"Loistavia urotekoja" ja muuta luettua

Minulla oli ilmeisesti kännykkäkamerani linssi niin tomuinen matkalla, että kirjakuvani, joita oikein suunnittelin, ovat aivan utuisia. 
Näyttää siltä, että eivät ne kotonakaan onnistu, jos on useampi eripaksuinen kirja samassa kuvassa.
No, kuvaan siis vain sen kirjan, josta tuli suosikkini ja kerron muista ilman kuvia.

No jaa, eivät nuo kannen tekstit näy tässäkään kuvassa. Pitäisi kuvata hyvällä kameralla ja jalustalla. 
 
Ylhäällä kannessa Shuggie Bain -romaanin kirjoittanut Douglas Stuart kuvaa Ferdia Lennonin teosta Glorious Exploits (2024) rohkeaksi ja yllättäväksi. Hän oli koukuttunut jo ensimmäisellä sivulla.
Alaosassa kantta Yellowfacen kirjoittaja Rebecca F. Kuang käyttää adjektiiveja hauska, liikuttava ja syvällinen.

Minusta tässä romaanissa on harvinaisen hersyvää huumoria, välillä aivan Monty Python -meininkiä. 

Suurin osa kirjan tarinasta tapahtuu Sisilian Syrakusassa vuonna 412 eaa ja lyhyt loppuluku Ateenassa vuonna 408 eaa. Ateenalaiset valloittajat on kukistettu ja suljettu vanhaan louhokseen. Kostonhimoiset paikalliset käyvät mukiloimassa vankeja, jotka kärsivät kuivumisesta ja nälästä.
Työttömät kaverukset Lampo ja Gelon ovat myös kiinnostuneita vangeista, mutta toisesta syystä. Lukutaitoinen Gelon rakastaa teatteria, erityisesti kreikkalaista tragediaa ja vankien joukossahan saattaa olla teatteriväkeä. Lampo, jolla on sydämen sivistystä, on kiinnostunut ihmisistä ja koittaa täyttää päivänsä keksimällä keinoja rikastua. Ruukkutehdas, jossa nuoret miehet olivat töissä, on joutunut lopettamaan.

Gelon's mad for Euripides. It's the main reason he comes. I think he would've been almost happy for the Athenians to have won if it meant Euripides would've popped over and put on some plays. He once spent a month's wages to pay an old actor to recite scenes while we shaped pots. 

(Gelon on hulluna Euripideehen. Siks se tänne haluu tulla. Se olis varmaan tykännyt että ateenalaiset olis voittaneet ja Euripides olis piipahtanut tänne esittämään muutaman näytelmän. Kerran Gelon kulutti kuukauden tienestinsä siihen että palkkasi vanha näyttelijän lausumaan kohtauksia näytelmistä meidän muovaillessa ruukkuja.)

Eipä aikaakaan, kun kovasti irlantilaisia pubiveijareita muistuttavat karkeapuheiset miehet ovat lahjoneet vartijan ja päässeet kaivokseen järjestämään castingeja. He löytävät näyttelijöitä, jotka muistavat vuorosanansa ulkoa ja ovat enemmän kuin halukkaita näyttelemään, jos saavat juustoa ja leipää. Ravita heitä pitääkin, koska he eivät nykykunnossaan jaksa näytellä.
Kekseliäät nuorukaiset löytävät myös rikkaan kulttuuria rakastan ulkomaisen laivanvarustajan, joka ryhtyy tuottajaksi. Lampon äidin ystävä, taiteelle omistautunut teatteripukukuliikkeen omistaja, lupaa tehdä naamarit ja puvut. Antiikin aikaan kasvoja ei näytetty, vaan näyttelijä puvustettiin tuntemattomaksi. Katulapsiporukka pääsee avustajiksi. 
Esitettäväksi valitaan Euripideen näytelmä Medeia ja myöhemmin kunnianhimon lisääntyessä aivan uusi, Troijan naiset, kaksi näytelmää peräkkäin.   
 
'Directors.'
'What?'
'Me and you. We're going to be directors.'
He passes a wineskin. I take a swig.
'We are?'
'Aye.'

'What do they do?'
'They direct...' he hiccups. 'We're going to do Medea in the quarry. But not just bits and pieces. We're going to do the whole play. Full production with chorus, masks and shit.'
'Oh.'
A low moaning beside me. Gelon's crying.
('Ohjaajia.'

'Mitä?'

'Sä ja mä, Me ruvetaan ohjaajiks.'
Se ojentaa mulle viinileilin. Mä ota siemauksen.
'Ruvetaan vai?'
'Jep.'
'Mitä ne tekee?'
'Ne ohjaa...' se nikottelee. 'Me tehdään Medeia louhoksella. Eikä vaan kohtia sieltä täältä. Me tehdään koko näytelmä. Koko produktio, kuorot, maskit ja v----u kaikki.'

'Ohho.'
Vierestäni kuuluu matalaa huokailua. Gelon poraa.)

Lampon ja Gelonin tarina kertoo ystävyydestä, sodanvastaisuudesta, sisukkuudesta, yhteiskuntaluokista, taiteen arvostamisesta, elämän arvaamattomuudesta ja rakkaudestakin.
Lampo rakastuu orjatyttöön, Lyraan, mutta onnistuuko hän ostamaan tämän itselleen? 
Tytön isä on yksi antiikin ajan tiedemiehiä, joka tajusi jo silloin tärkeimmät asiat avaruudesta.

Kirja kertoo myös siitä, miten ihmiset ovat samanlaisia ajasta toiseen, vain miljööt ja olosuhteet vaihtelevat. 

Tarinan sijoittaminen keskelle Peloponnesolaissotia antaa nykyihmiselle mahdollisuuden tarkastella ikiaikaista kaipuuta kulttuurituotteista nauttimiseen. Nykyään se on helppoa. Lampon ja Gelonin aikana tarinoita ostettiin tarinankertojilta toreilla ja musiikin kuuleminen oli harvinaista. 
Laivanvarustaja kerää sotatavaraa, mahdollisimman aitona, mieluimmin verisenä. 
Museomies.

Kirjan nimi Glorious Exploits (Loistavia urotekoja) on sekä humoristinen että myös  totta. Kyllähän nämä "irkkupoikien" touhut ovat välillä aivan hulvattomia, nuoruuden kaikkivoipuuden aikaansaamia uhkarohkeita onnistumisia ja katkeria epäonnistumisia. Mutta se, mitä he tekivät oli ainutlaatuista silloin, ja samanlainen toiminta tänä päivänä olisi sitä myös. 

Minua liikutti erityisesti Lampon, kertojan, hellyys kurjia vankeja kohtaan. Hän ystävystyy erityisesti Jasonin roolin vahvasti Medeiassa näyttelevään Pachesiin, jolta päätä silittäessä irtoaa hiuksia tukuttain.

Ohjaajamme toivovat, että heidän tavernoissa mainostamansa näytelmä saisi katsojia ja nekin turistit, jotka käyvät katsomassa jotain mestauskiveä kaupungin keskusaukiolla löytäisivät tiensä kaivokseen. 
No, voitte kuvitella, että kaikilla kulttuurinrakkaus ei voita vihaa vihollista kohtaan.
Mutta näytelmät saatiin esittää lähes loppuun... 

Ohjaaja Gelon keksii jotain aivan modernia ja ennenkuulumatonta: kun Medeia surmaa omat lapsensa kostoksi petollisella miehelleen, niin tätä ei pelkästään kerrota, vaan yksi surmista esitetään näyttämöllä ja lapsi on aito maskeeraamaton pikkulapsi. Avustajaporukan pienin ryhtyy mielellään näyttelijäksi - ensimmäinen lapsinäyttelijä historiassa, yleensä miehet näyttelivät kaikki roolit. Kauhusta kiljuva pikku Strabo pudotetaan alas heinäkasaan jota yleisö ei näe. "Lapsi" huudetaan yleisöstä "Se oli oikea lapsi!"

Olen niin ihastunut tähän kirjaan. Luen sitä tässä kirjoittaessani yhä uudelleen. 
Loppuluku yllättää. Sitä miettii, missä kohtaa tulee vastaan alkutarinasta tuttu ihminen ja kuka se mahtaa olla. Oih...
 
"... and he believed the world a wounded thing that can only be healed by story." ("... ja hän uskoi että haavoittunut maailma voidaan parantaa vain tarinan avulla.")
Niin hyvä lopetus - taiteella sotien rampauttama maailma ehjäksi!  

Ja mikä olikaan se alku, joka koukutti Douglas Stuartin:
So Gelon says to me, 'Let's go down and feed the Athenians. The weather's perfect for feeding Athenians.'
    Gelon speaks the truth. Cause the sun is blazing all white and tiny in the sky, and you can feel burn from the stones as you walk. Even the lizards are hiding, poking their heads out from under rocks and trees as if to say, Apollo, are you fucking joking? 
I picture the Athenians all crammed in, their eyes darting about for a bit of shade, and their tongues all dry and gasping.
   'Gelon, you speak the truth.'
(Gelon sanoo mulle,'Mennääs alas ruokkimaan ateenalaisia. Sää on täydellinen niitten ruokkimiseen.'
     Gelon on oikeessa. Koska aurinko paahtaa valkoisena ja pienenä taivaalla, ja kivet hohkaa kuumaa jalkoihin. Jopa liskot on piilossa, pistävät päätään ulos kivien raosta ja puitten alta ikään kuin ne haluais sanoa, Apollo, et kai sä vaan v....u pilaile?
     Kuvittelen ateenalaiset siellä sumpussa, silmät tähyilemässä varjon paikkaa, kielet kuivana haukkomassa henkeä.
    'Gelon, sä oot oikeessa.'

Ferdia Lennon kirjoitti esikoisteostaan seitsemän vuotta. Esikoinen - näin hyvä! Kirja on saanut useita palkintoja.
Lennon on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Dublinissa, viettänyt monta vuotta Pariisissa ja asuu nykyään perheineen Norwichissa. 

-----------------------

Ne muut kirjat:

Margarita Liberaki, The Other Alexander (1959), alkuteos Ο άλλος Αλέξανδρος (1950)
Kirja on allegoria kansalaissodan runtelemasta Kreikasta. On perhe, jonka isä pitää epävirallisesti toistakin perhettä ja antaa samat etunimet molempien perheittensä lapsille. Runollinen, kaunis kuvaus.
Albert Camus'lta on lainattu kirjan kanteen lause, jossa hän sanoo olevansa syvästi liikuttunut Liberakin kirjasta.
Ostin tämän kirjan pienestä kirjakaupasta Rodoksella, josta myöhemmin myös Ferdia Lennonin teoksen. Hyvät kirjat ostin! Harmi, ettei kumpaakaan ole suomennettu.


Maria Stepanova, Kadoksiin (2025), alkuteos Фокус (2024) 
Moskovassa syntynyt, nykyään Berliinissä asuva kirjailija on kirjoittanut romaanin hyökkäyssotaa käyvän maansa jättäneestä kirjailijasta, joka häpeää Pedoksi kutsumaansa entistä kotimaataan niin, että on kadottamassa henkilöllisyytensä ja kielensä. Kirjan suomalainen nimi kertoo hänen ratkaisunsa -  vai kertooko sittenkään?
Harhaileva, unenomainen kertomus, jonka on suomentanut ansiokkaasti Arja Pikkupeura. 

Petina Gappah, The Book of Memory (2015)
Memory odottaa kuolemantuomiota syytettynä kasvatti-isänsä murhasta ja kirjoittaa elämästään amerikkalaiselle toimittajalle. Muistaako hän kaiken oikein? Uskotaanko häntä?
Mitä lapsuudenperheessä tapahtui? Miksi vanhemmat antoivat lapsilleen niin erikoiset nimet - Gift, Joy, Memory ja Moreblessings? Tapaako hän enää koskaan elossa olevaa sisartaan Joyta?
Hän aloittaa tarinansa kertomalla että ei se ala Floydin kuolemasta, vaan siitä, kun aurinko paistoi hänen, albiinotytön, rakoilla oleviin kasvoihin ja isä ja äiti myivät hänet vieraalle valkoiselle miehelle. Hän ujosteli kertoa nimeään tälle ystävälliselle miehelle ja mies sanoi, "Puhu Mnemosyne". Nyt hän puhuu kirjoittamalla. 
Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja asianajaja. Hän on toiminut mm. Maailman kauppajärjestön WTO:n asianajajana ja Zimbabwessa hallinnon kansainvälisen kaupan ja sijoitusten neuvonantajana. 
Hän on kirjoittanut Muistojen kirjan lisäksi novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ja romaanin Pimeydestä loistaa valo. 
Harmi, että The Book of Memory -otsikon kaksoismerkitys katoaa suomalaisessa nimessä. Kääntämisessä juuri kielten erilainen sisältö on niin kiinnostavaa. Suomen kielessä isoja alkukirjaimia käytetään otsikoissakin yleensä vain erisnimistä, Muisto on vanha miehen nimi, ja otsikko on luontevampi monikkomuodossa, kun puhutaan siitä mitä muistaa. 


PS Nuo Lennonin kirjan suomennokset on omiani. 

Nelilehtistä apilaa etsimässä ja muuta mietittyä

Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.

1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.

2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.

3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä. 

4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle. 

5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja Nadežda - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin. 

Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.

6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa. 

Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat
suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu
huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas.

7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.  
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.  

8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.

Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta

9. Mietin toisten syyttelyä. 
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi? 
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.   

10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään. 

Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia
kestävissä  jumalanpalveluksissa nukahtaneita, 
Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko

Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta
kannattelemassa saarnastuolia

Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
 
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:

 

Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti,
monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa
muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen
evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja
sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista
ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri
maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä
kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta.  

PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.

PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on  muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka.