Laura Malmivaara, Vaiti

Kuvitellaan että...
opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä mieskollegoista. Ystävät ympärilläni opettajainhuoneessa alkavat käyttäytyä vaivautuneesti seurassani. Eräänä päivänä yksi heistä, paras ystäväni, sielunsisareni, soittaa ja varoittaa, että  ex-miehestäni on tulossa lehtijuttu, jossa naiset todistavat tätä vastaan ja kyllä he ovat aavistaneet, etten minä halua olla siinä mukana, vaikka pitäisi. Mieti, kenen joukoissa seisot!
Minä? Lasteni isää vastaan? Miestä vastaan, jota olen rakastanut ja joka edelleen kuuluu perheeseeni? Seuraan tv-ohjelmia ja lehtijuttuja joissa iso joukko kollegojani, ex-mieheni ja minun ystäviä ja tuttuja, yhteisissä projekteissa olleita, julistaa yhdestä suusta käyvänsä taistelua tyttöjen puolesta.
On menossa suuri maailmanlaajuinen puhdistus, jossa erotetaan pahat hyvistä. Minuakin pyydetään haastatteluihin.
Vaikenen. Keskityn suojaamaan tyttäriäni. Nuorten maailmassa selän kääntäminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Toivon, että he eivät löydä pahimpia somen keskusteluketjuja, joissa heidän isäänsä moititaan ja ivataan. Huomaan kommentoijien joukossa sellaisiakin, jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet. Naiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Keskustelut vilisevät peukkuja ja sydämiä.
Olen kauhuissani.
Mietin, että eihän entinen aviomieheni ole maailman helpoin ihminen. Onhan hän vaativa ja ärsyttävän itsepäinenkin, enhän olisi hänestä eronnut ilman aihetta, vai olinko itse kypsymätön, mutta miksi hänet nyt liitetään oman alansa suuren maailman raiskaajien joukkoon?
Miksi tämä ulostulo juuri ennen palkintogaalaa, jossa hän olisi todennäköinen ison palkinnon saaja? Liike tarvitsee kuulemma esimerkkejä. Kaikkien ei tarvitse olla ihan niitä pahimpiakaan. 
Laumassa naiset eivät muista omia heikkouksiaan ja epätäydellisyyksiään, he ovat vahvoja vallankumouksellisia päämäärä kirkkaana edessään. He poimivat pahiksia tuomiolle, luettelevat näiden pahat teot ja kysyvät, mitähän sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä. Sinun työsi on loppu nyt, ellet muutu.
"Kaikki tuntui olevan selvää ja kirkasta kaikille muille paitsi minulle."

Sitaatti on Laura Malmivaaran omakohtaisesta romaanista Vaiti. Ollaan teatterin maailmassa, ei koulun. Me tunnemme tämän tarinan.
Malmivaara kirjoittaa hyvin. Pidän hänen kielestään. Dialogien aitoudessa kuuluu näyttelijän työn varmuus ja ympäristön kuvauksissa valokuvaajan katse. Malmivaara on näyttelijä, laulaja ja valokuvaaja. Hän on viime vuosina toiminut yhä enemmän valokuvaajana erikoistuen muotokuviin. 
Vaiti on hänen esikoisromaaninsa. 

Mikä lienee tilanne ja mieli #metoo -nimilistojen kerääjien keskuudessa nykyään?

Vaiti-romaanin lopussa minäkertojan viisas äiti toteaa tuskailevalle tyttärelleen, ettei tämän kannata anella ystävyyttä takaisin niiltä, jotka saattoivat hänen ex-miehensä ja hänet sekä perheen siinä ohessa mukaan julkiseen myllytykseen.
"Antaa niiden kasvaa itse." 

Olin pöyristynyt, kun näin haastattelun, jossa "syytetty" ohjaaja tuotiin tv-ohjelmassa "toverituomioistuimeen", jossa sekä juontaja että useampi syyttäjänä esiintyvä naisnäyttelijä selvitti, miten paha tämä oli ollut. Ei ollut sanottu silloin, mutta kärsitty oli. Kukaan syyttäjistä ei katsonut tuttua miestä silmiin, juontaja tapitti koko ajan. Anteeksipyyntö ohitettiin. Piti saada tapella lisää. 
En ollut uskoa, kun kuulin erään tv-persoonan keränneen facebook-sivullaan negatiivisia mielipiteitä kohteesta, mieslaulajasta, jonka oli kutsumassa ohjelmaansa teurastettavaksi. Eikös tämä olekin törttöillyt yökerhossa? Kenellä on kokemusta?

Miksi naiset alentuivat käyttäytymään kuin koulunpihan pahimmat juonittelijatytöt?
Mitä aikaa tämä tällainen oli? Onko se nyt ohi? Olisiko ehkä takaisin katsomisen ja arvioinnin paikka? 

- Ihminen ei opi häpäisemällä, äiti sanoo. - Hyväksymällä ihminen muuttuu, ei muuten. Rakastamalla.  

Kirjan kertoja vetäytyy vanhempiensa seuraan suvun kesäasunnolle.
Kirjan tärkeä teema on perheen tuki omilleen. Perheeseen kuuluu myös lasten ex-puolisot ja lastenlapset erottelematta, kuka on verisukulainen kuka ns bonuslapsi.
Paljon keskustellaan automatkoilla.

- Sun pitää hyväksyä, että sun piiri supistuu, tai muuttuu, isä vakavoituu. - Kun joku puhuu, toiset joutuu vaikenemaan. Niin se vaan on. Molemmat ei voi puhua yhtä aikaa, se ei ole dialogia. Kun tulee hyökyaalto, ei kannata lähteä sitä vastaan melomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä uhmaamaan sitä. Kannattaa vaieta, kun kiima on päällä. Jos sitä lähtee vastustamaan ja arvostelemaan, se on ihan sama kuin lähtisi kanootilla tsunamia päin. Silloin on ihan varmaa, että se murtuu päälle ja hautaa alleen. Kun aalto on lyönyt ylös ja alkaa vähitellen laantua, kannattaa nostaa pää kellarista ja tehdä sitten havaintoja. Silloin sä et ole hullunrohkea ja leiki sankaria, se olisi tyhmyyttä. Oma näkemys ehtii kirkastua. 

Malmivaaralla oli ollut pitkään mielessä vaitiolon teema. Vuonna 2018 tapahtunut kriisi antoi kirjalle näkökulman.
Hänen äitinsä oli kertonut omasta kasvatuksestaan, jossa oma äiti lopetti valitukset nostamalla etusormen pystyyn, katsomalla tiukasti silmiin ja sanomalla: "Vaiti. Älä puhu." 

Kirjassa on äidin tarina kursiivilla painettuina kappaleina. Osa näistä teksteistä on tyynnytteleviä puhelinsoittoja tyttärelle, osa juttelua eri tilanteissa. Ihana, vaatimaton äiti, luonnonlapsi, ja ihana vanhempien avioliitto, jossa puolisot pitävät toisistaan huolta. 
Pidän kovasti näistä äiti-osuuksista. Ne antavat perspektiiviä ja laajentavat teeman ulkopuolisuuden tunteisiin sukupolvi taaksepäin.

Kirjan aloittaa äidin puhelu, jossa tämä antaa ohjeita juuri, kun julkisuusmyllytys on alkanut ja tytär on sekaisin huolesta ja haluaisi kirjoittaa jotain purevaa. Miten hän voi olla hiljaa?
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. ( - - ) Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan. 

Olen iloinen, että Malmivaara/kirjoittajaminä kuunteli sekä äidin että isän neuvot ja kirjoitti tämän kirjan. 
Tämä on tärkeä puheenvuoro #metoo -ilmiön ylilyönneistä.
 
Kun kirjan kesäpaikassa kolmen sukupolven naiset istuvat ja tukevat toisiaan myrskyissä, joita heistä useammalla on meneillään ja äiti puhuu voimavarasta, joka naisilla on keskenään, niin kollegoidensa aiheuttamassa tuskassa koko kesän elänyt nainen joutuu toteamaan, että hän on hetkellisesti kadottanut luottamuksensa naisiin. Minä myös. Ikävä kyllä.

Olen hurjan pettynyt siihen, että tällaista ilkeilyä ja joukkohysteriaa tapahtui feminismin nimissä. 
#Metoo-liikehdinnän aikaan voimansa tunnossa liikehtivä naisryhmä nosti esiin miehiä, joilta yritti mustamaalaamalla estää kaikki työtarjoukset ulkomaita myöten, eikä kuitenkaan kukaan heistä nostanut virallista syytettä vihansa kohteita vastaan. Alhaista menettelyä.
Joskus jopa erehdyttiin ja keskusteluketjuissa syytettiin väärää miestä, mikä kuitattiin olankohautuksella. Taistelussa tulee oheisvahinkoja. Tyttöjen vuoksi taistellessa joittenkin isien tytöt myös joutuivat kärsimään hieman, ja pojat, mutta päämäärähän on tärkein. 

Jos me alamme syrjiä ihmisiä, jotka ovat jostain syystä epätäydellisiä, ehkä muita totisempia, huonommat sosiaaliset taidot omaavia, ehkä töykeämpiä, ehkä asperger-oireisempia, miehiä (vain miehiä!), niin olisiko syyttäjien syytä katsoa peiliin.
Näkyykö siellä peilissä itse täydellisyys?

PS Unohtui mainita kirjan kaunis kansipäällys. Se on Elina Warstan. Kuohuva meri jatkuu kuvassa takakannelle.
Malmivaara on omistanut kirjan perheelleen merenrannalla. 

Luettua, nähtyä, koettua

Tällä viikolla lähtivät harrastukset reippaasti käyntiin. Eilen oli päivällä vesijumppa ja illalla elokuvakerho. Muina viikonpäivänä minulla ei olekaan mitään säännöllistä menoa. Kävelen itsekseni, kun siltä tuntuu tai jos saan kävelykaverin. Yleensä lauantaisin käyn kuntosalilla ja silloin tällöin teen venyttelyjumpan YouTube -videon ohjaajaa totellen. Elokuvia ja teatteria on suunnitelmissa paljon. Olemme jo varanneet liput Kansallisteatteriin Molièren Saituriin ja pariin oman teatterin esitykseen.

Vesijumppa tuntui ihanalta tauon jälkeen. Jouduin vaihtamaan uimahallia ja ohjaajaa, koska lähihallissa ei tätä liikuntaa enää ollut tarjolla. Minulla oli mennessä hieman orpo olo kuin lapsella joka joutuu vaihtamaan koulua, mutta sopeuduin. Vesi ei ollut liian kylmää, ohjaus oli tasokasta, musiikiksi valitut vanhat iskelmät mieluisia ja löylykaverit elämänmyönteisiä naisia.

Illan elokuvana oli inkeriläistaustaisen Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto. Randla on syntynyt Tartossa ja asunut lapsuutensa Sillamäen suljetussa yhteisössä. Hän suoritti elokuvataiteen opintonsa Aalto-yliopistossa Suomessa ja aloitti lyhytelokuvilla. Näkemiin Neuvostoliitto on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Se valmistui vuonna 2020. 
Elokuvassa kerrotaan Johanneksen kasvutarina syntymästä siihen asti, kun hän murrosiän kynnyksellä muuttaa äitinsä luo Suomeen. Randla kertoo idän ja lännen kulttuurien välissä kasvavan lapsen elämästä lämpimästi. Johannes saa sekä inkeriläistaustansa että äitinsä Suomessa työskentelyn vuoksi selkäänsä Virossa, mutta paistattelee myös ihailussa vilkkupohjaisine lenkkareineen ja Dumle-karkkeineen. Isovanhemmat ovat tottuneet mukautumaan kaikkeen, nuori äiti haluaa paremman elämän ja on valinnoissaan nokkela, tsetseeniperhe on ystävinä uskollisia ja venäläisopettaja ideologiassaan vahva. Miesten juopottelu ymmärretään, miten muuten jaksaisi elämän absurdiutta. Elokuvassa puhutaan viroa, inkerinsuomea ja venäjää.
Myöhäisneuvostoaika on Virossa sekava. Kaikki mitä elokuvassa kuvataan on totta ja vakavaa, vaikka tyylilajina onkin komedia. Uraanijalostamokaupunki on ollut niin hurja paikka asua, että siellä asuneita syrjitään muualla työnhaussa. 
Elokuvan jälkeen annamme juuri näkemällemme kouluarvosanan 4 - 10 ja vuoden mittaan seurataan pisteytystä. Minä annoin tälle elokuvalle 8 ja perustelin valintani sanalla "lämmin". 

Kirjapuolella minulla on menossa dekkaribuumi ja siinä sivussa luin pari kirjaa Theodor Kallifatidesiltä. Sekä dekkareihin että Kallifatedesiin sain innoituksen toisilta bloggareilta. 

Camilla Greben kansien alatekstit jäivät kuvassani suttuisiksi. Lemmikin alatekstinä on Ruotsin paras rikosromaani vuonna 2017 ja Horroksen  alla lukee "Camilla Grebe paranee ja paranee." Arne Dahl. Kirjailija.
Molemmissa kirjoissa on hyvin suunniteltu juoni arvaamattomine, mutta uskottavine käänteineen. Juuri näissä moni dekkari menee vikaan, juoni on ennalta-arvattava tai täysin epäuskottava. Grebe ei myöskään ole kerännyt liikaa ongelmia ja vinksahtaneisuutta yhteen kirjaan. 
Lemmikissä häpeä ja siitä johtuva salailu pitkittävät rikoksen selvittämistä ja Horroksessa on kyse eräästä psyykkisestä häiriöstä. Rikostutkijaryhmän jäsenet ovat kiinnostavia persoonia omine ongelmineen. 
Enempää ei liene hyvä kertoa, koska näissä kirjoissa juoni on tärkeä. 
Näiden kirjojen yhteydessä muistui myös mieleen kirjoittajapari Anders Roslund - Börge Hellström. Ruotsin television uutispäällikkö ja toimittaja Roslund ja entinen rikollinen Hellström alkoivat kirjoittaa yhdessä tasokkaita dekkareita, joista heti ensimmäinen, Peto, sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2005. Olen lukenut Pedon ja heidän seuraavan yhteisen kirjansa Lokero 21, mutta en tiennyt, että sen jälkeen on ilmestynyt paljon lisää, myös Roslundilta yksinään. No, nyt näitäkin kirjoja on minulla odottamassa ja Grebeltä on luvun alla Kun jää pettää alta. 

Theodor Kallifatides on Ruotsissa asuva ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija kuten edellä mainitsemani rikoskirjailijatkin. Myös Kallifatides on kirjoittanut muutaman dekkarin, mutta eniten hän on kirjoittanut romaaneja, joissa muistelee elämää Kreikassa tai kirjoittaa kreikkalaisista ulkomailla.
Kallifatides tuli siirtolaisena Ruotsiin 26-vuotiaana vuonna 1964. Hän opetti aluksi yliopistossa ja toimi Bonnierin kirjallisuuslehden toimittajana. Ensimmäisen kirjansa hän kirjoitti 1969, Minnet i exil, vain viisi vuotta ruotsalaisuutta takanaan. Kallifatides on ollut hyvin tuottelias aina viime vuosiin asti. 

Isäni, kreikkalainen: erään vanha miehen muistolle (Brännvin och rosor) vuodelta 1983 kertoo Ruotsissa asuvan palkitun kirjailijan Alkis Kallidesin matkasta isänsä kuolinvuoteelle Ateenaan. Isän jättämä päiväkirja avaa näkymän tämän nuoruuteen Konstantinopolissa ja vastarintaliikkeen vuosiin Kreikan maaseudulla. Monipuolisesti kreikkalaisuutta valottava romaani, muistelma ja rakkaudenosoitus Kreikalle ja päähenkilön originellille sukulaisporukalle. 

Poika Kreikasta ( Berättelser från brunnen) 1984 on lastenkirja. Siinä on viisi  kertomusta ja hieno hiilipiirroskuvitus. Itse asiassa kiinnostuin palaamaan nuoruusvuosieni jälkeen Kallifatidesiin juuri tämän kirjan kansikuvan vuoksi, jonka näin jossain blogissa.
Kansi ja kuvitus ovat Ritva Immosen, kuten myös Isäni, kreikkalainen -kirjan kansi. 

Olipa kerran kauan, kauan sitten pienenpieni kylä suurensuuressa maassa nimeltä Kreikka. 

Tai no, ehkä se kylä ei ollut niin järin pieni eikä se maa niin järin suuri. 
Mutta ehkä minä muistan väärin. Ihmiset muistavat väärin, koska heistä tulee vähitellen aikuisia. 
Aikuistuminen on oikeastaan sitä, että muistaa. Muistaminen on usein sitä, että muistaa väärin. 
Kun ihminen kasvaa aikuiseksi, mikään ei pidä paikkaansa. 
Mutta kolmekymmentäyhdeksän kesää sitten minäkin olin pieni ja kaikki piti paikkansa. Tiet olivat suoria, vuoret korkeita, meri sininen. Appelsiinit kypsyivät syksyn mittaan ja melonit jo kesällä.

Ja kaiken yllä loisti aurinko. Suurena ja vahvana kuin leijona.

Pienen pojan muistoissa ovat tärkeinä hahmoina isoveli Rajuilma, kissa Salama, aasi Tollo ja isovanhemmat, jotka olivat toistensa vastakohtia. Isoisä oli pyöreä keppostelija, joka kertoi tekaistuista matkoistaan Kiinassa ja kehuskeli osaavansa kiinaa "hyvää päivää, tsing, tsong, tsin, tsin!", ja isoäiti oli laiha kuin tikku, vakavamielinen nainen. Hän kertoi jännittäviä tarinoita pyhimyksistä, kiusauksista ja synneistä.  
Minulle tuli näitä tarinoita lukiessani mieleen erään U Mentulan tosipohjaiset iltatarinat lapsenlapsille omasta elämästään yksinäisenä lapsena Mutin kylässä leikkikaverinaan Misse-kissa.
Lapset rakastavat kertomuksia entisajoista. Niissä on hyvä olla jännitystä ja vaaraa, suruakin. Viimeinen Kallifatidesin viidestä kertomuksesta on nimeltään Sinä päivänä minusta tuli aikuinen ja se on äärimmäisen traaginen. 

Jääkylmää...

Kuva: Pave Maijanen, näyttelystä KUVA & VALO

"Ei eksperttejä, ihmisoikeustaistelijoita, oikeusvaltion puolustajia, feministejä, journalisteja. Ei enää ketään Afganistanista Suomeen.
Ei Yhdysvaltojen, Naton, EU:n tai UNHCR:n pyytämänä. 
Ei kunniavelkaa, neljän vuoden oleskelulupaa, perheenyhdistämistä, kansalaisuutta."

Olen seurannut keskustelua Afganistanin pakolaisista ajankohtaisohjelmista ja sosiaalisesta mediasta. 
Olen kauhistunut. Yllä oleva sitaatti on korkealla politiikassa olevan naisen puhetta sosiaalisen median sivulla. Ei ketään.
Eräs toinen lähes yhtä vaikutusvaltainen nainen sanoi A-Talkissa, että on aivan turha nostaa pakolaiskiintiötä 1020:stä 2000:een, pitää auttaa paikan päälle. Kehitysmäärärahoja ei ole kuitenkaan tarpeen nostaa. Ymmärsin asian niin, että jotkut muut saavat auttaa sinne paikan päälle ja me pyörimme täällä omahyväisinä ikiomassa EI-emiraatissamme, jossa on yksi kieli, yksi uskonto, yksi hyväksytty seksuaalisuuden muoto, yksi ihonväri ja yksi perhemalli, ei kontakteja ulkomaailmaan eikä turhaa humanismia.
 

Kuulkaapas kylmät rouvat, paikan päälle auttaminen ei auta silloin kun tappajat kulkevat ovilla etsimässä nimilista kädessä ihmisiä. Silloin autetaan niitä, ketkä apua tarvitsevat, mutta tehän ette halua auttaa ketään, ei tänne eikä sinne. 
Jos hukkumassa on viisi lasta ja tiedät, että jaksat vetää rantaan yhden, niin käännytkö pois, koska "mitäpä se auttaa, kun ei niitä kaikkia voi auttaa". 
Sitäpaitsi, jos auttajiakin on paljon, pienet auttamassa pienemmin, isot isommin, niin kyllä siinä aika paljon tulee autetuksi.

On ihmetelty, kun on käynyt ilmi, että natsien joukossa oli yhtä julmia naisia kuin miehiä. Ei ole syytä ihmetellä. Nykyaika vahvistaa, että naiseus ei suojaa pahuudelta tippaakaan. 

Alkukuva on  Pave Maijasen näyttelystä KUVA & VALO, jonka kävin katsomassa Kuusankosken Taideruukissa. Luulen, että kuvassa on koululaisen katuun kirjoittama teksti.

Maijasella on näyttelyssä erityisen hyviä kuvia lapsista, sellaisia joissa lapset ovat lapsia, omissa oloissaan, makoilemassa rentoina jossain sohvan nurkassa odottamassa, että aikuiset saavat kahvinsa juoduksi tai juhlatalon ulkoportailla välittämättä siitä että pitsimekko rypistyy. Tilanteet ovat tässä minun kuvittelemiani, kuvilla ei ollut nimiä. 
Laitan loppuun vielä yhden kuvan, jossa pieni ihminen on valossa ja iso näkyy varjona. 
Tämän kuvan myötä lähetän terveisiä kaikille kylmille poliitikkorouville ja muille jotka haluavat pitää huolta vain omista lapsistaan.
Sylvi Kekkosen sanoin: " Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa." 

Jätin nimiä mainitsematta kahdesta syystä: 1) siksi, että pahan levittäjät eivät ansaitse yhtään enempää julkisuutta ja 2) siksi, että he eivät valitettavasti ole ainoita.

Kuva: Pave Maijanen, näyttelystä KUVA & VALO

Isä, elokuva minuuden katoamisesta

Kuva: Ume

Florian Zellerin elokuva Isä (The Father) on täydellisen näyttelemisen juhlaa. Kun elokuva loppuu, on kuin olisin viettänyt kauan kahdeksankymppisen Anthonyn (Anthony Hopkins) ja hänen keski-ikäisen tyttärensä Annen (Olivia Colman) kanssa neljän seinän sisällä. Anne poistuu välillä, näemme hänet kävelemässä katua huolestuneena kotia kohti. Anthonylle ulkomaailma näyttäytyy vain katunäkymänä ikkunasta. 

Elokuvaa ennen oli näytelmä La Père. Sitä on esitetty Suomenkin teattereissa. Näytelmäkirjailija Florian Zeller sovitti näytelmästään elokuvakäsikirjoituksen yhdessä Christopher Hamptonin kanssa. Zeller on myös elokuvan ohjaaja.
Hän on säilyttänyt elokuvassa näytelmällisyyden, mikä lisää sen lumoa. 

Keskitymme kahteen päähenkilöön lontoolaisen kaupunkikodin olohuoneessa. Henkilöt saapuvat oviaukosta kuin näyttämölle. Anthony ilmestyy usein kynnykselle varoen, neuvottoman näköisenä, ja poistuu mielenosoituksellisesti kiiruhtaen takaisin omaan huoneeseensa, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tytär on tuonut tarjolle hölmön hoitajan, kello on kadonnut eikä kukaan anna vastausta kysymykseen, mitä täällä oikein tapahtuu.
Annen sisääntulo on ripeä, joskus hänellä on kasvoillaan epätoivoinen ilme, mutta Anthonyyn katsoessa se muuttuu aina ystävälliseksi ja rakastavaksi. 
Muita henkilöitä elokuvassa ovat vaihtuvat hoitajat ja Annen aviomies, jota Anthony ei tunnista tai näkee eri miehinä, lopussa myös hoivakodin hoitajia, jotka sekoittuvat Anthonyn mielessä menneisyyden hahmoihin. 

Anthonyn ajatus kulkee pyörteinä, joissa palataan samoihin tilanteisiin ja repliikkeihin. Nykyhetki ja muistot ovat yhtä totta ja yhtä sekavia.
Anthonyn kertautuviin ajatuskulkuihin pakotettuna myös katsoja kokee kaiken hämmentävänä. Huone ei olekaan tuttu enää vaan aivan eri näköinen ja missä on se taulu, joka äsken oli seinällä. Miksi ovesta tuleva henkilö onkin eri kuin juuri äsken? Vai oliko se aiemmin? Onko nyt ilta? Who ARE you?

Anthonysta tulee hetkittäin esiin entinen hauska seuramies. Hän panee parastaan, tarjoaa drinkin nuorelle hoitajaehdokkaalle harmonisessa kauniissa kulttuurikodissaan, jossa on paljon kirjoja ja mukavia lukutuoleja. Kuulokkeista kuuluu klassista musiikkia, Henry Purcellia, Vincenzo Belliniä, Georges Bizetä. Sitten kesken kaiken täydellinen muutos, äsken veikeänä stepannut Anthony räjähtää. Hän jyrähtää kuin ukkonen. Hän ei kestä persoonansa katoamista ja kaiken sekavuutta. Missä se kello on? Kuka on varastanut hänen kellonsa, miten hän tulee toimeen ilman sitä? Niin, hän taisikin piilottaa sen hoitajalta, joka on varas -  ja mistä Anne voi tietää hänen piilonsa. Mitä sillä Annellakin on mielessä?
Jonakin hetkenä Anthony katsoo tytärtään selkeästi, on kuin ennen ja sanoo: "Kiitos."

Annella on ongelma. Hänen pitää muuttaa Pariisiin. Mitä hän tekee avuttomaksi käyvän isänsä kanssa? 

Tässä elokuvassa on alusta asti selvää, miten käy. Tauti etenee vääjäämättä, sillä on omat vaiheensa. Lopuksi dementiapotilas on kuin lapsi, vastustaa pukemista ja itkee voimattomuuttaan. Hänen on koko ajan opeteltava ihmiset uudelleen, kyseltävä nimiä, kunnes tulee se hetki, ettei muista, kuka itsekään on. Silloin hän kaipaa äitiä. Elämän loppu kiertyy sen alkuun. 

Vaikka tiedän mitä tapahtuu, koen Anthonyn mukana kulkemisen jännittävänä  siksi, että en ole enää vähään aikaan seurannut asioita sivusta elokuvateatterissa istuen, vaan Anthonyn tyhjenevän pään sisästä. Silti ymmärrän myös tyttären näkökulman ja koen hänen kanssaan rakkauden täyttämää epätoivoa.

Olivia Colman on hyvä. Hän on myötätunnon ruumiillistuma.
Anthony Hopkins on loistava! Tämä on hänen paras roolinsa osittain ehkä juuri siksi, että hän saa tässä elokuvassa välillä näytellä kuten teatterin lavalla näytellään, isoin elkein. Hänen suuttumuksensa pelästyttää oikeasti, se on kuin kallio halkeaisi. 
Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosan Oscarin - oikeutetusti. Elokuva voitti myös parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin  - oikeutetusti. Se oli ehdolla muutamasta muustakin Oscarista ja voitti kaksi Baftaa, mikä on Englannin paras elokuvapalkinto sekä erinäisiä muita palkintoja elokuvafestivaaleilla eri maissa. 
Ludovico Einaudin musiikki on hyvin onnistunut. Se ei myötäile vaan antaa lisää elokuvan kokonaisuuteen. 

Loppua kohti suru lisääntyy Anthonyn katseessa. Lopussa alun steppaileva hurmuri on yhtä kasassa istuvaa surua.

Luulen, että tämä elokuva ei niinkään puhuttele nuoria kuin vanhenevia, joilla itselläänkin saattaa häivähtää mielessä pelko dementiasta ja toivo, että kunpa saisi säilyttää järkensä.
En ole kohdannut muistisairautta suvussani, mutta itse olen kokenut ajoittain jonkinlaista aivosumua. Se on ollut minulla jo nuoresta iästä asti ja saattanut ulkopuolisesta vaikuttaa höperyydeltä. Nykyään se ei enää olekaan niin akuutti asia. Minulla oli vakava kilpirauhashormonivajaus, joka on saattanut olla yksi syy. Pidin pahimman "hajamielisyyden" aikaan möhläyksistäni vihkoa otsikolla "Irtonaista teetä", mikä liittyy erääseen tilanteeseen, jossa sotkin sanoja koomisesti.
Uskon vakaasti, että tämä piirteeni ei ole mikään dementian oire, vaan johtuu aivoissa virtaavista ideoista ja keskittymisestä johonkin, mikä milloinkin mietityttää. Sama kuulon kanssa. Mieheni halusi, että menemme molemmat kuulotestiin arvellen, että ainakin minulla olisi siihen aihetta. Pyydän usein toistamaan asioita, koska olen ollut niin keskittynyt muuhun, etten ole kerralla sisäistänyt, mitä toinen on sanonut valmistamatta minua etukäteen kuuntelemaan. Hähää, minulla normaali kuulo molemmissa korvissa.
Minulla on myös ehkä tapana alkaa puhua jo ennen kuin olen muotoillut ajatukseni kunnolla valmiiksi, siitä omituiset ajatusvirheet, sanavalinnat ja kömmähdykset, joille olen nauranut. Sama tietysti kirjoittaessa, vähemmässä määrin. Käyn näitä blogikirjoituksianikin viimeistelemässä jälkikäteen siihen asti kun kirjoitan seuraavan. Joskus huomaan hassun virheen, josta kukaan ei ole hienotunteisuuttaan huomauttanut. Sanokaa, jos mokaan.

Hyvä elokuvasyksy alkamassa.
Meillä on kauppakeskuksessa sijaitsevan kaupallisen elokuvateatterin lisäksi yksityinen elokuvateatteri Kuusankoskella. Siellä on tasokkaita elokuvia ja monenlaista mielenkiintoista, mm. iltapäiväelokuvat senioreille ja maailman oopperataloista välitettävät oopperat ja baletit. 
Kansalaisopiston elokuvakerhossa on joka viikko hyvä elokuva. Näiden lisäksi ennen koronan aiheuttamaa taukoa oli pääkirjastossa säännöllisesti ilmaisia elokuvanäytäntöjä, hyvässä nousevin istuimin varustetussa salissa nekin. Toivottavasti ne jatkuvat. 

Yksi hyvä puoli meillä verrattuna isompien kaupunkien elokuvakäyttäytymiseen on se, että katsojat eivät juurikaan mässytä herkkuja katsoessaan eivätkä vilkuile puhelimiaan. Äänen voimakkuuskin on sopiva. Olen ollut joskus muualla elokuvatetterissa, jossa ääni on säädetty räikeän kovaksi - minähän kuulen vähemmälläkin, heh. 

Isä-elokuvan senioriyleisö istui hipihiljaa. Minä en pystynyt liikahtamaankaan. Elokuvan lopun yksi avuton lause sai minut itkemään. Luin jostain Olivia Colmanin haastattelusta, että hänelle oli käynyt samoin katsoessaan Hopkinsin suoritusta tässä kohtauksessa. Menkää katsomaan, miten mestarinäyttelijä eläytyy!
Itkin sitäkin, että Hopkins on jo niin vanha eikä ehkä tee enää kovin monta näin hyvää roolia. Sellaista elämä on, aika syö meitä.
Voi vain toivoa, että keho rapistuisi ennen minän katoamista.

Kati Ranta, Taito: romaani oikeudesta elämään

 

On harjoitettava voimaperäistä valistustyötä. Erityisesti lääkärit ja opettajat pitää perehdyttää perinnöllisyysoppiin. Sosiaaliset rämeiköt on kuivattava viisailla reformeilla ja kaukonäköisellä lainsäädännöllä. Korkeatasoisen kansan ja huonojen kansanelementtien välinen sekoittuminen on saatettava hylättäväksi. Huomiota on kiinnitettävä myös maahanmuuttoon niin, etteivät muiden rotujen ala-arvoiset yksilöt saa esteettä asettua maihimme.

Ruotsin valtiollisen rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg on tullut Helsinkiin jakamaan tietoa uudesta menetelmästä, jolla nostetaan kansan tasoa. Suomalaiset kuulijat nyökyttelevät melkoisen yksimielisinä, kun Lundborg vakuuttaa, että omantunnontarkkojen harjoittama humaanius on hetken lapsi, mutta hygienia tähtää tulevaisuuteen. 

"Suurtutkimuksessani havaittiin kaatumataudin lisäksi muitakin degeneraation merkkejä, kuten imbeciliyttä, riidanhaluisuutta, homoseksuaalisuutta ja muita moraalisia ja sosiaalisia vammoja", Lundborg huomautti.

"Arvoisat asiantuntijamme, voinko tulkita teidän suosittavan degeneroitujen sterilointia?" kansanedustaja Ryömä tarkisti katsoen vakavana vuorotellen jokaista professoria ja tylsämielistyön asiantuntijaa.

"Se on ainoa ihmisystävällinen ja kansantaloudellisesti järkevä ratkaisu ", Herman Lundborg vahvisti.

Hyvin loogiselta kuulostava teoria: karsitaan kaikki vähemmän onnistuneet yksilöt ja jalostetaan ihmisestä valio, kuten kasvien kanssa on tehty. Tätä ideaa alkoi kuulua monelta taholta 30-luvulla ja siihen tartuttiin tiedemiespiireissä uutena raikkaana ajatuksena. 
Rajojen määrittely alkoi. Miten erottaa "idiotismi ja imbeciliys" (nykyinen kehitysvammaisuus) vähälahjaisuudesta, entä "aistiviallisuus" ja sen tasot? Periytyykö kuuromykkyys "turmeltuneessa ituplasmassa"? Eräässä tapauskuvauksessa määriteltiin degeneroituneeksi nainen joka oli "haluton työhön, mutta perin halukas sukupuoliyhteyden harjoittamiseen".
"Siittäminen on saatettava järkiperäiseksi."

Tohtori Pehr Utter opettaa Helsingin yliopistolla perinnöllisyystiedettä ja kokee isänmaallisen vastuunsa. Hänellä on uuden ideologian omaksumiseen myös henkilökohtaisemmat syyt. Hän haluaa kulkea tieteen eturintamassa.
Yksi hänen oppilaistaan on Liina Lehtonen, veturinkuljettajan tytär.
Utterin oma tytär, joka on lääkäriopintoja suorittavan Liina Lehtosen ystävä ja muutamat muut heidän opiskelijatoverinsa epäröivät ja esittävät vastalauseita. He kysyvät, onko kaikki tieteen uudet tuulet aina hyväksi ihmiskunnalle.
Eräs opiskelija tarjoaa köyhyyteen puuttumista ja koulutuksen tarjoamista ratkaisuksi degeneraation lisääntymiseen. 
Liina asuu kylmässä alivuokralaisasunnossa (sosiaalisessa rämeikössä) ja näkee välillä nälkää. Kuuluuko hän ala-arvoiseen roskaväkeen? Liina ei uskalla kyseenalaistaa professorinsa puheita julkisesti, mutta kääntyy hänen puoleensa kahden kesken. Hän kysyy, eivätkö huonot olot ole pahaksi ihmisille, olivatpa he missä päin maailmaa tahansa ja kuka voi päättää, mihin rajat ihmisten sterilisoinnissa vedetään. 
Liina jatkoi: "Me olemme ulkomaalaisten mielestä ulkomaalaisia. Olemmeko me heidän mielestään ala-arvoisia?"

Perustetaan komitea, joka laatii mietinnön ja esityksen sterilointilaiksi. Päätetään, että sterilisoitavalta tai tämän huoltajalta on pyydettävä kirjallinen suostumus ennen toimenpidettä. 
"Meidän on noudatettava oikeusvaltion periaatteita. Muutoin Suomen eduskunta saattaisi kerran päättää, että suomenruotsalaiset steriloidaan", puheenjohtaja sutkautti.

Liinan opinnot katkeavat, kun hän tulee raskaaksi ja palaa kotikaupunkiinsa Riihimäelle ja menee pikaisesti naimisiin. Lapsi Taito on Liinalle äärimmäisen rakas, mutta raskas hoidettava, koska hän ei ole aivan kuten muut. Liinalle nousee huoli Taiton tulevaisuudesta yhteiskunnassa, joka vihaa heikkoutta. Saksan maalla on jo kehitteillä nopeampi ratkaisu kelvottomien eliminoimiseen. 

Kati Rannan romaani Taito on historiallinen trilleri. Osa henkilöistä ja tapahtumista on oikeita, samoin lainaukset sterilointikomitean mietinnöstä.
(Kirjassa käytetään molempia muotoja, sterilointi ja sterilisointi. Itse olen tottunut käyttämään lyhyempää muotoa desinfioinnista, ennen molemmat muodot tarkoittivat hedelmättömäksi saattamista.) 
Ranta on onnistunut kertomaan eugeniikan oppien toimeenpanosta tavalla, joka  vaikuttaa scifipainajaiselta, mutta tottahan se on, kuten tiedämme, täyttä totta.
Kuvittelen, että en tietäisi mihin tämä oppi johtaa ja istuisin Liinan asemassa luennoilla. Miten osaisin asettua alan huippuja vastaan?

Pystyykö Liina suojelemaan rakasta, raskasta lastaan, jonka nimi ei olisi voinut osua pahemmin harhaan, Taito?
Joutuuko Pehr Utterkin lopulta miettimään oman ituplasmansa laatua, kun hänen lapsensa tekevät omapäisiä valintojaan?

Kirjan lopussa on asiakirjoja, joista yksi paljastaa melkoisen yllätyksen. Itselläni nousi ihokarvat pystyyn. 

Rodunjalostusopin kaikuja kuuluu enenevästi myös nykyajassa.

Aina välillä joku esittää, että pakolaisina maahan saapuneille riittää pienempi perustulo kuin syntyperäisille suomalaisille. 
Eräs nollamaahanmuutosta kiinni pitävä poliitikko väitti vastikään, että joillain alueilla on aivan liikaa ulkomaalaisia. Hänen kollegansa korjasi prosenttilukuja ja valisti, että kyllä kaikki kansalaisuuden saaneet lasketaan suomalaisiksi.

Vanhusten hoidosta puhutaan taakkana. Jostain syystä hoivatyö ei ole meillä nuorten suosiossa. Me tarvitsemme siihen ulkomaista työvoimaa, kuten muuhunkin hoivatyöhön. Moniin muihinkin töihin tarvittaisiin koulutettua väkeä. 
Onko koulutustarjonta suunniteltu oikein?
Miten korjaamme taloudellisen huoltosuhteen?

Euroopan pakolaisongelma on ratkaistava.
Rakentava keskustelu on jäänyt julkisuudessa epäasiallisten, rasististen tunnehyökyjen alle.
Omanarvontuntoiset nationalistit ovat usuttaneet maan vähäosaisia vihaamaan pakolaisia kilpailijoinaan ja "omantunnontarkkoja", kaltaisiani humanismista höpöttäviä "suvakkihuoria", on uhattu raiskata. 
Tällaisesta asetelmasta on päästävä.

Onneksi vääristelyjä on alettu korjata, kuten viimeksi sitä, ketkä ottavat vastaan heikostikin palkattuja töitä. Ihmiset, jotka tulevat maista joissa mitään yhteiskunnan tukea ei ole olemassakaan ovat valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä kuin hyvinvointiyhteiskunnan jo useammassa sukupolvessa sosiaalitukien varassa eläneet "paskaduuneista" kieltäytyjät. 

Afganistanin entinen viestintäministeri, 50-vuotias Sayed Sadaat, pääsi Afganistanin ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisena muuttamaan Saksaan viime joulukuussa. Hän oli kyllästynyt hallituksessa rehottaneeseen korruptioon ja aavisti, että pahempaa on tulossa. Hän halusi itselleen paremman tulevaisuuden. Sadaat ryhtyi Saksassa ruokalähetiksi. Siellä hän nyt viilettää pyörällä ruokareppu selässä Leipzigin kaduilla vakuuttaen, että kaikki työ on työtä. 

Maailmassa, joka toimii kansallisvaltioina, on huolehdittava oman kansan hyvinvoinnista.
Mutta sitten on myös yhteinen ihmisyys. Tässä me tasapainoilemme Euroopassa.  Meillä on humaanit pakolaislait, mutta olemme joutuneet huomaamaan, että ne eivät tosipaikan tullen toimikaan. Monet valtiot rakentavat nyt Afganistanin kriisin vuoksi aitoja ja yrittävät käyttäytyä kuin uskoisivat silti olevansa mukana yhdessä laadituissa sopimuksissa. Suomessa huokaillaan helpotuksesta, koska olemme niin syrjäinen valtio, että tänne harvempi löytää. 

Liinan toteamus siitä, miten me olemme ulkomaalaisille ulkomaalaisia ja olemmeko siksi heille roskaväkeä, on hyvä pitää mielessä niin lakeja uudistettaessa kuin jokapäiväisessä elämässä.

Hannu Mäkelä, Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Pihat ja sen kaverit olivat läheisiä ja tärkeitä, mutta pihoja suopeamman maailman löysin kirjoista. Niistä rakentui kestävä selkäranka, jonka avulla pysyin hakatessakin pystyssä.

Pysyä hakatessakin pystyssä - onpa hyvin muotoiltu ajatus kirjan ja laajemmin ilmaistuna sivistyksen merkityksestä.

Hannu Mäkelä sisällyttää hämmästyttävän paljon asiaa kirjansa Lukemisen ilo vajaalle kahdellesadalle sivulle. 
Kirjassa on viisi osaa. Ensimmäisessä osassa Mäkelä käsittelee omaa historiaansa lukijana, toisessa osassa kirjan historiaa ja suomalaisen kirjallisuuden alkuvaiheita, kirjastolaitoksen syntyä, kirjastoja, antikvariaatteja ja kustantamoja. Mäkelä oli töissä Otavan kirjakustantamossa eri tehtävissä 1967 - 1986, jonka jälkeen hän ryhtyi kokoaikaiseksi kirjailijaksi ja suomentajaksi. 
Kolmannessa osassa Mäkelä tarkastelee joitain itselleen merkityksellisiä kirjoja ja neljännessä oikeaa kirjaa "sähköisiä kapistuksia" parempana lukemisen välineenä sekä erilaisia tapoja lukea. Viidennessä osassa Mäkelä pohtii hieman haikeana tämän hetkistä kirjan lamaa ja tulevaisuutta.

Mäkelä näkee kirjan kulta-aikana vuodet 1960-luvulta 1990-luvulle. Näinhän se on! Noina vuosina perustettiin kirjastoja ja kirjakauppoja joka paikkakunnalle, kustantamoilla oli kirjakerhoja ja "kaikki" lukivat. Lukeminen ei ollut mikään erityisharrastus. Mäkelä toteaa myös, että kirjailijan asema oli silloin paljon nykyistä parempi. 

Pidän tästä kirjasta kovasti. Pidän Mäkelän leppoisasta tavasta kertoa ja siitä, miten paljon hän antaa lukijalle asiatietoa henkilökohtaisen kerronnan rinnalla.
Pidän siitä, että hän ilmaisee niin hyvin elinikäisen rakkautensa kirjaan ja korostaa hyvän lukutaidon merkitystä.

Ensimmäiset kirjat ovat kuin ravintoloiden sisäänheittäjiä ulkomailla ennen; niitä tärkeämpiä ei ole. Ensin kuva tukee kuvaa, sitten sana kuvaa ja lopulta mitään kuvaa ei edes tarvita. Ihminen on oppinut itse muodostamaan mielikuvia. Toiveikkaasti ajattelen, ettei sille tielle koskaan tule loppua. 

Jos emme pysty puhumaan toistemme kanssa, jos emme ymmärrä, mitä toisen lausumat saati kirjoittamat sanat tarkoittavat, jos emme pyri tekemään tekstien sanoista siltoja, jotka johtavat toisten luo, olemme hukassa.   

Kun mieheni oli lukenut vähän matkaa Mäkelän kirjaa ja päässyt kohtaan, jossa Mäkelä kertoo, miten Bertil Cleven kirja Marsin matkat avasi hänelle lapsena lukutaidon salaisuuden, hän, mieheni siis, totesi, että nyt se kadotettu Hipsuvarvas autiolla saarella on saatava ja alkoi etsiä omaa merkittävää lapsuuden kirjaansa. No, sehän löytyi, Työmiehen Kirjakaupasta Littoisista, jonkin koulukirjaston poistoja. Kirjan on kirjoittanut Helmi Krohn (1871 - 1967), joka lastenkirjojen lisäksi kirjoitti paljon elämäkertoja ja suomensi yli kaksisataa teosta. 

Mäkelä on kunnon bibliofiili. Hän on ostanut vanhoja arvokirjoja, joiden kieltä ei ymmärrä; vanhin on parin tulitikkuaskin kokoinen latinakielinen vuonna 1631  painettu, mutta lähes sata vuotta aiemmin kirjoitettu kuvaliittein varustettu teos Venetsiasta.
Mäkelä on myös hankkinut samat kirjat, joita oli lapsuudenkodissa menetettyään ne perinnönjaossa. 

Mäkelä lainaa esseetyylisessä kirjassaan myös muita kirjan ystäviä.
Pate Mustajärvi: "Kirjaan minulla on hellä suhde: olemme sen kanssa kaksistaan, ja maailma sulkeutuu ympäriltä."
Italo Calvino:" Klassikko on kirja joka ei koskaan lopeta sanottavaansa."

Kirjan nimi on Lukemisen ilo; kirja on rakas ystävä, joka yllättää ja ilahduttaa. 
Mäkelä korostaakin sitä, että lapsia lukemaan johdateltaessa on korostettava iloa, mikä lukutaidosta seuraa, kun kirjojen maailma aukeaa seikkailtavaksi. 
Minusta paras lukemisen ilon näyttäjä on vanhempi, joka on niin uppoutunut lukemaansa, ettei aina lukemiseltaan kuule lapsen kaikkia pyyntöjä. Lapsi huomaa, että  lukemisessa on jotain lumoavaa, kun se noin vetää puoleensa ja hänenkin kannattaa tavoitella pääsyä samaan salaperäiseen maailmaan.

Väkivallan väheneminen maailmassa on selkeästi sidoksissa lukutaitoon. Lukiessa alkaa ymmärtää, mitä muista ihmisistä tuntuu ja että ihminen on sama eroavaisuuksista huolimatta.
Mäkelä on huolissaan siitä, että vuosisatojen kuluessa kehittynyt hidas ihmisyyden ymmärtäminen näyttää oleva laskussa lukemisen vähenemisen myötä. Lisäksi uusi trendi sisällyttää väkivaltaa kirjaan kuin kirjaan on tie taaksepäin ja johtaa tyhmyyteen.

En voi olla ajattelematta Afganistanin suurelta osin lukutaidottomia Taleban-sotureita hakkaamassa kepillä koulutielle uskaltautuvia tyttöjä. Afganistanissa mennään nyt pikavauhtia taaksepäin parinkymmenen vuoden rauhallisemman jakson jälkeen. 
Jokainen sieltä pelastettu on mahdollinen sivistyksen palauttaja, kun ajat muuttuvat. Myös jokainen kahdenkymmenen vuoden suhteellisen rauhan, mutta huonon hallinnon aikana koulunkäyntiinsä tukea Suomesta ja muista maista saanut afgaaninuori on tärkeä. En voi ymmärtää niitä puheita, joissa sanotaan, että meidän tukemme on mennyt hukkaan.
Tässä päästäänkin kirjoitukseni alun ajatukseen, miten pysyä hakatessakin pystyssä. 

Joka ainoa päivä
yksi ainoa elämä. 

 

Amos Oz, Naisen ikävä - ja mitä onkaan samaistuminen

 

Miten kaunis kansi! Pablo Picasson maalaus "Unelma".  Keltaisen kirjaston kirja, laatua. Olenkohan lukenut mitään Amos Ozilta? Ehkä nuorempana, jolloin en kiinnittänyt paljonkaan huomiota kirjailijaan, vain tekstiin. 
Näillä ajatuksilla lähdin lukemaan Ozin romaania Naisen ikävä. 
Tiesin, että kirjailija on israelilainen ja luin sisäkannen melko seikkaperäisestä kirjan esittelystä, että päähenkilö on salaisen palvelun agentti, joka saa työmatkalla Helsingissä ollessaan kutsun kotiin kesken tehtävän, koska vaimo on kuollut. 
Hepreankielinen alkuteos Lada'at isha on julkaistu Israelissa vuonna 1989. Suomennos on vuodelta 1993, suomentaja on Kristiina Lampola, joka on myös itse kirjoittanut kirjoja. Lampola suomentaa hepreasta, ei englanninnoksen kautta, kuten nykyään paljon käännetään. 

Kirja kertoo eläkkeelle jäämisen jälkeisestä sopeutumisesta ja merkityksen hakemisesta. 
Joel Ravid on vasta 47, eikä hänen tarvitsisi jättää työtään, mutta hän tuntee, että aikuistumassa oleva tytär tarvitsee häntä, samoin oma äiti ja anoppi.
Näyttää siltä, että erilaiset perhekoostumukset ovat Tel Avivin esikaupungissa tavallisia. Kun Joel ajautuu seksisuhteeseen naapurissa yhdessä veljensä kanssa asuvan naisen kanssa, veli kysyy, aikooko Joel kosia hänen sisartaan ja pääseekö hän siinä tapauksessa asumaan pariskunnan kanssa. Nämä naapurit ovat juuri muuttaneet USA:sta, toinen naapuri on Romaniasta. Juurettomuus ajaa ihmisiä  etsimään ystävyyttä ja välttämään yksin oloa.

Joel ajelehtii. Hän ei oikein saa kiinni mistään. Hän vaikuttaa masentuneelta.

Mitäs hän nyt tekisi? Pyykki oli jo kokonaan kuivunut ja oli paikoillaankin kaappien hyllyillä viivasuoraan viikattuna paitsi se osa, joka oli vielä kuivumassa puutarhan pyykkitelineessä. Joe silitti sen minkä sai silittää. Mitä hän oikein voisi vielä tehdä? Puutarhavajan hän oli siivonnut perusteellisesti jo viime sapattina. Kaksi viikkoa sitten hän oli käynyt läpi ikkunat ja ruostesuojannut kaikki saranat. Hän tiesi että sähköpora hänen oli jo unohdettava. Keittiö loisti puhtauttaan eikä kuivaustelineessä ollut yhtä ainoaa lusikkaa: kaikki oli paikoillaan laatikossa. Mitä jos yhdistäisi kaikki aloitetut sokeripussit? Tai kävisi Bardugon taimistossa Ramat-Lotanin liittymässä ostamassa vähän talvikukkien sipuleita? Vielä sinä sairastut, hän toisti mielessään äitinsä sanoja, vielä sinä sairastut, jos et ryhdy johonkin.

Joel on ollut työssä joka vaatii äärimmäistä keskittymistä. Häntä on kutsuttu valheenpaljastuskoneeksi. Edelleen hän käy hissiin astuessaan nopeasti läpi kaikkien kasvot ja kiinnittää uusissa paikoissa huomionsa yksityiskohtiin, mutta kotona käppäillessään Joelilla ei ole haasteita, jotka antaisivat merkitystä elämälle. Hän on tottunut elämään adrenaliini korkealla ja nyt hän tuntee olevansa kuin sumussa tai unessa. 
Anoppi kehottaa opiskelemaan, äiti ja entinen työtoveri ryhtymään liikemieheksi, naapuri lähtemään kanssaan vapaaehtoistyöhön ja tytär tarjoilee avuksi väsähtäneisyyteen runoutta. 

Oz vie taitavasti lukijan Joelin nahkoihin. Se tuntuu minusta samalta elämykseltä, minkä koin katsoessani unkarilaisen László Nemesin elokuvaa Son of Saul, jossa katsoja kokee keskitysleirin tapahtumia päähenkilön sisältä käsin. 
Joel palaa yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. Hän pohtii tapaamiaan ihmisiä.
Kuka oli hänen Helsingissä näkemänsä kaikki raajansa menettänyt mies ja kuka oli salaperäinen nainen Bangkokissa? Jäikö hänelle tehtäviä kesken?
Hän muistelee erimielisyyksiään vaimonsa kanssa ja miettii, miten pääsisi taas elämän alkuun. Lopuksi Joel yleensä pyöristää huolensa sukulaisilta omaksuttuihin lohduttaviin viisauksiin "päivä se on huomennakin" ja "merihän ei minnekään pakene". Isoisänsä väitettä, että kaikilla olisi samat salaisuudet Joel ei pysty käsittämään. Sitä hän pyörittelee ärtyneenä. Joelia vaivaavat asiat, joihin hän ei löydä ratkaisua. Hän ei koe turtumuksessaan edes pystyvänsä ajattelemaan selkeästi.
 
Että voidakseen vielä toivoa onnistuvansa tulkitsemaan jotain tai pystyvänsä edes muotoilemaan jonkin osuvan kysymyksen hänen pitäisi hinnalla millä hyvänsä herätä. Vaikka hintana olisi onnettomuus. Tai loukkaantumista. Tai sairautta. Tai joku sotku. Mitä tahansa kunhan se ravistelisi hänet valveille. Viiltäisi kuin tikarinpistolla rikki sen pehmeän, rasvaisen kelmun, joka kietoi hänet sisäänsä kuin kohtu.

Ihmissuhteet ja se, miten erikoisen perheen jäsenet toisiinsa suhtautuvat on kuvattu herkullisesti. Joel on erittäin pidättyväinen reagoinneissaan, mutta mummit räiskyvät senkin edestä. Lievää epilepsiaa sairastavaan tyttäreensä Nettaan Joel suhtautuu aivan liian suojelevasti.

Pidän tästä pohdiskelevasta kirjasta paljon. Tunnistan tuon kokemuksen sumussa ajelehtimisesta jostain aiemmasta elämänvaiheestani, en eläkkeelle jäämisestä, joka taas on merkinnyt minulle selkeyttä ja vapautta. 

Mietin, miksi nykyään on alettu ymmärtää samaistuminen niin, että sitä voi tapahtua vain jos sekä kirjoittaja että hänen kuvaamansa henkilöt ovat samanlaisia kuin lukija itse on. Jotkut vaativat jopa sitä, että kirjan tapahtumien on oltava myös itselle tapahtuneita ennen kuin kirjaa saa edes arvostella. 
Lukeminenhan on aina ollut samaistumista eli eläytymistä toisten elämään -  toisten - ei omaan ja vain omankaltaiseen. Minusta olisi tylsää lukea vain seitsenkymppisen eläkeläisnaisopettajan elämästä. Haluan eläytyä myös aivan erilaisten ihmisten tunteisiin ja kohtaloihin ja varsinkin niihin. 
Jos tuollainen hassu samanlaisuuden vaatimus, tiukka kohderyhmäajattelu, valtaa alaa, niin se tarkoittaa fiktiivisessä kirjallisuudessa alaspäin menoa.  

Mielikuvitus on lukemisen ydin ja konditionaali sen aikamuoto. 

Olen pohtinut myös tarkkoja kaunokirjallisuuden genrejakoja. Miksi pitää olla sellainenkin ryhmä kuin nuoret aikuiset? Eikö nuorten kirjoista voi siirtyä suoraan aikuisten kirjallisuuteen?

PS  Tiedän, että nykyään käytetään paljon muotoa 'samastuminen'. Tämä lisäys vain, jos jotakuta kiusaa minun käyttämäni muoto 'samaistuminen'. Se on minusta kauniimpi ja yhteneväinen monien muiden i-muotojen kanssa, sisäistyminen, ulkoistaminen jne.