Suvi-illan vieno tuuli

 

Tämä juhannusruusu on kerrostalomme pihasta viime vuodelta. Silloin nurmikko oli kuiva jo juhannuksen aikaan alkukesän helteiden vuoksi. Nyt nurmikko on syvänvihreä, mutta ruusussa ei syksyisen leikkaamisen johdosta ole kukan kukkaa. Rönsyili liikaa. (Tästäpä tuleekin hauska mielleyhymä: jos rönsyilet liikaa, niin sinut leikataan, oletkos siinä!)

Kurtturuusut kuvan yläpuolella kulkevan tien varressa sen sijaan kukkivat yhtä ahnaasti kuin ennenkin, se osuus, mitä ei ole vielä revitty irti juurineen. Minusta on ollut ihana kulkea meidän kylän raitteja suloisessa ruusun tuoksussa. Meillä on kurtturuusuja todella paljon ja vain reunustamassa tienvieruja. Annettais näitten loppujen olla... please. 

Juhannuksena suomalaiset ajelevat mökeilleen. Niin mekin. Luin jostain tilastosta, että Suomessa on noin puoli miljoonaa mökkiä. Mökin hankinnassa tärkeänä pidetään hiljaisuutta ja rauhaa. Jopa hiljaisilla maalaispaikkakunnilla ihmiset pakenevat vielä isomman hiljaisuuden perässä mökeilleen.

Itse en ole kaivannut mökkielämää, mutta mies alkoi käydä eläkkeelle päästyä kuumana, katseli mökki-ilmoituksia, hankki remontoitavan mökin ja ryhtyi kunnostamaan sitä. Minulle oli iso yllätys, että miehestäni paljastui rakentaja ja nikkaroija. Sopeuduin uuteen tilanteeseen.
No, me teemme kompromisseja. Käymme mökiltä käsin lähiseudulla "ihmisten ilmoilla". Emme myöskään kumpikaan halua elää mökillä askeettisesti. Ei, meillä on mukana pelit ja vehkeet, läppärit ja älykännykät ja iltaisin katsomme telkkaria. Se mitä siellä kaipaan on sanomalehdet aamukahvin kera tutkittavaksi. Yleensä kolmen päivän jälkeen jo alkaa molemmilla tulla koti-ikävä, puuhastelijalla sekä laiskottelijalla.

Mökinomistajien keski-ikä Suomessa on 62 vuotta. Entä seuraava sukupolvi?
No, meillä pojat perheineen, osa ainakin, rakastavat mökkielämää, joten luulen, ettei sitä tarvitse myydä, ja puuhastelijamme pääsee nauttimaan omalle mökilleen vanhanakin (mikä aika ei ole kovin kaukana).
Mökki onkin ollut kiva paikka viettää aikaa laajenevan "klaanimme" kanssa. Nuoriso on päässyt kokeilemaan kesätöitä, kaivoa puhdistamaan, maalaamaan ja ympäristöä siivoamaan. 

Enemmän kuin hiljaista mökkielämää kaipaan usein ihmisvilinää, jossa rentoudun. On ihanaa lomailla isoissa kaupungeissa ja viettää kesällä rantaelämää biitseillä, joilla on paljon ihmisiä. Toisaalta jos tällainen kaupunkielämä olisi aina mahdollista, niin nauttisinko silloin siitä niin paljon?

Eräs asia mistä näkee suomalaisten mökkielämän kunnioituksen, on se, että "olen mökillä" kelpaa selitykseksi vähän kaikkeen osallistumattomuuteen ja asioiden perumiseen, "ei kun me ollaan silloin mökillä". 

Oman rannan isokoskeloperheen elämää on kiva katsella saarimökillämme. Emo opettaa pienokaisiaan uimaan ja selviämään. Kukin vuorollaan lepäilee selässä. Yhtenä kesänä poikasia oli ennätysmäärä, yhdeksän. Monesti poikasten määrä vähenee jo ennen kuin ne pääsevät uimaharjoitteluun asti. Surullista. Meitä nämä sympaattiset vierailijat eivät pelkää. Ne uivat laiturin alla ja kipittävät välillä sen päältäkin. 

Kuva: Ume, Juhannus 2011

Suvi-illan vieno tuuli
huokaa vuoren alta,
hongikon polkua hopeoipi
kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka, 
kaukana käkö kukkuu,
vaieten astuvi vaeltaja,
mielen murhe nukkuu.

Eino Leinon runo Suvi-illan vieno tuuli kokoelmasta Elämän koreus, 1915.  

 
Mukavat jussit blogini lukijoille! Siirretään murheet nukkumaan ja  nautitaan kesästä. 

Joitain ajatuksia viime aikoina lukemistani kirjoista

Pidän aina luvun alla olevan kirjan välissä kirjanmerkkinä muistilehtiön sivua, johon merkitsen kohtia, joita haluan ajatella myöhemmin lisää. Nyt teenkin niin, että poimin kahdesta viimeksi lukemastani kirjasta nämä kohdat enkä rupattele kovin paljon muuta.

On aikoja, jolloin ravintolan tulee pysyä ennallaan, ja aikoja, jolloin sen tulee muuttua. Se pätee myös ihmisiin. Samaan ympäristöön juuttuminen alkaa ajan myötä viedä energiaa.

Haruki Murakamin romaanin Rajasta etelään, auringosta länteen päähenkilö on ravintoloitsija Hajime, keski-ikäinen mies, jonka elämä on kaikilta osin hyvällä mallilla. Silti Hajimea vaivaa nostalginen kaiherrus, tunne että jotain puuttuu. Murakami kuvaa hyvin tämän tunteen voiman.

Ajattelin sitä kaikkien vanhempien uskoa, että kunhan vain tekee parhaansa, on läsnä, rakastava ja sopivasti rajoittava, lapsesta kasvaa kunnollinen. Sitä asiantuntijoiden äänet hokevat päässämme lapsen syntymästä asti. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä, ettei tuo lupaus aina täyty.

Laura tekee kaikkensa käyttäytymishäiriöisen poikansa Pyryn elämän sujumiseksi, mutta se ei vain suju. Hän miettii, miten toisenlainen hänen elämänsä onkaan verrattuna heihin, jotka tarkkailevat lastensa vahvuuksia ja voivat kuvitella heille hienon tulevaisuuden. Laura pelkää, että ilman hänen suojelevia toimenpiteitään poika ei tule pärjäämään maailmassa. 
Maria Mustrannan Äidin tehtävä on psykologinen romaani trilleriaineksin.
  

Minun haaveeni olivat enemmän pelkojen kääntöpuolia kuin puhdaverisiä unelmia. Kunpa Pyry ei satuttaisi ketään vakavasti. Kunpa hän pysyisi hengissä siihen asti, että oli minun aikani lähteä. 

Onko muuta tapaa olla vanhempi kuin pitää itseään korvaamattomana? Minun oli pakko jatkuvasti liioitella äitiyteni merkitystä, jotta jaksoin sitä.  

Epätoivoinen vanhempi voi ongelmallista lastaan rakastaessaan todellakin liioitella. Kirja kysyykin, missä on raja, milloin pitäisi kuunnella epäilyjään ja koettaa katsoa tilanteita ulkopuolisen silmin. 

Ehkä yksi aikuisten virheistä on nähdä lapset liikaa itsenäisesti toimivina olentoina. Emme ymmärrä, miten herkässä vaikutusten verkossa lapset rimpuilevat, koska emme itse enää elä yhtä tiiviissä yhteydessä toisiin. 

Tämä viimeinen sitaatti on minulle kirjan tärkein. Se korostaa sitä, miten paljon lapsi on erilainen kuin aikuinen. Lapsi on täysin riippuvainen aikuisista, mitä seikkaa murrosikäiset kipuilevat. 
Aikuinen voi valita paljon enemmän kuin lapsi, työnsä ja ihmissuhteensa. Lapsi on meidän armoillamme, mutta häntä ei myöskään saa jättää yksin, koska hän ei ole vielä kypsä valitsemaan. 

Jossain kirjan repliikissä oli myös ajatus, miten ihmistä aina helpottaa, kun voi syyttää kärsimyksistään jotakuta, mutta jos kivun syy on oma lapsi, niin silloin syy kääntyy itseen. Mietin tätä kohtaa lukiessani, miten paljon olen lukenut elämäkertoja joissa syytetään omista ongelmista vanhempia. Syy-yhteys toimii vain näinpäin. Lapsen syyttäminen on tabu. Se on hyvä niin, elämän jatkuvuuden vuoksi. 

 

Suvi Ermilä, Vastaanottokeskus

Suvi Ermilä on sarjakuvataiteilija ja sosionomi. Hän käsitteli esikoisteoksessaan Hauho (2017) sukulaisten välisiä suhteita kesämökillä. Toinen kirja Jälki vuodelta 2018 sisältää neljä sarjakuvanovellia ihmisten kohtaamisista ja niiden jättämistä muistoista. 
Viime vuonna julkaistusta teoksestaan Vastaanottokeskus Ermilä sai Sarjakuva- Finlandian. 

Vastaanottokeskus koostuu 27 lyhyestä kertomuksesta, jotka kuvaavat tilanteita vastaanottokeskuksen arjessa työntekijän näkökulmasta. Elämä on hidasta odottamista, työntekijät yrittävät vakuuttaa toisiaan työmenetelmiensä merkityksellisyydestä ja motivoida asiakkaitaan jaksamaan välitilassaan. 
Rosoiset tummat piirrokset kuvaavat hyvin elämän rosoista ankeutta. Tekstiä on vähän, varsinkin asiakkaiden kanssa keskusteltaessa, jolloin kielenä on lyhyt englanti: "Go and wait in car, please go to line... " 
Kansi näyttää liituvärein toteutetulta ja joidenkin piirrosten taustat vesivärimaalauksilta.

Yllä olevat kuvat ovat novellista Tarkistus, jossa yövuorolaisen kasvoilta välittyy pelko nurkassa mustana möykkynä kyhjöttävän puhumattoman asiakkaan puolesta.

Surullisista tilanteista huolimatta Ermilän kirjassa on myös tilannekomiikkaa ja välistä absurdia huumoria sekä kritiikkiä valittuja menetelmiä kohtaan.
Kun innokas ohjaaja vie pakolaisryhmän Nuuksioon kokemaan suomalaisen metsän rauhoittavan ihanuuden, hän ei ota huomioon, että joku metsään kuljetetuista on rämpinyt kuukausikaupalla Serbian metsissä pakomatkallaan ja nähnyt osan vierellä tallaajista menehtyvän matkan varrelle. 
Taidepajan vetäjän on vaikea houkutella ketään projektiinsa maalaamaan tunteitaan kankaalle ja rentoutumaan taiteen avulla. Jos ei ole ollut kiinnostunut maalaamisesta kotimaassaan ja on pitänyt sitä lasten elämään kuuluvana ajanvietteenä, niin miksi siitä nyt elämänsä epävarmimmassa vaiheessa kiinnostuisi. 
Työntekijää epäilyttää voimauttavan valokuvan käyttö ja suosio pakolaisten keskuudessa, mutta asian esittelijä sanoo, että se on asiakkaan psykososiaalista tukemista, jota tärkeämpää ei olekaan.  

Loppuselitys on se, että asiakasta pitää auttaa voimaantumaan, niin että hän kestäisi käännytyksen."Negatiivinen asenne ei ainakaan auta ketään."

Psykososiaalinen tukeminen ja voimaantuminen, niin.
Eikös jo Claes Andersson todennut kauan sitten, että parasta ahdistuneen ihmisen tukemista on hänen aineellisten olojensa järjestäminen siedettäviksi. 

Ukrainalaispakolaisten kohtaamisessa näyttää olevan uusia järkeviä tuulia, byrokratiaa on vähennetty ja työhön pääsyä helpotettu. Kunpa tämä laajennettaisiin koskemaan kaikkia pakolaisia. 
On älytöntä ja sydämetöntä, että hyvin arvosanoin Suomessa suomen kielellä ylioppilaaksi kirjoittanut ja kesätyöpaikan hankkinut afgaaninuorukainen palautetaan kotimaahansa vain koska hidas byrokratian mylly on päätynyt sekä oleskelulupaa hakevalle että Suomelle epäviisaaseen ratkaisuun lähettää pois tänne kotoutunut lahjakas ja uuttera nuori ihminen.

Ermilän pienet vähin kuvin ja sanoin toteutetut kuvakertomukset tuovat esiin myös suomalaisen yksinäisyyden. Jollekulle vaikeassa elämäntilanteessa olevalle on parempi tehdä tupla- ja yövuoroja vastaanottokeskuksessa, koska se on hänellekin turvapaikka, jossa ei tarvitse olla yksin. 
Novelli SPR:n projektista, jossa vapaaehtoiset kutsuvat turvapaikanhakijoita aitoon suomalaiseen joulun viettoon keskuksen työntekijöiden pelätessä, että nämä joutuvat hyväksikäytön uhreiksi, kertoo hykerryttävästi monenlaista asenteista ja ihmisistä.
Tilanteet ja ihmiset niissä näytetään rehellisesti, mutta ei ironisesti vaan lämpimästi ja ymmärtäen. 

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme

 

Ensimmäinen ajatus, kun otin tämän kirjan käteeni ja katselin kantta: miksi ihmeessä myös kovakantisiin kirjoihin on alettu painaa etukannelle toisten kirjailijoiden mainoslauseita tai lukuohjeita? 
Tämä kansi olisi kauniimpi ilman Jussi Valtosen kiteytystä kirjan sisällöstä, ja mielestäni on syytä myös kunnioittaa jokaisen lukijan oikeutta löytää tekstistä omansa. Etukannesta teksti pistää silmään, takakannen voi helpommin jättää lukematta. Takakannen teksti onkin minusta ihan hyvä. 
"Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä." 

Karen Joy Fowler kirjoitti romaanin We Are All Completely Beside Ourselves vuonna 2013. Pari vuotta myöhemmin Tammi julkaisi sen Sari Karhulahden taitavasti suomentamana. Olin päätellyt nimestä, että kyseessä olisi chicklitiä, mutta näin ei ole. Kirja on juoniromaani, jossa on mukana vakavia aiheita, luontevasti päähenkilön pohdintoina, ei erillisinä esseinä. Se ei ole autofiktio eikä sellaiseksi väitetty, kiitos siitä. 

Rosemary Cooke tarkastelee vuonna 2012 keski-ikäisenä naisena elämäänsä aloittaen keskeltä yliopistovuodesta 1996 ja edeten muistojensa heittelemänä lapsuuteensa, josta on oppinut vaikenemaan. 
Rosiella oli viisivuotiaaksi asti kiva perhe: tutkijaisä, iloinen äiti, isoveli Lowell ja sisko Fern, jonka kanssa hän oli kuin paita ja peppu sekä joukko jatko-opiskelijoita, jotka asuivat heidän kanssaan isossa talossa maalla. 
Viisivuotiaana Rosie viedään joksikin aikaa mummin luo ja kun hän palaa, koti onkin muualla, erilainen, niukempi, ja tässä uudessa kodissa asuvat enää äiti, josta on tullut "huuruinen", juopotteleva isä ja vihainen 11-vuotias veli, joka karkaa lukioiässä suunniteltuaan lähtöään Fernin lähdöstä asti. Mummi alkaa käydä laittamassa ruokaa perheelle, koska äiti ei masennukseltaan pysty. Kaikki on outoa ja vastakohta sille, mitä oli ennen.
Missä Fern on? Miksi kukaan ei kerro?

Itsekunnioitukseni olisi nyt vahvemmissa kantimissa, jos olisin suuttunut Fernin kadotessa kuten Lowell, mutta juuri silloin tuntui vaaralliselta olla vihainen isälle ja äidille, joten pelästyin sen sijaan. Olin myös tavallaan helpottunut, valtavan ja hävettävän helpottunut, koska vanhempani olivat pitäneet minut ja antaneet pois jonkun toisen. Aina kun muistan sen, yritän palauttaa mieleeni myös sen, että olin vasta viisivuotias. Haluaisin olla reilu itsellenikin. Olisi kiva kyetä jopa antamaan anteeksi, mutta se ei ole onnistunut minulta vielä, enkä tiedä, onnistuuko se koskaan. Tai pitäisikö sen onnistua.

Näihin sekaviin viikkoihin asti Rosie oli puhua pulputtanut ja vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä siihen hänen piirteeseensä. Nyt, ajanjaksona jolloin kaikki ovat suunniltaan, häntä pyydetään olemaan hiljaa, eikä kukaan ole enää kiinnostunut hänestä. Rosie tosiaan hiljenee, mutta ei vielä, eikä toisten pyynnöstä. 

Pystyn sanomaan heti paikalla mistä tahansa lapsuusmuistostani, onko se syntynyt ennen Fernin katoamista vai sen jälkeen. Pystyn, koska muistan, kumpi olin muistikuvan syntyessä. Se minä, jolla oli Fern, vai se, jolla ei ollut. Ne minät ovat kaksi eri ihmistä. 

Rosemaryn muistoissa on tilanteita, joissa he kävelivät tasa-askelin Fern tiukasti Rosemaryn selän takana kädet tämän vyötärön ympärillä. Hän koki olevansa voimakas ja villi yhdessä siskonsa kanssa, mutta koki myös mustasukkaisuutta, koska Fern oli monissa asioissa häntä taitavampi. Siksi hän kehitti itselleen  mielikuvitusystävän, toisenkin siskon, Maryn, joka oli ihan yhtä vahva ja taitava kuin Fern, mutta kiltti ja totteli Rosemarya kaikessa. 

Jos Cooken perheen elämän rajapyykki tapahtui vuonna 1979, niin lukija kohtaa rajapyykin tätä romaania lukiessaan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä..."
Kirjassa on 364 sivua, joten suurin osa lukemisesta tapahtuu uusin silmin, uteliaana. Ja alkukin on luettava uudelleen... enkö huomannut, olisinko voinut päätellä?

Luin tämän kirjan mökillä neljännen koronarokotuksen jälkioireissa (uupumus ja vilu), mikä antoi oman mausteensa lukukokemukselle. Olin liikutuksesta ja surusta suunniltani. 

Lukijat suuttuivat aikoinaan HS:n kriitikolle, joka paljasti sen juonenkäänteen, jonka jälkeen kirjaa alkaa lukea toisin. Rosemarylla on syynsä siihen, että hän ei kerro heti kaikkea. Hän haluaa meidän kokevan siskonsa ja perhe-elämän kuten hän sen koki rajapyykkiin asti. Niinpä minäkään en paljasta Rosemaryn salaisuutta, jonka tietäminen epäilemättä saa lukemaan kirjan alun eläytyen laimeammin Rosemaryn kokemaan ja sellaisia asioita tarkastellen, mitkä olivat pienelle Rosielle tuntemattomia. 
 
Mietin, minkälaisia tarinoita Cooken perheen tragediasta syntyisi eri perheenjäsenten kirjoittamana. Hyvin erilaisia. 
Rosemaryn kautta me saamme lapsen kokemuksen, jonka Fowler kartoittaa hyvin. Lapselle asiat vain tapahtuvat. Lapsi ottaa helposti turhia syyllisyyksiä kantaakseen, koska ei ymmärrä syy-yhteyksiä. Lapsi kokee ihmiset fyysisemmin kuin aikuinen.

"Nyt kongajonoon!" äiti huutaa. Hän johdattaa meidät mutkittelevana jonona läpi koko alakerran, ja Fern ja minä tanssimme tanssimistamme hänen perässään. 

Me istuimme vierekkäin, makasimme poikittain, tuupimme, temmoimme, hellimme ja huidoimme toisiamme jatkuvasti, ja oli kamalaa kun tilanne muuttui. Ihoni kaipasi Fernin kosketusta, kaipasi niin että kipeää teki. 

Fernin menetettyään Rosie alkaa heijata itseään, nyhtää kulmakarvojaan ja järsiä sormiaan. Kouluun mennessä, vuotta toisia vanhempana, on Marykin jätettävä kotiin. 
Koulussa Rosie on yksinäinen, kiusattukin, vaikka yrittää muistaa äitinsä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet. Yliopistossa tulee ylilyöntejä, kun hän vaistomaisesti samaistuu jonkun raivonpurkauksiin ja liittyy mukaan. Yleensä hän haluaa olla näkymätön, hillitsee ominaispiirteitään ja välttelee perheestään kertomista tai valehtelee itselleen normaalin menneisyyden.

Peiteminä ja vaikeneminen onnistuvat hyvin, paitsi että ne syventävät hänen yksinäisyyttään. Tytöillä on tapana uskoutua toisilleen jopa suurennellen perheenjäsentensä omituisuutta. He odottavat Rosielta samaa avomielisyttä.

"Omituinen oli päivän sana, eikä siitä tietenkään ollut kerrottu minulle."
Tämä sitaatti kertoo siitä itseironisesta huumorista, millä Rosemary tarkastelee itseään.
Kerronnan nykytilanteessa, aikuisena ja pidettynä opettajana hän on jo päässyt traumojensa kanssa sinuiksi ja tarkastelee elettyä elämäänsä myös sen hyvät puolet huomioiden. Veljen kohtalo, joka kytkeytyy Ferniin, on rankka, ja hyvin ymmärrettävä.
 
Kirjassa tulee käsitellyksi muistojen häilyvyys ja monet eettiset kysymykset, mutta päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi jää perhe ja sisaruus. 

Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä, mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua. 

Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

PS Mai on kirjoittanut tästä kirjasta näin (klik).  

Johanna Venho, Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Oli kyseessä sitten urheilutapahtuma, teatteriesitys tai konsertti, kaikki missä ihmiset nukahtavat yhtaikaa yhteiseen uneen puhdistaa meitä. Onhan järjellä ajatellen hullua, että viisisataa ihmistä kokoontuu yhtaikaa yhteiseen läjään katsomaan jotakin älyttömyyttä, jotain sellaista kuin Huomenna hän tulee. Mutta se tehdään juuri siksi että se on katarsis parhaimmilaan. Se on meille välttämätöntä kuin uni. 

Martti Suosalon suunnitelmissa on koota teatteriporukka, joka kulkee paikkakunnalta toiselle pyöreän sirkusteltan kanssa, kokoaa teltan ja esiintyy, sitten purkaa teltan, pakkaa tavarat ja siirtyy viemään elämyksen taas uusille ihmisille uudelle paikkakunnalle. 
Tämä hanke on Suosalon pitkäaikainen haave. Sirkus Suosalon tavoitteeksi tulee  viedä teatterintekeminen alkulähteilleen, vähäisen rekvisiitan ja pantomiimin aikaan, näyttelijän monipuolisuutta ja yleisökontaktia korostaen. Kannatan!
Suosalo on tähänkin asti kiertänyt mielellään esittämässä monologeja pitkin maakuntia, samoin kuin kollegansa Juha Hurme. 

Kirjailija Johanna Venho on koonnut kohta kuusikymppisiään viettävän Martti Suosalon elämästä ja ajatuksista kiinnostavan elämäkerran lapsuuden mielikuvitusrikkaista leikeistä nuorisoteatterin ja Turkan tiukan koulun kautta Ryhmäteatterin iloisempaan menoon, Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijäksi, erilaisten elokuvaroolien tulkitsijaksi ja yrittäjäksi. 
Venhon haastattelemana Suosalo kertoo miten rakentaa roolinsa, miten on kerännyt oman työkalupakkinsa tarkkailemalla ihmisiä ja miten rooliin uppoutuminen on joskus raskasta. Tekstin muistaminen tapahtuu rytmin avulla, itkun aikaansaaminen on tekninen kysymys ja vaisto sekä intuitio ohjaavat roolihahmon rakentamisessa.

Jaksan tehdä tätä työtä yleisön vuoksi, joka on joka esityksessä uusi ja muuttaa siksi myös esitystä. Teatteri on fyysinen laji, ja näyttelijän suhteessa yleisöön on myös jotain eroottista: sähkö tuntuu ilmassa. 

Sanon nykyisin mieluusti olevani vanhakantainen näyttelijä. Se ei tarkoita vanhanaikaista ylinäyttelemistä, mutta kylläkin sitä, että nimenomaan näyttelen. En saa itsestäni mitään irti, jos ohjaaja vaatii "vain olemaan". 

Venho on koonnut kirjaan myös toistakymmentä ohjaajien ja näyttelijäkollegoiden kirjoitusta siitä, mitä kaikkea nämä ovat kokeneet Martin kanssa ja miten he näkevät Martin. 

Manu on siinä mielessä sataprosenttinen näyttelijä, että hän tekee mitä vain. Se pohjaa Turkan antamaan koulutukseen, mutta ei koulutus kaikista näyttelijöistä tämänkaltaisia tehnyt. Manulla on myötäsyntyinen näyttelijän psyyke. Se ei tarkoita, että hän olisi syntynyt valmiina tai olisi harjoittelematta valmis. Hän työstää joka ikisen alueen ja haluaa olla hyvä. 

 - Raila Leppäkoski, teatteriohjaaja, Teatterikorkeakoulun ohjaajan työn ja näyttelijäntyön professori

Martti on itsenäisin ihminen jonka tunnen. 

Näyttelijä Liisi Tandefelt sanoi minulle Martista, että Suomessa on harvoja näyttelijöitä, joista voi niin sanoa, mutta Martti on näyttelijäeläin. 
-  Virpi Suutari, dokumenttielokuvaohjaaja, Martin puoliso ja kolmen lapsen äiti. 

Minulla on välillä teatteria kova ikävä juuri sen takia, että on sellaisia ihmisiä kuin Manu Suosalo.
- Kurt Nuotio, teatteriohjaaja

Erittäin mielenkiintoista luettavaa on myös Martin ja kirjaan kirjoittaneiden mielipiteet tämän ajan ilmiöistä teatterissa ja elokuvassa. Teatterihan hengittää ajan henkeä ja se mitä tapahtuu yhteiskunnassa näkyy myös teatterikoulutuksessa ja laitosteattereissa.

Maailmassa oli aika, jolloin taidetta arvostettiin yksilön yli. Nyt eletään toisenlaista aikaa: yksilö on kaikki kaikessa, hänen tunteensa, tarpeensa, hyvinvointinsa. Myös siinä voidaan mennä äärimmäisyyksiin. Koska menneinä vuosikymmeninä loukattin monia niin pahasti ja niin moni haavoittui, on tullut vastareaktio, toinen äärilaita, yliherkkien armada. Suunta on oikea. Kun se siiitä vähän tasoittuu, ollaan hyvässä jamassa. 

Jos näyttelijä esittää Othelloa, joka on musta, ei hänen tietenkään tarvitse olla oikeasti musta mies. Hän näyttelee sitä. Jos esitän mielenterveyskuntoutujaa, olen roolissa sitä parempi mitä terveempi olen.  Näin ovat sanoneet ne, jotka ovat olleet oikeasti sekaisin. 

Näyttelijä näyttelee. Se että näytelmässä ollaan poliittisesti epäkorrekteja, ei tarkoita sitä, että niin olisi oikeasti. Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta, törkeyttä, ahdasmielisiä ihmisiä. Heitäkin täytyy voida ja osata näytellä. Heidän törkeytensä täytyy voida näyttää katsojalle. Se ei tarkoita, että oltaisiin heidän puolellaan tai että väitettäisiin, että niin on oikein toimia. 

Höh, miten tällaisia asioita tarvitsee edes selittää! Miten tyhmää ajattelua tänä aikana onkaan. Miten epäkohteliasta ja alentavaa on rajoittaa näyttelijää ja kieltää häneltä hänen työnsä ydin, roolin esittäminen. 
Suomen hauskin mies -näytelmässä on kohtaus, jossa sulhasehdokkaalla on mustat housut päässä, isä tulee paikalle ja toteaa: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään neekeri ole!" Näytelmässä eletään vuotta 1917 ja puheen tyyli on historiallisesti oikein. Se ei kelvannut nuorille näyttelijöille, koska heillä on sanoja, joita ei saa sanoa. Suosalo oli keksinyt, että isä sanoo: "Voi voi, et kai sinä nyt mikään hottentotti ole!" Se kelpasi! Luulisi, että hottentotti olisi pahempi kuin ns n-sana, jos yksittäisiin sanoihin aletaan tuijottaa, mikä on niin hassua.  

Tero Jartti, Suosalon lahjakkuutta kehuva kurssikaveri, näyttelijä ja ohjaaja näkee näyttelijäntyön muutoksessa ikävän piirteen:

Nykyisin on enemmän esiintyjiä kuin näyttelijöitä. Esiintyjät ovat juontajia: television avaaminen on puuduttavaa nykyisin, kun samat naamat haastattelevat toisiaan eri ohjelmissa. Aika skeidaa - ei se kyllä motivoi katsomaan. Uskon, että tekijät itsekin tiedostavat asian ja kärsivät siitä, että on pakko mainostaa oman konsernin tyyppejä ristiin. Tämä on myös pienen maan ongelma.
Olen täysin samaa mieltä. En ole pitkään aikaan löytänyt mitään tasokasta viihteellistä katsottavaa tv-kanavilta, kunnes osuin vahingossa ohjelmaan Jukka Lindströmin sivuhistoria. Se on hyvä, mutta siis tällä hetkellä ainoa ohjelma, jota viitsin katsoa isossa joukossa tv-viihdettä, joka koostuu tyhjänpäiväisistä sketsiohjelmista ja lapsellisista visailuista ja kisailuista. 

Martti Suosalo eli nuorena naimattomana näyttelijänä boheemia elämää, osittain siksikin, että hän pystyy nukkumaan missä vain ja ottamaan terveellisiä nokosia. Yhdessä vaiheessa hän nukkui opiskeluaikanaan jopa siskonpetissä jonkun hänelle järjestämässä kortteerissa. Nauroin makeasti näistä ajoista lukiessani. Nuoruuden luottamus ja mutkattomuus...
Kaikki muuttui rakastumisen myötä. Ihana, tomera Virpi toi Martin elämään järjestystä, rakennettiin talo ja perustettiin perhe. Perhe-elämässä Martin käytännöllisyys ja palvelijaluonne pääsevät oikeuksiinsa. Virpi ohjaa ja Martti tottelee. Nuorimman lapsen, aamu-unisen, hän kantoi pienenä "heräämötuoliin" aamupalalle. Semmoinen on Martti, mukava mies.  

Voin sanoa, että fanitan Martti Suosaloa. Olen nähnyt häntä useissa näytelmissä ja monologiesityksissä ja katsonut suurimman osan elokuvista, joissa hän on esiintynyt isoissa rooleissa. 
Kiviä taskussa on Martin ja Mika Nuojuan jo 20 vuotta yhtäjaksoisesti esittämä kiertuenäytelmä, pisin Suomessa. Sitä tilataan edelleen ympäri maan.
Minäkin haluan nähdä tämän riemastuttavan esityksen uudelleen. Jospa Sirkus Suosalossa täällä Myllykoskella, kiitos!
Olin aivan ällistynyt tämän kahden miehen esityksen jälkeen - näinkin voi näytellä. Pyörähdys ympäri, uusi asento ja ryhti ja taas on edessämme uusi hahmo, mikä nopeus ja taituruus. 

Mieleeni nousee kuva Martti Suosalosta juoksemassa läpinäkyvä kaupan sitruunapussi kädessään pitkin Lappeenrannan katua ennen Brel-lauluiltaansa. 
Siinä näyttelijä valmistautui esitykseensä fyysisesti. Sitruunoita oli ilmeisesti puristettu vesilasiin, josta hän siemaili laulujen välillä pitääkseen äänensä kunnossa.

Kiitos, Johanna Venho, tästä hyvin kirjoitetusta kirjasta!
 

Kiitos, "näyttelijäeläin" Martti Suosalo!  

Totta valheen kautta

Luin Johanna Venhon kirjoittaman elämäkertakirjan Martti Suosalon tähänastinen elämä, joka on hyvin rakennettu elämäkertakirja, kunnon tietokirja. Venho kirjoittaa paitsi näyttelijä Martti Suosalon elämästä niin myös suomalaisen teatterin historiasta pitkältä aikaa. Hän on sisällyttänyt kirjaan myös monien ohjaajien, kanssanäyttelijöiden ja vaimon, Virpi Suutarin, kirjoitukset Suosalosta.
Kirjasta jää kiitollinen tunne siitä, että sai olla mukana tässä monipuolisessa teatterielämän tarkastelussa ja suurenmoisen, rakastetun näyttelijän elämässä. 

Suosalon kirjan jälkeen luin dekkaristi Ninni Schulmanin kirjan Tyttölapsi nro 291, jonka kannessa lukee näkyvästi "Tositarina". Olin niin iloinen siitä, että minun ei tarvitse miettiä mitä sanaa käytän kirjan kertojasta, kuten usein  autofiktioromaaneista kirjoittaessa käy, "minäkertoja", "kirjailijaa muistuttava hahmo" jne. Tässä kirjassa Ninni Schulman kertoo oman vaikean selkäsairautensa tarinan alkaen vauva-ajan kipsikaukalosta ja päätyen urheaan Vasaloppetin hiihtoon. 

Kun mietin näistä kahdesta kirjasta kirjoittamista, kuulin pienen lapsenlapsen huutelevan naapurihuoneeseen rakentamastaan majasta: "Valheen kautta, valheen kautta, totta kuin rotta, totta kuin rotta." Olivat jammailleet Vaarin kanssa M. A. Nummisen lastenlaulujen tahdissa.
Nummisella on laulu nimeltä "Totta valheen kautta". Eikös tämä kuvaakin hyvin autofiktiota, fiktiota itsestä? Siinä pyritään eräänlaiseen psyykkiseen totuuteen sellaisten epätotuuksien kautta, jotka tekevät tästä omaelämäkerran lajista tosielämää kiinnostavamman ja jopa eräällä tavalla todemman kuin täydessä totuudessa pysyttäessä. 
Minä olen aivan kyllästynyt autofiktion suosioon. Sillä on taitajansa, mutta ei "kaikkien" kannattaisi valita tätä genreä. Suoraan sanoen, kaikkien autofiktiota kirjoittavien arkielämä ei ole niin kiinnostavaa luettavaa tai sitten siitä saisi ponnistaa pois ja rohkaistua menemään reilusti fiktion puolelle, jolloin kirjaa saisi myös lukea fiktiona ja suhtautua minäkertojaan keksittynä hahmona eikä silkkihansikkain kosketeltavana hauraana uskoutujana.  

Mutta arvatkaapa mitä? Nyt kun tässä kirjoittaessa käännän Schulmanin kirjan ja luen takakannen esittelyn, niin mitä saankaan lukea: "Valtavaa huomiota herättänyt autofiktiivinen teos..." - Eikä ole! Tämähän on tositarina. Mitäs tuossa kannen punaisessa ympyrässä lukee?
Takakannella on myös Norra Skåne -lehden kehu:"Järisyttävä pajastustarina." - Eikä ole! Paljastus on liioittelua ja vähentää tämän vakavan, kauniin, mietteliään kirjan arvoa. Paljastuksia tehdään jossain sensaatiolehdissä ja törkyisillä somekanavilla. 

Kirjoitan molemmista kirjoista jotain vielä myöhemmin. Tällä kertaa riittäköön tämä näkökulma kesken kiireiden - totta kuin rotta, lapsenlapsen balettiesitys illalla ja pakkaamista. Aamulla startataan Satakuntaan siskojani tapaamaan. 
Pari muutakin kirjaa on luettuna, Suvi Ermilän tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittanut Vastaanottokeskus ja ruotsiniranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden erinomainen, kuolemaan valmistautuvan ihmisen kuvaus, romaani Olimme kerran.  

"Edustanut" rupikonnana ja miettinyt eettistä stressiä

 

Kuva: Ume

Heipparallaa! EN laita tähän omakuvaa, vaikka se kertoisi kaiken nopeasti ja täydellisesti. Esteettisistä syistä. Laitan sen sijaan alkukuvaksi tällaisen kuvan  taitavasta surffaajasta huhtikuiselta Kanarian matkalta.  
 
Minulla on ollut jo kauan värimuutoksia nenässä, ensin yksi laikku, sitten toinenkin, jotka ovat vähitellen tummuneet ja levinneet. Sen lisäksi suupieliini on tullut omituisia valkoisia paukamia ja sääreen on ilmestynyt hilseilevä albiinokohta, Vuositarkastuksessa yleislääkäri oli sitä mieltä, että ei huolta, nenän laikut eivät ole karheita, joten kyse on vain pigmenttihäiriöstä, ei keratoosista. Muita virheitä en muistanut mainitakaan ja ajattelin, että minullahan on vankka iho (sitä Amazon-perimää, heh, My Heritage löytää yhä vain uusia maoriserkkuja, 1. serkku 4 polven takaa jne!) ja vanhuus ei tule yksin vaan kaikenlaisin pigmenttimuutoksin, mutta mieheni sanoi, että nyt kyllä varaat ihotautilääkärin, sen hyvän, joka jäädytti hänen selästään kerralla sata luomea. Tottelin ja menin tarkastukseen. No, lääkäri ehdotti, että tehdäänpäs toimenpiteet samantien, halvempikin niin. Nenässä oli kuin olikin lievää keratoosia (okasolusyövän esiaste) ja suupielissä syyliä (?), säären laikusta en muista mitä se oli, mutta paras tuhota pois.
Seuraavina päivinä oli menoja, mutta ajattelin, että mitäpä siitä, terveys edellä mennään, joten siitä vain. Sen kysyin, että olenko kauhean näköinen, kun pitää mennä bussilla kotiin. Lääkäri sanoi, että joo kyllä kryohoito jättää jälkensä, nenä näyttää siltä kuin olisin kaatunut soraan ja suupieliin voi kohota piankin isot rakot, mutta voinhan laittaa maskin bussimatkalle suojaamaan.
No niin, lääkäri suhautteli - 200-asteista nestetyppeä ihooni, vähän se kirveli. Lähdin tyytyväisenä kotiin valelemaan palellutettuja kohtia vedellä. Kryohoitohan on vähän samaa kuin polttaminen, paha kudos pois ja uutta tervettä kasvamaan tilalle. 

Olen nyt sitten käynyt teatterissa tällä naamalla, istunut kameraseuran 70-vuotisjuhlaillallisella ja tavannut ystäviä. Illallisella teki mieli käydä kuuluttamassa, että minulla ei ole ruttoa eikä apinarokkoa. Vesijumpasta tajusin jäädä pois, koska pelkäsin, että vereslihalla oleviin paleltumakohtiin pääsisi bakteereja. 
Muut paikat paranevat hyvää kyytiä, mutta suupielet repeilevät, kun en malta olla nauramatta. Pitäisi olla suu supussa eikä edes haukotella. Ensin join kahvia pillillä kun toivoin, että juuri muodostuneet rakot eivät puhkeaisi, mutta heti hampaita pestessä ne tietysti särkyivät. 
No, tässä on vasta viikko mennyt, viimeistään neljässä viikossa pitäisi muodostua ruvet, jotka irtoavat sitten vähitellen. Siis rupikonnana hyvän osan kesää. Talvellahan tämä olisi pitänyt tehdä. 

Mistä tätä keratoosia sitten tulee - no, auringosta tietenkin, elinikäisestä aurinkokertymästä. Lääkärini kertoi, että yleensä auringon aiheuttamat ihomuutokset alkavat näkyä päälle seitsenkymppisillä.
Minun sukupolveni  ei ole nuorena käyttänyt paljonkaan aurinkovoiteita. Oliko niitä edes silloin? Monet maalaispojat olivat koko kesän ilman paitaa, ei tullut pyykkiä, ja iho paloi monta kertaa kesässä. Muistatteko, miten asfalttimiehet tekivät työtä paidattomina, ketunruskeina? Ei siitä niin kauan ole. 
Miehillä ihosyöpiä onkin naisia enemmän. He tekevät enemmän ulkotöitä.
Luin Oulun yliopiston laajasta 70-93-vuotiaille tehdystä tutkimuksesta, jossa 25,5 prosentilla löytyi jokin aiemmin diagnosoimaton ihosyöpä tai ihosyövän esiaste. Toisaalta nämä lievät esiasteet kehittyvät hitaasti, joten ei minullakaan olisi ollut mitään hätää näiden muutosten kanssa.

Minähän rakastan aurinkoa. Lääkäri sanoi, että saan elää ihan kuten ennenkin, mutta ehkä alan viihtyä myös päivänvarjon alla ja siimeksessä enkä änkeydy aina auringonpaisteeseen. Löysin heti asiasta positiivisen puolen: onhan lukeminen helpompaa hieman varjoisemmassa. Totta puhuen ikä on tehnyt senkin, että olen alkanut vaatia tasoa. En voisi makoilla kuten nämä kuvan auringonpalvojat Puerto de la Cruzissa. 

Kuva: Ume

Näin jossain lehtijutussa termin eettinen stressi. Sillä tarkoitettiin siinä yhteydessä tyytymättömyyttä siihen, että joutuu tekemään työtä, jota ei pidä arvokkaana. Minä koen tämän termin ahdistuksena siitä, että joutuu elämään niin moraalittomassa maailmassa. Tällainen stressi on taatusti enemmistöllä meistä nykyään. Media voisi hillitä syyllistävää tyyliään. Kyllä me tiedämme, että oikeudenmukaisuus ei toteudu maailmassa ja luontoa tuhotaan jossain vähemmän jossain aivan härskisti. Ei tarvitse jankuttaa koko ajan ja lisätä ahdistuneisuutta.
Stressaantunut ihminen toimii ensin ylikierroksilla ja sitten uupuu ja masentuu. Silloin hänestä ei ainakaan ole epäkohtia korjaamaan. 

Veimme mieheni kanssa tavaraa, (vaippapakkauksia, Piltti-purkkeja yms) ukrainalaiseen orpokotiin vietäväksi. Tavaran kuljettajat, jotka ovat tehneet jo useamman reissun, kertoivat, että lahjoitukset ovat vähentyneet alun auttamishalun laantuessa ja koko ajan on pahempi tilanne ja isompi lahjoitusten tarve. 
Pitäisi jaksaa auttaa enemmän.

Mitään en niin toivo kuin että tämä moraaliton sota loppuisi. 

Venäjältä on kuulunut sellaisia mielipiteitä, että Mariupolia viimeiseen asti puolustaneet ja vangiksi antauduttuaan päätyneet ukrainalaissotilaat on tuomittava sotarikollisina. Minä en voi mitenkään ymmärtää, että itsensä ja omiensa puolustaminen olisi rikos. Hyökkääminen on rikos.