Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa. Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden aihe alkaa kuukauden nimen alkukirjaimella ja kertoa niistä (klik).
Minä löysin tämän hauskan kuvatehtävän vasta tässä kuussa, kun ilahduin Kuvakirjeitä Karsikonperältä -blogin pitäjän Menopeli potkukelkka -kuvasta (klik).

Siis M niin kuin maaliskuu...

MAA

Helmikuu helistää, maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humahtaa, sanoo vanha kansanviisaus. Kuvani on muutaman päivän takaa kävelylenkkini varrelta Myllykosken Koivusaaren ulkoilualueelta.  Oli kyllä melkoinen patikointikeli. Pärjäsin vaelluskengillä isoimpia lätäköitä kiertäen.

Eilen puolestaan tuli lunta taivaan täydeltä, mihin taas sopii sanonta Kesä ja talvi tappelee, lunta ja vettä nakkelee. Ja tänään paistaa aurinko, se kaivattu, ihana, kesää ennakoiva ja jo vähän lämmittäväkin. 
Semmoista on Suomen maaliskuussa.  

MARJAT

Tämä otos on Kuhmosta kesältä 1999. Olimme patikoimassa Ryti-Palosen retkipolulla eteläsuomalaisten vieraittemme kanssa ja yhtäkkiä edessämme avautui kultainen lakkasuo, niin runsas, että emme voineet kuin huokailla, miksi emme hoksanneet ottaa mukaan astioita kuin pari tällaista pientä ämpäriä. Keräsimme kaikki eväsrasiat, muovipussit ja pakin täyteen ja ei kun kotiin aarrettamme pakastamaan. Voi miksi en ottanut kuvaa koko saaliista!
Pidän kaikista marjoista: mansikoista mustikoista, vadelmista, viinimarjoista, karviaismarjoista, puolukoista ja lakoista.
Minun lapsuuden murteesssani lakka on suomuurain (erotukseksi maamuuraimesta, joka on vadelma) ja Lapissa lakka on hilla.
Ei kovin monessa paikassa maailmassa ole metsiä, joissa on tällainen aarre, luonnonmarjat, kaikkien nautittavaksi. Tässä on yksi aihe suomalaiseen onneen!

MAIJU eli MINÄ 

Kirstinkallio 16.3.24, Kuva: Ume

Nimeän tämän kuvani "Maiju mallia näyttää". Pienimmillä painoilla, ja niittenkin kanssa on  vaikeuksia. 
 
Kuva on toissapäivän kuntoilusta Kirstinkallion kylätalon vanhaan koululuokkaan tehdyssä kuntosalissa. Käymme mieheni kanssa tuolla salilla kerran viikossa (tosin minä laistan joskus). Näette taustalla vaaleanpunaiset pönttöuunit. Niillä lämmitetään yhä, vaikka koululla on kyllä myös ilmalämpöpumppu. Kuntosalikortti on 100 euroa/vuosi, ei haittaa vaikka jää joku viikko väliin. 

Minulla on lonkassa lommo - hm, olisi pitänyt vähän "korjailla", pyöristää sitä kuvaan, mutta mieheni ei tee kuviin "kauneusleikkauksia".
Lommo jäi kun lonkkaan laitettiin keinonivel ja lihaksia järjesteltiin uudelleen. Ei se tahtia haittaa. 

Kuvien käsittelystä sananen. Naurettavaa miten tällä haavaa jahdataan kuninkaallisia julkaisemiensa kuvien muokkauksesta. Tottakai kuvaa tehdessä siitä pitää poista roska hihasta tai kirkastaa sumeaksi jäänyttä kohtaa. Se on osa valokuvausta. Eri asia on sitten nämä filtterit, joilla ihmisestä tehdään nukkekasvoinen. Niilläkin voi joissain yhteyksissä leikitellä, mutta todenmukaisihan ne eivät ole.  
Tähän liittyen pieni hauska anekdootti. Mieheni ottaa paljon henkilökuvia. Eräs kahdeksankymppinen kaunotar koki mielipahaa, koska hänen silmänsä olivat pienentyneet sitten seitsenkymppispotrettien. Hän kysäisi mieheltäni, eikö tämä voisi pikkasen suurentaa niitä. Kuvaajan oli pakko vastata, että sitä ei pysty tekemään muutoin kuin siirtämällä omien silmien tilalle jonkun toisen silmät... ja silmät kun ovat sielun peili.

Kylätalon uunit on koristeltu kerubein

Nostalgiamatka Kuhmoon, kuvin ja sanoin

Lähdimme Kuhmosta millenniumvuonna 2000 asuttuamme siellä 23 vuotta, pisimmän ajan elämästämme, ne tärkeät vuodet, ns ruuhkavuodet. Nyt alkaa Kouvolassa olo olla jo kestoltaan pitempää.

Miehelläni on valtavasti kuvia yhteiseltä Kuhmon vuosien työpaikaltamme isolta peruskoulun yläasteelta (nykyinen yläkoulu). Hänellä oli tapana pitää kameraa mukanaan ja kuvata elämää välitunneilla ja käydä myös omilla vapaatunneillaan luokissa kuvaamassa. Kun hän on näyttänyt näitä kuviaan ystävillemme ja nykyisen kameraseuransa valokuvaajakavereilleen, kaikki ovat kannustaneet tekemään kuvilla jotain. 
Nyt se tapahtui.

Ajoimme lähes 500 km kirpeässä talvisäässä Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon, josta starttasimme aamulla hyvien yöunien jälkeen virkistäytyneinä Kuhmo-talolle näyttelyn pystytykseen.
Jo siinä työn ohessa tapasimme useita tuttuja, jotka tulivat tervehtimään. Seuraavana päivänä näyttelyn avajaisissa ja vielä illalla konsertissa tapasimme monia, joita emme olleet nähneet sitten muuttomme. Saatoimme kuulostella tutun kuuloista ääntä, kunnes välähti ja tiesimme kääntyessä kenet tapaamme. 

Kuhmo-talon Juttua-kahvio yläkerrasta kuvattuna

Kuhmon kulttuuritalo, Kuhmo-talo, on erittäin kaunis rakennus kaksine saleineen, iso Lentua-sali ja pienempi Pajakka-sali. Aula ja kahvio ovat valoisia, avaria tiloja, kuten myös yläkerran aula, josta on kulku parvelle.
  
Mieheni näyttely käsittää 32 isoa vedosta, joista 22 on ala-aulassa ja 10 ylhäällä. Avajaisissa pyöri isolla näytöllä lisäksi viitisenkymmentä kuvaa. 

Ystävämme Anneli auttoi kuvien
ripustamisessa.

Entinen oppilas Mari löysi itsensä kuvasta. 

Poseerasimme Annelin kanssa
kuusen katveessa.

Unton kuvat ovat suurimmaksi osaksi 80-luvulta, jolloin koulu oli osin erilainen kuin nykyään. Isossa koulussa oli kolme erityyppistä erityisluokkaa palvelemassa oppilaita ja heidän perheitään. Nykyään erityisluokat on paljolti hävitetty ja erityistä tukea tarvitsevat oppilaat siirretty yleisluokkiin, joissa on enemmän tai vähemmän avustajia, usein vähemmän. Jaksolukua ja digiä ei ollut.
Kuhmossa puuhasteltiin paljon, oli kerhoja ja oppilaskunnan sekä tukioppilaiden järjestämiä teemapäiviä, naamiaisia ja muuta hauskaa. Meidän aikanamme koulussa oli aluksi oppilaita lähes tuhat ja meidän lähtiessämme noin 700, rinnakkaisluokkia oli tusinan verran. Koulussa oli myös asuntola pitempimatkalaisia varten, kunnes se korvattiin taksikyydeillä. 

 

 

Tämä koulu on edelleen käytössä remontoituna, nyt yläkoulun ja lukion yhteisessä käytössä. Lukiolla on tiloja myös läheisessä kirjastossa. Samassa pihassa vanhan koulun takana on myös uusi kaunis puukoulu, jossa toimivat päiväkoti ja alakoulu.  

Kuhmon nykyisen kirjastotalon rakentamista varten järjestettiin 1980-luvulla arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi valittiin Nurmela-Raimoranta-Tasa -arkkitehtitoimiston suunnittelema Atalante. Nimi tulee Jean Vigon samannimisestä elokuvasta, jossa Atalante on jokilaiva. Kirjasto sijaitsee Pajakkakosken rannalla, jossa se tuo entisajan laivojen tavoin tietoa ja taidetta maailmalta. Ensimmäinen kirjasto Kuhmossa oli toiminut jo 1880-luvulla. 

Atalante sillalta kuvattuna

Atalante sisältä parvelta kuvattuna

Kuhmon keskusta oli kaunis jouluasussaan. Jo kauan sitten kaupungissa päätettiin, että kukin liike ja virastotalo pystyttää perinteisesti valaistun joulukuusen. Kymmenet joulukuuset ja pehmeä lumi saivat iltakävelijälle olon kuin olisi astellut satumaassa.
Kävimme jo ennen majoittumista hakemassa iltapalaa Kaesan kahvilasta, joka on kuuluisa rönttösistään, lohikukoistaan ja kasvis- ja poro-aurajuustoquicheistään. Lounastimme ystävien kanssa filippiiniläisravintolassa, jossa oli hyvin maukas ruoka ja runsas koristeellinen sisustus. 

Kuhmo on kulttuurikaupunki, jossa tunnetun kamarimusiikkifestivaalin lisäksi on paljon muutakin kulttuuria, mm kalevalaisen kulttuurin informaatiokeskus Juminkeko, Luontokeskus Petola ja Talvisotamuseo. Kuhmo-talossa näyttää olevan tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä kaiken aikaa.
Kuhmon erämaaluonto retkipolkuineen on ainutlaatuinen kaikkina vuodenaikoina. Nykyään on tarjolla paljon järjestettyjä elämyksiä, kuten eläinten katselu- ja kuvausretkiä.
No, nämä Kuhmo-kehut saavat riittää, googlaamalla löytyy lisää. 

Viimeisenä Kuhmon reissumme aamuna kävimme kuvaamassa entiset kotimme.
Asuimme ensin koulun pihassa vastapäätä koulua sijaitsevassa pienkerrostalossa, sitten parissa rivitalossa Saarikosken lähiössä ja lopuksi isossa omakotitalossa. Muutimme aina perheen koon kasvaessa. Rivitaloasuntojen käytyä ahtaaksi poikien kasvaessa löysimme juuri meille sopivan talon, jossa oli yllin kyllin tilaa kaikille perheenjäsenille levittäytyä ja vaalia yksityisyyttään. 

Kuhmon koti nro 1

Kuhmon koti nro 4, viimeisin ja rakkain

Koti nro 4 on vaikea kuvattava, vallankin talvella lumen vuoksi. En siis edes yrittänyt mennä pihaan ja pyytää kuvauslupaa. Siellä se häämöttää.
Mieheni istuttama pikkukuusi oikealla kuvassa on kasvanut valtavaksi. Se on jokin jalokuusi, emme aavistaneet että siitä tulee näin valtava. Onhan sillä ollut tilaa ja valoa kasvaa symmetrisesti joka suuntaan. 
Pihan puolella meillä oli olohuone, eteisaula, keittiö ja sauna takkahuoneineen. Toisella puolen oli neljä makuuhuonetta matkustajakotityyliin peräkkäin ja talon päässä iso ikkunallinen vaatehuone. Autotallin vieressä oli lämmin varasto, jota emme pitäneet lukossa, kuten emme taloa yleensä muutenkaan. Oi niitä aikoja! Joskus Pullo-Kalle oli hakenut varastosta tyhjiä pulloja, mutta ei muuta. Soimme sen hänelle. Tänne muutettuamme unohdin jatkuvasti avaimeni.   
Ehkä jonain kesänä käyn pyytämässä päästä sisälle muistelemaan.

 

Ajatuksia koulusta ja väkivallasta

Tuupalan koulun piha, Kuhmo, kuva Ume

Kuvitan tätä tekstiäni oman entisen työpaikkani kuvilla 8o-luvun alusta.
Tuupalan koulu oli siellä aloittaessani 70-luvun puolivälissä yli tuhannen oppilaan kahdessa rakennuksessa toimiva yläkoulu (silloin peruskoulun yläaste), johon oppilaita tuotiin koulukyydeillä laajalta alueelta, osa asui asuntolassakin. Kun lähdin Kuhmosta vuonna 2000 oppilasmäärä oli puolittunut. Iso koulu silloinkin. 
 
Iida Rauma on kirjoittanut omiin koulukokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Hävitys, jossa käsittelee vakavasti sekä lasten keskinäistä väkivaltaa että joidenkin opettajien julmaa suhtautumista lapsiin. Hän sanoo kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin artikkelissa (HS Kulttuuri, 30.1.) näin:"Jos aikuiset omalla toiminnallaan näyttävät, että lapsiin - toisin kuin aikuisiin - saa kohdistaa aggressioita. Että lapsia saa kyykyttää, kevyesti vähän nöyryyttää ja naureskella, niin ei ole mikään ihme, että lapset oppivat tekemään täsmälleen sitä samaa toisilleen."

Pelkoni toteutui, kohta ilmestyi mielipidesivulle opettajan vastaus, jossa puolustaudutaan ja kielletään koko ongelma. Koulu on tässä puheenvuorossa "selkeiden, turvallisuutta takaavien sopimusten paikka, jossa muun muassa aktiivisen oppilaskuntatyön kautta jokainen lapsi tulee kuulluksi" ja paikka jossa "neuvottelu pelisäännöistä on oleellinen osa kouluyhteisön toimintaa". Siis että kun me mekaanisesti teemme nämä ja nämä toimenpiteet (ryhmäyttämiset, iloiset kohtaamiset jne) niin lapset ovat sellaisia kuin me haluamme! Olispa helppoa, sekä kouluelämä että myös aikuisten elämä erinäisissä laitoksissa ja yhteisöissä, jos kaikki sujuisi näin. Lainaukset ovat Tuire Harjolan mielipidekirjoituksesta, joka on otsikoitu 'Koulussa ei sallita väkivaltaa'. 
 

Tuupalan koulu, kielistudio, kuva Ume

Oikeasti kun oppilaat äänestävät toisiaan luokissa oppilaskuntaan, tukioppilaaksi  tai vaikka tällä hetkellä surullisenkuuluisan Hymy-patsaan saajaksi, niin he pelaavat siinä usein julmaa peliä. Sovitaan, että äänestetään luokan edustajaksi tai Hymy-patsaan saajaksi kiusalla "epäsopivin", se jonka ei tiedetä haluavan huomiota, syrjitty, hiljainen ja arka tai aggresiivinen, väkivallalla ryhmää dominoiva oppilas. Se on porukan (valitettavasti joskus jonkun opettajankin) mielestä harmitonta hauskanpitoa, mutta entä sen mielestä, johon henkinen väkivalta kohdistuu? Näissä tilanteissa opettajalla on iso vastuu. 

Vastuu? Jos opettaja tyytyy siihen, että k o u l u s s a ei ole väkivaltaa, rajaten koulun ajallisesti klo 8 - 15 ja paikkana koulupihan alueelle, niin entä pysäkillä tapahtuvat ivalliset kommentit ja silmäykset. Entä koulukyydit? Entä some?
Ja jos vaikka tarkastelisimme vain koulua, niin oppitunneilla puhumattakaan välitunneista tapahtuu paljon vaikeasti havaittavaa väkivaltaa. Jonkun oppilaan kulkiessa ohi nyrpistetään nenää - haisee - jotakuta saatetaan katsoa merkitsevästi, asianosainen tietää mistä on kyse ja mihin hänen on valmistauduttava. Ilmehditään ja näytetään merkkejä.
Termi 'koulukiusaaminen' antaa kuvan keppostelusta - ja onhan sitäkin - mutta se on aivan eri asia kuin fyysinen ja psyykkinen väkivalta, kiristäminen ja pelottelu, jolla jotkut oppilaat hallitsevat toisia. 

On vaarallista julistaa, että väkivaltaa ei ole, koska sitä ei sallita. 

Väkivaltaa on ja me emme aina voi sille mitään. Silti pitää tehdä kaikkensa, että saisi väkivaltaisen käyttäytymisen loppumaan. Koko yhteisö saattaa kärsiä jonkun henkilön sabotaasista, eikä hän voi pahantekijänä itsekään hyvin. 

Opettajan ammatti on kokoaikaista keskeneräisyyden sietämistä. Se kysyy joustavuutta ja eläytymistä. On tasapainottelemista siinä, että toisaalta kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla, mutta toisaalta se ei ole läheskään aina oikeudenmukaisin valinta.

Tuupalan koulu, M luokanvalvojan tehtävissä,  kuva Ume

Luonnonvalinta on suosinut yhteisöllisiä piirteitä, avuliaisuutta, ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta (lähes unohdettu sana nykyään) mutta valintaprosessihan on pahasti kesken.
  
Idealistinen opettaja joutuu tunnustamaan rajansa ennen pitkää. Lapsi voi olla paha, vaikka häntä ei olisi kohdeltu kaltoin ja hänen lähiaikuisensa olisivat hyviä. Hän on saattanut saada syntymälahjakseen geeniyhdistelmän, jonka kanssa on vaikea elää. Jotkut kasvatusalan gurut ovat sitä mieltä, että kaikista lapsista voidaan leipoa täydellisen hyviä kansalaisia ja että "kevineitä" (Lionel Shriver, Poikani Kevin) ei ole olemassakaan. Rehellisyyttä! Jos ihmisiä syntyy pahasti vammaisina keholtaan niin miksi ei psyykeltään?
Toiset lapset tarvitsevat kasvamiseensa apua enemmän kuin toiset, ja siltikään aina ei onnistuta. 

Hymy-patsas! Voi voi, eniten toivon sitä, että tällainen epämääräinen palkinto jätettäisiin historiaan. Jos säilytetään, niin tehtäköön neutraali patsas, kukka tai nalle tai kaksi nallea käsi olalla. Patsas on ennen annettu reilulle ja ystävälliselle oppilaalle ja sillä on kerätty varoja vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseksi. Nykyään koulu on kaikille ilmainen, joten alkuperäistä tarkoitusta sillä ei enää ole. Perinteiset Hymytyttö ja Hymypoika -veistokset kuvaavat kauniita, siroja kasvoja, jotka eivät ole mitenkään erityisen sukupuolittuneita. Uusi patsas on mielestäni ruma ja omituinen ja sen kahtia jaetuilla kasvoilla nyt ainakin korostetaan sukupuolta. Poikapuoli on jämäkkä, tyttö palmikkoineen lempeä. Tällaisen  patsaan vastaanottaminen on helposti syy kiusamiseen.

HS Uutiset, 30.01.2022

Väkivaltaa ei myöskään poisteta sillä. että historiaa siivotaan pois oppilailta, mitä tapahtuu paljon amerikkalaiskouluissa joillain vanhoillisilla alueilla. Mitä sekin nyt on, että holokaustista kertovaa Maus-sarjakuvaromaania ei saa käyttää opetuksessa? Eräissä osavaltioissa halutaan häivyttää lapsilta tieto paitsi juutalaisvainoista myös orjuudesta, rasismista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Onko niin, että  näitäkään ei ole, koska niitä ei sallita? En yhtään epäile, etteikö meillä olisi Suomessa joillain tahoilla yritystä samaan. 

Olin Kuhmon jälkeen töissä Anjalankoskella (nykyään osa Kouvolaa) kymmenen vuotta. Viimeisessä koulussa otetussa kuvassa kyynelehdin läksiäistilaisuudessa oppilaan laulaessa minulle laulun 'My Favorite things' musikaalista 'Sound of Music'.  
Koin työni opettajana niin, että kun vedin kellon 24-vuotiaana niin se kävi 60-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen minun olisi ollut mahdotonta jatkaa. Jotkut toimivat eläkkeelle jäätyään sijaisina, minä en olisi pystynyt. Nykyään ihmettelen, miten koskaan jaksoin niin haasteellista työtä. Miten jaksoin olla valppaana kaiken aikaa ja vastuussa toisten onnesta? Vuosien mittaan työ oli yhä enemmän muuta kuin kielten opettamista. 
Joskus olen ajatellut kirjoittaa tuosta ajasta, mutta jokin minussa panee vastaan enkä haluakaan muistella. Iida Rauma sanoo, että häntä esti pitkään kirjoittamasta se, että hänen kokemalleen ei ollut kieltä. Minulla on sama juttu. Koulu on muistoissani kuin vieras planeetta. 

Tiedän sekä onnistuneeni että epäonnistuneeni väkivaltaisten tilanteiden selvittämisessä ja vainottujen oppilaiden auttamisessa.
Olen opettanut ryhmiä, joissa oppilaita on vainottu puhevian, ulkomaalaisuuden, ulkonäön ja huonon sekä hyvän koulumenestyksen vuoksi. Opettajan ja koulun keinot eivät ole aina pystyneet tilannetta korjaamaan. Jotkut vanhemmat toivovat näiden tilanteiden ratkaisijaksi "kovaa kuria". Kysyn, mitä se on. Kurittaminen on lailla kielletty ja koulusta erottaminen pitkä prosessi. Koulun vaihto auttaa joskus. 
 
Ymmärrän senkin, että jotkut opettajat kieltäytyvät näkemästä mitä tapahtuu. "Ei mun tunnillani" -asennetta esiintyy. Näin tilanne on itselle helpompi kestää. Mutta jos ajattelemme oppilasta, jota kieltäydymme näkemästä, niin väkivaltaakin pahempaa lapselle voi olla se, että hän on aikuisten silmille näkymätön. Epätoivoista lasta auttaa, jos löytyy yksikin hyvä aikuinen, joka tukee häntä.  

En ole vielä lukenut Iida Rauman romaania. Kriitikko Suvi Ahola sanoo kirjan arvostelussaan, että se on poikkeuksellinen romaani, joka nostaa lukijan adrenaliinitason, hengästyttää ja huimaa.
Kuulostaa ihan siltä, että Rauma on löytänyt etsimänsä kielen.  

Tuupalan koulu, yleisurheilukilpailut, kuva Ume

Kainuussa käymässä

Kainuussa vihdoin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokeilemassa, vieläkö tulee ikävän tunteita. 

Mehän asuimme ja olimme mukana monessa puuhassa Kuhmossa 23 vuoden ajan, ja nyt olemme asuneet kohta saman verran Kymenlaaksossa, hiljaisempaa elämää. Alkuun muuton jälkeen vietimme mieheni kanssa viikon verran joka vuosi lomaosakemökissä Vuokatissa, ja minä vierailin myös muutaman kerran ystäväni luona Ihminen ja Kosmos -tapahtuman aikaan kevättalvella. Tätä viehättävää tiedettä ja taidetta tarjoavaa seminaaria ei ole järjestetty enää muutamaan vuoteen. 

Loma-asunnon vuokraajamme Vuokatissa kertoi, että Vuokatin matkailukesä on ollut hyvin vilkas tänä kesänä, vaikka ulkomaiset turistit ovat loistaneet poissaolollaan. Kainuun Sanomissa oli juttu, jossa kerrottiin saman koskevan koko Kainuun matkailua. Monet ovat suunnanneet tänä kesänä kotimaan kohteisiin, kun ulkomaille ei ole päässyt.

Mökkikylä oli täynnä nuoria hyvin treenattuja ihmisiä kirkkaanvärisissä, teknisissä urheiluasuissaan. Meidän vaeltaessamme vaaran rinteen polkuja maisemakatseluvauhtia ohitsemme juoksi porukkaa tai ajeli leveärenkaisilla pyörillään (fatbike). Naapurimökistä lähdettiin treenaamaan jo varhain aamulla meidän vielä kahvitellessa. Viikonlopulla selvisi, että Vuokatissa järjestettiin valtakunnallinen rullasuksikilpailu.  

Vuokatin keskustan tuntumassa, Veikko Huovisen (1927 - 2009) kotimaisemissa, seisoo hänen tuotannolleen omistettu nelimetrinen pronssipatsas "Havukka-ahon ajattelija", jonka on veistänyt kuvanveistäjä Nina Terno. Patsas paljastettiin 1989, ja se oli ensimmäinen suomalaiselle kirjailijalle hänen eläessään omistettu patsas. Jalustaan on kaiverrettu Huovisen luoman hahmon Konsta Pylkkäsen miete ihmisen asemasta.

Veikko Huovinen oli kirjailija, joka poistui harvoin kotiseudultaan.  

Toinen Kainuun iso kirjailija Eino Leino (1878- 1926) sen sijaan tunsi vetoa pääkaupungin kirjailijapiireihin. 

Kajaanin Paltaniemssä on Leinon lapsuudenkodin Hövelön paikalle rakennettu identtinen uusi Hövelö, perinnetalo, joka toimii museona ja on vuokrattavissa erilaisiin tilaisuuksiin. Talossa on sekä Leino että Lönnrot -näyttelyt. Elias Lönnrot (1802- 1884) vietti pitkiä aikoja Hövelössä kootessaan ensimmäistä versiotaan Kalevalasta. 

Hövelön tilalla asuvaan Lönnbohmin perheeseen syntyi kymmenen lasta. Kuopus sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm, myöhemmin hän otti kirjailijanimekseen Eino Leino. Kaikista sisaruksista on muotokuvat ja tiedot Hövelön seinällä, menestyneitä ihmisiä. 

Isoveli Kasimir Leino oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, mutta jäi osittain pikkuveljensä varjoon. Molemmat kärsivät mielenterveyden ongelmista, jotka Einolla saattoivat antaa sävyjä hänen upeisiin vuoroin helkähtelevästä ilosta ja synkästä masennuksesta kertoviin runoihinsa. 

Eino oli jo lapsena runoniekka. Ensimmäinen säilynyt runo "Epäilevä" on hänen 

9-vuotiaana joululomalla kirjoittamansa rakkaudentunnustus vähän vanhemmalle tyttökoululaiselle Heikkilän Tildalle. Runovihko oli alkanut tämän jälkeen täyttyä, mutta kun se joutui koulukortteerissa serkkutyttöjen käsiin ja Einoa alettiin kutsua Lemmenliekiksi, hän heitti vihkonsa Kajaaninjoen Ämmäkoskeen. 

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun, 

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun. 

Vinkkejä sinulle, joka suunnittelet kulttuurimatkaa Kainuuseen: 

💟 Mene Kuhmossa ihailemaan arkkitehtuuria pääkirjastoon ja Kuhmo-talolle. 

Käy Talvisotamuseossa, luontokeskus Petolassa ja Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskuksessa Juminkeossa. Jos olet varannut runsaasti aikaa, ajele keskustan ulkopuolelle, perukkaan, kokemaan täydellinen hiljaisuus ja kainuulaisen maiseman kauneus. Lähde patikoimaan Siniselle polulle tai Teerisuo - Lososuon reiteille, siellä voit osua paikkaan, jossa on kullankeltaista lakkaa enemmän kuin jaksat poimia. 

💟 Vuokatissa suosittelen vaelluspolkuja, joita on erimittaisia ja eri tavalla rasittavia. 

💟 Kajaanissa kannattaa ajella Paltaniemeen tutustumaan paitsi Eino Leino -taloon, niin myös sen lähellä sijaitsevaan vuonna 1726 rakennettuun kuvakirkkoon, jonka seinille on maalattu Raamatun kertomukset kuvina, niin että lukutaidotonkin saattoi niistä muistella kuulemaansa. Kuvat on maalannut kirkkomaalari Emanuel Granberg vuosina 1778 – 1781.

Yllä olevan oviseinän ison maalauksen alaosa on jossain vaiheessa peitetty valkoisella maalilla, koska sen helvetin kauhut olivat olleet liikaa kirkosta poistuvalle naisväelle. 

Yllä Kuhmon kirjaston näkymä lukuparvelta alas. Kirjasto on aivan joen rannassa ja sai nimen Atalante Jean Vigon elokuvan L'Atalante mukaan. Elokuvassa Atalante on jokilaiva, ja kirjaston yhteydessä on ajateltu laivan tuovan tietoa.  

💟 Kulinarismin puolelta haluan mainita Kuhmosta lounaspaikan Neljä Kaesaa ja vanhaan rautakauppaan rakennetun Kaesan kahvilan, josta voi myös ostaa kotiin viemisiksi kukkoja ja rönttösiä. 

💟 Kajaanin paras kahvila on Pekka Heikkisen leipomokahvila, jonka satavuotias puu-uunileivän juuri on säilynyt läpi tulipalonkin, koska sitä säilytetään eri paikoissa, mm. kassakaapissa. Tässä kahvilassa olen aina aistinut viihtyisän keskieurooppalaisen konditorian ilmapiirin. 

💟 Shoppailuhalun iskiessä kannattaa tutustua Sotkamon käsityömyymälään ja erityisesti sen lapasiin. Myymälä on käsityöyhdistyksen ylläpitämä ja siellä myydään yhdistyksen jäsenten kotonaan tekemiä tuotteita. Näin hyvin tehtyjä, mittasuhteiltaan oikeita lapasia en ole löytänyt mistään muualta. Myymälässä on aina myös jotain uutta, tällä kertaa nimipatalaput, kiva lahja vaikka hääparille. 

💟 Yllytän pistäytymään myös Saastamoisen kenkäkaupassa. Se on tilaihme. Joillakin käytävillä on melkein edettävä sivuittain. 

Kaesan kahvilassa tuli vastaan yksi ensimmäisen Kuhmon vuoden oppilaitani, jolla ei hänelläkään ole enää kovin monta vuotta eläkeikään. Ajatella, jos olisin jatkanut työtäni Kuhmossa, olisin päässyt pian opettamaan ensimmäisten oppilaitteni lapsia ja lopulta jopa lapsenlapsia!

Muistelimme siinä vanhoja aikoja ja entinen oppilaani sanoi, että heitä oppilaita hymyilytti, kun Marjatta oli niin nuori ja herkkä. He olivat seuranneet koulun urheilukilpailussa, miten minä olin itkenyt, kun palkintoja jaettaessa soitettiin Maamme-laulua. No, minähän liikutun musiikista yhtenään. Kuhmon yläasteella oli tosiaan melkoiset yleisurheilukilpailut. Jokainen yli tuhannesta oppilaasta osallistui johonkin lajiin, opettajat (yli 60 meitäkin, kesti aikansa ennen kuin opin tuntemaan kaikki) olivat toimitsijoina, ja omaa vuoroaan odottavat ja omista kilpailuistaan vapautuneet oppilaat sekä opettajat täyttivät urheilukentän katsomon ja kannustivat kentällä taistelevia. Pitkän päivän päätteeksi oli opettajien ja oppilaiden välinen pesäpallo-ottelu. Kaikki sujui kuin harjoiteltu tanssi. On siinä ollut melkoinen suunnittelu - ilman tietokoneita.  

Niin, tuliko ikävän tunteita? - Ei tullut. Ei edes kun ajelimme entisten kotiemme ohi, koulunpihan kerrostalon, kahden rivitalokodin ja Ahmatien omakotitalon, jossa viisihenkinen perheemme nautti väljistä tiloista ja isosta pihasta. Katselin kaikkea menneisyyteen kuuluvana, kuin jonkun toisen elämänä. Kuhmo oli kotini joskus, kuten muutama muukin paikkakunta on ollut. Voisin edelleen muuttaa, muutto virkistää ja inspiroi. Koti ei ole minulle paikkakunta, vaan oma soppi omine ihmisineen.  

Vuokatinvaaralta alas

Mietteitä, vähän omia ja enemmän Claes Anderssonin

Kuhmo-talo Lammasjärven rannalla (Postikortti:Pekka Agarth)

Yhteisöllisen pääsiäisemme vietossa koin vahvasti, että huolenpito on suurinta rakkautta. Toisista huolehtiminen saa ihmisissä aikaan onnea, jota ei saa mistään muusta.

Pohdin, onko EU:sta tullut uusi Raamattu?
Lapsuuteni suunnannäyttäjiä olivat Raamattu ja Satakunnan Kansa. - Niin se on, ko Pyhä Kirja sanoo. - Kyllä se niin on, lehres luki! Näitä kahta lähdettä oli turha kyseenalaistaa. Arvatkaa, millaista oli olla kapinoiva 60-luvun teini tässä itsestäänselvyydessä!
Heti EU:hun liityttyä alettiin puhua, miten äitiyspalvelut on saatettava EU:n tasolle eli huononnettava. Onneksi neuvolalaitos säilyi. Muu terveydenhoito pitäisi kyllä nyt saattaa EU:n tasolle eli ylöspäin. Kun vertaa mihin muuhun tahansa läntiseen EU-maahan, niin sairastuessa kansalaisesta huolehditaan muualla paremmin kuin Suomessa. Turvapaikanhakijoiden huonossa kohtelussa pestään kädet sillä, että niin ne muuallakin EU:ssa.

Olen lukenut pienellä aikaa Claes Anderssonin uusimman romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa, Oton elämä 2 (2016) ja uudestaan aikalaisromaani-määritelmällä varustetun teoksen Oton elämä (2011). Aiemmin olen lukenut Anderssonilta näiden kahden tavoin elämäkerrallista ainesta sisältävän kirjan Jokainen sydämeni lyönti (2009). 
Jos joskus saan aikaiseksi muistelman tapaisen, niin se on ihailemallani Anderssonin tyylillä. Nyt tähän muutama poiminta Oton ajatuksista ensimmäisestä Otto-kirjasta; sulkeissa, mitä itselle nousi ensimmäisenä mieleen. 

Kesä on parhaimmillaan talvella?
(Niin on - Suomen kesä)

Voiko todella muistaa sellaistakin mitä ei ole tapahtunut?
(Voi hyvinkin, olen huomannut tämän muutaman kerran!)

Sodan jälkeen, 1950-luvulla, kieli-ilmapiiri  oli kova ja raaka. Otto muistaa, että muutaman kerran, kun hän oli kaiken uhallakin puhunut ruotsia kadulla tai luistinradalla, jokin lukuisista jengeistä oli mukiloinut hänet, vain että hän oppisi että "suomessa puhutaan vittu suomea perkele!". Mutta nykyisin pelkästään Oton kotikaupungissa Espoossa puhuttiin suunnilleen sataaneljääkymmentä eri kieltä. Niin kehitys kehittyy. Melkein kaikki oli ennen huonommin.
(Niin oli, melkein kaikki - lasten hoito, ruuat, vaatteet, asunnot, työelämä, vapaa-aika -, sen vuoksi minäkin olen onnellistunut vuosi vuodelta!)

Heinäkuinen viikko Kuhmon Kamarimusiikkipäivillä oli ollut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan kesän ruumiillinen ja sielullinen kohokohta. 
.... Kuhmon viikko oli valmistelevaa harjoitusta siihen nirvanaan, joka oli olemassa vain kaipauksissa ja unelmissa. Sen lähemmäs paratiisia saattoi tuskin päästä. Otto ajeli ympäriinsä vuokrapyörällään ja tunsi, kuten rakastunut Tranströmer, että yksi kilo ei painanut kuin seitsemänsataa grammaa.
(Olen niin ylpeä Kuhmosta, vaikka en ikinä täyskuhmolaiseksi yltänytkään, mikä lie junantuoma. Olen nähnyt Anderssonin Kamarimusiikki-festareilla monesti konserteissa, Elävien runoilijoiden klubilla soittamassa pianoa ja tunnelmallisessa rantaillassa Ontojärven rannalla, jossa hän, jazzpianistina tunnettu, soitti duettona haitaria paikallisen nuoren miehen kanssa. Kainuun rauha ja luonto näyttivät sopivan silloiselle kulttuuriministerille. Olen samaa mieltä Kuhmo-talon Lentua-salista, sen ihanampaa konserttisalia ei ole. Andersson kuvaa sitä sielujen taivasmatkan ihanteelliseksi temppeliksi.)

Kuhmo-talon konserttisalista  (Postikortti:Pekka Agarth)

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?
( Tässä tekstissä on hieno rytmi! Tämä on myös hyvä esimerkki Anderssonin tyylistä. Ottoa tarkastellaan koomisessa valossa, usein armottomasti, eikä koskaan ylevöittäen tai saavutuksia luetellen.)

Kuhmo-talon Juttua-kahviosta, seinällä Osmo Rauhalan teos Kertosäe
(Postikortti:Pekka Agarth)

Kolmen sukupolven pääsiäisen jälkeen olemme taas mieheni kanssa kaksin. Olen aina kokenut, että ruokaa pitää olla yllin kyllin, niin ettei vieraiden tarvitse pelätä sen loppumista. Tein kaikkea varmuuden vuoksi isoilla kattiloilla. Niinpä meillä nyt on jäljellä gulassipataa, kanarisottoa, liha-perunasoselaatikkoa, lihapyöryköitä, kasvispyöryköitä, jälkiruokia ja kaikenlaista lisuketta. Ruuanlaitto on helppoa ainakin viikon, lämmittämistä. 
Äidilläni oli aina kirjaimellisesti seitsemää sorttia kahvileipää satunnaisten kävijöiden varalle, kuten naapurin emäntien ja isäntien, romukauppiaan, keinosiementäjän ja nokikolarin: vaaleita piparkakkuja, ässiä, lusikkaleipiä, kääretorttua, pitkoa ja  kahta sorttia kuivakakkua. Näitä herkkuja ei omaväki saanut syödä, joten kiipeilimme siskoni kanssa kiikkerillä tooleilla peräkamarissa varastamassa niitä paffiloorista vanhan kakluunin päältä. Ihme, ettemme katkaisseet niskaamme. 

Kyllä nykyään on paremmin. Herkkujakin saa syödä milloin vain mieli tekee ja paljon saa valmiina. Kukkia saa ympäri vuoden ruokakaupoista, 50-luvulla piti odottaa kesää.

Huomaan, että kirjoitan kuten Anderssonin luoma kertoja Otto, työhuoneessani vuoroin yksityistä ja yleistä tarkastellen. En pane pahakseni, vaikka tämä metodi tarttuisi enemmänkin. 
Otto seuraa eri vuodenaikoina koivua Meilahden työhuoneensa ikkunan takana. Niin minäkin omaa koivuani. Nyt se on talven jäljiltä paljas, mutta pian vihertää.
Palaan näihin kiinnostaviin kirjoihin myöhemmin. Paitsi aikalaisasiaa, niissä on paljon ihmisyydestä yleensä.

Kouvostoliittoa ja Guggenheimia

Mieheni on kulttuuri-ihmisiä

Paikkakunnilla on oma imagonsa. Olen asunut lyhyemmän aikaa useilla eri paikoilla, joiden imago ei ole vielä siinä ajassa selkiytynyt. Kymmenessä vuodessa pääsee jo kunnolla sisälle kotipaikkakuntaan. Olen huomannut, että kolme paikkakuntaa, joissa olen asunut yli kymmenen vuotta, eroavat tunnelmaltaan toisistaan täysin.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni 18-vuotiaaksi asti Pomarkun Honkakoskella, pienen kirkonkylän laidalla Pohjois-Satakunnassa. Tätä paikkakuntaa hallitsi ja hallitsee edelleen hyväntahtoinen yhteisöllisyys. Nuorena se ahdisti minua, mutta nyt aikuisena se tuntuu viehättävältä. Isäni hautajaiset olisivat järjestyneet lähes ilman meitäkin, yhteisön toimesta. Hautaustoimisto oli jo ilmoitellut asiasta ja kutsunut vieraita muistotilaisuuteen, kun me vasta menimme sinne asioimaan. Kotitalon ja piharakennusten tyhjentämiseen ei tarvittu lehti- eikä netti-ilmoituksia, kun sana kulki ja pihaan poikkesi väkeä traktorien ostajista antiikkitavaroiden etsijöihin. Romulavan täyttämiseen tuli myös apua pyytämättä ja kaikki sujui juohevasti talkoohengessä. 

Kuhmo, jossa olen asunut toistaiseksi pisimmän ajan elämästäni, 23 vuotta, on hyvin kotiseutuylpeä paikka. On syytäkin! Upeat vaaramaisemat, puhtaat, isot järvet ja metsät, hiljaisuus, luonto yhdistettynä kulttuuriin. Paikkakunnalla on mainetta korkeakulttuurisena paikkana Kuhmon Kamarimusiikin sekä kalevalaista ja karjalaista kulttuuria vaalivan Juminkeko-informaatiokeskuksen ansiosta. Pieneksi paikkakunnaksi Kuhmolla on hienoja rakennuksia kirjastotalo Atalantesta kauniiseen Kuhmo-taloon. Kuhmon imagoon kuuluu tietty hartaus ja juhlavuus. Nälkämaan laulu lauletaan lopuksi seisten tilaisuudessa kuin tilaisuudessa, myös koulujen juhlissa. Äskeisen HS:n tekemän kaavion mukaan Kuhmo ja koko Kainuu kuuluu Suomen uskonnollisimpiin alueisiin. Kirkkoon kuuluu yli 86 prosenttia ihmisistä. Kuhmossa oli poikkeuksellista olla kuulumatta kirkkoon. Nykyisellä kotipaikkakunnallani, Kouvolassa, kirkon jäseniä on vain vähän päälle 70 prosenttia.

Kouvola, jonka kanssa minulla on 14 vuotta yhteistä elämää tähän mennessä, on imagoltaan ilkikurinen ja itseironinen. Maakuntalaulua ei täällä lauleta; jos niin tapahtuisi, sitä ei "vedettäisi" tosissaan, vaan sen laulaminen olisi paatosta ja vitsiä. Täällä vähätellään, mistä kertoo esim. Mentulan klaanimme jäsenen Aapo Mentulan kolumni, jonka voit avata tästä. 

Vähättelyhuumorin kukkana syntyi opiskelijoiden aloitteesta Kouvostoliitto, kaikkea kivaa betonista –ryhmä, joka on hieno vastaus valtakunnalliseen Kouvolan mollaamiseen. Joku oli huomannut yhtäläisyyden Tsernobylin ja Kouvolan ilmakuvien välillä, mistä on riittänyt hauskuutta. Paitoja, lätsiä ja kortteja on saatavilla Kouvolan Taidemuseossa, ja elokuvakin on tekeillä, Borat-tyyliin otaksun.

Kouvostoliitto-hengessä, itseironisena uhona, perustettiin Guggenheim Kouvolaan facebook-ryhmä, josta jollakin junamatkalla tehtiin yhdistys. Yhdistyksessä on jäseniä enemmän kuin Helsingin vastaavassa, ja he ovat järjestäneet mielenosoituksen eduskuntatalon edessä. Meillä olisi tosiaan tiloja useammallekin Guggenheimille, esim. entinen komea Anjalankosken kaupungintalo jäi tyhjilleen, kun Anjalankoski sulautui osaksi Kouvolaa. Minäkin asuin ensin Anjalankoskella ja nyt mihinkään muuttamatta olenkin kouvolalainen. Meidän ikkunasta näkyy Myllykoski Paper, joka ei enää toimi. Minä olen suunnitellut, että sen alueelle saisi yliopiston kampuksineen, mutta voisihan sinne taidettakin tuoda - tänne meille junteille.

Minulle tämä itseironinen understatement-kulttuuri sopii hyvin. Se tuo myös mieleen lapsuuden tunnelman. Satakunnassa pröystäily ja itsensä esiin nostaminen olisi ollut sosiaalinen häpeä. Mieluummin vähäteltiin: Jotakin verin päälle, nää on alesta, ei maksanu paljo; kymppi tuli kokeista, ihan vahingos, tuli toisillekki. Pomarkkulaisille oli sulattelun paikka, kun Museovirasto nosti kylänraitin esiin merkittävänä kultuuriympäristönä ja arkkitehdit valitsivat kylän Suomen kauneimmaksi kirkonkyläksi. Isäni kertoi minulle asiasta näin: Täälä ei nyt sitte saa mitään muuttaa. Tua sillankorvan purkukunnos oleva kirjakauppaki on kuulemma niin arvokas! 

Huono puoli tiiviissä yhteisyydessä on aina vieraan oudoksunta ja pahimmoillaan paheksunta. Kouvola on moniarvoisin näistä paikkakunnistani. Täällä en ole kuullut enkä kokenut 'ei semmonen sovi' -asennetta, minkä koin ajoittain edellisillä paikkakunnilla. Aikakin on toinen, ja ehkä itse olen sovinnaisempi.

Takanani yksi Kouvolan kouvostoliittolaisimpia rakennuksia, Pohjola-talo