Aino Kivi, Joutonainen

 

Seksistä joutuu aina maksamaan, ajattelen, kun herään sen työhuoneella ja huomaan nukkuneeni pommiin koulunkäyntiavustajan töistä. (- -) Ei se ole minun tyyppiäni, armoton nörtti, mutta nappasin silti kaverin. Se vaikutti riittävän epätoivoiselta.

Aino Kivi on kirjoittanut kirjan, joka on päällisin puolin kevyt, mutta kevyen kuorrutteen alla on isoja teemoja. 
Joutonainen kertoo Annusta, joka ei osaa asettua paikalleen, vaan hyppii pätkätyöstä toiseen ja asuu kavereitten ja puolituttujen nurkissa siirtäen omaisuuttaan kangaskassissa kämpästä toiseen. Myös miessuhteet ovat lyhyitä ja pinnallisia, kunnes hän jumittuu varattuun mieheen, joka ei koskaan edes lupaa hänelle mitään oikeaa suhdetta. Siinä ohessa Annu sohii sivuun tavaratalon kausityössä joulupukkihommissa tapaamaansa nuorempaa miestä, jolle pelkkä ystävyyssuhde ei riitä. 
Annun ainoa pysyvä ja rehellinen ihmissuhde on veli, joka yrittää patistaa häntä johonkin pysyvään ja turvalliseen.  

"No, mut kai säkin haluisit jotain? Uran? Rahaa? Hei kato mua, mitä sä oikeen haluut? Haluutsä perhettä? Puolison? Talon? (- -) Että sä tietäisit missä oot puolen vuoden päästä? Eikö sulla oo horisonttia tulevaisuuteen?"
Veljen joulusaarna uuvuttaa. Haen kaapista palan saaristolaisleipää ja lätkäisen suolakurkun Tartexin päälle. Mussutan vastalauseen.
"Mikä sua vaivaa? Miksi et usko, että mulla on kaikki hyvin näin? Mä en haluu mitään enempää."
"Etkö tosiaan?"

Annu arvostaa vapautta ja veli vakautta pikkutarkkuuteen asti. Niin vastakohtaisia kuin heidän elämänmuotonsa ovatkin, ne ovat lähtöisin samasta tilanteesta, lapsuuden turvattomuudesta ja nuoren aikuiselämän orpoudesta. 

Annua irrallisuus, johon liittyy köyhyys ja epävarmuus ei hänen rehvakkaista puheistaan huolimatta kuitenkaan tee onnelliseksi.
Mieli tekisi matkustaa, mutta rahaa on vain lentoasemalle asti. 
Tarrautuminen mahdottomaan rakkaussuhteeseen muuttuu Annulla pakkomielteeksi ja välillä hän tajuaa itsekin olevansa vaarallisen pohjalla. Hippielämä pohjoisessa kylmässä maassa rikkinäisissä maihareissa ei onnistu kuten jossain Kaliforniassa. "Hippi" on tässä vanhentunut sana, tiedän, mutta mikä olisi parempi? Tulee mieleen Aikuiset-sarjan nuorten maailma, jossa sitoutuminen ja pysyvyys ovat vaarallisia ja vältettäviä asioita. 
Annu kokee myös yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta ja katkeruutta itseään paremman taustan omaaviin, jotka ovat vanhempiensa avulla osanneet valita sopivia kouluja ja saaneet vakituisia työpaikkoja jo ennen valmistumistaan samaan aikaan kun hän on hakenut hanttihommia henkilöstövuokrauspalvelun kautta. 

Yksi niistä on julkaissut kirjan, jossa kertoo juoruja itsestään. Sitä nimitetään romaaniksi, mutta kuulemma kaikki on totta; nettideittailu, sukupuolitaudit, abortti ja itsetuhoiset ajatukset. Lehdissä se on julistanut, kuinka naisen seksuaalisuus kuuluu vain naiselle itselleen. Kumma kyllä, tämän naisen seksuaalisuus tuntuu kuuluvan kaikille, myös niille, joita asia ei kiinnosta. 

Annun silmin näemme somemaailman ja eritoten julkkisnaisten sometilien onttouden. Kaiken turhuuden huippuesimerkki on varatun miehen vakityttöystävän sisustusputiikki ja sen mainostaminen sometilillä. Annu kutsuukin putiikinpitäjää nimellä Romukauppias.  

Joutonainen-romaanin takakannessa sanotaan, että kirja on "irrallisten sukupolven kuva". 
Jään miettimään tätä. Mielestäni hyvin monet nuoret nykyään elävät kuitenkin erittäin konservatiivisesti ja turvatusti verrattuna esim. omaan sukupolveeni. 
Työpaikoista on nykyään enemmän kilpailua kuin joskus ennen, mutta yhteiskunnan turvaverkko on aina läsnä, minkä voi ilolla todeta näin itsenäisyyspäivän alla. 
 
Joutonainen on Aino Kiven toinen romaani. Ensimmäinen Maailman kaunein tyttö (klik) oli HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Onnistuneesta kansikuvasta kiitos Anna Makkoselle!

Anna-Maria Eilittä, Kun olen poissa

Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa saa ajattelemaan elämän arvaamattomuutta ja sen hetkien ainutkertaisuutta. 

Keski-ikäinen Ilona, äidinkielen opettaja, juristin vaimo ja kahden nuoren onnellinen äiti joutuu liikenneonnettomuuteen ja herää ruumiinavauspöydällä. Hän tuntee, mitä hänelle tehdään, mutta ei tunne kipua, vain epämukavuutta, samalla tavalla kuin olisi puudutettuna isossa leikkauksessa ja kuulisi kaikki poraukset ja sahaukset ja tuntisi, miten omia sisuskaluja käännellään. Kumilenkki varpaassaan Ilona katuu sitä, että jätti kotona kaikki hujan hajan, koska luuli olevansa perheensä ensimmäinen kotiinpalaaja työpäivänsä jälkeen.

 

Liikutuin ensimmäisen kerran itkun hyrskeisiin kohdassa, jossa Ilona on omissa hautajaisissaan ja näkee miehensä Turkan asettelevan hitaasti kukkansa arkun kupeeseen ja lukevan Sirkka Turkan runoa: "Tule takaisin pikku Sheba. / Minä ajattelen sinua aina."

Laura Lindstedtin Oneironin lukeneille tulee varmaan mieleen, että Ilona voisi olla samanlaisessa oudossa välitilassa kuin Oneironin naiset. Eilittän luoma kuolemaa edeltävä viipyily on kuitenkin aivan erilaista. Ilona muistelee elämäänsä, välillä hyvin humoristisesti, välillä haikeutta tuntien, nukahtelee pitkiksi ajoiksi ja herää taas siirtyäkseen jonnekin, seuraamaan läheistensä elämää intiimimmin kuin se koskaan eläessä oli mahdollista, torkahtamaan miehensä viereen tai seuraamaan opettajakollegojen keskustelua. 

    Ehkä jäin tänne, koska töytäisy oli niin kevyt. Ehkä siksi osa minusta jäi riippumaan tämänpuoleiseen. Ruumis meni, mutta jotakin jäi. 

    Sillä mitä me lopulta tiedämme ihmisen syvimmästä olemuksesta, mitä me tiedämme sielusta? Kaikki fiksultakin kuulostava järkeily on vain arvailua. Minä en yksinkertaisesti saanut tarpeeksi kovaa tälliä, ja siksi olen yhä täällä.

    En osannut edes kuolla kunnolla!

Lainaamani kohta kertoo, miten hyvin Eilittä välttää kaiken ylitunteellisuuden ja yliluonnollisuuden. 

Ilona haluaisi pois. Hän ei välittäisi saada nähdä ja tietää sellaista, mistä ihmiset ovat häntä varjelleet. Hän huomaa lähimmäistensä annostelleen isestään asioita sen mukaan, mitä ovat arvelleet Ilonan kestävän. Iso elämänvalhekin paljastuu.

Ilonan olo käy epävarmaksi. Hän ei aina tiedä, onko nähnyt unta vai ollut valveilla, onko kuollut vai elävä. Hän aistii ympärillään toisia, jotka ovat kanssaan samassa tilanteessa, eikä kukaan osaa sanoa, mitä tapahtuu. Hän alentuu käymään kauppaa Jumalan kanssa päästäkseen takaisin huolehtimaan läheisistään, ja kun muu ei auta hän yrittää kuolla paremmin.  

Vaikka Ilonan välitilaelämä kuulostaa tuskaiselta, se ei ole sitä, vaan jotenkin kevyempää ja unenomaisempaa kuin tällaisiin ajatuksiin joutuneella elämän puolella olevalla ihmisellä. Voin kuvitella, että Ilonan tuntemukset ovat samantyyppisiä kuin sairaalapetillä makaavan rankan operaation kokeneen toipilaan, välillä täällä, välillä muistoissa ja poissa. 

Ympäri Helsinkiä liihotellessaan Ilona pysähtyy Essi Renvallin veistämälle Rauhanpatsaalle. Hän muistelee  Renvallin kertoneen, että patsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka palaa sodan jälkeen maan päälle rinnassaan uusi rauhanomainen sydän. Tämä tilanne on kuvattu kanteen äärimmäisen kauniisti. Kannen on suunnitellut Anna Makkonen. Eteerinen naishahmo erottuu vasta kun kirja on auki. 

Toinen liikutuksen hetki minulle tuli kirjan loppupuolella, kun syksy on alkanut tehdä lähtövalmistelujaan ja Ilonakin alkaa olla valmis.

Minulla on olo kuin matkoille lähtiessä, mutta en ole hermostunut ja huolissani vaan utelias ja malttamaton. Mietin vielä, mitä tahtoisin ottaa mukaani, mutta tiedän jo: Haluan muistaa lokkien kirkunan ja ne päivät, kun meri on lyijynharmaa. Haluan mukaani arvaamattomasti liikkuvat pilvet ja auringon, joka uskottelee mahdottomia. Tahdon taivaanrannan, johon en kyllästynyt koskaan ja sen päivän, kun tiedän, että on kevät. Tahtoisin kiireettömät aamut ja uuden päivän toiveikkuuden, mutta myös idän puhurin. Tahtoisi muiston jalkaa nostavasta koirasta ja kadunmiehen karkean tervehdyksen, raitiovaunujen kolinan, pysähdykset ja ohikulkijoiden katseet. Tahtoisin rakkaani äänen, kun hän kutsuu minua ja hetken, kun saan lapseni nauramaan.  

Seison kuvassa kirja kädessäni Kuhmon Atalante-kirjaston pihassa olevan Valon huone -taideteoksen sisällä. Tämä paikka tuntui sopivan täydellisesti kirjan tunnelmaan. 

Mitä tahtoisin mukaani...? Sitä lähden miettimään patikoidessani Vuokatin vaaralla.