Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Ian McEwan Pähkinänkuori

Kaikki eivät tiedä, millaista on tuntea  oman isänsä kilpailijan penis vain muutaman sentin päässä nenästään. Näin myöhäisessä vaiheessa pitäisi kyllä pidättäytyä ihan vain minun takiani. Sitä vaatii jo kohteliaisuus jos terve kliininen järki ei pelaa. Panen silmät kiinni ja puren ikenet yhteen ja jännitän itseni kohdunseinämää vasten. Tällainen turbulenssi riittäisi ravistamaan siivet irti Boeingista. Äiti yllyttää rakastajaansa, piiskaa tätä eteenpäin huvipuistokirkaisuillaan. Kuin Painekattila-nimisessä laitteessa! Joka kerran, jokaisella männän työnnällyksellä pelkään että hän murtautuu sisään, seivästää pehmeäluisen kalloni ja valelee ajatukseni nesteellään, banaaliutta kihisevällä valkoisella aineella. Saan aivovaurion, ja sen jälkeen ajattelen ja puhun kuin hän. Minusta tulee Clauden poika.

Päähenkilönä Ian McEwanin trillerimäisessä romaanissa Pähkinänkuori on syntymätön lapsi. Ei aivan tavallinen sikiö, kuten sitaatista voi päätellä, vaan tietoiseksi tullut, maailman metkut jo tietävä. Mistä hän ne voi tietää, huvipuistolaitteet ja muut? No, äiti Trudy, niin tyhjäpää kuin muutoin onkin, kuuntelee unettomuudesta kärsiessään podcasteja ja BBC:n radiokanavia. Sieltä pieni neropatti kuulee kohtukotiinsa, miten kauheaan tilaan ihminen on saattanut maapallon ja miten kansat riitelevät keskenään. Itselläänkin hänellä on hankala tilanne epätoivottuna lapsena, mutta silti hän uskoo syntymänjälkeiseen elämään ja haaveilee kauniin äitinsä kasvojen näkemisestä. 
Isä, runoilija John Cairncross, on ajettu pois omasta kodistaan, lontoolaisesta arvoasunnosta sillä tekosyyllä, että pikkurouva tarvitsee omaa tilaa. Oikeasti tämä jakaa aikansa isän veljen Clauden kanssa ryypäten, "painekattilahommissa" puuhaillen ja miehensä murhaa suunnitellen. Pikkuvanha sikiö yrittää selvinä hetkinään ratkaista ongelman, miten estää rikosta tapahtumasta ja päästä syntymään toivottuna ehjään perheeseen.

Tiedän että alkoholi heikentää älykkyyttäni. Se heikentää kenen tahansa älyä, mutta ah, riemukkaan hehkeä pinot noir tai karviaisvivahteinen sauvignon saa minut kääntelehtimään ja vääntelehtimään salaisessa meressäni ja pompahtelemaan kimmoisan kotilinnani seinistä. Tai siis sai silloin kun tilaa oli enemmän. Nykyisin nautintoni ovat vähän rauhallisempia, ja kun on päästy toiseen lasilliseen, ajatukseni kukkivat vapaina ja runollisina.  

Ian McEwan on kirjoittanut Hamlet-muunnelman ja kuten Shakespearekin hän tarkastelee pahuutta. 
Kirjan motto on Hamletista: "Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia." 

Tyyli on mustaa huumoria, maagista realismia ja ilkikurista maailman tarkastelua.  Kirja Nutshell on vuodelta 2016, ja jo silloin McEwan on pannut sikiöneronsa pohtimaan ilmiötä, joka on vain vahvistunut viime vuosina, vapaata identiteetin valintaa, herkkää loukkaantumista ja vaatimusta, että muu maailma sopeutuu juuri minun tarpeisiini. Pohdinta alkaa siitä, että sikiön sormi osuu jalkovälissä johonkin katkarapumaiseen ulokkeeseen ja hän tajuaa, että ehkä biologia on kohtalo. Vai onko?

Ehkä tämä on länsimaiden perikato uudessa valekaavussa. Tai sitten se on minuuden juhlaa ja vapautumista. Eräskin tunnettu sosiaalisen median sivusto esittelee seitsemänkymmentäyksi erilaista vaihtoehtoa sukupuoleksi - neutri, kaksihenkinen, kaksisukupuolinen... mitä vain haluatte, herra Ford. 
Jos osoittaudun valkoiseksi, voin identifioitua mustaksi. Ja päinvastoin. Voin ilmoittautua vammaiseksi tai jollakin lailla rajoitteiseksi. Mikäli minulla on uskovaisen identiteetti, loukkaannun helposti ja verisesti, jos uskoani vähänkin kyseenalaistetaan. Loukkaantuneena olen armoitetussa tilassa. 

Tunnen, siis olen. 

Sikiömme päättää ottaa synnyttyään vapaasyntyisen englantilaisen identiteetin ja ryhtyä tunteiden aktivistiksi, joka käyttää kyyneliä ja huokauksia aseenaan maailman muuttamisessa itselleen sopivaksi. Yliopisto-opiskelijana hän aikoo vaatia kampukselle turvahuonetta, jossa voi toipua epämukavista mielipiteistä ja hänelle ilman ennakkovaroitusta tarjotusta järkyttävästä kirjallisuudesta.
Näiden pohdintojen jälkeen hän toteaa, että ehkä sarkasmi ei sovikaan syntymättömälle. Ei myöskään small talk. Aikuisten höpötystä kuunnellessaan ja petollisuutta pohtiessaan tuleva vapaasyntyinen alkaa epäillä jopa äitinsä rakkautta ja omaa rakkauttaan äitiään kohtaan.

Näiden lämpöisten elävien seinien ulkopuolella hyytävä tarina hivuttautuu kohti hirvittävää päätöstään. Keskikesän pilvet ovat paksuja, ei kuuta, ei tuulenhenkäystäkään. Äitini ja setäni sen sijaan piiskaavat puheillaan käyntiin todellista talven puhuria. Jälleen uudesta pullosta vedetään korkki, ja sen jälkeen, aivan liian pian, vielä yhdestä. Huuhtoudun syvälle juopumuksen virtaan, aistit sumentavat heidän sanansa mutta sen verran niistä saa selville, että olen tuhoon tuomittu.

Mitä keinoja siis on sikiö-paralla? Mustimpana hetkenä hän tuntee, että voisi hirttäytyä napanuoraan, mutta mitä hyötyä siitäkään olisi. Sehän olisi vain helpotus pariskunnalle, joka haluaa päästä litkimään viinejä kaksin, ilman häiriötekijöitä. Voiko kohdun seinämän läpi potkia viestin? Voiko rikolliset pysäyttää... ?

Aika surullinen kirja koomisten elementtiensä ohella.
Eräs valopilkahdus on kohdassa, jossa syntymätön alkaa panna vastaan tärkeilevän podcast-luennoijan maailmanlopun kuville.  
Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä. 

Taitava suomennos on Juhani Lindholmin, kuten useimmissa Ian McEwanin romaaneissa.

Pähkinänkuoren sikiön mietteitä lukiessa pohdin, missä olen tavannut saman asetelman, "pikkuvanhan" syntymättömän kertojan. No, sehän on Juha Seppälän romaanissa Syntymättömän testamentti, jossa aviopari kuolee auto-onnettomuudessa ja sikiö jää kertomaan jonkinlaisesta välitilasta käsin mielipiteitään suvustaan, maailmasta ja kirjallisuudesta. Hyvä kirja tämäkin, yhteistä näillä kahdella kirjailijalla myös kielen kauneus. 

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä

Maailma on  meri, kielet ovat heittoverkkoja, jotka leväytetään sen pinnalle. Jos samaan kohtaan merta heitetään päällekkäin kaksi verkkoa, niiden silmät ja solmut eivät milloinkaan osu täsmälleen kohdakkain. Eri kielet ja kielikunnat kytkevät ja niputtavat asioita eri tavoin.

Kaunokirjallisen teoksen automaattinen kääntäminen on mahdotonta, koska tietokone ei löydä rivien välistä mitään.

Ensin tulkitaan tekstin merkitykset itselle, sitten luodaan omasta tulkinnasta näkyvä tekstiasu, minkä jälkeen tulkintavastuu siirtyy lukijalle ja prosessi jatkuu, luo koko ajan itseään uusiksi. Samalla mukaan tulee koko ajan uusia elementtejä: kriitikoita, bloggareita, julkisuutta. Sinun kirjasi eivät ole sinun kirjojasi. Linnut levittävät siipensä ja katoavat taivaan sineen. Adios.

Voinee paradoksaalisesti sanoa, että tulkki kääntää, mutta kääntäjä tulkitsee. 

Yllä olevat tekstit ovat sitaatteja Juhani Lindholmin kirjasta Kalassa kielen merellä. Kirja sisältää muun ohessa kolmekymmentä kolumnia, jotka on julkaistu Parnassossa 2016- 2020. 

Kolumnissa Toisin tanssien Lindholm kertoo millaista on kääntää johonkin kulttuuriin kuuluvaa termiä, jonka sisältöistä sanaa ei muissa kielissä ole. Hindin kielessä on verbi, joka tarkoittaa suomeksi "liikkua sirosti tanssahtelevin askelin niin että tiu'ut kilisevät nilkkarenkaissa". Vastaavia paljon informaatiota  sisältäviä  sanoja on joka kielessä, koska kieli ja kulttuuri ovat erottamattomasti kiinni toisissaan. 
On helppo kuvitella, millaisen tilanteen eteen esimerkiksi hindinkielinen kääntäjä joutuu, jos hänen pitää kääntää suomesta vaikka vain sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin paannejää ja tupailta. 

Parnasson kolumnien lisäksi kirja sisältää Kirjailija-lehdessä, Kääntäjä-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja esseitä ja kolumneja ja laajan Suomennosten saatteeksi -osan, jossa Lindholm taustoittaa joitain isoja proosakäännöstöitään sekä runosuomennoksia ja -englanninnoksia rinnakkain alkutekstiensä kanssa.  

Lindholm on suomentanut pitkän uransa aikana yli sata englanninkielistä teosta ja sen lisäksi myös käännöksiä ruotsista suomeen, tunnetuin Vänrikki Stålin tarinat. Englanninkielestä Lindholm on suomentanut mm. Shakespearea, Daniel Defoe'ta, Emily Brontëa,  Michael Ondaatjea, Ian McEvania, Herman Melvilleä, Mark Twainia, Frank Mc Courtia, David Foster Wallacea ja Thomas Pynchonia. 

Kolumneissa löytyy kiinnostavaa tietoa kääntämisen historiasta. Suomessa syntyi vasta 1960-luvulla itsenäinen kääntäjien ammattikunta, sitä ennen suomennoksia laadittiin päätoimen ohella. 
Lindholm on  ammattikääntäjä ja kirja on hänen 70-vuotisjuhlakirjansa. Se on minusta erittäin kiinnostava ja monipuolinen katsaus hänen työhönsä ja suomentamiseen yleensä. 
Kuvani orvokki on onnittelukukka ja kiitos suomentajalle, jonka taidokkaasti suomentamia kirjoja olen lukenut paljon.

Myös tutkija tietokirjailija Olli Löytty nostaa esiin suomentajien työn kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle, jota parhaillaan luen. Löytty katsoo, että käsitystä kotimaisesta kirjallisuudesta pitää avartaa ja suomalaiseen kirjallisuuteen on aiheellista lukea mukaan myös suomennokset.
Kääntäminen mielletään helposti kopioimiseksi, vaikka jokainen kohdekielellä kirjoitettu sana on kääntäjän kirjoittama, hänen luovan työnsä tulos. Kukaan tuskin voi kiistää suomennosten keskeistä roolia Suomen kirjallisuudessa, mutta niitä ei välttämättä luokitella tuon kirjallisuuden varsinaiseksi osaksi. 

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 

Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena. 

Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi. 
Maailmassa on myös hyvää.

Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 

Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.

Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 

PS 
Nyt vasta - ollaan toukokuussa 2025 - muistin tarkistaa, miten nuo Ocean Vuongin kääntäjille hankalat kohdat on suomennettu. Lainasin kirjan suomenkielisenä. Suomentaja on Tero Valkonen. 
1. Laughter inside slaughter
Tiedän. Ei ole reilua, että nauru on niin lähellä narua. 
2. Äidin nimi Rose ja verbi rise- rose -risen
Vasta sanan lausuttuani ymmärrän, että englannin kielen ruusu on  on myös nousta-verbin imperfekti. Että lausuttuani nimen puhun samalla siitäkin. Lausun sanan kuin se olisi ainoa vastaus kysymykseesi  - kuin nimi olisi myös ääni, josta meidät voi löytää. Missä minä olen? Missä minä olen? Äiti, sinä olet ruusu. Sinä olet noussut.