Lukeminen on juhla

 

Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.

Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.

Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.

Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.

     Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. 
     Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.

Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.

- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vai orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous. 

No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä. 

Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä! 
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa. 
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä. 
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.    
                             
                                                       💗

Olli Jalosen huikean hyvä romaani Puhdas viiruinen elämä

 

Tällaisen tiedän, tämä on minun. Jossakin olisi toisenlaista elämää. Ei ole metsää eikä harjun päälle avattua hautausmaata. Muualla on isoja kaupunkeja ja ihmiset niissä elävät niin kuin elävät eivätkä tiedä meistä mitään mutta minä luulen tietäväni heistä koska lehdessä on heistä enemmän ja usein, mutta toisinpäin totuus on että he eivät tiedä meistä yhtään mitään niin kuin meitä ei olisikaan ei missään, mutta silti me vain olemme ja tämä täällä on meille melkein kaikki. Niin se vain on koska niin sen täytyy olla. 

Näin miettii eräs Kusti matkalla hautuumalle valmistamaan ja merkkaamaan hautapaikkaa itselleen ja omilleen, kun ajat ovat sellaiset, että ei voi tietää milloin sellaista tarvitaan. 

Olli Jalonen kuvaa uusimmassa kirjassaan Puhdas viiruinen elämä (2026) useamman suomalaisen pikkukaupungin ihmisen elämänkulkua viidentoista vuoden aikana 1910-luvun puolivälistä melkein 30-luvun alkuun. 
Tämä aika on historiassa merkittävä. Ensimmäinen maailmansota käydään 1914 -1918, Suomessa se tuntuu puutteena ja nälkänä. Suomi itsenäistyy Venäjän keisarikunnasta vuonna 1917, ja nuori tasavalta ajautuu pian itsenäistymisensä jälkeen veriseen sisällissotaan.  

Olli Jalosen tapa kuvata ihmisten elämää on sellainen, että hän menee välillä heidän ajatuksiinsa ja välillä raportoi dialogeja, jotka kertovat samaa tarinaa kuin ajatuksetkin. 
Tekstin oheen Jalonen on ripotellut erilaisia dokumentteja ja lehtijuttuja, esim. kuntakokousten päätöksiä, juttu jäkälän käyttämisestä ravintona, Joukkomurha-niminen torakkamyrkkymainos, punaisten ja valkoisten propagandajuttuja, kuolinilmoituksia ja muuta ajastaan kertovaa. 

Alkujakso kertoo paljolti lapsista ja elämästä heidän ajatustensa kautta, Kertusta, Kielosta, Kaarlosta, Viktorista ja Mikusta, ja kuten aina onnistuneita lapsikuvauksia lukiessani, tämä jakso lumosi minut ja veti vahvasti mukaansa Rinkelinmäen elämään.  
Lapset käyvät ruokkimassa Kanervan Rietin pöllötarhaansa vangitsemia lintuja, pojat kuuntelevat silmät pyöreinä Musu-Pekan lukemaa seikkailukirjaa, vaikka kaikki eivät saisi hänen ryhmäänsä mennä, koska sitä kutsutaan partioksi ja orvoksi jääneet sisarukset Kerttu ja Kielo koittavat selvitä äidiltä jääneitten rahojen turvin. Kaarlo hakeutuu Kertun seuraan, mistä hänen äitinsä ei jostain syystä pidä.

Minun pieni sisareni ei vielä osaa nähdä edestäpäintulevaa vaan on siinä missä on. Minä osaan niinkin että leijailen itseni yläpuolella ja katselen valmiiksi mitä sanon ja vastaan, tiedän jo mitä toiset vastaavat, näen päänpyörittelyt ja silmienmulkaisut vaikka ne tehtäisiin salassa ja kätkössä takanani. Minun sisareni uskoo että muissa kaikki on paikallansa ilman varjoja ja valehtelua. Minä en edes luule mutta silti en edeltä pelkää enkä kohdalla väistä. 

Kerttu joutuu aikuistumaan liian varhain. Hän pitää siskoaan viattomana, mutta sitä ovat kaikki rinkelinmäkiläiset kirjailijan tarkastelemina. Kaikkien heidän elämänsä on puhdasta. He koittavat selvitä ajan virrassa, ja vaikka heidän elämänsä saa kolhuja vähän väliä, he nousevat ja tulevat toimeen tyytymällä ja myöntämällä tosiasiat. Pysyvän sielunvamman saanut tietää, miten "melkein aina on musta metsä vaaksan päässä", mutta sen jaksaa, kun vierellä on ihminen joka tietää saman puhumatta eikä vaadi tai vahdi.
Luokkasota jakaa ihmisiä ja sen laineet vaikuttavat pitkään. Joillakin se jopa erottaa kaikkein läheisimmät toisistaan, joillakin taas rakkaus ylittää ihmisten rakentamat rajat.

Yhteisön originellia, useita kieliä taitavaa Musu-Pekkaa käyvät kovistelemassa niin valkoiset kuin punaisetkin ja lopuksi epämääräiset huligaanit, mutta Pekka kattaa itselleen hyvät kahvit puutarhaan ja nauttii ne pikkukupista kahden petit-kokoisen leivoksen kera katsellen ja kuunnellen kaikkea elävää ja puhdasta ympärillään. Tällä tavalla hän ajattelee ja aistii mielensä tyyneksi ja puhtaaksi "mielipahan viiruista". 

Istun syreenimajan tuolille ja ajattelen että ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, meidän maamme on oikeusvaltio eikä siksi kukaan saa vallita toisen ylitse muuten kuin yhteisesti sovitusti yhteisestä tahdosta, ei pelottelemalla ja pelolla vaientamalla, ei valepuheilla ja juoruilla. Nuuhkin kahvin aromeja ja päätän, että täst'edeskin olen itsessäni vahva enkä piittaa.

Meidän nuoressa maassamme jos vähänkin on eri muotista, se voi nostaa uhkaa ja vihaa samassa yhdessä muotissa valetuissa.

Jalosen tavassa kuvata ihmisten elämää on myhäilevää myötätuntoa ja lämpimän huumorin hyrinää. Huomasin tämän jo kun luin häneltä Poikakirjan (2010). Se vei niin maailmaansa, että en voinut laskea kirjaa kädestäni.
Raittiudenvalvojan totinen virkaintoisuus, merimieslähetyksen hyväksi pidetyt ompeluseurat, joissa rouvat arvostelevat vaivihkaisesti toisiaan, Helsingissä opiskelevan nuoren huvittuminen kuunnellessaan murretta josta on jo oppinut pois... "lopuksi laulamme yhdessä Oi kuninkasten kuninkas" - elämässä on aina koomisuutta, kun sen osaa löytää. Jalonen osaa. 

Puhdas viiruinen elämä on historiallinen romaani, se saa kiinnostumaan kuvaamastaan ajankohdasta ja ihmisten elämän puitteista, mutta ennen kaikkea muuta se on kaunokirjallinen romaani.
 
Rinkelinmäellä syödään läskisoosia ja silakkalaatikkoa, maitopulloa kuljetetaan pakkaspäivän eväänä villasukassa, hyvät naiset eivät ole naamansa maalaajia, tytöillä on hiukset tiukasti letillä ja tisseistä puhuvilta pojalta pestään suu saippualla. 

Mietin Jalosen lausetta, sanajärjestystä ja välimerkkejä. Ne noudattavat ajattelun rytmiä ja usein aikamuoto on menneestä kerrottaessa imperfektin sijaan epätavallinen perfekti. Valinta ei tunnu oudolta vaan oudon viehättävältä. 
Kerttu kertoo käynneistään hevosmarkkinoilla: "Ensimmäinen kertani on ollut viime vuoden keväällä."
Ja siitä, miten jäi siskonsa huoltajaksi: "Kun äiti on vielä maannut kamarissa sairaana olen luvannut pitää Kielosta huolen. Mummu on asunut niin kaukana että siellä puutkin kasvavat puolta lyhyemmiksi kuin täällä eikä ole tietänyt tulla avuksi."

Minulle kiteytyy Jalosen kirjasta teemaksi viime aikoina paljon esillä ollut ajatus sopuisasta yhdessäolosta.
Ja toinen: sivistyksen ja lukutaidon arvo.  

Musu-Pekka sai poikaryhmänsä kiinnostumaan kirjoista ja toisista kulttuureista. Eräs heistä perustaa aikuisena kotiinsa pienen kirjaston ja lukee vahvasti eläytyen kaunokirjallisuutta.
Hänellä on luvun alla Mayne Reidin Valkoinen päällikkö ja hän kokee että lukiessa on kuin ratsastaisi itsekin puhvelinmetsästäjien joukossa. 
Mistä sellainen tulee että on kuin olisi, olen sitä ennenkin ihmetellyt, ja melkein se tulee vain seikkailukirjoista eikä niistäkään kaikista vaan vain niistä joita lukiessa näkee samalla kuvia niin kuin omissa unissaan.  

Minulle myös tuli semmoinen olo, että olen kuin olisin, ja on hieman haikeaa  jättää nämä ihmiset, varsinkin Kerttu. 

Olli Jaloselle iso kiitos minulta ja sinivuokot mökkipihastamme Luumäeltä. 

Pääsiäisajan luontohavaintoja ja elokuvia

Pääsiäinen on ohi, mutta meidän huushollissa siitä laskeudutaan arkeen hitaasti. Kaikki koristeet saavat olla paikallaan, ohraruoho kasvaa pituutta hurjana ja pääsiäisen herkkuja syödään tähteinä pari päivää.

Teimme sunnuntaina kevään ensimmäisen retken Mustilan arboretumiin Elimäelle. Sinivuokot olivat enimmäkseen vielä nupulla ja komeasta keltamajavankaalista näkyvillä vain pari terhakan näköistä varrenalkua purossa, mutta reissu ei ollut turha, koska näimme jouluruusurinteen täynnä valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia kukkia ja kevätkellot kukkivat mattoina lehtometsässä. 
Toukokuun alussa palaamme ihailemaan atsaleoja ja vuorenkilpiä. Silloin on sinisten kukkien aika, mustarastas konsertoi pesänrakennuksensa ohessa ja lämpö nostaa ilmaan havupuitten pihkaiset aromit, jolloin kauneutta on aistittavissa myös hajuaistilla.

Kevätkellot eli kevätlumipisarat ovat alkukevään kukista suloisimpia viehättävine reunapilkkuineen.

Pupujakin nähtiin, tosin vain tuoreena puuveistoksena.
Mustilassa järjestetään moottorisahaveiston kursseja ja kilpailuja, joiden tuotoksena polun varrella on yli sata veistosta. Aiheet vaihtelevat peikkoperheistä, metsän kuningas Tapiosta ja lohikäärmeistä meidän omiin metsäneläimiimme ja arkisiin esineisiin. 

Tämä taisi olla nimeämätön, tarkistan kun
käymme uudelleen

Vesa Kuukka, Saappaat 2019, materiaali kuusi

Palatessa pysähdyimme Pentik-galleriassa ja outlet-myymälässä Kymen Paviljongissa Kuusankoskella. Posiolla pitkään asunut keramiikataiteilija Anu Pentik on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Kuusaalla ja muistaa kotiseutuaan vaihtuvilla näyttelyillä. 

Seuraava pysähdys oli Inkeroisissa Kymijoen rannassa. Olin käynyt kolmesti katselemassa, näkisinkö meidän kuuluisuuksia, arvon mandariinisorsia. Neljäs kerta toden sanoi, siellä nämä söpöliinit uiskentelivat aivan rannassa. On epäilty, että nämä olisivat tarhakarkulaisia, koska ovat niin tottuneita ihmisiin.

Eläviä lintuja vai kylpyleluja?
Inkeroisissa 5.4.2026, kuva: Ume

Elokuvista vielä, arvosteluja oikein.
 
Olin saanut päähäni, että haluan nähdä kaksi voittajaelokuvaa, parhaan elokuvan Jussin ja parhaan elokuvan Oscarin voittaneet. Päädyimme vuokraamaan ne katseltaviksi SF Anytimesta, suomalainen maksoi 6 e ja usalainen 4 e kahden vuorokauden katseluajalla.

Jossain on valo joka ei sammu on palkittuja lyhytelokuvia käsikirjoittaneen ja ohjanneen Lauri-Matti Parppein ensimmäinen pitkä elokuva, jota hän kehitteli seitsemän vuotta. Se kannatti! Loistava elokuva sai seitsemän Jussi-palkintoa.
Pidin paikkakuntakohtaisuudesta, roolituksesta, rytmistä, musiikista, aiheesta ja sen toteuttamistavasta... 
Romahduksen kokenut ammattihuilisti, entinen lapsinero Pauli, jota Samuel Kujala elokuvassa herkästi esittää, viettää toipilaan elämää lapsuudenkodissaan Raumalla. Hän tapaa entisen koulukaverinsa Iiriksen, joka houkuttelee hänet omiin avantgardistisiin musiikkikokeiluihinsa, joissa on kurinalaisen klassisen musiikin vastapainoksi väriä, iloa ja leikkisyyttä.
Iiriksen roolin esittäjä Anna Rosaliina Kauno tekee Iiriksestä uskottavan hahmon rohkeana nuorena naisena, joka on samalla kertaa luonnonlapsimaisen positiivinen ja viisas elämän ymmärtäjä.
Alkupuolen laulu Anna vanhojen unelmien kuolla ja lopun Lohduta mua jäivät erityisesti mieleeni. Pidän islantilaisen Björkin musiikista, klassisesta ja Nightwish-tyyppisestä hevimusiikista; tämän elokuvan musiikissa oli jotain näistä ja jotain herkempää. 
Annan elokuvalle kouluarvosanan 10! Ja pääsiäisen kukkakimppuni:

Paul Thomas Andersonin ohjaamaa elokuvaa One Battle After Another on mainostettu Suomessa humoristisena draamaelokuvana, mutta englanninkielinen määrittely 'action-comedy-thriller' kuvaa sitä paremmin.
Toimintaelokuvan piirteet hallitsevat elokuvaa suurimman osan sen kestosta: takaa-ajoa, tappelua, autoilla kaahaamista, murhia. Huumori liittyy koomisiin hahmoihin, äärioikeistolaisten rotuvihaajien ja salaliittohörhöjen kokousten kuvaamiseen,  vallankumousliikkeen tiukkaan Black Panther -tyyliin ja siihen miten jahtaamisprojekteissa tyritään.
Entinen vallankumouksellinen Bob elää rauhallista elämää teini-ikäisen tyttärensä Willan kanssa perheen äidin tehtyä virheen jatkaessaan vallankumouksellisena ja jäätyään kiinni. Kun Bobin vihollinen, eversti Steven J. Lockjaw löytää etsimänsä ja Willa kaapataan, on Bobinkin lähdettävä liikkeelle.
Molemmat miehet ovat karrikatyyrejä, varsinkin maskuliinisuuttaan korostava eversti Steven J. Lockjaw. 
Sean Penn nappasi everstin roolistaan miesnäyttelijöiden sivuosa-Oscarin, minusta Leonardo DiCaprio oli Bobina, aamutakissaan haahuilevana pappatyyppinä, paljon monipuolisempi.
Naisroolit ovat elokuvassa ohuita. 
Elokuva on tyylisotku, tarkoituksella varmaan. Siellä on western-pastissia ja vaikka mitä muuta, mutta ei syvällisiä, kehittyviä ihmissuhteita eikä lämmintä huumoria. 
Mieheni katsoi elokuvaa vajaan puoli tuntia, minä katsoin loppuun miettien tähänkö amerikkalainen elokuva on mennyt, on menoa ja melskettä, mutta missä tunteet.
Yksi asia mikä myös ärsytti oli se, että elokuvassa vihjattiin, mitä Tom Cruise olisi tehnyt. Höh, jossain sarjoissa olen nähnyt tällaista vekkulia sisäpiirihuumoria, mutta elokuvassa - nou nou... 
Kouluarvosana 6. Ilman lopun isän ja tyttären välistä keskustelua se olisi 4.  

Emmi Itäranta, Lumenlaulaja

 

   Aamu oli puolivuotias. Kävelin meren kivikkoista rantaa, olin sitonut hänet rintaani vasten pellavaliinalla. Istuuduin suurelle kivelle ja katselin ailahtelevaa syysaurinkoa, suljin silmäni ja olin vähällä nuokahtaa uneen. Illan lämmin, tiivis lapsenpaino oli rauhoittanut minua tavalla, jota en ollut ennen tuntenut. Hän oli vauvasta asti nukkunut yönsä ilman levottomuutta, tiennyt mitä tahtoi ja noussut kolhujen jäljiltä kuin sitkeä voikukanvarsi. Aamu oli eri aineesta: jos Ilta oli vakaa puuntaimi, joka kasvoi myrskyistä huolimatta, Aamu oli kivien yli väreilevää vettä, joka välkähteli ja sameni, jäätyi ja suli, muutti muotoaan jokaisen tuulenvireen ja esteen äärellä.
  
   Lähdin kohti Pohjolan taloa. Yhä vain Aamun kasvot tahtoivat kääntyä merta kohti, tavoittaa jonkin minulle näkymättömän. Liinan sisällä hän kutistui äkisti, punertavanruskea karva työntyi hänen iholtaan, ja ehdin juuri saada hänet kiinni, ennen kuin hän kiipesi oravana karkuun. Otteeni säikäytti hänet takaisin ihmishahmoonsa ja hän alkoi huutaa suoraa huutoa. 
   En ollut koskaan kuullut kenenkään näyttäneen loitsuhahmoaan niin nuorena.

Emmi Itäranta luo Lumenlaulajassa Pohjolan ja sen väen, jotka Elias Lönnrotin Kalevalassa jäivät vähemmälle huomiolle ja tulivat kuvatuiksi ulkoapäin huomion keskittyessä Kalevalan sankareihin. 
"Pohjan akka harvahammas" Louhi ei olekaan kaiken pahan ruumiillistuma vaan  oman kansansa johtaja ja äiti, joka on valmis tekemään mitä vain taatakseen tyttärilleen onnellisen elämän. 

Tarina alkaa Sammatista Suomen suuriruhtinaskunnasta vuonna 1884. Jo kauan tuonilmaisissa aikaa viettänyt Louhi tulee kertomaan kuolinvuoteellaan lepäävälle Elias Lönnrotille oman syntylaulunsa, jossa on tarinaa pienen Lauha-tytön syntymästä Pohjolan kivimäessä, maanpaosta Metsänpeitossa ja Pohjolan uudesta noususta, taistelusta Sammon omistuksesta, tytärten naittamisen pakoilusta Kalevalan kosiomiehille, Tuhannen synnyn jumalattaren palvonnasta, metsän valtiaan Tapion kunnioittamisesta ja hiisien lepyttelystä, mutta ennen kaikkea siitä, mitä hän on vanhuudessaan ymmärtänyt maineen ja vaurauden vähäisestä merkityksestä ihmisen onnelle ja läheisten merkityksestä. 

Otsasi on kirkas, päämääräsi jalot, ja uskot niiden oikeuttavan kaiken. Myös minä ajattelin kerran niin. 
   Et vielä tiedä sitä, minkä minä ymmärsin kauan sitten.
   Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita joka ikinen.

   Rakkaiden kuolema on kovempi kestää kuin oma. Joka kerta, kun joku lähtee, kuulet kinahmin kohinan lähempää. Tiedät, että sinun vuorosi voi olla milloin vain.

Kirjan nimi Lumenlaulaja tulee Louhen erityiskyvystä taikoa sää taistelukeinoksi estämään hyökkääjän suunnitelmia. Pohjolan naisilla on erilaisia kykyjä selvitä vaarallisesta elämästä, jossa nälänhätä ja muut uhat on otettava huomioon. Aamulla on ennustamisen lahja ja kirous, siksi hän jo vauvana tuijottaa merelle. Muuntautuminen loitsuhahmoksi voi pelastaa hengen, mutta on myös kivuliasta.

Jokainen luku, jonka Itäranta on nimennyt lukoksi, yhdeksän lukkoa, alkaa Louhen sinä-muotoisesta puheesta Lönnrotille ja jatkuu minä-muodossa oman elämäntarinan kerrontana. 

Louhi on seuraillut Lönnrotin askeleita ja kertoo kadehtineensa häneltä lukemisen ja kirjoittamisen taitoa, jonka kokee voimallisimmaksi taikuudeksi oman kuolemansa jälkeen.

Merkit, joita kaiversimme puuhun ja metalliin, pitelivät sisällään suurta voimaa. Niiden tapa kertoa tarinoita tai tallentaa tietoa oli kuitenkin toisenlainen kuin näiden ihmeellisten esineiden, joita kutsutaan kirjoiksi. 

   Tunnen sinun nälkäsi, Elias. Kaipaan enää harvoin mitään aineellisesta maailmasta. Mutta juuri nyt kärkyn kehoa, joka voisi ojentaa kätensä, poimia almanakan sormistasi ja tuntea sen painon. Mitä antaisinkaan nenästä, jonka voisin painaa paperiin, hengittää sen tuoksua. Haluan tietää, miltä tuntuu kirjoitetun sanan mahti. 
    Jos minulla olisi eläessäni ollut hallussa tämä taikuus, olisin ollut voittamaton. 

Lumenlaulajan pohdinta on minulla yhä kesken. Tässä vaiheessa koen kirjan vahvimpana antina itselleni Louhen suhteen omiin lapsiinsa ja kirjoitetun kielen merkityksen. 
Olen jo ottanut esiin Kalevalan. Tunnen suurta houkutusta lukea sitä nyt Itärannan eläviksi tekemien hahmojen vuoksi ja vertaillen niitä taruja, joita Lönnrot on kerännyt ja sitä maailmaa minkä Itäranta luo pohjautuen Kalevalaan ja muuhun itämerensuomalaiseen ja karjalaiseen  mytologiaan. Rauta-ajalta on vähän tietoa, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista.
 
Arvostan suuresti Itärannan perehtyneisyyttä ja taitoa luoda lumoavia maailmoita ja kertoa niistä kielellä, jota haluaa lukea pelkästään kielen kauneuden vuoksi.
Juoni ja rakenne ovat nekin tässä kirjassa täydellisiä.

Itäranta on ollut sekä palkintoehdokkaana että voittanut palkintoja edellisellä kolmella kirjallaan, Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki ja Kuunpäivän kirjeet. 
Lumenlaulaja oli Runeberg-palkintoehdokkaana, mutta ei voittanut. Kirjan olisi mielestäni pitänyt olla mukana Finlandia-kisassa, mutta saihan se sentään Blogistanian äänestyksessä kaunokirjallisuuden Finlandian. Itse en ole osallistunut näihin äänestyksiin, koska olisi pitänyt lukea niin paljon uutuuskirjoja pystyäkseen vertaamaan. Tämänkin upean romaanin luin vasta nyt, kun äänestys on ohi. Palkinto meni oikein!

Hyvää pääsiäistä ja lukemisen iloa, ihmiset!

Miksi yhteinen katsomusopetus on tarpeen, ja miten Päivi Räsäsen tapaus ja mandariinisorsat liittyvät siihen

Mandariinisorsat Inkeroisten jokirannassa 27.3.2026
 Kuva Ume

Miksi yhteinen katsomusopetus kouluissa olisi tarpeen:

1. Siksi, että me emme puhuisi mitä sattuu vähemmistönä olevista ihmisistä, kummeksuisi ja väheksyisi heitä, vaan tuntisimme heidän uskontoaan, kulttuuriaan ja tapojaan.

On aivan eri asia käyttää opetuksessa termejä 'oma uskonto' ja 'vieraat uskonnot' korostaen niin ajankäytöllisesti kuin sisällöksellisestikin sitä omaa kuin lähteä siitä, että on viisi suurta maailmanuskontoa ja lukuisia pienempiä uskontoja ja muita elämänkatsomuksia ja ne kaikki ovat kiinnostavia.
Elämänkatsomustietoa (ET:tä) opettaneena näen, että tämän aineen opetussuunnitelma sopisi ihan sellaisenaan yhteiseksi oppiaineeksi, mutta tiedän, että jos Suomeen joskus tällainen oppiaine saadaan, niin sen sisällöstä tulee kova vääntö, jossa "omaa uskontoa" puolustetaan "harhaoppeja" vastaan vimmaisesti.

2. Nykyinen hajautettu katsomusaineiden järjestelmä on vaikea toteuttaa tasa-arvoisesti ja tasokkaasti. 
Laki vaatii järjestämään opetuksen, jos kunnassa on vähintään kolme samaan uskonnolliseen ryhmään kuuluvaa tai uskonnotonta lasta. Jos yksi heistä on ykkösluokkalainen ja kaksi muuta yhdeksäsluokkalaisia ja kaikki eri kouluissa etäällä toisistaan, niin missä heille pitäisi järjestää opetusta ja milloin. 
Isoissa kouluissa, jollaisessa itse opetin ET:tä, on helpompaa, kun voi pitää eri luokka-asteiden ja eri uskontoryhmien sekä ET:n tunnit yhtä aikaa, mutta ongelmana kaikkialla on löytää koulutettuja opettajia eri ryhmille. Opetushan ei saa/ei saisi olla uskonnon harjoittamista tai siihen johdattamista, vaan hyvän elämän opetusta, muun muassa.
Yhteinen opetus loisi yhteisyyttä eroihin tutustuttamalla ja yhteisiä arvoja löytämällä. 

Olen huomannut, että ihmisillä on tietynlainen sokeus oman ja aina lähellä olleen suhteen. Ajatellaan, että oman uskonnon erikoiset seremoniat ovat symbolisia, mutta itselle vieraan taikauskoa ja huvittavaa käyttäytymistä. Kysellään, mitä ideaa on siinä, että hindut vievät ruokaa jumalpatsaille, mutta ei tajuta, miten primitiiviseltä kristinuskon ehtoollisseremonia Jeesuksen lihan ja veren nauttimisineen tuntuu, kun sitä katsoo ulkopuolelta. 

Olen kohdannut myös sellaista loukkaavaa ajattelua, että uskonnottomien perheiden lapset jäisivät vaille moraalia, kun eivät ole siellä kirkon opetuksessa (kuinka paljon he sitä muka kirkolta saavat?) tai muitten uskonnollisten ryhmien ohjauksessa.
Tiedän, että kun ei viitata henkiolentoihin auktoriteetteina, suojelijoina ja anteeksiantajina, niin sitä vahvemmin lapsi oppii ottamaan vastuuta omista teoistaan.
Moraali ei ole uskonnon omaisuutta, se on ihmisyyttä. 

Kun kävin viime viikonloppuna kauppakeskuksessa ostoksilla, siellä oli tavallista enemmän islaminuskoisia ihmisiä, perheitä upeissa juhla-asuissaan. He viettivät paastokauden lopettavaa Eid-juhlaa ja kävivät syömässä ravintoloissa ja ostamassa uusia vaatteita ja lahjoja lapsille. Jos tämä juhla olisi tuttu asia, yhteisessä katsomusaineessa tutuksi tullut, me toivottaisimme heille hyvää Eidiä tuijottamisen sijaan. 
 
Kun toiset ihmiset nähdään jonain muina, ei ihan oikeina ihmisinä, niin heistä usein myös puhutaan alentuvasti.
Ja tästä pääsen tapaukseen Päivi Räsänen ja se mitä hän kirjoitteli taannoin homoseksuaaleista. Hän - lääkäri - sanoi homoseksuaalisuuden olevan "psykoseksuaalisen kehityksen häiriö" ja seksuaalisen kirjon ihmisten oikeuksia ajavan Pride-liikkeen ylpeilevän asiasta, joka on synti ja häpeä. 

Tätä toisten ihmisten tuomitsemista ja sen useampaan kertaan esiin tuomista hän on pitänyt oikeutenaan, koska uskoo näin. 
Entä missä on näiden ihmisten oikeus elää tasavertaisina ja arvostettuina rinnallasi, Päivi Räsänen?

Eri uskonnoilla on omia uskomuksiaan ja ihan käytännön elämänohjeitakin, jotka on kirjoitettu aivan toisenlaisiin oloihin ja toisenlaiseen tietämykseen maailmasta. Ei tuhansia vuosia sitten muistiin merkittyjä ja moneen kertaan muuntuneita, karsittuja ja lisättyjä, kielestä toiseen käännettyjä, toisenlaisen yhteisön tekstejä voi kyseenalaistamatta käyttää tämän päivän ohjenuorana. 

Räsänen on myös yhdistänyt homoseksuaalisuuden muihin paheksuttaviin asioihin ja letkautellut, että jos Pridea juhlitaan, niin pitäisikö juhlia myöskin rikoksia ja alkoholismia. 
Minut pysäyttää julmuudessaan tuo alkoholismin mainitseminen.
Alkoholismi ei ole kenenkään valinta, se on sairaus. Meillä oli sotien jälkeen traumatisoituneita miehiä ns. puliukkoja, joita ei nähty kärsivinä ihmisinä eikä addiktiota yrityksenä lääkitä traumaa vaan paheena. 
Claes Andersson, lääkäri hänkin kuten sinä Päivi Räsänen, perusti muutaman muun humanistisesti ajattelevan henkilön kanssa vuonna 1967 Marraskuuun liikkeen ajamaan parannuksia alkoholistien, asunnottomien ja muiden vähäosaisten elämään.
Myös Pride on vähemmistön asiaa ajava liike. Näyttää siltä, että sillä on edelleen paljon tehtävää.

Me saamme uskoa mihin haluamme tai olla uskomatta. Tärkeää on miettiä, lisääkö oma elämänkatsomus ymmärrystä ja yhdenvertaisuutta, onko se toisia ihmisiä syrjivää vai arvostavaa.
Syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella on laissa kielletty. Kyllä syrjimättömyyden pitää näkyä myös puheissa ja teoissa.

Palatakseni oppiaine-asiaan, ET:ssä käsitellään paljon vähemmistöjä, myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Ohjeena on, että aikuisten ihmisten välillä kaikki sellainen rakkaus on sopivaa, mikä sopii asianosaisille ja on yhdessä sovittu.

Alkukuvassani on meillä jo muutaman päivän välietapissa viihtyneet kaksi mandariinisorsaa. Kyseessä on luontokuvaaja Lassi Kujalan mukaan koiraspari. Koreat linnut on nähty kevätkiihkossaan soidinmenoissa ja parittelemassa.
Kävimme etsimässä näitä jo eilen, turhaan, mutta tänään mieheni meni uudelleen, ja siellähän ne olivat tepastelleet ihmisiä pelkäämättä.
Tällaista poikarakkautta, ei yhtään luonnotonta. 

💗
 

Satu Rämöä, Merete Mazzarellaa, Emmi Itärantaa, kävelyretkiä ja tuumailuja

 

Luin Satu Rämön Hildur-dekkarisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa Hildur ja Rósa & Björk. 

Plussaa: 
- Miljöö Islannin Länsivuonoilla on kiinnostava, ja Rämö kertoo siitä kiinnostavasti.
- Kirjoissa on paljon kulttuuritietoutta Islannista: perinteitä, arkipäivän asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa, kieltä, ruokia.
- Päähenkilöt on kuvattu monipuolisiksi eläviksi hahmoiksi.
- Jännite pitää molemmissa kirjoissa, ja ensimmäisen osan luettua syntyi kiinnostus saada tietää lisää siitä, mitä Rósalle ja Björkille oli tapahtunut. Mutta seuraavien osien päähenkilöt Jakob ja Rakel taas eivät minua enää niin kiinnosta. Sarjassa onkin tärkeää miettiä, montako osaa kannattaa kirjoittaa, ettei tule pitkityksen tuntua.

Miinusta:
- Rämön kieli on selkeää asiakieltä, mutta ilman tunnistettavaa, omaa tatsia. Kaipaan tekstiin lisää jotain persoonallista.
- Rakennetta voisi työstää. Kun lukujen alussa on otsikkona paikka ja aika ja siirtymiä tapahtuu taajaan eri paikkoihin ja aikoihin, niin siitä jää luonnosmainen vaikutelma. 

Hilduria korpesi puhe siitä, kuinka kaikilla oli mahdollisuus menestyä ja vaikuttaa omaan onnellisuuteensa. Jos ihmisen suurin, henkilökohtainen vastoinkäyminen oli vanhuuteen kuollut lemmikkikoira, ehkä sitä saattoi ajautua kuplaan, jossa ajatteli kaiken olevan mahdollista. Välillä mikään ei ollut mahdollista, vaikka mitä olisi yrittänyt.

Valitsen tämän tekstin kohdan tänne, koska olen monesti kauhistellut lisääntyvää pyrkimystä normalisoida kovuus ja ymmärtämättömyys pahaa kokeneita ja kärsiviä kohtaan. Pienten puolella oleminen on myös yksi blogini toistuvia teemoja.
Suunta on saatava kääntymään, tai kohta me emme enää ole maailman onnellisin kansa.

Lakiasaaressa 19.3.2026

Kun lumet sulivat minulle avautui yksi kävelyreitti lisää.
Lakiasaari on kapea keskellä Kymijokea oleva n 1,4 kilometriä pitkä kaistale, johon pääsee jyrkkiä portaita Keskikosken sillalta Myllykoskella.
Laskin portaat, niitä on 49. Hyvää treeniä varsinkin ylös kapuaminen näissä portaissa. Alasmeno taas pelottaa, mutta onneksi on kaiteet.
Meidän kodin ovelle on hieman vähemmän rappuja, niitäkin tramppaan monesti useamman kerran päivässä, joten voin kai mainita säännölliseksi liikunnakseni porraskävelyn. 
Lakiasaari on aikanaan yhdistynyt kahdesta saaresta ja kapein kohta on veden ylhäällä ollessa vain metrin levyinen. Pohjoisosa polkua vie lähelle hiljentyneen paperitehtaan rakennuksia ja toiseen suuntaan kulkiessa vieressä on Koivusaaren virkistysalue. 

Mietin Lakiasaaren polkua kävellessäni tekoälyä ja sen oikeaa käyttöä. 
Paikallinen kuntapoliitikkomme oli levittänyt Facebookissa väärää tietoa Tampereen kaupungin taidehankinnasta taiteilijalta, joka olisi muka pormestarin kumppani. Haa,  julkisen rahan väärinkäyttöä, kähmintää, minä paljastan.
Paitsi että pormestari on parisuhteessa aivan eri henkilön kanssa eivätkä taidehankinnat edes kuulu hänen tehtäviinsä. Mikäpä onkaan kuntapoliitikkomme selitys: hän on tiukasti sitä mieltä, että on syytön ja syy on tekoälyn, hän kun vain välitti tekoälyn antaman väittämän. Jaa-a. Mutta tekoäly ei ole ihminen - eikä älykäs. Se on kone, joka kerää ja yhdistelee tietoa sieltä täältä, niitä ihmisten tietoja ja väittämiä, oikeita ja vääriä.
Ennen siteerattiin tutun tuttua, joka oli kuullut jotain ja ehkä jopa nähnyt ja lähdettiin juoruilemaan. Nyt riennetään julkiselle alustalle kertomaan somessa kuultua tai tekoälyn "tietämää" - ja nimenoman riennetään, kun halutaan olla ensimmäisenä kertomassa jymyuutista. 

Entisajan tietosanakirjat ovat ainakin toistaiseksi luotettavin lähde, jos tarvitsee taustatietoa johonkin työhönsä, samoin printatut eri alojen sanakirjat kääntäjille.
Olen huomannut, että jopa ristisanoja ratkaistessa vähänkään vanhemmat sanat löytyvät paremmin vanhoista sanakirjoista kuin Ratkojat-sivuilta.
Jos olisin tämän ajan nuori, niin hamstraisin näitä kirjoja, koska niitä ei paineta enää.

Vajaa viikko "uusilla silmillä". Maisema on kirkas, mutta tässä kirjoittaessa ja lukiessani käytän väliaikaisesti ns. tiimarilaseja. Lopputarkastuksessa selviää sitten millaiset lasit jatkossa. 
Yllättävää kyllä, ikivanhat lukuaurinkolasit lievillä vahvuuksilla toimivat nyt täydellisesti. Hankin ne joskus viisi-kuusikymppisenä, jolloin minulla oli vain lukulasit käytössä.
Yksi huono puoli tässä kirkastetussa näössä on: kaikki pikku tahrat ja pöly näkyy, kun kevätaurinko on muutoinkin niin armoton.   

Olen lukenut jonkin matkaa Merete Mazzarellan kirjaa Nyt kun kirjoitan tätä, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin juttelisi kirjailijan kanssa, mutta keskeytän sen ja tartun Emmi Itärannan romaaniin Lumenlaulaja. Luin tästä kirjasta niin hyvän blogikirjoituksen (täällä), että kiinnostuin kovasti. Kun kirjaston varausjono oli pitkä, niin aioin jo ostaa kirjan, mutta yllättäin bongasinkin sen juuri tänään Lyhytlaina-pöydältä.
Lissu kirjoitti, että Itärannan romaani tuntuu kuin harvinaiselta kasvilta, jonka on saanut ihailtavakseen. Ihailin Itärannan tyyliä jo esikoisteoksessa Teemestarin kirja, joten odotan nautinnollisia hetkiä tämän kirjan parissa.  

 

Marjo Niemi, Juostu maa

 

Keväällä miehiä on täällä paljon. Ne kävelevät hassusti, ensin luulin, että niillä on koira karannut, kun niillä roikkui köysi kädessä.  Köyden toisessa päässä oli silmukka ja siinä se koira oli ollut. Eivät ne edes näe minua, ne ovat kuuroja tai eivät vain välitä. En kehdannut sanoa siitä kellekään, ajattelin että näin taas omiani. Kerran yritin äidille, mutta en päässyt loppuun kun se alkoi itkeä. 
(Juostu maa-romaanin pieni juoksijatyttö tekee havaintoja metsissä juostessaan. Metsä on monelle lohtu ja pakopaikka, joskus muutakin.)

Eilisestä tarinoinnistani unohtui tämän kirjan esittely. Se oli alkuversiossa, vähän eri muodossa. Kävi nimittäin niin, että olin kirjoittanut koko pitkän jutun, kun koneeseen tuli jotain häikkää ja teksti katosi. Kirjoitin kaiken uudelleen. 
No, liian pitkä ja monia asioita sisältävä se kirjoitus on jo muutoinkin, joten parempi näin.

Tuntuu, että pitää tehdä kaikenlaista kesken olevaa nyt kun en tiedä miltä tuntuu huominen ja lähipäivät kaihioperaation jälkeen. Jotkut sanovat, että sieltä leikkauksesta lähdetään heti kirkkain silmin ja toiset taas, että toipuminen kestää. Eräs tuttu nainen kertoi, että häneltä meni koko kuusi viikkoa ennen lopputarkastusta toipumiseen puolisokeana. Hänellä on kyllä ollut lasit lapsesta asti, minulla vain vähäisiä muutoksia iän myötä, joten miksi en näkisi. Silmäaseman ohjeissa sanotaan, että sumeus häipyy muutaman päivän aikana. Se kuulostaa realistiselta.
Lähden sieltä operaatiosta suojakilvet silmien päällä. Ne kilvet pitää laittaa yöksi parin viikon ajan ja silmiin pitää tiputella monta kertaa päivässä kahta eri lääkettä, toista pari viikkoa ja toista neljä ja vahtia että tippojen välillä on sopiva väli. Lisäksi kosteutustipat ovat tarpeen pitemmän aikaa, koska leikkaus kuivattaa silmiä.

Marjo Niemi on toiminut monipuolisesti kulttuurialalla. Hän on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä, tehnyt musiikkia ainakin kahdessa bändissä ja kirjoittanut palkittuja romaaneja. 
Esikoisromaani Juostu maa julkaistiin vuonna 2004 ja viimeisin Pienen budjetin sotaelokuva viime vuonna. 
Luin nämä kirjat peräkkäin ja oli kiehtovaa nähdä, miten jo esikoisessa näkyvät samat piirteet, jotka parikymmentä vuotta myöhemmin ovat jalostuneet tunnistettavaksi Niemen käsialaksi: kiehtova kuvaus, jossa hiven maagisuutta, teollisuuskylä, syvälle henkilöhahmojen psyykeen paneutuminen,poikkeusyksilöt, lapsuuden raakuus, huonot olot ja kaipuu niistä pois, ulkopuolisuuden tunne, itsetarkkailu ja tarkkailun kohteeksi joutumisen pelko.

   Kuumaa vettä silmäkulmassa. Huuli alkaa kiertyä itsensä ympäri. Minun on paha olla, en osaa edes ajatella. Miksi minun pitää olla tällainen? Minun pitää luimia puskissa, joskus minulle kasvaa vielä turkki ja korvat ja viikset. (- -) Minä en halua että minulle nauretaan, minun jutuilleni, tai sillä tavalla kuin lapsille kun ne tekevät jotain hassua. Niille nauretaan ja pörrötetään tukkaa ja sanotaan : - Kyl sää sit ole aikamoine.
   Ja kerrotaan vitsinä vielä jollekin toiselle aikuiselle tai kokonaiselle laumalle aikuisia mitä lapsi on tehnyt. Ne nauravat yhdessä ja lapsi häpeää ja menee ulos.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa vuoroluvuin, kymmenvuotias kotiväkensä puolesta murehtiva ja toisten mielialoja tarkkaileva Syksy ja hänen masentunut setänsä Kalevi. Perheessä ja kyläyhteisössä on ahdistusta, minkä vuoksi Syksy juoksee. Kun Kalevi, entinen juoksijalupaus, huomaa veljentyttären lahjakkuuden, hän päättää ryhtyä valmentaman tätä. Ehkä tämä valonpilkahdus auttaa Kalevia jaksamaan elää elämäänsä.
Aihe on synkkä, mutta kerronnan rauhallisuus ja molempien kertojien rakkaus metsään ja eläimiin tekee tunnelmasta kuitenkin toiveikkaan.
Syksy ei aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, hän saattaa paeta jonnnekin loukkoon nukkumaan ja nukahtaa jopa mättäälle.
Myös Pienen budjetin sotaelokuvassa kertoja käytti unta lääkkeenä, oli "kova likka nukkumaan". Sama henkilö, pieni Syksy isona!

Tyytyväinen kaihileikkauksesta kotiutunut muutama tunti 
operaation jälkeen kotona