Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 

Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena. 

Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi. 
Maailmassa on myös hyvää.

Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 

Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.

Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 

PS 
Nyt vasta - ollaan toukokuussa 2025 - muistin tarkistaa, miten nuo Ocean Vuongin kääntäjille hankalat kohdat on suomennettu. Lainasin kirjan suomenkielisenä. Suomentaja on Tero Valkonen. 
1. Laughter inside slaughter
Tiedän. Ei ole reilua, että nauru on niin lähellä narua. 
2. Äidin nimi Rose ja verbi rise- rose -risen
Vasta sanan lausuttuani ymmärrän, että englannin kielen ruusu on  on myös nousta-verbin imperfekti. Että lausuttuani nimen puhun samalla siitäkin. Lausun sanan kuin se olisi ainoa vastaus kysymykseesi  - kuin nimi olisi myös ääni, josta meidät voi löytää. Missä minä olen? Missä minä olen? Äiti, sinä olet ruusu. Sinä olet noussut.

Siivosin kirjahyllyjäni, mietin oman minän käyttöä kirjallisuudessa - ja vieläkin äänikirjoja

Äskettäinen kirjoitukseni "Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän" (täällä) ja sen mukana kokemani hätä painetun kirjan puolesta sai minut tuntemaan niin suurta rakkautta kirjojani kohtaan, että yllyin siivoamaan kaikki meidän huushollin kirjahyllyt. Iso, monen päivän urakka.
Otin kirjat alas hyllystä, imuroin niistä pölyt kevyesti ja silmäilin kirjoja ihastuneena sieltä täältä. Löysin sellaisia, jotka halusin kiihkeästi lukea uudelleen ja sellaisia, joita en ole koskaan lukenutkaan. Pyyhin hyllyt ja asettelin kirjat paikalleen. Ne ovat nyt suorina kuin sotilaat, mutta ei edelleenkään aakkosjärjestyksessä. Sen aikaansaaminen on pulmallista, koska kirjat ovat niin erikokoisia ja olemme siksi laittaneet olohuoneen hyllyyn erikokoisia hyllyjen välejä ja koska kirjoja on kahden muunkin huoneen hyllyissä. Aakkosjärjestyksen pitäisi jatkua huoneesta toiseen. Aakkosellinen järjestys olisi kätevä, kun haluaa tarkastaa jotain, eikä tulisi epähuomiossa tai etsimisen vaivan vuoksi lainatuksi kirjastosta kirjoja, jotka jo ovat omassa hyllyssä. Ja mitä väliä silläkään oikeastaan on, saahan kirjailija jokaisesta lainatusta kirjasta pienen korvauksen.
No, nyt on kyllä aika hyvin muistissa, mitä missäkin on ja saman kirjailijan teokset ovat peräkkäin samassa hyllyssä, olkoot minkä kokoisia ja kielisiä tahansa. Taputan itseäni olkapäälle, hyvä minä!

Hyllyjä järjestäessäni katselin myös käsin kirjoittamiani lukupäiväkirjoja, jotka jäivät bloggauksen myötä kohta kahdeksan vuotta sitten. Minulla on satoja kirja-arvosteluja noissa vihoissa, ja mukana lehdistä talteen ottamiani kirjailijahaastatteluja.  

Yksi talteen saksimani lappu on Riikka Ala-Harjan haastattelusta, ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Häneltä oli kysytty, miksi hän kirjoittaa, ja hän vastasi, että hän haluaa raapia pintaa ja katsoa, mitä sen alta löytyy. 

Kirjoittaminen on itseä riivaavien asioiden käsittelyä, siinä mielessä se on terapiaa. Mutta kaunokirjallisuus ei ole oksentamista vaan jalostamista. Taiteilija prosessoi oman suodattimensa kautta yleisinhimillisiä teemoja: rakkautta, sairautta, kuolemaa. Taidetta tehdään nimenomaan muiden nähtäväksi ja koettavaksi, jotta he löytäisivät sitä kautta kosketuspintaa omille tunteilleen ja ajattelulleen.

Näinhän se on. Kirjat ovat heijastumia kirjailijan näkemästä ja kokemasta ja lopulta hänen omasta persoonastaan.
Kun tarkastelee jonkun tietyn kirjailijan tuotantoa, niin siitä löytyy usein kaiken läpi kulkeva peruskysymys, jota kirjailija on käsitellyt eri tavoin, mahdollisesti eri tyylilajeissa ja jopa eri kirjallisuuden lajeissa ja erilaisten henkilöhahmojen elämäntarinoihin sijoittaen.
Sitten on myös autofiktioiksi määriteltyjä minämuotoisia romaaneja, joissa kirjailija kirjoittaa omasta itsestään fiktioon verhottuna. Ennen tämän uuden termin käyttöönottoa puhuttiin omaelämäkerrallisista romaaneista tai henkilökohtaisista romaaneista. Näissä, kuten kaikissa muissakin genreissä on hyviä ja huonoja teoksia. Minä olen pitänyt muiden hyvien ohessa Linda Boström Knausgårdin tyylistä, jossa oma elämä on salaperäisyyden verhon takana. Odotan hänen uutta teostaan Lokakuun lapsi.

Esseissä lähdetään omasta kokemuksesta ja laajennetaan aihetta yleisempään. Mistä mahtaa johtua se, että nykyään niin moni esseiden kirjoittaja haluaa kertoa itsestään hätkähdyttävästi sitomatta näitä avautumisia mitenkään käsiteltävänä olevaan asiaan? Minusta ei ole järkevää kesken vaikka ilmastopohdinnan paljastaa samalla rapsuttelevansa häpykarvojaan tai ilmoittaa, että yhdyttiin miehen kanssa ovea vasten ja nyt olen sitten taas tässä pohtimassa kirjallisia asioita. Arvostelijat saattavat kiittää tällaisia teoksia rohkeasta arkisen ja ylevän yhdistämisestä, samaistumispinnasta ja uudenlaisesta tyylilajista toiseen loikkimisesta. 

Sara Ehnholm Hielmillä on eseekirjassaan Ja sydän oli minun paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ikään kuin ohimennen syntyneinä. Pääjuonena kirjassa nimittäin on kertoa, että kirjailija haluaa kirjoittaa ja on järjestänyt siihen aikaa, mutta mitään ei tahdo syntyä. No, toimiihan sekin tietysti vertaistukena jollekulle, mutta mieluiten minä lukisin sellaista, mikä on valmista ja viimeisteltyä. Jättäisin turhan keimailun kirjoittamaan ryhtymisen vaikeudesta  ja banaalit paljastelut pois ja pitäytyisin esseetyylissä. Pidän tämän kirjan Knausgård ja Jhumpa Lahiri -esseistä, kustannustoimittajan, kirjailijan ja kriitikon töiden tarkastelusta ja hullun rakastumisen hienosta kuvauksesta. Sekin on intiimiä, mutta ei pomppaa esiin mauttomana, kuten pari muuta turhaan mukaan heitettyä tilannekuvausta - tyyli ratkaisee.     
Päivän HS:ssa esitellään samalla tyylillä tehty kirja Saila Susiluodon Kehrä, jossa kirjailija viettää aikaa Italiassa kuten Sara Ehnholm Hielmkin vietti esseitään kirjoittaessaan. Susiluoto kuuluu pohtivan (en ole siis lukenut kuin Helena Ruuskan arvostelun) kirjassa turhautumistaan sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. En minä sellaista halua lukea! Minä toivon, että kirjailija käsittelisi turhautumisensa yksityisesti ja kirjoittaisi minulle vasta sitten. 
Minä haluan lukea sitä, mitä syntyy, kun on päästy kirjoitusjumista, teksti kulkee ja syntyy loistavaa jälkeä. Viimeistellystä tyylistä tulee mieleen Leena Krohn, joka ei ikinä käyttäisi esseissään someheittojen tyyppisiä omasta itsestä kertovia täkyjä.   

Tyyli ratkaisee. Tämä on erityisen tärkeää kaikessa tunnustuskirjallisuudessa. Ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten siitä kirjoittaa. 
Suomenruotsalaisissa kirjailijoissa on paljon heitä, jotka ovat avanneet elämänsä haavat kaikille katseltaviksi: Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarellakin (lempeämmällä tavalla). Jokainen heistä on päättänyt kirjoittaa mitään salaamatta, toisin kuin autofiktiossa, jossa poimitaan sopivia osia todellisuudesta, ja joutunut miettimään kysymystä miten, millä tyylillä. Usein onnistuminen vaatii sen, että mennään täysillä, muutoin lukijalle tulee tunne, että on joutunut tirkistelijän rooliin.  
Mazzarellan kirjoissa, niin paljon kuin niitä arvostankin on yksi, jossa hänen olisi mielestäni pitänyt miettiä tyylilajia ja jopa muuttaa jotkut omakohtaiset pohdinnat yleisemmiksi. Se on isovanhempikirja, jossa hän puhuu pahasti lastenlastensa toisesta isoäidistä ja ex-miniästään. Ai minkäkö vuoksi? Ensinnä lasten vuoksi, ja toiseksi, koska siinä ei ole mitään yleistä ja samaistuttavaa, se on vain yksityistä.  

Niin, kyllä myös 'mistä' on noussut ongelmaksi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Anna-Leena Härkönen on kertonut joutuvansa miettimään koko ajan nykyään, saako jostain asiasta tai henkilöstä kirjoittaa ja saako kirjoittaa muuten kuin yhteiseen kehuun yhtyen. Aiemmin tällainen ei häntä vaivannut, koska kirjailijalle suotiin enemmän vapautta. 
Elokuva-alalla kehutusta Neiti Aika -dokumenttielokuvasta on eräs alan kriitikko kysellyt, eikö kukaan ihmettele sitä, onko sopivaa tehdä elokuva kuolleesta tuntemattomasta henkilöstä. Itse olen sitä mieltä, että tietenkin saa, kunnianosoituksena. Tuntemattoman kuolleen saa kohottaa, mutta ei häväistä, siis oikean henkilön. Fiktiivisten hahmojen kanssa saa tehdä mitä haluaa.
Tässä on raja ilmeisesti hämärtynyt someaikana. Tunnettuja henkilöitä mätkitään elävinä ja kuolleina, ja ketä tahansa tuntematontakin, varsinkin jos saattuu menemään vääriin keskusteluporukoihin.  

Alex Schulman kirjoittaa romaanissaan Polta nämä kirjeet omien isovanhempiensa tarinan lähtien lapsuudenmuistoistaan ja aidoista kirjeistä ja täyttäen aukot mielikuvituksellaan. Alex kokee itsessään sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, jota hänen on pakko selvittää selvitäkseen omassa elämässään. Tulos on hieno kirja parisuhteesta, jossa ei ikinä anneta anteeksi toisen rikettä. Säilytetyt kirjeet ovat petetylle petoksen jatkamista, merkki siitä, että toinen ei "tottele" eikä pakota itseään unohtamaan. Miten voisi, jos kirjeet ovat säilyttäjälleen "maa jota ei ole". 
Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut. Siksi annan joskus itselleni luvan käydä siinä maassa ajatuksissani. Sellaisia nämä kirjeet ovat. 

Tässä kirjassa tulee myös esiin edellä mainitsemani kirjailijan kaiken tuotannon läpi kulkeva kysymys, ikuisesti kengässä hiertävä kivi.
Se on kahdella menestyneellä kirjailijalla sama nainen ominaisuuksineen, nainen jonka oikeaa nimeä he eivät koskaan mainitse.
Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi. 
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

Domenico Starnonen romaani Solmut saattaa myös perustua todellisiin henkilöihin. Emme voi tietää, eikä sillä ole mitään väliä. Kirjassa tarkastellaan avioliittoa, jossa on samanlaiset valtakuviot kuin Schulmanin kirjassa. Tässä vain niin päin, että loukattu vaimo kontrolloi miestään, joka pettää edelleen säilyttäessään mielessään ja piilossaan muistoja hänestä, jota kaipaa. 
Starnonen kirja on kuin lisävalaistusta ja jatkoa Elena Ferranten petetyn vaimon tuskaa kuvaavaan romaaniin Hylkäämisen päivät. Elena Ferrante on nimimerkki. Eiköhän vain kyseessä ole sama henkilö? On myös arveltu, että Elena Ferrante olisi Starnonen puoliso, kääntäjä Anita Raja.  

Kirjojani ja papereitani penkoessani selailin myös vanhoja Parnassoja ja löysin artikkelin, joka vie tämän kirjoitukseni alun kysymykseen äänikirjojen suosion lisääntymisestä painettujen kirjojen kustannuksella ja mitä ongelmia tilanne tuo tullessaan. Parnassossa nro 3/2019 on artikkeli Uudet äänet, jossa Karo Hämäläinen tarkastelee sitä miten kirjailijoiden ja kustantamoiden talous muuttuu äänikirjojen suosion kasvaessa ja esittää myös kysymyksiä siitä, miten kirja muuttuu, jos sitä ei lueta vaan kuunnellaan. 

Talous kaikkinensa on iso, monitahoinen ja muuttuva asia. Siinä riittää ongelmia ratkottavaksi.
Artikkelissa todetaan, että kirjailija saa äänikirjasta vain alle 50 senttiä per kuuntelukerta, kun kovakantisen kirjan keskimääräinen tekijänpalkkio on noin 2,50 euroa. Kirjaston äänikirjoista sekä e-kirjoista ei makseta lainauskorvausta kuten fyysisistä kirjoista.  

Kuuntelemisen yleistymisen todetaan todellakin vaikuttavan kirjallisuuden muotoihin. Tietenkin. Onhan kirjallisuus aina ennekin muuttunut sen mukaan, miten sitä on käytetty.
Storytel tekee kirjoja, jotka on tehty suoraan kuunneltaviksi. Tekeekö muuten joku muukin taho jo - tämä lehtijuttuhan on puolentoista vuoden takaa?
Ja miten kirjan sitten ennustetaan muuttuvan: 1) kerronta etenee kronologisesti, koska se sopii parhaiten sille, jonka huomio on kiinnittynyt liikenteeseen tai pastan vahtimiseen, 2) minämuoto lisääntyy, 3) romaanit saattavat pilkkoutua lyhyisiin lukuihin "joita ennättää kuunnella jonkin kertamäärän kahdeksan pysäkinvälin työmatkalla".     
Miten minusta kuulostaa siltä, että tässä puhutaan helpotetuista kirjoista kuten Valittujen Palojen Kirjavaliot, joissa on julkaistu lyhennettyjä versioita menestyneistä teoksista! 
Mikäs siin sit! Kirja-ala seuraa aikaansa. Me päätämme.

PS Tästä tuli pitkä. En jaksa enää käydä läpi ja hioa, vaikka hiottua arvostankin. Kiitos, jos jaksoit tänne asti. 

PPS Mieheni sanoo, että tämä on totta tosiaan aivan liian pitkä (oli lopettenut lukemisen kesken!) ja että minun pitäisi yrittää kirjoittaa napakasti kuten Uuninpankkopoika Sakari Timonen. Heh. 

Alex Schulman, Unohda minut

Yhdessä kuvassa äidillä on huivi päässä. Hän painaa nenäänsä hellästi takaraivooni. Katson poispäin, katseessa on jotain haaveksivaa. Tuo poika on turvassa  ja peloton. Hän ei tiedä mitään surusta eikä pelosta,  sillä mikään ei ole vielä alkanut.

Tämä sitaatti on Alex Schulmanin kirjan Unohda minut lopusta, jossa kolme poikaa tutkii äidin jäämistöä. 

Mikään ei ole vielä alkanut. Se mikä muutaman vuoden kuluttua alkoi oli äidin muuttuminen pulloja piilottelevaksi alkoholiongelmaiseksi kotityranniksi.
Pojat, Alex, Calle ja Niklas alkavat varoa ja pelätä äitiään. Kaikkein pahinta on äidin ylimitoitetut suuttumiset, jotka näyttäytyvät ohikatsomisena ja hylkäämisenä.
Miten voi pitää mykkäkoulua viisivuotiaalle! Kyllä voi, jos on tarpeeksi onneton.
 
Koko pelikenttä muuttui. Kaikesta tuli epävarmaa. Tämä ylimenovaihe oli hämmentävä, sillä se mitä olin oppinut lapsena olemisesta tässä perheessä ei yllättäen enää pitänytkään paikkaansa. Ymmärsin vähitellen, että äitiä, joka minulla oli joskus ollut, ei ollut enää. Minulla oli uusi äiti, ja hänen kärsivällisyytensä minua kohtaan oli melkein aina lopussa.  

Tilannetta pahentaa se, että isä osallistuu äidin ohella salailuun. "Äiti on huonona", on ainoa selitys, minkä pojat saavat. "Teidän täytyy koettaa olla hiljaa." Niinpä pojatkin oppivat vaikenemisen, salailun ja kieltämisen aikuisikäänsä asti. He ovat lapsina aina varuillaan ennakoidessaan äitinsä mielialan muutoksia. 

Kukaan ei kertonut meille, että äiti on sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: "Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa:" Isä ei sanonut:"Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän."

Kieltäminen johtui varmaan useasta syystä, häpeä ja osaamattomuus  päällimmäisinä. Kyseessä oli porvarisperhe, kulttuurieliittiä suorastaan.  Työläisperheissä alkoholiongelma ei ole niin tabu, eikä olisi ollut niin tavatonta Schulmanin perheessäkään, jos salajuoppo olisi ollut isä. Naisen juominen, pienten lasten äidin kaiken lisäksi, oli, ja on, niin epäsopivaa ja häpeällistä, että ehkä isäkään ei osannut kuin vaieta. Perheen isä oli 32 vuotta vaimoaan vanhempi.
Alexin muistoista huomaa, että ikäero alkaa haitata yhteiselämää.
Kun nuori äiti valvoo lastensa kanssa telkkarin ääressä, niin eläkkeelle jäänyt isä menee nukkumaan, mutta nousee vähän päästä uudestaan toisten seuraan iltapalalle. Tämäkin iltarituaali oli ensin äidistä hellyttävää ja vitsikästä, mutta muuttui sitten sietämättömäksi. Pojat yrittävät pehmentää tilannetta avuliaisuudellaan.
Alexista näyttää, että äiti vihaa isää, joka taas rakastaa vaimoaan kuolemaansa saakka.

Opittu salaisuuden pitäminen on niin tiukassa, että Alex ei nuorena miehenä kerro edes terapeutilleen ahdistuksensa perussyytä, ja kun tyttöystävä huomaa äidin käyttäytymisestä, että tämä on juonut, niin Alex kieltää jyrkästi, että äidillä olisi mitään ongelmaa. 
Tulee kuitenkin hetki, jolloin on pakko ryhtyä toimimaan, sekä oman itsen että äidin takia. 

Mutta löytääkö Alex koskaan enää sitä äitiä, jolle hän oli elämän rakkain asia? Saavatko hänen lapsensa koskaan kokea läsnäolevan mummin kiinnostusta?

Alex Schulman pohtii äitinsä taustaa ja löytää sieltä selitystä. Hän näkee äidinisässään samaa tuomitsevuutta kuin äidissään ja päättelee, että tunnistaa tuon vaarallisen piirteen myös omassa käyttäytymisessään ja tietää, että se ei inspiroi häntä kuten heitä, vaan syö hänen voimiaan.  

Pidän tyylistä, jossa kerronnan nykyhetki johtaa muistoihin. Schulman taitaa tämän. 

Poikien selvitellessä yhä uudelleen äitinsä asioita, hyysätessä, kuten joku heistä kyllästyneenä puuskahtaa, jokin tilanne, valitut sanat tai äänensävy vie hetkessä vuosien taa. Aikuinen mies tuntee saman orpouden kuin pikku poika, jolta äiti kielsi rakkautensa. 

Eräs hieno piirre Schulmanin kerronnassa on keskittyminen päähenkilöihin, heihin jotka on kuvattu kirjan kanteen. Kuva on isän, Allan Schulmanin ottama.

Muu perhe ja perheen ulkopuoliset ihmiset toimivat ikään kuin sivumpana, fokus on Lisette-äidissä ja Alexissa.

Glöm mig julkaistiin vuonna 2016 (suomennos Unohda minut, 2017). Tämän jälkeen Schulman lähti jäljittämään suvussa perintönä kulkevaa vihaisuutta ja päätyi kirjoittamaan kirjan äitinsä lapsuuden perheestä, Bränn alla mina brev, 2019 (suomennos Polta nämä kirjeet, 2010). Ensi kuussa on tulossa suomeksi kirja Eloonjääneet (Överlevarna, 2020), joka jatkaa lapsuuden kokemuksen kuvausta aikuisen muistoina, kokijoina samat veljekset kuin Unohda minut -kirjassa.
Schulmanin kirjat ovat siis oman elämän kuvauksia. 
Huomasin myös kiinnostavan kirjan Skynda att älska, joka on kirja pojasta ja vanhasta isästä, tilanteesta jossa nuoren alle kolmikymppisen miehen isä on yli kahdeksankymppinen hoivakodin asukas. Kyseessä ovat Alex ja Allan Schulman. Tämäkin kirja alkoi kiinnostaa minua välittömästi.

En välitä Schulmanin kirjojen tosipohjaisuudesta, Ne voisivat yhtä hyvin olla täysin fiktiivisiä. Pidän siitä tavasta, jolla hän pohtii suvun vaikutusta, henkistä perintöä, joka vaikuttaa meissä sukupolvesta toiseen ja jota on hyvä joskus kyseenalaistaa ja jopa pyrkiä katkaisemaan joku vahingollinen sukupiirre omassa käyttäytymisessä. 

Unohda minut. Tämä pyyntö on oman epäonnistumisensa raskaasti kokevan ihmisen täydellinen nöyryyden hetki. Selviät paremmin, jos unohdat minut. Tekee mieli lohduttaa ja sanoa vastaan. Onhan siellä kuitenkin ne hetket..."Olet rakas nuppunen."
Jälkitunnelma tämän kirjan lukemisen jälkeen on surullinen, mutta ei pahalla tavalla. Ei tee mieli ihan heti lukea mitään uutta, mieluummin vaikka lähteä ulos mietiskelykävelylle. Mieheni on laittanut soimaan jotain pakahduttavan haikeaa Latinalaisen Amerikan musiikkia, mikä on nyt melkein liikaa.