I like to move it, move it...

 

Lindokselta 8.10.2025, matkalla Akropoliille. Tässä vielä turvallista eikä
korkeanpaikan kammo tuntunut.

Kerron, mitä on jäänyt parhaimpina elämyksinä mieleeni Rodoksen matkaltani. 

💚 Suurmestarien talo, Rodoksen vanhakaupunki

Johanniittain ritarikunta hallitsi Rodosta 1300- ja 1400-luvuilla. Siltä ajalta vanhassakaupungissa on mahtava hallintokeskus, joka nykyään on museona. Tässä talossa kaikki on suurta ja mahtavaa: piha-alue, huonekorkeus, takat, huonekalut, ikkunat. Turisti tuntee itsensä pieneksi. Museossa on ritarikuntien historian lisäksi Kreikan ja Bysantin historiaa monipuolisesti.
Museon kiinnostavin osasto minulle oli yhä toimivien Maltan ritarien huone. Maltan ritareilla on pysyvä paikka YK:ssa ja he tekevät humanitaarista työtä ja pitävät yllä diplomaattisuhteita yli 100 maahan. 

💚 Lindoksen Akropolis ja mainio pöytäliinojen myyjä

En olisi mennyt, jos olisin tiennyt - mutta hyvä, että menin! Outoa, miten vähän tämän nähtävyyspaikan jyrkästä, kaiteettomasta, kapeasta, liukaskivisestä polusta on varoituksia. Polku kulkee pitkin vuorenseinämää yli 100 metriä ja siinä pitäisi mennä jonossa ja vain ylöspäin. Alas on toinen reitti, jossa kylläkin oli yksi kaikkein kauhein portaikko, jossa ei ollut suojaa kummallakaan puolen. No, joillakin oli kiire ja heidän piti ohittaa, ja jotkut tulivat samaa polkua alas sieltä meren puolelta. Pelkäsin kuollakseni enkä uskaltanut katsoa kuin jalkoihini.

Puolivälissä nousua oli vuoren rinteessä pöytäliinojen myyjä, joka oli levitellyt tuotteensa pitkin kallioita. Eihän siihen kukaan voinut pysähtyä, kun piti vain yrittää pysyä jonossa polulla ylös asti. Tämä rouva, mahtava, tomera muija, koitti pitää järjestystä ja huuteli ohittajille, onkos siellä ostettu joku ohittamiskortti vai ja jammaili "I like to move it, move it". Hauska veto. Minä aloin rallatella biisin suomalaista versiota "ma tahtoo veivaa, veivaa, te tahtoo...". Tuli pikkasen rennompi olo. 

Perillä odotti huikea tasanne, jossa oli tilaa yllin kyllin ja huikeat maisemat. Paitsi itse linnoitusta niin siellä on myös Johanniittain ritarikunnan linnan rauniot ja antiikin aikainen Athenen temppeli, sekä jäänteitä teatterista. Olin juuri lukemassa antiikkiin sijoitettua romaania Glorious Exploits, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani. 

Mieheni ottama kuva Akrololiille nousun varrelta. Minä en pystynyt
kuin katsomaan jalkoihini.

I like to move it, move it, jöötä pitänyt rouva liinojensa takana.

💚 Kaikki vanha

Pysähdyin juutalaismuseossa katsomaan vanhoja käsinkirjoitettuja toorakääröjä ja erityisesti mikveä, rituaalikylpyä, josta olen lukenut, mutta jota en ole koskaan nähnyt missään.
Mikvet ovat yhä käytössä, eri näköisinä versioina, ja myös luonnonvedessä voi puhdistautua.

Vesijohdot, joilla on jo antiikin aikana siirretty vettä raikkaista vuoripuroista alas laaksoon. Näitä on yhä eri puolilla Välimeren aluetta museoissa ja jopa muutamia yhä toimivia pätkiä.
Ja voi, miten täällä missä on oltu niin kekseliäitä jo silloin, on nyt niin huonot johdot, että monessa paikssa vessapaperia ei saa laittaa pönttöön. 

💛 Kirjasto

Etsin kaupunginkirjaston osoitteen. Se sijaitsi vanhassa kivitalossa, jonka sivuportailla ihmiset istuskelivat levähtämässä ja nauttimassa jäätelöä. 

Ensin oli pieni tila, jossa muutama kirja ja ovi, josta kurkatessani näin tiukan näköisen miehen työpöydän takana. Ajattelin, että siinä on työhuone, mutta missä itse kirjasto. Seuraamme tuli myös nuori mies, jolta kysyin, missähän se kirjasto mahtaa olla. Hän neuvoi, että siitä vain sisään. No, menimme sisään ja huomasin, että pöydän takana istuvan miehen, kirjastovirkailijan, pienestä tilasta avautui peräkkäin monta ahdasta huonetta. Kysyin, voimmeko katsella ja hän, että kyllä, kunhan ei häiritä siellä työskenteleviä. No, eihän me nyt semmoista. Jokaisessa kapeassa kammiossa oli pöytä johon sopi pari ihmistä ja toisella seinällä vanhoja tietosanakirjoja, kellastuneita lehtiä ja jokunen romaani. Ihan kuin olisin palannut jonnekin 50-luvulle. Kävelimme päästä päähän ja takaisin. Oli siellä muutama lastenkirjakin, mutta ei lapsia. 
Ihmettelin silmät pyöreinä, miten tämä voi olla kaupunginkirjasto.
Ilmeisesti kreikkalaiset ostavat kirjansa. Kylläpä olisi vaikeaa olla himolukija täällä! 

Rodoksen kaupunginkirjaston lastenosasto.

💓 Kaulaketju ja keskustelu korumyyjän kanssa. 

Mieheni oli puhunut, että haluaisi ostaa minulle jonkun kauniin muiston matkaltamme ja kehotti katselemaan koruliikkeitten ikkunoita. Kaikki näytti liian isolta ja pramealta, kunnes yhtäkkiä jäin katsomaan lumoutuneena erästä ohutta hopeista kaulaketjua, jossa turkooseja kiviä. Myyjä tuli kertomaan hinnan, ja minä lähdin jo kävelemään pois, varmaan liian kallis, mutta mieheni kysyi, enkö sitten halua sitä. Halusin ja sain.
Ketju on niin kaunis. Kaiken lisäksi sillä on merkitys, turkoosikivi korussa tarkoittaa ikuisuutta, kertoi myyjä, joka oli puhelias ja ilmeisesti ilman juttukavereita suurimman osan päivää. 
Hän sanoi ihmettelevänsä israelilaisia turisteja, miksi he saavat matkustaa vaikka maa käy sotaa. Olin sitä itsekin ihmetellyt. Sitten puhuimme Venäjän uhasta ja hän sanoi, että koko Eurooppa pelkää, hekin täällä saarella, jonne on hyökätty milloin mistäkin.
Uutisista huomasin, että Euroopassa halutaan droonimuuri kaikkialle, ei vain Suomen suojaksi rajamaana. Varmaan näin on järkevää, droonithan lentävät kauas. Kukahan se keksi tällaisenkin tuhoaseen? Vielä jokin aika sitten luulin, että drooneja käytetään, kun halutaan ottaa valokuvia ylhäältä käsin. 

😸 Kissat

Rodoksella on kulkukissoja joka paikassa, surkeita raukkoja, mutta oli myös yksi hyvin pidetty "pikkuilves" kaupan edessä. 

Kuva on Perhoslaaksosta, Petaúlodesista, Theologoksen kylästä.
Laakso on vehreä alue, jonka läpi kiemurtelee kapea joki. Sinne on rakennettu
kävelypolku siltoineen. Polun varrella on vesiputouksia ja lähteitä ja vetonaulana
kesäaikaan valtava määrä perhosia, joita idänambramäntyjen tuoksu houkuttelee
pariutumaan tänne. Nyt niitä ei enää näkynyt, mutta se ei haitannut. Oli todella
virkistävää kävellä täällä sademetsältä tuntuvassa maisemassa.

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Kuva.Ume

Kuva:Ume

💙 Välimeri, ah...

Lauttamatkalla Symin saarelle. 

Rodoksen Tuulinen ranta illalla myöhään. Rannat jakautuvat saaren kärjessä, toisella puolen on
hurjempi Tuulinen ranta toisella tyyni Ellin ranta. Hotellimme oli tyynellä puolen. 

Ja kyllä nyt perun puheeni, etten enää välittäisi biitsielämästä. Luulin, että olin jo menettänyt taidon nauttia siitä. 
Olin tullessani jotenkin kohmeessa, mutta aurinko, hiekka ja meri tekivät tehtävänsä. Matka virkisti enkä enää tunne itseäni apeaksi ja vanhaksi. Sitäpaitsi Akropoliilla piti oikein esittää henkkari, että on yli 65 ja korumyyjä kehui ketjun valintaani, koska minä olen kuulemma "petite". Mannaa itsetunnolleni. Minulla on kait jotenkin vääristynyt kuva kehostani. Kun aurinko hyväili kokouimapukuista kroppaani, niin jopas tuli ehjä ja hyvä olo. Lämpimässä olen aina tyytyväinen ja kokonainen. Olenko syntynyt väärään ilmastoon? 
Syksykin on muutoin niin kaunis - mutta tämä kylmyys. 

Pääsen vielä Marmarikseenkin, jonne olen kaipaillut ja jossa piti käydä tällä lomalla. Sehän on vain vähän yli tunnin laivamatkan päässä Rodokselta. Olimme ostaneet jo liputkin, mutta kun pakkasimme reppujamme aikaista aamulähtöä varten muistuttaen toisiamme passista, niin mieheni meni äkkiä oudon näköiseksi - hänellä vanha passi mukana (miksi hän oli edes säilyttänyt sen). Mies oli niin pahoillaan, mutta minä en moksiskaan.
Aloin heti tehdä uutta suunnitelmaa seuraavalle päivälle.
Unto sanoi sitten, että sinne Marmarikseen me mennään vielä omana reissunaan. Jee, mennään vaan.

Niitä ihanimpia asioita: aurinko, hiekka, meri, hyvä kirja.
Kuvan ottanut Unto vierestä varjon alta.

💛Ja kaikki muut suurenmoiset elämykset:
- neljässä eri rakennuksessa toimiva modernin taiteen museo
- ihanat kahvilat 

- tomaatit, jotka maistuvat auringolta, samalta kuin lapsuudessa suoraan omalta kasvimaalta poimitut
- juustot
- oliivipohjaiset ihonhoitotuotteet

Näin on matka paketissa - ja ei kun kohti uusia seikkailuja, eli siivoamaan, kokkailemaan ja viikonloppua viettämään. 
Mukavaa viikonloppua kaikille!

Kuvia Symin saarelta

 

Kuva: Ume

Rodokselta puolentoista tunnin lauttamatkan päässä on pieni, idyllinen Symin saari, joka on vain 13 kilometriä pitkä ja 8 kilometriä leveä. Saarella meitä kiinnosti pääkaupunki Symi satumaiseksi kuvattuine rakennuksineen ja  ortodoksiluostari Panormitiksen kylässä. 

Jo lähestyttäessä huomasi, että satumaisuus pitää paikkansa. Talot olivat kuin karamellejä rinteessä.

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Saaren tärkeimmät elinkeinot ovat nykyään matkailu ja veneenrakennus, aikaisemmin myös pesusieniteollisuus on ollut merkittävä tulonlähde monelle. 

Rannassa on  kuuluisan vapaasukeltajan Stathis Hatzisin patsas. Hatzis teki maailmanennätyksen heinäkuussa 1913, jolloin hän sukelsi 88 metrin syvyyteen etsimään italialaisen aluksen meren pohjaan pudonnutta ankkuria. Sukellus tapahtui siis ilman moderneja sukeltajan varusteita. Hatzisilla oli vain 15 kilon painoinen sukelluskivi, joka nopeutti pohjaan menoa. Sukellus kesti vähän vaille neljä minuuttia, mikä on valtava rasitus keuhkoille. Yleensä pesusienien etsijät sukelsivat 30 metrin syvyyteen.
Hatzis kuoli monien elämänvaiheiden jälkeen 53-vuotiaana keuhkosyöpään, mihin lienee osaksi syynä myös työ myllärinä sukellusuran jälkeen. 

Korkeuserot ovat saarella melkoiset. Kadut ovat kapeita kujia, ja portaita on paljon. Paikalliset näyttivät ajavan skoottereilla niin ylös kuin pääsivät. Ylimpänä oli usein rappuja, joilla pystyi kulkemaan vain jalkaisin. Hyvää liikuntaa, ei tarvitse järjestää erillisiä porraskävelypaikkoja, mutta mahdoton paikka liikuntarajoitteisille.

Kuva: Ume

Rodos on hyvä kohde kissojen ystäville. Kissoja on joka paikassa, eri värisiä ja kokoisia, monet kookkaita ja vankkoja kuin norjalaiset metsäkissat.

Eräs pikku pentu seuraili miestäni, olisi kai halunnut hänestä kaverin.

Symin kaupungista kulkee saaren ainoa maantie Panormitikseen. Me kuljimme kuitenkin sinne lautalla. 
Arkkienkeli Mikaelin luostari on poukamassa omassa rauhassaan. Matkailijat pääsivät käymään vain pienessä luostarin museossa ja kahvilassa.
Museon pyhin kohde on lähes ihmisen kokoinen kullan- ja hopeanhohtoinen arkkienkeli Mikaelin ikoni, jonka luo ortodoksit tulevat pyytämään apua monenlaisiin vaikeuksiinsa ja tuomaan lahjoja kiitokseksi. 

   

Kuva: Ume

Oli todella mielenkiintoista katsella, miten ihmiset suutelivat jonossa ikonia ja polvistuivat asettelemaan pieniä turistikojuista ostamiaan esineitä sen jalkojen juureen. Vaikka tämä kaikki näytti hyvin arkiselta ja ihmiset kuvissani ovat tunnistamattomia selkä päin, en tohdi laittaa kuvia. Mietin, eivätkö he kokeneet sitä suutelemista yhtään epähygieenisenä, varsinkin kun nyt koronan jälkeen olemme hyvin tietoisia tartunnoista. Luin jostain, että ikonissa on kuluneita kohtia pyhiinvaeltajien märkien suudelmien vuoksi.   

Kirkkotaide on äärimmäisen kaunista ja arvokasta. 

 

 

Puhumattakaan käsin kopioiduista kirjoista. Tämä  kirja on 1600-luvulta.

Matkat ovat matkalaisia

Luin jokin aika sitten Fernando Pessoan mietteitä hänen sekavanoloisesta proosateoksestaan Levottomuuden kirja ja kirjoitin muistiin joitakin, jotka jäivät pohdituttamaan. Tässä pari matkailuun liittyvää. 

Itse asiassa käsityksemme maailmasta määrää, mistä maailma alkaa ja mihin se loppuu. Maisemista tulee maisemia vasta meissä itsessämme. 

Elämä on sellainen miksi teemme sen. Matkat ovat matkalaisia. Emme näe sitä mitä näemme vaan sen mitä olemme.

Pessoa ajattelee kyynisesti ja päätyy siihen, ettei mihinkään kannata mennäkään, koska kaikkialla näkee vain saman vanhan itsensä. Minä näen toisin: matkalla näkee kyllä itsensä, mutta uusin silmin, uutta taustaa vasten kirkkaammin kuin kotirutiinien keskellä. Ja kyllähän matkoilla myös havainnoi kaikkea ympärillään, saattaa vaikka tarkkailla, miten eri tavoin eri paikoissa ymmärretään sana metsä (Rodoksella puita harvassa, meillä sankat metsät) ja miksi meidät suomalaiset on todettu maailman onnellisimmiksi  (yhteiskunnan apu, elämän helppous).

Kerron, mitä olen huomannut tällä Rodoksen matkalla itsestäni ja meistä. Olemme mieheni kanssa kultahääreissulla (50 vuotta naimisissa) ja paikaksi valikoitui sama, jossa olimme hopeahäämatkalla (25 vuotta yhdessä) vuonna 2000. 

Huomasin heti matkan alussa, että mehän olemme vanhoja. Lentoparkin mies riensi kantamaan meidän laukkujamme bussiin, vaikka ne olivat toisten kuljetusta odottavien laukkujen takana, ettemme vain  ryhtyisi niitä itse siirtelemään, ja avulias lentokenttävirkailija riensi puolestamme automaatille tulostamaan tarrat matkalaukkuihimme. Se kävikin paljon vikkelämmin häneltä kuin meiltä. Hienoa VIP-kohtelua! Hyvä, ettei pyörätuoliin istutettu. 

Enää ei ole tarvinnut mainita pääsylippuja ostaessa olevansa yli 65, halvemmat liput annetaan automaattisesti. Mistähän ne sen huomaa! 

Mies leikkautti hiuksensa, ja nuori parturi kertoi syntyneensä silloin, kun viimeksi olimme täällä kesällä 2000. Silloinkin mieheni kävi parturissa, tuuheampihiuksisena kuin nyt.
Itse asiassa hän käy aina matkoilla parturissa ja juttelee parturin kanssa, jos vain löytyy yhteinen kieli. 
Minä taas ostan aina matkoilla ko. maan kirjailijan kirjoittaman kirjan. Täällä ostin Margarita Liberakin romaanin, jonka englantilainen käännös vuodelta 1959 on saanut nimen The Other Alexander. Alkuperäinen kirja on nimeltään Ο άλλος Αλέξανδρος (äännetään O allos Alexandros). Kreikassa on kyrilliset kirjaimet, mieheni osaa lukea niitä, eikä muutoinkaan olisi vaikeuksia, koska turistikohteissa käytetään paljon englantia.

Rodos tuntuu köyhemmältä kuin miltä se tuntui aiemmilla reissuilla, vuonna 2000 ja parilla matkalla 80-luvun lopulla. Ajattelin ensin, että se on ränsistynyt samaa tahtia minun kanssani, mutta ehkä se onkin pysynyt enemmän samana, kun taas olot Suomessa ja oman elämäni puitteet ovat kohentuneet.

Olin nuorena aina niin innostunut auringosta, kun pääsin koleasta Kainuun kesästä Välimerelle. En tarvinnut mitään muuta kuin meren ja auringon. 
Nykyään meillä on Suomessa hellekausia kaikkialla ja minä asun aurinkoisella seudulla Kymenlaaksossa. Olen kiinnostuneempi taiteesta ja historiasta kuin rantaelämästä. Eikä bikinitkään tunnu enää mukavilta eivätkä näytä hyviltä päälläni. No, hyvänen aika, kolmikymppiset äiti-ihmiset vakuuttavat naistenlehdissä, että bikinivartalo on historiaa, kyllähän minulla kahdeksaakymppiä lähestyvänä jo kuuluukin olla kokouimapuku päällä. Miten ihminen voi olla huomaamatta ikäänsä niin pitkään. 
Senkin hoksasin, että ripsiväri on turha, kun luomet ovat tulleet niin raskaiksi, ettei millään määrällä mascaraa synny tähtisilmiä. 
Miehellä jäädytettiin kasvoista kolmisenkymmnetä luomea juuri matkan alla, varmuuden vuoksi, ei mitään epäilyttävää niissä. Täällä ruvet ovat irronneet ja iho parantunut tervehdyttävän meri-ilman ansiosta. 

Matkat ovat matkalaisia...

Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista. 
Yli puolet matkasta on jäljellä.
Käymme ensi viikolla päiväretkellä Turkin puolella Marmariksessa. Sieltäkin minulla on niin ihania muistoja. Olen haaveillut, että menisin joskus uudelleen sinne yksinmatkalle aivan samalla konseptilla kuin aiemmalla matkallani: sama Yunus-merenrantahotelli, aina aamuisin uimassa ennen aamiaista, aamupäivisin kävelisin katselemassa moskeijoissa, kouluissa ja basaarissa ja iltapäivät viettäisin rannalla iltaan asti.
Ärähtelisikö minulle taas joku hampaaton ukkeli basaarissa "where is your husband, woman" ja minä katsoisin häntä ystävällisesti takaisin ja sanoisin "he is at home, this is my trip". 
No, nyt ei ärähdellä, kun on mies matkassa, häämatkalaiset.

Hissikuva, uusi - vaihdoin (turhamainen minä), kun se aiempi
oli niin huono.