Kamala Luonto -sarjakuvaa ja muuta silmiin sattunutta ja funtsittua

 

Helsingin Sanomien sarjakuvasivun parasta antia on Jarkko Vehviläisen ja Marja Lappalaisen Kamala Luonto. Muutama päivä sitten jäin katsomaan karhuherran kevätsiivousta. Sillä lailla! Slaavilaisten kansojen yhdistämisoperaatio?

Tämän päivän HS:sta luin Venäjän kasvatustieteen yliopistokoulutuksen uudistuksista. Yksi osa sitä on opettajiksi opiskelevien yhtenäiset asut. Niiden tarkoitus on "estää heitä sortumasta humanitaarisiin ylilyönteihin". Mitähän ne sellaiset ovat? Myös opetuksen sisältöihin tulee todennäköisesti periaatteeksi  ylilyöntien välttäminen. Kirjallisuuden historia ainakin on tarkoitus unohtaa ja keskittyä sanomalehtien antiin.
(Katri Kallionpää, Hulluudesta on tullut normi, sanoo professori, HS A 10, 27.3.)

Saammeko seurata miten naapurivaltiomme alentuu yhä yksinvaltaisemmaksi ja lopulta Pohjois-Koreaksi? Sanaa ylilyönti voisi nyt käyttää aivan muusta kuin opiskelijoiden pukeutumisesta.
Surullista.  

- - - - 

Pappi, väitöskirjatutkija Saara-Maria Jurva kirjoitti HS:n mielipidesivuilla, miten hänen esikoulussa oleva poikansa oli ihmetellyt kun tytöt saivat naistenpäivänä päättää ilman neuvotteluja, miten päivä vietetään, leikit ja kaiken muun, ja heille oli laulettu laulu, mutta pojilla ei ole mitään sellaista päivää. Kun päiväkodin pojat olivat kysyneet milloin heidän päivänsä tulee, niin heille oli vastattu, että vain tytöillä on erityinen päivä, koska pojat ja miehet tekevät päätökset vuoden kaikkina muina päivinä. (Päiväkodeissa pitää juhlia myös pieniä poikia, HS Mielipide, 18.3.)
- Kaikkina muina päivinä. Niinkö? Maassa jossa on naisenemmistöinen hallitus. 

Eilisen HS:ssa psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen muistelee, miten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän joutui päiväkodin lelupäivinä tutkimaan kolmen poikansa reput, etteivät he veisi salaa päiväkotiin kiellettyjä leluja. Tytöt saivat viedä Barbie-nukkensa, mutta poikien He-Man-ukkelit ja Teräsmies-viitat olivat kiellettyjä. (Barbiet kävivät, He-Man-ukkelit eivät, HS Mielipide, 26.3.) 

Mitä näistä nyt sanoisi! Hölmöä, alleviivaavaa, valheellista, vääriä oletuksia sukupuolesta korostavaa, viholliskuvaa luovaa, lapsia ennakkoluuloisiksi kasvattavaa. Hirveää. 
 
Etsin kotialbumeista kuvia omista pojistamme pieninä. Yksi juoksee viisivuotiaana omatekoinen viitta selässä ja huutelee "Taikaviitta hulmahtaa" ja toinen leikkii He-Man-nukeillaan laittaen ne välillä taistelemaan kiivaasti.
Pojistamme on tullut hyviä, lempeitä miehiä. 

Jos nyt jonkin yhteenvedon näistä aatoksistani tekisin, niin se olisi varmaan se, että oltaisiin järkeviä. 

Ylilyöntejäkin voi olla niin monenlaisia.
Annetaan toistemme olla. Me saamme seurata uutisista, mitä on mielipiteen ja sananvapauden riistäminen ja hyväksytyn alueen kapeuttaminen.
Keskustellaan, väitellään, mutta ei kapeuteta kenenkään elämää.
Ollaan avaria ja hyviä toisillemme.

Tehdään hyvää.  

Luin pohjoiskorealaisen bestsellerin, hmm... melodraamako vai opas hyvään avioliittoon?

 

Nevertheless, Jeong Jin Wu decided to let go of every last complaint about his wife.
    So what if I have to sleep less to finish the housework and work on my cases? Can't I help Eun Ok, who's probably walking the steep paths of Yeonsudeok? I must not become like those who forget the noble purpose of life promised during the wedding ceremony. I did not marry for my own complacency or pleasure.
    Jeong Jin Wu fondly remembered that day, that beautiful day, the day of his wedding, the snow-covered day in March twenty years ago. 

Jeong Jin Wu on avioerotuomari. Hän tekee työtään aivan eri tavalla kuin mitä me länsimaissa liitämme tämän ammatin tehtäviin. Kun hän on saanut käsiteltäväkseen avioerohakemuksen, hän alkaa tutkia puolisoiden taustoja, tavata heidän esimiehiään ja lapsiaan, käydä motkottamassa molemmille osapuolille heidän itsekkyydestään ja siitä, miten tärkeää liiton säilyttäminen on niin lapsen kuin valtionkin kannalta. Avioliittohan on valtion pienin yksikkö ja kuin valtio pienoiskoossa. Siinä ihmiset harjoittavat jaloutta palvelemalla toisiaan. 
Jeong Jin Wun toiminta vaikuttaa välillä melkein koomiselta. Hän on sosiaalityöntekijä, psykologi, avioliittoneuvoja, lapsiasiaihminen, kotiapu ja lohduttava olkapää. 
Mieleeni nousi, miten iranilaisen Asghar Farhadin elokuvassa Nader ja Simin: Ero avioliittoa sovitellaan pitkään keskustellen sharia-tuomioistuimessa. Eron myöntäminen ei ole itsestään selvää, pitää olla syy.
Näin meilläkin oli ennen. Aviorikos oli yksi tavallisimmista eron myöntämisen perusteista. Onhan se aika hassua, että eroa ei myönnetä ihmisille, jotka eivät enää halua olla yhdessä, mutta toisaalta, on sekin viehättävää, että välitetään. 

En ole tosielämässä enkä fiktiossa tavannut ketään yhtä työlleen omistautunutta ihmistä kuin Jeong Jin Wu. Hän rakastaa eroa hakevien pariskuntien osapuolia ja muistelee katuen yhtä ainoaa tapausta nuoruudestaan, jossa myönsi eron mielestään heppoisesti ja antoi erottaa lapset toisistaan.
Yhteishuoltajuus näyttää olevan tuntematon asia. Puolisot häipyvät erossa lopullisesti toistensa elämästä ja niin voi käydä myös lapsille, jos heidät jaetaan puolisoiden kesken. Ja nyt nousee mieleeni se kipeä suomalainen elokuva Skavabölen pojat, jossa näin tehtiin meilläkin muutama vuosikymmen sitten. 

Alun lainaus on kohdasta, jossa tuomari itse on voittanut harminsa siitä, että hänellä ei ole kodille omistautunutta vaimoa. Hänen vaimonsa Eun Ok viettää kaksikymmentä vuorokautta kuukaudesta entisellä kotiseudullaan tutkien, miten saisi viljelykasvit menestymään paremmin niillä korkeuksilla. Mies on kasvattanut heidän lapsensa aikuiseksi ja hoitaa kaiken lisäksi vaimon poissaolojen aikana kasvihuonetta, joksi tämä on muuttanut heidän makuuhuoneensa. 
Tapauksessa jota Jeong Ji Wu parhaillaan hoitaa on samanlainen tilanne aviopuolisoiden läsnäolon suhteen. Vaimo Sun Hee on ylennyt tehdastyöstä kuuluisaksi laulajatähdeksi ja on kiertueilla miehen Seok Chunin hoitaessa paitsi sorvarin työnsä myös kodin ja lapsen. Vaimo on se, joka hakee eroa kyllästyneenä lahjakkaan miehensä kunnianhimottomuuteen. Hän haluaisi tämän kouluttautuvan lisää ja hakevan keksinnöilleen tunnustusta. Mies taas on kyllästynyt siihen, ettei saa arvostusta vaimoltaan omana itsenään. 

Kas näin neuvoo tuomari sorvarin työtään rakastavaa perinteistä, elämäänsä tyytyväistä miestä:
"I am advising you, not as a judge, but as your elderly friend. Starting today, try to think progressively like the youths of this generation and create your own path. Don't be like an old factory worker set in his ways. Get your act together like an intelligent expert technician. Start by taking care of your appearance. Go to the Engineering College. On Sundays take your son to the theater and watch your wife's performances. You've been wrong to think that these things are pretentious. I know you can do it, and I look forward to that day." 
Eli miehen on sivistyttävä vaimonsa tasolle, pestävä ne rasvakourat puhtaaksi, kammattava tukkansa ja lähdettävä teatteriin. 

Kaksi tapausta, joissa naiset ovat eteviä urallaan ja miehet hoitavat kotia. Feminismiä? Pohjois-Koreassa! 

Paek Nam-nyong on kirjoittanut romaaninsa 벗 jo 1988 ja se sai suurta suosiota kotimaassaan. Kirjasta on tehty myös tv-sarja. Ranskannos ilmestyi vuonna 2011, mutta englanniksi se käännettiin vasta 2020 nimellä Friend: a Novel from North Korea.
Kääntäjä, amerikkalainen Immanuel Kim, kertoo loppusanoissaan lyhyesti Pohjois-Korean kirjallisuuden historiasta, Paek Nam-nyongin kirjailijan urasta ja siitä, miten hän kävi haastattelemassa tätä Pjongjangisssa ja he päätyivät viettämään suunnitellun yhden päivän sijasta kolme päivää keskustellen kirjan teemoista.

Paek Nam-nyog, s. 1949, oli nuorena töissä terästehtaassa ja kirjoitti vapaa-ajallaan. Hän suoritti yliopistotutkinnon kirjallisuudesta pääosin etäkursseina ja pääsi mukaan 60-luvun puolivälissä perustettuun ryhmään, jonka tehtävänä oli kirjoittaa historiallisia romaaneja Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin elämästä. Näitä kirjoja julkaistaan yhä sarjoissa Kuolematon historia ja Kuolematon johtajuus.
Paek Nam-nyong on kuitenkin kirjoittanut myös muuta. Hänen romaaneissaan on usein aiheina työpaikkakorruptio, inhimilliset heikkoudet ja niiden voittaminen ja ihmissuhderistiriidat.

Millaista oli lukea pohjoiskorealainen Pohjois-Koreassa bestselleriksi noussut teos? 
Erittäin kiinnostavaa. Aivan erilaista kuin loikkareiden ja toisinajattelijoiden kirjojen lukeminen. Jännittävämpää ja tuoreempaa. Loikkareiden kertomuksissa toistuu vapauden riisto, Paek Nam-nyongin kirjassa saa lukea siitä, miten siinä riistossa eletään ja miten kirjoitetaan kirja, joka läpäisee tarkan seulan ja on silti kiinnostava. 

Henkilönimien hallinta oli aluksi minulle lukiessa vaikeaa, varsinkin kun ne ovat aina moniosaisia, sukunimi on ensimmäisenä. 
Kirjan nimi tarkoittaa ystävää, mietin yhä sen merkitystä. Jos se tarkoittaa tuomaria, kaikkien ystävää, niin ihan kuin nimessä olisi pientä huvittuneisuuden sävyä. 

Koska romaani on kirjoitettu pohjoiskorealaisille (eikä ole fantasiakirja), niin siinä kuvatun elämän on oltava totta. Kyseessä ei siis ole mikään länsimaisille ihmisille kirjoitettu feikkitodellisuus, kuten ne turistikierrokset valittuihin kohteisiin mihin turisteja siellä viedään.
Arkielämän puutteellisuus pysäyttää. Kaduilla kuljetaan pimeässä tai katuvalojen himmeässä valossa. Palvottu mezzosopraano huuhtoo pyykkiä jääkylmässä joessa, kun ei halua mennä yhteispesulaan pahansuopaisten juorujen vuoksi. 
Ruoaksi paistetaan vihanneksia ja joka paikkaan kävellään.

Joiltain osin kirjan moraali tuntui naiivilta, mutta vain joiltain. Suurimmaksi osaksi sen moraalipohdinta on yleisinhimillistä ja tuttua. Kestääkö rakkaus, jos toinen muuttuu paljon ja jos toinen ei muutu, vaikka niin toivoisi. Siitä mihin toisessa aluksi rakastui saattaakin tulla taakka, kun arki koittaa.

Jännitin, miten avioliittojen käy, löytävätkö parit toisensa uudelleen.  Avioerotuomari tulee avioparia pelastaessaan selvittäneeksi myös korruptiotapauksen, jossa palkintoraha parhaasta keksinnöstä onkin mennyt jakajan omaan taskuun ja vuosia keksintöään tehtaalla kehitellyt saa vain halvan maljakon. Tämä rikos saa tuomarin tuohtumaan, koska se on rikos sekä valtiota että yksilöä kohtaan ja on vaikuttanut myös avioliiton rakoilemiseen. Menestymistä mieheltään odottavan vaimon pettymys vain lisääntyy, kun hän huomaa, että puurtaminen ei tuota arvostusta.

Paek Nam-nyongin kirjailijauran alku 70-luvulla sijoittuu aikaan, jolloin kansalaisia kannustettiin erilaisin projektein itsensä kehittämiseen ja uudelleen kouluttautumiseen. Tämä sekä 80-luvun Hidden Hero -kampanja, jolla etsittiin tavallisten työläisten piilossa olevia vahvuuksia näkyvät Friend-romaanissa. 

Luonto on taustana ihmisten tunne-elämälle. Rankkasade antaa taustan epätoivolle ja heräävä keväinen luonto romanttisille hetkille.
Voin kuvitella, miten dramaattiselta saippuasarjassa tuntuu kohtaus jossa tuomari vaeltaa kotiinsa lohduttomassa kylmässä sateessa selässään pieni poika, jonka on löytänyt viluisena odottamassa vanhempiaan kotiin lukitun oven takana. 
Rakastunut nuoripari taas kävelee kevättalven auringossa kasvot loistaen luonnon aromien siunatessa heitä matkalleen. Sanat passion (intohimo) ja desire (halu) mainitaan, mutta niiden toteutuminen jää kuvittelumme varaan.

Like little schoolchildren, the two held hands and slid down a slippery path by the riverbank. A thin layer of snow coated the limbs of the pine trees that lined the riverbank, snow that had been there since the festivities of the New Year. The pine trees had inevitably welcomed the wintry snow in their arms and were looking forward to summer, but for now, they affectionately  welcomed the two lovers in spring. 

Lähimmäs eroottista kohtausta päästään seuraavassa:
From outside the window, the wind noticed Jeong Jin Wu and Eun Ok enjoying each other's company by the single lamp on the desk and respectfully left them in peace. 

Kun ajattelee miten amerikkalaiset kirjailijat kirjoittivat 80-luvulla pariskunnista, esim. John Updike, niin voi sanoa että täydellisen vastakohtaisesti kuin kollegansa Pohjois-Koreassa. 

Olisi hauska, jos Paek Nam-nyongin romaaneja käännettäisiin lisää ja myös suomeksi, ja miten kiinnostavaa olisikaan, jos saisimme kirjailijan itsensä kirjamessuille meille. No, jotta sellaista tapahtuisi niin paljon pitäisi muuttua Korean demokraattisessa kansantasavallassa. 
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä siellä tapahtuu kirjallisuudessa juuri nyt. Mitä Paek Nam-nyongin nuoremmat kollegat kirjoittavat?

 

Markku Toimela - Kaj Aalto, Salakahvilla Pohjois-Koreassa

 

   - Luokkajako näyttäytyy siten, että aina joutuu kysymään ylemmältä taholta luvan ja valtuuden toimittaa asioita. Kun mennään porukalla syömään, autonkuljettaja lähtee heti pois, kun hän on syönyt. Hän kuuluu eri luokkaan eikä jää juttelemaan, ja hän tietää paikkansa. Kaikki tietävät paikkansa.               
  - Uimarannalla on "lihavien ja laihojen puoli". Olemme ulkomaalaisina päässeet lihavien puolelle. Alueiden välissä on aita, mutta kävin katsomassa, joten  tiedän, että toisella puolen ihmiset tuovat mukanaan omat laihat eväänsä, kun lihavien puolella on paremmat ravintolapalvelut ja siellä grillataan meren herkkuja. Ja ihmiset ovat oikeasti tukevampia etuoikeutettujen rannalla. 

Olemme tottuneet saamaan hyvin vähän tietoa pohjoiskorealaisten arjen elämästä. 
Kehitysaputyöntekijä Markku Toimela on tehnyt yhdessä henkilöhaastatteluihin erikoistuneen toimittaja Kaj Aallon kanssa kirjan siitä, mitä on kokenut työrupeamillaan Pohjois-Koreassa. Kirjan nimi on Salakahvilla Pohjois-Koreassa. Se on julkaistu 2017 ja sisältää siis aika tuoretta tietoa ja havaintoja.

Toimela on ollut ennen Pohjois-Koreaan keskittymistään avustustöissä myös tulvien vahingoittamassa Bangladeshissä ja paimentolaisten parissa Mongolian armottomassa kylmyydessä.
Toimelan vakaumus on sellainen, että hän ei lähde maahan arvostelemaan hallitusta vaan auttamaan hädässä olevia ihmisiä. 
Monitaitoisena hän on ollut Pohjois-Koreassa remontoimassa sairaaloita, rakentamassa vesijärjestelmiä hammashoitoloihin ja ohjaamassa perunan istuttamista. Ulkomaan kausien välillä hän on ollut palkattuna yli kahdessakymmenessä ammatissa putkimiehen ja sähkömiehen töistä luonto-oppaan, lypsykoneen asentajan, linja-auton kuljettajan ja luennoijan töihin. 

Järjestö, jonka leivissä Toimela on käynyt auttamassa lähimmäisiä kehitysmaissa on Fida. Fidaa arvostetaan kohdemaissa sen lähettämien henkilöiden sitoutuneisuuden ja ammattitaidon vuoksi. Toiminta on työtä ruohonjuuritasolla köyhimpien keskuudessa ilman uskonnollista tai poliittista vaikuttamista. Varojen käyttö on tehokasta ja apu menee perille itse tehden ja paikallisia palkaten.
Tämä kirja olisi tärkeää luettavaa niille, jotka tuhahtelevat ennakkoluuloisen varmuuudella, että avustukset jäävät jonnekin välikäsiin. 

Kehitysyhteistyöhön hakeutuvat yleensä uteliaat ja seikkailunhaluiset ihmiset, jotka ovat aidosti kiinnostuneita erilaisista ihmisistä ja heidän elinoloistaan. Toimela on juuri tällainen. Hän on puuhakas, erittäin ekstrovertti, huumorintajuinen ja rohkea. Hän on kielitaidon puuttuessa päässyt monesti lähelle ihmisiä tilannekomiikan keinoin. Kun Toimela oli Pohjois-Koreassa kokeillut rajoja ja avannut oven huoneeseen, jonne länsimaalaisella ei ole pääsyä, hän oli selvinnyt tilanteesta toteamalla leikkisästi "Sorry, secret place".
Avustustyöntekijänä hän on saanut mahdollisuuden nähdä ihmisten elämää läheltä, koska projektit tapahtuvat heidän arjessaan.
Pitempään maassa olleet työntekijät saavat käydä itsekseen kävelyllä ja ottaa kuvia, mutta virkavallan edustaja saattaa tulla koputtamaan olalle ja pyytää nähdä, onko kuva patsaasta kuvattu arvokkaasti kokonaisena. Toimela jututtaa mielellään ihmisiä ja saattaa liittyä puiston piknik-porukkaan, jossa hänelle tarjotaan 'kimchiä' ja englannintaitoiset ryhtyvät innokkaina harjoittelemaan kieltä. Toisinaan virkavalta käy jututtamassa ihmisiä hänen jälkeensä. 

Hän katselee ihmisten elämää ennakkoluulottomin silmin ja löytää sieltä paljon hyvääkin.
Valvottu elämä tuo monelle ihmiselle turvallisuuden tunteen ja koulut ovat korkeatasoisia, lukutaitoprosentti on 99. Yksinäisyys ei ole samanlainen ongelma kuin länsimaissa.
Maaseudun hidas elämä ja meidän 50-luvun maaseutuelämästämme muistuttavat hajut ja tunnelmat voisivat antaa "appelsiinituristille" (Toimelan termi) nostalgisia tuntemuksia, mutta hän ei ehkä viihtyisi siinä miljöössä paria päivää pitempään. 

Salakahvilla Pohjois-Koreassa sisältää monenlaista kiinnostavaa tietoa. 
- Sairaaloissa ei usein ole lämmitystä, eikä niihin tule lämmintä vettä. Omaiset tuovat kamiinan ja ruoan potilaille ja huolehtivat kaikesta muusta paitsi lääketieteellisistä toimenpiteistä. 
- Hammaslääkärit suorittavat yleensä vain hampaan poistoja, ilman puudutusta. Ihmisten hampaiden kunto huononee, koska makeiset varsinkin Pjongjangissa ovat yleistyneet ja hammashoitolat ovat edelleen ajastaan jäljessä. 
- Tupakan viljely on yleistä. Sitä kasvatetaan sekä tupakkatehtaille että omiin tarpeisiin. Toimela on kuullut viljelyinsinööreiltä tarkat tavoitteet muille tuotteille, mutta ei tupakalle. Ilmeisesti tupakan paheellisuus siis tiedostetaan eikä tupakkasadon onnistumisesta iloita, kuten riisin tai perunan. 
- Suuri osa miehistä polttaa, naisista tuskin kukaan. 
- Miesten eliniänodote on 66 vuotta, naisten 73,9 vuotta. 
- Ihmiset jaetaan 53 luokkaan, luokkahyppyjä ei tunneta.
- Kun nykyisen Pohjois-Korean hallitsijan, "Arvostetun toverin" Kim Jong-unin isoisä Kim Il-sung kuoli, hänestä alettiin luoda myyttiä kuolemattomana. Hänen syntymäpäivänsä 15.4.1912 julistettiin auringon päiväksi ja siitä alettiin ajanlasku, juche-aika. "Iankaikkisesti elävän isän, Suuren johtajan ja Ikuisen presidentin" poika Kim Jong-il, "Suuri johtaja", oli isäänsäkin ihmeellisempi. Hän teki ihmetekoja tieteessä ja taiteessa, puut puhkesivat kukkaan hänen kulkiessaan golfkentälle, jossa syntyi harvinainen hole-in-one. Hänen on myös kerrottu syntyneen yliluonnollisissa olosuhteissa Pektu-vuorella ja myös hänen äitinsä julistettiin jumalallista alkuperää olevaksi. Samoja myyttejä kuin kristinuskossa Jeesus-lapsen syntymän ympärillä. Suhtautuminen Kim Jong-uniin on ollut arkisempaa.
- Juche-oppi eli kimilsungismi on totuus, jota opetetaan pohjoiskorealaisille varhaislapsuudesta armeijan kautta (miehillä 6 vuotta ja naisilla 4) työpaikoille, joissa on erityiset koulutusluokat. 
- Televiossa on yksi kanava, jonka iltauutisissa kerrotaan se, mitä kansan kuuluu tietää, sen jälkeen on ajankohtaisohjelma ja omaa tuotantoa oleva elokuva.
- Koteihin ei aina tule lämmintä vettä energiapulan vuoksi, mutta yleisiin saunoihin tulee. Ihmiset käyvät niissä peseytymässä ja pesemässä pyykkinsä. 

Ekologisesti kestävä jätehuolto on asia, josta Toimelan mielestä nyt pitäisi viedä tietotaitoa Pohjois-Koreaan. Kaupunkeihin on alettu rakentaa vesivessoja, mutta yhtään puhdistuslaitosta ei ole näkynyt. Vesistöt ovat vaarassa myös, jos maahan aletaan tuoda lannoitteita ja torjunta-aineita. Länsimaissa näissä asioissa on edetty erehdysten kautta.

Jos avustustyöntekijöillä on ollut ihmettelemistä kohdemaan asioissa, niin vähintään yhtä ymmällään ovat olleet pohjoiskorealaiset nähdessään kuvia oloista Suomessa. Onko ihmisillä oikeasti omat polkupyörät ja autot? Liikutaanko Suomessa ilman kulkulupia?

Olisi mukava käydä salakahvilla Toimelan kanssa. Termiä on alettu perheessä käyttää tämän viipyilyistä asioilla, kun pitää poiketa spontaanisti kahville porisemaan ja suhteita hoitamaan milloin Kouvolan Citymarketin kahvilaan milloin johonkin Pjongjangin uusista kahviloista.
Salakahvitaipumus on aivan varmasti auttanut myös tämän kirjan syntymisessä ja tuonut siihen aitouden ja läsnäolon sävyn. Nautin siitä ja yllätyin monista faktoista ja detaljeista, joita tähän kirjoitukseeni kirjasin vain muutamia. 

Mietin, millainen mahtaisin olla pohjoiskorealaisena. Olisinko tyytyväinen vai kaipaisinko epämääräisesti jotain, kuten yksinoloa, koska se on minulle nykyolossani hyvin tärkeää? Olisiko se vähempivirikkeisessä ympäristössä yhtä tärkeää? Yhteisömme muovaa meidät. Se saattaa sekä tukea että typistää. 

  

Ihminen ja yhteiskunta Bandin ja Sayaka Muratan kirjoissa

Myong-ch'ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet. 

Ylläoleva teksti on salanimellä Bandi kirjoittavan pohjoiskorealaisen kirjailijan novellista Niin lähellä mutta kaukana, joka on yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Syytös. Novellin nuori mies ei saa matkustuslupaa katsomaan äitiään tämän kuolinvuoteelle. Maan sisäiset matkustussäännöt kieltävät alueelle matkustamisen, koska siellä on menossa "Ensimmäisen luokan tapahtuma", eivätkä ihmiset ylipäänsäkään saa kovin helposti lupaa liikkua heille määrätyiltä alueilta minnekään.

Esipuheessa pohjoiskorealaisten pakolaisten solidaarisuus- ja ihmisoikeuksien yhdistyksen edustaja To Hui-un kertoo, miten Bandin novellit saatiin salakuljetetuksi Etelä-Koreaan, jossa ne julkaistiin vuonna 2014.
Kotimaassaan Bandin tekstejä on julkaistu kirjailijaliiton virallisessa julkaisussa. Voi vain arvailla millaisia ne mahtavat olla. Puolue määrää, mitä, mistä ja miten kirjoitetaan.
Onko Pohjois-Koreassa julkaistuja kirjoja käännetty muille kielille? Tuskin. Olen lukenut vain Etelä-Koreaan ja USA:han paenneiden kertomuksia kärsimyksistään, paostaan ja elämästään paon jälkeen. 

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat, 
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.

Pohjoiskoreassa on käsittämättömän julma yhteiskuntajärjestys: yhtä aikaa diktatuuri, sosialistinen talouselämä, kastijärjestelmä ja kollektiivisten rangaistusten järjestelmä. Jos laatikollinen riisintaimia kuolee, niin niistä vastuussa oleva voidaan merkitä Puolueelle vihamieliseksi ja tämä leima määrää hänen sekä hänen sukunsa ja tulevien sukupolvien elämän ikuisiksi ajoiksi.
Bandin novellit kertovat ihmisten arkipäivästä pelossa, valvonnan ja mielivallan alla. Ne kertovat myös rakkaudesta lähimpiin.
Vapauden ja sen puutteen symboleina on häkkilintuja ja taivasta kurkottavia leijoja. Tyyli kertoo suuresta kirjallisesta lahjakkuudesta. Alkusanojen vaatimattomuus on varmaan kulttuuriin kuuluva asia. 

Kirjan on kääntänyt Raisa Porrasmaa ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation.

 

Sayaka Murata on useita kirjallisuuspalkintoja saanut japanilainen nykykirjailija. Tuo irlantilaiskirjailijan mainoslause sivun alareunassa pilaa muutoin niin hyvän kannen. Sitäpaitsi Sally Rooney ei kyllä ymmärtänyt kirjan ydintä, jos tämä kirja on hänen mielestään hauska. 
 
Minusta Lähikaupan nainen on surullinen kirja. Se saa miettimään osittain samaa kuin Bandin Syytös, vapautta ylittää yhteiskunnan yksilölle rakentamat piikkiaidat.
Olen lukenut muutamia muitakin yhteiskunnan tiukkoja normeja käsitteleviä japanilaisia romaaneja, esim. Kaori Ekunin romaanin Blink blink. Myös lehtiartikkeleissa on käsitelty japanilaisnuorten viihtymättömyyttä heille määrätyissä ahtaissa, perinteisissä rooleissa. Vanhemmat painostavat opiskelemaan hyviin ammatteihin ja solmimaan sopivan avioliiton sopivassa iässä, hankkimaan lapsia ja asettumaan hyväksyttyyn elämänmuotoon, jossa mies viettää ylipitkiä päiviä töissä ja pitkälle koulutettu vaimo jää kotiin. Monet nuoret ovat alkaneet nähdä elämänsä toisin.
 
Muratan kirjassa oman tarinansa kertoo Keiko Fukurura. Hän on 36-vuotias nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään konbinin, lähikaupan, määräaikaisena myyjänä. Tämä työ on japanilaisessa yhteiskunnassa katsottu sopivaksi pätkätyöksi opiskelijoille tai osapäiväiseksi työksi vanhemmille kotirouville, joiden miehet eivät tienaa tarpeeksi. Keikokin on aloittanut opiskelijana, mutta hän on jäänyt valmistuttuaan myyjän työhön, koska kokee sen omakseen. Hän ei ole kiinnostunut urasta työelämässä, ei myöskään avioliitosta eikä lapsista. Hän ei ole kiinnostunut edes seksistä. Keikosta ei ole harmia kenellekään, mutta silti hänen valintansa häiritsee sukulaisia ja ystäviä niin paljon, että hän on valmis elämään feikkiliitossa ja elättämään itselleen yhdentekevää tyhjäntoimittajaa saadakseen olla rauhassa kyselyiltä. 
 
Epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus.

Keiko on tarkkailija. Hän miettii normaaliutta ja huomaa sen muodostuvan siitä, että ihmiset matkivat toisiaan. Sitä hänkin yrittää. Hänelle työ konbinissa sopii, koska siellä hän tietää tarkalleen, miten toimia eri tilanteissa. Kaupan ulkopuolinen maailma on hänelle vaikeaa. Syntyy tilanteita, joissa hän joutuu pulaan. 
Näissä tilanteissa minua ärsyttää se, että kirjailija tuntuu välillä ohjaavan lukijaa nauramaan Keikolle, ei Keikon kanssa toisten asenteille.
Vedän suutani hymyyn monessa kohtaa, mutta en Keikon erityisyyden vuoksi, ja "riemastuttavan ihmeelliseksi" voisin kutsua Sari Pöyliön romaania Rakkauden ja tulehduksen oireita, josta kirjoitan seuraavaksi. Sen parissa nauroin ääneen. 

Olen iloinen, että Keiko lopuksi antaa piutpaut ympäristön painostukselle. Hän on jo hylännyt myyjän paikkansa, ikävöinyt sitä ja on menossa työhaastatteluun rekrytointiyritykseen  - "aviomiehen" vaatimuksesta, voidakseen ruokkia tämän paremmin - kun hän poikkeaa matkan varrella kauppaan ja huomaa heti, mikä hyllyjen järjestyksessä on väärin ja mitkä muutokset nostaisivat myyntiä ja tekisivät kaupasta ostajalle kutsuvamman. 
Huomasin sen nyt. Sen lisäksi että olen ihminen, olen konbinin myyjä.    

Tämä romaani antaa tarkan kuvan urakeskeisestä työkulttuurista. Vaikka myyjän työ nähdään alempiarvoisena kuin moni muu, siinä kuitenkin vaaditaan täydellistä paneutumista. Työpäivä aloitetaan myymälässä, kuten muillakin työpaikoilla, tsemppipäivänavauksella. 

Lausuimme kovaäänisen päällikön perässä.
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Irasshaimase!"
"Irasshaimase!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Paljon kiitoksia!"
"Paljon kiitoksia!"

Se miksi jotkut työt nimetään paskaduuneiksi olisi oman kirjoituksensa väärti. USA:ssa opettajan ja tarjoilijan töillä on ollut sama huono arvostus kuin Japanissa lähikaupan myyjän työllä. Meillä nämä työt ovat paljon arvostetumpia. Miksi tubettaja ja muut sen tyyppiset työt ovat nykynuorten keskuudessa niin suosittuja? Miksi työn pitäisi olla aina luovuutta ja itseohjautuvuutta vaativaa? Emme me voi elää jatkuvassa flow-tilassa. Eihän työssä tarvitse koko ajan viihtyä, onhan meillä myös vapaa-aika. Miksi pitäisi mennä koulutustaan vastaavaan työhön ja mieluummin vielä sitäkin vaativampaan? Työ kuin työ, tärkeintä on, että ihminen ansaitsee elantonsa, ja vielä parempi, jos työstä on hyötyä muillekin. 
Ymmärrän hyvin Keikon valinnan. On hienoa olla työssä, jonka tietää hallitsevansa. Muistan miten itsekin haaveilin alkuvuosina opettajan työstä stressaantuneena jostain sellaisesta työstä, joka olisi aina työpäivän jälkeen ohi ja mielessäni kävi lähikaupan myyjän työ. (Tiedän, että myyjän työ on raskasta, silloin vain tunsin niin, ja opiskelijana olin ollut osa-aikatöissä Stockmannilla.)

Kiitän kääntäjää Raisa Porrasmaata (sama kääntäjä kuin Bandin teoksessa) siitä, että hän on jättänyt joitain fraaseja japanista translitteroiduiksi, kuten irasshaimase, tervetuloa. Nämä termit tuovat kerrontaan aitoutta eikä niiden merkitys jää epäselväksi.
Japanilainen kulttuuri on niin vieras, että aavistan joidenkin nyansseiden jäävän minulta huomaamatta. Mietin, miten taas tässäkin kirjassa vedellä on jokin erityinen merkitys. Keiko ei halua liottaa vedessä teepussia, vaan juo vain kuumaa vettä. Puhdistautuminen tarjoutuu itsestäänselvänä merkityksenä, mutta vesi saattaa symboloida jotain muutakin. 
Käänsin hanaa ja valutin mukiin vettä, jonka kulautin kerralla alas. Äkkiä muistin kuulleeni jostakin, että ihmisen kehossa oleva vesi vaihtuu kahdessa viikossa. Aamuisin konbinista ostamani vesi oli jo virrannut ulos sisuksistani. Kosteus ihollani, silmämunieni pinnalla oleva kalvokaan ei enää ollut konbinin vettä.    

PS Muistelin kirjoittaessa Kaori Ekunin kirjaa Blink blink.
Kirjoitukseni siitä täällä. 

Eunsun Kim, Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2014)

Eunsun Kim pakeni 12-vuotiaana äitinsä ja siskonsa kanssa monien vaiheiden ja yritysten kautta ensin Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan. Pakomatka kesti yhdeksän vuotta. Kiinassa äiti joutui myymään itsensä synnyttäjäksi karkealle maanviljelijälle, joka halusi itselleen pojan. Eunsun asuu nykyään Soulissa ja on julkaissut kirjan, jossa kertoo kokemuksistaan pikkutytöstä totalitaarisessa valtiossa aina nuoreksi naiseksi, opiskelijaksi, joka tarkastelee länteen paettuaan älykkäästi niin entistä kuin uutta kotimaataan.

Olen nähnyt jossakin Eunsun Kimin nimen myös muodossa Kim Eun-sun. Korean kielessä yksitavuinen sukunimi tulee nimissä ensin ja sen jälkeen etunimi kaksiosaisena tavuviivan kera. Kim on hyvin tavallinen sukunimi. Maan nykyinen hallitsija, Loistava Toveri, Kim Un-jong on juuri laatinut säännön, jonka mukaan kenelläkään ei saa olla hänen hyvin yleistä etunimeään. Myös hänen isänsä, Suuren Marsalkan, sekä isoisän, Kansakunnan Auringon, nimet Jong-il ja Il-sung on kielletty aikanaan. Nimenkieltodirektiiveillä pönkitetään henkilökulttia, jossa johtajat ovat ainutlaatuisia, lähes jumalolentoja. 
 
Kirjan on toimittanut Sebastien Falletti, Soulissa työskentelevä Le Figaron kirjeenvaihtaja. Kirja on siis ilmestynyt ensin ranskaksi, Corée du Nord, 9 ans pour fuir lénfer (2012), ei koreaksi, mikä on Eunsunin äidinkieli. Sitä on käännetty useille kielille.
 

Pidän kirjan ansiona omakohtaisuutta. Elämä tilastojen takana puree paremmin kuin tilastot ja faktat.

Meille Kim-Il-sung oli jumala, ja ajatuskin hänen kuolemastaan oli käsittämätön. Voiko kukaan elää ilman jumalaa? ilman isää? Kim Il-sung oli vapauttanut meidät japanilaisten ikeestä, hän oli valtiovallan perustaja, kaikkien meidän isä. Kun ilmoitus hänen kuolemastaan tuli, elämä pysähtyi koko maassa, ja pysähtyneisyyttä kesti aina mahtaviin hautajaisiin, jotka näytettiin muutaman päivän kuluttua suorana televisiossa. Joka puolella Pohjois-Koreaa nähtiin joukkohysteriakohtauksia. Sotilaat kierivät maassa kyynelehtien, naiset ulvoivat tuskasta. Ja satoi lakkaamatta. Kuuluttaja selitti televisiossa, että "jopa taivas itki johtajamme poismenoa".

Eunsun pohtii uudessa elämässään aivopesua, miten hän todella uskoi taivaan itkevän epätoivosta, vaikka hän myöhemmin tajusi, että kyse oli monsuunikuukaudesta, jolloin aina sataa paljon. Hänet oli pienestä asti indoktrinoitu uskomaan jumalaan ja joulupukkiin nimeltä Kim Il-sung. Edes aikuisilla ei ollut mahdollisuutta kuulla toisenlaisia selityksiä ja vertailla.

Perheemme suru oli vilpitön, sillä rakastimme kaikesta sydämestämme Kim Il-sungia kuten myös hänen poikaansa ja seuraajaansa Kim Jong-iliä. Omia joulupukkejamme! Heidän syntymäpäivänsä, helmikuun 15. ja 16. päivä, olivat yhtä juhlaa meille lapsille. Saimme kilon herkkuja heidän nimissään. Edellisenä päivänä olin aivan innoissani enkä saanut nukuttua. Aamulla sitten menin putipuhtaassa koulupuvussani ylpeänä noutamaan lahjani, suuren läpinäkyvän muovikassin, johon oli näyttävästi kirjoitettu: "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta." Jälleen yksi tapa antaa meidän ymmärtää, ettei kukaan ollut meitä onnellisempi... Kassissa oli purukumia, karamellia, sokerikuorrutettua soijatahnaa ja keksejä. Mikä unelma! Paluumatkalla puristin aarretta itseäni vasten. Se oli piilossa kankaan alla, jonka äiti oli kaiken varalta antanut, jottei kukaan alkaisi himoita lahjaani.

Tämä tapahtui ennen suurta 1990-luvun nälänhätää. Silloin ei joulupukki ehkä enää jakanutkaan keksejä, vaikka itse söi kyllä ... kaikkia maailman herkkuja. Nälän kuvaukset ovat kauheita. Perhe myy huonekalunsa ja keräilee metsästä risuja lämmitykseen. Ainoa esine, jota ei uskalleta myydä tai polttaa lämmön saamiseksi on seinällä oleva Rakkaan Johtajan kuva. Sen hävittämisestä joutuisi teloitettavaksi. Teloituksia tapahtuu koko ajan, ja myös lapset viedään niitä katsomaan.

Toinen kiinnostava kuvaus pohjoiskorealaisen arkielämän kuvauksen ohella on kuvaus siitä, miten Etelä-Korea hoitaa pakolaisensa. Eunsun kuvaa tarkkaan kaikki muodollisuudet, järjestelyt ja avustukset. Pakolaisen uuden elämän alku on hyvin pehmustettu. Kieli on sama, mikä erottaa muista pakolaisista.  Eunsunin sopeutumisessa on kyse sopeutumisesta elämään, jossa ei ole tarkkailua eikä uhkaa, mutta jossa pitää olla omatoiminen.

Kolmas merkittävä asia tässä kirjassa on kuvaus siitä, miltä vapautuneesta tuntuu. Eunsun naputtelee iPhonella opiskelijakavereita kokoon kampuksen Starbucksissa, juo caffe lattea ja rupattelee. Häntä ärsyttää, kun kaverit eivät usko, että meren antimet ovat parempia Pohjois-Koreassa. Kaikki ei ollut Pohjois-Koreassa huonoa, ei varsinkaan Eunsunin elämän alussa. Hän kaipaa kotiseutunsa maisemia ja entisiä ystäviään, yhteisöllisyyttä. Hän kokee, että elämä kapitalistisessa yhteiskunnassa on "kiihkeää, hauskaa ja joskus myös kovaa, mutta ei koskaan tylsää". Hän joutuu puurtamaan selvitäkseen opiskeluistaan, koska hänen koulunkäyntinsä oli aika vaatimatonta pakomatkan aikana. 

Tarvitsen yhteiselämää ja solidaarisuutta, jotka meillä oli Pohjois-Koreassa, mutta jotka minulta puuttuvat täällä, missä elämä vaikuttaa joskus itsekkäältä.

Pidän siitä että Eunsun Kim osaa olla kriittinen myös uuden elämänsä suhteen. Olen kuullut samantyyppisiä havaintoja jossain haastattelussa meksikolaisilta, jotka ovat kahlanneet Rio Grande-joen yli yöllä USA:n puolelle Texasiin, jossa elävät ilman papereita laittomina pakolaisina. He ovat huomanneet, että hyvinvoinnin saavuttaminen ja sen ylläpito vie lähes kaiken ajan ja aiheuttaa kilpailuhenkisyyttä. Kotona heillä oli rajattomasti aikaa istuskella kavereineen plazalla, USA:ssa tehdään vain työtä.

Mietin kirjaa lukiessani, kuinka paljon toimittaja on kirjoittanut ja mikä osuus on Kimillä. Lopussa kiitetään kolmea henkilöä, Soojin Parkia, Eunji Parkia ja Jiwon Limiä, jotka ovat ”kääntäneet Eunsun Kimin sanat ja auttaneet vaivojaan säästämättä tässä hankkeessa”. Ei kerrota tarkemmin, ovatko nuo sanat suullisia vai kirjallisia. On hienoa, että toimittaja Falletti on antanut panoksensa tärkeälle asialle, mutta olisiko hänen nimensä pitänyt olla näkyvämmin toisena tekijänä?

Kirjan kirjoittamisen motiivina on toive, että kirja herättäisi maailman näkemään ”Pohjois-korean valtakoneiston epäoikeudenmukaisuuden ja traagisen epäajanmukaisuuden”. Tuo loppu on kyllä mahtava eufemismi - traaginen epäajanmukaisuus, miten olisi takapajuisuus!

Huomasin palautettuani kirjan kirjastoon, että unohdin kuvaamisen. Nappasin kansikuvan Googlesta. Tyttö kuvassa ei ole Eunsun Kim siitä syystä, että hänestä ei ole yhtään kuvaa lapsena. Kannen sisäpuolella on kuva nykyisestä Kimistä, joka on siro nuori nainen, normaalia pienempi lapsuuden nälkiintymisen vuoksi, mutta terve.

Tärkeä kirja! Hyvä Eunsun Kim, hyvä Sebastien Falletti!