Katja Kallio, Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Kannen kuva: Irmeli Jung
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Jos pitää valita, saako lukijan itkemään vai nauramaan, niin valitsen naurattamisen. Tietenkin on parempi, jos onnistuu molemmissa, mutta naurattaminen menee aina edelle. 

Niinpä nuoruuden paha ahdistus ja itsemurhayritys tulee kuvatuksi näin:

    Olen saanut jostain unilääkkeitä. Ne ovat vaatekaapissani. Siellä on myös spriihin säilötty päästäinen, jonka olen saanut biologiystävältäni. Näin sen hänen työpaikallaan ja sanoin, että minä haluaisin tuon. Siihen samaan purkkiin olen laittanut Seilin sairaalasaarelta löytyneen ison ruskean hampaan.  

    Uskon, että unilääkkeet, sprii ja hypotemia yhdessä riittävät. Lähden ulos vaaleanpunaisessa 50-luvun pitsiyöpuvussa, jonka olen ostanut Pelastusarmeijan kirpputorilta. Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy. Menen naapurin pieneen puuvajaan, kaivaudun sinne heinien ja lumen alle. 

Kempeleläinen Anna-Leena Härkönen julkaisi 18-vuotiaana menestysromaanin Häräntappoase (1984), näytteli pääroolin Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kesäksi hän tuli töihin Ouluun ja tajusi syksyllä, ettei pysty palaamaan despoottimaisen Jouko Turkan oppilaaksi. Niinpä hän jäi kotiin Kempeleeseen käymään teatterikoulun vuoksi kesken jääneen lukion loppuun pitäen itseään maitojunalla kotiin palanneena luuserina, vaikka näytteli samalla Oulun kaupunginteatterissa ja kirjoitti toista romaaniaan. Hänellä oli myös jo odottamassa uusi opiskelupaikka Tampereen teatterikoulussa ja asiat selviämässä, kun romahdus tapahtui. Anna-Leena ei enää jaksanut. 
Nuorelle ihmiselle tapahtui aivan liian paljon aivan liian nuorena. Se on helppo nähdä jälkeenpäin, mutta siinä tilanteessa eläneelle kaikki on ollut kaaosta. Muistan, miten lehdissä ylistettiin Häräntappoaseen kirjoittajaa ja kuvattiin, miten tämä tuli haastatteluihin laastari joka sormessa, koska oli purkanut ahdistustaan pureskelemalla kynsinauhojaan. Juttujen sävy oli "ah, voi miten söpöä". 

    Sitten tajuan, että en menekään tajuttomaksi, ei tule hypotermiaa. Kuulen edelleen kun ulkona huudellaan nimeäni, ja että pihaan ajaa autoja.
    Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
    Täällä mää oon, minä huudan.
    Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
    Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
    Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa. 

Pidän tätä kuvausta Katja Kallion kirjoittaman elämäkertateoksen avainkohtana. Nuoruuden rankka kokemus on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen elämään ja asenteisiin, varmaan myös kirjoitustyylin valintaan. Hän pyytelee ikään kuin anteeksi olemalla hauska. Myös kuolemankaipuu on jäänyt elämään aiheena muiden joukossa, usein pelastavan huumorin kautta nähtynä. Härkönen kokee, että myös surua ja ahdistusta aiheuttavissa asioissa piilee yleensä jokin nurkka, jossa on komiikkaa, ja siihen hän tarttuu.

Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen  hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri. 

Kirjaa on valmisteltu tunnin mittaisissa keskusteluissa, joiden välillä Härkönen on kirjannut muistikirjoihin mieleensä tulvivia muistojen sirpaleita. 
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.

Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska. 
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa. 

Taskupainos on onnistunut yhdistelmä saumattomasta yhteistyöstä kuvaajan ja kuvattavan välillä.

Kirja alkaa mainiolla kuvauksella siitä, miten Härkönen lensi orkesterimonttuun Kotkan Kaupunginteatterissa vuonna 1985 mennessään lavalle kiittämään aplodeista, joita tuli paljon Häräntappoaseen esityksen jälkeen.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen. 
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene. 

Kirjan lopussa on monen sivun lista Härkösen tuotannosta ja urasta: proosaa, käsikirjoituksia, dramatisoituja teoksia, elokuvarooleja, Tv-sarjarooleja, näytelmärooleja, julkaistuja sanoituksia ja palkintoja.

Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista. 

Anna-Leena Härkönen ja Katja Kallio
Kuva: Sabrina Bqain

Pääsiäisenä harrastettua ja luettua, löysin Ihmisen ääni -kirjat uudelleen

 

Päällys: Hannu Taina
Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo
jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä.

Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille  porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa. 

Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.

Jättiläisstrutsin koivet

Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin. 

On siellä jo pari kolme nuppua. 

 
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein. 
  
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
 
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy. 
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä. 
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea. 
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille. 

Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa. 

Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua  suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu. 

22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä. 
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä. 

Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.  

Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.    
  
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan. 

Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.

Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja! 
(Kirjeestä äidille)

Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig. 
(Kirjeestä Mialle)

Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä.