Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki, 24 tarinaa Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu. 

Tutustuin Prinsessa Pikkiriikkiin Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa, jonka kävin katsomassa 7-vuotiaan pojantyttären kanssa keväällä. Ihastuimme molemmat. Elokuvassa uppoudutaan maailmaan sellaisena kuin lapsi sen kokee, ja siinä on kivoja silmäniskuja aikuisellekin. 
Nyt olen lukenut varovasti käännellen tämän joulukalenterikirjan, koska annan sen lahjaksi sopivasti juuri ennen joulukuuta. Huomaan, että elokuvassa toistui lapsen maailma juuri kuten se on Lampelan teksteissäkin. Lampela onkin elokuvan toinen käsikirjoittajista, toinen on Tuuli Kanervankallio.

Kirja on Lampelan yhdestoista Pikkiriikki-sarjan teos. Tekstit ovat parin kolmen sivun mittaisia, lukemaan oppinut voi niitä vähän harjaannuttuaan lukea itsekin. 
 
Jo tarinoiden nimet ovat viehättäviä, sisällöstä puhumattakaan: Luku 3, jossa pohditaan, tykkäävätkö tontut uida loskassa vaiko eivät, Luku 6, jossa eletään demokratiassa ja tapahtuu ihmeellinen ihme!, Luku 11, jossa Pikkiriikki haluaisi olla kimalteleva enkeli, mutta onkin puolikas aasi (voi raukkaa).
Miettikää mikä tragedia, jos on pieni ja kultahörsylit päässä innokkaana menossa lavalle esittämään enkeliä, ja päiväkodin täti määrääkin aasin pyllyksi, koska siihen tehtävään roolitettu Bruno on sairastunut ja enkeleitä on liikaakin! Isä ja äiti ovat jo yleisön joukossa ja täti näyttää suurelta ja pelottavalta. Pikkiriikki ei voi kuin suostua ja luopua kimalluksestaan. Mikä suru, pikkutytöthän ovat tietyssä ikävaiheessa valtavan innostuneita esittämään prinsessa-, keiju- ja enkelirooleja näytelmissä ja baletissa. 
Tarinoiden myötä kertomukseen joulun odotuksesta on upotettu myös kasvutarina. 
Kauniisti toteutetun kirjan lopussa on tyhjiä jouluaihein koristeltuja sivuja lapsen omien joulumuistojen kirjoittamista varten. 

Kun omat pojat olivat pikkuisia, minulla oli yhteen aikaan tapana lukea heille aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä. Meillä alkoi työt vasta yhdeksältä ja sekä hoitopaikka että työpaikka olivat lähellä, joten tähän lukutuokioon oli aikaa.

Mietin, eikö aikuisillekin voisi olla 24 tarinan joulunaluskirjoja. Niitä onkin eri kustantamoilla monenlaisia, ja voihan sellaisena käyttää mitä tahansa teosta, jossa on sopivan lyhyet, hyväntahtoiset tarinat.
Päivän aloitus tai lopetus kaunokirjallisuuttta lukemalla saattaa olla parempi valinta kuin sotauutisten kuuntelu.
 

Joulukalenterikirjoiksi kiireiselle aikuiselle sopivat esim. Petri Tammisen lyhytproosakirjat Muistelmat, Suomen historia ja Se sano, Sinikka Nopolan lehtikolumneista toimitetut kirjat Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, Topatut alamaiset, Onko teillä tämmöistä? ja muut, samoin Anna-Leena Härkösen pakinakirjat mm. Takana puhumisen taito ja Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Ronskimman huumorin ystävälle suosittelen Rosa Liksomin mininovelleja kokoelmista Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti ja Tyhjän tien paratiisit.

 

Vesa Sisättö on koonnut kirjaansa 104 kuuluisaa möläytystä hauskoja möläyttelyjä meiltä ja maailmalta.
Hän siteeraa aluksi tietyn henkilön suusta päässeen sammakon sekä tapahtuma-ajankohdan päivämäärän, mikäli se on tiedossa ja kertoo sitten tilanteen ja sille taustaa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kaamosaamun kahvihetkeen tai yöpöytäkirjaksi.
Niitä on otsikon lupaamat 104, joten riittävät pitkälle uuden vuoden puolelle. 

Kirjaa kootessa Sisättö oli huomannut, että monet vanhemmista möläytyksistä on liitetty väärien henkilöiden suuhun ja moni on myös hioutunut alkuperäistä napakammaksi. 
Möläyttelijöissä on vallanpitäjiä, urheilijoita, taiteilijoita ja joitain taviksia jotka ovat olleet möläytyksensä ansiosta hetken kuuluisuuksia. 

Valinnassa Sisättö on käyttänyt sellaista periaatetta, että rasistiset mölinät eivät ansaitse toistoa. Tämäkin valinta, hyväntahtoisuus, puoltaa sitä, että nostan tämän kirjan aikuisten joulukalenterikirjaksi.

Mieleeni jäi erityisesti edesmennen prinssi Philipin vitsikkäät lohkaisut, olisivatko jopa harkittuja etiketin rikkomisia. Rakastavana aviomiehenä prinssi halusi huvittaa ankaran käyttäytymiskoodin puristuksessa toimivaa vaimoaan kuningatar Elisabetia ja rentouttaa virallisia tilanteita.  

Kun kuninkaallinen seurue kiersi Britanniaa kuningattaren 60 vuotta kestäneen valtakauden kunniaksi, Philip äkkäsi fanien joukossa kolean sään vuoksi foliohuopaan käärityn pikkuisen 90-vuotiaan rouvan, jonka olemus toi hänelle mieleen uunivalmiin broilerin, kumartui kättelemään rouvaa ja lohkaisi: "Aikovatko ne pistää sinut uuniin seuraavaksi?"  

Kaamos kumoon lukemalla - ja luovilla möläytyksillä! 

Tänä päivänä liput ovat liehuneet YK:n lasten oikeuksien päivän kunniaksi.
Prinsessa Pikkiriikin kanssa toivon kaikille lapsille onnellista lapsuutta! 

  

Petri Tamminen, Se sano

Petri Tammisen romaanin Se sano -sisälehdellä on lisäotsikko Unohtumattomat lausahdukset. Tamminen on koonnut lausahduksia ihmisiltä kirjaansa varten järjestämällään keruulla ja haastatteluilla. Kukin lainattu lause on aito ja alkuperäinen, mutta tarina sen ympärillä on Tammisen lakonista tyyliä. 

Ensi lukemalla minulle jäi kirjasta jotenkin pettynyt olo, tässäkö kaikki, nämä pienet jutut vain, mutta sitten luin kirjan uudelleen ja se avautui minulle lämpimänä yhteisöllisenä kuvana ihmisistä, joita on satutettu ja rohkaistu, moniäänisenä muistelmateoksena vanhasta Suomesta. Tuli mieleen lavatanssit Lauantain toivotut ja lämpiävien saunojen tuoksu, nuoriso tapaamassa toisiaan maitolavojen kupeessa.
Jokainen tarina jättää miettimään, mitä muuta tämän ihmisen elämässä on ja olenko itse kokenut mitään vastaavaa. Seuraava tarina on aivan erilainen, ja kirjan lukeminen alkaa tuntuu samalta kuin katsoisi dokumenttia suomalaisten elämästä.  

Muistelijat ovat enimmäkseen vanhempaa väkeä ja muistot ajalta jolloin kehu oli harvinaisuus ja negatiivinen arvostelu sanottiin suoraan, koska tiedettiin, että maailma on kova ja on paras karaistua ajoissa ja olla ylpistymättä. 

                          Palapeili

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi.
    Isä katseli minua palapeilin kautta.
    Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa
pian kattella hoikempaa.
    Peilin kautta saatana sanoi.

Usein mieleen kaihertamaan jäänyt lause on kuultu lapsena vanhemman tai opettajan suusta ja aikuisena aviopuolisolta. Tämä on ymmärrettävää, koska ne ihmissuhteet, joissa eletään yhdessä arkea, väsytään ja kyllästytään, saavat puhumaan varomattomammin kuin etäisemmissä ihmissuhteissa. 
Meillä on varmaan kaikilla omat unohtumattomat lausahduksemme, sekä toisten meille lausumat lannistukset ja kohotukset että omat toisille lausumamme.

Yksi erityisen ihana tarina Tammisen kirjassa on nimeltään Uuteen elämään. Siinä kummitäti sanoo huonossa seurustelusuhteessa kärvistelevälle tärkeät sanat: "Sinä ansaitset parempaa."

Monet kuvatut tilanteet ovat traagisuudestaan huolimatta myös koomisia.
Täti neuvoo kokeista kymppejä napsivaa tyttöä pitämään kynttiläänsä vakan alla ja vastaamaan koulutodistuksesta kyseleville, että keskinkertainen. Niin kuului tehdä vaikka kaikki kylässä tiesivät, miten kunkin perheen lapset pärjäsivät koulussa.
Tilastomatematiikan tohtori ei pysty pitämään alustustaan kansainvälisessä konferenssissa, koska koulussa on sanottu, ettei hänellä ole päässä muuta kuin permanentti. Hän ei myöskään laula, koska muistaa alakoulun opettajan huomautuksen: "Jos Marja-Liisa laulaisi vähän hiljempaa niin muut pysyisivät äänessä."

Nämä koomiset tarinat ja niiden minimalistinen kerrontatyyli nostavat mieleeni Sinikka Nopolan tyylin ja hahmot. Nopolan Äiten neuvot Likalle ovat yhtä tylyjä kuin Tammisen erään kertojan mummon tokaisu täysillä Sibeliuksen Ristilukkia laulavalle lapsukaiselle: "Sinähän laulat kuin ammuvainaa."

Toinen kirjailija, jonka Tammisen Se sano -proosa tuo mieleeni on runoilija Heli Laaksonen. Laaksonen on muistellut, miten hänelle paras paikka lapsena oli mummun peiton alla tämän lämmössä ja pierunhajuissa. Tammisen eräässä tarinassa pappa, vanha sodankäynyt mies, jolla lapsikin huomasi mielialojen vaihtelun ankaruudesta leppoisuuteen, on välistä täynnä elämäniloa ja onnea ja lapselle hyvä esikuva. 
   On se lysti ku saa ellää!

    Kun pääsi papan kainaloon heinänteon kahvitauolla
tai talvella saunan jälkeen piisitulen lämmössä, oli
helppoa olla samaa mieltä. 
     
Niin, ne omat unohtumattomat... koulumuistoja tulee mieleen minullakin.
Keskikoulun englanninopettajan kauniilla käsialalla vihkooni kirjoittama: "Erinomainen vihko, Marjatta". Se kannusti enemmän kuin hyvät arvosanat. Vihko on minulla vieläkin tallella.
Lannistavinta lausahdusta en halua muistella, koska olen kauan sitten tajunnut, että se oli sanottu stressaantuneena vaikeassa elämäntilanteessa ja olen varma, että sanoja on sitä katunut.  
Eräs erittäin hieno unohtumaton lause on oppilailta pitkän taistelun jälkeen saamani tunnustus:"Siä ootkii kiva." Sain tämän eräältä vaikealta ryhmältä, joka oli alusta asti minua vastaan, häiriköi tunneilla ja teki minut epätoivoiseksi. Ymmärsin levottomuuden johtuvan siitä, että heillä opettajat olivat vaihtuneet jatkuvasti ja he eivät enää jaksaneet enempää muutoksia. Kotonakin asiat olivat monella huonosti. No, lopulta he tottuivat minun opetustyyliini. Erään tunnin jälkeen sain nipun kirjallista palautetta  anteeksipyyntöineen. Tuon siteeraamani lauseen jäljessä oli vielä nöyrä jatko:"Myö oltii yksii kusipäit - anteeks."
 
Me naiset -lehden Olennaiset-palstalla on lyhyt juttu Tammisesta ja hänen uudesta kirjastaan. Tammiselta kysytään, mistä lauseesta hän haluaisi itse tulla muistetuksi. Hän valitsee seuraavan: "Ei se ole niin justiinsa." 
Samanlainen armollinen jälkimaku jää myös kirjasta Se sano.  

Sinikka Nopola, Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla (2001)

Kannen suunnittelu: Markus Majaluoma ja Hieronymus Bosch

Mitä tulee Sinikka Nopolasta mieleen? Useimmilla nousee ensimmäiseksi mieleen hykerryttävän hauska kolmikko, Eila, Rampe ja Likka sekä Sinikan yhdessä sisarensa Tiina Nopolan kanssa kirjoittamat lastenromaanisarjat Heinähattu ja Vilttitossu ja Risto Räppääjä. 

Minä ihastuin Sinikka Nopolan tyyliin todella lukiessani hänen kirjoituksiaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. Leikkasin niitä talteen ja luin yhä uudelleen, koska ne olivat niin hauskoja. Onneksi Nopola kokosi ja muokkasi näitä kirjoituksiaan myöhemmin kirjoiksi. Topatut alamaiset ilmestyi 1991, Taivaallinen kassi ja muita esineitä 1997, tämä nyt taas kerran uudelleen lukemani Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla vuonna 2001 ja Miksi emme totu pystyasentoon vuonna 2007. 

Nopola aloitti kirjailijan uransa novellikokoelmalla Teepussit 1987, ja vuonna 1991 hän toimitti kahdenkymmennen naiskirjailijan äitiyttä käsittelevistä esseistä kirjan Äiti tuu ikkunaan. Kirjoittajista on jäänyt mieleeni ainakin Veronica Pimenoff ja Heidi Köngäs. Tämä kirja löytyy hyllystäni ja houkuttelee kovasti uusintalukemiseen. 
Monipuolinen kirjailija on myös kirjoittanut kuunnelmia, näytelmiä, laulutekstejä sekä tv-draamaa ja ollut mukana kirjojensa elokuvaksi saattamisessa.

Kevätsukkahousuja ostamassa on epävarma, kömpelö, kovasti Likkaa muistuttava minä-hahmo, joka vaivaa päätään paljon sillä, mitä ympäristö hänestä ajattelee ja osaako hän olla, kuten kuuluu. 
Kirjoittaja katselee tätä naisihmistä lempeällä ironialla. Suomalaisuus ja varsinkin länsisuomalaisuus on kuvattu niin hersyvästi ettei kellään. 

Minulla on omat lakanat -kirjoituksessa kerrotaan, että siinä missä itäsuomalainen viihtyy pitkiä aikoja kyläilemässä toisen kodissa länsisuomalainen pitää selkeistä hotelleista, koska hätääntyy toisen kodissa kuvitellen, että isäntäväki luulee hänen yrittävän käyttää heitä hyväkseen. Hän tuo ehdottomasti aina yökylään mukanaan omat paperilakanat. Kauheinta mitä voi kuvitella, on olla toisille vaivaksi.

Ankarimmat länsisuomalaiset viihtyvät sairaaloissa vielä paremmin kuin hotelleissa.
   Jouduin 12-vuotiaana pariksi viikoksi Pyynikin kuumesairaalaan.
   Nuori hämäläistyttö mieltyi sairaalan kuriin: aikainen herätys, yksinkertaiset mauttomat ruuat, ankara hoitaja, joka pakotti juomaan maitoa, kova pielus, kirjastokärryn hiljainen kirskahdus.
   Hämäläistyttö oli kiitollinen sairaanhoitajan kehuista:"Tämä tyttö ei kääntelehdi nukkuessaan. On sileät lakanat."

Hämäläinen ei parane kömpelyydestään vielä eläkkeelläkään. Hän lukee kymenlaaksolaismiehen suosituksen tanssista mukavana harrastuksena, ja heti alkaa epäily. 
Olisi varmasti piristävää tanssia, mutta pitäisikö minun painautua tanssilattialla outoa ihmistä vasten? Mitä puhuisin hänelle? Kysyisinkö niin kuin nuorena: "Montako lypsävää teillä on?"

Kokoelmassa on peräti 41 kirjoitusta. Niitä voi kutsua pienoisnovelleiksi tai pakinoiksi. Kirjoittaja itse puhuu loppusanoissaan vain teksteistä.

Osa teksteistä enteilee tulevaa maanläheistä Eila ja Rampe -pakinointia, mutta suurin osa on muunlaisia. Osa leikittelee kielellä ja osa on filosofisia.

Eräässä kirjoituksessa makustellaan muotisanoja elikkä ja nimenomaan. Pieni, vaatimaton yksinhuoltajaäiti Eli on saanut tyttärekseen komean Elikkän, joka menee kaikkien hämmästykseksi naimisiin Tokin kanssa.
   Eikö Toki olekaan passé, kyseltiin. Onko Tokissa sittenkin jotakin? 
   Elikkä otti urallaan jämähtänen Tokin, jotta saa itse loistaa, kuiskuteltiin.          Elikkän fiksuus tulee nyt todella esiin, kun Toki kulkee sen kannoilla,                sanottiin.
Niinhän siinä pian käy, että Elikkä jättää Tokin ja valitsee uudeksi miehekseen karismaattisen pintaliitäjän, nimeltään Nimenomaan. Mahtaa Elikkä myös hieman katua, kun kuulee Tokinkin löytäneen uuden rakkauden, Nääs-nimisen, joka on reilu ja lupsakka ihminen.
   Kun Toki ja Nääs tulivat Elikkää ja Nimenomaan-puolisoa vastaan,     Nimenomaan ehdotti, että he menisivät toiselle puolelle katua.
   "Elikkä emme ole tuntevinaan?"
   "Nimenomaan."

Nopolan mukavissa, omiin tapoihinsa jämähtäneissä ihmisissä on paljon samaa kuin Kyrön Mielensäpahoittajassa. He arvostavat kohtuullisuutta, soveliaisuutta ja rauhallisuutta. Turha koohotus ei ole mistään kotoisin! 
Mitä jos Nopola ja Kyrö ryhtyisivät yhteistyöhön ja saattaisivat Rampen ja Mielensäpahoittajan yhteen kahvipöytään, tavallista kahvia juomaan tietty. Ei mitään latteja. 

Kirjoitusten nimet ovat lukemaan houkuttavia: Kyntäjäsuvun jälkeläinen ryömii Helsingissä, Miten aikuisten kanssa puhutaan, Iso pää ei tule takaisin, Eheän elämän aattona, Syntisen naisen aamu, Synnittömän naisen aamu...

Ai, mitenkö aikuisten kanssa puhutaan? 

Kun tapaa lapsia, tietää heti, mistä puhuu. Miten maapallo on syntynyt, mitä on ilma, mitä on vesi, miksi elämme, miksi avaruus laajenee, onko Jumala?
   Aikuisten kanssa joudumme laskemaan filosofista rimaa alemmas. Puhumme siitä, voiko tietokoneen näppäimistöä pyyhiä märällä rätillä, pitääkö kaikki räsymatot pesettää laakapesussa ...
  
Kirjan kolmannen osan (kirjoitukset on jaettu neljään  osaan) otsikko kuuluu "älä herrajjumala vaivaa ihmisiä". Anteeksi Lukijat jos vaivasin teitä tylsällä kirjoituksella. Se ei ole sitten Nopolan vika, vaan minun tiivistämistaidon puutteeni.

Ja vielä tervehdin teitä kuvalla syyssukkahousuistani. Kevään kirkkauteen käyvät mustatkin, mutta näin pimeänä aikana me tarvitsemme kukkia ja kultaa!

Nopolan postmoderni likka ja suorasuu äiti

Sinikka Nopola, Likka, äite ja rouva Obama (2013)

Eila, Rampe ja likka ovat seikkailleet jo useassa Nopolan kirjassa. Tässä viimeisimmässä, episodiromaanissa, likka jatkaa seurusteluaan sosiologi Pirkan kanssa, tulee raskaaksi ja synnyttää Elviran.

    Kun  tulin raskaaksi, äiti sanoi:"Se, mikä sieltä syntyy, ei ole sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.
     Äiti oli tietämättään havainnollistanut modernin ja postmodernin ihmisen eron. Minun sukupolveni on vaikea tottua äitiyteen, koska me kaipaamme vaihtelua. En voi millään ymmärtää, että elämä koostuu toistoista, että minun pitää laittaa perheelle ruokaa joka päivä. Koska se loppuu?

Likan ja äidin suhde on romaanin parhainta antia. Äiti on jalat maassa kulkeva, omanarvontuntoinen käytännön ihminen. Hän näkee tyttärensä, "vilosofian kandidaatin", haihattelijana ja haaveilijana.

Perheenjäsenten erot näkyvät kaikessa koomisuudessaan, kun perhe ”keskustelee” automatkalla isän kotiseudulla Mouhijärven Häijäällä. Eilan jutellessa vuolaasti arkiasioista ja Rampen vastaillessa "jaa" kahdeksanvuotias likka kohottautuu takapenkiltä Saima Harmaja -runokirjansa äärestä kysymään: Mitä tarkottaa "lumoissa poven liekin loistavan, soaistu, valon varjoon sekoitan"?

Isä Rampe on maailman hidaspuheisin hämäläinen, Eilan laskujen mukaan "suvella noin kuuskymmentä sanaa viikossa". Kun tytär ei pääse joulunäytelmässä kunnon rooleihin vaan saa tehtäväkseen kantaa rekvisiittaa, niin Eilan mielestä hän tulee isäänsä:"Sieltä se keeni tulee".

Eilan suorapuheisuus nostaa mieleeni toisen länsisuomalaista elämää kuvanneen kirjailijan Tuula-Liina Variksen henkilöhahmot, jotka elämäkerrallisessa kirjassa "Maan päällä paikka yksi on" toistelevat "kyllä totuuren aina sanoo saa". Tämä tylytystyyli tulee hykerryttävästi esiin, kun likka kertoo äidilleen seurustelusuhteeseensa tulleesta kuprusta, jonka syynä on se, että hän ei voi sietää sulhasensa Pirkan epä-älyllistä Santanan kuuntelua.

- Tartteeko kaiken olla älyllistä?
- Tarttee.
- Jos sää oot noin kronkeli, niin sun on sitten parasta olla yksin. Sun kannattaa hyvissä ajoin varata asunto senioritalosta.
- Enhän mää oo vielä neljäääkymmentäkään.
- Niihin pääsee jo 55-vuotiaana. Se on ihan viksu vaihtoehto niille, joita odottaa yksinäinen vanhuus.

Tyly puhe ei tarkoita sitä, ettei Eila arvostaisi tytärtään. Hän näkee likassa hieman Armi Kuuselaa.

Armin vaalea kauneus puhkes täydelliseen kukkaan Miss Universum -tittelin jälkeen. Joskus kun likkaa vilkasee nopeesti, hänen olemuksessaan voi havaita häivähdyksen samaa. Siihen yhdistyy myös sisäinen kauneus, niin kuin Armilla. Kai se on loppujen lopuks multa perittyä.

Rouva Obama tulee mukaan siten, että Eilan mielestä likka sopisi hyvin presidentin puolisoksi.

- Jos mää oon ny ihan rehellinen, niin mää oon nähny sut aina presidentin puolisona: sää oot sillai hillitty ja pohjimmiltas kuitenkin aika viksu, että sää sopisit edustustehtäviin. Maan äidiks.

Näitä suuria ajatuksiaan Eila ei kuitenkaan tuo usein esiin, koska hänen mielestään likkaa, kuten myös Rampea, on vähän kovisteltava etteivät nämä ylpistyisi.

Joskus löytää sukulaissieluja lukemastaan tai katsomastaan. Minä näen Eilassa ja likassa vanhan amerikkalaisen Tyttökullat -sarjan (The Golden Girls) kipakan, pienen mummelin Sophia Petrillon ja hänen kolhon tyttärensä, sijaisopettaja Dorothy Zbornakin. Sophiankin rakkaus on pisteliästä, mutta ehdotonta.

------------------------------------------------------
Lisäys seuraavana päivänä

Kun ei kukaan ole vielä ehtinyt kommentoida, niin teenpäs pienen lisäyksen. Minua askarruttaa Eilan kasvatusmetodi. Itse en uskaltaisi tuolla tavalla "kovistella". Kysynkin siis, mitä mieltä olet Eilan tyylistä. Nykyään on kyseenlaistettu  liian pehmoa kasvatusta. Olisiko Eilan tyyli sitten oikea ja omiaan koulimaan lasta pahaa maailmaa vastaan?

Kysymyksen tueksi vielä pieni episodi psykologilla, jonne likka postmodernina ihmisenä on mennyt puhumaan vaikeuksistaan ja ottaa esille äitisuhteensa.

- Mää oon koonnu äitini määritelmät itsestäni. Hänen mukaansa olen kronkeli, epänormaali, syrjään vetäytyvä, koppulakoura, unelias tyyppi, epävarma, poikkeava, koheli, prehjuhousu, pöhkö, epämääräisten ruokien kuten itujen ystävä, herkkähipiäinen, teatraalinen, närkkinokkainen, poissaoleva, ei kodin ihminen, jatkuvasti häiriintymäisillään, sellainen jolle jää luu käteen sekä selvästi psykiatrin tarpeessa.

Ja mitä psykologi? Innostuu, kehuu Eilan värikästä kieltä ja sitä, että tämä on pistänyt riman korkealle ja kehuu vain äärimmäisissä tilanteissa, kun tietää likan tarvitsevan kannustusta.