Philippe Claudel, Monsieur Linh and His Child (alkuteos La petite fille de Monsieur Linh, 2005)

Eikö olekin ylimaallisen kaunis kansi? Kirjan luettua kansi alkaa näyttää entistäkin kauniimmalta, kun tietää tarinan sen takana.

Herra Linh on pelastettu sodan keskeltä pienestä kylästä vieraaseen maahan. Hän on menettänyt koko muun perheensä paitsi pienen pojantyttären, San diûn, josta hän huolehtii hellästi.

Pelokkaana vieraassa kulttuurissa herra Linh, eli Tao Laï, tapaa puistossa herra Barkin, josta tulee hänen ystävänsä. Yhteisen kielen puute ei estä miehiä käsittelemästä traumojaan.
Juonikulku on rauhallista ja tapahtumat väistämättömiä. Lukija kokee surua henkilöiden mukana, mutta myös tyyneyttä. Näin sen on mentävä.
Ikiaikaisessa kehtolaulussa, jota Tao Laï hyräilee pienelle tytölle, sanotaan:

Always there is the morning
Always the light returns

always there is another day

One day it’s you who will be a mother.

Kirjan tyyli on hienostunutta ja karsittua. Mieheni luki kirjan heti minun perääni ja kun kysyin, kuka suomalainen, uusi kirjailija hänelle nousi Claudelin tyylistä mieleen, niin hän sanoi samantien nimen, jota olin itse ajatellut: Aki Ollikainen, Nälkävuosi.
Lainaan takakannen arviota:"An exquisitely crafted little gem of a book." (Rebecca Isherwood, Skinny). Totta, kirja on Helmi!

Etsin tietoja Philippe Claudelista ja sain tietää, että mies on Ranskassa tunnettu monipuolinen kulttuuripersoona. Hän toimii kirjallisuuden professorina Nancyn yliopistossa ja on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Vain kaksi hänen yhdestätoista teoksestaan on suomennettu, Harmaat sielut (2007) ja Varjojen raportti (2010). Hänen kolmesta elokuvastaan on mennyt yksi meidän elokuvateattereissamme, Olen aina rakastanut sinua (2008). Joskus tuntuu, että EU ei ole kovinkaan paljon lisännyt kulttuurivientiä, vaikka se kuului alussa suuriin tavoitteisiin.

André Gide, Ellei vehnänjyvä kuole (1926)

Giden kirja vaikuttaa aluksi hyvin perinteiseltä elämäkertateokselta. Raportointi on tarkkaa alaviitelisäyksineen.  Lopussa on jopa liitteenä jäljennös kirjailijan paremmin muistavan serkun kirjeestä, jossa tämä korjaa triviaaleja yksityiskohtia. Tällainen yksityiskohdissaaan tarkka muisteleminen kiinnostaa ehkä enemmän kirjallisuudentutkijoita kuin tavallisia lukijoita. Itse pidän modernista elämäkertatyylistä, jossa lähdetään siitä, että muisteleminen on fiktiivistä. Jari Tervo käytti omasta elämäkerrallisesta teoksestaan nimeä henkilökohtainen romaani.

Faktoista tarkka  Gidekin onneksi lähtee fiktion tielle. Miten muuten voisi muistaa itsensä nelivuotiaana epäsympaattisena lapsena.
Muistan, että tässä viattomassa iässä, jolloin sielun oletetaan olevan pelkkää kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, minussa ei ollut kuin varjoa, rumuutta, kieroutta.

Giden muisteluissa avautuu mennyt maailma 1800-luvun lopulla. Isä on yliopistomies ja äiti hallitsee kotona palvelijoineen. Palvelija jopa kampaa äidin hiukset aamuisin taidokkaalle nutturalle. Elintaso on hieman toinen kuin nykyajan humanisteilla.
Matkustelu on hidasta ja elämä joutilasta. Matkoille lähdetään kuukausiksi, ei piipahtamaan pidennetylle viikonlopulle Barcelonaan, kuten nykyään tehdään.

Andren koulunkäynti on sekalaista. Tämä ”ilkeä lapsi” joutuu koulukiusatuksi ja keksii itselleen hermosairauden pyörtymisineen ja päänsärkyineen, ettei tarvitsisi mennä kouluun. Yksityisopettajien ja sisäoppilaitosvaiheen jälkeen hän selviää miten kuten ylioppilastutkinnostaan ja päättää aloittaa suoraan kirjailijanuransa.  Hän kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, tapaa aikalaistaiteilijoita ja pohtii, kuka on.

Gide päättää teoksensa ensimmäisen osan mielenkiintoiseen pohdiskeluun muistelmien kirjoittamisen ongelmallisuudesta.
Muistelmat ovat aina vain puoleksi totuudenmukaisia, vaikka kirjoittaja haluaisi olla aivan totuudenmukainen: kaikki on aina kerrottua monimutkaisempaa. Ehkä asia on jopa niin, että romaanissa tulee lähemmäksi totuutta.

Toisessa osassa Gide kertoo vuoden mittaisesta matkastaan Afrikkaan ystävänsä, taiteilija Paul Laurensin kanssa. Sekä kaksikymppinen Andre että muutamaa vuotta vanhempi Paul ovat seksuaalisesti kokemattomia. He päättävät lähtiessään erottaa sydämen ja ruumiin toisistaan ja harjoitella jälkimmäisen iloja. He päätyvätkin jakamaan ilotytön Mériemin ja tapaamaan kumpikin tahollaan nuoria poikia. Myöhemmin eräs ystävä, uudenlaisen romanttisen rakkauden kannattaja, kauhistelee nuorten miesten touhuja, hän kun on alkanut ajatella aistinautintoa rakkauden palkintona ja halveksia tunteetonta suhdetta. Näitä kahta taas melkein loukkaa niin erilaisten asioiden sekoittaminen toisiinsa.  Lähes kuusikymppinen muistelmien kirjoittaja toteaa: ”En kuitenkaan aio saarnata etiikkaani: en kirjoita puolustuspuhettani, vain historiaani.”

Gide haltioituu kauniista pikkupojista. Kadulta mukaansa lyöttäytyneen pojan Alin hän näkee tasavertaisena rakastelukumppanina, joka viekoittelee häntä luokseen hiekkavalleilla viskomalla vaatteensa menemään ja kohoamalla pystyyn alastomana kuin jumala.
Hetken hän piti hentoja käsivarsiaan taivasta kohti ja kaatui sitten hymyillen minua vasten. Hänen ruumiinsa oli ehkä tulikuuma, mutta se tuntui käsissäni raikkaalta kuin varjo. Miten kaunista hiekka olikaan! Millaiseen sädepukuun iloni pukeutuikaan illan ihanassa loistossa!. . .

Afrikan retken vaistojen kasvatus, millä nimellä nuoret miehet seksiharjoitteluaan kutsuvat,  johtaa Giden hyväksymään homoseksuaalisuutensa, mutta edelleen hän erottaa seksuaalisuuden ja rakkauden. Muistelmien lopussa hän päätyy kosimaan serkkuaan Emmanuèlea.  Äidin kuolinvuoteella lausuman toiveen täyttäminen? Normalisoitumisyritys? Ei kumpaakaan. Tämä ihana tyttö oli ollut Andrén elämän kiintopiste lapsuudesta asti.
Vilpittömin toimintamme on myöskin harkitsemattominta; on turhaa etsiä sille jälkeenpäin selitystä. Kohtalo johdatti minua; ehkä myös salainen tarve kapinoida luontoani vastaan; sillä enkö Emmanuèlessa rakastanut juuri hyvettä? Hän oli taivas, jonka tyydyttämätön helvettini halusi sulkea syliinsä; mutta tämän helvetinkin jätin nyt huomioon ottamatta: suruni kyyneleet olivat tukahduttaneet kaikki sen liekit; taivaan säteilevä sini sokaisi minut, ja se, mitä en enää halunnut nähdä ei myöskään enää ollut minulle olemassa. Luulin, että saatoin antaa hänelle itseni kokonaan, ja tein niin varauksetta.                

Giden oman elämän kuvauksen ohella tämän kirjan suuri anti on myös aikalaiskuvaus, josta saa sitä enemmän, mitä paremmin tuntee henkilöitä noin kaukaa historiasta. Eräs tunnettu henkilö on Oscar Wilde, joka osuu Giden tielle ratkaisevassa kohdassa elämäänsä. Tämä kuuluisa, taiteessaan ehdoton, kapinallinen kirjailija ja paheksuttu seurapiirisnobi on rakastettunsa lordi Alfred Douglasin kanssa samassa hotellissa Algeriassa, josta Gide on juuri poistumassa. Wilde on myös lähdössä muutaman päivän päästä. Häntä odottaa Englannissa Douglasin isän alullepanema syyte sukupuolisiveettömyydestä. Tiedämme, että tästä seurasi vankila ja kuolema. Ehkä Wildekin aavisteli pahaa, kun sanoi Gidelle kuuluisat sanansa:”Olen mennyt suuntaani niin pitkälle kuin mahdollista. En voi mennä pitemmälle. Nyt täytyy tapahtua jotakin.”

Miten Giden avioliitto sitten onnistui? Teoksessaan L'immoraliste hän on kuvannut juuri naimisiin menneen nuoren miehen pettymystä, turhautumista ja homoseksualistisia haluja. Googlatessa löysin sellaista tietoa, että hän olisi Afrikkaan suuntautuneella häämatkallaan ollut mieluummin nuorten poikien kuin vaimonsa kanssa. 

Miten vähän tältä Nobel-kirjailijalta löytyykään suomennoksia! Englanniksi onneksi löytyy kirjoja nettikaupoista. Pakkohan minun oli tilata The Immoralist.

Vasemmalla kirjastosta lainaamani Gide (oma kuva) ja oikealla uudempi versio (Googlen kuvahausta).

Kirjamessujen ihanimmat miehet ja parhaat haastattelut

Vietin kirjamessuilla täydet kaksi päivää, torstain ja perjantain. Olin torstaina aulassa jo varttitunnin ennen kuin portti aukeni. Tunnelma oli ihanan odottava. Opettajat paimensivat oppilasryhmiään ja vanhemmat ihmiset kahvittelivat Fazerin aulakahviossa. Etenin huolellisesti laatimani lukujärjestyksen ja varalukujärjestyksen mukaan, piipahdin siis välillä puolen tunnin sisällä seuraamassa kahta haastattelua, minä täsmällinen. Muutaman kerran poikkesin molemmista ohjelmistani ja löysin jotain yllättävän hauskaa. Oli myös ilahduttavaa törmätä sattumalta vanhoihin tuttuihin eri paikkakunnilta ja päivittää kuulumiset.
Monet bloggarit ovat julkaisseet hienoja kuvakimaroita. No, minä jätin harkitusti kameran kotiin. Ajattelin, että se häiritsee keskittymistäni, kun muutenkin joudun temppuilemaan kaksine lasineni, luku- ja kaukolasit erikseen. Kun mieheni, se meidän perheen varsinainen kuvaaja ei ollut mukana, jäin ilman kuvia. Saat kyllä määräyksen lähteä ensi vuonna kuvaajakseni, Husband!

Haastatteluissa koin monia säkenöiviä elämyksiä. Tässä lista:

* Jörn Donner, Mammutti. Haastattelijana Baba Lybeck.
Jörn on itseironinen, hauska ja yllättävän lämmin. Olen saanut hänestä televisiohaastatteluissa ylimielisen kuvan. Nyt tämä kuva muuttui täysin. Näkyi myös, että haastateltava ja haastattelija tunsivat toisensa, mikä mahdollisti kiusoittelun.
Jörn myös avasi messut. Hän puhui avajaisissa kolmen saksalaisherran jälkeen. Suurlähettiläs Thomas Götz ja Goethe-Institutin presidentti Klaus-Dieter Lehmann olivat virallisia pukumiehiä ja puhuivat sen mukaisesti, haukotuttavasti. Frankfurtin kirjamessujen johtaja Jürgen Boos oli rennompi, hauskasti ujon oloinen, mutta Donner oli paras, rento, hauska ja maanläheinen.

* Jaakko Selin, Jaakon matkassa. Haastattelijana Matkaopas-lehden päätoimittaja Pirkko Puoskari
Olen aina ihaillut Selinin tyyliä television matkasarjojen juontajana. Mies on yhtä hymyä, kohtelias, huomaavainen ja hyväntuulinen. Sellainen hän oli lavallakin, boy-next-door. Puoskarin esiintyminen oli samanlaista, pirtsakkaa. Oli kiinnostava kuulla kirjasta, joka poltteli tuoreena laukussani. Jos joku on lukenut Jaakon kolumnit Matkaoppaasta, kannattaa silti hankkia kirja. Hän on työstänyt juttunsa ja ne ovat paljon laajempana kirjassa kuvien kera. Intouduin hakemaan kirjaani omistuskirjoituksen, jonka Jaakko kirjoitti huolella ja keskusteli matkustelusta kanssani. Kiitos Jaakko! Tulen varmaankin matkustamaan jalanjäljissäsi.

 



















* Kurt Nuotio, Karvainen rahastaja. Haastattelijana osaava, kokenut toimittaja Juha Roiha.
En tiennyt Nuotiosta muuta kuin, että hän on Epun mies sekä teatteriohjaaja, joka on toiminut useaan kertaan myös teatterinjohtajana. Nyt tiedän paljon enemmän tästä innostuneesta miehestä, joka on omien sanojensa mukaan helposti haltioituva. Haastattelussa sai makupaloja kirjasta, joka on muistelmasarjan ensimmäinen osa. Onneksi minulla on kirja juuri lainassa. Muutoin olisin varmaan ostanut sen - senkin - messuilta. Matkalaukkuni paino oli moninkertaistunut kahden päivän messuilun jälkeen ja rahapussini huomattavasti keventynyt. 

* Jari Tervo, Minustako kirjailija -keskustelu Louhi-lavalla. Haastattelijoina Kallion ilmaisutaidon lukion kaksi näppärää tyttöä.
Hieno idea tämä lukiolaisten käyttö kirjamessuilla haastattelijoina. Näki, että tytöt, joiden nimi meni minulta ohi, jos he sitä kertoivatkaan, olivat todella paneutuneet tehtäväänsä  ja olivat rohkeita tehtävässään. Voisi luulla, että nuoret vain kysyisivät ennalta suunniteltuja kysymyksiään, mutta ei suinkaan; tytöt nappasivat haukkana kiinni milloin mistäkin keskustelijoiden mielipiteestä.
Tässä keskustelussa olivat mukana aikuisten ja nuorten romaaneja kirjoittanut Tuija Lehtinen, esikoiskirjailija Maija Muinonen, kustannustoimittaja Meri Kapari ja kirjailija Jari Tervo. Jari oli paras, nokkela ja nopea sanailija.
Jarilta lähti sellaiset terveiset bloggareille, että kirjan tekijää kohtaan on korrektia, että myös arvostelija kirjoittaa omalla nimellään, kuten kirjailjakin on tehnyt. Olen samaa mieltä. Itse en kyllä edes tiennyt aloittaessani bloggaamista, että voisin kirjoittaa nimimerkin takana. Onneksi ei tarvitse. En halua, että tästä ahkeroimisesta saisi kunnian joku Maija Maitoparta!

* Joonas Konstig ja Mooses Mentula, Sukupolvien törmäyksiä. Haastattelijana Anna Laine.
Rento haastattelija loi hyväntuulisen tunnelman ja nuorilla miehillä oli painavaa asiaa lasten ja nuorten pärjäämisestä. Molemmat ovat nuorten käyttämän kielen mestareita ja osaavat kuvata vaikenemisen aiheuttamia tuskia perheessä. Kirjailijat puhuivat myös vaatimattomasti omasta kirjoittamisestaan, mikä on viehättävää. 

* Pasi & Atpo, Eniten vituttaa työ. Haastattelijana Tuomas Enbuske.
Voi, mitä sanallista ilotulitusta! Jokainen lause kuin käsikirjoitetusta teatteriesityksestä! Haastateltavat ja haastattelija samoilla aaltopituuksilla, yksi heittää pallon ja toinen ottaa kopin ja jatkaa. Selailin kirjaa, joka ei kiinnostanut minua yhtään, lyhyitä aforismeja, alivaltiosihteerimäistä huumoria. Kavereiltahan on ilmestynyt aiemmin muitakin Eniten vituttaa -kirjoja. Mutta se esitys!!!

Sorry vaan siskot, mutta ette mahdu tällä kertaa parhaiden joukkoon. 
Kuuntelin mielelläni Chimamanda Ngozi Adichieta, Diana Websteriä ja Riitta Jalosta.

Olen varma, että jos olisin ehtinyt kuuntelemaan Märta Tikkasta, Tuula-Liina Varista ja Sinikka Nopolaa, niin he olisivat listallani.

Liian usein nuoret naiskirjailijat esiintyvät tärkeilevästi ja/tai puhuvat epämääräisesti. Jotkut mystifioivat kirjoittamisensa joksikin tavoittamattomaksi: henki laskeutuu päälle ja sana vie väkisin mukanaan. Tällainen kirjailijaimago syö hyvän kirjan tuottamaa elämystä.


P.S. Kun kerran muutkin ovat kiitelleet lippusponsoreitaan, niin minun on mainittava, että sain messuliput Punaparran antikvariaatista Taavetista. Kiitos Punaparta! 

Vähän lisää eiliseen

Eilisen Taivaslaulu-postaukseni jälkeen blogissani oli visiteerarattu illan mittaan 130 kertaa. Minulla  tämä  on ennätys. Eihän minulla ole vielä seuraajiakaan kuin 38, viimeisin joku newmexicolainen, joka ei vaikuta tutulta eikä suomea osaavalta, siis varmaan vitsinä liittynyt ja toivoo minun liittyvän vastavuoroisesti oman bloginsa 4226. seuraajaksi.

Toivoin kommentteja, mutta sillä suunnalla toistaiseksi aivan hiljaista. 

Katsoin juuri Ylen Areenasta vanhan Aamun kirjan, jossa vieraana oli Pauliina Rauhala.  Hän sanoi kirjan vastaanotosta, että paljon on kehuttu kielen kauneutta, mutta sitten on myös sellaista palautetta, että hän kirjoittaa sopimattomia ja asioista, joita ei ole olemassa. Niinpä niin. On olemassa maita, joissa ei ole ollenkaan homoseksuaalisuutta ja on olemassa kouluja, joissa ei ole ollenkaan koulukiusaamista.

Minulla on tapana käydä vielä blogikirjoituksen julkaistuani tiivistämässä, korjailemassa sanamuotoja, metaforia ym. paremmaksi ja osuvammaksi. Näin olen tehnyt nytkin. Kannattaa käydä siis uudestaankin lukaisemassa ja jättämässä kommenttia. Minä olisin niin keskustelutuulella, mutta voihan olla, että tätä kirjaa on jo puitu tarpeekseen ja joudun keskustelemaan itseni kanssa.

Seuraavaksi André Giden muistelmista.

Pauliina Rauhala, Taivaslaulu

Onpas kirjassa kauhea kansi. Ei se ole pensaspalo Australiassa, vaan helvetin lieskat, joihin suurin osa maapallon ihmisistä joutuu. Vain Suomen Pohjanmaalla on ryhmä oikeita ihmisiä, joita odottaa ihana paikka, Taivas, jos vain noudattavat sääntöjä. Jos he hairahtuvat rikkomaan niitä, niin ei kun tunnustavat vain nopeasti jollekulle toiselle heimon jäsenelle, ja kas taivaspaikka säilyy. Romaanin toinen päähenkilö Vilja uskoo tiukasti oman heimon paremmuuteen: "Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä." Aviomies Aleksi sen sijaan on alkanut epäröidä ja ryhtyy pohtimaan, sopisiko metsään ehkä monenlaisia puita. 

Viljalla ja Aleksilla on jo neljä lasta, joiden kanssa Vilja juuri ja juuri jaksaa. Sitten Viljan pelko toteutuu: viideskin on tulossa, viides ja kuudes, kaksoset.  Ai, miten niin on tulossa? No, kun yksi tärkeimmistä säännöistä on ehkäisykielto. Uskotaan, että jossain henkimaailmassa on olemassa vauvavarasto, josta putkahtaa kullekin naiselle hänelle sopiva määrä lapsia. Lapset on otettava vastaan, vaikka äidin terveys olisi uhattuna. Jos äiti kuolee synnytykseen, niin sehän ei ole mikään paha juttu; hän pääsee automaattisesti hyvään paikkaan.

Yhteisön ihmisten seksuaalisuutta valvotaan tarkasti. Murrosikäisiä poikia varoitetaan onanoinnista - se on vanha sana, joka tarkoittaa itseensä tutustumista itsetyydytyksen kautta - siemenen hukkaan heittämisestä. Oikein kasvatetut tytöt eivät tietenkään ajattele seksiä ennen avioliittoa. Seksistä tulee ryhmän nuorille ahdistava asia. Rakastuminen saattaa Aleksinkin paniikkiin. Kun ollaan avioliitossa seksiä saa ja pitääkin harrastaa yllin kyllin. Vähän aikaa on ihanaa, mutta pian lapsia on liikaa ja ollaan tilanteessa, jossa koko perhe kärsii. Vilja joutuu sairaalan psyykkiselle osastolle ja  Aleksi harkitsee suurta syntiä, vasektomiaa. Aleksin kirjoiteltua nimettömänä blogia, jossa selvittelee ajatuksiaan, toiset heimolaiset saavat asiasta vihiä ja järjestävät nuhteluryhmän paikalle, kuten tapana on. Yksi ryhmän aktiivisista jäsenistä on Aleksin oma isä, joka ei edes huomaa kaksosvauvoja, niin kova huoli hänellä on poikansa taivaspaikan säilymisestä.

Tämä kuulostaa dystopialta tai muinaistarinalta, mutta sitä se ei ole. Tällainen kuva tämän päivän vanhoillislestadiolaisuudesta aukeaa lukijalle Rauhalan kirjasta.

Yksijumalaisissa uskonnoissa on yliluonnollinen olento jumala - Jumala, Jahve, Allah - joka näkee kaiken ja jonka tuomion pelossa toimitaan oikein. Tämä ei ole kovin kestävä periaate, valvonnan takia oikein toimiminen. Ihmisen pitää toimia oikein, koska niin on kaikille hyvä. Vanhoillislestadiolaisuudessa on keksitty kätevä vippaskonsti, maallikkorippi, jossa valitaan kuka tahansa uskovainen, esim. oma puoliso, jonka niskaan syydetään tehty rikos, jolloin hänen on annettava se jumalan edustajana anteeksi. Tällaisia anteeksiannettuja rikoksia ovat olleet mm. pedofilia ja insesti, mutta ehkäisy ilmeisesti ei. Se on siis pedofiliaakin pahempaa. Mielestäni tämä on niin hirveää naisten oikeuksien loukkaamista, että minun on melkein mahdoton kirjoittaa tästä! 

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.
Itken jo etukäteen katkerasti sitä päivää, kun joku hymähtää minunkin olevan eriparinen mieheni kanssa, toinen vanha, toinen nuori.

Jotkut blogistit ovat tarkastelleet kirjaa ylipäänsä kenen tahansa väsyneen äidin näkökulmasta ja jopa todenneet, että on ihan sama, onko lapsia yksi vai tusina, joku kestää joku ei. Huh huh! Älkää tehkö tätä! Teette hallaa Rauhalan vienolle yritykselle nostaa esiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen isoja ongelmia. Jos äidillä on kymmenkunta lasta, on mahdotonta, että hän pystyisi huomioimaan heitä kaikkia. Ei uskovaisuus ylitä ihmisen biologisia ominaisuuksia. Vanhoillislestadiolaisella äidillä ei ole monta syliä eikä moninkertaisesti tunteja päivässä. Vanhoillislestadiolaisilla isovanhemmilla ei myöskään ole mitään mahdollisuutta viettää laatuaikaa monikymmenpäisen lapsenlapsijoukkonsa kanssa. Myös isät väsyvät. Rauhalan kirjan isä on samanlainen moderni isä kuin muutkin nuoret isät Suomessa. Hän haluaa huomioida lastensa yksilölliset tarpeet. 

Taivaslaulun kieltä on kehuttu. Minä pidän kirjan perusproosasta. Lasten leikkien kieli on hauskaa. Tulee mieleen Laura Gustafssonin Huorasadun jotkut tarinat. Sisältö näissä leikeissä on kauhea. Lapset on aivopesty luokittelemaan jopa nukkensa puhtaiksi ja syntisiksi. Ainoita hyviä ovat mollamaijamammat, tavalliset nuket ovat jo pikkuisen liian kevytmielisiä, meikkaavat barbit näitä pahempia ja syntihoukutuksiin, kuten diskotansseihin ja mökämusiikkiin, langenneet bratzit kauheita letukoita. Lapset uskovat etuoikeutettuun asemaansa, mikä näkyy leikeissä uskottomien kanssa.
Ja nyt sää, Anni, yrität kans kiivetä tänne taivaaseen. Me pukataan sut tuliseen järveen, kun sää et oo uskovainen. Pois minun tyköäni, te kirotut! ja sitten sää sanot auts ja oijoijoijoi. 
 
Kirjan runollisista kappaleista en pidä ollenkaan. Yhtäkkiä tavallisen proosan ohessa on kappaleita, joissa lainataan Kalevalaa, Salomon korkeaa veisua Raamatusta, kansanlauluja, tunnettuja runoja ja Siionin virsiä, monesti niin, että puolet lauseesta on lainattua ja puolet uutta; vakuutellaan, miten kaikki on niin hyvin ja oikein. Luontokuvaukset muistuttavat Aleksis Kiven kuvausta Jukolan pihan autereisesta onnesta. Nämä tekstit vesittävät vakavan asian. Vilja on juuri oivaltanut olevansa kahlittu nainen ja sitten se oivallus häviää suloiseen sanahelinään.
Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.
Tällainen teksti herättää, varsinkin tässä yhteydessä, imelyydellään minussa myötähäpeää.

Maailma kulkee radallaan ja päivä purona uomallaan. Kun katson lammessa räpiköiviä linnunpoikia, heinäsorsia ja allin lapsia, en tiedä Syyrian sodasta, Kreikan tukipaketista  enkä Costa Concordian karilleajosta, en perhesurmista, presidentinvaaleista enkä kruununprinsessan syntymästä. Kuu hymyilee pilven takaa, ohrasuurimopuuro hautuu leivinuunissa ja luumukiisseli liedellä, eikä mikään voi viedä rauhaani.
En ymmärrä, miten tällainen voisi olla ihanne! 

Mieleeni on tullut, että ehkä Rauhalan on kirjoitettava näin, korulausein pehmitellen ja suostutellen, että liikkeen sisällä edes vähän ajateltaisiin hänen kirjansa sanomaa. Näihin ajatuksiin olen päätynyt, kun olen käynyt lukemassa toisten bloggareiden postauksien synnyttämiä keskusteluja ja huomannut, että vanhoillislestadiolaiset ovat heti loukkaantuneet, jos ei ole vain ja ainoastaan ihailemassa tätä kirjaa. Ihan kuin he haluaisivat omia kirjan ja kieltää sen  sisältämän kritiikin.
On omahyväistä kieltäytyä keskustelemasta tasavertaisesti muiden kuin samanlaisen elämänkatsomuksen omaavien kanssa. Niinhän se tietysti on, ihan kuin Viljan ja Aleksin lasten leikeissä: on turhaa leikkiä niiden kanssa, jotka joutuvat helvettiin. Minun on vaikea ymmärtää, miten ihminen voi toimia tässä meidän demokraattisessa ja moniarvoisessa  yhteiskunnassamme, jos on mielestään harvinainen uljas suora mänty sekametsän viallisten puiden joukossa.

Vihdoinkin! Tilannekatsaus

Tästä se taas alkaa! Eipä ole ollutkaan näin pitkää taukoa sitten kun aloitin blogini. Ensin oli Espanjan matka ja sitten tulivat rakkaat syyslomavieraat. Joka välissä olen lukenut, mutta en ole voinut enkä halunnut eristäytyä kirjoituspuuhaan.
 

Espanjan matkalla luin matkaoppaiden ja kirjallisten aikauslehtien lisäksi kolme kirjaa: Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, André Giden Ellei vehnänjyvä kuole ja matkalla ostamani Philippe Claudelin Monsieur Linh and His Child. Loppuihan se lukeminen kesken. Koneessa piti lukea Finnairin Blue Wings asiakaslehti tarkkaan. Siitä otin ylös Alexander Stubbin lehteen kirjoittamista kolumneista koottujen kirjojen nimet, The Naked Truth ja The Power of Sisu. Jälkimmäinen löytyi Kymenlaakson Kyyti-kirjastostamme, joten sinne vain varaus muiden perään. 

Kutkuttaa kovasti ryhtyä kirjoittamaan lukemistani.

Kirjastosta sain kerralla neljä varaamaani uutuutta: Kurt Nuotion muistelmakirjan Karvainen rahastaja, Sarianna Vaaran Huomenkellotytön, Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ja Miina Supisen romaanin Säde. Matkalla omaan lähikirjastooni on myös Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20, joka kertoo suomalaisesta köyhyydestä. Siispä tervetuloa kaamosaika! Meikä ei masennu, on sähkövalo ja kirjoja. Olen niistä kiitollinen joka päivä!

Elokuvissa ja pian Espanjassa

Oppipoika, Lärjungen (2013)

Ohjaaja: Ulrika Bengts
Pääosissa: Erik Lönngren, Patrik Kumpulainen, Niklas Groundstroem

Oppipoika on karu elokuva perhehelvetistä. Ahvenanmaan ulkosaaristoon majakkasaarelle tuodaan orpokodissa kasvanut 13-vuotias Karl. Hänellä on mukanaan suosituskirje majakkamestarin oppipojaksi. Majakkamestari ei aluksi tahdo hyväksyä Karlia tämän kärsineen olemuksen vuoksi, mutta poika vakuuttaa hänet sitkeydellään ja saa jäädä. Vähitellen Karlille selviää, mikä perhehelvetti saarella vallitsee. Perhettä piinaa vaiettu salaisuus, johon kukin perheenjäsen reagoi omalla tavallaan. Äiti ja lapset ovat täysin persoonallisuushäiriöisen isän määräysvallan alla. Majakkamestari on narsistinen kontrolloija. Hän huomaa isättä kasvaneen Karlin sitoutumisenkaipuun ja alkaa suosia tätä, jolloin oma poika Gustaf joutuu kilpailutilanteeseen. Eräs elokuvan teemoista onkin poikien keskinäinen suhde ja sen kehittyminen. Toinen on se, miten häiriintyneen, paholaismaisen ihmisen mieli toimii ja miten tällainen ihminen orjuuttaa läheisensä.

Monen suomalaisen elokuvan puute on käsikirjoituksen toimimattomuus. Tässä elokuvassa se toimii. Synkän elokuvan loppu on tavattoman kaunis, pojat keinumassa elämän aallokossa.

Verkkaista elokuvaa katsoessa nousi mieleen yhtymäkohtia Ingmar Bergmanin elokuviin ja Tennessee Williamsin perhetragedioihin. Leena Landerin Tummien perhosten kodista tehdyssä elokuvassa on samanlainen asetelma kuin Oppipojassa. Syrjäinen paikka, jossa yksinäinen nuori seuraa pahoja tapahtumia ja kasvaa kipujen kautta.

Suositan tätä elokuvaa kaikille, jotka pitävät useimpia uusia elokuvia liian kevyinä ja laskelmoidun myyvinä.Tämä on kaikkea muuta. Tämä on tasokas, vaikuttava, kokonainen ja kaunis, melkeinpä liian hyvä Oscar-ehdokkaaksi.

Huomenna starttaamme aviomiehen kanssa lomalle Espanjan aurinkoon. Loma-asunnossamme ei ole verkkoyhteyttä. Hiippailemme muutaman kerran jonkun hotellin aulaan tabletin kera tai käymme internet-kahvilassa lukemassa s-posteja. En viitsi kirjoittaa postauksia niissä olosuhteissa, mutta käyn kyllä kurkkaamassa täällä blogissani. Minusta on tullut niin yhteisöllinen, että tämä on mainittava, vaikka palaan jo runsaan viikon kuluttua kotikoneen ääreen.

Matkalukemiseksi otan HS:n Teeman kirjallisuusnumeron, suomenkielisen Grantan, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja jotakin muuta, mikä selviää sitten matkan jälkeisistä selostuksistani.

¡Hasta la vista amigas y amigos!