Luin Johanna Venhon kirjoittaman elämäkertakirjan Martti Suosalon tähänastinen elämä, joka on hyvin rakennettu elämäkertakirja, kunnon tietokirja. Venho kirjoittaa paitsi näyttelijä Martti Suosalon elämästä niin myös suomalaisen teatterin historiasta pitkältä aikaa. Hän on sisällyttänyt kirjaan myös monien ohjaajien, kanssanäyttelijöiden ja vaimon, Virpi Suutarin, kirjoitukset Suosalosta.
Kirjasta jää kiitollinen tunne siitä, että sai olla mukana tässä monipuolisessa teatterielämän tarkastelussa ja suurenmoisen, rakastetun näyttelijän elämässä.
Suosalon kirjan jälkeen luin dekkaristi Ninni Schulmanin kirjan Tyttölapsi nro 291, jonka kannessa lukee näkyvästi "Tositarina". Olin niin iloinen siitä, että minun ei tarvitse miettiä mitä sanaa käytän kirjan kertojasta, kuten usein autofiktioromaaneista kirjoittaessa käy, "minäkertoja", "kirjailijaa muistuttava hahmo" jne. Tässä kirjassa Ninni Schulman kertoo oman vaikean selkäsairautensa tarinan alkaen vauva-ajan kipsikaukalosta ja päätyen urheaan Vasaloppetin hiihtoon.
Kun mietin näistä kahdesta kirjasta kirjoittamista, kuulin pienen lapsenlapsen huutelevan naapurihuoneeseen rakentamastaan majasta: "Valheen kautta, valheen kautta, totta kuin rotta, totta kuin rotta." Olivat jammailleet Vaarin kanssa M. A. Nummisen lastenlaulujen tahdissa.
Nummisella on laulu nimeltä "Totta valheen kautta". Eikös tämä kuvaakin hyvin autofiktiota, fiktiota itsestä? Siinä pyritään eräänlaiseen psyykkiseen totuuteen sellaisten epätotuuksien kautta, jotka tekevät tästä omaelämäkerran lajista tosielämää kiinnostavamman ja jopa eräällä tavalla todemman kuin täydessä totuudessa pysyttäessä.
Minä olen aivan kyllästynyt autofiktion suosioon. Sillä on taitajansa, mutta ei "kaikkien" kannattaisi valita tätä genreä. Suoraan sanoen, kaikkien autofiktiota kirjoittavien arkielämä ei ole niin kiinnostavaa luettavaa tai sitten siitä saisi ponnistaa pois ja rohkaistua menemään reilusti fiktion puolelle, jolloin kirjaa saisi myös lukea fiktiona ja suhtautua minäkertojaan keksittynä hahmona eikä silkkihansikkain kosketeltavana hauraana uskoutujana.
Mutta arvatkaapa mitä? Nyt kun tässä kirjoittaessa käännän Schulmanin kirjan ja luen takakannen esittelyn, niin mitä saankaan lukea: "Valtavaa huomiota herättänyt autofiktiivinen teos..." - Eikä ole! Tämähän on tositarina. Mitäs tuossa kannen punaisessa ympyrässä lukee?
Takakannella on myös Norra Skåne -lehden kehu:"Järisyttävä pajastustarina." - Eikä ole! Paljastus on liioittelua ja vähentää tämän vakavan, kauniin, mietteliään kirjan arvoa. Paljastuksia tehdään jossain sensaatiolehdissä ja törkyisillä somekanavilla.
Kirjoitan molemmista kirjoista jotain vielä myöhemmin. Tällä kertaa riittäköön tämä näkökulma kesken kiireiden - totta kuin rotta, lapsenlapsen balettiesitys illalla ja pakkaamista. Aamulla startataan Satakuntaan siskojani tapaamaan.
Pari muutakin kirjaa on luettuna, Suvi Ermilän tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittanut Vastaanottokeskus ja ruotsiniranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden erinomainen, kuolemaan valmistautuvan ihmisen kuvaus, romaani Olimme kerran.
