Minä olen mahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies, Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ.
Näin alkaa Alexandra Salmelan novelli. Suomeen muuttanut slovakialainen kotiäiti esittäytyy.
Kustannusosakeyhtiö Teos ja Euroopan kulttuurienvälisen teemavuoden 2008 toimikunta järjestivät Mikä ihmeen uussuomalainen -novellikilpailun, joka suunnattiin monien kulttuurien vaikutuspiirissä eläville kirjoittajille. Kilpailuun osallistui 108 kirjoittajaa. Heistä raati - Maarit Halmesarka, Silja Hiidenheimo, Olli Löytty ja Mikko Rimminen - valitsi parhaat 13 novellia, jotka koottiiin antologiaan.
Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä tuona teemavuonna ja riemastuin useistakin kirjoituksista, mutta eritoten Alexandra Salmelan veijaritarinastasta Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Olen kirjoittanut lukupäiväkirjaani tästä novellista:" Voi mikä valloittava ote. Lupaava kirjoittaja." Ja kas, vuonna 2010 Salmela julkaisi romaanin 27 eli kuolema tekee taiteilijan, josta olin aivan myyty. Siitä olen tiivistänyt mielipiteeni näin: "Hurmaava, kielellä leikittelevä tragikomedia." Osaisinpa vieläkin poimia olennaisen kirjasta näin vähin sanoin! Kun Salmelan kirja sai HS:n parhaan esikoisen palkinnon luin sen uudelleen ja huomioin: "Lopun nekrologi on surullisuudessaan nerokas." 27 oli sitten vielä Finlandia-ehdokkaanakin. Tänä vuonna Salmelalta ilmestyi dystopia Antisankari, johon en oikein päässyt sisälle.
Kävin googlailemassa tietoja muista Mikä ihmeen uussuomalainen -antologian kirjoittajista ja kyllähän siellä löytyy kulttuurialoilla menestyneitä muitakin, esim. somalitaustainen Naima Mohamud, joka on nykyään käsikirjoittaja ja ohjaaja ja on saanut vuonna 2014 Vuoden Kasvattaja -palkinnon. Enemmistö kirjoittajista on ollut novelleja kirjoittaessaan nuoria, jopa alle kaksikymppisiä.
Novellien aiheet vaihtelevat. On kertomuksia pakolaismatkasta ja perheen yhdistämisestä, vaikeudesta elää kahden kulttuurin elämää, elämästä ulkomaalaisen puolison kanssa ja siitä, miten uussuomalainen näkee Suomen ja suomalaiset.
Syyrialaisen isän ja romanialaisen äidin Puolassa syntynyt teinityttö Maryam Hamadon, joka käy lukiota Helsingissä ja "istuu kesät Syyriassa oliivipuun alla", joutuu siellä sukulaisissa oppimaan, että ihmisten kanssa on seurusteltava ja selvittävä sosiaalisessa ruletissa. Siinä menettää yksityisyyttään, mutta ei ole pelkoa, että kuolisi yksin ja jäisi mätänemään asuntoonsa kahdeksaksi vuodeksi. Korkeissa viroissa olevat tädit vievät hänet heti loman alussa ostamaan suomalaisten käytännöllisten kenkien tilalle naisellisempia, joilla hänestä tehtäisiiin taas ihminen eikä hän nolaisi sukua häissä.
Turkkilaissuomalainen teini Noomi Schulman puolestaan miettii, millä tavalla hän olisi erilainen, jos ei olisi asunut välillä Turkissa, vaan jäänyt Suomeen. Olisiko hän edelleen poikien paras kaveri, riehakas ja uskalias? Huomaisiko hän tuntea iloa siitä, että voi lähteä yksin juoksulenkille? Ymmärtäisikö hän, milloin puhutaan vain ironisesti ja milloin totta, tajuaisiko kiroilun ja juopottelun huvitteluksi ja aidoksi tunteenilmaisuksi eikä pitäisi sitä omituisuutena? Pitäisikö hän maailmaa suurena ja Suomeen syntymistä lottovoittona?
Esipuheen raadin puolesta kirjoittanut Mikko Rimminen sanoo juuri sen, mitä itsekin ajattelin lukiessani. Novellit ovat täynnä iloa ja valoa ja suomen kieli taipuu niissä sekä tahallisesti että tahattomasti muotoihin, jotka riemastuttavat. Rimminen myös ihailee kirjoittajien rohkeutta lähteä kirjoittamaan tällä itselleen vieraalla "kummallisella ja hankalasti muotoonpuristuvalla kielellä".
Parhaaksi raati on valinnut vasta 17-vuotiaan Maryam Hamadonin novellin Seurapiirihai sen kielen ja tyylin vuoksi, minun suosikkini Alexandra Salmelan novelli on saanut toisen sijan poskettoman hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta ja kolmanneksi on valittu intialaistaustaisen nuoren miehen Nitin Soodin kaunis novelli Helsinki ja karavaanit.
Kirjan ulkoasu on mieleeni, suunnittelun on tehnyt Jenni Saari. Takakannen lieve on harvinaisen kaunis. Kuvassa on siitä yksityiskohta.
Rimmisen esipuheen loppu:
Kieli on alati muuttuva rakennelma; tulevaisuuden suomi ja Suomi ovat riippuvaisia kaikista niistä urheista ihmisistä, jotka jaksavat antaa panoksensa kielen ja kulttuurin kehittämiseen. Tässä antologiassa riittää toivottavasti pureksittavaa niille, jotka haluavat vannoa jonkin muuttumattoman kulttuurisysteemin nimeen.
Salmelan novellin kotiäiti on reipas ja yritteliäs. Hän tarkastelee asioita huumorin kautta.
Muta en mina kulu niihin mahanmuuntaja naisiin ja miesiin, jotka vain marisee ja valittaa koko aikaa. Minä olen optimisti, että muutin Suomeen, vaikka aina ei kaikki asiat ole pinkki. Minä yrritän sulauttaa itseni Suomeen ja sen kansaan, sen takia ahkerasti opiskelen suomalaisen kielen.
Esiteltyään itsensä kotiäiti kertoo myyttisen, polveilevan tarinan arkkityyppisestä sankarista maanmiehestään Paló Oskvarokista. Välillä hän ottaa lukijan mukaan pohtimaan tyylivalintoja. Salmela on suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri Prahasta, sitä ennen hän on suorittanut dramaturgin tutkinnon Bratislavassa. hänellä on tyylit hallussa. Antisankari Paló luuli joutuneensa Ameriikkaan, mutta päätyykin Suomeen, jossa häntä odottavat monenlaiset seikkailut ennen kuin hän päätyy worldmusicin nousevaksi tähdeksi Kaustisille.
Soratietä pitkin
kävelin ja itkin.
Tämä on mahanmuuntajablues.
Oh yeaaaaaah!
Kulttuuritietoisuus saattaa joskus jopa lisätä ennakkoluuloja, jos alamme pitää ihmisiä vain oman kulttuurinsa stereotypioina.
Tämä kirja ei lisää ennakkoluuloja, vaan avartaa. Oli mielenkiintoista lukea näitä novelleja nyt, kun tilanne on maassamme monella tavalla erilainen kuin 2008. Taloudellinen tilanne on heikompi, ja pakolaisia on tullut enemmän kuin ennen. On otettu käyttöön termi vihapuhe, ja osa väestöstä vihaakin oikein olan takaa ja julkisesti mm. uskonnosta ja politiikasta eri tavoin ajattelevia ihmisiä sekä muualta Suomeen tulleita ja tänne pyrkiviä. Käytetään paljon sanaa kantasuomalainen, mikä on outo termi. Minulla se tuo mieleen lapsuuden maalaisympäristöstä kantakirjakarjan .
Viimeisen sanan saa sanoa Noomi Schulman.
Kolme vuotta viimeisimmän maanvaihdoksen jälkeen asun Suomessa. Minulla on ystäviä ja monella tapaa elämä on helpompaa. Silti ajoittain kaipaan. En tiedä, minne tai mitä. En haluaisi asua Turkissa, en viihtyä Suomessa. Olen koditon ja kotini on kaikkialla. Elämä on loppujen lopuksi auringonkukkia ja sateita kaikkialla, olen saanut huomata.
