Venäläisten naisten kirjoja, maanpaossa ja diktatuurin sisällä kirjoitettua

 

Olen vaikeuksissa, näistä kahdesta kirjasta pitäisi kirjoittaa ehkä pelkästään kiittäen, kirjoitusolosuhteiden vuoksi, mutta en voi, koska kummassakin on mielestäni virheensä, enemmän kylläkin Jarmyshillä, joka ei ole aiemmin kaunokirjallisuutta kirjoittanutkaan. Vasjakina on runoilija, joka on siirtynyt proosaan ja kirjoittanut kaksi romaania, joista ensimmäinen on suomennettu.

Olen siis armoton ja arvostelen molemmat kirjat, sekä kielletyksi julistetun että maanpaossa kirjoitetun, yhtä rehellisesti kuin arvostelisin ne ilman näitä taustatekijöitä. 


Kira Jarmyshin kirjaa Naisten selli nro 3 (2022, alkuteos 2020) mainostetaan sillä, että hän on vankeudessa riutuvan oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin tiedottaja ja kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Venäjän nykytodellisuudesta. Jarmysh asuu nykyään tuntemattomassa paikassa poissa Venäjältä. Takakannella on lisäksi Navalnyin mainoslause "Kirja on loistava. Olin itse naapurisellissä."

Anja Romanova pidätetään osallistumisesta korruptionvastaiseen mielenosoitukseen ja tuomitaan kymmeneksi päiväksi vankilaan, mitä hän pitää väärinkäsityksenä. Toiset samassa tilanteessa kiinniotetut päästetään vapaaksi, mutta Anjaa kohdellaan jostain syystä eri tavalla. Monen päivän päästä hän saa kuulla, että häntä epäillään mielenosoituksen järjestämisestä, koska hän on jakanut sometilillään tiedon tästä tilaisuudesta. 
Anjan sellitoverit ovat saaneet lyhyet tuomionsa pienistä rikkeistä kuten kortitta ajamisesta, poliisille räkyttämisestä, elatusmaksuista luistamisesta ja seksin myymisestä. Nataša, Katja, Diana, Irka ja Maija ovat kaikki hyvin erilaisia naisia omine ongelmineen. Anja on ainoa koulutettu ja muita paremmissa oloissa kasvanut. 
Kertomus on jaettu viikonpäivien nimillä merkittyihin lukuihin, jotka kuvaavat kutakin päivistä samanlaisine rutiineineen. Naiset pelaavat arvausleikkiä ja juttelevat omasta elämästään ja politiikasta. Anja muistelee rakkauselämäänsä ja kaipaa siviiliin. Päivät ovat pitkiä ja tylsiä.

Heti alussa herätellään kauhua. Anja herää yöllä ja näkee yhden sellitovereistaan istuvan sängyllään hirviöksi muuttuneena, vanhentuneena, venyneenä, sopottamassa äänettömästi jotain loitsua. 
Tietenkin luin kirjaa odotuksen vallassa, milloin tulee seuraava yöllinen kauhukokemus ja mikä on selitys. Ovatko sellitoverit edes ihmisiä vai jotain yliluonnollisia olentoja? 
Plääh, kauhun herättely ei johda mihinkään. Lukijaa on petetty. Näin pahaa juonen lässähdystä en ole ennen kohdannut. 
Kirja on myös melko lievästi poliittinen. Odotin terävämpää kritiikkiä. 


Oksana Vasjakinan Haava (2023, alkuteos 2021) on tasokas, omalämäkerrallinen kirja, joka kertoo äidin ja tyttären kipeästä suhteesta, venäläisistä tabuista ja vaikeudesta käsitellä rehellisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, seksiä yleensäkin ja kuolemaa. 

Kirjan muoto on romaani, mutta se sisältää myös paljon oman elämän ja kirjoittamisen pohdintaa, esseemäistä toisten kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden töiden tarkastelua, omia runoja ja suoraa puhetta lukijalle. 

Lapsuuteni pitkinä raskaina talvina minulla oli tapana kiivetä valtavan upottavan lumikasan päälle ja vieriä sieltä alas. Vierittyäni löysin itseni rintaa myöten syvästä, kovasta lumihangesta. Kolatun tien varrelle oli pitkä matka, ja kuljin eteenpäin luoden omalla kehollani hankeen repaleista, syvää polkua. Sellaista tämä kirjoitus on. Se on kehon kirjoitusta. Se on keho.

Minäkertoja, kulttuurityöntekijä ja runoilija, Moskovan taiteilijayhteisössä vaikuttava lesbo, saa kuulla rintasyöpää sairastaneen äitinsä olevan lähellä kuolemaa. Hän viettää viikon äidin ja tämän miesystävän kanssa heidän pienessä asunnossaan koittaen saada yhteyttä äitiinsä, johon hänellä on ollut lapsesta asti kolea suhde. Äiti on kovia kokenut, rähjäisissä oloissa elänyt karkea työläisnainen. Hän ei halua käsitellä mitään äiti-tytär -suhdetta ja lähestyvää kuolemaansa, vaan katsoa poliisisarjoja. Vaikka naiset nukkuvat samalla sohvalla, he ovat henkisesti kaukana toisistaan. Suhteessa on sekä vihaa että rakkautta.
Jollain mystisellä tasolla äiti jopa syyttää tytärtään sairastumisestaan. Hän uskoo, että rintaan on jäänyt imetysaikana maitotippa, josta kasvoi syöpä. Tyttärellä taas on navassaan kivettynyt napanuoran pala, mikä tarkoittaa, ettei hän pääse irti äidistään, haavastaan, edes tämän kuoleman jälkeen. 
Pian tyttären lähdön jälkeen äiti kuolee ja tyttären tehtäväksi jää hänen hautaamisensa. Hän pitää äidin tuhkauurnaa asunnossaan pari kuukautta ennen kuin tekee vaivalloisen, usean lennonvaihdon sisältävän matkan äidin synnyinseudulle kaukaiseen Ust-Ilimskiin Siperiaan, jossa järjestää uurnan laskun. 

Vasjakina kuvaa kiinnostavalla tavalla ruumiiden käsittelyyn, hautajaisiin ja venäläiseen elämään yleensäkin liittyviä rituaaleja ja taikauskoa. Tämä hänellä on yhteistä Kira Jarmyshin kanssa. Linnut ennustavat tulevaa, samoin kukat ja vainajan mekon sovittaminen tietää huonoa onnea. 
Arkielämän kuvauksessa on nostalgisia yksityiskohtia, esim kotimekot. Alkoi harmittaa, kun olen hävittänyt aikoinaan kouluyhteistyökuvioissa lahjaksi saamani venäläisnaisten kotimekon. Sen minulle lahjoittanut Olga ihmetteli, mitä minä sitten olen käyttänyt kotona, ellen kotimekkoa. Nyt venäläiset naiset ovat jo pitkään pukeutuneet farkkuihin. Länsimaista peheellisuutta? (Eikö pitäisi palata kotimekkoihin - ja miksi McDonaldsin tilalla on erilaisia kopioita, miksei reilusti perinteisiä piirakkakioskeja, jos halutaan eroon länsimaisuudesta?)

Pidän kovasti muutamista kohdista, joissa Vasjakina pohtii kirjoittamista.
Hän vertaa sitä kudontaan. Kutojanaiset sommittelevat yhdessä kulttuurin kangasta, muinaiset roomalaiset kutsuivat tekstiä kudelmaksi ja slaavilaisen kirjallisuuden historiassa käytetään käsitettä "sanojen punominen". Tämä vertaus viehättää, koska olen itsekin pitänyt käsityön tekemisen tuottamaa mielihyvää hyvin samanlaisena kuin kirjoittamisen.
Toisessa yhteydessä Vasjakina kuvaa omaa kirjoittamistaan veteen heitetyn kiven laajenevina ympyröinä, jotka etääntyessään hiipuvat ja osuessaan matkalla johonkin esteeseen nostavat taas pintaan uusia ympyröitä. 

Vasjakinan teos on eräänlainen rakkaudenosoitus äidille, niin yksipuolisena kuin hän sen rakkauden kokikin. 
Pidän Édouard Louisin työläisäidistään ja äidilleen kirjoittamaa teosta Naisen taistelut ja muodonmuutokset Vasjakinan teosta hiotumpana. Louis on pelkistänyt enemmän. Vasjakina on omistanut teoksensa toimittajavaimolleen Alina Bahmutskajalle, ei äidille, ja se rönsyää hänen muistojensa ja pohdintojensa mukaan eri aikatasoilla oman elämän kartalla. Joitain rönsyjä olisi ollut hyvä karsia.

Tapaan kuvailla kirjoittamista taskulampun metaforalla. Elän pimeydessä, hämärien ja epäselvien asioiden tiheikössä, mutta taskussani kannan aina taskulamppua. Valaisemalla sillä asioita teen niistä näkyviä, merkityksellisiä.

En vieläkään koe olevani oikeutettu kirjoittamaan ja puhumaan. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitukseni on muodoltaan epätavanomaista ja sisällöltään rikollista.  

Vasjakinan epäröinti oman kirjoittamisen suhteen lisääntyy teoksen loppua kohden. Häntä nolottaa kirjoittaa omista tunteistaan ja hävettää se, mihin suuntaan teksti on kääntynyt alun juonikuviosta, eikä hän haluaisi kirjoittaa kirjalle loppua, koska hän pelkää silloin menettävänsä haavan, joka on ollut hänelle myös inspiraatio. Yhä uudelleen hän selittää, mitä haluaa sanoa, vaikka se tuli jo hänen suomalaisille lukijoille kirjoittamassaan esipuheessa aivan selväksi. 
Pidän näitä tuskailuja työpäiväkirjan tekstinä ja myös turhana ohjeistuksena lukijalle. Olen kirjoittanut kesken lukemisen kyllästyneenä muistilapulle: Kirjoita, hyvä ihminen, älä selitä! 

Toisaalta ymmärrän Vasjakinan hämmennyksen. Meillä tämä kirjan muoto, sekoitus eri genrejä, on hyvin tavanomaista (liiankin?) nykyään, eikä siinä, että kirjoittaa lesboksi kasvamisesta, ole mitään hävettävää tai vaarallista. Vasjakinan kirja julkaistiin K-18 -merkinnällä varustettuna, ja loppuvuodesta 2022 lakeja kiristettiin niin, että se on kirjastoille toimitetulla tuhottavien kirjojen listalla samoin kuin monet muut kirjat, joiden tekijä on homoseksuaali tai joissa kerrotaan "epätoivottavista ihmisistä".
Kirjan taitavasti suomentanut Riku Toivola on sanonut, että kirjaa kyllä saa edelleen tietyistä paikoista.

Vasjakina asuu edelleen vaimoineen Moskovassa, kirjoittaa ja pitää kirjoittajakursseja, ellei sitten ole ihmisoikeusaktivistina joutunut Kira Jarmyshin kuvaamaan pidätysselliin. 
Hän on kirjoittanut viime vuonna toisen romaaninsa Aro ja tulossa on vielä Ruusu. Kirjat muodostavat kuolematrilogian. Käsittelyssä on äidin kuoleman jälkeen isän ja tädin kuolemat. 

Suomennos on Haavan ensimmäinen käännös, jonka jälkeen on tulossa käännöksiä useille muille kielille.
Venäjän julma hyökkäys Ukrainaan lisää kiinnostusta tähän hieman sitä ennen julkaistuun kirjaan, joka näyttää selkeästi, että Venäjällä on olemassa Putinin Venäjän ohessa myös aivan toisenlainen Venäjä. Se antaa toivoa!

Haava on kielellisesti rikas, yhteiskunnan tilan paljastava teos. Se nostaa mieleeni venäläisen rujouden kuvauksessaan Pavel Sanajevin säkenöivän hauskan omaelämäkerrallisen kirjan Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
Vasjakinan teoksen minätarkastelussa on myös huumoria, joskin hiljaisempaa kuin Sanajevilla.

Kaikki nämä vuodet maailma oli katsellut minua äitini tietoisesti katsomatta jättävillä silmillä, Valentina-mummon kylmillä silmillä ja isäpuoleni häijyillä silmillä. Maailma liikutti silmiään, kun kävelin, nukuin, söin ja harrastin seksiä. Mummo kuoli vuonna 2016, vuonna 2018 äitini rakastaja mätäni elävältä sairaalassa hoitohenkilökunnan laiminlyönnin vuoksi, vuonna 2019 kuoli äiti. Kaikki he sulkivat silmänsä - ensin menehtyi Sveta akuuttiin tuberkuloosiin, sitten isä aidsiin, sitten mummo, sitten Jermolajev omaan paskaansa, sitten pysähtyi äitini sydän. Lennän kuin avaruusraketti, ja yksi kerrallaan sen osat kimpoavat irti minusta helpottaen matkaani ja lentoani. 

Lennä Oksana Vasjakina! Ole varovainen ja lennä!

Pride-viikko alkaa & elokuva Elisa y Marcela

Tämä viikko on Helsingissä Pride-tapahtumien viikko. 
Muualla maassa tapahtumia on eri aikoihin pitkin kesää. Kouvolan Pride on elokuussa samana päivänä. 24.8. Taiteiden yön kanssa. Aion osallistua molempiin tapahtumiin valikoiden itselleni sopivaa.

Niiina blogista Yöpöydän kirjat on haastanut bloggareita lukemaan seksuaalivähemmistöihin liittyvää kirjallisuutta. Olen lukenut useamman kirjan, joista postailen vapaamuotoisempien kirjoitusten ohessa pitkin viikkoa.

Nyt viikon aluksi haluan kirjoittaa eräästä Netflix-elokuvasta, jonka tosielämän innoittama tarina on lähes uskomaton. Elokuvan päähenkilöiden nimet ovat samoja kuin tosielämässä ja myös tapahtumien kulku on pääpiirteissään sama kuin tosielämässä.  
Espanjassa vihittiin vuonna 1901 pyhään avioliittoon Elisa Sánches Loriga ja Marcela Gracia Ibeas. Tämä on yksi maailman ensimmäisistä samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Vihkijänä oli puolisokea ja ehkä hieman vanhuudenhöperö katolinen pappi, joka ei huomannut, että sulhanen ei ollut miehen asustaan, viiksistään ja lyhyistä hiuksistaan huolimatta samassa kaupungissa aiemmin asuneen Elisa Sánches Lorigan serkku Mario, kuten hän itsensä esitteli, vaan Elisa itse valepuvussa. Vihkiminen tapahtui San Jorgen kirkossa La Corunan kaupungissa. Tieto löytyy vanhoista asiakirjoista. Avioliittoa ei ole koskaan mitätöity. 

Kun elokuva Elisa y Marcela valmistui tämän vuoden alussa ja sen yhteydessä julkaistiin myös aitoja valokuvia, niin eräs eteläamerikkalainen nainen oli ne nähdessään hätkähtänyt. Hänellä oli valokuva isoäitinsä äidistä Marcelasta, ja nyt hän näki saman naisen elokuvan mainoskuvissa. Hänelle ei ollut koskaan kerrottu sukulaisensa elämäntarinaa.
Googlen kuvahausta löytyy elokuvaotosten lisäksi naisten aito vihkikuva. 

Elokuva on mustavalkoinen, romanttinen, eroottinen ja runollinen. Siinä on puutteita, esim. miljöö ja ihmisten käytös eivät luultavasti ole joka kohdassa historiallisesti oikein, mutta tosipohjaisuus ja todistusvoima korvaavat minulle nämä puutteet. Eläydyin liikutukseen asti.

Ohjaaja Isabel Coixet on saanut useista elokuvistaan Goya-palkinnon, joka on Espanjan elokuva-alan arvostetuimpia palkintoja. 

Alussa nuori nainen istuu junassa, joka ajaa läpi pölyisen tasaisen maiseman. Hän jää pois ja kävelee avaran maiseman keskellä seisovalle talolle. Siellä hän kohtaa vanhemman naisen, Marcelan, jota hän pyytää kertomaan kaiken. Vuosi on 1925.
Tarina, jonka kuulemme alkaa 1800-luvun loppuvuosina. Nuoret naiset tapaavat luostarin yhteydessä olevassa koulussa ja rakastuvat. Heidät yritetään erottaa, mutta he kohtaavat muutaman vuoden kuluttua uudelleen nuorina opettajina, hakeutuvat töihin samaan kouluun ja alkavat herättää ympäristössä epäluuloa käyttäytymisellään. Kun sitten Elisa katoaa ja hänen näköisensä mies saapuu ja vie Marcelan vihille, epäluulot vain kasvavat. Kyläläiset eivät koe Mario Sanchezia mieheksi, vaikka hänen vaimonsa Marcela on raskaana. Elisa ahdistetaan seinää vasten ruumiintarkastukseen, josta hän selviää viime hetkellä kertomalla olevansa hermafrodiitti. Tämä termi on nykyään vanhentunut, ihmisissä ei ole kaksineuvoisia. 
Tilanteen kärjistyessä naiset pakenevat Portugaliin tarkoituksenaan kerätä rahaa laivamatkaan valtameren yli. Syyte Espanjasta ehtii ensin ja he joutuvat vangituiksi, mutta saavat osakseen myös paljon ymmärtämystä. Vankila on rankka kokemus varsinkin viimeisillään raskaana olevalle Marcelalle. Ennen oikeudenkäyntiä naiset autetaan pakoon Argentiinaan matkalla olevaan laivaan ja sen myötä vapauteen. Portugalilaiset sekä näpäyttivät Espanjaa että eivät inhimillisistä syistä halunneet luovuttaa naisia Espanjalle, jossa syyte transvestismista, jumalanpilkasta ja asiakirjojen väärennöksestä olisi johtanut elinkautiseen vankeuteen.

Liikuttavinta minusta elokuvassa on se, kun vieraaksi tullut nainen, jonka henkilöllisyys on ollut jo jonkin aikaa katsojalle selvä, haluaa "kaiken" kuultuaan vielä kuulla Marcelan rehellisen vastauksen kysymykseen, oliko se kaikki vaivan arvoista, häät, vankila, pilkka, raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja oman lapsen hylkääminen, kotimaan jättäminen... ja vastaukseksi kysymyksiin Marcela nousee ja kävelee horisontista ratsastavaa harmaahiuksista naista vastaan. 

Jotkut elokuvan otoksista ovat kuin tauluja, rakastelukohtaukset ovat kauniita ja onni pulppuavaa.
Surumielisyys välittyy varsinkin Marcelan hahmossa. Ei ole ollut helppoa elää kummajaisena ja lainsuojattomana hylkiönä.

Marcelan vieraalleen kertoma menneisyys päättyy laivalle lähtöön. Elämä Argentiinassa jää kertomatta. 
Löysin netistä sellaista tietoa, että tosielämässä nämä tarinan kohteena olevat naiset kohtasivat vaikeuksia myös Argentiinassa ja joutuivat tekemään kompromisseja elämässään. Sellaistakin tietoa on, että Marcela olisi mennyt Elisan kuoltua naimisiin miehen kanssa.  

Elokuva osoittaa vahvasti sen, että sukupuolisuus on meissä se mikä se on. Siltä osin ihmistä on aivan turha pyrkiä muuttamaan. Kun Elisa kysyy, mistä heitä syytetään, hänen katseensa kertoo, miten outona hän pitää rakkauden vuoksi vainoamista. 
Tätä ei tiedetä tai ei haluta ymmärtää kaikkialla, niin hurjia ovat elokuvan lopussa ilmoitetut tilastot:
- Saman sukupuolen avioliitot laillistettiin Espanjassa 2005.
- Ne ovat laillisia vain 25 maassa maailmassa.
- Homoseksuaalisuudesta vangitaan 72 maassa.
- 14 maassa tuomio on 14 vuodesta elinkautiseen.
- 13 maassa tuomiona on kuolemanrangaistus. 

Katolisessa Espanjassa ollaan siis vapaamielisempiä ja yksilönvapautta kunnioittavampia kuin Suomessa. Meillä samaa sukupuolta olevien avioliitto laillistettiin vasta 1. maaliskuuta 2017. Eduskunta oli hyväksynyt lain kolme vuotta aiemmin, mutta se viivästyi kansalaisadressin (lue:kiusanteon) vuoksi.   

Emma Kantanen, Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (2019) perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa peligraafikkona ja lesbona Kiinassa. 
Kirjassa on kolme eurooppalaisen Kiinassa kokemaa muukalaisuuden tasoa:uusi ympäristö outoine kielineen ja tapoineen, pelifirman työkulttuuri ja lesboelämän lainalaisuudet. 

"Sinä et edes muistanut Hongkongissa omaa nimeäsi", opettaja sanoi kun saavuin yksin luokkana toimivaan kokoushuoneeseen palattuani viimein matkaltani. Sihteeri oli juorunnut ympäriinsä vaikeuksistani. 

Ài Mǎ, Emma, käy kielikurssilla, koska puhelimen automaattikääntäjän avulla kommunikoidessa tulee väärinkäsityksiä, mutta kurssi ei tuota tulosta. Jopa oman nimen kirjainmerkit ovat mahdottomia ja ääntämisessä toonit unohtuvat. 
Pekingiläistä elämää eurooppalaisen silmin katsellessa tulee jatkuvasti esiin sellaista, mikä on erilaista kuin Euroopassa. Naisten ja miesten nimiä ei erotella, puhelinsoittojen sijaan käytetään pikaviestintää chattipalvelun kautta, työssä puurretaan älyttömän pitkiä päiviä ilman lomia, jopa työn ääreen nukahdellen, pornografia on kiellettyä, vaikka tehtaissa tehdään värikkäitä seksileluja vientiin. Paljon tapahtuu piilossa. Salakieli peittää ikävät asiat. Työkaverit kulkevat käsi kädessä, viattomasti, kaikki eroottinen tapahtuu yksityisyydessä. 
Metrojunien ruuhkat, ilmansaasteet ja lapsiaan erityisellä torilla julistein avioliittoon markkinoivat keski-ikäiset naiset ovat meillä lehtiartikkeleista tuttuja ilmiöitä, mutta silminnäkijän kuvaamina ne todella heräävät eloon. 
Nettikahvila Just Kids vaikuttaa harmittomalta paikalta ja viehättää päähenkilöämme, kun hän näkee nuorten pelaavan hänelle tuttuja pelejä, mutta työkaveri kertoo, että juuri nämä ovat sairaita paikkoja, joissa äidit käyvät itkemässä lapsiaan palaamaan kotiin. Kun joku teini oli 36 tunnin pelisession jälkeen saatu lopettamaan, hän oli tehnyt itsemurhan käsi viimeiseen asti toistaen pelin liikettä.   

   Ruuhkaa oli yritetty vähentää samansuuntaisella metrolinjalla, mutta se ei koskaan oikein auttanut. En edes halunnut tietää, oliko tilanne joskus ollut pahempi. Luulen, että vasta Batong Line opetti minulle, miltä ihminen tuntui, enkä tarkoita ihmistä henkilönä. Vaan materiaalina. Yhä seuraavaa ja seuraavaa metroa odottamaan kyllästyneet bisnesmiehet painoivat jaloillaan ihmismassaa tiiviimmäksi, jotta olisivat viimein päässeet vaunuun sisään. 
   Ihmismassan puristus oli ollut mieletön, enkä tiennyt missä aloin ja missä päätyin. Nyrkinkin mentävä rako oli merkittävä ja lapsia kasattiin järjestelmällisesti, jotenkin... päällekkäin. Ruuhkakokemukseni olivat tietenkin jo alusta asti olleet henkilömääriltään ja todennäköisyyksiltään niin raamatullisissa mitoissa, että muistin nähneeni jopa kaksi kiinalaista albiinoa. 
   Mutta en koskaan nähnyt yhtään vammaista, en ketään edes pyörätuolissa.  

Ài Mǎ, nimi, jonka äääntämys kuulostaa samalta kuin Emma, tarkoittaa eri tooneja käyttäen eri asioita, kuninkaallisesta hevosesta kysymykseen 'rakastatko minua'. Hän on piirtänyt Roviolla kuuluisia Angry Birds -hahmoja ennen Kiinaan lähtöään. Pekingissä hän suunnittelee Yueshi-firmassa yhdessä työparinsa Song Jinin kanssa hahmoja Candy Crash -peliin. 
Suomessa ilmapiiri työpaikassa on ollut vapaa ja innostava ja työtilat luovuutta edistäviä, Yueshilla ollaan ahtaassa toimistossa tiukan hierarkisen valvonnan alla. Piratismi on Kiinassa hyve eikä rikos ja toisilta lainataan sumeilematta. 
Naiset työpöydän molemmin puolin kokevat työnsä kuluttavaksi ja turhaksi, mutta Ài Mǎ on se, joka voi lähteä. Työpari, pieni salaperäinen, superälykäs nainen Song Jin, länsinimeltään Penn, jää ahertamaan koneensa ääreen. Naiset ovat kohdanneet toisensa piirtämisen ja omistautumisen kautta. He ovat paahtaneet vastatusten vuoden päivät niin, että vaatteetkin ovat kuluneet toispuoleisesti, lumoutuneet toistensa luonnoslehtiöiden kuvista ja alkaneet tuntea ehkä jotain enemmänkin.  

   Toivoin, ettei Song Jin olisi enää jäänyt toimistolle, kun itse lähdin. Sillä sinä päivänä hän itki, enkä minä osannut tehdä mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään, peitti molemmat sivut kasvoistaan, minun puoleni vähän huonommin. 
   Song Jin, jolla oli sadan huippulahjakkaaksi itseään kutsuvan suomalaisen taidot, eikä mahdollisuutta lähteä pois.

Kaiken outouden keskellä Ài Mǎ, uskoo löytäneensä jotain tuttua, kun hän löytää lesboyhteisön nettisivut. Lesboja, laotongeja, kutsutaan nimellä lala. Kaikki heidän tapaamispaikkansa ovat salaisia. He kiinnostuvat oitis uudesta eurooppalaisesta lalasta. Ensimmäinen kysymys, johon Ài Mǎn pitäisi osata vastata on, onko hän  P vai H, koska T hän ei voi olla vaalean pitkähiuksisen ulkonäkönsä perusteella. T on historian naissotureiden perintöä jatkava poikamainen lala, H on epämääräinen, mutta harmiton. Alajaotteluja on vaikka kuinka paljon, mutta kun Ài Mǎ lähtee poikamaisten lalojen kanssa ratsastusretkelle, hänet pahoinpidellään vähemmistön tuojana vähemmistön sisään, ja hän alkaa saada uhkausviestejä. T ei voi haluta toista T:tä, se on epänormaalia. 
P ei koskaan liiku rakastelun aikana. T ei koskaan sano silloin mitään. T hyökkää aina, P hyväksyy. 
Hyökkäävä T käyttäytyy kuin raiskaaja. Hän ei saa koskaan orgasmia eikä harrasta itsetyydytystä. Ài Mǎ on kotimaassaan tottunut siihen, että ihmisillä on seksissä, kuten kaikessa muussakin, oma yksilöllinen mikrokulttuurinsa, Kiinassa kaikki toimivat rituaalinomaisesti samalla tavalla omituisten kirjoittamattomien sääntöjen määrääminä. 
Miksi lesbot ovat alistavaa valtakulttuuria paetessaan luoneet sitä muistuttavan, yhtä tiukan ja raa'an alakulttuurin? Homomiesten elämä ei näytä olevan yhtä rajua kuin naisten eivätkä heidän ajatuksensa yhtä kumouksellisia. 
Feminismi ja salaiset pornokaupat ovat lalojen hallussa ja he ovat suosittuja valetyttöystäviä homomiesten käydessä vierailulla kodeissaan. 

Eräs Ài Mǎn tyttöystävistä huomauttaa hänen pukeutumisestaan, toinen moittii, että hän syö P:ksi liikaa. Häntä vakoillaan, hänestä tapellaan ja häntä hakataan. Joku on odottanut pääsevänsä hänen avullaan Eurooppaan.
Ài Mǎ ei todellakaan viihdy itselleen määritellyssä roolissa. 
Hän alkaa pohtia, että ehkä juuri vaikeasti määriteltävät ohikatsotut H:t ovat eniten hänen kaltaisiaan. He näyttävät keskisormea lala-hierarkialle ja elävät sairaan alakulttuurin liepeillä ottamatta osaa sen tapoihin. 

   Lalat minun nuoret naiseni, lapset joita he salaa kasvattivat, maailma ei todellakaan ollut heille valmis niin kuin se melkein oli minulle. 

Tämä kirja on täydellinen. Sen sisältö, tyyli kaikki viehättää minua. Kirjailijan tarkat huomiot nostavat esiin valta-asetelmia ja tunnelmia, jotka jäävät mietityttämään. Tuntuu, että olen päässyt mukaan johonkin aivan uuteen maailmaan.  
Tässä kirjoituksessani on jotain maistiaisia kirjan laajasta sisällöstä, sivuja on päälle 400. Luin ensimmäisen kerran uppoutuen ja toisen kerran mietiskellen. Uskomatonta, että kyseessä on esikoisromaani! 

Katson lopuksi  omistuskirjoitusta: "Heille, joiden nimet minun on täytynyt muuttaa." 


--------
Kävin blogikierroksella. Tästä kirjasta ei ole kirjoitettu paljon.
Nämä löysin.
Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa on myös ihmetelty Kantasen kuvaamaa kiinalaisen lesbokulttuurin väkivaltaisuutta. 
Opus vei -blogin Arsi on yhtä ihastunut Kantasen teokseen kuin minä. Hän käyttää siitä nimitystä kansainvälisen tason lukuromaani. Arsi Aleniukselta itseltään on muuten ilmestynyt romaani Villa Alpha. Se(kin) on kirjapinossani. 
Silvia Hosseini kehuu Suomen Kuvalehden kolumnissaan kirjan huumoria, mutta moittii sitä juonettomaksi ja sen kieltä kankeaksi. No, minä kyllä näin tässä kirjassa myös juonen ja pidin sen kielestä. Kirjaluotsi-blogin postaus alkaa pitkällä sitaatilla, joka on hieno esimerkki juuri kielen kauneudesta. Se päättyy näin:"Oli olemassa sellainen tunti, joka piiloutui muiden alle, ja silloin Pekingissäkin saattoi levätä. Kun ulkona oli vain mustaa, sinistä, pienien ojien heijastuksia, ja metro oli hetken maanalainen kultasuoni."