Mattias Edvardsson, Aivan tavallinen perhe

Mattias Edvardsson näyttää uuden kirjansa otsikossa Aivan tavallinen perhe (alkukielellä En helt vanlig familj) leikittelevän rikosuutisissa usein käytetyllä luonnehdinnalla. Onhan tuo tehokas määrittely; jos noillakin, noilla kunnollisilla perheihmisillä, on vaikea lapsi, jos noidenkin keskiluokkaisten pärjääjien lapsi saa murhasyytteen, niin hyvänen aika, niin voi käydä kenelle tahansa, meillekin, minullekin. 

Kirjan ensimmäinen osa on otsikoitu Isä, toinen Tytär ja kolmas Äiti. 
Tytär Stella on joutunut pidätetyksi syyllisenä murhaan. Kukin perheenjäsen käy asiaa läpi omalla tavallaan. Pappi-isä Adamin ajatukset kulkevat välillä eri rataa kuin asianajaja-äiti Ulrikan. Yhdestä he ovat täysin samaa mieltä: on tehtävä kaikki mahdollinen oman ainokaisen pelastamiseksi. Joskus oikeudenmukaisuus näyttää vaativan toteutuakseen valheita, mikä saa sekä papin että asianajajan kipuilemaan. Onko oikeuslaitoksen oikea aina oikein, tätä on pohtinut mm. Ferdinand von Schirah ansiokkaasti teoksissaan. 

Stellan äidin ajatuksia: 
Oikeustiede on ollut minun uskontoni. Onhan siinäkin omat puutteensa, jossakin mielessä melko suuriakin sellaisia, mutta olen silti uskonut vakaasti oikeustieteeseen nykyaikaisen yhteiskunnan peilinä ja johtotähtenä. 
Olen uskonut oikeustieteen olevan paras mahdollinen tapa säännellä demokraattista yhteiskuntaa. Nyt en enää tiedä, mihin minun pitäisi uskoa. On arvoja, joita ei voi selittää tai mitata pykälin. Eikä elämän tavoin myöskään laki ota huomioon sitä, mitä tavallinen ihminen kutsuu oikeudenmukaisuudeksi.

Mitä oikein tapahtui? Kuka tietää? Mitä Stellan ystävä Amina tietää? Nuoret naiset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, mutta siitä ei ole tässä tilanteessa paljon apua, jos muu maailma ei ymmärrä heitä. 
Kun oikeudenkäynti lähestyy, jännitys kasvaa paitsi päähenkilöillä, niin myös lukijalla. Onko olemassa jokin suunnitelma, ja jos on, niin tyriikö joku sen? Saammeko vastauksen? 
Loppulause tuo yllätyksen, kuten dekkarityyliin sopii.  

Tässä psykologisessa dekkarissa on vahvana teemana kasvatus. Miten nähdä hälytysmerkkejä lapsessaan ja miten erottaa ne normaaleista nuoren ihmisen kasvukivuista, miten selvitä voimakastahtoisen lapsen kanssa. Stellan temperamentin omaava on usein itse itsensä pahin vihollinen. Tässä tulee mieleen Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin. 

Adamin ja Ulrikan keskustelu keskustelemisesta on kiinnostavaa. Ulrika oli aikanaan ihastunut Adamiin juuri tämän keskustelutaitojen vuoksi.

Adam tarjosi minulle jännittäviä näkökulmia niin pieniin kuin isoihinkin asioihin. Keskustelumme alkoi usein kolossaalisen erilaisista näkemyksistä, jotka johtivat pikku hiljaa uusiin näkemyksiin ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

"Et voi vain myötäillä Adam. Toisaalta ja taas toisaalta, kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan. Keskustelut ovat voittamista varten."
"Niinkö sinusta? Minusta keskustelut ovat sitä varten, että kehitymme ihmisinä. Opin uutta joka kerta, kun näkemykseni kyseenalaistetaan." 

                                       - - - - - - - - 

En nyt vielä toivota teille hyvää joulua. Aion kirjoittaa ennen joulutaukoilua. Sen sijaan tässä vaiheessa äskeisen lainauksen innoittamana kiitän kaikkia kommentoijiani Adamin tyyppisestä keskustelusta. Lakituvassa puhutun tavoitteena on voitto, blogikeskustelussa taas - parhaimmillaan - ajatuksilla pallottelu, hedelmällinen väittely ja uusien näkökulmien saaminen. Tietenkin mukava yhtä mieltä oleminen on myös aina kivaa. Eikö vain?
KIITOS!

Henriette von Schirachin omaelämäkerta Herraskansaa - käännökseen pettyneen lukijan huomioita

Minua on petetty! 

Varasin kirjastosta Henriette von Schirachin omaelämäkerran Herraskansaa, Elämäni natsieliitin sisäpiirissä, koska olin lukenut jostain kiinnostavan jutun tästä kirjasta. Huomasin  kirjaston sivulla samalta kirjoittajalta toisenkin kirjan, Ihanuuden hinta, jonka tietysti uteliaana kirjarohmuna varasin. 
Kotona huomasin, että kyseessä onkin sama kirja, vuonna 1956 julkaistun kirjan Der Preis der Herrlichkeit, Erlebte Zeitgeschichte kaksi suomennosta. Elli Ristimäen suomennos Ihanuuden hinta on vuodelta 1962, kuusi vuotta alkuperäisen kirjan julkaisusta, ja Maija Isolan suomennos Herraskansaa on tältä vuodelta. 
Mieheni alkoi lukea vanhempaa kirjaa ja minä uutta. Ihmettelin, kun hän, vähän edellä lukevana, mainitsi kiinnostavia kohtia ja minun lukukokemukseni tuntui paljon tylsemmältä. 
No, en ihmettele enää. Olen vertaillut käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että vanha on paljon, paljon parempi. Käännöksellä on väliä!

Verrataan.

Vanha käännös:
Kochelissa oli 250 neekeriä, ja meille jäi heistä pieni muistokin, yksi tytöistäni sai lapsen neekerille. Lapsi on tätä nykyä jo iso poika, hän puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Oikeastaan hänen nimensä on Maurice, minkä nimen hän oli kasteessa saanut isänsä, ison, vaaleansinisen Lincolnin ajajana toimineen kersantin mukaan.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes meistä tuli 'sotarikollisia'.

Uusi käännös:
Kochelissa asui 250 mustaa sotilasta. Meille jäi siitä muistoksi eräälle apulaisellemme syntynyt tummaihoinen vauva. Nykyään hän ei ole enää mikään vauva, vaan iso poika, joka puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Kasteessa hänen nimekseen tosin annettiin Maurice hänen isänsä mukaan. Hänen isänsä oli kersantti, joka ajoi suurella, vaaleansinisellä Lincolnilla. 
Kaikki oli hyvin kunnes meistä tehtiin sotarikollisia. 

Miksi 50-luvun puhetapa on muutettu? Silloin ja vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin puhuttiin neekereistä. Tästä tulee sellainen kuva lukijalle, että Henriette von Schirach oli aikaansa edellä. 
Vanhan käännöksen virkkeet ovat soljuvampia. Uusi käännös tuntuu vanhaan verrattuna tylsältä selkokieleltä. 
Täysin pahat teot ulkopuolelle jättävä lause Kaikki oli hyvin kunnes ... on vanhassa käännöksessä lainausmerkkeineen puhuvampi ja tekee lauseen kirjoittajasta elävämmän.

En tiedä, miten alkuperäinen saksankielinen teksti menee, mutta epäilen, että siinä on pitkiä virkkeitä, ajan kirjoitustapahan oli koristeellisempi kuin nykyinen.
Vanhan käännöksen käänteiset sanajärjestykset on muutettu suoriksi, mikä myös vie pois viehättävää vanhanaikaisuutta ja autenttisuutta. 
Sävy muuttuu, kun vanha tyyli nykyaikaistetaan. Minusta näin ei saisi tehdä, elämäkerrassa. 

Vanha käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on 'rodullisesti täysin arvoton'. Siinä on jälleen hyvä esimerkki koko rotuintoilun päättömyydestä. sillä se, että Wien on sellainen kuin on, johtuu juuri rotusekoituksista!

Uusi käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on rodullisesti täysin arvoton. Se on taas yksi esimerkki siitä kaikesta rotuhölynpölystä, sillä Wienin olemus kumpuaa juuri kansojen sekoituksesta!

Kansojen sekoituksesta! Mutta silloin uskottiin rotuihin, niin Hitler kuin rouva von Schirachkin. Tämä sana kyseenalaistettiin vasta paljon myöhemmin, kuten edellä mainittu neekeri, jota jotkut nykyään karttavat niin paljon, että käyttävät termiä n-sana. 
Miksi kääntäjä puhdistaa elämäkertakirjoittajan kieltä nykypäivän käytänteiden mukaiseksi! Tämä tuntuu pahasti lukijan holhoamiselta enkä näe siinä mitään hyvää. 

Nielen harmini. (Tai ehkä luen vielä tuon vanhan kirjan. Mitä siitäkin tulee, että haluan nykyään lukea kirjat moneen kertaan! No, ehkä on parempi lukea yksi syvästi kuin kaksi harppoen.) 

Vanhalla kirjalla on parempi nimi, ja sen luvuilla on paremmat nimet, esim. luku "Jail on vankila" on uudessa käännöksessä nimellä "Vankilassa". Kirjassa on paljon kulttuurisesta kohtaamisesta amerikkalaisten kanssa, "Jail on vankila" virittää lukijan odottamaan näitä kohtaamisia.

Henriette von Schirach kertoo elävästi elämästään natsipäällikön vaimona. Eihän hän nähnyt, mitä oli edessäpäin liittyessään innokkaana keskiluokkaisen nuorison kansanliikkeeseen ja tutustuessaan lehden toimituksessa nuoreen juuri Amerikasta palanneeseen filosofianopiskelijaan, Baldur von Schirachiin. Yhdessä he lumoutuivat vallankumouksellisesta kansanjohtajasta, Henrietten lapsuuden perhetutusta, joka muuttui myöhemmin hirviöksi. Kun Baldur sai Hitlerin valtaan noustua hienoja virkoja, myös Henriettellä alkoi ihana elämä. 

Tiesikö Henriette, mitä tapahtui? Kyllä hän tiesi, ainakin osan, ja yritti jopa kerran vaikuttaa Hitleriin, lapsuuden hyväntahtoiseen setään, lapsuudenystävänsä Evan mieheen, kertomalla, mitä oli nähnyt juutalaisille tehtävän, mutta totuuden kertominen sai Hitlerin raivokohtauksen valtaan ja Henriette joutui pakenemaan tämän vihaa. Hitler ei hyväksynyt "tunteilua".

Kirjassa on mielenkiintoisia kuvauksia aikalaisista, taiteilijoista ja poliitikoista, joita kirjoittaja tapasi ylettömän loisteliaissa juhlissa. 

Uuteen suomennettuun kirjaan on liitetty monenlaista lisämateriaalia. 
Alussa on historioitsija Steffen Bruendelin historiallis-kriittinen katsaus ja kaksi kirjoitusta kirjan kirjoittajalta, vuoden 1976  kirjoitus "Esipuheen asemesta" ja vuoden 1981 "Lisä toiseen painokseen". Henriette von Schirach painottaa molemmissa näissä, miten hänen aikansa naiset antoivat miesten hallita ja omaksuivat itse naiivin roolin. Hän toivoo, että hänen muistelmaansa ei nähtäisi haikailuna menneeseen loistoon vaan kannustuksena naisille itsetunnon lisäämiseen.  

Kirjan lopussa on kirjoittajan pojan Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon", ja loppusanoina  Klaus von Schirachin "Sananen äidistäni", jossa hän sanoo kiinnittäneensä taas kerran äitinsä kirjaa lukiessaan huomiota siihen, miten tämä ei mainitse ihmisoikeusrikkomuksia, joihin hänen isänsä osallistui eikä Nürnbergin tuomioistuimen tuomiota, jolla tämä määrättiin 20 vuodeksi Spandauhun vankilaan. Ehkä miehen asiat eivät enää niin kiinnostaneet avioeron jälkeen, jonka Henriette haki tuomion jälkeen solmittuaan uuden romanttisen suhteen.
Omaa vankileiriaikaansa Henriette pitää kohtuuttomana. 

Henriette von Schirach tosiaan suree natsijohtajien ja heidän perheidensä kohtaloa sekä maanmiestensä kärsimyksiä sodassa, mutta tuhotuista juutalaisista ja muista ns. kansanvihollisista hän ei mainitse muuta kuin tuon yhden kohtauksen, jossa hän uhmasi Hitleriä.

Haluan vielä lainata aivan muistelmien lopusta varoitusta:
Mutta koska nuorten narrien varasto on ehtymätön, kasvaa uusia aina tilalle. Jolleivät meidän arpemme, kyynelemme ja hautamme riitä heille opetukseksi, on kaikki ollut turhaa. 
Inhimillisen typeryyden karuselli on niin helppo panna liikkeelle. Puhallus vain vihellyspillillä ja vallan koneisto lähtee käyntiin.
Karuselli houkuttelee loistollaan, pettävän viattomilta näyttävillä värikkäillä hahmoillaan. Mutta niin pian kuin joutuu siihen mukaan, kiihtyy vauhti kiihtymistään, eikä sitten enää voikaan hypätä siitä pois ...
Tämä on vanhan käännöksen vanhantyylistä kuvausta. 

Vanhan kirjan alussa on alkusanat, jotka uudesta on jätetty pois. Ne olisi voinut pitää.                                          
Todellisuus ei noudata järjen lakeja - Aldous Huxley

P.S. Olen kirjoittanut aiemmin lakimies-kirjailija Ferdinand von Schirachin kirjasta Rikoksia (klik).
Ferdinand on Henrietten pojanpoika. Hänen kirjoistaan näkee, että vaikeat asiat painavat sukupolvesta toiseen.


Lisäys 23.5. 

Aloin nyt sitten lukea eläytyen vanhempaa kirjaa. Kun pääsin kohtaan, jossa käytetään kaunista vanhaa futuuria (olla-verbi + partisiippi), niin en malttanut olla kurkkaamatta, miten se oli suomennettu uudessa käännöksessä. Arrgh, tähän kiteytyy se, mitä yritin sanoa tyylin ja kauneuden häviämisestä "selkokielikäännöksessä".
Myös Much tuli tervehtimään, Much, vuoristo-opas, joka nyt oli vielä entistäkin laihempi ja sitkeämpi näyttäen jo olevan melkein 'pelkkää henkeä koko mies', niin kuin Tyrolissa sanotaan, ja joka seuraavana talvena erästä vuorille eksynyttä pelastaessaan oli paleltuva kuoliaaksi.
Sama uudessa käännöksessä:
Paikalle saapui myös vuoristo-opas Much, josta oli tullut vielä hieman luisevampi ja vaivalloisemmin liikkuva, "ihmisen varjo, kuten Tirolissa sanotaan. Much paleltui kuoliaaksi seuraavana talvena vuorikiipeilyllä.

Makuasioitahan nämä ovat. 
Ei mahda mitään, minä näen tällaisen yksinkertaistamisen kuin tv-ohjelman tekstityksenä, jossa tila vaatii lyhentämään. 
Muoto "oli paleltuva" on hieno; samaa käyttävät tyylikeinona jotkut nykykirjailijatkin, mm. Pirkko Saisio eräässä kirjassaan.

Tulee mieleen, mitä kaikkea me käännöksissä mahdamme menettää. Kääntäjät, pyydän, säilyttäkää alkuperäisen teoksen tyyli!

Lyhyitä: Li Ang, Jurvelin, Didion ja Oates

Olen lukenut paljon ja kirjoittanut lukemastani vähän. Nyt pieni korjausliike. Yritän lyhyitä.

Taiwanilaisen Li Angin romaani The Butcher's Wife on alkukieliseltä nimeltään Sha-Fu eli 'Tappaa aviomiehen'. Niin Lin Shi tekee vuosia kestäneen seksuaalisen ja muun pahoinpitelyn ja kaltoinkohtelun jälkeen.
Lin Shin mies Chen Jiangshui on sikojen teurastaja. Hän on huomannut työssä saavansa energiaryöpyn tappamisesta ja on siirtänyt saman mallin siviilielämään: hänen naisensa on kiljuttava henkensä hädässä.

Tämä kirja näyttää saman mitä Ferdinand von Schirachin teos Rikoksia: rikosta tuomittaessa olisi katsottava motiivia. Lin Shun kotikaupungissa näin ei tehdä. Aika on 1930-luku ja paikka rujo kolkka Kiinassa. Taikausko vallitsee ja tavat ovat brutaaleja.

Kauheimmalta lukijasta tuntuu ympäristön naisten täydellinen epäsolidaarisuus. 'Vangit' ovat kiinnostuneita vain oman nahkansa pelastamisesta ja liittoutuvat mieluummin pahoinpitelijän kuin sorretun kanssa.


Pirkko Jurvelinin kirja Lapseni kuin nukke saa odottamaan kuvausta yhdestä henkilöstä, mutta se on kolmanteen sukupolven yltävä tosiasioihin perustuva perheen kuvaus. 
Suuri osa tekstistä käsittelee kyllä yhtä lapsista Elinaa, joka on lapsena lupaus, mutta sammuu ja jää anoreksian vangiksi. 

Perheenjäsenet puhuvat vuoron perään minä-muodossa, kaikki muut paitsi Elina, jota tarkastellaan muiden silmin.

Minua ilahdutti eritoten lopussa oleva Viljo-veljen puheenvuoro. Perheen naisten lempeiden ja peittelevien puheenvuorojen jälkeen hänen selkeä, tervejärkinen tyylinsä riemastutti.

Viisaasta kirjasta jäi tyyni olo.  Niin paljon voi tapahtua, ja silti me selviämme. Tomerinkaan ei voi muuttaa toisen elämää, jos tämä ei tahdo muuttua.



Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on surun perkaamista. Teos on elämäkerrallinen. Amerikkalainen kirjailijapariskunta Joan Didion ja John Gregory Donne kirjoittivat yhdessä kotona 40 vuotta, kunnes John saa lounaalle valmistautuessaan keittiössä massiivisen sydänkohtauksen kesken lauseen. Traagista on, että pariskunta on juuri palannut sairaalasta katsomasta tytärtään Quintanaa, joka makaa koomassa tehohoito-osastolla.

Kirjasta on jäänyt mieleeni erityisesti eräs kohta itsesäälistä ja 'surussa piehtaroimisesta'. Kirjailija hämmästelee, miksi ei saisi tuntea itsesääliä, kun koko elämä muuttuu. Kenelle kertoo aamun sanomalehteä lukiessa mielipiteitään? Kenen kanssa käyttää pariskunnan yhteisiä sanontoja? Toisen kuollessa jälkeen jäänyt huomaa, ettei hän ole enää kenenkään silmissä nuori. 

Avioliitto ei ole vain aikaa: se on paradoksaalista kyllä myös ajan kieltämistä. Neljäkymmentä vuotta näin itseni Johnin silmin. En vanhentunut. Tänä vuonna näin itseni muiden silmin ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän. Tajusin, että olin kuvitellut itseni huomattavasti nuoremmaksi kuin olin.

The year of Magical Thinking, kirjan erittäin onnistunut nimi, tulee siitä, miten surevan ajattelu saa maagisia piirteitä. Hän ei halua antaa pois kuolleen vaatteita, koska se olisi niin lopullista. Millä hän sitten kävelee, jos annan kengät pois?

Kannen valokuvassa Joan näyttää katsovan sivulleen. Kuva jatkuu kannen sisäpuolella. Siellä ovat rakkaat mies ja tytär. 

Quintana menehtyi pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. 
Kirjassa Blue Nights, Iltojen sinessä, Joan Didion pohdiskelee elämää ja rakkautta tyttäreensä. 

Luen parhaillaan Joyce Carol Oatesin tuoretta romaania The Sacrifice. Kirja vaikuttaa kiinnostavalta rasistisen yhteisön kuvaukselta pelkoineen ja salaisuuksineen. Lopuksi pieni maistiainen kirjan alusta, joka johtaa suoraan taphtuneeseen rikokseen. 

Seen my girl? My baby? 
She came like a procession of voices though she was but a singular voice. She came along Camden Avenue in the Red Rock neighbourhood of inner city Pascaine, twelve tight-compressed blocks between the New Jersey Turnpike and the Passaic River. In the sinister shadow of the high-looming Pitcairn memorial Bridge she came. Like an Old Testament mother she came seeking her lost child.

Ferdinand von Schirach, Rikoksia

Saksalainen Ferdinand von Schirach on toiminut vuodesta 1994 alkaen puolustusasianajajana rikosoikeudenkäynneissä. Hän on ollut kuuluisa jo ennen kirjailijan uraansa, koska osa hänen päämiehistään on ollut talouselämän ja julkisuuden näkyviä hahmoja.

Von Schirach kirjoitti esikoisteoksensa Verbrechen 2009, suomennos Rikoksia on vuodelta 2011. Tämän jälkeen on ilmestynyt lisää teoksia, joissa kaikissa von Schirach käsittelee syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä ihmisen moraalista vastuuta. Hän kyseenalaistaa ja haastaa myös lukijan tarkkanäköisillä kysymyksillään. Kertomukset perustuvat usein itse koettuihin tapauksiin.

Rikoksia-teoksen kansi - Timo Mänttärin onnistuneesti suunnittelema - on kuin aloituspuheenvuoro, ja kun ottaa takakannen mukaan, kuva kertoo vielä enemmän. Sekä takakannessa jatkuvassa kuvassa että myös paperikannen alla on yksinäisen asianajajan hahmo.

Esipuhe on minulle kirjan painavin osa. Sitä seuraavat tarinat näyttävät todeksi esipuheen sanoman. Luin kirjan muutama päivä sitten, mutta palaan aina uudelleeen lukemaan juuri tätä esipuhetta, koska se on niin tosi.

Von Schirach kirjoittaa, että suvussa on paljon lakimiehiä. Hänen edesmennyt tuomarisetänsä oli kertonut lapsille juttuja rikostapauksista aloittaen tarinointinsa aina samalla lauseella:"Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." 
Sama humaani, oikeudenmukainen mies, joka oli sodassa menettänyt vasemman käsivartensa ja oikealtakin puolen käden, meni eräänä aamuna metsään ja laukaisi kädentyngällään haulikon suuhunsa. Jäähyväisviesti parhaalle ystävälle alkoi samalla lausella, jota hän oli käyttänyt tarinoidessaan lapsille: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia..."
Kirjailija on samaa mieltä setänsä kanssa.

   Hän oli oikeassa: Me juoksemme asioiden perässä, ne ovat meitä nopeampia emmekä me lopulta tavoita niitä.  Minä kerron murhaajista, huumekauppiaista, pankkirosvoista ja prostituoiduista. Heistä jokaisella on oma tarinansa eivätkä he eroa meistä suurestikaan. Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. Juuri se hetki kiinnostaa minua. Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Esipuhetta seuraa 11 epätavallista rikostarinaa. 
Loppulauseena on ranskalaisen surrealistin René Magritten kuuluisan  omenatyön nimi Ceci n'est pas une pomme.  Magritte maalasi esineitä, mm. omenan ja kirjoitti sitten työhön näkyvästi, että tämä ei ole omena. Hänkin mietti töissään totuutta.

Ensimmäisessä tarinassa Fähner tutustumme mieheen, joka tappaa vaimonsa, mutta ei ole jollakin oudolla tapaa, asian oikein ajatellen, kuitenkaan syyllinen. 
 
Viimeisessä tarinassa Etiopialainen tutustumme mieheen, Michalkaan, joka joutuu epäonnisen lapsuuden jälkeen Hampurin alamaailmaan, sortuu tekemään pankkiryöstön ja onnistuu sen jälkeen pakenemaan Etiopiaan. Hän elää siellä monta vuotta pienessä kahvinviljelijöiden kylässä nousten arvostettuun asiantuntijan ja auttajan asemaan. Hän nostaa kylän kukoistukseen keksinnöillään, saa suloisen vaimon ja lapsen. Michalka on kylän lääkäri ja tuomari. Hänellä on kaikki hyvin, kunnes viranomaiset kysyvät passia. 
Kun Saksaan lennätetty ja viideksi vuodeksi vankilaan tuomittu  Michalka pääsee ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, lomalle vankilasta, hän tietää, että hänen on päästävä kotiin, ja niin hän yrittää anteeksipyydellen ryöstää pankin, toisen kerran elämässään. "Kuin koira", todistaa pankkivirkailija. Asianajajamme huomaa heti, että kyseessä ei ole tyypillinen pankkirosvo. Michalka ei halua aluksi edes mainita vaimoaan ja lastaan, koska tuntee näin pettävänsä heidät. Oikeudenkäynnissä on kohottava kohtaus, joita näkee joskus elokuvissa, yllätys, joka muuttaa kaiken.

Schirach sanoo, että pankkiryöstö ei ole vain pankkiryöstö. Rankaiseminen oli keskiajalla helppoa. Se oli täsmällistä kuin matematiikka; varkaalta hakattiin käsi irti, varasti hän sitten ahneudesta tai nälkäänsä. Nykyinen rikosoikeus taas perustuu syyllisyyteen, mikä todellakin on visainen kysymys.

Von Schirachin kirja on saanut minut miettimään 'ohutta jäätä'. Joskus on aika pienestä kiinni, ettei jää murru. Ihminen voi yhtäkkiä tehdä rikoksen tai joutua rikoksen uhriksi. Eivät jään alle pudonneet aina ole niin kovin erilaisia kuin jään pinnalla tanssahtelevat. Ei ole varmaa, ettetkö sinä Lukija joskus, jossakin tilanteessa joudu uppoamisvaaraan, ellet ole jo ollut siellä. Jään paksuus riippuu niin monista tekijöistä emmekä aina muista varoa.

Kevyessä rupattelussa on tapana kauhistella, ettei saateta ymmärtää, miten joku tekee rikoksen ja että itse ei tietenkään koskaan, ei missään tilanteessa. Luulen, että tällainen puhe on itsesuojelua. Sama koskee vakuuttelua, että emme tajua millaista on, kun mieli hajoaa. Meissä on kaikissa paljon samaa, samat tunteet ja intohimot, vain eri mitassa. Väitän, että me kyllä ymmärrämme. Jos uskallamme. 

Lisäys 29.5. 
Kommenttikeskusteluissa on tullut esiin Schirachin hieno kieli ja erinomainen suomennos. Enkös minä unohtanut mainita kääntäjän, kuten liian usein käy käännöskirjojen esittelyissä ja jopa arvosteluissa. Kiitos menee Raija Nylanderille!