Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

 

   Kyyhky tanssii unikon vuoteessa. Rakkaus on 
tippa verta. Voi miten valssi soi, miten yö on musta. 

   Niin kyyhky unikkoa rakastaa, kuin häitä odottava
viulu ja musta hautuumaa. Ja toinen heistä lähtee,
ja katoaa.

Timo K. Mukka kirjoitti viiimeisen romaaninsa Kyyhky ja unikko vuonna 1970 kolme vuotta ennen kuolemaansa. Esikoisromaani Maa on syntinen laulu (1964) oli 19-vuotiaan kirjailijan läpimurto, jota hän oli tarjonnut kustantamoille jo pari vuotta aiemmin. Kuuden vuoden aikana syntyi poikkeuksellisen upea tuotanto, yhdeksän teosta, runoja, novelleja ja romaaneja, jotka ovat olleet innoittajina monelle lappilaisesta miljööstä kirjoittavalle, kuuluisimpia heistä Rosa Liksom ja Katja Kettu. Mukan erottaa Liksomista ja Ketusta runollisuus ja kauneus, jolla hän kirjoittaa rujoista oloista ja rankoista kohtaloista. Harvinainen yhdistelmä - rujous ja kauneus. Rujous ja huumori sen sijaan yhdistetään usein, ja vaikean kuvaaminen koomisen huumorin kautta onkin vapauttavaa varsinkin omasta elämästä kerrottaessa. Mukalla huumoria on vähän.
Runollisella tyylillä kirjoittaneista pohjoisen kirjailijoista Mukan ohella haluan nostaa esiin Hanna Haurun ja Maria Peuran, joiden kirjoista pidän paljon. 

Kyyhky ja unikko alkaa tekstillä, jonka Mukka on otsikoinut Prologin asemesta. Siinä hän jo paljastaa koruttoman tarinansa lopun. Sen jälkeen palataan tapahtumiin kahden edeltävän vuoden aikana. 

Kerron Pieti Kolströmin, 37, ja Darja Paukun, 17, välisestä rakkaudesta - kysymys on vain muutamasta lyhyestä episodista, jotka lopulta ehkä jättävät koko kysymyksen avoimeksi. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta. se saattoi olla jotakin muuta. Yritän repiä ja leventää lyhyttä ja yksinkertaista asiaa niin paljon, että saisin näkyviin jotakin, mikä ehkä jää huomaamatta kun sanomalehdestä samantapaisten uutisten seasta luetaan:"... löydettiin mätänemistilassa oleva nuoren tytön ruumis... vedettiin rannalle... tunnistetiin tutkimusten jälken Darja Paukuksi, joka katosi elokuussa... nähty viimeksi synkkämieliseksi tunnetun Pieti Kolströmin seurassa..." jne. 

Pieti oli ollut etelässä omassa mainostoimistossaan työskentelevä menestynyt liikemies, mutta luisunut masennukseen ja menettänyt omaisuutensa hoidettuaan mielialaansa alkoholilla ja hurvittelemalla ympäri Eurooppaa. Psykiatreillakin hän oli käynyt, mutta ei ollut saanut apua, ja nyt hän on palannut pohjoiseen vanhan isänsä luo rappioituneeseen kotitaloon, jossa viettää aikaansa toimettomana veikkausvoittoa odottaen. Kylä on autioitunut vanhojen ihmisten asustama paikka, johon etelään muuttaneet saapuvat lomillaan etsien sellaista tunnelmaa ja elämää mitä siellä ei enää ole.
Kun Pieti tämän alakulon keskellä tapaa 15-vuotiaan Darjan hän tuntee äkillistä himoa ja kaihoa elämään joka hänellä olisi voinut olla. Darja joutuu palaamaan heti heidän kohtaamisensa jälkeen isonsiskonsa mukana Tampereelle, ja Pieti asettuu entiseen turtuneeseen tilaansa, johon iloa tuovat Darjan sydämin koristellut kirjeet. Aikaa kuluu, vuodenajat vaihtuvat. Eräänä päivänä Darja palaa Kolströmin niemeen, raskaana.
Äijä varoittaa Pietiä korostaen, että Darja on vielä lapsi, "hullu lapsi", joka pitäisi jättää rauhaan ja Darjan sisko yrittää puolestaan pelastaa täysorvoksi jääneen siskonsa Pietiltä, mutta kohtalo vie kyyhkyä ja unikkoa. 

   Katsoin sinun kasvoihisi ja tunsin, että rakkaus täytti koko ruumiini. Katsoin kasvoihisi ja hymyilin kyyneleet silmissä myötätuntoa kerjäten. - Minä olen tällainen, sanoin. -  Pium, paum..., sinä hyräilit. - Minä olen pieni Darjasi. Oli hyvä, että valitsit minut.
   - Miten onnellinen olen siitä, että valitsit minut, sinä lauloit. 

Olinko jälleen tuo Pieti, jonka ylitse rakkaus väreili Darjan silmistä? Hän ei ollutkaan unohtanut, hän oli tullut etelästä takaisin. Mikä onni!

Toisensa löytäneet onnettomat lähtevät retkelle, patikoimaan ilman päämäärää, luhistunut mies ja raskaana oleva teinityttö, joita yhdistää yksinäisyys.
Darja ehkä kuvittelee luottavaisena, että Pietillä on jokin suunnitelma, mutta Pieti näkee heidän tilanteensa toivottomana ja pohtii koko ajan edessä olevaa kuolemaa ja ajattelee jo heistä parina menneessä aikamuodossa "me olisimme kuolleet television ja pakastekaapin välissä".

  Huomenna matka ei ehkä jatku.
   Tänään kulkevat nilkkasi kivien yli, rakan yli, kulkevat likaiset kovettuneet sääresi luolikoissa, kulkevat varpaasi ja päkiäsi, kulkevat, rientävät purojen yli ja pitkin jokien rantoja, kulkevat, rientävät, pysähtyvät...

Mukka oli paitsi kirjailija myös kuvataiteilija ja se näkyy hänen maalauksellisissa luontokuvissaan. 

Tätä kirjaa lukiessa koin, miten sen rytmi toistoineen ikään kuin vei johonkin myyttiseen maailmaan. Kulkemisen kuvaukset toistuvat, samoin runo kyyhkystä ja unikosta sekä Pium paum -kehtolaulu erilaisin versioin ja säkeistöin.

Tekstissä vuorottelevat kiehtovasti tilannetta ulkopuolelta tarkastelevat kertojan osuudet ja Pietin monologit. Pieti näkee asiat oman hauraan mielensä kautta  istuessaan joen rannalla kuollut Darja-kyyhkynen sylissään.
Pieti on nähnyt Darjan rakkauden tuojana, kyyhkynä, joka on Venuksen ja Afroditen lintu ja itsensä paheen mustana unikkona, jolla on valta omistaa Darja kokonaan. 

Vain kaksi vuotta kun tapasin sinut, nyt lausun hyvästejä. Miksi tulit takaisin Kolströmin niemeen kun et enää ollut minun? Ruumiissasi oli vieraan antama elämä.

Olen lukenut tämän kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen, kuten muutkin Mukan kirjat. Lukuelämys oli nyt yhtä vahva kuin puoli vuosisataa sitten, ellei vahvempi.
Minulle nousi tällä lukukerralla mieleen flamencomusiikin kohtalonomaisuus ja tuskaisuus. Kyyhkyn ja unikon balladi sopisi hyvin esitettäväksi flamencotyyliin; laulu, kitara ja kaksi improvisoivaa tanssijaa.  

Kyyhky ja unikko osui käteeni kirjahyllystäni, kun etsin tilaa uusille kirjoille. Jäin ihailemaan sen kantta, joka on itsensä Alpo Jaakolan tekemä.
Joskus ennen kirjoja arvostettiin niin paljon, että niiden päällysten suunnittelu tilattiin tunnetuilta taiteilijoilta.

Merkkaan tämän kirjan 70-luvun kirjaksi Sadan vuoden lukuhaasteeseen (klik), joka onkin ainoa blogihaaste jossa olen mukana, periaatteenani "kukko ei käskien laula", eli jos en osu yhtä vaivattomasti johonkin 30-luvulla julkaistuun teokseen, niin saa jäädä yhtä kirjaa vajaaksi. 

Mukan teoksista on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Rauni Mollbergin vuonna 1973 valmistunut Maa on syntinen laulu. Minusta tämä elokuva jätti kokonaan huomiotta Mukan runollisuuden ja otti elokuvaan vain elämän rujot puitteet. Kirjaahan oli paheksuttu rohkeista seksikuvauksista. En pitänyt niitä silloin mitenkään rivoina tai naturalistisina, vaan tyylikkäinä eroottisina kuvauksina.   

Tänne loppuun vielä näyte siitä, miten kauniisti Mukka kuvaa Kyyhkyssä ja unikossa Pietin kokemusta rakastelusta Darjan kanssa. 

Tihkuu silmistäsi halu suudella huuliani, tihkuu huuliltasi odotus. Taivaalla seisovat jo auringon miekat, järven aamuaallot värisevät ja valo salamoi veden pinnassa. Vaatteesi leijuvat pois, minä takerrun hartioihisi, painun kohti sydäntäsi, miten voimakas on hento lantiosi, Darja, miten lämmin iho, vaikka ruohot ovat nihkeät ja sieraimissa tuntuu raaka maan haju ja nuotion savu tuntuu hiuksissasi, käsivartesi puristavat kylkiäni, minä painun sydämeesi kuin musta keihäs ja sula kulta valahtaa ruumiiseesi, amen...

Johanna Laitila, Lilium regale

Lilium regale (2019) on Johanna Laitilan esikoisromaani. Se on esikoisromaaniksi harvinaisen hieno ja valmis teos. 

Jo prologi yllättää kauneudellaan. Siinä näyttäytyy kirjassa myöhemminkin kuoleman edellä esiintyvä myyttinen naarashirvi Algen. 
    Hirvi nousi hatarin jaloin seisomaan, se näytti repivän itsensä maasta syvine juurineen. Se katsoi naista ja lähti astelemaan syvemmälle metsään. Kumarassa kävellen nainen seurasi hirven korkeaa kruunupäätä, joka oli kuin pimeässä hohtava majakka, mustan metsän vatsasta nouseva orkidea, rukouksen terälehdet.
    He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja lski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärilään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä. 

Laitilan kieli on täynnä aistivoimaisia kuvia, samanlaisia mitä olen aiemmin kohdannut Asko Sahlbergin romaaneissa. 
Laitilan runollinen tyyli tuo mieleeni myös Timo K. Mukan, Maria Peuran ja Hanna Haurun. 

Laitila luo tiheitä tunnelmia, joissa hänen luomansa henkilöt toimivat väistämättömän kohtalonsa vieminä ikäänkuin antiikin näytelmissä. 

Alussa ja lopussa ollaan nykyajassa. Elsa on lähellä kuolemaa ja häntä hoitava tytär Elisa avaa oven tuntemattomalle vierailijalle. Lopussa palataan samaan tilanteeseen vierailijan näkökulmasta. Vasta siellä loppulauseessa selviää, minkä vertauskuvana kuningaslilja, Lilium regale, toimii. Surun, vanhan unohduksiin pakotetun rakkauden, jota ei ole saanut koskaan näyttää. 

Elsa elää Lapin sodan alla nuoren tytön elämää Tornionjokilaaksossa. Hänellä on rakas isä ja äiti, sisaruksia, mummo ja sodan karkeuttama sukulaismies. On myös eräs Samuli, komea poika, josta Elsaa kiusoitellaan. Elsa tuntee rakastavansa Samulia samalla tavalla kuin pikkusisaruksiaan ja miettii, eikö se ole liian laimeasti rakastettu. 

Ympäristö tuntee vain tietyn mallin naisen elämälle. 
Mutta onneksi vain non sullahi lantheet ko aivan vasittu lapsia kantamhaan ja synnyttämhään, niinko son äitillästikki. Vaikka poka kymmenen Samulin kans tekisittä.  
('poka' on vahvistussana meänkielessä)

Lapin sota ajaa Elsan kotiväen Ruotsin puolelle pakoon ja sieltä takaisin. Ruotsin perheessä, jonka pihapiiriin he majoittuvat, on Elsan ikäinen tytär Inga. Kieli on tytöillä reitti toisen sydämeen. Elsa saa nimen Elskling. 

Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.  

- Ska vi, Inga sanoi, osoitti kotitaloaan ja lähti kävelemään sitä koti.
- Menhään?
- Menhään, menhään, Inga toisti. 

Vielä toinenkin rakkaus on Elsellä odottamassa. Karun kotinpaluun jälkeen hän kohtaa elämänsä suuren rakkauden ja saa viettää hänen kanssaan joitain varastettuja hetkiä, ennen kuin hänen on paettava Ruotsiin uudelleen ja asetuttava sovinnaisen mallin mukaiseen elämään. 

Irina sekoittui Elseen kuin  maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.  

Pidän tässä kirjassa niin monesta asiasta:
- aistillinen, kaunis kieli
- kielistä nauttiminen ja niiden tarkastelu
- murteen käyttö sopivassa määrin
- jännittävä juoni
- hienostuneesti esitetty seksuaalisuus (tällaista onnistunutta seksuaalisuuden ja seksin kuvaamista olen viimeksi kohdannut André Acimanin romaanissa Call Me By Your Name)
- herkkä isän ja tytön suhteen kuvaus
- kirjalliset viittaukset mm. Edith Södergraniin
- kirjan lopussa oleva luku, jossa kirjailija kertoo kiinnostavasti lähteistään
- lopun kiitokset, joissa niissäkin on hiottua, kaunista kieltä

Erityiskiitoksen ansaitsee se, miten hyvin Laitila kuvaa rakastumisen pakahduttavuuden. Rakastetun vaatekappaleen tuoksu saa itkemään, ja tieto hänen lähellä olostaan sähköistää ilman. 

Elsan ajatus siitä, että heidän pitäisi Irinan kanssa saada rakastaa toisiaan julkisesti, ei vain haaveissa, on aivan ymmärrettävä. Sen aika ei ollut vielä. 
Hän haluaisi heidän asuvan yhdessä sievässä puutalossa joen varrella, sukulaisten kuvat piirongin päällä.
He lukisivat iltaisin selät vastakkain, kuten äiti ja isä olivat tehneet, rakastaisivat lakanat ruttuun, istuisivat koivun alla pihakeinussa, lantio lantiota vasten, ja naapuri huikkaisi pensasaiden yli hymyillen, että mitäs vaimot, eikö vain ole komea päivä. He heräisivät aamuisin vierekkäin, solmussa, Irinan unen tuoksu hänen iholleen kiedottuna. Ja he puhuisivat meistä. Noin vain yksinkertaisesti, sole poka mikhään, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, me.  

Nyt kun olen kiitellyt, niin huomautan parista minua häiritsevästä asiasta kirjassa. 
Ensimmäinen koskee rakennetta. Alussa tehdään Elsaa saattohoitava tytär Elisa lukijalle erittäin eläväksi omine murheineen, mutta myöhemmin hänellä ei ole enää mitään roolia. Merkittävin asia Elisassa kirjan teeman kannalta on se, että hän on salannut äidiltään oman tyttärensä lesbosuhteen, koska 'ei vanhusten tarvinnut ymmärtää kaikkea nuorten maailmasta'. Tytär on pahoillaan, ettei mummo ollut saanut koskaan tutustua häneen 'sellaisena kuin hän oli'. Niinpä niin! Lapset luulevat usein tietävänsä kaiken vanhemmistaan. Ymmärtäminen saattaa hypätä yhden sukupolven yli. 
Toinen asia, mikä minua häiritsee, on sen kysymyksen jättäminen kokonaan tarkastelun ulkopuolelle, miten 'laimeasti rakastaminen' onnistui. Samuli jäi ohueksi hahmoksi. Irinan mies samoin. Olivatko he tyytyväisiä siihen, mitä saivat? No, ehkä niin Elsa kuin Irinakin onnistuivat pitämään kuningasliljansa kätkettynä ja elämään miestensä kanssa onnellista tai onnelliselta näyttävää elämää.  


Lisäys 3.2.
Kävin lukemassa, onko muualla kirjoitettu tästä tuoreesta romaanista. Löysin viisi blogikirjoitusta.
Riitta (Kirja vieköön)
Katja (Lumiomena)
Tiina (Kirjaluotsi)
Tuija (Tuijata)
Leena (Leena Lumi)

Lainaan Tuijalta oivaltavan kohdan.
"Elsen perhettä hallitsee ensin  lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle."

Tosiaan äiti haipuu, mutta mummo taipuu ja kestää: "Son parempi pittää tämä meän välilä. Emmehän met onneksi nuin vain rikki mene, koitama kestää."
Tämä on itsekin kokemani sota-ajan sukupolven selviytymiskeino, muissakin tilanteissa kuin sodasta palanneiden miesten muuttuneen käyttäytymisen ymmärtämisessä. 

Vuosi bloggausta II, Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Olen ollut yhden ainoan kerran kirjoittamiskurssilla. Se oli Kouvolan kansalaisopiston nettikurssi juuri ennen kuin aloin blogata. Kurssi toimi niin, että kaikki osallistujat, kymmenkunta, arvioivat toistensa töitä alkusuunnitelmasta eri versioiden kautta valmiiseen tuotokseen. Ohjaaja antoi oman palautteensa aina viimeisenä. Pidin kurssista ja sen työskentelymuodosta, vaikka olinkin ehkä tottumattomuuttani hieman liian ankara arvioija. Kirjoitin kurssilla esseen Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin. Yritin ensin tehdä siitä hyvin viileätä, mutta ohjaaja usutti kirjoittamaan omien kokemusten kautta.  Jotkut kurssilaiset oudoksuivat alun pitkää Coetzee-fanitusta, mutta ohjaaja piti sitä hyvänä täkynä. Kas tässä minun aikaansaannokseni!

Lukemisesta ja vähän kirjoittamisestakin

Nuori äiti kävelemässä lasten kanssa kirjastoon. Minähän se siinä, lukutoukka. Lainaan satukirjojen ohessa myös itselleni lukemista, romaanin, jonka kannessa paksut verisuonet risteilevät talon ja sen vieressä kasvavan puun alta maan ytimeen. Odotan lasten kanssa puuhaillessa iltaa ja omaa lukuhetkeäni.
Istun illalla mielituolissani lukemassa J. M. Coetzeen kirjaa Maan sydämessä. Uppoudun eteläafrikkalaisen maatilan tyttären kuolettavan yksitoikkoiseen elämään isän ja palvelijoiden kanssa syrjäisellä tilalla. Tylsästä elämästä kärsivän päähenkilön sisäinen elämä on vimmaista. Mielikuvissaan hän rakastaa ja murhaa. Nautin sekä kirjan kielestä että rakenteesta. Lukisinko vielä yhden kappaleen? Lapset nousevat aikaisin, paras mennä jo nukkumaan. Pujahdan sänkyyn mieheni viereen ja kuuntelen lasteni unen tuhinaa. Kirjan lumous ei hellitä. Hetken päästä nousen. Vielä vähän. Valoisa kesäyö on vaihtunut aamuksi, kun lasken kirjan kädestäni päättäen etsiä käsiini koko Coetzeen tuotannon.

Keski-ikäinen nainen tuijottaa Nobel-palkitun John Maxwell Coetzeen haastattelua. Minähän se taas siinä, himolukija ja Coetzee-fani. Tanskan TV on tehnyt mielikirjailijastani harvinaisen haastattelun Nobel-palkinnon kunniaksi. Lehtiartikkeli varoittelee ohjelman katsojia Coetzeen kummallisesta vakavuudesta ja pitkistä tauoista keskustelussa. Artikkeli vain lisää kiinnostustani. Pettyisin, jos kirjailija olisi aivan tavallinen. Katson hievahtamatta ohjelman loppuun ja tarkistan vielä, että se tuli myös tallennetuksi. Mietin Coetzeen puheen rytmiä ja huomaan, että se on sama kuin hänen teksteissään. Kirjailija vaalii siis myös puhekielessään kielen kauneutta.

Olen tutustunut Maan sydämessä -kirjan euforisen lukukokemuksen jälkeen vuosien mittaan Coetzeehen monipuolisesti. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa, uusimmat heti niiden ilmestyttyä englanniksi. Löysin Googlesta linkin, josta pääsin katselemaan mielikirjailijaani  pitämässä Nobel-puhettaan. Se löytyi myös tekstinä minulle tulostettavaksi ja mapitettavaksi. Coetzeen kirjat ovat lumonneet minut kerta toisensa jälkeen. Ne ovat kertoneet, mitä apartheid on. Eleetön, vakava mies on elänyt sortoyhteiskunnassa ja osannut kertoa koskettavasti niin sorretuista ja heidän nousustaan sekä sen mukana tulleista ongelmista kuin parempiosaisena kokemastaan syyllisyydestä. Hän on myös osannut kuvata hyvin kotimaisemiensa kauneuden ja  hellyyden, jolla aikuinen katsoo itseään lapsena.
 

Mikä panee ihmisen hurmaantumaan mustista merkeistä valkealla paperilla? Kaikki eivät lue ja tulevat silti hyvin toimeen!

Olen ollut koukussa lukemiseen pienestä pitäen. Opin lukemaan nelivuotiaana, kun katselin pöydän toiselta puolen, miten koulun aloittaneelle veljelleni paukutettiin Aapisen salaisuutta. Minun lukemisen taitoani pidettiin pienessä maalaiskylässä niin ihmeenä, että vanhempani panivat minut usein antamaan vieraille lukunäytöksen perheraamatusta. Lukutaidostani oltiin ylpeitä, mutta myöhemmin ilmeni, ettei sitä olisi saanut käyttää paljon muuhun kuin Satakunnan Kansan ja Raamatun lukemiseen. Nyt nenä irti kirjasta. Ei tosta likasta mitään tyäihmistä tu. Silmäkki tuata menoo kärsii! Mutta minä tyttö se luin! En suinkaan lastenkirjoja vaan Minna Canthia ja Juhani Ahoa. Kotonani poikkesi kuolinpesien huutokauppoja kiertävä romukauppias, joka lahjoitti minulle saalistaan. Roinilan talossa ja Papin rouva sisältävät nykykatsannon mukaan alle kouluikäiselle sopimatonta erotiikkaa. Muistan kokeneeni aavistuksen jostakin hienosta, joka minua aikuisena odottaa. Kokemukseni pohjalta en pidä mitenkään haitallisena sitä, että lapset lukevat hyviä aikuisten kirjoja; he omaksuvat niistä sen verran mitä ymmärtävät. Olen onnellinen, että tutustuin luku-urani alkumetreillä 50-luvulla sattumalta juuri näihin kirjoihin enkä Angelika- sarjaan, jota myöhemmin murrosikäisenä pidin maailman parhaana kirjallisuutena.

Paljon lukeva ja kirjoittava Merete Mazzarella sanoo: ”Kun luet kirjoja, et ole koskaan yksin.” Tämä lause on totta. Kirja on ollut minullekin monesti keskustelukumppani, terapeutti ja tylsyyden poistaja. Kerran jäin myrskyn vuoksi Tallinnan satamaan kuudeksi tunniksi; luin kaksi kirjaa enkä kärsinyt kuten moni kirjaton kanssaodottelija.

Kirja avaa uusia maailmoja. Lukiessa voi siirtyä muiden ihmisten ja olentojen nahkoihin, eri aikoihin ja paikkoihin, myös aivan uusiin maailmoihin. Lukiessa kokee sellaista, mitä ei ikinä voisi tai ehtisi kokea todellisuudessa. Jo kymmenen minuutin bussimatkalla ehtii uppoutua kirjan maailmaan, mutta parasta uppoutumista on se, kun voi joskus lukea koko kirjan yhtä päätä kuin katsoisi elokuvan ja palata sitten viiipyilemään yksityiskohtiin. 

Lukeminen – kuten kirjoittaminenkin – on paljolti samaa kuin mietiskely.

Lukemalla voi valmistautua asioihin, jotka ovat edessäpäin, aikuistumiseen, lasten saamiseen, vanhuuteen, matkaan tai muuttoon, mikä on rauhoittavaa varsinkin minunkaltaiselleni varovaiselle varmistelijalle.

Lukemamme kirjat vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme ja miten elämme. Joku kirja saattaa jättää lukijansa niin närkästyksen valtaan, että hän ryhtyy toimimaan kirjassa käsitellyn epäkohdan poistamiseksi. Itse kiinnostuin aikanaan rauhantyöstä juuri lukemisen kautta. Mielestäni ei ole hienompaa ideaa kuin rauhanjuna, joka kuljetti keväällä 1982 kirjailijoita ja muita taiteilijoita kertomassa taiteestaan ja sen rauhansanomasta asemilla, kouluissa ja työpaikoilla ympäri Suomea. Omassa koulussani juonsin oppilaiden kanssa radiotunnin, jossa haastattelimme Annika Idströmiä.

Kun lukee paljon, kirjat alkavat ikään kuin keskustella keskenään. Lukukokemus ei ole vain se kirja vaan kirjailijan koko muu tuotanto ja samaa teemaa käsitellet aikalaiskirjailijat ja klassikot. Myytit ja tarinat aukeavat uusissa kirjoissa uudella tavalla. Lukijan lukeneisuudesta riippuu, mitä kirja hänelle antaa. Muistan, miten koulussa yhtäkkiä tajusin vertauskuvallisuuden. Saimme tehtäväksi lukea Michel del Castillon pienoisromaanin Kitara ja kirjoittaa siitä. Hoksasin, että kitara edustaa kirjassa muutakin kuin soitinta ja lopetin kirjoitukseni paatoksella:”Jonakin päivänä minäkin löydän kitarani.”

Voiko lukeminen olla haitaksi ihmiselle? Olivatko lapsuuteni ihmiset varoitteluineen oikeassa? Silmäni eivät ole ainakaan kuluneet lukemisesta ja työurakin on tullut suoritettua ihan säällisesti.

Jotkut pitävät lukemista epäsosiaalisena harrastuksena. Entä sitten, miksi ei saisi viihtyä itsekseen? Sitä paitsi monet lukijat ovat erittäin sosiaalisia, käyvät lukupiireissä keskustelemassa toisten harrastajien kanssa ja kirjamessuilla kuuntelemassa ja tapaamassa mielikirjailijoitaan. Itsellenikin kirjamessut ovat kirjavuoden huippu. Messujen puheenporinasta voi päätellä, että lukeminen hiljaisena harrastuksena ei ole mykistänyt harrastajaansa. Myös blogiharrastus on uutta sosiaalisuutta, jossa bloggaajat keskustelevat kirjoista sosiaalisessa mediassa.

Jostakin kenties löytyy höyrähtänyt lukuaddikti, joka ei muista lukemiseltaan syödä eikä peseytyä, mutta silloinkaan lukeminen ei ole sekoamisen syy vaan pikemminkin yritys parantua.

Ennen pitkää lukeva ihminen haluaa yleensä myös kirjoittaa. Törmäsin Maria Peuran kirjoittamispäiväkirjassa Antaumuksella Keskeneräinen mielenkiintoiseen ajatukseen lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta:” Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.”

Yleensä kirjailijat lukevat paljon. Olen kuitenkin tavannut aloittelevia kirjoittajia, jotka painottavat sitä, että varovat lukemasta muiden kirjoittamaa, ettei vain se oma omin turmeltuisi vaikutteiden painosta. Hätävarjelun liioittelua! Paljon lukeva taas ei väheksy kirjoittamista. Mistä hän edes saisi luettavaa, jos ei moni sitä kirjoittaisi? Lukijalle kirjoittaminen on usein salainen haave.

Itse olen toistaiseksi kirjoittanut aika vähän. Olen hengittänyt ulospäin lukemisen herättämiä ajatuksiani lukupäiväkirjoihin ja osallistumalla erään naistenlehden nettilukupiiriin. Opettajana toimiessani innostuin päivänavausten laatimisesta ja esittämisestä keskusradion kautta luokkiin. Toiset opettajat tarjosivat minulle vuorojaan, kun hassu innostukseni yleensä epämiellyttävänä pidettyyn asiaan tuli tunnetuksi. Suunnittelin jopa tarjoavani näitä pikkupuheitani kustantajalle eläkkeelle jäätyäni, mutta se jäi. Käyn myös erään ystäväni kanssa laajaa sähköpostikirjeenvaihtoa. Nautimme molemmat ajatustemme muotoilusta toisen ymmärrettäväksi. Kirjeemme ovat välillä useiden sivujen mittaisia mietiskelyjä kaksin. Olemme laskeneet leikkiä, että tarjoamme niitä joskus julkaistavaksi kirjana kuten Jörn Donner ja John Vikström keskustelukirjeenvaihtoaan.

Minulle puhtaan fiktion kirjoittamisen kynnys on hirveän korkea. Esikuvani, Coetzee ja muut suuret, ovat ilmeisesti asettaneet riman korkealle. Ihailen suuresti hyviä elämäkerrallisen fiktion kirjoittajia, viimeksi Virpi Hämeen-Anttilaa, jonka romaani Tapetinvärinen tuo esiin lasten kärsimykset sodan jähmettämien isien perheissä. Miten hän uskalsi muistaa! Uskaltaisinkohan itse?

Entä blogin jälkeen?
Päivänavaukset ovat saaneet uuden elämän, kun annoin ne äidinkielenopettaja-miniälle, joka on antanut niitä ystävälleen, joten kohta koko Turku kuulee minun saarnojani.
Ystävän kanssa kirjoittelemme pitkiä sähköposteja kuten ennenkin.
Iiris-lehti lopetti, joten lukupiiri siellä on mennyttä aikaa. Enhän minä sinne hyvänen aika enää joutaisi kirjoittaakaan, kun on tämä blogi, joka täyttää kirjallisen kunnianhimoni.