Mikä on se kirja, jota me kutsumme Raamatuksi?

Maailman luetuin ja siteeratuin kirja, ilman silminnäkijälausuntoja sukupolvilta toisille siirretyistä tarinoista muistiin merkitty ja useaan kertaan muunneltu tekstikokoelma, joka on käytössä erilaajuisina versioina eri puolilla maailmaa. 

Eksegetiikka on Raamatun ja muiden vanhojen juutalaisten ja kristillisten tekstien tieteellistä tutkimusta. Psykologi ja teologian tohtori Ville Mäkipelto ja väitöskirjatutkija, evankelis-luterilaisen kirkon pappi Paavo Huotari ovat työskennelleet yhdessä eksegetiikan tutkijoina. Heiltä on julkaistu ensimmäinen suomenkielinen tekstikriittinen teos Raamatun kokoamisesta Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia.
Teos oli tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana. 

Juutalaisuus syntyi monijumalaisessa Lähi-idässä ja kristinusko monijumalaisen Rooman valtakunnan syrjällä Palestiinassa. Varhainen Jeesus-liike oli vielä osa juutalaisuutta ja kielenä oli aramea.
Kertomukset Jeesuksen elämästä, neljä evankeliumia, kirjoitettiin ensimmäisellä vuosisadalla, mutta toimitettiin vasta kolmannella vuosisadalla kreikaksi laajalle Välimeren alueen väestölle. Vanhin on Markuksen evankeliumi, Matteus ja Luukas ovat kirjoituksissaan lainanneet sitä ja jotain muuta tuntematonta lähdettä. Markuksen evankeliumin kuvaama vaatimaton parantaja-Jeesus on myöhemmin Johanneksen kuvaamana muuttunut julistajaksi, jonka yksinkertaisiin toteamuksiin on lisätty ylväyttä ja vertauskuvallisia sävyjä.

Sekä Vanhan Testamentin että Uuden Testamentin oppi ja sisältö oli aluksi systematisoimatonta. 

Oli erilaisia uskomuksia ja kirjoituksia, joista osa vähitellen vakiintui ja niitä alettiin kopioida  ja kääntää. Raamattu ei ole kiveen hakattu, se on kopioiden kopio.

Uuden Testamentin tekstien kirjoittamisen aikaan ei ollut oppia kolminaisuudesta. Se muotoiltiin vasta 300-luvulta lähtien. Tuntematon kirjuri on lisännyt tämän opin Johanneksen kirjeen tekstiin ja se on edelleen monissa kristittyjen Raamatuissa, Suomessa joidenkin vanhoillislestadiolaisten käyttämässä  vuoden 1776 käännöksessä. 

Vanhat kirjoitukset osoittavat, että monijumalaisuus oli mukana pitkään.
Jumalalla oli perhe, poikia ja vaimo, kunnes alettiin varoitella muista jumalista. Yksijumalaisuudesta tuli suositumpi uskomus ja tekstit muokattiin sen mukaisiksi. Samarian Jahvelta katosi vaimo, Asera, ja pojat joille kullekin olisi ollut oma valta-alueensa, muuttuivat enkeleiksi.
Uudessa Testamentissa Jumalalla on vain yksi poika, Jeesus. Missä määrin Jeesuksessa oli ihmistä ja missä määrin jumalaa? Siitäkin on ollut erilaisia käsityksiä. Nykyopin mukaan hän syntyi neitseellisesti Jumalan pojaksi, mutta on ollut myös sellaista oppia, että hän sai jumaluuden vasta aikuiskasteen yhteydessä, Jumala ikään kuin adoptoi hänet silloin.
Neitseestä syntyminen saattaa myös olla tahaton tai tahallinen virhe, joka on syntynyt  varhaiskristillisen liikkeen levittyä kreikankieliseen maailmaan. Antiikin tarustossa mm. Romulus ja Aleksanteri Suuri ovat neitseestä syntyneitä sankareita. Eihän ihmiseksi syntyvän Jeesuksen syntymään olisi tarvinnut liittyä mitään ihmettä. Neitsyt on monissa kielissä, vanhassa suomessakin, myös arvokas nimitys nuorelle naiselle, neito. 

  

Säilyneet kirjoitukset ovat kokeneet sekä tahallisia että tahattomia muutoksia eri kirjurien kautta kulkiessaan.
Tekstit kopioitiin käsin, jolloin jopa kirjurin vireystila vaikutti tulokseen. Tapahtui tahattomia virheitä, jopa sellaisia että kirjuri luki vahingossa kaksi palstaa yhteen ja tekstistähän tuli täysin käsittämätöntä.
Kirjurit muuttivat tekstejä taustalla vaikuttavien tahojen tai omien mieltymystensä mukaan. Tekstejä selvennettiin ja ajankohtaistettiin uuden tiedon mukaiseksi. Tehtiin poistoja, lisäyksiä ja siirtoja ja täytettiin papyruksen palojen aukkoja. Teologiset ja ideologiset syyt saivat muuttamaan vanhan tekstin, jonka oppi tulkittiin harhaopiksi.
Jos käsikirjoituksen loppuun jäi tyhjää siihen saatettiin lisätä jotain maagista ja jännittävää.
Lopulta myös kustannussyyt ovat vaikuttaneet siihen, mitä Raamatussa on ja mitä ei.
Raamatusta on olemassa erilaisia versioita, ja pois jätettyjä tekstejä on julkaistu omina kirjoinaan.   

Myös käännökset ovat muokanneet Raamatun tekstejä, joskus koomisin tuloksin.
Kun Mooses laskeutui Siinain vuorelta laintaulut mukanaan (niitäkin rakennettiin oikeasti pitkään) hänen kasvonsa säteilivät. Koska hepreankieliset käsikirjoitukset eivät käännöksen teon aikaan sisältäneet vokaaleja, niin säteilemisen voi lukea myös sarveksi, samat konsonantit. Niinpä Hieronymuksen latinankielisessä tekstissä Moosekselle oli kasvanut sarvet. Käännöskukkanen johti siihen, että eräässä roomalaisessa kirkossa voi yhä nähdä Michelangelon sarvipäisen Mooses-patsaan.  

Jos hepreasta kääntäminen on ollut vaikeaa vkln puuttumisen vuoksi, niin vaikeaa on ollut myös vanhimpien kreikankielisten tekstien kääntäminen koska ne kirjoitettiin YHTEENPÖTKÖÖNISOINKIRJAIMINILMANSANAVÄLEJÄ. 

Paavalin syyksi on pantu naisvihaa, mutta ei hän niin paha ollut. Niissä Paavalin kirjeissä, jotka on todettu hänen kirjoittamikseen, hän arvostaa seurakuntien naisten työtä. (Paavalin aikaan oli tapana kirjoittaa myös toisen henkilön nimissä arvostuksen saamiseksi ja osa hänen lukuisista kirjeistään on ilmeisesti toisten henkilöiden kirjoittamia). 
Alkuseurakunnissa naiset vaikuttivat miesten rinnalla, ja Jeesuksella oli ympärillään naisia. Naiset komennettiin sivuun paljon myöhemmin. 

Mäkipellon ja Huotarin teos on helppolukuinen ja puolueeton historiallinen teos, jossa on myös huumoria.
On jännittävää lukea tutkijoiden salapoliisityöstä, ja se innostaa tutkimaan lisää. Nostinkin jo Raamatun työpöydälleni. 
Kirjan lopussa molemmat kertovat omasta taustastaan helluntailiikkeessä.

Kirja on täynnä mitä kiinnostavimpia anekdootteja. Oliko Itämaan tietäjiä kolme? Maistoivatko Aatami ja Eeva omenaa? Ratsastiko Jeesus muka yhtä aikaa kahdella aasilla, miten? Taisteliko Daavid Goljatin kanssa, vai oliko se eräs betlehemiläinen Elhanan?

Harmi, että se aivan ihana Johanneksen evankeliumin tarina, jossa Jeesus armahtaa syntisen naisen, "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven", on myöhempi lisäys. Jeesus uhmaa tarinassa julmaa Mooseksen lakia. Tätä kertomusta on sovitettu eri kohtiin, joissain käsikirjoituksissa se löytyy Luukkaan evankeliumista. 

Eräs asia mitä Mäkipelto ja Huotari harmittelevat on homoseksuaalisuus-sanan käyttö nykyaikaisissa raamatunkäännöksissä. Termi on niin uusi, että se ei voi esiintyä Raamatussa. Aiemmin on käytetty mm. sanoja pehmoilija, miehimys ja miesmakaaja. Mitä niilläkin sitten tarkoitetaan? On epäselvää, millaisiin tekoihin niin Mooseksen laissa kuin Paavalin ohjeissa oikein viitataan. Paavalihan varoittelee sekä säädyttömyyteen syyllistyneitä naisia että miehiä irstailusta. Mitä he ovat tehneet?
On esitetty, että kyseessä olisi kahden miehen seksi saman naisen kanssa, koska tällainen teko sotkisi sukulinjan hämärtämällä isyyden. 

Jeesus ei puuttunut ihmisten sukupuolielämään. Hänen nimissään on väitetty yhtä ja toista muutakin, joka ei köyhän puusepän pojan repertuaariin istu. Hänen käyttäytymistään on ylevöitetty ja vesitetty pliisuuteen asti. Kun Jeesus on suuttunut spitaaliselle, kuten ihmiset häirittyinä suuttuvat, niin sehän on on pitänyt häivyttää ja vihastuminen on teksteissä vaihtunut sääliksi.

Raamattu on alusta loppuun ihmisten käsissä muovautunut ja tulkittu teos. Muuttumattomuuden idea kumpuaa ennemmin joidenkin ihmisten asenteista kuin teksteistä itsestään. 

Millään tekstillä ei ole itsessään mitään arvovaltaa, joka ei olisi yhteisön antamaa ja välittämää. Muinainen Raamatun teksti ei ole mitään mieltä nykyajan ilmiöistä, vaan uskonnollinen yhteisö laittaa sen omilla tulkinnoillaan ottamaan kantaa asioihin. Siksi myös vastuu näistä tulkinnoista on aina yhteisöillä ja yksilöillä. Vastuuta ei voi paeta toteamalla: "Minähän vain noudatan Raamattua."


Lopuksi pistän tänne omiani ja kysyn lukijoiltani, mikä on mielitekstisi Raamatussa. 
Minun mielitekstini ovat Vanhan Testamentin puolella: Sananlaskujen kirja ja Korkea veisu, joka on mitä suloisinta rakkauslyriikkaa. 

Kieliä taittuu?

Kuvassa on minun kaksi tärkeintä englannin sanakirjaani. Ne ovat melko samanpainoiset järkäleet, 33 x 22 cm, paksuus 6 cm ja paino yhteensä noin 4,4 kg. Laskin miinuslaskulla, kävin puntarissa kirjat sylissä ja ilman. 
Kuvasanakirjaa selaillessa opin myös suomenkielisiä sanoja, esim silmälasikuvasta opin termin nenätallat, nose pads, silikonipehmusteet nenänpielissä. Risteilyaluskuvassa on viitisenkymmentä sanaa, niistäkin osa minulle aivan vieraita myös suomeksi.
The American Heritage Dictionary of the English Language on yksikielinen sanakirjan ja tietosanakirja yhdistelmä, jossa on myös kuvia ja kaavioita. Siitä on hyvä tarkastaa sanojen sävyjä, koska kirjassa on runsaasti esimerkkilauseita.  

Kieli on maailma  ja kielestä toiseen kääntäminen on aina tutustumista toiseen maailmaan. Eri kielissä on esimerkiksi eri määrä värejä. Anteeksipyyntöä ilmaisevista sanoista pitää osata valita tilanteeseen sopiva, koska sanojen sisällöt ratkaisevat. Lauseet 'voi sinua', 'voi maistuu hyvältä ruisleivällä' ja 'hän voi tulla' ilmaisevat voi-sanan eri merkityksiä - näin yksinkertaista esimerkkiä käyttääkseni. Sanoilla on eri määrä sisältöjä, esim englannin sanalla get kolmisenkymmentä sellaisenaan ja eri prepositioihin yhdistettynä toinen mokoma
Kielet ovat ihania rikkaudessaan!

Huomaan usein lehdissä juttuja, joissa ihmiset kertovat huolettomasti oppineensa jonkin kielen ja montakin kieltä. Siis ihanko totta - kielen - kuten jonkin uuden ruuan valmistamisen!   

Eräs vuosi sitten perheineen ulkomaille muuttanut isä kertoi hiljattain aikakauslehdessä, miten heidän lapsensa käyvät kansainvälistä koulua ja puhuvat jo sujuvasti neljää kieltä ja maailma on heille avoinna. Lapsethan oppivat nopeasti, mutta... hmm, vuosi! 
Eräs toinen henkilö kehuskeli, miten Suomeen muuttanut miniä "opiskeli nopeasti sekä suomen että ruotsin". Ajattelin ensin, että onhan niitä kielineroja, mikä minä olen epäilemään, mutta sitten kuulin, kun tätä henkilöä haastateltiin suomeksi ja vaihdettiin englantiin, koska suomi ei sujunut. Ehkä kielitaidosta olisi voinut puhua vaatimattomammin. 
Viimeksi muutama päivä sitten luin jutun uussuomalaisesta Kongossa syntyneestä henkilöstä, jolla "kieliä taittuu peräti 20". Hän oli oppinut puhumaan useita näistä kielistä pakolaisleirillä, jossa puhuttiin 430 kieltä. Joitain näistä kielistä mainittiin ja aloin tutkia niitä. Kävi ilmi, että monet niistä ovat keskenään ymmärrettäviä, pikemminkin saman kielen murteita. Myös hänellä suomi ja ruotsi molemmat laskettiin hänen osaamansa kahdenkymmenen kielen joukkoon. 

Jos minua ärsyttääkin yksinkertainen suhtautuminen kielen hallitsemiseen, niin minua ei ärsytä olleenkaan ulkomaisten nimien suomeksi lausuminen.
Meillähän on nykyään paljon mm. ravintoloiden, kauneushoitoloiden, kampaamoiden ja tv-ohjelmien sekakielisiä nimiä, joissa puolet on suomea ja toinen puoli englantia tai jotain muuta kieltä, jolloin se vieraskielinen osakin äännetään toisinaan kokonaan tai osittain kirjoitusasun mukaisesti: Madventures, Suomi Love, Kulttuuricocktail, Salon Mari, Parturi-Kampaamo Head Zone. (Niin, eihän Madventures kuuluu tälle sekakielinimien listalle, mutta jääköön esimerkiksi siitä, että on äännetty aina suomalaisittain.) 

Kuuntelin Kansanradiota ja pyrskähdin nauruun, kun eräs tärkeilevä nainen soitti ja marmatti, miten väärin varsinkin vanhemmat ihmiset ääntävät nimiä: "Ei se mikään Trumppi ole vaan Thramp - Danöld Thramp. Kamoon (C'mon). Mooi!
Hih, olen aina sanonut Trump.

Montakos kieltä siellä taittuu? Minä haparoin suomea ja englantia, ruotsia osaan lukea, mutta en puhua, lukioajan saksasta on vähän jäljellä ja espanjasta sekä turkista osaan muutamia turistisanoja.

Mieleeni tulee aikuisena Suomeen muualta muuttaneista julkisuuden henkilöistä kaksi, jotka ovat oppineet suomea todella pitkälle. 
Ykkössijalle pääsee saksalainen Roman Schatz ja toiselle britti Neil Hardwick. Molemmat osaavat jopa leikitellä suomen kielellä. 


27.2.
Lisään vielä tämän, etten tulisi väärin ymmärretyksi. 
En halunnut väheksyä kenenkään kielitaitoa, enkä leveillä omallani (aiheetta), vaan kirjoitin tämän suuresta kunnioituksesta kieliä kohtaan.
Minulla on lista nimeltään 'Hassuja asioita', johon kirjoittelen kaikenlaista, mikä hämmästyttää. Poimin sieltä noita esimerkkejäni, joissa puhuttiin nominatiivimuodossa, miten joku on oppinut suomen, kun minusta pitäisi käyttää partitiivimuotoa ja sanoa oppineensa suomea. Opiskelin kansalaisopistossa ranskan, itseopiskeluna venäjän ja lomamatkoilla portugalin - voiko näin sanoa, ei voi! Sen sijaan voi sanoa, että opiskeli kansalaisopistossa ranskaa, itseopiskeluna venäjää ja lomamatkoilla hieman portugalia.  

Kaiken mä ajoissa hoksaan...?

 

Aukesi hehkuva ruusu
vieressä orvokin armaan.
Liljakin havahtui kukkaan,
tuulelle nyökkäsi varmaan.

Korkean taivahan alla
Leivosten laulelu helkkää.
Metsässä soi satakieli
raikuen riemua pelkkää.

Georgia, kukkiva maamme,
rakkahin tervehdys sulle!
Ystäväin, oppia hanki
maallesi ylpeydeks tullen. 

Kukas se noin lyyrisesti helkyttelee - no eräs Josif vain muiden hommiensa ohella.
Sama herkkä Josif muuttuu välistä aivan pieneksi ja avuttomaksi vauvaksi, jota Nadja-vaimon pitää kylvettää, asettaa potalle ja hellitellä. Hän kirjoittaa lepertelylappusia Ainoalleen, naiselle, johon luottaa ja jonka uskoo ymmärtävän ja puolustavan häntä kaikissa olosuhteissa.

Tatka!
Jot tinä ei täättä anna monta tuukko, lupeen ikkeen heti. Tuukkoja oikein paljon.
Josif. 

Josif tunnetaan paremmin sukunimellään Stalin, Tatka (Nadja) on hänen toinen vaimonsa Nadežda Allilujeva, joka eli vain 31-vuotiaaksi.  Hänen kuolemansa on määritelty itsemurhaksi sydämeen ampumalla. 
Pariskunnalla oli paljon riitoja paitsi miehen uskottomuuden vuoksi myös siksi, että tavallisesta kansasta eristettynä pidetty Nadja sai salanimisenä opiskellessaan tietää miehensä hirmuvallasta valtion johtajana. Hän järkyttyi kohdatessaan junamatkallaan ukrainalaisen nälkää näkevän lapsen, jolle ei ehtinyt viedä leipää ennen kuin juna lähti liikkeelle. Vilja-aitan vilja vietiin muualle. 

Olga Trifonova on kirjoittanut vuonna 2001 romaanin Ainoani, jossa hän kertoo Nadežda Allilujevan elämästä pohjautuen tositapahtumiin.
Trifonova on määritellyt kirjansa versioromaaniksi, koska se on eräs versio siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Henkilöt ovat kirjassa oikeilla nimillään, tapahtumat ja niiden ajankohdat ovat totta ja kirjeet autenttisia. Kirjailija on tehnyt ison tutkimustyön arkistoissa, jotka ennen Putinin valtakautta olivat käytössä, ja täyttänyt mielikuvituksellaan puuttuvat aukot. 
Kauno- ja tietokirjailija Trifonova tunnetaan miehensä, kriittisesti kirjoittaneen ja sensuurin rajalla taiteilleen kirjailijan Juri Trifonovin perinnön vaalijana ja Stalinin vainoja esittelevän Talo rantakadulla -museon johtajana. Museo on ollut kiinni tammikuusta lähtien. Trifonova on aivan viime aikoinakin kritisoinut Stalinin ajan kaunistelua ja sitä millaisena sankarina, "kansojen isänä", Josif Stalin esitetään. 

Seurasin Kymi Librissä Ainoani- romaanin suomennoksen julkaisutilaisuutta, jossa Idiootti-kustantamon Tuukka Sandström haastatteli suomentajaa Päivi Nenosta. Tuukka Sandströmillä on myös iso osuus kirjassa. Hän on kirjoittanut loppuun listan huomautuksia, jossa saamme lisää tietoa ja peräti 16-sivuisen luettelon kirjassa esiintyvistä henkilöistä. Aika monen henkilön esittely päättyy tietoon teloitustavasta ja -paikasta. 
Kirjaa ei ole käännetty muille kielille.    

Päivi Nenonen on asunut pitkään Pietarissa ja nähnyt läheltä Putinin Venäjän ilmapiirin muuttumisen. Tällä hetkellä hän asuu Suomessa. Häneltä on julkaistu myös runoteoksia ja elämästä Pietarissa kertova kirja Maleskelulupa.
En osaa venäjää, mutta koen Ainoani-suomennoksen erittäin onnistuneena. Dialogi on luontevaa ja runot, muutkin kuin tuo alussa lainaamani, todella onnistuneita.

Trifonovan kirja tuntuu hyvin ajankohtaiselta. Luen sitä parhaillaan.
Pysähdyin miettimään, miten tärkeää on käydä rehellisesti läpi menneisyyden rikkomuksia niin, että ne eivät pääse toistumaan tänä päivänä, olkoon kyse valtioiden asioista tai yksityisen ihmisen elämästä. 
Se että ihminen runoilee, puhuu hellästi puolisolleen ja rakastaa omia lapsiaan yli kaiken ei takaa, ettei hän haudo toisten lasten hävittämistä.
Ihmisillä voi olla käsittelemättömiä traumoja ja mielenterveyden puutteita, jotka tekevät heistä sopimattomia tiettyihin tehtäviin, jotka vaikuttavat muiden elämään.
Haluan sellaisen "kuluttajansuojan", että tiedän oman maani valtion johdossa olevien ihmisten omaavan humanistisen maailmankuvan, johon ei kuulu rasismin ja fasismin ihailua, levittämistä ja vaivihkaista toteuttamista. Se ei voi olla liikaa vaadittu demokraattisessa valtiossa!
Vielä vähän aikaa sitten se olisikin ollut itsestäänselvyys.  
  

Trifonovan kirjan alla on kuvassani Helsingin Sanomien kolumni, jossa toimittaja Vesa Siren käsittelee runoilija Fjodor Tjuttševin runossaan vuonna 1866 luomaa myyttisromanttista kuvaa Venäjästä slaavilaisten kansojen pelastajana, jota ei voi järjellä ymmärtää eikä millään yhteisellä mitalla mitata, koska se on niin erityinen.
Erityinenpä hyvinkin, mutta kysymys kuuluu - missä asioissa erityinen?

Palatakseni Nadjaan ja Josifiin, molemmat kirjoittavat. Kun Josif lahjoittaa Nadjalle päiväkirjan, hän epäilee tämän kirjoittavan siihen jotain laimeaa ja sommitteleekin itse malliksi alkurunon.

Kirjoitan koneella nopsaan.
Rivit on selvät ja suorat.
Kaiken mä ajoissa hoksaan, 
toisin kuin porvarishuorat!

Kulttuurien kohtaamisesta, be my guest!

 

Tässä on kirja, joka näyttää konkreettisin esimerkein, miten todella paljon kulttuurien ja kielten erilaisuus merkitsee.
Kiinalainen Xiaolu Guo opiskeli elokuva-alaa Pekingin yliopistossa ja on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut useita elokuvia sekä kirjoittanut kirjoja kiinaksi ja englanniksi. Vuonna 2002 hän muutti Lontooseen ja alkoi pitää päiväkirjaa, joka on ollut alkuna romaanille A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers.
Kirja on ensimmäinen Guon englanniksi kirjoittama kirja ja se julkaistiin Kiinan jälkeen Englannissa vuonna 2004. 
Xiaolu Guo on asunut useissa Euroopan kaupungeissa ja käynyt opettamassa USA:ssa.

Nuori kiinalainen nainen saapuu Englantiin yrittäjävanhempiensa lähettämänä päämääränään oppia englantia, mikä nostaisi hänen statustaan työmarkkinoilla kotiin palattua. 
Naisen nimi Zhuang Xiao Qiao on mahdoton briteille, joten hänestä tulee pelkkä Z. 
Z kulkee pieni sanakirja ja muistivihko mukanaan ja opettelee kunnianhimoisesti uusia sanoja, mutta joutuu huomaamaan, että niillä on aivan eri sisältö englannin kieltä puhuville kuin kiinalaisille. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa oudoksumiaan sanoja ja ihmettelee aikamuotojen käyttöä. Miten verbiä "love" voi taivuttaa eri aikamuotoihin? Rakastaminenhan on ikuista!
Hänen kielitaitonsa on aluksi todella vähäistä, mutta paranee kaiken aikaa paitsi kielikurssilla niin myös sen ansiosta, että hän löytää rakastetun ja käy hänen kanssaan keskusteluja sanoista ja niiden merkityksestä sekä kulttuurien välisistä eroista.  

I no speaking English.
I fearing future. 

'I want see where you live', I say.
You look in my eyes. 'Be my guest.'
That's how all start. From a misunderstanding.

Kun Z tapaa miehen, hän tajuaa toisella tapaamisella kohteliaisuuden väärin ja muuttaa välittömästi tämän pinttyneen poikamiehen kotiin. "Be my guest" tässä tilanteessa siis merkityksessä "ole hyvä, tule vaan käymään".
Nainen ei ole ikinä ennen ollut rakkaussuhteessa eikä hän tiedä, mitä siihen kuuluu, mutta tulee huomaamaan, että sana "love" kaiken muun ohella on aivan eri sisältöinen mitä hän on odottanut. Vaikka hän oppisi kaikki englannin sanat, hän ei ehkä koskaan ymmärtäisi tätä miestä. 

Lännessä on opittava olemaan yksin ja yksilöllinen, vaikka Z:lle juuri läheisyys, yhteisöllisyys ja samanlaisuus on aina tuonut turvaa. Miksi jopa rakastavaiset haluavat pitää kiinni yksityisyydestään? Eikö yksityisyys, "privacy", juuri tee länsi-ihmisistä yksinäisiä ja johda avioeroihin? 
Kiinan kielessä sama kirjainmerkki tarkoittaa kotia, perhettä ja joskus taloakin, kun taas englannin sana "family" ei tarkoita paikkaa, vaan monenlaista abstraktia asiaa, kuten sukua, sukupuuta ja yhteisöä. 
Kiinan perhe-kirjainmerkissä on ylimpänä katto. Sen katon alla elää laaja perhe isovanhempineen ja sukulaisineen yhdessä jakaen kaiken.

Z ihmettelee kielen kautta asioita, jotka meille länsimaisille ovat muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta ansaitsisivat tulla mietityiksi. 

Kiinan kielessä lause alkaa ajan tai paikan määreellä. Last autumn on the Great Wall we eat barbecue./Viime syksynä Muurilla me grillasimme.
Z selittää, että tämä järjestys on siksi, että kiinalaiselle aika ja paikka ovat isompia kuin pieni ihminen, kun taas englannin kielessä useimmiten ensimmäisenä lauseessa, tärkeimmällä paikalla, on ihminen. We had barbecue on the Great Wall last autumn./Me grillasimme Muurilla viime syksynä. 

I not intellectual either. In the West, in this country, I am barbarian, illiterate peasant girl, a face of third world, and irresponsible foreigner. An alien from another planet. 

Huonosti kieltä puhuvan onnettomuus on aina se, että hänet nähdään tyhmempänä mitä hän on. Länsimaissa ihmisillä on kaiken lisäksi taipumus nähdä kaikkien muiden kulttuurien ihmiset jotenkin vähempiarvoisina. Valitettavasti!

Eräs erottava asia on huumori. Z ei näe hauskoina asioita, joille miesystävän kaverit nauravat ja hänen on todettava kyllästyneenä, että "humour" taitaa olla länsimainen asia. Niin on myös tietty kohteliaisuus. Kiinalaiset puhuvat suorasanaisesti, tavalla joka länsimaisesta ihmisestä on töksähtelevää.
  
Välillä Z tuskastuu ja vuodattaa päiväkirjaansa katkeruuttaan siitä, että hän joutuu näyttäytymään vähäisempänä mitä on. Hänellä on päämääränään intellektuaalin elämä ja menestyminen, kun taas masennukseen taipuvainen miesystävä, kuvanveistäjä, haaveilee elämänsä yksinkertaistamisesta ja muutosta maalle.
Z:n viisumiaika on päättymässä ja mieli myllerryksessä. 

Mitä Z ei ehkä täysin ymmärrä on se, että mies, vaikka onkin häntä parikymmentä vuotta vanhempi, on myös etsimässä identiteettiään. Hän ei tunne olevansa  kotonaan vaikka onkin kotimaassaan, eikä hän ole "kaikki länsimiehet" vaan oma persoonansa. Myös Z näkee stereotypioita. Hänen on vaikea tunnistaa ihmisiä, koska hänelle kaikki länsimaalaiset kasvot näyttävät samalta.

Pidän Guon kirjasta. Se jättää paljon pohtimista. Se on samalla kertaa syvällinen ja hauska. Se tuo myös mieleen omia kasvukipujani ja kommelluksiani kielen kanssa USA:n vuodelta nuorena opiskelijana. 

Z kuulee puhuttavan avokaadosta, kun keskustelukumppani kertoo olevansa asianajaja, "advocate", ja käyttää tätä sanaa siitä lähtien huomaamatta eroa. 
'So what you do?' I ask.
'I am an avocado', he replies.
'Avocado?' I am surprised to hear. Is a fruit also a job?  

Pitääpä kertoa eräs monista omista kielikommelluksistani USA:ssa. Tarvitsin pyyhekumia ja olin katsonut sanakirjasta, että se on "india rubber". Silloin ei itse kerätty tavaroita kaupassa, vaan niitä pyydettiin kauppiaalta (miten kaukaiselta tuollainen aika tuntuukaan... !). Niinpä astelin "drugstoreen" (usalainen myymälä, jossa on kaikenlaista pikkutavaraa, lääkkeitä sekä aamiaiskahvila) ja kajautin: "May I have an india rubber, please!" - Vastaukseksi naurua ja:"Oh, I guess they make them in India, too." - Pyyhekumi on "eraser" ja "rubber" on kondomi. Kyllä myyjä pyyntöni ymmärsi, koska brittienglannissa rubber-sanalla on molemmat merkitykset, kunhan nauroi ulkomaalaiselle, ystävällisesti. 
Oh my gosh, minähän voisin myös kirjoittaa kirjan "Pikku-Maiju maailmalla". 

Z reppureissaa myös Englannin ulkopuolella, yksin, miesystävän pakottamana, ja me pääsemme näkemään Eurooppaa hänen silmillään ja oivaltamaan asioita uusista näkökulmista, mikä onkin tämän kirjan yksi hienoimpia anteja. 

Olin kirjoittamassa, että Guon kirjaa  lienee mahdoton suomentaa kielivertailujen vuoksi, mutta kappas, tarkistin: kirja on suomennettu vuonna 2008 nimellä Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Suomentaja on Ulla Lempinen. Nimessä on tietenkin viittaus Mao Zedongin laatimaan Pieneen punaiseen kirjaan. Kumpikaan teoksista ei ole pieni. 

Toiveeni 2023

 

Ei muuta. Kun saisimme rauhan maailman sotapesäkkeisiin, niin elämä olisi ihmisillä mallillaan. Siis yksi, yksinkertainen mutta niin vaikeasti toteutuva asia: rauha. Tämä on toiveeni nro 1. 

Itseä koskien myös vain yksi, perustavanlaatuinen toive: terveys.
Terveys mahdollistaa kaiken muun. Ja siinä muussahan kyse on vain pikkuasioista ja nyansseista. 

Olen katsonut sarjaa Suomi koomikoiden silmin, jossa kolme esiintyvää naista on tullut tutkimaan, miksi suomalaiset ovat niin onnellisia. Naiset ovat eri puolilta maailmaa, USA:sta, Etelä-Afrikasta ja Intiasta. Kun eteläafrikkalainen Tumi Morake vierailee äitiysklinikalla, hän on ällistynyt: miten on mahdollista, että jossain on useamman kuukauden pituinen vanhempainvapaa ja sen päälle vielä mahdollisuus jäädä hoitamaan lasta valtion tukemana niin kauan että lapsi on kolmivuotias, menettämättä työpaikkaansa - uskomatonta! Kun hän kuulee, että suomalaiset naiset pääsevät halutessaan pelkoklinikalle ennen synnytystä - ilmaiseksi - ja tutustuu äitiyspakkaukseen, jonka äiti saa - ilmaiseksi, valtion lahjana - hän huokaa: "Finnish people love their women." 
Sarjassa joku haastateltava totesi suomalaisesta onnellisuudesta, että Suomessa ihmisillä on kaikki onnen edellytykset, koska hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt elämän helpoksi. Hän on oikeassa. Me emme vain tiedä tai tiedosta, miten hyvin meillä on asiat, koska a) ei ole tietoa siitä, miten muualla on asiat ja b) aina kun saa jotain, sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä.
Nyt syntyvien suomalaisvauvojen elinajanodote on kymmenen vuotta enemmän kuin Kekkosen aikaan syntyneillä. 

Kolmas toiveeni: että hyvinvointi leviäisi maihin joissa ihmiset elävät ilman onnen edellytyksiä. 

Ja neljäs: että me suomalaiset olisimme tyytyväisiä ja onnellisia, koska meillä on edellytykset hyvään elämään ja että se myös useammin näkyisi meistä. Tällä en tarkoita, ettei saisi kritisoida. Kritiikki kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan ja hyvinvointiin ja on yksi yhteiskunnan kehittymisen ja onnen tae.
Mutta hei - hymyillään! 😄

Kirjallisuuden kentältä yksi ilahduttava asia, jota en ole osannut edes toivoa: WSOY alkaa ilmoittaa käännöskirjoissa suomentajan nimen kirjan kannessa kirjailijan nimen ohessa. Joillain pienillä kustantamoilla tämä käytäntö on ollut jo aiemmin. Suomentajan työ on luova työ ja jokainen käännetty teos on myös hänen teoksensa, joten hyvä WSOY!

Kielten muhinointia

Ehdin jo edellisen kirjoitukseni lopussa kehua Tarja Roinilan teosta Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Nyt lisää.

Roinila oli pitkään ajatellut kirjoittaa kirjan kääntämiseen liittyvistä ajatuksista, joita hänelle oli omassa työssään suomentajana vuosien mittaan kertynyt. Tämä ei ole se kirja, koska kuolema tuli väliin. Samat sanat on Mika Kukkosen toimittama kirja, joka sisältää Roinilan eri julkaisuihin kirjoittamia esseitä ja teon alla olevia esseitä ja esseen alkuja, joita Roinila oli suunnittelemaansa kirjaa varten laatinut.
Kirjaan valikoituja muualla julkaistuja kirjoituksia on ollut mm. Helsingin Sanomissa, Parnassossa, Kirjailija-lehdessä, Nuoren voiman Liiton julkaisuissa ja pienlehdissä kuten Tuli & Savu ja Jano. Osa on käännöskirjojen esipuheita ja jälkisanoja, kuten esim. kiinnostavat työpäiväkirjan otteet, jotka ovat jälkisanoina Thomas Bernhardin Frost-teoksen suomennoksessa Pakkanen.
Kukkonen on valinnut Roinilan laajasta arkistosta erittäin kiinnostavan ja monipuolisen esseekokoelman, jonka kirjoituksia yhdistävänä tekijänä on kääntämisen antama nautinto tekijälleen.

Roinila kuvaa käännöstapahtumaa niin että siinä kielet "muhinoivat" keskenään kääntäjän toteuttaessa alkukielisen teoksen ajatuksen toiselle kielelle, jonka välineet ovat joskus hyvinkin erilaiset kuin alkuteoksen kielessä.  
Eikö olekin selkeästi sanottu? Selkeys ja vaikeankin asian selittäminen helposti ymmärrettäväksi onkin Roinilan teksteille tyypillinen piirre kielistä iloitsemisen ohella.
Jo esseiden nimet ovat herkullisia: Kielen oppimisen ihme, Runous soi ja kolisee - samuus ja radikaali ero, Thomas Bernhardin kuolemanjälkeinen elämä, Oksisto...

Kun kuuntelen alkutekstiä toisen kielen, oman äidinkieleni korvalla, olen samanaikaisesti kahdessa kielessä, samalla sekä lukija että kirjoittaja. En käännä sanaa enkä lausetta vaan teosta, joka puhuu ja panee minut puhumaan. Kääntämisen perusyksikkö on teos.

Uuden käännöksen edessä olen aina aloittelija. Tehtävä alkaa alusta, enkä voi tietää, mitä matkan varrella tapahtuu. 

Käännösprosessissa kaikki myllätään. Sitä ei aina huomaa, kun lukee rinnakkain alkutekstiä ja käännöstä, esim. Valenten runo espanjaksi ja suomeksi. Kääntämiseen sisältyvä vaatimus "samuudesta" voi johtaa ajattelemaan, että käännös olisi alkutekstin suora johdannainen tai että käännöksen pintaa katsomalla näkisi, kuinka uskollinen se on. Mutta alkuteksti ei näytä suoraa tietä käännökseen. Se antaa kaiken mitä käännöksen tekemiseen tarvitaan, mutta ei anna yhtään suoraa vastausta siihen, miten se tehdään.                 

Roinila kertoo seikkaperäisesti miten myllääminen tapahtuu, miten työpajoissa keksitään uudissanoja, miten alkuteoksen kirjoittaneelta kirjailijalta vaaditaan selitystä valinnoilleen ja miten kirjailijan omassa päässä jokin termi vaivaa viikkokaupalla kunnes yhtäkkiä jonain hetkenä löytyy täydellinen sana. Miten saksantaa 'räiskytys'? Miten saada suomennetuksi Coral Brachon runo Agua de borde lúbricos niin että suomalaisessa runossa on sama veden liukkaus ja soljuminen kuin alkuperäisessä espanjankielisessä?

Kielet ovat eri tavalla rikkaita. Useampiin kieliin kielituntuman omaava ihminen tietää tämän ja haluaisi joskus puhua sekaisin kahta kieltä, koska vain toisessa löytyy täydellinen sana kuvaamaan jotakin asiaa. 
Eri kielissä on erilaisia aikamuotoja ja niitä tuttujakin käytetään eri tavalla. On myös tapaluokkia, kuten saksan konjunktiivi, jossa verbi ilmaisee, että tieto on peräisin muualta. Suomessa voidaan saada sama merkitys esim. käyttämällä sanaa kuulemma tai ripottelemalla johtolauseita tekstin sekaan (oli kuulemma sairas, oli sairas sanottiin, semmoista puhuttiin että oli sairas jne). Se, miten käännös tehdään riippuu suomennettavasta eoksesta. On mietittävä, millä keinoin syntyy sama tunnelma kuin alkuperäisessä. 
Joskus se kieli, johon käännetään on rikkaampaa valitussa tyylissä, kuten esim suomi alkusoinnuttelussa. Silloin käännösteos on jopa alkuperäistä parempi.

Käännöksen on oltava uskollinen alkutekstille, mutta on kuitenkin muistettava, että kääntäjä(kin) on kirjoittaja ja hänen kääntämänsä kirja on aina uusi teos.
Eri ja sama, yhtä aikaa. 
Kääntämisen ihme onkin se, että kaksi ihmistä voi keskustella kirjasta, vaikka olisivat lukeneet sen eri kielillä, eli eri kirjat.
Yleensä ajatellaan, että sisällön on oltava sama, vaikka muoto muuttuu, mutta ei kaunokirjallisuuden kääntäminen ole pelkkää merkityksen siirtoa. On saatava aikaan myös veden liukkaus ja räiskytyksen rytinä.

Roinila kertoo teksteissään mielenkiintoisesti muutamien vaikeiden suomennosten valmistumisesta vaiheittain ja myös siitä, mitä haluaisi muuttaa jossain aiemmin suomentamassaan. Käännöstyö on aina prosessi, jossa liika kiire ei ole hyväksi.

Se lähdemateriaalin määrä, mitä kääntäjä tarvitsee paneutuessaan uuden kirjailijan teosten suomentamiseen on valtava. On tutustuttava kirjailijan koko tuotantoon, käännettävän teoksen muunkielisiin käännöksiin, väitöskirjoihin ja artikkeleihin, erilaisiin sanakirjoihin jne. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että kääntäjällä on vankka kielitaito ja sen kulttuurin tuntemus, jossa alkuteos on kirjoitettu. 

Roinila kokee kielen opiskelussa tärkeimmäksi sen, että elää tarpeeksi pitkään vieraan kielen ympäristössä, kunnes tapahtuu oivallus ja tulee hetki, jolloin  "leikkielämä" loppuu ja kokee olevansa aidosti menossa mukana. Roinila vertaa tätä riemullista kokemusta pyörällä ajamisen oppimiseen. Sivusta seuraillut pääsee "puhujaksi puhujien joukkoon", kuten pikkulapsi, jolle ympärillä soriseva meteli muuttuu merkitykselliseksi kieleksi. 

Yksi asia ajattelussani suomentamistyöstä muuttui Roinilan kirjaa lukiessani.
Olin ajatellut, että on parempi jos suomentaja keskittyy ja kääntää vain yhdestä kielestä ja mieluiten vain muutamaan kirjailijaan keskittyen. Roinila on kääntänyt saksasta, joka on hänen toinen lapsuuden kielensä, espanjasta ja ranskasta. Hän on kääntänyt proosaa, runoa ja filosofisia tekstejä. Tottakai kaikki kielet ruokkivat toisiaan! Vastaan tulevat vain ihmisen rajat, mutta jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.  
Itselleni vieraista kielistä vain englanti on kieli, johon minulla on syvempi kielituntuma ja johon lukemisen kielenä minulla ei liity vierauden tuntua, puhumisessa kylläkin. Nautin englanniksi lukemisesta - ajatella jos olisi sama suhde useampiin kieliin - mikä rikkaus se olisi!

Roinila kuvaa kääntämistehtävään tarttumista helpompana kuin oman esseen kirjoittamista. Jotain on jo valmiina, sen kun ryhtyy töihin, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain.
Hän vertaa myös kirjan kääntämistä ja lukemista. Lukeminen on tärkeää ja suuri nautinto, mutta kääntäessä kirjaan paneutuu. (Tästä tulee mieleeni ujo ajatus, että myös kirjasta kirjoittamisessa on enemmän kuin pelkässä lukemisessa. Siinä on kirjabloggaamisen nautinto.) 

Sanoja tunnustellessaan tuntee "kynän" kautta omassa ruumiissaan kirjan sykkeen, sen lyönnit, rytmin, poljennon.

Kytkös sen välillä joka on jo valmis ja sen joka vasta rakentuu. Sikiö äidin ruumiin sisällä. Kynä on napanuora.     

Nykyajan kiinnostusta kirjailijoiden persoonasta Roinila ei ymmärrä. Hän sanoo, että meidän aikamme ei näytä kestävän salaisuuksia. 

Me luulemme, että se on kirjailija, todellisen maailman ihminen. Mutta kyse on hänen rakentamastaan äänestä, läsnäolosta. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin  kuuluu hengitys. 

Kiitän lopuksi Tarja Roinilaa ja Mika Kukkosta tästä kirjasta kotini lähipuiston kukalla. 
Mieleeni juolahtaa sana 'käännöskukkanen'... miettikää nyt sitäkin, mikä hauska ilmaisu, samoin 'kielikukkanen'! Jossain toisessa kielessä nämä selitetään useammalla sanalla, huvittava kielivirhe, hassun merkityksen synnyttävä sanasta sanaan kääntäminen, käännöskömmähdys tms., mutta siinä kielessä taas on omia, ainutlaatuisia rikkauksiaan, joista meillä ei ole mitään tietoa. Joskus ennen kääntäjät selittivät kielten ja kulttuurin erikoisuuksia alaviittein, nykyään ei.  Katsotaan että on parempi häivyttää kääntämisen maku ja tarjoilla meille viimeistelty, itsenäinen teos.  
 

Muistelmat ja esseekirjoja mökkilukemisena

 

Terveiset mökiltä! Elämisentasoni täällä kohosi huomattavasti, kun vesi lämpeni niin että uskaltauduin uimaan, ja eilen jopa pesin hiukseni järvessä.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi toiset haluavat saunoa helteellä ja käydä uimisen välillä löylyssä. Minä pidän saunomisesta talvella, kun on kylmä. 
Kaikkein ihaninta täällä - kuten melkein kaikkialla muuallakin - on lukeminen ja kirjoittaminen. 

Vivian Cornick! Löysin uuden kiinnostavan kirjailijan ja ajattelijan.
Gornickilta on suomennettu vain kaksi muistelmateosta Fierce Attachments vuodelta 1987 ja The Odd Woman and the City, jonka Gornick kirjoitti vuonna 2015 edellisen muistelmansa jatkoteokseksi. Molemmissa kirjoissa kävellään, muistellaan ja mietiskellään Manhattanilla. Kävelykaverina ensimmäisessä teoksessa on oma äiti ja toisessa pitkäaikainen ystävä Leonard.

Fierce Attachments -kirjan suomalainen nimi Toisissamme kiinni (suomennos 2021, vasta!) on hyvin osuva kertomaan tämän kirjan ytimestä, kuten on alkuperäinen nimikin.
Gornickin lapsuuden Bronx on täynnä tulisia kiintymys- ja riippuvuussuhteita. Yksi, jota hän eniten kuvaa, on hänen ja hänen äitinsä, Bessin, suhde, jossa molemmat sekä tarraavat tiukasti kiinni, että yrittävät rimpuilla irti toisistaan.
Viittäkymppiä lähestyvä tytär ja pian kahdeksankymppinen äiti tekevät pitkiä kävelylenkkejä muistellen entisiä aikoja ja naapureitaan. Tytär syyttää äitiään elämättömästä elämästä ja äiti tytärtään väärin eletystä. Välillä löytyy tyveniä hetkiä, jolloin he ymmärtävät toisiaan täysin tai tyytyvät siihen, että eivät tule koskaan ymmärtämään.
Tytär on feministi, äiti romanttisen rakkauden idean mukaan elänyt ja leskeydestä identiteettinsä hurmosmaisesti rakentanut nainen.

Vivian Gornickin lapsuudenaikaisen 30- ja 40-lukujen Bronxin monikulttuuriset naiset ovat röyhkeitä, hiomattomia, suorapuheisia ja kiihkeitä. Heidän joukossaan hänen äitinsä näkee itsensä muita "kehittyneempänä", englantia ilman korostusta puhuvana ja joukon siveimpänä rouvana. Kun tytär kiinnostuu kokeneen lapsinaisen Nettien "naisenrakennusistunnoista" enemmän kuin äitinsä varoitteluista, yhteenotoilta ei voi välttyä. Nettien neuvot siitä, miten laittautua naiseksi joka viettelee tasokkaan miehen eivät kuitenkaan nekään vakuuta tyttöä, joka haluaa vain lukea. 
Vuosien mittaan äidin ja tyttären kiistat laimenevat. Kumpikaan ei ole surkuttelevaa tyyppiä, joten pistot kuitataan ironialla. 

    "Älä viitsi, äiti", minä sanon. "Sinä olit neljäkymmentäkuusi, kun isä kuoli. Olisit voinut jatkaa elämää. Niin on tehnyt moni nainen, jolla on ollut käytettävissään paljon vähemmän kuin sinulla. Sinä halusit pysytellä isän rakkauden idean sisällä. Se on hullua! Olet viettänyt kolmekymmentä vuotta rakkauden idean sisällä. Sinulla olisi voinut olla elämä"
    Tähän keskustelu päättyy. Hän on anelunsa anellut. Hänen kasvonsa kovettuvat. Hän vetäytyy tuttuun joustamattomuuteen. "Jaa", hän vaihtaa jiddišiin, ironian ja uhmakkuuden kieleen. "Kirjoitat sitten hautakiveeni: Alusta asti kaikki oli jo ollutta ja mennyttä."

Joinain harvinaisina hetkinä naisilla löytyy yhteistä, mistä he itsekin yllättyvät. 
Molemmille on tehty abortteja, tyttärelle yksityisasunnolla ja äidille yökerhon kellarissa, jossa lääkäri saattoi samalla käyttää naisia hyväkseen. Tytär hämmästyy äitinsä ronskia avoimuutta tässä asiassa ja siinäkin, että tämä miehensä haudalla säännöllisesti draamakuningattarena mekastaen sureva nainen myöntää miehen olleen joissain asioissa väärässä. 

    "Mitä sitä nyt sanoisi?" hän sanoo minulle. "Kärsiikö kotona helvetin tuskat vai elääkö hyvällä mielellä. Minä halusin elää hyvällä mielellä. Isä ei halunnut, että teen työtä. Lopetin työnteon."
    Olemme hetken hiljaa. Sitten sanon:"Äiti mitä tekisit, jos se tapahtuisi nyt ja isä sanoisi, ettei se halua, että menet töihin?"
    Hän katsoo minua pitkään. Hän on kahdeksankymmentävuotias. Hänen silmänsä ovat himmeät, hänen tukkansa on valkoinen, hänen kehonsa on hauras. Hän ottaa siemauksen teetä, panee kupin tassille ja sanoo tyynesti:"Haistattaisin vitut."

Gornick lupaa kirjassa äidilleen, että hän säilyttää tämän elämää. Voi sanoa, että hyvin hän on sen säilyttänyt omansa ohessa. NY Times valitsi vuonna 2019 tämän kirjan parhaaksi muistelmaksi 50 vuoden ajalta. 

Gornick on syntynyt vuonna 1935. Hän kuvitteli aluksi, ettei hänestä olisi kirjailijaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuudesta journalistina, mutta löysi pian esseet omaksi lajikseen. Minulle tulee Joan Didion mieleen. Näillä kahdella naisella on paljon samaa tyylissään.

Voi miten kiinnostavia kirjojen nimiä löydänkään aivan viime vuosilta.
Taking a Long Look: Essays on Culture, Literature, and Feminism in Our Time on viime vuonna julkaistu kirja, jossa feministisessä liikkeessä nuoruudestaan asti vaikuttanut Gornick tarkastelee muun ohessa naisten asemaa vuosikymmenten perspektiivillä. Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader toissavuodelta taas kertoo siitä, miten erilaisia asioita lukija löytää kirjasta ja kehen samastuu lukiessaan kirjan eri-ikäisenä erilaisissa elämänvaiheissaan.
Nämä kaksi kirjaa tilasin itselleni, ja olisihan siellä vaikka mitä kiinnostavia muitakin, esim. The End of the Novel of Love (1997), jossa Gornick pohtii rakkautta 1900-luvun romaaneissa, aikana jolloin rakkauteen liittyi enemmän salaperäisyyttä kuin nykyään 2000-luvun avoimuudessa.
The Romance of American Communism -teoksen (1977) sana 'romance' kertoo tarkastelun ironisesta lähtöasetelmasta. Gornickin vanhemmat kuuluivat sosialisteihin, jollainen hän itsekin koki lapsena olevansa.
The Men in My Life (2008) on kirja joistakin Gornickin mielikirjailijoista.

The Odd Woman and the City, Gornickilta tänä vuonna (vasta!) suomennettu kirja on saanut suomalaiseksi nimekseen Erikoisen naisen kaupunki. 'Odd woman', 'erikoinen nainen' on tietenkin Gornick itse, urbaani kuljeskelija. Tämä termi on peräisin feminismin alkuajoilta, jolloin yksineläviä naisia kutsuttiin Uusiksi, Vapautuneiksi, Parittomiksi ja Erikoisiksi. Sanalla 'odd' on molemmat merkitykset, pariton ja erikoinen, Gornick on halunnut käyttää sitä. Hänen kävelykaverinsa Leonard on myös omalla tavallaan erikoinen, ja Manhattanin katujen elämässä sitä vasta erikoista tapahtuukin.

Arto Schroderus on suomentanut molemmat Gornickilta suomennetut teokset hyvin. Nautin tekstistä, jossa on dialogia ja osuvaa tilanteiden kuvausta.


Toinen kiinnostava kirja, jonka olen lukenut täällä mökin hedelmällisessä joutilaisuudessa on Ida Pimenoffin toimittama esseekirja Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä. Kirjassa on 13 esseetä 13 eri kirjailijalta. Äitiyttä ja vanhemmutta, myös isän vanhemmuutta, tarkastellaan eri puolilta pohtien. Miten naisen elämä muuttuu, kun hän saa lapsen? Entä isän? Millaista on kasvattaa avioliitossa puolison lasta? Mten oma lapsuus vaikuttaa siihen, miten suhtautuu lapseensa? Millaista on elämä erityislapsen kanssa?

Kun on lukenut kaksi hyvää kirjaa peräkkäin, niiden välillä löytää usein jotain kommunikaatiota. Alma Weseliuksen tekstin Emakko ja vuori raakuus ja rankkuus keskustelee joiltain osin Gornickin muistojen kanssa. Pidän muutoinkin Weseliuksen esseestä paljon.
Juhani Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa hyvin nuoren isän neuvottomutta ja vaikeutta päästä samaan yhteyteen lapsen kanssa, mikä äidiltä näyttää sujuvan vaivattomasti. Juha Itkonen jatkaa tätä aihetta kuvaamalla eri sukupolvien rooleja vanhempina esseessään Äitini poika.
Marjo Niemen Erityisen hyvä elämä käsittelee ns erityislapsen vanhempana olemisen vaikeuksia ja iloja.
Jotkut esseistä ovat tuoreita ja inspiroivia, toiset taas eivät niinkään. 
Kuittaan nyt tämän kirjan parilla sitaatilla Juha Itkosen esseestä. Hän pohtii sitä, miten usein perheissä tahtomattaan ja ikään kuin vahingossa ajaudutaan tilaan, jossa sekä äiti että isä ovat tyytymättömiä osaansa. Olemme nyt tässä kohdassa sukupolvien ketjua. Menneisyys on mukanamme ja jokainen sukupolvi vertaa omaa vanhemmuuttaan siihen millaisena näki omien vanhempiensa roolit lapsena.

    En voi sille mitään. Kun ajattelen itseäni lapsena, äiti tulee ensin. Äitini sylissä minä lepäsin, valkoisessa kapalossani, ja sitä minä siis ikuisesti olen: äitini poika. 

    Äitiys ja isyys eivät toteudu umpiossa vaan suhteessa toisiinsa. Tämä pätee niin yhteiskunnan tasolla kuin yksittäisissä perheissä. Ajan henki vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin, mutta lopulta ihmiset tekevät omansa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Se,  millaiseen rooliin nainen äitinä asettuu,  vaikuttaa isyydelle jäävään tilaan. 

Vielä haluan mainostaa kirjaa, jota parhaillaan luen,Tarja Roinilan postuumisti julkaistua loistavaa esseekirjaa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Tämän kirjan on toimittanut Mika Kukkonen.  Enpä ole ennen lukenut näin hyvää ja seikkaperäistä kuvausta siitä, mitä toiselle kielelle kääntäminen on. 

Kääntäessä sanapuku riisutaan ja ajatukselle vaihdetaan toinen asu. 

Tästä lisää toisella kertaa. Ja muustakin... 
Nauttikaa kesästä, ystävät!

Theodor Kallifatides pohtii, mitä tapahtuu, kun muuttaa pois juuriltaan

    On niin paljon asioita, joita ei tiedosta lähtiessään omasta maastaan. On mahdotonta aavistaa, että mukana kulkeutuu niin suuri määrä sielussa olevia rakenteita ja jälkiä, että ne lopulta tekevät muuttajasta ikuisen muukalaisen. Sillä sinä hetkenä, kun ei enää ole muukalainen uudessa maassa on jo muuttunut muukalaiseksi omassa sydämessään. Ja silloin on muukalainen kaikkialla. 

Tämä sitaatti on Theodor Kallifatidesin kirjasta Uusi maa ikkunani takana. Alkuteos Ett nytt land utanför mitt fönster ilmestyi vuonna 2001 ja suomennos vuonna 2005.
Tällä hetkellä kaiken muukalaisuuteen liittyvän yhdistää helposti pakolaisiin ja kriiseihin, mutta maahanmuuttoa on monen muotoista ja sillä on pitkät perinteet. Aikojen alusta asti on kuljettu ja asetuttu vieraisiin maihin, sopeuduttu ja podettu koti-ikävää. On myös ihmisiä, joiden identiteetti on maailmankansalaisen. He ovat asuneet monessa paikassa ja pitävät useampaa maata kotinaan, tai sitten tuntevat sivullisuutta kaikkialla.

Kallifatides ei viihtynyt pienen kreikkalaiskylän 60-luvun ahtaassa henkisessä ilmapiirissä ja päätti jo teininä nähtyään Ingmar Bergmanin elokuvan Noidanlähde, että Ruotsista tulee hänen kotimaansa.
Niinpä hän  ryhtyi konkreettisiin toimenpiteisiin ja opiskeli ruotsin kieltä opetuskaseteilta niin hyvin, että jo muutama vuosi muuttonsa jälkeen kirjoitti kirjoja ruotsiksi. 

Tässä kirjassaan Kallifatides tarkastelee omien kokemustensa kautta, mikä kaikki on erilaista Ruotsissa verrattuna Kreikkaan, miltä tuntui tulla ulkopuolisena uuteen kulttuuriin ja kieleen ja miltä tuntuu vanheta kaukana lapsuuden maisemista, jotka on vierailuillaan havainnut yhä vieraammiksi. 

Kirjoitukseni alkuun lainaamani kohta on melankolinen. Kallifatides teki tällaisen päätelmän huomattuaan, ettei ruotsinkreikkalaisena löydä enää oikein mitään yhteistä synnyinmaansa ihmisten kanssa, mutta tuntee edelleen olevansa monessa erilainen kuin syntyperäiset ruotsalaiset.
Hyvänä puolena siirtolaisuudessaan hän näkee sen, että se on edistänyt hänellä luovuutta.
Tässä tekisi mieli kysyä suomalaisilta expateilta, joita bloginikin lukijoissa on, jakavatko he nämä tuntemukset Kallifatidesin kanssa.

    Sopeutuminen uuteen maahan ei tarkoita sitä, että antautuisi silityslaudan alle latistettavaksi. Sopeutuminen on rakastamisen arvoisten asioiden löytämistä.  

Kaikissa kulttuureissa on parhaat puolensa. 
Itse harkitsin vähän aikaa nuorena USA:han jäämistä. Olin vasta siinä vaiheessa, että löysin kaiken aikaa uutta ja inspiroivaa enkä kaivannut vanhaa. Olin myös nuori ja joustava; saatoin aivan hyvin hylätä joitain asioita ja ottaa uutta tilalle. USA:ssa viettämäni joulun aika on elämäni ainoa, jossa en viettänyt joulua eikä se tuntunut puutteelta. Toinen joulu olisikin ehkä jo tuntunut. En juonut juurikaan edes kahvia tuon vuoden aikana ja olin tyytyväinen vitivalkoisen leipään. 
Kielen nyanssit kiinnostivat minua valtavasti, niinpä Kallifatidesin pohdiskelut kreikan ja ruotsin eroista saavat minut muistelemaan omia löytöjäni. 

    Kreikkalainen aurinko on kikkarapäinen, vaalea- ja lyhythiuksinen nuori mies. Ruotsalainen aurinko on pitkähiuksinen, vaalea nuori nainen.    

     Sanoja voi kääntää, mutta maailmaa ei. Siksi käännetty runous tarjoaa niin harvoin tyydytystä. Sen lukeminen on kuin rakastelisi unessa. 
     Kielen loogisella rakenteella on toisenlaisia vaikutuksia.  Tärkein lienee se, että yhdellä kielellä voi tehdä asioita, joita toisella kielellä ei voi. 

Ruotsissa siedetään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, mitä kielen paljon käytetty "no jaa" hyvin kuvastaa. Kreikan kielessä tällaista viipyilyä ei käytetä. 

Rakkaus on erilaista Kallifatidesin kahdessa kotikielessä. Kreikkalaisessa rakkaudensanastossa ylistetään kohdetta, kun taas ruotsalaisessa korostetaan omaa rakastuneisuutta. Kun rakkaus loppuu, se on helpompaa ruotsalaiselle, rakkaus jätti, ei voi mitään. Kreikkalaiselle rakkauden loppuminen merkitsee sitä, että rakastettu on menettänyt rakastettavuutensa, ja siitä seuraa häpeää, kunnian menettämistä ja kostoa. Ja miten ihmeessä parittelusta voidaan käyttää samaa sanaa kuin rakastamisesta? Miten on mahdollista sanoa rakastaneensa jonkun kanssa, jota ei rakasta? Ruotsissa att älska (någon) = rakastaa ja att älska (med någon)= rakastella. Suomessahan ero tehdään ella-päätteellä, joka tekee toiminnasta kevyttä, kuten lueskella, kuljeskella. Hyvä, että kevyttä, niin ei tule niin helposti noita kostoajatuksia. 

Ruotsalainen tarvitsee yleensä paljon tilaa. Huomasin sen jo varhain. Olimme vaimoni kanssa ensimmäisellä yhteisellä lomallamme, ja osuimme syrjäiselle rannalla Fårössä. Hänen mielestään oli suorastaan ihastuttavaa, kun siellä ei ollut muita, minusta taas juuri se seikka teki paikasta melko ikävän. 

Kreikassa on loukkaavaa korostaa yksityisyyttä ja kaikki pyrkimykset sellaiseen pyritään kitkemään pois moukkamaisina. Viileän temperamentin ja ison reviiriajattelun omaavaa ihmistä kutsutaan "routaperseeksi".
Kallifatides kertoo olleensa ympäristölleen vieras "routaperse" jo nuorena ja omaksuneensa siksi hyvin pian ruotsalaisen reviiriajattelun. 
Laajensin yksityistä tilaani ainakin kymmenellä metrillä. 

Kallifatides toteaa, että kansallisuuserot eivät tietenkään koske kaikkia, mutta tietyt erot ovat kuitenkin selvästi näkyvissä. 

Elämänilo vanhassa kotimaassani ei ole ainoastaan lahja. Se on myös velvollisuus.
Tämän velvollisuuden vuoksi kreikkalainen ei kovin helposti ohita murtuneen näköistä ihmistä, vaan kiiruhtaa kyselemään mikä hätänä ja houkuttelemaan hymyä esiin, kun taas ruotsalainen jättää murehtijan rauhaan ja odottaa... "no jaa...". 

Kallifatidesin kulttuuripohdinnat ovat lempeitä ja humoristisia. Nautin niistä. Ne saivat minut muistelemaan omia vähiä kokemuksiani vuoden USA:n reissulla ja Välimeren lomamatkoilla.
USA:ssa sain hyvin pian kuulla, miten loukkaava olen, kun en koko ajan toistele keskustelukumppaneitteni nimiä. Suomen kielessä riittää 'hei' ja 'kiitos', mutta USA:ssa on sanottava 'Hi, Bob' ja 'Thanks, Ann', 'Good morning, Robin' ja 'What do you think about this, Ellen'. Joskus tervehdyksenä käytetään vain toisen nimeä, ilmoitetaan, että huomaan sinut.
Ei sovi myöskään kulkea mutrusuuna kuin olisi yksin paikalla, vaan on huomioitava ympäristö hymyllä ja kiinnostuneella ilmeellä. 
Turkissa näyttäisi olevan sama iloisuuden velvollisuus kuin Kreikassa. Minulta kysyttiin siellä kerran, miksi olen niin surullinen, kun istuimme poikani kanssa puiston penkillä hiljaa. Olimme väsyneitä pitkästä kävelystä, emme ehkä tarpeeksi aktiivisia ja läsnä ympäristölle.  

HS:n Teema nro 6 käsittelee kieltä. Suomentaja Kersti Juva sanoo, että pitää suomen kielen tavasta vastata verbillä. 'Onko asia näin? - On/Joo, on' ja 'Muistatko? - Muistan/Kyllä, muistan.' Ihan eri sävy, viehättävämpi kuin että vastaisi vain 'Kyllä' tai 'Joo'.
 
Kieli heijastaa erilaisia maailmoja ja luo erilaisia maailmoja. Siksi me käyttäydymme eri tavoin eri kielialueilla. Kieli muokkaa meitä tiedostamme sitä tai emme. On introvertteja ja ekstrovertteja kulttuureita.
Entä puhuttelu? Ei ole yhdentekevää sinuttelemmeko vai teitittelemmekö me tuntemattomia ihmisiä. 

Kallifatidesin pohtiessa yksinäisyyttään eräs hänen ystävänsä toteaa, ettei se johdu muukalaisuudesta vaan vanhenemisesta ja että hänestä tuntuu juuri samalta, vaikka hän ei olekaan vaihtanut kotimaataan. Vanhana ihmisen ajatukset palaavat usein niihin vuosiin, jolloin hän eli väkevimmin ja maailma tuntui vielä uudelta.
Juuri siitä syystä minullekin on tärkeää ymmärtää, kuka olin tänne tullessani. Paras tapa hyväksyä se, millaiseksi on tullut, on muistaa, kuka kerran on ollut.

Ottaa ja antaa - käännöskysymyksiä

Oletteko huomanneet, miten paljon nykyään käytetään sanontaa 'ottaa annettuna'? Miten me ennen oikein pärjäsimme ilman tätä kömpelöä uuskielistä fraasia? 'Tätä ei tarvitse ottaa annettuna' on  hyvällä suomen kielellä 'tämän saa kyseenalaistaa'. 

No nyt törmäsin käännösromaanissa tällaiseen kohtaan:
He tosiaan rakastivat toisiaan, Otto ja Heddy, elivät rentoa rinnakkaiseloa ja ottivat toisensa annettuina, pitivätpä tilanteesta tai eivät.
(And they did love each other, Otto and Heddy, living in easy parallel habitation, as if the other person was a given, beyond like or dislike.)

Itse kääntäisin tämän niin, että he hyväksyivät toisensa kyselemättä tai he hyväksyivät toisensa sellaisenaan miettimättä, pitivätkö tilanteesta vai ei. 

Lainaamani kohta on Emma Clinen novellikirjasta Daddy, suomentaja on Kaijamari Sivill. Muutoin suomennos on hyvä. 

Nuori yhdysvaltalainen Emma Cline kirjoittaa perinteistä proosaa, jossa hän käsittelee ihmisten käyttäytymistä, sen pimeitä puolia ja amerikkalaista perhettä kipeine ihmissuhteineen. Mikä on isän tehtävä nykyaikaisessa perheessä, miten pitkälle pitää venyä omiaan, typeriäkin, puolustaessaan? Useasta novellista jää alakuloinen tunnelma. Ihmiset ovat jotenkin voimattomia omassa elämässään.
Kirja nimi on outo ja harhaanjohtava, koska se johtaa ajatukset helposti erotiikkaan, jota näissä novelleissa ei ole. 

No, oli siellä suomennoksessa toinenkin kieliasia, josta haluan kysyä teiltä lukijat: käytättekö sanoja ilmestyä ja ilmaantua synonyymeinä? Minusta joku ilmestyy paikalle, mutta jotain uutta saattaa ilmaantua. 
... someone who'd been watching her, who'd followed her here, someone who had waited, patiently, for her to appear.
... joku joka oli katsellut häntä, seurannut häntä tänne, joku joka oli kärsivällisesti odottanut, että hän ilmaantuisi.
Jos ihmisestä kirjoitetaan, että hän ilmaantuu, niin minä luen sen jotenkin scifimäisesti, hän aineellistuu tyhjästä kuin aikamatkustaja. Tässä sellaisesta ei ole kyse, verbi 'appear' tarkoittaa 'ilmestyä, tulla paikalle' ja jos puhutaan ilmaantumisesta niin englannissa käytetään verbiä 'emerge'. 
Anteeksi, että olen näin tarkka. Saatan olla myös väärässä tämän merkityseron suhteen.  

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä

Maailma on  meri, kielet ovat heittoverkkoja, jotka leväytetään sen pinnalle. Jos samaan kohtaan merta heitetään päällekkäin kaksi verkkoa, niiden silmät ja solmut eivät milloinkaan osu täsmälleen kohdakkain. Eri kielet ja kielikunnat kytkevät ja niputtavat asioita eri tavoin.

Kaunokirjallisen teoksen automaattinen kääntäminen on mahdotonta, koska tietokone ei löydä rivien välistä mitään.

Ensin tulkitaan tekstin merkitykset itselle, sitten luodaan omasta tulkinnasta näkyvä tekstiasu, minkä jälkeen tulkintavastuu siirtyy lukijalle ja prosessi jatkuu, luo koko ajan itseään uusiksi. Samalla mukaan tulee koko ajan uusia elementtejä: kriitikoita, bloggareita, julkisuutta. Sinun kirjasi eivät ole sinun kirjojasi. Linnut levittävät siipensä ja katoavat taivaan sineen. Adios.

Voinee paradoksaalisesti sanoa, että tulkki kääntää, mutta kääntäjä tulkitsee. 

Yllä olevat tekstit ovat sitaatteja Juhani Lindholmin kirjasta Kalassa kielen merellä. Kirja sisältää muun ohessa kolmekymmentä kolumnia, jotka on julkaistu Parnassossa 2016- 2020. 

Kolumnissa Toisin tanssien Lindholm kertoo millaista on kääntää johonkin kulttuuriin kuuluvaa termiä, jonka sisältöistä sanaa ei muissa kielissä ole. Hindin kielessä on verbi, joka tarkoittaa suomeksi "liikkua sirosti tanssahtelevin askelin niin että tiu'ut kilisevät nilkkarenkaissa". Vastaavia paljon informaatiota  sisältäviä  sanoja on joka kielessä, koska kieli ja kulttuuri ovat erottamattomasti kiinni toisissaan. 
On helppo kuvitella, millaisen tilanteen eteen esimerkiksi hindinkielinen kääntäjä joutuu, jos hänen pitää kääntää suomesta vaikka vain sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin paannejää ja tupailta. 

Parnasson kolumnien lisäksi kirja sisältää Kirjailija-lehdessä, Kääntäjä-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja esseitä ja kolumneja ja laajan Suomennosten saatteeksi -osan, jossa Lindholm taustoittaa joitain isoja proosakäännöstöitään sekä runosuomennoksia ja -englanninnoksia rinnakkain alkutekstiensä kanssa.  

Lindholm on suomentanut pitkän uransa aikana yli sata englanninkielistä teosta ja sen lisäksi myös käännöksiä ruotsista suomeen, tunnetuin Vänrikki Stålin tarinat. Englanninkielestä Lindholm on suomentanut mm. Shakespearea, Daniel Defoe'ta, Emily Brontëa,  Michael Ondaatjea, Ian McEvania, Herman Melvilleä, Mark Twainia, Frank Mc Courtia, David Foster Wallacea ja Thomas Pynchonia. 

Kolumneissa löytyy kiinnostavaa tietoa kääntämisen historiasta. Suomessa syntyi vasta 1960-luvulla itsenäinen kääntäjien ammattikunta, sitä ennen suomennoksia laadittiin päätoimen ohella. 
Lindholm on  ammattikääntäjä ja kirja on hänen 70-vuotisjuhlakirjansa. Se on minusta erittäin kiinnostava ja monipuolinen katsaus hänen työhönsä ja suomentamiseen yleensä. 
Kuvani orvokki on onnittelukukka ja kiitos suomentajalle, jonka taidokkaasti suomentamia kirjoja olen lukenut paljon.

Myös tutkija tietokirjailija Olli Löytty nostaa esiin suomentajien työn kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle, jota parhaillaan luen. Löytty katsoo, että käsitystä kotimaisesta kirjallisuudesta pitää avartaa ja suomalaiseen kirjallisuuteen on aiheellista lukea mukaan myös suomennokset.
Kääntäminen mielletään helposti kopioimiseksi, vaikka jokainen kohdekielellä kirjoitettu sana on kääntäjän kirjoittama, hänen luovan työnsä tulos. Kukaan tuskin voi kiistää suomennosten keskeistä roolia Suomen kirjallisuudessa, mutta niitä ei välttämättä luokitella tuon kirjallisuuden varsinaiseksi osaksi. 

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 

Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena. 

Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi. 
Maailmassa on myös hyvää.

Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 

Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.

Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 

PS 
Nyt vasta - ollaan toukokuussa 2025 - muistin tarkistaa, miten nuo Ocean Vuongin kääntäjille hankalat kohdat on suomennettu. Lainasin kirjan suomenkielisenä. Suomentaja on Tero Valkonen. 
1. Laughter inside slaughter
Tiedän. Ei ole reilua, että nauru on niin lähellä narua. 
2. Äidin nimi Rose ja verbi rise- rose -risen
Vasta sanan lausuttuani ymmärrän, että englannin kielen ruusu on  on myös nousta-verbin imperfekti. Että lausuttuani nimen puhun samalla siitäkin. Lausun sanan kuin se olisi ainoa vastaus kysymykseesi  - kuin nimi olisi myös ääni, josta meidät voi löytää. Missä minä olen? Missä minä olen? Äiti, sinä olet ruusu. Sinä olet noussut.

Suomentamisesta

Tuntematonta olentoa kannattaa lähestyä kauniisti ja avoimin mielin. Ensimmäinen lukukerta, ensi kohtaaminen kirjaolennon kanssa on valtavan tärkeä, sillä jos silloin syntyy molemminpuolinen kiinnostus, uteliaisuus ja innostus, suomennos on jo pitkällä: innostunutta suomentajaa ei hevillä lannisteta.
Näin kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterien suomentaja.
Kun kirjassa kohtaa uusia olentoja, Muggleseja (jästit) ja muita ja tutustuu niihin, ne alkavat vähitellen antautua suomennettaviksi ja saavat suomeksi myös uudet nimet, joskus välittömästi ja joskus vasta puolen vuoden pyörittelyn jälkeen.
Kun englanninkielisessä tekstissä noitakoulun nimi on Hogwarts - warthog on pahkasika -  ja suomeksi sikapahka ei ollenkaan kuulostaisi kolkolta ja vaaralliselta, niin suomentaja helpottuu kun hänen mielensä saa askarrelluksi paikalle nimen Tylypahka, jossa on juuri oikeaa jylhyyttä. 

Käännös on aina uusi luomus. Tärkeintä on saada siihen alkuteoksen henki, ei kirjainta. Kaikilla Kristiina Rikmanin toimittaman vuonna 2005 julkaistun esseeteoksen Suom.huom. kirjoittajilla on sama sanoma: tarkka vastaavuus on unohdettava ja irrottauduttava alkutekstistä, jotta kirjailijan ajatus välittyisi ja syntyisi kunnon suomea. 
Ihan omiaan ei tietenkään sovi sepitellä, mistä kirjassa myös on esimerkkejä.
Daniel Defoen Robinson Crusoeta on suomennettu sekä lyhentäen että runsauttaen, mitä kirjan vuonna 2000 suomentanut Juhani Lindholm selvittelee ja kertoo, millainen hänen oma kääntämisprosessinsa oli. 

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.
Näin ytimekkäästi käännöstyön tiivistää Kersti Juva teoksen aloittavassa esseessään Kotimaani ompi Suomi, jossa hän tarkastelee omaa työtään syklisenä prosessina.
Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa,  jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottavaa, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä. 

Huono käännös on sellainen, josta alkuteos paistaa liikaa läpi. Kääntäjän pitää olla ikään kuin näkymätön, vaikka hän on taiteilija siinä missä kirjailijakin. Kääntäjän työtä tulkitsijana voisi verrata muusikon tai näyttelijän työhön.
 
Kääntäjän pitää tarkkailla, toimiiko esim. joku toisen kulttuurin eläinvertaus sellaisenaan omassa kulttuurissa vai käytetäänkö saman asian vertailussa eri eläintä.
Joskus alkusointu tai muu kaunokirjallinen piirre on tekstissä tärkeä.
Jos englanninkielisessä tekstissä on kuvattu kukkia ja mainitaan "darling daffodils", niin "viehkeät vuokot" saattaa olla parempi käännös kuin sanatarkka "rakkaat narsissit" (oma keksimäni vertaus, ei kirjan kääntäjien).

Erityisen tärkeitä oikeat sanvalinnat ja rytmi on runoutta käännettäessä.

J.D. Salingerin romaanin  The Catcher in the Rye suomentanut Arto Schroderus kirjoittaa kääntäjästä illusionistina, joka luo vaikutelman. 
Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. 

Siepparin ruispellossa on ennen Schroderusta suomentanut Pentti Saarikoski. Hän lokalisoi ja siirsi kirjan täysin omaan aikaansa. Neljäkymmentäluvun amerikkalaisteinin murrosiän haparoinnista tuli 60-luvun hesalaisnuoren sekoilua. Schroderus on uskollisempi alkuperäiselle ja paljon tarkempi.
Saarikoskellahan on myös  selviä käännösvirheitä, koska hän ei osannut englantia kovin hyvin. Silti Saarikosken Siepparia on rakastettu, ja Schroderusta hirvittikin ryhtyä työhön, jossa moni ajatteli hänen kääntävän uusiksi Siepparin eikä suomentavan The Catcher-romaanin. 

Saarikosken virheistä tietoisena luin kerran The Catcherin ja Saarikosken Siepparin rinnakkain vertaillen, ja kyllä siellä oli ihan koululaistasoisia virheitä. Saarikoski tiesi sanalle yhden merkityksen monista, sen yleisimmän, ja käytti sitä, vaikka käännöksestä tuli virheellinen ja hassu. 
 
Uudelleen kääntämisestä tulee mieleen tietyt laimentamiset uuspuritanismin nimissä. Sellaistakin tehdään, mutta tavallisesti uusi käännös on vain parempi kuin vanha. Ajat ja vaatimukset ovat muuttuneet, englanninkielisiä teoksia luetaan paljon myös alkukielellä, kustantamoissa ollaan tarkkoja ja netin ansiosta asioiden tutkiminen on helpompaa kuin ennen. 
Juhani Lindholm teki Robinson Crusoen kääntämisessä kompromissin, säilytti sen historiallisuutta vanhahtavilla sävyillä, mutta muutti lukemisen helpottamiseksi vanhat mitat nykyaikaisiksi. Hän kirjoittaa, ettei tullut mieleenkään sanoa Crusoen villejä alkuperäiskansoiksi.

Jossain tämän kirjan esseistä nostetaan esiin sanan "pathetic" kääntäminen. Sehän on säälittävä, naurettava, kun taas suomen pateettinen on (on ollut) ihan muuta juhlava, mahtipontinen. Englannin kielen merkitys on kuitenkin alkanut hiipiä myös suomeen ja sanaa käytetään nykyään myös surkuteltaessa. No, eihän siinä mitään, kun vain se vanhakin merkitys säilyy. 
Itse pidän siitä, että käännöksessä pyritään säilyttämään ajan kieli, koska se juuri pitää yllä tunnelmaa. Lukijalla pitää olla sen verran viitseliäisyyttä, että hän ottaa selvää sanoista, joita ei ymmärrä. 

Puolasta ja englannista suomentava Tapani Kärkkäinen, joka on kääntänyt mm Olga Tokarczukia ja Wislawa Szymborskaa, varoittaa suomentamasta teoksia toisen kielen, usein englannin, käännöksestä. Tutkiessaan puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä hän on huomannut, että anglosaksiseen käännöstraditioon kuuluu yksinkertaistaa toisten kulttuurien kummallisuuksia, niin ettei keskivertolukija joutuisi hämmennyksiin. Näin englanninkieliseen käännöskirjaan syntyy kaventuneita merkityksiä ja vääriä sävyjä. Jos suomennos tehdään tällaisen käännöksen pohjalta, niin lopputulos saattaa olla todella paljon huonompi kuin alkuperäisestä suomennettaessa. 
Tässä kohtaa huokaan syvään koulujen kieltenopetuksen nykytilanteelle! Meillähän ei opeteta enää paljon muuta kuin englantia. 
 
Monista kielistä sarjakuvatekstejä kääntänyt Saara Hyyppä kertoo esseessään tämän genren kääntämisen solmukohdista ja erityisesti karnevalistisista Aku Ankka -käännöksistä, joita suomennetaan verbaalisesti askarrellen ja vaikka Kalevalaa lainaten. Hyyppä kutsuu näitä ankkakielisiä suomennoksia muunnelmiksi.  

Kääntäjän on osattava hyvin sekä kieli josta kääntää että oma äidinkielensä jolle kääntää. Sen lisäksi hän tarvitsee tietoa siitä aihepiiristä, kulttuurista ja aikakaudesta jota suomennettava teos käsittelee.
Jos joku kuvittelee kääntäjän selviävän sanakirjan avulla, niin hänen pitäisi lukea Marja-Leena Jaakkolan kuvaus kaksikerroksisen työpöytänsä ja kattoon yltävän seinähyllyn sisällöstä hänen kääntäessään venäläisen kirjallisuuden ensimmäistä tunnettua teosta Nestorin kronikkaa vuodelta 1095. Lähdemateriaalin lista on lähes sivun mittainen.

Edellä mainittujen kääntäjien lisäksi Kristiina Rikman on sisällyttänyt tähän  tasokkaaseen esseeteokseen kirjoituksia seuraavilta: Kai Nieminen (kirjailija ja kääntäjä, arvostettu erityisesti japanilaisen kirjallisuuden suomentajana), Oili Suominen (Günter Grass), Liisa Ryömä (Märta Tikkanen, Monika Fagerholm), Anna-Maija Viitanen (Gaétan Soucy, Albert Cohen), Tuula Kojo (Orhan Pamuk) ja Leevi Lehto (runoilija ja suomentaja, suomentanut James Joycen romaanin Ulysses, joka oli vielä kesken Suom.huom. julkaisemisen aikaan ja josta on aiempi Saarikosken suomennos Odysseus).
Kristiina Rikman on itsekin kääntäjä. Hän on kääntänyt paljon amerikkalaista kirjallisuutta, mm John Irvingin, Philip Rothin, Saul Bellowin ja Alice Munron teoksia.
Lopussa on esseitä kirjoittaneiden lyhyt esittely.

Olen tähänkin asti kunnioittanut kääntäjien työtä, mutta tuntuu siltä, että nyt alan katsoa käännöskirjoista ensimmäiseksi suomentajan nimen. 

Günter Grassia suomentanut Oili Suominen kehuu Grassin yhteistyöhalukkuutta kääntäjiensä kanssa. Grass onkin kutsunut kääntäjiä parhaiksi lukijoikseen:"Die Übersetzer sind meine besten Leser."