Lyhyesti kaikenlaista mielen päällä olevaa

- Ja taas on kertynyt kymmenkunta aihiota erilaisista aiheista, joista haluaisin kaikista kirjoittaa pitkästi ja seikkaperäisesti.

- No mutta, entäs jos kirjoitatkin lyhyesti etkä tee kuvan kuvaa.

- Ookoo, näin teen... mutta ehkä kuitenkin jokin aloituskuva? Marc Chagallin elämäkertakirjassa on niin hyvä kansi. Jospa kuvaan sen!

* Presidentin muotokuvasta
Miksi ne sata palaa eivät ole Sauli Niinistön elämästä? Käsittääkseni ne ovat enemmän taiteilijoista itsestään ja ajastamme, eivät kuvauksen kohteesta. Niinistön hienon persoonan olisi pitänyt nousta kunnolla esiin kuvasta. 
Taulu on nähtävillä Ateneumissa kesäkuussa. Käyn katsomassa ja palaan asiaan sitten.
Onnistunein presidenttien virallisista muotokuvista on mielestäni Koiviston kuva. Se on persoonallinen ja arkinen, ei pompöösi kuten edeltäjillä, ja se kertoo paljon henkilöstä nimeltään Mauno Koivisto.

* Lapsettomien päivästä
Se on tänään. Kun puhutaan lasta kaipaavista lapsettomista, jotka eivät pysty saamaan biologista lasta, niin aina on joku sanomassa, että mikäs ongelma tuo nyt on, että kyllä nykyään lapsen saa niin monin eri tavoin, adoptiolla, sijaisvanhemmuudella ja lahjasukusoluilla. Ongelmahan ei olekaan lapsen saaminen, vaan naisella halu kokea raskaus ja synnytys ja sekä miehellä että naisella halu nähdä omien geeniensä jatkuvan. Joillekin biologinen lapsi on tärkeämpi kuin toisille.
Monelle äitien- ja isänpäivät ovat vuoden kipeimpiä päiviä. Toivotan jaksamista kaikille niille, joita tämä asia koskee.
On myös muistettava, että lapsettomuus saa olla myös tietoinen valinta. Kaikkiin perheisiin ei kuulu lapsia, eikä lapsettoman elämä ole yhtään vähemmän arvokasta kuin lapsia saaneen. On aihepiirejä, joissa hienotunteisuus on tarpeen ja tämä on ehdottomasti yksi niistä. 

* Vanhenemisesta
Tiedän jo jotain siitä, mitä tapahtuu, kun vanhenee. Tiedän myös, että kymmenen vuoden päästä tiedän paljon enemmän. Nyt otan portaissa kaiteesta kiinni. Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua se riittää enkä tarvitse liikumiseen apuvälineitä. 
Rosa Liksomin Everstinnassa on hienoa vanhemmuuuden pohtimista. Eversti oli vihannut vanhenemista ("Eversti vihasi vanhenemista ko pölkäsi, että yhtenä päivänä halu katoaa..."), mutta Everstinna katselee omaa vanhenemistaan uteliaisuudella ja kokee olevansa vanhetessaan yhä enemmän oma itsensä.  
"Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."
"Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siitä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä."

- Äsh, sinun piti kirjoittaa lyhyesti!

- Juu, juu. Palaan vanhenemisteemaan joskus omalla postauksellaan. Toisin kuin Everstinna olen hurjan kiinnostunut ihmisistä, mutta tiedän, mitä hän tarkoittaa puhuessaan oman sisäisen elämän vahvistumisesta. Olen kyllä paljon aidommin itseni nyt kuin nuorena. Olen myös hyvin kiinnostunut vanhenemisen fyysisistä muutoksista. 

* Esikuvista
Luin Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista. Kirjan tavoitteena on nostaa esiin edelläkävijöitä ja esikuvallisia naisia kaikkialta maailmasta ja muinaisista kulttuureista. Pidän tätä erittäin hyvänä lähtökohtana kirjalle. MUTTA miksi ihmeessä siellä on myanmarilainen poliitikko Aung San Suu Kyi, joka hyväksyy rohingya-kansan murhaamisen? Miten kansanmurhaa tyynesti katseleva nainen voi olla kenellekään esikuva? 
Kirjan alkusanoissa lukee: "Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa." Olisiko parempi neuvoa nuoria ihmisiä epäilyn hetkellä epäilemään lisää.  

* Kesä on täällä - ja Mylsä goes crazy!
Kun ensimmäinen lämpimähkö kevätpäivä tuli alkuviikolla, asteita aamulla viitisentoista ja vielä vilpoinen tuuli, niin useampi ihminen täällä Mylsällä tulkitsi riemukkaasti kesän koittaneen.
Pyöräilin kauppaan aamulla kevyttopassa, hanskatkin olisi voinut olla. Vastaan pyöräili keski-ikäinen mies onnellisesti hymyillen hihattomassa painijanpaidassa, uimahousuissa ja varvastossuissa.  
Kaupan edessä seisoi tomerassa asennossa eläkeikäinen nainen pukeutuneena pohjepituisiin hempeänvärisiin jumppatrikoisiin ja isoon T-paitaan, paljaissa jaloissaan hänellä oli crocsit.
Kaupan sisällä kahden pakastealtaan välisellä hyisellä käytävällä vanhemmanpuoleinen nainen kurotteli altaan pohjalta jäätelöä paitulissa. Mekot ja yöpaidat eivät paljon eroa toisistaan, tämä näytti ohuelta. Itse värisin ja nopeutin askeleitani lämpimämpiin osiin kauppaa.
Vastapainoksi vanhemman polven hullaantumiselle nuorten miesten lauma kulki edelleen samoissa paksuissa, mustissa huppariasuissa kuin talvellakin, mitä nyt jotkut olivat saksineet nuhjautuneet kolitsihousunsa polveen ulottuviksi. Sääret saivat kokea ihanan vapautumisen.
Perun pari postausta sitten kirjoittamani, ettei Nizzan ja Suomen pukeutuminen eroaisi paljon toisistaan. Kyllä se eroaa, keväthuumassa vallankin.

- Nyt kuule moralistit hyökkäävät tänne paheksumaan sitä, että katselet ihmisiä ja kuvailet heidän asujaan. Etkö koskaan opi?

- En. Katselenhan minä puitakin ja lintuja, miten luonto herää auringon voimasta. Enkö saisi katsella, miten ihminen herää talviunestaan! Vielä olen kiinnostunut ihmisistä. 

* Vuodenajoista
Pessimistisemmät varoittelevat, ettei tämä lämpökausi, tämä ihanuus pysy kauaa.
Meillä on nimi sille ilmiölle, kun mennyt vuodenaika vielä pistäytyy, vaikka sen aika on ohi, keväällä takatalvi ja syksyllä intiaanikesä. (Mehän ajattelemme edelleen päävuodenajoiksi kesän ja talven, eikö vain, vaikka oikeastaan syksy on vallannut tilaa talvelta ja kestää yleensä jouluun asti.) Mutta siis, mikä olisi nimi sille ilmiölle, että kesä tai talvi käväisee ennen aikojaan? Kesäköjo, esikesä, kesähumaus, eikaivielätalvi, älävielätuutalvi?

Kaivoin bikinit esiin. Lähdemme äitienpäivän jälkeen mökille Taavettiin. Foreca lupaa sinne maanantaiksi 27 ja tiistaiksi 28 astetta. Meinaan makoilla aurinkotuolissa ja lukea - tietenkin. Kun mies on saanut ruuan pöytään, vaihdan päälleni jonkun paitulin minäkin, kuka nyt bikineissä lounastaisi.

Ravintola Vanhan Viialan edestä,
 Kenraalintie, Myllykoski

- Väkersit sitten kuitenkin tuon karhukuvan? Etkö usko sanan voimaan?

- Aivan pakko laittaa tämä kuva! Mies lupasi kuvata noita karhuja, niitä on pitkä rivi, joskus kun terassi on täynnä iloista porukkaa. Minä kuvasin tämän aamuauringossa. 


Aurinkoista viikonloppua kaikille! 

Leena Paasio, Melkein äiti

Nyt on pitkästä aikaa tässä blogissa vuorossa perinteinen kirja-arvostelu, ainakin jotain sen suuntaista.

Leena Paasion romaani Melkein äiti (2015) on kertomus Anu Lindforsista, joka rakastuu Jani Niemelään ja menee tämän kanssa naimisiin. Avioliiton mukana Anu saa myös miehensä lapsen, esikoululaisen Siirin. Anu rakastuu lapseen ensi tapaamisella, onhan hän ehtinyt jo odottaa omaa lasta ja kohdannut keskenmenon edellisessä parisuhteessaan. Lapsi on yhteishuollossa, jossa vanhemmuus jakautuu kahden perheen kesken. Lapsen biologinen äiti Mira ja tämän uusi aviomies ovat myös hyviä vanhempia.

Anun mielenrauhaa häiritsee se, että hän on vain puoliksi äiti Siirille, joka toisen viikon äiti, eikä osaa ottaa paikkaansa tasaveroisena vanhempana. 

Kerronta etenee kahdessa ajassa, siinä kun Siiri oli pieni ja suloinen esikoululainen ja nykyajassa, jolloin hän on mököttävä lyhytsanainen murrosikäinen. 

- Oliko teillä tänään ne hissan kokeet?
- Joo.
- Miten meni?
- Ihan okei.
- Mitä kysytttiin?
- No kaikenlaista.

Tyttöä kuskataan voimisteluharjoituksiin ja kilpailuihin, uusperhe viettää lomia purjehtien ja mökillä, perhejuhlia järjestetään. Pidän siitä, että tässä romaanissa kuvataan realistisesti nykyajan keskiluokkaista kaupunkilaisperheen elämää. Anu on matematiikanopettaja ja Jani diplomi-insinööri.

Välillä homma menee naisten kilpailuksi siitä, kenellä on tarjota Siirille parempaa. 
Anu lukee Miran täydellisen elämän blogia Rakkaudella, Mira ja kommentoi sinne peitenimellä ihaillen, oikeastaan piruillen. 
Itse hän kuvittelee kirjoittavansa miehensä kanssa lehtipalstaa tai kirjaa Vinkkejä uusperheen vanhemmille. Jokaisen jälkiviisaan ohjeen jälkeen seuraa esimerkki siitä, miten pieleen kaikki meni, kun oli toimittu väärin ilman ohjeita. Blogi ja kuvitellut konsulttimaiset ohjeet toimivat hyvin yhdessä ja saavat aikaan chicklit-hauskaa tunnelmaa. 

Tervetuloa Miran lifestyleblogiin nauttimaan elämästä, perheestä, tyylistä, naiseudesta, työstä, terveydestä ja kodista. Kirjoittaja on ikuinen optimisti, joka uskoo, että elämään mahtuvat niin haastava työ kuin kaunis koti, aktiiviset teinit ja onnellinen parisuhdekin. 

Tänä vuonna emme ehtineet valmistautua vappupiknikille sellaisella pieteetillä kuin yleensä. Ruokalistalla oli juustotäytteisiä taateleita, kinkku-meloniveneitä. hunajaisia broilerinuijia, friteerattuja jättikatkarapuja, sitruunamangoa, camembertiä ja viikunahilloa sekä pähkinäisiä vappumunkkeja.  .... Vappuiloa kaikille! Kultaa ja kuplia ystävät!

Iloista vappua Mira! Olet kultasi ja kuplasi ansainnut! - June

Alun ironisen ja koomisen tunnelman jälkeen teksti vakavoituu. Anu tuntee voimakasta pätemättömyyttä ja pettymyksiä.
Hän kokee keskenmenon toisensa jälkeen. Olo tuntuu tyhjältä ja perhe vajaalta. Toisessa kodissa Siiri on saanut äitinsä uuden liiton myötä myös veljen. 
Anu pohtii, saako koskaan omaa lasta? Hän ei saa puhutuksi asiasta muille kuin miehelleen ja anopilleen. Lukija harmittelee, miksi. Ehkä se on niin kipeä ja uhkaava asia ja monelle kerrottuna lopullisemmalta tuntuva. 

Tästä pidän kirjassa:
1. Ajankohtainen ja tärkeä aihe. Lisääntyneiden avioerojen myötä syntyy uusperheitä ja perhekuviot mutkistuvat. Luulen, että tämän kirjan tilanne ja Anun tunteet ovat tuttuja ja tarjoavat samaistumispintaa, jopa vertaistukea monelle. Fiktiota lapsettomuudesta löytyy ainakin Eve Hietamieheltä ja Anna-Leena Härköseltä. Uusperhekuvio sen sijaan on melko uusi kirjallisuudessa.
2. Todentuntuista ja nautittavaa dialogia.
3. Keskenmenokuvaukset vahvoja, jättävät surullisen olon.  
4. Päähenkilöstä syntyy kerronnan myötä elävä ja monitahoinen hahmo. Tuntuu aivan siltä,  että tunnen Anu Lindforsin. Pidän hänestä. Anulla on hyvä, kannustava anoppi, josta myös pidän. Mahtavia naisia.
5. Anun äidin hyvä elämänohje: Löydä onni aina ensin itsestäsi. Tämän Anu kirjoittaa myös pienen Siirin ystäväkirjaan, mistä Mira saa syyn raivota paremmintietävästi, ettei tuollaista itsetutkiskelupaskaa kirjoiteta lapsen kirjaan. Miksi ei? Tämä ohje sopii kaikille. 
6. Myös Miran hahmo kasvaa eikä jää stereotyyppiseksi. 

Tästä en pidä:
1. Kirjassa on minun makuuni hieman liikaa aineksia: syntymäpäiväkirjeitä ja kirjeitä syntymättömille ja vanhoja taruja. Ihmissuhdekuvaus, blogi ja uusperheohjeet olisivat riittäneet. 
2. Liian tarkkoja purjehtimisen kuvauksia. Jos lukija ei ole alan harrastaja, niin kiinnostus ei kestä. 
3. Miesten hahmot jäävät ohuiksi.

Kaiken kaikkiaan hyvä romaani, johon eläydyin lujasti, vaikka en ole kokenut avioeroa enkä keskenmenoja, mutta olen kokenut kolmesti  pakottavan halun saada lapsi. Neljäskin halu oli alullaan, mutta tukahdutin sen. Jotain rajaa. 
Lapsen haluaminen on kuin rakastumista, pakottavaa, vaistonvaraista tunnetta. Miehilläkin on vauvakuume. Olen nähnyt sen myös.
Kaikille naisille ja miehille ei tätä halua tule, eivätkä he ole sen huonompia ihmisiä.

Voi miten onnellinen olin syksyllä 1976. En välittänyt mistään, mitä maailmassa tapahtui. Minun maailmani oli minussa. Tämän kuvan otosta ei mennyt kuin pari viikkoa siihen, kun pieni nyytti oli sylissäni nuuhkittavana. Voin sanoa, että olen ollut onnellisimmillani silloin kun perheessä on ollut pieni vauva. 

Raskaana olemiseen ja lapsen saamiseen liittyy mielenkiintoisia asioita. Minä aloin järjestellä ja puuhata joka kerta ennen synnytystä, ikäänkuin valmistaa pesää. Kolmannella kerralla mieheni ihmetteli eräänä iltana puhjennutta touhukohtaustani, ei kai vain jo nyt. Synnytykseen piti olla vielä kaksi kuukautta, mutta niin vain taas ensin siivoiltiin kiihkeästi ja sitten lähdettiin.  

Paasion kirja sai minut muistelemaan ja kaivamaan esiin vanhoja valokuva-albumeita. Kun kuvittelen, että olisin eläytynyt odottamaan lasta ja sitten pettynyt kerta toisensa jälkeen, en voi kuin ihmetellä Anun jaksamista. Hän muistelee usein menetyksiään. Kesken tavallisen arkipäivän hän ottaa kaupan pihassa mainosilmapallojen jakajalta nipun käteensä, pallon jokaiselle syntymättömälle lapselleen ja ajaa niiden kanssa meren rantaan. 

Haistoin sen, kun avasin auton oven. Kipakka lounaistuuli pyyhki kasvojani noustessani kalliolle. Meri oli niin harmaa, että se limittyi miltei saumattomasti taivaaseen. Avasin toisen käteni ja päästin vihreän ilmapallon lentoon. Se rimpuili tuulessa ja karkasi kauas. Sinulle Elle-tyttö. Irrotin nahkahanskan puristuksesta seuraavat kaksi rimpuilevaa palloa. Teille Emiliina ja Eelis. Ja viimeinen oli sinulle pikku-Elina. 

---------------

Lisäys 3.9. aamulla

Muistelin kirjoittaneeni johonkin muistikirjaan Helena Anhavan mietteen, joka liittyy lasten haluamiseen. Kirjoitin tuolla edellä vaistonvaraisesta halusta, mutta sitten on myös tämä.

Teemmekö me lapsia
jotta olisi motiivi joka kiristää
meitä pysymään koossa?