maanantai 17. tammikuuta 2022

Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin:

Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa ja saavuttaa unelmavartaloasi?  
- No, ei todellakaan ole. Oottekohan te nyt valinneet mainonnan kohteen oikein?

Metaburn on avulias kumppani laihdutusprosessissasi. Päivittäinen saanti auttaa vähentämään nälkääsi ja auttaa sinua saavuttamaan painotavoitteesi!
- Höh, on siinä kans meillä kumppani - veisitte peeveli ruokahaluni! Tässä korona-ankeudessa ei ole liikoja iloja. Syöminen on yksi parhaista.

Lisäravinne tarjoaa keholle terveellisiä ja luonnollisia ainesosia polttaakseen rasvaa ja minimoidakseen makeisten tarpeen.
- Kukas meillä sitten joululta jääneet konvehdit nautiskelisi ellen minä. Terveellisiä ainesosia - hm, hm, hm...  ja luonnollisia, v a r m a a n!




Laura Tuomarila on kirjoittanut kirjan syömähäiriöistä Kaunis minä - Kun laihuudesta tulee pakkomielle. Tuomarila kertoo oman oirehdintansa historian ja antaa siinä ohessa tietoa tästä psykosomaattisesta tautiryhmästä. Lopussa on kirjallisuusluettelo, jossa hän mainitsee mm. Portia de Rossin kirjan Unbearable Lightness: A Story of Loss and Gain, jota itse olen pitänyt erittäin tasokkaana anoreksian kuvauksena. Tasokas on Tuomarilankin kirja. Se kertoo addiktion kulun, joka sopii muihinkin kuin syömähäiriöihin. Kansi on harhaanjohtava, se näyttäisi viittaavan johonkin kevyemmän sarjan teokseen. 

Aluksi syömättämyys houkuttelee, se antaa paljon eikä vie mitään (hallinnan tunne, keveys, kehut), ihminen viettää kuherruskuukautta piinaajansa kanssa sitä piinaajaksi vielä tunnistamatta ja tunnustamatta, ja sitten tulevat vaikeat vuodet, jolloin haluaisi irottautua, mutta ei enää pysty. 
Syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa ja kärsivällisyyttä, tuo kyyneleitä, raivoa, toivoa, taaksepäin menemistä, itseen kohdistuvia epäilyksiä, itseensä luottamista. Koska syömishäiriö on keino paeta vallitsevia tilanteita ja tunteita, siitä tulee ikään kuin turva, ystävä, joka auttaa selviytymään sillä hetkellä vallitsevista äärimmäisen kuormittavista tilanteista. 

Aivan kuin alkoholistin myös syömähäiriöisen pitää löytää jotain muuta merkitystä elämäänsä addiktioon keskittyvän elämäntavan tilalle. Syömähäiriö on saattanut tuoda muassaan muitakin psyyken häiriöitä ja vaurioittaa fyysistä terveyttä.
Syömishäiriöstä on hankalaa toipua, koska siinä ei voi ryhtyä absolutistiksi. Päihteiden käyttäjän on jätettävä päihteet ja uhkapelurin pelipaikat; syömähäiriöisen on opittava elämään vihollisensa ruuan kanssa sopusoinnussa pyrkien siihen, että syö normaalisti ja nauttii ruuasta ilman syyllisyyttä eikä kiinnitä syömiseensä liikaa huomiota. 
Toinen syömähäiriöstä parantumista vaikeuttava asia on se, että koko kulttuurimme pursuaa ulkonäkövaatimuksia. Media on täynnä dieettejä, artikkeleita ruuasta ja ohjeita siihen, millä valinnoilla sinusta tulee täydellinen sinä. 

Anoreksialla alkanut häiriö muuntautuu paranemisprosessissa usein bulimiaksi. On syötävä, mutta kun syöminen saa vihaamaan itseään, sitä meneekin oksentamaan, ja kun sen on keksinyt, niin voikin alkaa viettää hetken helpotuksen tuovia mässäilysessioita. Bulimia on syömähäiriöistä huonoennusteisin, 55 prosenttia paranee täysin ja 20 prosenttia ei lainkaan. Bulimiasta kärsivälle jää usein parannuttuaankin fyysisiä vaurioita, joista näkyvimpiä ovat turvonneet posket ja huonot hampaat.

Anoreksiaan liittyy muina psyykkisinä sairauksina ahdistuneisuushäiriöitä, pakko-oireisia häiriöitä ja vaativan persoonallisuuden piirteitä. Anorektikon vaativuus kohdistuu itseen, ei muihin. Hän näkee itsensä väärin. Pitkään kestänyt anoreksia aiheuttaa vaurioita elimistöön. Noin viisi prosenttia anoreksiaa sairastuneista kuolee elimistön heikentymisen tai itsemurhan vuoksi.

Yleisimpiä syömähäiriöitä ovat pakkomielteeksi paisunut oikeaoppisuus syömisessä eli ortoreksia, ja ahmimiskohtaukset. Molemmat eristävät. Terveellisyyttä tavoitteleva ei lopulta pysty syömään kuin kotona, jossa hän varmasti tietää, mitä syö, ja ahmija nauttii orgioistaan yksin, koska häpeää. 
Molempiin näihin yllytetään ruoka-artikkeleissa, resepteissä ja mainoksissa. Syö oikein kehotetaan naistenlehden aukeaman toisella puolen ja toisella yllytetään herkkuövereihin mielisarjan parissa. 

Tuomarilan kirjassa on useita lukuja toipumisesta, johon hänellä on kuulunut mm tunteiden tunnistamista ja vyöhyketerapiaa. Hän tietää, että suhde omaan vartaloon ei ole vieläkään ongelmaton ja takapakkeja saattaa tulla, mutta hyväksyntä ja tyytyväisyys ovat alkaneet painaa vaakakupin toisella puolen heikentäen tiukan itsekurin painolastia..
Yksi ehkä suurimmista oivalluksista ja onnen hetkistä minulle oli se, kun eräänä päivänä huomasin nauravani spontaanisti. Nauru ja ilo olivat kadonneet totaalisesti elämästäni enkä tosissani edes uskonut, että ne koskaan palaisivat takaisin. Olin elänyt vuosia kyynisenä tosikkona ja unohtanut sen, mikä olin joskus kauan sitten ollut.  

Tuomarila koki, että lasten saaminen auttoi häntä itsensä hyväksymisessä. Se on auttanut monia itseensä ankarasti suhtautuvia. Itse olen kokenut, että lasten syntymä muutti myös suhtautumista työhön. Ilman omia lapsia työ opettajana olisi voinut nielaista minut kokonaan, niin kiinnostavaa se oli ja tarjosi perfektionistille loputtoman areenan toimia.
Lasten kanssa on opittava elämään keskeneräisyyyden ja epätäydellisyyden kanssa. Tähän sopii nyt hyvin, kevennykseksi, Helena Anhavan miete:"Lapset, vanhempiensa tukihenkilöitä elämän avohoitolassa."

Ja nyt seuraavaksi sellaista, mikä on vain omia ajatuksiani, ei Tuomarilan kirjaan liittyvää. 
Nykyään on keksitty, että ulkonäköpaineisiin voi vastata ohittamalla ulkonäön - kaikki ovat muka yhtä kauniita - tai kääntämällä asian päinvastaiseksi, ruma on kaunista. Tässä kampanjoinnissa laitetaan itsestä mahdollisimman epäedullisia kuvia someen ja usutetaan toisia samaan, tuomitaan muotinäytökset ja kauniiden ihmisten esiintyminen vaatemainoksissa. Jos joku puhuu ylipainon vaarallisuudesta, häneen yhdistetään termit 'bodyshaming' ja 'fatshaming'.
Haloo, nämä suhtautumistavat ovat toisaalta latistavaa, epärehellistä hyssyttelyä, toisaalta ulkonäön korostamista ja omituista kateutta. 
Ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen on ihan eri asia kuin tasapäistäminen ja moninaisuuden kieltäminen. 
Ei se, että joku on minua kauniimpi ole minulta pois. Ulkonäkö on estetiikkaa.
Useimmat meistä ovat taviksia. On ihanaa, että joukossa näkee joskus todellista kauneutta, jota voi ihailla.  
Mallin ammatissa tarvitaan tietty luusto, kirjoittajan pitää osata kirjoittaa. Emme kai me halua, että kirjoja alkaisivat kirjoittaa pääsääntöisesti kielelliset ääliöt ja heidät kohotettaisiin samalle tasolle parhaitten kanssa, koska kaikki määritellään yhtä hyviksi. (Ja kyllähän sitäkin tapahtuu.)
Tasa-arvo ei ole samaa kuin tasapäisyys millään alalla. Tasapäistäminen tekee elämästä tylsää.
Pidän niistä mainoksista, joissa tanssahtelee eri näköisiä ja kokoisia naisia (en ole kiinnittänyt huomiota, mitä niissä mainostetaan, ihovoiteita?) ja the other danish guy -kalsarimainokst ovat tosi hauskoja. Mutta miksi perinteinen muotiala huippumalleineen ei saisi olla olemassa siinä rinnalla? Odotin Vogue Scandivian ilmestymistä, mutta se ei ollutkaan muotilehti. Ensimmäisen numeron kannessa oli kuva Greta Thunbergistä monta numeroa liian isossa takissa ja sisältö oli jotain muuta kuin muotia.

Ulkonäkö muuttuu elämän aikana. Sekin on kiinnostava asia. Myös näihin muutoksiin pitää suhtautua itsemyötätunnolla ja lämmöllä. Murrosikäinen on kömpelö ja hermostunut, kun ei enää tunne kehonsa rajoja ja ikääntyvällä keho vanhenee. On luonnollista, että kukka lakastuu. Yhtä luonnollista on, että ihminen rapistuu. Ei siinä auta kauneusleikkaukset ja lisäravinteet. Iloinen mieli ja hyväksyvä asenne auttaa. 


PS  Sain idean tähän kirjoitukseen Ankilta (klik).    



lauantai 15. tammikuuta 2022

Kiitos kirjoistanne Karin Smirnoff, Sergei Dovlatov ja Anni Lötjönen

Pöydälläni on kirjoja, joita en haluaisi palauttaa kirjastoon tylysti ilman kirjoitettuja hyvästejä. Siispä nostan esiin niistä jotakin mieleen jäänyttä. Kaikki nämä kirjat viehättävät minua ja antoivat ajateltavaa.




Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo


Karin Smirnoff on menestynyt ruotsalainen esikoiskirjailija. 
Jag for ner till bror ilmestyi 2018, Outi Mennan taidokas suomennos Lähdin veljen luo on viime vuodelta. Kirja on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa Vi for upp med mor 2019 on suomennettu nimellä Viedään äiti pohjoiseen ja kolmas osa Sen for jag hem on vielä suomentamatta. 
 
Keramiikkataiteilija Jana Kippo (janakippo) palaa kotiin pohjoisen pikkukaupunkiin, jossa elämä on melodramaattisen värikästä, raakaa ja yllätyksellistä. Hänellä on asioita selvitettävänään. Epätavallinen sukutarina, täynnä intohimoa, seksuaalisuutta ja väkivaltaa. Silti erittäin hauska, jopa koominen. 
Svenska Dagbladet: "Röyhkeä ja aivan helkkarin hyvä."

Janan ja veljen elämä lapsena äitimuorin ja taaton kanssa tuo mieleen sellaisia kirjoja kuten Kreetta Onkelin Ilonen talo, Tara Westoverin Opintiellä, Édouard Louisin Ei enää Eddy ja Taija Tuomisen Tiikerihai. Siitä lapsuudesta on vaikea ponnistaa ehjäksi aikuiseksi.

Kirjassa on erikoinen tyylikeino jättää välimerkkejä pois ja kirjoittaa nimet etu- ja sukunimi yhteenkirjoitettuina pienellä alkukirjaimella. Se ei yllättävää kyllä ärsytä, vaan tuo kerrontaan viehättävän puhekielen tunnun. 
Älkää sanoin ette saa.
No jana göranbäckström ei malttanut olla palaamatta aiheeseen
("No, Jana", Göran Bäckström ei malttanut...)
Menet vain mukana kun äijä vie mutta varo martinpilkvistiä. 
Nimien kirjoitustapa antaa myös sellaisen viestin, että nämä ihmiset voisivat edustaa ketä tahansa tyyppiä kotiseudulta ja muualtakin, näitä piisaa, näitä martinpilkvistejä.
 



Sergei Dovlatov, Meikäläiset

Sergei Dovlatovilla on kiinnostavia ideoita romaaniensa kokoamisessa.
Matkalaukussa hän kehii tarinaa laukusta nostamiensa esineiden kautta. Kompromississa lukujen alussa on pätkä kaikkien sääntöjen mukaan kirjoitetusta lehtiuutisesta ja sen jälkeen kertomus uutisen taustoista. 
Meikäläiset koostuu kirjailijan sukulaisten henkilökuvista. Kuvattujen henkilöiden kautta avautuu Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa ja lopussa ollaan 80-luvun New Yorkissa, johon kirjailija perheineen päätyy jouduttuaan epäsuosioon kotimaassaan. Dovlatov kirjoitti kirjan vuonna 1983, Pauli Tapion erittäin onnistunut suomennos on vuodelta 2012. Hän on suomentanut muutkin Dovlatovilta suomennetut kirjat niin, että niissä välittyy venäläisyys ja itäeurooppalainen juutalaisuus.

Kertomukset sukulaisista ovat hauskoja, liioitelluin siveltimen vedoin taiteiltuja vekkuleita karikatyyrejä. Jo ensimmäinen luku, henkilökuva isoisästä, mitään pelkäämättömästä suursyömäristä, talonpoika Moiseista saa lukijan hytkymään naurusta.
 

Dovlatovin tyylissä on juutalaiselle kirjallisuudelle tyypillistä sarkasmiin taipuvaa huumoria.
Elämä teki äidinpuoleisesta serkustani rikollisen. Luulen, että häntä onnisti. Muuten hänestä olisi väistämättä tullut korkea puoluevirkamies. 

Entäs sitten italialaisten elokuvien sankaria muistuttava Borja-serkku. Karnevalistinen hahmo hänkin.
   Hän oli esimerkillinen neuvostopoika. Pioneeri, luokan priimus, jalkapalloilija ja metallijätteen kerääjä. Hän piti päiväkirjaa, johon kirjoitti viisaita ajatelmia. Hän istutti pihaan koivun. Draamakerhossa hän sai esittää nuorkaartilaisia. 
   Minä olin nuorempi ja huonompi. Hänet asetettiin minulle aina esimerkiksi.
Juuri ennen kuin Borjan koulu päättyy tähtioppilaan mitaliin ja aplodeihin hän nousee ikkunalaudalle ja virtsaa alapuolella askeltavan rehtorin, Verikoiran, päälle. Sama kuvio toistuu Borjan elämässä. Kun alkaa mennä liian hyvin, hän tekee aina jonkin odottamattoman munauksen. Kunnostautumiset ja mahalaskut vuorottelevat, kunnes alkaa tuntua siltä, että vankeus sopii kurittomalle ketkulle paremmin kuin normaalielämä huumaavine mahdollisuuksineen (muka). 

Viimeinen tarina omasta tyttärestä ja siitä, mitä maahanmuuttajan identiteetti tuo mukanaan ja mitä se vie, on sävyltään erilainen, haikea. Isästä ei taida tulla amerikkalaista supersankaria. 
Minua hämmästytti hänen avuttomuutensa. Hänen arkuutensa liikenteessä, tuulessa... Hänen riippuvuutensa minun päätöksistäni, toimistani, sanoistani...
   Mietin, montako vuotta tämä jatkuu. Ja vastasin itselleni. Loppuun saakka...

Sergei Dovalatov kuoli sydänkohtaukseen kahdentoista emigranttivuoden jälkeen vuonna 1990. Hän oli vasta 48-vuotias. 




Anni Lötjönen, Loppuunpalamaton


Tästä kirjasta mainitsin jo vuodenvaihteen katselmuksessani, että  se ansaitsisi tulla tarkastelluksi. No, ajatus ei häipynyt mielestäni.
 
Kolmikymppinen koulunkäyntiavustaja viettää menevää nuoren naisen elämää, bailaa, solmii lyhyitä suhteita ja matkustelee kunnes uupuu ja väsyy. 
Oppilaita on vaikea auttaa ja nuori nainen vaatii itseltään liikaa. Hän kirjoittaa ryhdistäytymislistoja päiväkirjaansa, jossa uskoutumiset alkavat viehättävästi kirjaa puhutellen Rakas matkakirja, Rakas ainoa ystäväni, paras kuuntelija, ymmärtäjäni, Pikkukirjani, Rakas lokikirja. Vaatimuslistat ovat tylyjä käskyjä:
Tule onnelliseksi!
Välillä niissä näkyy hiven armollisuutta:
Olen kiltimpi itselleni. Jo kymmenen vuotta sitten luulin olevani liiian isokokoinen, väärän hiuksinen, jotenkin huonon näköinen. En ole enkä ollut silloinkaan. lopetan sekoilun. Teen silti vatsalihaksia välillä, mutta hyväksyn peilikuvani ilmankin.
Tahdon voimalla ei kuitenkaan masennusta voiteta.  

Pahimpina hetkinä toivon syöpää, että olisi edes sellaista kipua, joka laittaisi kaiken muun perspektiiviin. Olen elossa, terve, enkä yhtään kiitollinen herätessäni uuteen päivään. Jos on kateellinen syövälle, kaikki ei ole hyvin.  

Kun työn kuormittavuus ja yksityiselämän sotkut käyvät ylivoimaisiksi huolehtijan on lopulta pakko antautua huolehdittavaksi. Silloin löytyy terapeutti Sirkku, jonka avulla nainen pystyy näkemään omat vanhempansakin tarvitsevina puutteellisina ihmisinä.
Jokainen pystyy kommunikoimaan vain sillä tasolla millä pystyy, antamaan vain sen, mitä on saanut, muista hengittää. 

Tämä kirja antaa hyvän kuvan siitä, mikä kasvattajan työssä on vaikeaa. Opettaja ja muu lasten parissa toimiva huomaa hyvin pian, että oppilasta auttaakseen pitäisi auttaa kotia tai muuttaa yhteiskuntaa. Hänen on pidettävä yhteyttä vanhempiin, jotka eivät tajua omaa rooliaan lapsen vaikeuksissa, siedettävä heidän laiminlyöntinsä ja nieltävä pettymyksensä.

Näen päivittäin kaltoinkohdeltuja lapsia, joita ei ole koskaan lyöty. 

Näen oppilaiden kotiin katsomalla heitä, enkä haluaisi tirkistellä, mutta siinä se on edessäni: heidän vanhempiensa lapsuus, pelot, tavat, arvot, koko hyvän ja pahan historia. 

Minä ohjaan, hymyilen, en hermostu. Vaikka mitä tulee vastaan, lentää naamalle, tärähtää sähköpostiin. En kyynisty koskaan, en luovuta. 

Loppuunpalamaton on Anni Lötjösen esikoiskirja (2021). Lötjönen on punkbändi Huoran laulaja ja entinen sosiaalialan ammattilainen.
                            
Loppuun vielä Sirkun harjoitus ahdistuksen voittamiseksi. Kuvittele, että sinua painava asia on musta pilvenhattara. Puhalla sitä pois uloshengityksillä ja vedä sen jälkeen sisään keuhkoihin iloa tuottavaa väriä.
Tein tämän harjoituksen äsken kävelyllä: Puh puh, viruksen uhka pois ja aah auringon kultaa sisään. Ja nyt jatkan silmäilemällä maljakossa iloa tuikkivia tulppaaneja. 💛 





sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Korona-autius


Kouvolan kävelykatu Manski 6.1.2022, Kuva, Ume


Alat muistuttaa eläintä. Vauhkoonnut, kun tapaat odottamattoman ihmisen.
(Helena Anhava Sanon silti, 1982)


Kävimme mieheni kanssa loppiaisena päiväkävelyllä vaihteeksi Kouvolan keskustassa, parhaaseen päiväkävelyaikaan. Huomaatte kuvasta, että autiota oli. Seurailimme ikkunoihin laitettua taidepolkua, joka oli niukempi kuin aiemmat. Pandemia  sekä autioittaa että niukentaa. 

Kävelykadun varrelta on jo ennen pandemiaa alkaneet kadota kaupat, sama ilmiö kuin muissakin kaupungeissa. Onneksi tilalle on tullut uusia kivoja lounaspaikkoja ja jostain syystä monta miesten parturia (olisko maahanmuuttajamiesten ansiosta, he käyttävät parturia tiheään). 
Kävelykadulle tuli remontin yhteydessä lämmitys, jossa nyt säästetään, joten katu on talvinen. Aiemmin se oli talvella kyllä lumeton, mutta märkä. Lumi on sekä esteettisempi että jalkineille parempi kuin musta märkyys, joten ihan hyvä näin.
Minä kaipaan vanhaa katua kaarevaselkäisine penkkeineen. Niiden tilalle tuli matalia lieriöitä, joilla ei viitsi istua pitkään.   
Puut tekevät Manskista kesällä viihtyisämmän, samoin jäätelökioskit, joita on ollut parhaimmillaan kolme, yksi aseman päässä yksi keskellä ja yksi tässä mistä kuva on otettu. 
Muistatteko vielä millaisia jouluvaloja oli ennen nykyisiä digisyheröitä? Siis kaikkialla, ei vain Kouvolassa. Kelloja, tähtiä... Manskilla on pitkiä huiskia, kausivalot, joiden väriä on tarkoitus vaihtaa juhlan mukaan. Niiden värit ovat kylmiä neonvärejä.  

Taas ollaan pandemian leviämisvaiheessa. 
Monet alokkaat ovat aloittaneet varusmiestaipaleensa karanteenissa, myös oma pojanpoika. Siellä ollaan yhteen tupaan suljettuina kuin vangit ja odotetaan tuleeko lisää sairastuneita ja joutuuko itse makaamaan sairastupaan. Yleensä intti koettelee aluksi fyysistä kuntoa, tässä tilanteessa psyykkistä. 
Miten käy huomenna alkavien koulujen? Ilmeisesti useissa kouluissa joudutaan temppuilemaan lähi- ja etäopetuksen kanssa joka päivä vaihtuvissa tilanteissa, kunnes on pakko siirtyä kokonaan etäopetukseen. Sympatiani koko kouluväelle, rehtoreille ja opettajille, jotka eivät tiedä, mitä aamu tuo tullessaan, vanhemmille, jotka koittavat selvitä oman etätyönsä ja kotiin jäävien lasten kanssa ja lapsille, joista pienimmät eivät kohta muista muuta aikaa kuin maskiajan. 

Loppiainen ku lopsahtaa, kaali kuppiin kopsahtaa. Sanonta siirtymisestä joulunajan herkuista arkiruokaan on ilmeisesti peräisin Karjalasta. Nykyään syödään paljolti samalla tavalla arkena ja pyhänä ilman erityistä juhla-aikojen mässäilyä, koska kaikkea on saatavilla aina, mutta kotia koristetaan innokkaasti aiheen mukaan. 

Tänä vuonna minun alkoi tehdä mieli vähentää joulurekvisiittaa ja purkaa kuusi jo ennen loppiaista. Tyydyin poistamaan aluksi tonttuja ja kynttilöitä, mutta nyt on kaikki klaarattu, keittiön väri muuttunut verhon ja maton vaihtamisen myötä joulunpunaisesta keväisen vihreään ja tulppaanikimppu syrjäyttänyt joulutähdet. Perinteinen joulusta luopumisen päivä on vasta 13.1. Nuutinpäivänä. Minulla ei joulumieltä riittänyt sinne saakka. 

Valon lisääntyminen on suuri ilon aihe. Valo on merkki toivosta. Siispä ei hätää, voihan sitä olla välillä melankolinenkin. Parempaa kohti...

Ja loppuun vielä kuva joulun viimeisestä amarylliskaunottaresta.

 


Amaryllis, 8.1.2022, Kuva, Ume


perjantai 7. tammikuuta 2022

Frank Furun lastenkirja ja vähän Helena Anhavaa

Lainasin kirjaston lastenosastolta kuvakirjan Mutta te ette ole äiti, josta heti kansikuvasta tiesin, että tätä kirjaa en lue 5-vuotiaalle lapsenlapselle, mutta halusin lukea sen itse ja katsoa, miten pakolaisuutta selitetään kuvakirjaikäiselle. 


Kirjassa on pieni ilman vanhempiaan saapunut pakolaislapsi, joka asuu laitoksessa ja käy sieltä käsin koulua, ehkä esikoululuokkaa. Hän kokee elävänsä sijaiselämää poissa omasta oikeasta elämästään ja pitää kaikkia häntä auttavia ihmisiä äidin huonoina korvikkeina. 
Ensimmäisellä aukeamalla ollaan koulun pihassa, jossa leikki aluksi sujuu, kunnes tyttö tuntee jonkun lapsen tai lastaan koulusta hakemaan tulleen vanhemman tuijottavan ja pitävän häntä erilaisena ja silloin hän muistaa ikävänsä, jolle hänellä ei ole sanoja.

Minun sisällä kiehuu. 
Kaikki menee sekaisin ja mustenee, 
enkä minä tiedä mistä se alkaa.
Mutta tiedän mihin se vie.
Siihen joka huutaa ja lyö.

Sitten tulee joku, joka hakee minut ja vie kotiin. 

 
Joku? Joku hakee, joku antaa ruokaa, joku haluaa keskustella siitä, mitä koulussa tapahtui. Pienen tytön "lainaelämän" ihmisillä ei ole nimiä.  Hän päättää, että sallii heidän olla kanssaan, jopa istua ihan lähellä, mutta: "Te ette ole minun äiti."

Ehkä olisi parasta nukkua "vähintään neljä viikkoa". "Sitten tahdon herätä anjeron tuoksuun." (Anjero on Somaliassa aamuruoka, puuron tapainen.)  



"Siellä minun kuuluisi olla." Voi ei, tämä on liian traagista. Itken vuolaasti lukiessani. Miten minä muka pystyisin lukemaan lapselle tätä! En mitenkään. Miksi edes pitäisi itkettää lasta?

Luontaisesti lapset näkevät toisensa samanlaisina, lapsuuden yhdistäminä. Miksi heissä pitäisi jo pieninä herättää tietoisuutta erilaisuudesta? Se mitä pakolaislapsi kammoksuu on sääli. Kirjan lapsikin unohtaa surunsa leikkiessä, kunnes siellä joku varhain valistettu tuijottaa tavalla, josta lapsi tietää, mitä tämä ajattelee. 
Tämä lasten kuvakirja on kirja aikuisille, ei lapsille. 

Vähitellen tyttöselle tulee yhä enemmän hyviä päiviä, jolloin hän unohtaa olla surullinen. Hän suostuu odottamiseen.
 

 

Kuin unikuvaksi loppuun on piirretty se perhe, josta tyttö on joutunut eroon. Siellä Aysha (nimi selviää takakannen tekstistä) on tiukasti äidin sylissä ja vauvasisko tai -veli on mummilla, on isä ja vekkulin näköisiä isoveljiä ja isosiskoja. Kuva on päivätty Mogadishussa 7.10. 2013.
Todennäköisesti Ayshan toive entisenlaisesta elämästä on mahdoton.

"Sitten haluan herätä anjeron tuoksuun." Eeei... kuvassa pieni tyttö valvomassa petissään silmät suurina ja tuskaisina.

Tämän kirjan kirjoittaja, pietarsaarelainen Frank Furu on tehnyt lähes kymmenen vuotta töitä ilman huoltajaa maahan saapuneiden pakolaislasten parissa ja kiittää kohtaamiaan lapsia innoituksesta ja rakkaudesta. 
On tärkeää, että tätä aihetta käsitellään ja Furulla olisikin ainutlaatuisia kokemuksia, joista voisi kirjoittaa kirjan aikuisille. Toivon sitä. 

Furu on kirjoittanut kirjan ruotsiksi Ni är inte min mamma, mutta se ilmestyi molemmilla kielillä viime vuonna. Suomentaja on Katri Tapola

Kuvittajana kirjassa on ansioitunut Linda Bondestam, yksi Pohjoismaiden tunnetuimpia lastenkirjojen kuvittajia. Pidän näistä kuvista, jotka ilman tekstiäkin nostavat palan kurkkuun. Pieni ihminen kiukkua ja surua silmissään kohtalon heittelemänä.  

Olen lukenut viime aikoina paljon Helena Anhavan runoja. Oman näkökulmani vahvistukseksi, sen että lasta pitäisi säästää tämän elämän kauheuksilta, kirjoitan tänne vielä Helena Anhavan runon kokoelmasta Vuorosanoja vuodelta 1973.

He jotka syyttävät vanhempiaan pakkosyötöstä
ovat alkaneet informoida lasta.
Tahtovat että alla kymmenvuotiaan on tiedettävä
Vietnamista, riistosta, metyylielohopeasta, 
liikakansoituksesta, maailman luetuista päivistä.
Ei satua ja tarinaa, vain 'asiaa'.
Eikö eliminoitaisi muukin epäasia:
                                      musiikki, kuvataiteet.
On helpompi päättää mitä lapsi tarvitsee
kuin kuunnella lasta,
menneet virheet uusissa vaatteissa.
luen viisaitten naisten muistelmia, 
Vennyn, Anna Bondestamin, Sylvi-Kyllikin.
mitä silloin kun arki ja olosuhteet ahdistivat
Prunnikujalla, Pietarsaaressa, Sörkassa:
loihdittiin ruhtinatar vankkureihin,
                                     haltiatar keittiöön,
koreat vaatteet päälle.
Mielikuvitus, minänsäilytysvaisto,
omaisuutta joka kannetaan mukana.
Totisesti,
lapsen vaeltavalle mielelle pitäisi julistaa
                                                rauhoitusaika;
jotta jaksaisi olla aikuinen tässä maailmassa
on saatava rauhassa olla lapsi.


PS
Katsokaa Sami Kieksin dokumenttisarja On Hold, neljä vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa talebanien Afganistanissa vainoamista hazara-pojista, jotka ovat nyt Suomessa nuorina pakolaismiehinä. Yksi osa oli jätetty turvallisuussyistä julkaisematta. Sarja löytyy Yle Areenasta.



perjantai 31. joulukuuta 2021

Vuoden 2021 parhaat kirjat blogissani



Muutamissa kirjablogeissa on näkynyt vuosikatsaus, jossa bloggari on kertonut, mitkä kirjat vuoden joka kuukaudelta on kokenut mieluisimmiksi. Kävin läpi oman vuoteni ja kyllähän sieltä selvästi nousi muutamia, jotka koin jo lukiessa väkevämmin kuin toiset ja jotka nytkin niminä sykkivät viestiä "valitse minut".

Kirjan tai blogikirjoituksen nimeä klikkaamalla pääset lukemaan kirjoitukseni siitä.
 

Tammikuu

Joonatan Tola, Punainen planeetta
- Iloinen kirja surullisista asioista.
- Rehevää kerrontaa.

Helmikuu

Jari Järvelä, Klik
- Herkullisesti rönsyävä, sadunomainen kertomus, jonka sankaritar Iris on kaikkivoipa kuin Forrest Gump kulkiessaan kuuluisien valokuvaajien kanssa heitä lahjakkaampana.
- Klikin vuoksi odotin paljon Järvelän seuraavaltakin, mutta Aino Aallon elämän pohjalta kirjoitettu fiktio Aino A. olikin minulle osittain pettymys, koska se oli oudon ivallinen ja tuntui, että se ei ollut Aino, vaan kirjailija itse, joka pilkkasi Alvar Aaltoa.

- Pidän muista sepustuksistani joskus enemmän kuin yksittäisistä kirjaa tarkastelevista kirjoituksista. Helmikuussa tämmöinen on Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän.

Maaliskuu

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän
- Ketkä lähtevät ja ketkä jäävät on aina kiinnostava kysymys pohdittavaksi.
- Romantiikka on ehkä nykyään turhaan väheksytty tai genreen sidottu asia.


Huhtikuu

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi
- Kirja kuin kukka, suopursu tai vanamo, vaatimaton metsäkukka.
- Näin jälkikäteen tuli mieleeni, että Haurun luoman Ilmarin karuudessa on jotain samaa kuin John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerissa. Miesten olosuhteet ovat erilaiset, mutta nöyrä tinkimättömyys on yhtä lujaa.  

- Ja Hanna Haurullahan tämä jäi viimeiseksi kirjaksi. Hän kuoli kesällä.

Toukokuu

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom
- Suomentaminen ja kielten rikkaus ja erilaisuudet kiinnostavat minua. Tämä kirja sisältää parhaiden suomentajiemme viimeisteltyjä esseitä kielistä ja kääntämisestä. 

Kesäkuu

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä
- Upea esseeteos ansioituneelta suomentajalta.
- Lindholm on mukana myös edellisen kuukauden mielikirjassani. 

Tässä kuussa pidin kovasti myös Pekka Saurin kirjasta Huominen, eilisen sanelema ja Hannu Mäkelän kirjasta Suunnitelma loppuelämän varalle, mutta niistä minulla on vain pieni kirjoitus Pekka Saurin ja Hannu Mäkelän seurassa.

En kirjoita kaikista lukemistani. Tykkään lukea myös ilman kirjoitustarkoitusta, eikä kaikesta mitä lukee löydy sopivaa näkökulmaa kirjoittaa omaa juttuaan.  

Heinäkuu

Adele Dieudonné, Oikeaa elämää
- Tästä romaanista minulla on lyhyt teksti Naistenviikon kirjakimarasssani. Se olisi ansainnut oman kirjoituksensa.
- Hurja, surullinen kirja vaikeasta lapsuudesta.

Elokuu

Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa
- Rohkea kirja vaikeasta aiheesta.
- Mikä kieli ja taito kuvata tapahtumia ja mielen liikkeitä.
 

Syyskuu

Laura Malmivaara, Vaiti 
- Tällä kirjalla on erittäin hyvä nimi. Vaitiolo tulee käsitellyksi monella tavalla, myös siltä kannalta, että joskus on parempi olla vaiti ennen kuin osallistuu  harkitsematta yhteiseen huutoon ja ylilyönteihin. Pidän oikeudenmukaisuutta tärkeänä ja olen hyvilläni, että Malmivaara kirjoitti tämän #metoo-liikehdinnän ylilyöntejä selventävän kirjan. 
- Pidän kirjan rakenteesta ja rauhallisesti tarkkailevasta tyylistä.

Lokakuu

Karl Ove Knausgårdin Aamutähti ja Tove Ditlevsenin Lapsuus jakavat mielisuosioni tasapuolisesti.
- Knausgård on kiinni jossain isossa aiheessa, joka selviää jatko-osissa. Nautin aina Knausgårdin tyylistä ja olen vietävissä minne tahansa hän minut viekin.
- Ditlevsen = laatu.   

Marraskuu

Anja Snellman, Kaikki minun isäni
- Snellmanin kirja on sekä henkilökohtainen että ajan hermolla, kuten hänen kirjansa yleensäkin ovat.
- Blogiaikana lukemistani Snellmanin kirjoista olen pitänyt erittäin paljon myös Pääoma-nimisestä romaanista, jonka nimi tosin oli minusta huono. Sen sijaan en niinkään pitänyt kirjasta Antautuminen.

Joulukuu

Pirkko Saisio, Passio
Vuoden paras! 💪



Huomaan, että mielikirjoissani tietokirjoja lukuunottamatta on usein yhteisenä aiheena pienet ja väärin kohdellut.  

Blogissa mainitsemieni kirjojen lisäksi olen lukenut kuluneen vuoden aikana kolmisenkymmentä teosta. Pidän niistä listaa nimellä Salaa luetut, mutta eivät ne ole mitään kiellettyjä kirjoja.
Siellä on mukana kirjoja, joista olisin halunnut kirjoittaa, kuten Anni Lötjösen Loppuunpalamaton ja Jaakko Heikkilän tarinalliset valokuvakirjat Armenian vaietut tarinat ja  Sweet Song of  Harlem, Harlemin lempeä laulu.
Kira Poutasen Surun kartta on yksi niistä kirjoista, josta olisin halunnut kirjoittaa enmmän. Se palaa yhä uudelleen mieleeni. Tarkastelin siitä vain yhtä puolta, sitä mitä me perimme vanhemmilta sukupolvilta, mutta kirjassa on paljon muutakin. 
Kaikkea ei ehdi - bloggarikaan. 
Yhdestä kirjasta olen jättänyt kirjoittamatta, koska muissa blogeissa sitä kehuttiin niin paljon, enkä halunnut saada osakseni paheksuntaa omasta negatiivisuudestani. Tämä kirja on Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan. Kirja on huonosti piirrretty ja sivut on ahdettu täyteen välistä melkein lukukelvotonta suttuista tekstiä, mutta pahinta on paasaaminen. En myöskään ymmärrä, miten vapaassa pohjoismaassa voidaan iloita siitä, että joku paljastaa muka suurenkin salaisuuden naisen sukupuolielinten anatomiasta ja klitoriksen merkityksestä. Eihän me missään seksuaalikielteisyydessä olla eletty, ei suinkaan. No, nythän minä sen sanoin. Ja sanon vielä senkin, että intersektionaalisen feminismin sektio-ajattelu vie siihen mitä se sanoo vastustavansa, rajojen korostamiseen ja epätasa-arvoon. 

Kirjoitus, jota blogissani on käyty lukemassa koko blogiaikanani ylivoimaisesti eniten on  Suomen 100-vuotisjuhlavuonna 2017 Kirjojen Suomi -projektin osana kirjoittamani juttu Väinö Linnan Tuntemattomasta Sotilaasta.
Tämä on ymmärrettävää, koska näitä kirjoituksia julkaistiin muuallakin kuin vain kunkin bloggarin omassa blogissa.
Muutoin luetuimpien joukossa on paljon niitä, joiden kommenttikentässä on syntynyt kiivasta väittelyä, heh. Poikkeuksena tähän on Heli Laaksosen Aapine, joka on blogini kolmanneksi luetuin kirja.
 
Ei mutta, minähän lopetankin nyt tämän kirjoitukseni Heli Laaksosen runoon kokoelmasta Raparperisyrän.

Sil ko lähte uut alkku kohre

Ota käpy pois kenkäst
kaar vesi pois saappast
nost ämpär silmiltäs
jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone
ol valone
ol pulune.

Älä lait kät sirkkeli
älä purot kirvest kintuil
älä unhota kotti avamei
älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs. 


tiistai 28. joulukuuta 2021

Elämän vuositilinpäätös


Optimistin motto
uudelle vuodelle

Ajattelin tehdä kaksi vuodenvaihdekirjoitusta, toisen yleisemmän eli tämän, mitä nyt rustaan ja toisen sellaisen, jossa kerään blogikirjoituksistani joka kuukauden sytyttävimmän kirjan, kerron mitä muuta olen lukenut blogiin päässeiden kirjojen lisäksi ja miltä lukeminen ja kirjoittelu tässä vaiheessa tuntuu. 

Mennyt vuosi on ollut raskas kestää epidemian tuoman epävarmuuden vuoksi. Tiedämme, että jotkut vuodet vanhentavat ihmistä nopeammin kuin toiset. Isot kriisit kiihdyttävät vanhenemisprosesseja ja saattavat lyhentää soluihin kirjoitettua optimaalista elinikää jopa kuukausilla. Covid-pandemian aiheuttama ahdistus toimii todennäköisesti järkytyksenä, jonka vaikutus näkyy globaalisti myös elinikämittauksissa. 

Kesällä ehdimme jo huokaista ennenaikaisesti. Nyt eletään taas nousevien tartuntakäyrien aikaa. Ensi vuonna me varmaan totumme siihen ajatukseen, että sama turvallinen olo ei enää palaa, vaan elämä on pysyvästi epävarmempaa kuin ennen koronavirusta. Toivottavasti käsien pesut ja maskin käyttö tarpeen tullen jäävät pysyviksi tavoiksi sittenkin kun pandemia siirtyy historiaan.

WHO:n pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus on sanonut, että jos me haluamme saada koronaviruksen aisoihin vuoden 2022 aikana meidän pitää saavuttaa maailman suuri rokottamattomien joukko, ei niinkään rokottaa yhä uusilla tehosteannoksilla jo rokotettuja. Tämä hyödyttää rikkaan maan kansalaista myös, vaikka hän ajattelisi vain omaa hyötyään, koska rokottamattomissa yhteisöissä virus pääsee muuntautumaan ja kehittämään yhä uusia variantteja. Virus ei tottele valtioiden eikä edes mannerten rajoja, vaan käyttäytyy omapäisesti kuin sääilmiöt. Kaiken lisäksi juuri rikkaammat, paljon liikkuvat ihmiset edesauttavat sitä leviämään. Aikanaan espanjatauti tuli uudelleen Euroopaan merimiesten mukana. Nyt liikkuminen eri maiden välillä on paljon yleisempää, sen mukana me saamme toisiltamme sekä hyvää että pahaa.

Koronaan on kuollut todistetusti tähän mennessä noin Suomen väkiluvun verran ihmisiä, todellisuudessa enemmän. Se on aika paljon, eikä siinä kaikki, osa toipuneista vakavan tautimuodon sairastaneista jää puolikuntoisiksi ja menehtyy omaa elinajanodotettaan aiemmin keuhko-ongelmien ja muiden sairauden jälkeensä jättämien vaurioiden vuoksi. 

Oma elämäni on siltä osin valjumpaa, että pitkät pimeän ajan lomat etelässä, joihin olin muutamana vuonna jo tottunut, ovat jääneet. Sain niistä voimaa ja iloa. Tulin surulliseksi huomatessani, että päivetys kropassani on kadonnut lähes kokonaan. Suomen kesän viileä aurinko ei ole pystynyt pitämään sitä yllä. Bikininmuotoiset päivetysrajat, ne toivon saavani takaisin vuoden 2022 aikana! Älkää naurako, tällä asialla on minulle iso hyvää oloa symbolisoiva merkitys (heh, turhamainenhan se vaan on...ja lapsellinen...).

Täytän vuosia vuoden alussa, joten vuoden vaihde merkitsee minulle myös ikääntymisen pohdintaa.
Vanheneminen on biologinen fakta. Otan sen uteliaana vastaan. Pitää vain hyväksyä se, että ei ole enää yhtä viehättävä ulkonäöltään kuin nuorempana ja huomata ottaa muutokset huomioon pukeutumistyylissä, meikissä ja kampauksissa. 

Siinä missä ulkonäkö rapistuu ja voimat vähenevät, ymmärrys lisääntyy. Se on totta, vaikka kuulostaakin ehkä turhan juhlavalta ja minun ikäiseni toteamana omahyväiseltä. Vanha ihminen on nähnyt paljon ja kokenut paljon, elänyt läpi erilaisten yhteiskunnallisten vaiheiden ja kulttuuritrendien. Ikääntyminen antaa mahdollisuuden verrata ja katsoa asioita kauempaa. Vanheneva ihminen tietää, mitä on lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, mutta ei vielä sitä, mitä on varsinainen vanhuus. Päättelen, että se voisi merkitä lisääntyvien kremppojen lisäksi myös lisääntyvää lempeyttä. 
Olemme kuunnelleet mieheni 70-luvulla tekemiä haastatteluja, joissa hän kyselee isältään tämän elämästä. Eetu kertoo, miten piileskeli pari kuukautta kevättalvella 1918 Luumäen metsissä paossa punaisten pakko-ottoja. Nuori poika olisi halunnut intomielisenä mukaan valkoisten puolelle, oli jo kavereitten kanssa suunniteltu öistä hiihtoakin heidän leiriinsä, mutta isänsä vei hänet turvaan odottamaan kansalaissodan päättymistä. Viiisas teko.

Viime vuonna löysin kuntosalin. Se jatkukoon. Lihashuoltoa, ei kun minähän olen valmistautumassa bikini fitness -kisoihin (hähää, se tähtää siihen, että jaksaa kantaa kauppakasseja...).  



Kirstinkallion kylätalon kuntosali on tunnelmallinen paikka. Se on vanhassa koulun jumppasalissa. Yhdestä luokkahuoneesta kuuluu kangaspuiden kolketta ja yksi on kunnostettu vuokrattavaksi juhla- ja näyttelytilaksi. Vanhat pönttöuunit eivät enää ole käytössä, koska nyt kuntosaliin on asennettu ilmalämpöpumppu. Meillä on kuvia, joissa uuneissa palaa tuli. Mieheni on käynyt tällä salilla jo muutaman vuoden ja nostellut joskus painoja elävän tulen lämmössä.

Tänä vuonna teen oikein yhden uuden vuoden lupauksenkin: aion kokeilla vaateostolakkoa. Olen lukenut sellaisesta, ja ajatus on alkanut viehättää. Ei siksi, että olisin erityisen ekologisesti ajatteleva tai askeesista kiinnostunut, eikä siksi että olisin mikään addiktoitunut shoppailija. Olen myös sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset käyttävät sitä, mitä toiset heille valmistavat, että pyörät pyörivät ja saamme nauttia hyvinvoinnista. 
Huomaan vain, että minulla on niin paljon kaikkea, koska minun on vaikea hävittää mitään ja uutta on kiva hankkia. Huomaan, että olisi hyvä saada tilaa vaatehuoneeseen, kuluttaa vanhat loppuun ja päästä sitten lakkovuoden jälkeen hankkimaan raikkaasti uutta ja laadukasta. Minähän rakastan vaatteita enkä nyt vanhempana halua ostaa mitään turhaa ja huonoa rihkamaa. Jos vielä tyylikin on muuttumassa, niin vuosi voisi olla hyvä aika pohtia sitä. 

Olen viime aikoina katsellut, miten todella huonolaatuisia ja huonosti suunniteltuja useimmat ketjuliikemyymälöiden vaatteet nykyään ovat. Kaikki mekot ovat löyhää yöpukumallia ja housut huonosti leikattuja. Ei ihme, että nettikauppa kukoistaa. Sieltä onnistuu löytämään joskus parempaa.
Toivon, että kertakäyttöisten vaatteiden valmistus loppuu ja aletaan suosia laatua.

Kirjoittelen vuoden mittaan, mitä lakolleni kuuluu, ehkä (no, ei se kuitenkaan pysty... ). 

Olenkin nyt sitten varustautunut ostamalla uudet farkut ja tilaamalla yhtä sun toista netistä sovitettavaksi. Vielä nippa nappa ehdin! Ihan kuin mässäilyään katuva ahmimassa vielä ennen laihdutuskuuria - erotuksena se, että syödä pitää joka päivä, mutta vaatteita ei tarvitse ostaa edes kuukausittain, joten vaateostolakko on varmaan helpompi toteuttaa kuin syömisen rajoittaminen (luulee hän...). No, vietinhän minä toissajoulunkin täysin ilman herkkuja, kun tähtäsin kolesteroliarvojen laskemiseen - ja onnistuin.

Vielä kirja-alasta sananen. 
Suren kirjojen lukemisessa tapahtunutta isoa huononnusta. Lainaan tietokirjailija ja tutkija Kai Ekholmia joka yhdessä kirja-alan asiantuntijan Eino Revon kanssa on päivittänyt 1920 julkaisemansa teoksen Kirja Tienhaarassa kirjoittamalla uuden katsauksen Lukemisen aika, Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?. Sitaatit ovat tästä kirjasta.

Olemme eläneet yli 500 vuotta Gutenbergin maailmanjärjestyksessä, jossa painettu kirja on ollut palvottu, pelätty ja kiistaton sivistyksen ja tiedon välikappale.
    Nyt hengitämme Googlen keuhkoilla ja kirjallisuuden vaivalla rakennettu katedraali näyttää huojuvan.
 

Ostettujen kirjojen määrä on ollut tasaisessa laskussa: vuonna 2008 22 miljoonaa kappaletta, vuonna 2020 enää 15 miljoonaa. 

Kirjakauppa elämyksenä ja yksilöllisen sivistysvalinnan kokemuksena on Helsingissäkin pian harvinaisuus. Akateeminen kirjakauppa oli ikäiselleni syy jäädä eläkkeellä Helsinkiin. Pian se pitää etsiä muualta. Akateemisen kirjakaupan valikoimissa oli Nalle Nybergin aikana 140 000 nimekettä, miljoona kirjaa yli 20 kielellä. Syksyllä 2016 se oli pudonnut  80 000 nimekkeeseen. 
    Kirjatalon nykyinen nimekemäärä vaihtelee sesongeittain. Tällä hetkellä se on 30 000 - 35 000 nimekkeen välillä. Kirjatalon henkilökunta ja johto ovat onneksi edelleen rautaisia ammattilaisia eivätkä he ole tinkineet Akateemisen hengestä, vaikka omistajat ovat vaihtuneet ja jatkuvaa saneerausta on tehty. 

Kirja-ala käy jatkuvaa keskinäistä kilpailua ja yleistä puolustustaistelua, se karsii ja uudistuu, mukautuu ja sopeutuu. On tavallista, että kansalainen arvostaa kirjakulttuuria, mutta ei osta tai lue yhtään teosta. Tai arvostaa kirjoja, mutta lainaa kaikki lukemansa teokset tai hankkii ne kirppareilta ja antikvariaatista. Tai on aktiivinen lukija, mutta käyttää lukuaikapalveluja. Tai katsoo saavansa kaiken riittävän tiedon verkon ilmaistarjonnasta.  

Kirjoista lisää tilinpäätöksessäni numero 2 lähipäivinä. Olkaa kuulolla.

 

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Sergei Dovlatov, Matkalaukku... ja joulua kohti joutuin

 


Sergei Dovlatov on kiinnostava emigranttikirjailija. Hän syntyi Neuvostoliitossa vuonna 1941 ja muutti alle nelikymppisenä siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, koska ei saanut kaunokirjallisia tekstejään julkaistuksi kotimaassa niiden kriittisyyden vuoksi. Hän oli ennen USA:han emigroitumistaan julkaissut tekstejä ulkomaisissa lehdissä. USA:ssa hän alkoi kirjoittaa novellikirjoja ja romaaneja. Dovlatov kuoli sydänkohtaukseen vain 48-vuotiaana vuonna 1990 ehdittyään sitä ennen julkaista kirjoja enemmän kuin kirja/vuosi.  
Hänen teoksiaan on käännetty yli 25 kielelle ja niitä on julkaistu sananvapauden lisäännyttyä myös entisessä kotimaassa.

Dovlatovilla on kiinnostava yhteys Suomeen. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa kaksi vuotta suomen kieltä ja toimi sen jälkeen toimittajana Leningradissa ja Virossa.

Aivan äskettäin on suomennettu Dovlatovin romaani Kompromissi, jossa hän käsittelee Viron vuosiaan. Hänen teoksistaan on suomennettu muutamia muitakin. 
Päädyin lukemaan novellikokokoelman Matkalaukku, koska sen idea on niin kiehtova. Mietin myös, miten jännittävä teos lieneekään kyseessä, kun joku näyttää pureskelleen hermostuksissaan kirjan alanurkkaa. No, ei ole niinkään jännittävä, vaan hauska ja lempeästi ironinen. 

Matkalaukku on elämäkerrallinen kirja, novellikokoelma tai novelleista koostuva romaani, jossa Dovlatov kertoo ainutlaatuisella tavalla Neuvostoliitosta lähtönsä tarinan. 
Toimittaja Dovlatov saa ministeriöltä luvan poistua maasta kolmen matkalaukun kanssa. Hän protestoi aluksi laukkujen vähäistä määrää, mutta huomaakin pakatessaan itsesääliä tuntien, että hänen tavaransa sopivat yhteen laukkuun, surkeaan vaneriseen kapsäkkiin, joka piti sitoa lukon säryttyä pyykkinarulla. 

    Joskus olin mennyt sen kanssa pioneerileirille. Kanteen oli kirjoitettu musteella: "Nuorempi ryhmä. Serjoža Dovlatov". Sen viereen oli joku ystävällisesti raapustanut:"paskahousu". Kangas oli repeytynyt muutamista kohdista. 
    Kannen sisäpuolelle oli liimattu valokuvia Rocky Marcianosta, Armstrongista, Joseph Brodskysta ja Gina Lollobrigidasta läpinäkyvissä vaatteissa. Tullimies yritti kynsiä Lollobrigidaa irti, mutta sai aikaiseksi vain naarmuja.
    Brodskyyn hän ei koskenut. Kysyi vain, kuka tuo on. Vastasin, että kaukainen sukulainen. 

Matkalaukku pysyy avaamattomana kaapin perillä vuosia. Kun kirjailija Dovlatov avaa sen, hän huomaa, että laukussa on koko hänen kotimaassaan viettämänsä elämä, kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän nostelee esineet pöydälle ja huomaa laukun pohjalla vanhan Pravda-lehden, josta häntä tuijottaa iso muotokuva Karl Marxista.  
Pohjalla Karl Marx. Kannessa Brodsky. Ja niiden välissä toivoton, mittaamattoman arvokas, ainutkertainen elämä. 

Novellien tai romaanin lukujen, miten vain, nimet ovat Suomalaiset kreppisukat, Puolue-eliitin puolikengät, Säädyllinen kaksirivinen puku, Upseerinvyö, Fernand Légerin takki, Popliinipaita, Talvilakki ja Autonkuljettajan hansikkaat.
Nämä kertomukset ovat melkoisia veijaritarinoita täynnä huumoria, itseironiaa ja ironiaa ihmisiä ja järjestelmää kohtaan. Nautin. 
Huumorin alta on helppo lukea, miten vaikeaa taiteilijoiden ja toimittajien on ollut toimia Neuvostoliitossa - sivulauseissa käy ilmi, että tottahan jokainen kirjailija on ollut vangittuna. Ja miten lienee muuten nyt, kun Venäjä on yhä enemmän kuin vanha Neuvostoliitto? 

Jotenkin Dovlatov tuo mieleeni Juha Vuorisen sekä ulkoisesti, 194-senttinen sälli, että  siinä, millä tavalla leppoisasti hän kuvaa itseään ja koheltamisiaan. 
Minulla on lukupinossani (kotiin taas muodostumassa pieni sivukirjasto) Dovlatovilta vielä Meikäläiset ja postuumisti julkaistu HaarakonttoriKompromissi on varauksessa. 
Lukemiset eivät joulun aikaan lopu, ei vaikka tulisi sulkutila.

🌷🌷🌷🌷🌷🌷🌷 ... on niitä seitsemän, seitsemän tontun tehtävää...

Joulu on jo ovella.
Jollekin se tuo stressiä iloisuuden vaatimuksen vuoksi, jollekin hartauden vaatimusten ja jollekin velvollisuuksiksi kokemiensa tapaamisten vuoksi tai siksi ettei voi tavata läheisiä vaikka haluaisi. 
Jospa voisimme ajatella, että se on mitä se on. Kuten elämä yleensäkin.
Moni ahertaa töissä aattoon asti. Hänelle joulussa parasta on sen tuoma tauko ja lepo.

Tykkäsin siivota tämän joulun alla. Oli ihan kiva huiskia menemään, järjestää komeroita ja pyyhkiä jopa patterin taustat ja jalkalistat, pestä kodinkoneet ja tuulettaa torkkupeitot. Kun yhden paikan järjestin, huomasin heti uuden tontun tehtävän. Nyt saan sitten lepäillä siistissä kodissa.
Pimeäkin alkaa vähentyä, tästä päivästä alkaen. 
Käännymme valoa kohti. 
Toivotan teille blogini lukijat kullekin omanlaistanne hyvää joulunpyhien aikaa. 





Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin: Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa j...