Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.
Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta.
Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen.
Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.
Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.
Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.
Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.
Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden.
Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski,
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon."
Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.
Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin.
Rakastan viimeistä runoa "Kynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään.
Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta,
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta.
- Mitä en koskaan oppinut
PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.
22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.
Krohnin kirjat eivät pysy minulla ilmeisesti kovin hyvin muistissa. Olen lukenut Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia sekä Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. En ehkä sitten oikein ymmärtänyt niitä, kun ei ole jäänyt oivalluksia. Kummastakin olen kyllä aikoinaan blogannut ja se yleensä auttaa muistijälkien pysymisessä.
VastaaPoistaNoita mainitsemiasi en ole lukenut. Kauan sitten olen lukenut "Umbran" (tekisi mieli lukea uudestaan) ja novellikokoelman "3 sokeaa miestä ja 1 näkevä", jossa on paljon meidän aikamme kysymyksiä, vaikka kirja onkin parikymmentä vuotta vanha: tietokoneiden rooli, kaunokirjallisuuden marginalisoituminen ja kirjailijan ja lukijan vuorovaikutuksen pohdinta. Aloin selailla tätä kirjaa ja osun kaiken aikaa kiinnostaviin kohtiin.
PoistaKiehtovat kuvat ja kerronta. 💙💚 Tarkka lukeminen vaatii hyvän sanavaraston, maailman ja historian tuntemuksen, mutta voi sen lukea muutenkin 🙂 Oitis tuli mieleen monet sadut joita luin lapsena ja kirjoissa ihmettelemäni uudet sanat ja niiden vetovoimainen viehätys. Ihailuni kirjailijalle joka osaa kuvittaakin ja jakaa viisautta lukijoilleen.
VastaaPoistaKyllä, juuri nuo fiksuus, monipuolinen kieli ja kerroksisuus ovat Krohnin teosten ansio. Niitä voi lukea pelkkinä juonikertomuksina, filosofisempia ulottuvuuksia etsien ja kirjallisia viittauksia tarkastellen ja myös värikkäästä kielestä ja kerronnan rytmistä nauttien.
PoistaUnohdin tuossa kirjoituksessani mainita huumorin. Kun rouva kovistelee harakkaa ja tämä alkaa tiputella esineitä, Krohn kertoo tilanteesta näin:
Huh! Kolahti kalloonsa sormus ja kastikekauha.
Tuli kuhmu ja migreeni, meni myös mielenrauha,
Mutta heräsi omatunto ja suutaan soitti.
Se kenraalitarta menneistä synneistä moitti.
Kiitos Leena Krohnin esille tuomisesta. En ole aikoihin lukenut hänen kirjojaan eikä minulla ole lähellä lapsenlapsenlapsia, joille voisin tarjota Luudan kaltaista merkkiteosta yhdessä pohdittavaksi. Mutta lähetänpä viitseliäille äideille juttusi linkkinä ja suosituksena👍👋
VastaaPoistaKiva kun teet niin!
PoistaKävin lukemassa vanhoja kirjoituksiani Krohnin kirjoista. Ne eivät kaikki niin kummoisia ole, mutta muistin sen tunnelman, mikä joka kerta jää, kun on lukenut jotain häneltä. Tulee jotenkin ylevämpi olo ja ikään kuin virkistyy nauttimaan elämästä enemmän. Niinpä päätinkin, että Leena Krohn olkoon kotimainen mielikirjailijani.
Mielikirjailijoista kysyttäessä olen aina maininnut J. M. Coetzeen ja Toni Morrisonin, mutta en ole osannut päättää, kuka suomalainen kuuluisi joukkoon. (Nämä erilaiset mieliasioksi valitsemisethan ovat vain päättämisestä kiinni, tarjontaa on paljon, eikä kaikkea ehdi kokea.)
Tainaron näköjään puuttuu listasta. Olen lukenut sen kaksi kertaa ja katsonut myös siitä tehdyn näytelmän. Kannattaa lukea. Oikein hykerryttävä on kirja!
VastaaPoistaJoo, se minun pitää ehdottomasti lukea. Minua kiinnostavat myös Krohnin varahaisimmat teokset, kuten yleensäkin kirjailijoiden esikoiset, joista näkee innostuksen ja mistä kaikki sai alkunsa.
Poista