Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24

Olen lukenut sunnuntaipäiväni ratoksi Merete Mazzarellan kirjaa Syksystä syksyyn, jäänyt miettimään sen mieleeni nostamia asioita, tukenut flunssaoireista miestäni, käynyt kaupassa ja muistellut edelleen taannoista Istanbulin matkaa.
Kaikki kunnon kirjabloggajathan ovat nyt kirjamessuilla tai vähintäänkin katselevat striimejä. Heard It, Seen It, Done It - onko se jonkin albumi nimi - joskus vain kyllästyy. 

Mazzarella lainaa ensimmäisen koronavuoden aikana kirjoittamassaan kirjassa paljon muita henkilöitä. Poimin polveilevasta tekstistä seuraavan Henry Miller -sitaatin: "Matkan määränpää ei ole paikka, vaan uusi tapa suhtautua asioihin."

Istanbulin matkalla ihmisiä katsellessani aloin uskoa vahvemmin kuin ennen siihen tutkimustietoon, että Suomi on maailman onnellisin maa. Jo ties monennenko kerran - seitsemännen. 
Aluksihan me Suomessa naureskelimme sijoituksellemme, mekö mutrusuut muka, sitten aloimme järkeillä, että se onnellisuus taitaa tässä yhteydessä tarkoittaa paljolti onnekkuutta. Meillä on puitteet, joissa olisi syytä olla onnellinen; olemme onnekkaita, kun saamme syntyä hyvinvointivaltioon, jossa yhteiskunta pitää meistä huolen, on tilaa ja luontoa kaikille, esteettömiä virkistyspolkuja, ilmaiset marjatkin metsissä. Mikähän siinä on, että meillä on silti niin paljon tyytymättömiä?

Istanbulissa silmääni pistivät vanhat miehet töissä ja kerjäämässä. Oli roskien kuljettajia ja myös roskakorien penkojia, punnitsemista vaa'an kanssa tarjoavia, kenkien lankkaajia ja yhtä tai kahta tuotetta kauppaavia miehiä, nuorempiakin. Kauppatavaroina oli usein takki tai muovikoruja.
Jalkakäytävät olivat kuluneita ja toisin paikoin jalkakäytävää ei ollut nimeksikään. Piti katsoa jalkoihinsa tiilten ja kuoppien varalta. Mietin, miten liikuntarjoitteiset kulkevat, jäävät varmaan kotiin. 

Kuva: Ume

Minulla on joskus 90-luvulla rantalomalla Alanyassa itsestäni otattamani kuva, jossa seison vaa'alla näytellen kauhistunutta. Vieressä jalkakäytävällä istuu vaa'an vartija, pikkuinen söpö poika, olisko viisivuotias fetsi päässä. Silloin pidin kuvaa hauskana - voi minua.
Nuo fetsithän muuten kiellettiin Turkissa Atatürkin länsimaistamisuudistuksissa, kuten kaikki muukin perinteinen pukeutuminen. Silti jollain vanhalla miehellä oli vieläkin (vai uudelleenko) fetsi ja naisryhmässä yhdellä hiukset vapaana, toisella huivi niskasta solmittuna ja kolmannella kaikin puolin peittävä asu. 

  

Kuva: Ume

Kuva: Ume

  

Simit-rinkelit ovat Turkissa suosittu välipala ja myyntikärryt ovat
toiminnassa aamusta iltamyöhään.
Kuva: Ume

Katukoirat olivat tottuneita ihmisiin.
Kuva: Ume

Turistit ja matkainfluensserit kuvasivat ostamiaan tuotteita. 
Kuva: Ume

Hyvä tapa katsella kaupunkia on istua kahviloissa katselemassa mitä sisällä ja ulkona tapahtuu. 

Mielikahvilamme oli kolmikerroksinen konditoriakahvila, joka oli niin kapea, että ulos mahtui vain yksi pöytä, myyntitilaan ei yhtään ja kahdessa kerroksessa oli kummassakin tilaa yhdelle isommalle pöydälle ja pienelle kahden hengen pöydälle ikunan edessä. Perheyritys ilmeisesti, koska kahvilassa näyttivät hääräävän äiti ja isä ja tytär tuli koulun jälkeen viettämään sinne aikaansa. Äiti oli äärimmäisen nopea. Hän palveli kahta kolmea asiakasta yhtä aikaa, myi kahvin valmistuessa toiselle asiakkaalle leivonnaisia ja kääri kolmannen ostoksia. 

Teenmyyjät on yleinen näky Turkissa. Nämä myyjät,
yleensä kaikenikäisiä miehiä, puikkelehtivat taitavasti
mitä ahtaimmissa tiloissa. 

Betro Burger tarjoili todella maistuvia burgereita, aivan erilaisia
kuin kansainvälisissä ketjuravintoloissa, umpipiirakoita,
sisällä pihvi, jonka mausteena mm. tilliä. 
Kuva: Ume

Jaahas, eksyin näin pitkälle matkaelämyksiini. Nyt se matka lienee taputeltu (mikä sanonta!) ja lähden tästä pelistä pois. - Noin!

Basaarista poistumassa
Kuva: Ume

Ja mitä vielä?
Niin, Mazzarellan tuotannossa ihmettelen sitä, että hän on jo parikymmentä vuotta kirjoittanut omasta vanhenemisestaan ja vanhenemisesta yleensä. Ensimmäinen näitä teoksia oli vuonna 2000 julkaistu Då svänger sig sommaren kring sin axel: Om konsten att bli gammal, suomennos Kun kesä kääntyy: Vanhenemisen taidosta vuosi myöhemmin. Hän oli tuolloin vasta 55-vuotias. Syksystä syksyyn-kirjassa vuodelta 2021 hän kyllä sanoo, ettei tiennyt silloin vielä mitään vanhana olemisesta. 

Tässä yhtenä päivän koin yllättäen kaupassa lastenvaateosastolla haikean hetken. Tunsin kipeästi, miten hienoa olisi olla uudelleen nuori nainen ja synnyttää vauva - nyt kun on saatavilla näin suloisia vaatteitakin. Ostin lohdutuksekseni kirppikseltä Mark Levengoodin ja Unni Lindellin lasten kanssa käydyistä keskusteluista kokoaman kirjan Ystävä sä lapsien anna villoja. 

Anton, 6 v toteaa viisaasti: "Aikuiset tarvitsee lapsia siihen, että niillä olisi hauskempaa."

Ja Louise 7 v erittäin tarkkanäköisesti: "Aikuiset saavat syödä niin paljon karkkia kuin haluavat, valvoa niin myöhään kuin haluavat ja panna niin paljon meikkiä kuin haluavat. Mutta on ihan kamalaa, että ne eivät ikinä halua."

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa - pitkää, muistittehan siirtää kellot, ne jotka eivät siirry automaattisesti. 
Minä olen kerran myöhästynyt bussista kesäajan takia keväällä, kun siirto on tunnilla eteenpäin. Oli niin hyvät keskustelut kyläillessä, että emme muistaneet moista pikkuasiaa. Valvoimmekin varmaan R:n kanssa niin myöhään kuin halusimme.

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson

Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 
Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 

Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?

   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?

Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 

Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  

Annie Ernaux ja Auli Viitala luokkaerojen tarkastelijoina

 

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”
Näin ranskalainen Annie Ernaux pohtii omaa kirjoitustyyliään. Hän pyrkii kahdessa pienoisromaanissaan tarkastelemaan vanhempiaan ja omaa suhdettaan heihin yhteiskunnallisena ilmiönä ja ikään kuin etäämpää tarkastellen. Helppoahan se ei ole.

Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotakin totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja  haluaisi säilyttää äidistä puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä. 

Molemmat teokset on kirjoitettu vanhemman kuoleman jälkeen. Isän elämää tarkasteleva La place on vuodelta 1983, äidin ja tyttären suhteeseen keskittyvä Une femme vuodelta 1987. Suomeksi nämä teokset julkaistiin yhtenä kirjana Isästä/Äidistä vuonna 2022. 

Kirjojen pääteema on luokkaerot. Vanhemmat kohosivat tehdastyöläisistä kauppiaiksi ja tyttären nousu yliopisto-opiskelijaksi oli sitäkin isompi.
Vanhemmat olivat sekä ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, että jopa arastelivat tätä ja pitivät luokkavihollisena.
No tottakai. Kyllä näin kriittisesti tarkkailevan tyttären on täytynyt olla myös rasittava. Tämä on siis oma huomioni, ei Ernauxin, ja ihan kuin puhuisin vähän myös itsestäni. 

Annie huomaa hyvin pian, että hänen koulukavereittensa kotona puhutaan lempeästi, käyttäydytään hienotunteisesti ja laitetaan hyvää ruokaa, kun taas hänen kotonaan mäkätetään, tiuskitaan ja mäiskitään, ja syödään mitä sattuu. Hän huomaa eron puhetavassa ja pukeutumisessa. Tietysti hän häpeää ja häpeää häpeämistään. Koska vanhemmat ovat astuneet pykälän ylemmäs yhteiskuntaluokissa, he ovat hieman ulkopuolisia kaikkialla. Isä väistelee ja äiti käyttäytyy kodin ulkopuolella mielistelevästi.
"Hän iskosti minuun syvän arvottomuuden tunteen (sen hälventämiseen tarvitaan varmaan vielä yksi sukupolvi)." 

Ernauxin kirjaa lukiessa hätkähdin: minähän olen juuri lukenut tätä samaa, aivan samalla tyylillä kirjoitettuna Édouard Louisilta. Hänen kirjansa Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset ovat kuin Ernauxin kirjojen päivitystä meidän ajallemme. Äiti-kirja on lempeämpi kuin Ernauxin vastaava, Louisin äitihän on elossa, joten oli hyvä valinta kirjoittaa kaunis kirja äidille.
Mietin, miten suhtautua tähän samanlaisuuteen. Louis on kertonut hengenheimolaisuudestaan Ernauxiin ja miten on pitänyt häntä esikuvanaan, joten mikäpä siinä sitten.

 

Luin myös Auli Viitalan kirjan Elämäni kansalaisena. Sitä lukiessa minua alkoi kyllästyttää nämä nykyään kovasti esillä olevat luokkaerojen korostamiset.
Liittyvätkö nämä pohdinnat intersektionaaliseen jaotteluun?
On ihan hyvä tietää, miten itseä köyhemmät ja varakkaammat elävät. On myös tärkeää kehittää yhteiskuntaa tasa-arvon suuntaan ja yrittää kaikin voimin pitää sitä sellaisena, että ketään ei jätetä.
Mutta eikö olisi parempi keskittyä siihen mikä on yhteistä kuin korostaa yhä tarkempia eroja ja tyytymättömyyttä?
On aivan turha mennä siihen kilpailuun, kuka kärsii eniten, koska siinä ei ole voittajaa.

Kun köyhän perheen lapsi lähtee opiskelemaan, hän ei saa tukea kotoaan, mutta ei häneltä myöskään odoteta mitään. Hän on ylemmän sosiaaliluokan lasta vapaampi valitsemaan oman tiensä. Tiedän akateemisen perheen lapsia, joiden oletetaan itsestäänselvästi valitsevan saman tai paremman koulutuksen kuin vanhempansa. Tämä oletus on lapselle vapautta rajoittava rasite. Puhutaan, että voihan sitä tehdä myyjän tai lehdenjakajan hommia opiskeluaikoina ajattelematta että se on monen varsinainen työ, ei mikään välivaihe. Tällainen puhe on väheksyvää. Jos me haluamme nuortemme valitsevan koulutuksen tavalliseen ammattiin eikä pyrkivän tositv-julkkiksiksi, niin meidän on arvostettava kaikkia yhteiskuntaa ylläpitäviä ja erittäin tärkeitä ammatteja, kuten rakentajan, siivoojan ja hoitajan.     
 
Niin virkistävästi kuin Viitala käsitteleekin luokkakysymystä, en pidä siitä, miten hän vinoilee tekstissään vähän väliä keskiluokalle. Se ei ole minusta reilua. Keskiluokkahan pitää yllä hyvinvointia, josta riittää myös niiden tukemiseen jotka eivät itse pysty ansaitsemaan elantoaan.  

Se vain, että toiselle pokka tulee kuin itsestään. Sekin on luokkakysymys. On helppo neuvotella, jos tuntee olevansa kenen tahansa kanssa samalla tasolla. Ja vielä helpompaa se on, jos kokee olevansa ylempänä. Status antaa näkymätöntä, epämuodollista ja ansaitsematonta valtaa. Se on sitä, mitä sanotaan pokaksi ja samalla nimetään yksilön ominaisuudeksi. Kun jätetään huomiotta sen luokkaluonne , se muuttuu jälleen yhdeksi niistä asioista, jotka yksilön pitää itse jumpata vahvaksi. Egon optimointia. Hyi hitto!
Keskiluokalla on myös pokkavaltaa yllin kyllin. Myös sen säilyttämiseksi on hyvä pitää selvää rajaa työväenluokkaan. Olisi iso häviö keskiluokalle, jos luokkia ei oikeasti olisi. 

Viitala kertoo Ernauxin ja Louisin tapaan yhteiskuntaluokista oman elämänsä kautta. Hän on tippunut taloudellisesti keskiluokasta sairastumisensa myötä, mutta toteaa, että onhan luokka paljon muutakin kuin rahatilanne. Se on kulttuurista ryhmäytymistä ja ihminen saattaa kuulua yhtä aikaa eri luokkiin tai olla tunnistamatta ja ajattelematta omaa asemaansa. 
Viitala osaa taustansa ansiosta ajaa omiaan ja toisten asioita, hän ei "mäkätä" eikä ruikuta vaan on määrätietoinen, hauska ja pureva. Hänellä on yhä pokkaa, vaikka onkin tehnyt luokkahypyn sijaan luokkalaskun.

Yksi Viitalan luku on otsikoitu Pikkuveli, alaotsikkona Luokattomien luokka. Pikkuveljellä on Down-kehitysvamma, minkä vuoksi Viitala ensin määrittelee hänet syrjäytyneeksi, mutta päättää sitten, että oikea määrittely on luokaton, koska aivan kuin Intiassa kastittomat, niin myös meidän aikuiset kehitysvammaisemme elävät luokkajärjestelmän ulkopuolella.
Down-ihmiset ovat yhden lisäkromosominsa takia kuin eri laji, joka joutuu koko ajan kokemaan itsensä vääränlaiseksi toisenlaisten järjestämässä ympäristössä. Tässä Viitalalla on huikean kiinnostavaa pohdintaa Neanderthalin ihmisistä alkaen. 

Itse olen ollut köyhä lapsi ja nuori ja köyhä akateemisen koulutuksen saanut, sittemmin ansiotyöllä ja varsinkin pienten perintöjen avulla sen verran vaurastunut, että saimme lapsiperheelle omakotitalon, josta olemme jo siirtyneet kerrostaloon, ja saatamme tehdä huokeita matkoja.
En ole katkera mistään enkä kenellekään. Minusta on kiinnostavaa lukea köyhien, mutta myös paremmin menestyneiden elämästä. Itse viihdyn näissä omissa pienissä puitteissani. En osaisi nauttia kaviaarista.
Kuten moni muukin perheessään, niin myös itse koen suurta epävarmuutta heikommin menestyneitten sukulaisten seurassa. Voin vain aavistaa heidän minua kohtaan kokemansa epävarmuuden määrän. 

PS Annie Ernauxin Isästä/Äidistä pääsee edustamaan 80-lukua
Sadan vuoden lukuhaasteeseen. Ei siellä Nobel-voittajaa taida vielä ollakaan. 

PPS Kuvassani on Arabian Suomi 100 mukisarjan 80-luvulla suunniteltu Timbua. Heh, miten keskiluokkaista kerätä mukisarja! Tai onko sittenkään, nämä kun olivat niin halpoja eikä mitään vintagea... ehkä vain minunlaistani. 

Hyviä kirjoja luettu, syksyn värejä ihailtu ja oltu toistaitoisena

 

Olin kävelyllä metsässä ja nappailin kuvia syksyn värikylläisyydestä. Sade oli kirkastanut värit satumaisiksi. Pohdin yksinäisellä kävelylläni kahta viimeksi lukemaani kirjaa, jotka kumpainenkin ansaitsisivat oman tarkastelunsa. Tässä vain jotain päällimmäiseksi mieleen jäänyttä. 

Kuvattuani nämä kirjat yhdessä huomasin, että niiden kansien naisilla on sama katse ja nyt kun laitoin kuvan tähän huomaan että siinähän on syksyn ruskan värejä. 
Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja -romaanin kansi on Mirjami Marttilan suunnittelema ja USA:ssa syntyneen italialaisen Claudia Durastantin teokseen Tuntemani vieraat kannen on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Arvostan sitä, että Suomessa ei kaikkiin kirjan kansiin paineta mainoslaueista, jotka tekevät kansista halvan näköisiä. Durastantin kirjan kannessa on yksi kehu, sekin voisi olla sisäkannella.

Näitä kirjoja yhdistää siis myös italialaisuus. 

Kielletty päiväkirja on vuodelta 1951 ja kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1956. Kirjoittamisesta on siis yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta ajatuksissa on yllättäen paljon sellaista mikä pätee myös meidän aikaamme. Toisaalta mikä yllätys se on - ihminenhän on pysynyt paljolti samana koko ihmiskunnan historian ajan, vain olosuhteet ja reagointitavat asioihin muuttuvat.

Työssä käyvä perheenäiti Valeria ostaa päiväkirjan ja alkaa kirjoittaa sitä salaa muulta perheeltä, mieheltään ja edelleen kotona asuvilta parikymppisiltä lapsiltaan. Valeriasta on alkanut tuntua, että kukaan ei näe häntä, hän on vain palvelija perheelleen. Mieskin puhuttelee häntä äidiksi. Hän on levoton, tuntee haikeutta omasta vanhenemisestaan (vaikka on vasta nelikymppinen, tässä näkyy aika!) ja murehtii lastensa valintoja. 

Céspedesiä pidetään italialaisen feministisen liikkeen pioneerina. Minua tässä kirjassa viehätti se, että Valeria ei syytä miestään ja miehiä ylipäänsä omasta kriisistään, vaan näkee kaikki perheenjäsenet mukaan lukien isovanhemmat oman aikakautensa perinteiden ja omaksuttujen normien muovaamina ihmisinä. Hän tuntee hellyyttä miestään Micheleä kohtaan, joka kärsii siitä, että ei ole pystynyt ylenemään työssään, kuten miehelle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu. Hän ymmärtää äitinsä vanhanaikaiset käsitykset tämän taustaa vasten ja lastensa vapaamielisyyden uuden ajan synnyttäminä asenteina. Äiti on paheksunut tyttärensä työssä käyntiä ja oma tytär taas saarnaa äidilleen, miten tämä laiminlyö itseään palvelemalla ja nauttimalla sitten omasta uhrautumisestaan. Valerian tekisi mieli myöntää, mutta hän valitsee ironisen suhtautumistavan tyttärensä huolehtimiseen. Valeriasta tuntuu, että hän on pelkkä välivaihe, äiti ja kohta isoäiti, joka ei tarvitse edes uutta takkia, koska on jo nelikymppinen. Silti hänessä kytee kaipaus saada ihailua naisena, Valeriana, mutta kun tilaisuus tulee, niin kumpi painaa vaa'assa enemmän perinteinen turvattu elämä vai uusi mahdollisuus?  
 
Kun aloin pitää tätä päiväkirja, uskoin tulleeni siihen pisteeseen, jossa tehdään johtopäätöksiä omasta elämästä. mutta kaikki kokemukseni - nekin, jotka olen saanut tänä aikana, kun olen eritellyt itseäni päiväkirjan lehdillä - opettavat minulle, että koko elämämme kuluu siihen, että tuskaisesti yritämme tehdä johtopäätöksiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin minun laitani on niin. Kaikki näyttää minusta samalla kertaa hyvältä ja pahalta, oikealta ja väärältä, vieläpä katoavalta ja ikuiselta. Nuoret eivät tiedä sitä ja siksi he ovat sellaisia kuin Mirella, elleivät ole sellaisia kuin Ricardo. 

Valerian erittelyt ovat teräviä ja viehättäviä, jopa ilkikurisia. Kun parikymppiset lapset valtaavat kaiken tilan vanhempiensa kodissa ja kaiken lisäksi sanovat kylmästi ikävystyvänsä näiden seurassa, niin Valeria miettii, että kenties häntäkin ikävystyttää heidän läsnäolonsa, mutta onko hänellä äitinä koskaan oikeutta sanoa se ääneen vaikuttamatta luonnottomalta.  

 

Claudia Durastanti kertoo kirjassaan vanhemmistaan, jotka ovat tuttuja, mutta samalla vieraita, koska heillä ei ole yhteistä kieltä. Syntymästään asti kuurot vanhemmat eivät ole ylpeytensä vuoksi opetelleet viittomakieltä, vaan keskittyvät hermonsa pinnistäen lukemaan huulilta ja puhuvat omalla tavallaan, jolloin heidän tulkitaan olevan hieman puhevikaisia tai ulkomaalaisia. Elämä vanhempien kanssa on Claudialle ja hänen veljelleen kaoottista, köyhää ja sekavaa. Vanhemmat, jotka eivät suostu olemaan oikeasti kuuroja eivät myöskään halua kuulua maahanmuuttajina toisten samassa tilanteessa olevien joukkoon eivätkä anna köyhyyden rajoittaa itseään vaan tuhlaavat rikkaiden tavoin, jos joskus sattuvat saamaan rahaa kokoon. Tämä on ymmärrettävää uhmaa, mutta ei omille lapsille. 
 
Kiinnostuin siitä, miten Durastani kertoo kuurouden vaikuttaneen vanhempiensa kielen tajuun. Nämä eivät ymmärrä ironiaa ja metaforia. Joidenkin tutkimusten mukaan metaforat aukeavat kuuroille ja kuuleville nuorille samassa iässä, mutta ironia kuuroilla hitaammin, koska sävyjä on vaikea erottaa ilman puhetta. 
Kun kuvakieltä kirjailijana paljon käyttävän Claudian äiti ymmärtää ensimmäisen kerran ironisen vitsin viidenkymmenenviiden vuoden iässä, Claudia ja hänen veljensä kokevat suurta kiitollisuutta uudesta kohtaamisesta äitinsä kanssa. Isä huitoo vihaisena, kun tytär avioeron jälkeen antaa hänelle lahjaksi pyyhekumin, joka pyyhkisi pois ikävät muistot. Isä ei ymmärrä sellaista pyyhkimistä. 

Jos vanhemmat elävätkin köyhyyttään jonkinlaisena performanssina, niin lapsille sellainen ympäristöstä poikkeava elämä on stigma. 

Köyhyys ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen olosuhde, se on biologisella tasolla vaikuttava sairaus. Se siirtyy sukupolvelta toiselle solujen välityksellä ja odottamattomissa muodoissa ja ehdollistaa ruumiin tavalla, jota edes mahdollinen tuleva vaurastuminen ei välttämättä pysty korjaamaan. Kaikkien juoksuun osallistuvien asettaminen samalle lähtöviivalle ei aina riitä, sillä kätkössä heidän sisällään on eroja jotka jäävät usein huomaamatta. 

Tasa-arvoisessa juoksussa lähtöviivalla odotteleva köyhä saattaa päättää jäädä paikalleen, jos siinä on turvallista ja mukavaa, tai hän päättää astella metsään. Parempaan asemaan päässellä entisellä köyhällä esiintyy usein myös itsetuhoisutta, petturuuden tunteita ja perustelematonta nostalgiaa. 
Keskiluokkaan noussut Claudia muuttuu säpsähteleväksi. Hän huomaa kiintyvänsä liikaa työnantajaansa, koska häneltä puuttuu oikea, keskenään kommunikoiva perhe. Taustan salailu on turhaa. Työnantaja kysyy, miksi Claudia valitsee aina ruokalistan halvimman annoksen ja syö kuin köyhä. 

Durastantilla on erittäin hyviä ideoita kuurojen huomioimiseen. Yksi on elokuvien ja sarjaohjelmien yksitotisen tekstityksen muuttaminen luovemmaksi. Sen sijaan että sulkeissa kerrotaan äänistä niitä voisi kuvata käyttämällä erilaisia fontteja, liikettä tai väriä, kirjoittaessa kirjaimet ilmestyisivät kirjoituksen tahdissa, huutaessa ne suurenisivat ja pomppisivat.

Durastantin tekstiä voisi lukea aina uudelleen ja löytää siitä eri asioita. Minulle nousee hänen tyylistään mieleen Joan Didionin omaan elämään pohjautuvat esseet. 

Tällä kertaa minuun kolahti se kohta kirjassa, jossa Durastanti toteaa, että meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia. 

Vammaiset - mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton - ovat näkymätön enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein  kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. 

Tämä teksti puhutteli minua paitsi ikäni vuoksi, niin erityisesti siksi, että olin kirjaa lukiessani kokonaisvaltaisesti huonovointinen uuden verenpainelääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Lopetin sen käytön kymmenen päivän jälkeen, koska oireet vain pahenivat. Maanantaina on soittoaika lääkärille. Olen puolustuksekseni listannut paperille kaikki kokemani haitat ja kirjoittanut loppuun dramaattisen teesin: mieluummin lyhyempi ja tasokkaampi elämä kuin pitkä elämä sumussa. 
No, olen myös päättänyt alentaa verenpainetta kotikonstein liikkumalla enemmän eri tavoin päivittäin. Nyt on aivan ihana patikoida, koska kaikkialla on kaunista katseltavaa ja ilma on happirikasta ja vielä melko lämmintäkin. 

 

PS  Vielä on mainittava hyvät suomentajat: Alba de Céspedesin kirjan on suomentanut Anna Louhivuori ja Claudia Durastantin Taru Nyström. 

PPS Kieltäydyn pohtimasta, onko Durastantin kirja omaelämäkerrallinen, fiktiivinen vai autofiktiivinen. 

Markku Toimela - Kaj Aalto, Salakahvilla Pohjois-Koreassa

 

   - Luokkajako näyttäytyy siten, että aina joutuu kysymään ylemmältä taholta luvan ja valtuuden toimittaa asioita. Kun mennään porukalla syömään, autonkuljettaja lähtee heti pois, kun hän on syönyt. Hän kuuluu eri luokkaan eikä jää juttelemaan, ja hän tietää paikkansa. Kaikki tietävät paikkansa.               
  - Uimarannalla on "lihavien ja laihojen puoli". Olemme ulkomaalaisina päässeet lihavien puolelle. Alueiden välissä on aita, mutta kävin katsomassa, joten  tiedän, että toisella puolen ihmiset tuovat mukanaan omat laihat eväänsä, kun lihavien puolella on paremmat ravintolapalvelut ja siellä grillataan meren herkkuja. Ja ihmiset ovat oikeasti tukevampia etuoikeutettujen rannalla. 

Olemme tottuneet saamaan hyvin vähän tietoa pohjoiskorealaisten arjen elämästä. 
Kehitysaputyöntekijä Markku Toimela on tehnyt yhdessä henkilöhaastatteluihin erikoistuneen toimittaja Kaj Aallon kanssa kirjan siitä, mitä on kokenut työrupeamillaan Pohjois-Koreassa. Kirjan nimi on Salakahvilla Pohjois-Koreassa. Se on julkaistu 2017 ja sisältää siis aika tuoretta tietoa ja havaintoja.

Toimela on ollut ennen Pohjois-Koreaan keskittymistään avustustöissä myös tulvien vahingoittamassa Bangladeshissä ja paimentolaisten parissa Mongolian armottomassa kylmyydessä.
Toimelan vakaumus on sellainen, että hän ei lähde maahan arvostelemaan hallitusta vaan auttamaan hädässä olevia ihmisiä. 
Monitaitoisena hän on ollut Pohjois-Koreassa remontoimassa sairaaloita, rakentamassa vesijärjestelmiä hammashoitoloihin ja ohjaamassa perunan istuttamista. Ulkomaan kausien välillä hän on ollut palkattuna yli kahdessakymmenessä ammatissa putkimiehen ja sähkömiehen töistä luonto-oppaan, lypsykoneen asentajan, linja-auton kuljettajan ja luennoijan töihin. 

Järjestö, jonka leivissä Toimela on käynyt auttamassa lähimmäisiä kehitysmaissa on Fida. Fidaa arvostetaan kohdemaissa sen lähettämien henkilöiden sitoutuneisuuden ja ammattitaidon vuoksi. Toiminta on työtä ruohonjuuritasolla köyhimpien keskuudessa ilman uskonnollista tai poliittista vaikuttamista. Varojen käyttö on tehokasta ja apu menee perille itse tehden ja paikallisia palkaten.
Tämä kirja olisi tärkeää luettavaa niille, jotka tuhahtelevat ennakkoluuloisen varmuuudella, että avustukset jäävät jonnekin välikäsiin. 

Kehitysyhteistyöhön hakeutuvat yleensä uteliaat ja seikkailunhaluiset ihmiset, jotka ovat aidosti kiinnostuneita erilaisista ihmisistä ja heidän elinoloistaan. Toimela on juuri tällainen. Hän on puuhakas, erittäin ekstrovertti, huumorintajuinen ja rohkea. Hän on kielitaidon puuttuessa päässyt monesti lähelle ihmisiä tilannekomiikan keinoin. Kun Toimela oli Pohjois-Koreassa kokeillut rajoja ja avannut oven huoneeseen, jonne länsimaalaisella ei ole pääsyä, hän oli selvinnyt tilanteesta toteamalla leikkisästi "Sorry, secret place".
Avustustyöntekijänä hän on saanut mahdollisuuden nähdä ihmisten elämää läheltä, koska projektit tapahtuvat heidän arjessaan.
Pitempään maassa olleet työntekijät saavat käydä itsekseen kävelyllä ja ottaa kuvia, mutta virkavallan edustaja saattaa tulla koputtamaan olalle ja pyytää nähdä, onko kuva patsaasta kuvattu arvokkaasti kokonaisena. Toimela jututtaa mielellään ihmisiä ja saattaa liittyä puiston piknik-porukkaan, jossa hänelle tarjotaan 'kimchiä' ja englannintaitoiset ryhtyvät innokkaina harjoittelemaan kieltä. Toisinaan virkavalta käy jututtamassa ihmisiä hänen jälkeensä. 

Hän katselee ihmisten elämää ennakkoluulottomin silmin ja löytää sieltä paljon hyvääkin.
Valvottu elämä tuo monelle ihmiselle turvallisuuden tunteen ja koulut ovat korkeatasoisia, lukutaitoprosentti on 99. Yksinäisyys ei ole samanlainen ongelma kuin länsimaissa.
Maaseudun hidas elämä ja meidän 50-luvun maaseutuelämästämme muistuttavat hajut ja tunnelmat voisivat antaa "appelsiinituristille" (Toimelan termi) nostalgisia tuntemuksia, mutta hän ei ehkä viihtyisi siinä miljöössä paria päivää pitempään. 

Salakahvilla Pohjois-Koreassa sisältää monenlaista kiinnostavaa tietoa. 
- Sairaaloissa ei usein ole lämmitystä, eikä niihin tule lämmintä vettä. Omaiset tuovat kamiinan ja ruoan potilaille ja huolehtivat kaikesta muusta paitsi lääketieteellisistä toimenpiteistä. 
- Hammaslääkärit suorittavat yleensä vain hampaan poistoja, ilman puudutusta. Ihmisten hampaiden kunto huononee, koska makeiset varsinkin Pjongjangissa ovat yleistyneet ja hammashoitolat ovat edelleen ajastaan jäljessä. 
- Tupakan viljely on yleistä. Sitä kasvatetaan sekä tupakkatehtaille että omiin tarpeisiin. Toimela on kuullut viljelyinsinööreiltä tarkat tavoitteet muille tuotteille, mutta ei tupakalle. Ilmeisesti tupakan paheellisuus siis tiedostetaan eikä tupakkasadon onnistumisesta iloita, kuten riisin tai perunan. 
- Suuri osa miehistä polttaa, naisista tuskin kukaan. 
- Miesten eliniänodote on 66 vuotta, naisten 73,9 vuotta. 
- Ihmiset jaetaan 53 luokkaan, luokkahyppyjä ei tunneta.
- Kun nykyisen Pohjois-Korean hallitsijan, "Arvostetun toverin" Kim Jong-unin isoisä Kim Il-sung kuoli, hänestä alettiin luoda myyttiä kuolemattomana. Hänen syntymäpäivänsä 15.4.1912 julistettiin auringon päiväksi ja siitä alettiin ajanlasku, juche-aika. "Iankaikkisesti elävän isän, Suuren johtajan ja Ikuisen presidentin" poika Kim Jong-il, "Suuri johtaja", oli isäänsäkin ihmeellisempi. Hän teki ihmetekoja tieteessä ja taiteessa, puut puhkesivat kukkaan hänen kulkiessaan golfkentälle, jossa syntyi harvinainen hole-in-one. Hänen on myös kerrottu syntyneen yliluonnollisissa olosuhteissa Pektu-vuorella ja myös hänen äitinsä julistettiin jumalallista alkuperää olevaksi. Samoja myyttejä kuin kristinuskossa Jeesus-lapsen syntymän ympärillä. Suhtautuminen Kim Jong-uniin on ollut arkisempaa.
- Juche-oppi eli kimilsungismi on totuus, jota opetetaan pohjoiskorealaisille varhaislapsuudesta armeijan kautta (miehillä 6 vuotta ja naisilla 4) työpaikoille, joissa on erityiset koulutusluokat. 
- Televiossa on yksi kanava, jonka iltauutisissa kerrotaan se, mitä kansan kuuluu tietää, sen jälkeen on ajankohtaisohjelma ja omaa tuotantoa oleva elokuva.
- Koteihin ei aina tule lämmintä vettä energiapulan vuoksi, mutta yleisiin saunoihin tulee. Ihmiset käyvät niissä peseytymässä ja pesemässä pyykkinsä. 

Ekologisesti kestävä jätehuolto on asia, josta Toimelan mielestä nyt pitäisi viedä tietotaitoa Pohjois-Koreaan. Kaupunkeihin on alettu rakentaa vesivessoja, mutta yhtään puhdistuslaitosta ei ole näkynyt. Vesistöt ovat vaarassa myös, jos maahan aletaan tuoda lannoitteita ja torjunta-aineita. Länsimaissa näissä asioissa on edetty erehdysten kautta.

Jos avustustyöntekijöillä on ollut ihmettelemistä kohdemaan asioissa, niin vähintään yhtä ymmällään ovat olleet pohjoiskorealaiset nähdessään kuvia oloista Suomessa. Onko ihmisillä oikeasti omat polkupyörät ja autot? Liikutaanko Suomessa ilman kulkulupia?

Olisi mukava käydä salakahvilla Toimelan kanssa. Termiä on alettu perheessä käyttää tämän viipyilyistä asioilla, kun pitää poiketa spontaanisti kahville porisemaan ja suhteita hoitamaan milloin Kouvolan Citymarketin kahvilaan milloin johonkin Pjongjangin uusista kahviloista.
Salakahvitaipumus on aivan varmasti auttanut myös tämän kirjan syntymisessä ja tuonut siihen aitouden ja läsnäolon sävyn. Nautin siitä ja yllätyin monista faktoista ja detaljeista, joita tähän kirjoitukseeni kirjasin vain muutamia. 

Mietin, millainen mahtaisin olla pohjoiskorealaisena. Olisinko tyytyväinen vai kaipaisinko epämääräisesti jotain, kuten yksinoloa, koska se on minulle nykyolossani hyvin tärkeää? Olisiko se vähempivirikkeisessä ympäristössä yhtä tärkeää? Yhteisömme muovaa meidät. Se saattaa sekä tukea että typistää. 

  

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Mathias Rosenlund, Kuohukuja 5

Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija. 
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.

Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.

Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.

Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.

Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin -  elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.

Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.

Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista. 
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden. 

Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.  

Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt. 

Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.

Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja. 
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.  
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.  

Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.
Vastaus: "Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja."

Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!

On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa! 

Näin Rosenlund aiheestaan: 
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.



P.S. Tässä linkki -  klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.