niin myös rinnakkaistodellisuuden läsnäolo yhdistää Giordanon, Bäckström Lernebyn ja Quynh Tranin kirjoja. Sotakokemus vie miehen toiseen maailmaan, samoin lapsen kokema pahoinpitely ympäristössä, jossa enemmistön keskuudessa lapsen kurittaminen on rikos.
Onko tällainen kasvatustapa yleistä vietnamilaisilla äideillä? Olen törmännyt siihen ennenkin, mm. USA:ssa asuvan vietnamilaistaustaisen Ocean Vuongin kirjassa Lyhyt maallinen loistomme, jonka hän on omistanut lukutaidottomalle äidilleen.
 

Tran ei selittele. Hän kertoo asiat lapsen näkökulmasta, siitä ainoasta todellisuudesta, mikä jokaisella lapsella on. Hän ei myöskään kirjoita maahanmuuttajanäkökulmasta sitä ympäristöön peilaten.
Hän kertoo erään perheen tarinan, johon kuuluu eteenpäin pyrkimistä, taistelua toimeentulosta, rakkautta ja vihaa. 

Metsällä on kirjassa mystinen merkitys.
Kirjan kieli on aika ajoin jotenkin runollisen harras. Tyyli vaihtelee.
Jotkut luvut tuntuvat asiaankuulumattomilta, irrallisilta tekstiharjoitelmilta, kuten esim. puheliaan luontokerhon vetäjän paasauksen kuvaaminen nonstop- tekstinä. Päätarina on hyvä ja olisi kantanut ilman turhia rönsyjä. 

Kirjan kansi on ihastuttava. Se on Outi Mennan loistavaa työtä. 

Leopardi nousee ja kävelee takaisin metsikköön: pimeään, kirkkaana kuultavaan metsikköön, joka oli päivällä avoin puutarha ennen kuin pimeys karkotti helteen ja jäljelle jäivät vain varjo ja viileys. Viileä, terävärajainen pimeys, joka varoittaa aamunkoitosta. 

Nyt loppu se halailu!

Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voineet tavata läheisiämme ja liikkua Suomen sisällä. Google Maps Timelinen viesti puhelimessani kertoo, että olen käynyt heinäkuussa 13 kaupungissa ja liikkunut idässä, lännessä ja etelässä sekä pohjoisessa Kainuun korkeudella. Kaikki läheiset on tullut halattua, mutta onkohan niin, että nyt loppuu se halailu ja alkaa taas etäisyyden pitämisen aika. 

Uudellamaalla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin paljon tartuntoja, että jos se olisi oma valtionsa, niin sinne matkustamista ei sallittaisi muualta Suomesta. Turun lentokentän testissä Skopjesta Pohjois-Makedoniasta tulleista on myös löytynyt harvinaisen paljon tartunnan saaneita. 

Ihmiset eivät ole toimineet suositusten mukaan. On matkustettu turistimatkoille kriisialueille, ja lähes kaikissa maissahan tartuntatilanne on pahempi kuin meillä. Matkustamista olisi pitänyt välttää ja pitää etäisyyttä kanssaihmisiin.

                              

Luin jokin aika sitten italialaisen fyysikko-kirjailija Paolo Giordanon kirjan Tartunnan aikaan, jonka hän kirjoitti koronaviruspandemian aikana karanteenissa ollessaan seuratessaan kalenterinsa tyhjenemistä tiedekonferensseista ja muista tapaamisista. Hän on antanut kirjansa alkusanoille otsikon Arestissa.  

Giordano tarkastelee maailman tilaa ja pohtii, miten selviämme. Lukujen (27 kaikkiaan) nimet kertovat sisällöistä: Tartunnan matematiikkaa, Maltin matematiikka, Fatalismia vastaan, Suu ja sorkat, Sataa ja paistaa, Yksikään ihminen ei ole saari.  

Epidemiologit tietävät, että epidemia on mahdollista pysäyttää vain yhdellä tavalla: pienentämällä tartunnalle alttiiden määrää. Heidän suhteellisen osuutensa koko väetöstä pitäisi olla niin alhainen, ettei viruksen leviäminen enää ole todennäköistä. Biljardipallot eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Kun yhteentörmäykset on saatu minimoiduiksi, ketjureaktio pysähtyy. 

Olen miettinyt, mikä kiire oli avata matkailua. Saan joka päivä sähköpostiini matkatarjouksia, esim. Finnair avaa uusia reittejä vielä tässä kuussa. Ihan kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut. Ei tulisi mieleenkään lähteä maski naamalla huohottamaan minnekään. 

Tietenkin yritysten talous on kuralla, mutta olisiko ollut taloudenkin kannalta parempi odottaa pitempään kaikkialla yhtä aikaa eikä välillä avata yhteiskuntia ja taas rajoittaa. Olisi voitu ehkä aloittaa koulut normaalisti maailman lapsille. Tiedän, että ajatukseni on utopistinen. Ei ole sellaista koko maailman yhteistä elintä, jossa syntyisi tällainen kaikkia pitkällä tähtäimellä hyödyttävä päätös. 

Yhteisö, josta meidän kuuluisi olla huolissamme, ei ole oma asuinkorttelimme tai kotikaupunkimme. Se ei ole maakunta eikä Italia, ei edes Eurooppa. Epidemian aikana yhteisö on koko yhteiskunta.

Pandemia on asia, joka nimensä alun mukaisesti on kaikkialla. Tämän luulisi yhdistävän. Kun jossain menee huonosti, se keikuttaa kaikkia. Solidaarisuus on avain ja muukalaisvastaisuus pandemiasta selviämisen este.

"Se mikä tieteessä on pyhää, on totuus", kirjoitti aikoinaan ranskalainen filosofi Simone Weil. Vaan mikä on totuus, kun testataan samaa dataa, käytetään samoja mallinnuksia ja päädytään vastakkaisiin näkemyksiin?

Tiede on epidemian kurimuksessa tuottanut meille pettymyksen. Olisimme kaivanneet varmuuksia, mutta saímme pelkkiä mielipiteitä. Meiltä on kuitenkin päässyt unohtumaan, että näin tiede aina toimii, tai pikemminkin se toimii vain näin, sillä epäilys, järjestelmällinen skeptisyys, kuuluu tieteen keskeisiin normeihin. Tieteelle epäilys on jopa pyhempi kuin totuus. 

Olen huomannut, että koronatiedotustilaisuuksien jälkeen median edustajat kysyvät usein asiantuntijoilta ja poliitikoilta sellaista mihin ei voi olla täydellistä vastausta ja kysyjille joudutaan vain vakuuttamaan, että asia hoidetaan, kuten paras on, tilanteiden vaatimalla tavalla. Ihmisten on vaikea  tyytyä siihen, että kenelläkään ei ole vastauksia silloin kun jokin asia on kaikille uutta. Kiusaajat ja paremmintietäjät, joita nykyään on joka lähtöön, todistelevat asiantuntijoiden osaamattomuutta etsimällä virheitä heidän puheistaan korona-ajan alussa, jolloin tiedettiin nykyistä vähemmän ja puhuttiin silloisen tiedon pohjalta. Tiede on aina muuttuvaa ja itseäänkorjaavaa. Covid-19-viruksesta ei esim. aluksi tiedetty, että se tartuttaa myös siinä vaiheessa, kun tartuttaja ei ole vielä sairas ja myös vaikka hän ei itse sairastukaan.  

Tieteen itseäänkorjaavuutta ajattelin juuri tänä aamuna, kun luin miten aikanaan paljon suosiota saaneen tutkijapsykologi Hans Eysenckin tutkimustulokset on siirretty sivuun tiedemaailmassa. Eysenck todisteli, että on syöpäluonteita ja että persoonallisuus altistaa syövälle enemmän kuin esim. tupakointi. Olen lukenut menneinä vuosikymmeninä paljon eysenckiläisiin päätelmiin pohjautuvia artikkeleita terveyslehdistä ja jopa murehtinut, olenko itse syöpätyyppi. Tietenkään persoonallisuudella ei ole mitään yhteyttä minkään lajin syöpään. 

Käyttäytymistieteissä on helppo levittää väärää tietoa. Tälläkin hetkellä meillä on  vääriä teorioita levittäviä ja niiden avulla menestyviä tutkijoita. Jotkut uskovat olevansa oikeassa, jotkut tietävät syöttävänsä myyvää soopaa. Aika näyttää, milloin muutamien ihmisiä tyypittelevien hömppämallien onttous paljastuu. Yhteen aikaan puhuttiin persoonatyypeistä A ja B ja neljän värin persoonista, joille suositeltiin erilaisia psyykkausmetodeita. Viime aikoina on ollut esillä muita epämääräisiä  jaotteluita. 

Kyllä koronankin ympärillä liikkuu paljon huuhaata, salaliittoteorioita ja outoja lääkkeitä. Pelkäävä ihminen tarttuu joskus mihin vain, mitä toinen hänelle keksii tarjota.  

Mietin kuinka olla ja elää tästä eteenpäin, jos tartuntatilanne pahenee. Ehkä kesän pyrähtelyn jälkeen eristäydyn, kuten kevättalvella. 

Olen käynyt koko aikuiselämäni ohjatussa liikunnassa. Nyt jään pois sekä vesijumpasta että pilateksesta, koska ryhmäliikunta kuuluu samaan hälyttävän riskitason ryhmään kuin baarit ja yökerhot. Olen löytänyt You Tubesta hyviä venyttelyohjelmia, useampia, joita teen vuorotellen. Minulla on kävely-ystävä, jonka kanssa tulee patikoiduksi parin tunnin lenkkejä samalla päivittäen kuulumisia ja pohtien ajankohtaisia asioita. Uimassa voin ehkä käydä hiljaisina aikoina. Olen löytänyt ennenkin lähiuimahallistamme aikoja, jolloin saan uiskennella väljästi ja jopa saunoa omassa hyvässä seurassani.

Citymarketista tuli jo viesti "odotamme tilauksiasi, Marjatta". Mieluummin tilaan ruuat kuin kuljen maski naamalla kaupassa. 

Tulossa on kaksi tilaisuutta, joihin ehkä menen. Toinen on ulkokonsertti (johon suhtaudun epäluulolla) ja toinen miehen valokuvanäyttelyn avajaiset, joissa sovittiin, että minä haastattelen häntä, koska kuvat ovat minun isästäni työssään maanviljelijänä. Jälkimmäisessä "edustan" Globe Hopen maskissa. Pojat saattavat suunnitella keväällä peruttujen synttärien järjestämistä, mutta jospa ne siirretään. 

Nyt on tärkeää olla valpas ja varovainen, itsensä ja toisten terveyden vuoksi.  

Tiedän olevani eläkeläisenä etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus eristäytymiseen ja saan keskittyä vain itseeni. Myötätuntoni on lapsiperheissä, joissa mahdollisesti joudutaan taas hoitamaan kotona sekä työt etänä että valvomaan lasten koulunkäyntiä ja viihtymistä harrastustoiminnan puuttuessa. 

Mutta eiköhän tästäkin taas selvitä sisukkaasti eteenpäin! 

Virusepidemian pitäisi herättää meidät pohtimaan. Karanteeniaika suo siihen oivan tilaisuuden. Mitä sitten olisi pohdittava? Sitä, ettemme ole vain ihmisyhteisön osa. Homo sapiens on myös suurenmoisen mutta hauraan ekosysteemin tunkeilevin ja tuhoisin laji.  

Ympäristötuhot ajavat pakolaisiksi viruksia kuten lukuisia muitakin eliöitä, muun muassa bakteereita, sieniä ja alkueläimiä. Jos vain kykenisimme tuijottamaan vähän vähemmän omaan napaamme, huomaisimme, etteivät uudet mikrobit niinkään etsi meitä, vaan me pakotamme ne ulos elinympäristöstään. 

Giordanon kirja on tiivis, pamflettimainen, helppolukuinen tietoeos, tiivistä asiaa. Suosittelen fiktion lukemisen oheen. 

Mitenkäs lukijapäässä suhtaudutaan koronaan ja syksyn saapumiseen? 

Toiveikkaasti, toivon!

12.8.

Lisään tänne vielä pari linkkiä. Anna Ferranten monipuolinen kirjan esittely  http://www.mustikkapasta.fi/2020/05/paolo-giordano-tartunnan-aikaan.html

ja Silja Lanas Cavadan juttu Suomen Kuvalehdessä https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kun-koronavirus-iski-italiaan-paolo-giordano-kirjoitti-maailman-ensimmainen-koronakirja-syntyi-viikossa/

Giordano tosiaan aloitti kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jossa tiedon saaminen oli hapuilua, mikä antaa tekstille kiinnostavan sävyn. Giordano kuvaa  tunnelmiaan ja ajatuksiaan Pohjois-Italiassa tilanteessa, jossa ei voi kuin tehdä päätelmiä ja odottaa epävarmuuden keskellä. 

”Samana päivänä, kun aloin kirjoittaa, poliitikot tviittailivat ja postailivat, että Italia on turvassa, ettei ole mitään hätää.” ( Lause HS:n toimittajan kanssa käydystä puhelinkeskustelusta)