How many times has she wished she could fall seriously ill? How many symptoms, syndromes, ailments had she imagined so that she could legitimately stay at home, legitimately say, 'I can't take any more'? How many times had she dreamed of going off with her sons without any plans, leaving no forwarding address, setting off with all her savings? To leave her path and begin a new life somewhere else.
How many times has she thought that you could die of going through what she was going through, die of having to survive ten hours a day in a hostile environment?
Mathilde on vahva nainen. Hän on kestänyt miehensä kuoleman, kasvattaa yksin kolmea poikaansa ja on hyvin innostunut vaativasta työstään isossa yrityksessä. Yksi eriävän mielipiteen esittäminen riittää siihen, että pomo Jacques alkaa systemaattisesti siirtää Mathildea syrjään. Ensin se on ohi katsomista tai väärällä tavalla katsomista, tiedon pimittämistä, olan kohautuksia, salavihkaista nöyryyttämistä, pienen pieniä loukkaavia asioita, joita Mathilden on vaikea pukea sanoiksi. Sitten Mathildelta jo evätään töitä, häntä mustamaalataan toisille työntekijöille, syytetään epäkohteliaasta käytöksestä, leimataan yliherkäksi ja ehdotetaan sairauslomaa.
Tähän todellisuuteen Mathilde matkustaa Pariisin ruuhkaisessa metrossa sitkeänä, ihmettä odottaen. Tämä järkevä nainen on vaipunut niin alas, että on käynyt ennustajalla. Voimien vähetessä hän yrittää saada rohkeutta pojan lahjoittamalta World of Warcraft kortin soturilta.
Toinen kirjan päähenkilöistä on lääkäri Thibault, joka sukkuloi lääkäripalvelun lähettämänä kotikäynneille, sinne, missä tarvitaan. Thibaultilla on ollut praktiikka, mutta ikävä tapahtuma menneisyydessä on saanut hänet hakeutumaan tähän hektiseen kiertolaisen työhön. Jos Mathildella on vaikeuksia puskea eteenpäin metrokäytävillä, niin Thibaultilla on sama ongelma katuliikenteessä. Sairaustapaukset vaihtelevat kiireisestä, lääkereseptiä automaattisesti vaativasta liikemiehestä itsemurhakandidaatteihin ja kotonaan roskien seassa nääntyviin vanhuksiin. Thibault jaksaa niin kauan kuin hän uskoo rakastamansa naisen vastarakkauden syttyvän jonain päivänä.
Tapaamme Mathilden ja Thibaultin toukokuisena maanantaiaamuna ja saamme seurata heitä pitkin päivää, jolloin kummallakin tulee mitta täyteen. Paitsi tapahtumapaikka, niin kuumeinen, ruuhkainen, aina liikkeessä oleva city tuntuu melkein kolmannelta päähenkilöltä.
Tänä nimenomaisena päivänä Mathilden tilalle on valittu toinen, ja hänen tavaransa on siirretty pieneen kopperoon miesten vessojen viereen. Siellä hänen oletetaan jatkavan istumista turhanpanttina ja murtuvan häväistynä vessan ääniä kuunnellen.
Ja miten toiset pystyvät hyväksymään pomon käytöksen ja toimenpiteet? Työpaikkansa takia? Koska haluavat pysyä sivussa kiistoista? Koska näkevät tilanteen väärin? Mathilde ymmärtää, miten näin käy.
They probably say there's no smoke without fire, she must have done something wrong, slipped up. In their eyes, she's the one who's not doing so well. Who has problems. She's no longer one of them.
Vanhempi työntekijä, ainoa, joka ei katso ohi, sanoo hänelle nähneensä pitkällä urallaan vastaavia tilanteita ja toistaa moneen kertaan, ettei syy ole Mathilden. Tämä on tärkeä lause, koska tähän manipuloinnilla juuri pyritään, tekemään vainotusta syyllinen, nitistämään hänen itsetuntonsa ja aiheuttamaan hänelle häpeäntunteita.
Kun Mathilde kysyy, miksi juuri hänestä on valikoitunut uhri, heikkouttaanko, hän saa kollegalta selityksen, että luultavasti vastustuskykynsä vuoksi.
Kävin lukemassa brittibloggareiden mielipiteitä kirjasta. Siellä oli tullut sellainen tunne, että halutaan mennä peiton alle turvaan. Ja pysyä siellä. Todettiin, että kaupunki voisi yhtä hyvin olla Lontoo.
Minulle tuli Mathilden tilanteesta mieleen Amélie Nothombin kirja Nöyrin palvelijanne, jossa ulkomaalaista Amélieta nöyryytetään japanilaisessa yrityksessä. Mathilden tilanne vakuttaa vieläkin toivottomammalta.
Lukijalle nouseekin kysymys, onko liian myöhäistä. Vastaus riippuu lukijasta. Minun mielestäni ei. Ei Mathilden, eikä myöskään Thibaultin, ole myöhäistä selvitä onnelliseen elämään. Kirja ei anna helppoa vastausta. Päähenkilöidemme polut sivuavat päivän mittaan. Jääkö Mathilden mieleen häntä neuvoneen ystävällisen, viisaan kollegan lause 'Call a doctor!' ja toteuttaako hän sen?
Thibault jättää jo aamulla naisen, joka on - rakkauteen kykenemättömänä - käyttänyt häntä hyväkseen vuosikausia. Mathilde jättää päivän päätteeksi lopultakin työpaikan, joka on melkein tappanut hänet. Nämä ovat mielestäni hyviä ratkaisuja. Eräs osaava suomalainen psykologi neuvoi minulle läheistä ihmistä työpaikkaongelmassa samaan suuntaan: "Jos et pysty muuttamaan sitä, mitä et hyväksy, niin lähde."
Delpine de Vigan kirjoittaa hypnotisoivasti. Mieleni on askarrellut muutaman päivän tämän kirjan tunnelmissa. Samoin kävi luettuani hänen elämäkerrallisen kirjansa Yötä ei voi vastustaa. Myös Underground Time saattaa sisältää jonkin verran itse nähtyä ja koettua. Kirjailija on työskennellyt isossa firmassa. Nyt toivon vain, että osaisin tarpeeksi ranskaa, niin että voisin lukea hänen esikoiskirjansa, omakohtaisen anoreksiakertomuksen Jours sans faim (2001). Luin hiljattain myös nuorten romaaniksi luokitellun No ja minä. Siinäkin tunnistaa Delphine de Viganin tumman, mietiskelevän sävyn ja kauniin kielen. Kiitos kääntäjä George Miller! Kaikissa kolmessa lukemassani on jotenkin saman tyyppinen naishahmo, jos ei päähenkilönä, niin hyvin vahvana sivuhenkilönä.
