keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Faktaa ja fuulaa


Korvapuusteja, nam!

Machoarvot, joita tapaa nykyään monissa Aasian ja Afrikan maissa eivät ole aasialaisia arvoja eivätkä afrikkalaisia arvoja. Ne eivät ole muslimiarvoja. Ne eivät ole itämaisia arvoja. Ne ovat patriarkaalisia arvoja samoin kuin ne, joita tavattiin Ruotsissa vain 60 vuotta sitten, ja sosiaalisen ja taloudellisen edistyksen myötä ne häviävät aivan kuten Ruotsistakin. Niiden muuttaminen ei ole mahdotonta. 

Ihmisten enemmistö ei elä matalan tulotason maissa vaan keskitulon maissa, ja ero maiden varallisuustasossa on kapenemaan päin. Lasten lukumäärä vähenee kaikkialla maailmassa tulotason noustessa. Erityisesti tyttöjen koulutus on lisääntynyt ja lähestyy poikien tasoa. Luonnonsuojelu nähdään yhä tärkeämpänä, nälkä ja kuivuus tappavat ihmisiä yhä vähemmän. 

Monilla kaltaisillani eurooppalaisilla on hienosteleva käsitys itsestään. Se perustuu harhaluuloon, että eurooppalainen kulttuuri on ylivertainen paitsi Afrikan ja Aasian kulttuureihin myös yhdysvaltalaiseen käyttökulttuuriin verrattuna. 

Kun lukee Hans Roslingin tietokirjaa Faktojen maailma stereotypiat näyttäytyvät yhä hassumpina. Kun näet kuvan köyhän perheen tavasta kuumentaa vettä keittiössä Nigeriassa, niin se ei ole mikään kulttuurinen tapa, vaan elintasoon liittyvä huonoksi koettu keino, joka tai jonkakaltainen menetelmä on ollut samassa elintason vaiheessa käytössä kaikkialla. 
Varallisuus on määräävin yhdistävä tai erottava tekijä ihmisten välillä asuinpaikasta riippumatta ja yli valtiorajojen. Minkään maan kohtalona ei ole pysyä köyhänä.  

Roslingin kirjan lukeminen on kuin istuisi pitkällä, hyvin jäsennellyllä luennolla. Luennoitsija sirottelee asiatiedon oheen kiinnostavia oivalluksen hetkiä oman elämänsä varrelta lääkärinä ja kansainvälisen terveydenhuollon asiantuntijana ja näyttää kaavioita, jotka hätkähdyttävät ja huojentavatkin, koska luennon seuraaja on luullut toisin. Luulohan ei ole tiedon väärti. Roslingin tilastot perustuvat YK:n viralliseen dataan, joka paljastaa, että maailma ei mene huonompaan suuntaan vaan parempaan.  Maailman jokainen maa on parantanut elinajanodotettaan kahdensadan vuoden aikana ja muuttunut paremmaksi lähes kaikilla mittareilla tarkasteltuna.

Mikä meidät - "meidät" -  sitten saa näkemään hyvän maailmamme niin huonossa valossa? Rosling näkee syyksi  pelkovaistomme ja taipumuksemme yleistää ja dramatisoida. Media tarjoaa ajantasaisia uutisia, ja hätkähdyttävä katastrofiuutinen on aina myyvempi ja tarttuu meihin tunnetasolla tiukemmin kuin uutisointi tasaisesta hyvästä elämästä. Aktivistit esittävät usein ajamansa asian kärjistäen, vaikka oikeastaan hyvistä tuloksista kertominen saattaisi houkutella ihmisiä mukaan tulokselliseen toimintaan kauhukuvia paremmin. Esimerkkinä tästä Rosling ottaa termin 'ilmastopakolainen'. Mitään linkkiä ilmastonmuutoksen ja muuttoliikkeen välillä ei ole havaittu. 
Oma maailmankuva kannattaa perustaa faktoille ja yrittää aina hahmottaa asioita laajemmassa perspektiivissä ja pitkällä aikavälillä. Silloin emme elä historiattomasti pikkutietojen ja kenties valeuutisten varassa. Myös tietojen tiuha päivittämien on tarpeen. 

Rosling ei sano, ettei pitäisi murehtia mistään, vaan että pitäisi murehtia oikeista asioista. On pidettävä silmällä suuria globaaleja riskejä ja tuettava yhteistoimintaa näiden riskien pienentämiseksi. 
Hän näkee viisi maailmanlaajuista uhkaa: pandemia, talouden romahdus. kolmas maailmansota, ilmastonmuutos ja äärimmäinen köyhyys (vaikka onkin vähentynyt nopeasti). Kahden viimeisen korjaamiseksi on toimittu ja pitää toimia yhä tehokkaammin. 

Roslingin kirja julkaistiin vuonna 2018, vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Kun hän helmikuussa 2016 oli saanut tiedon parantumattomasta sairaudesta, hän perui 67 luentoaan ja lukuisat muut hankkeensa ja  alkoi koota kirjaa yhdessä poikansa Ola Roslingin ja miniänsä Anna Rosling Rönnlundin kanssa. Kolmikko oli muutoinkin tehnyt yhteistyötä jo parikymmentä vuotta yhteisen visionsa parissa. Heidän vuonna 2005 perustamansa Gapminder-säätiö tekee työtä tietämättömyyttä vastaan faktatietoisuutta lisäämällä. 

Kun pohdin Roslingin teoksen isoja teemoja, tuntui hyvin, hyvin turhauttavalta lukea siitä, miten maassamme taas alettiin näperrellä naurettavasti joidenkin termien ja kuvien ympärillä. Saako turkkilaisen jukurtin kuvassa olla fetsipäinen mies ja saako suklaan nimenä olla Geisha. Tuotteissa ei ehkä kohta saa kuvata ihmisiä, vain jotain pallopäitä androgyynejä tietokonehahmoja.
Nykyään asiaa sekoittaa vielä sekin, että jokin aivan asiallinen huomio ajaa trollipellet liikkeelle, ja kohta saamme lukea feikkinärkästyksistä, joita nämä tehtailevat äärisensitiivisinä suvaitsevan väestönosan edustajina esiintyen. Häh hää, läpi meni, minnuu luultiin kukkahattutädiksi ja polliisiksi, huijasin mediaa. Älkää viitsikö, aikuiset miehet! 
USA:ssa tosikkomaisuus on mennyt siihen, että yleistä sanaa 'matter' (olla merkitystä, olla väliä, olla tärkeää) ei saa käyttää enää mihinkään muuhun kuin Black Lives Matter -liikkeen nimeen. On tietenkin loukkaavaa, että juuri siinä yhteydessä kun on tärkeää puhua mustien oikeuksista, joku viisastelija alkaa vesittää asiaa hokemalla päälle, miten kaikkien muidenkin oikeudet ovat tärkeitä, mutta jos aletaan jahdata matter-sanan käyttöä yleisesti, niin ollaan hakoteillä, ja usein trolliteillä. On ihan järjetöntä antaa toimittajalle potkut hänen kirjoittaessaan, että kyllä mellakoissa tuhotuilla rakennuksillakin on väliä.
Olen ihmetellyt, miksi pilailijat eivät ole jo hyökänneet suomalaisen 'the other danish guy' -alushousumainoksen kimppuun, sen veikeän, jossa mies on kuvattu  takaapäin ja tekstissä sanotaan 'Three balls matter, two of your own ja the one you live on'. Onko mainoksen turvana se, että tuote ei ole levinnyt vielä isoille markkinoille? Espanjassa kyllä näin kaupassa näitä iloisen värisiä suomalaisia bambukalsareita.  
Minusta tällä firmalla on kiva mainonta, kotikutoinen, lempeän rohkea, lähes vastakohta perinteisille David Beckham kalsariposeerauksille. 

Mainos Ilta-Sanomien juhannusnumerossa

Miksi laitoin aloituskuvaksi korvapuusteja? No, olen käyttänyt Roslingin kirjan kuvaa aiemmin jo kahdesti, enkä keksinyt nyt muuta yhtä elämänmyönteistä kuin leipomukseni. Korvapuustit on kiva, kodikas asia, kuten the other danish guy -firman mainosten tyyli.   


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Hellepäivien hetkiä

On tullut luetuksi yhtä sun toista,

kuten tämä erittäin tärkeä kirja...



ja tämä hyvin kaunis kirja...



ja tämä huimaava, hurmaavan hauska romaani, jonka päähenkilö on nesteessä lilluvat aivot...




Ei ole tullut kirjoitetuksi, 

koska uinti monta kertaa päivässä...



ja kesäluonto...

Neidonkorento -  Kuva:Ume


ja seuraelämä, jota olin kaivannut....



ja museot pitkästä aikaa...

Kotkaniemi - Kuva: Ume




Viimeiset kuvat ovat presidentti P. E. Svinhufvudin ja hänen puolisonsa Ellen Svinhufvudin kotimuseosta tämän samaisen Kivijärven rannalta, missä olen viettänyt rantalomaa saarimökillämme. Mies kävi välillä kotona hakemassa posteja, mutta minä en malttanut poistua täältä veden ääreltä.  
Kerrankin minulle sopiva sää Suomessa, aurinkolomasää! Viimeksi valitin, etten tarkene uida, kökötän rannalla villatakissani, kun muut uiskentelevat. Nyt olen pessyt hiuksenikin järvessä (biohajoavilla tuotteilla). Sauna on minusta mökillä aivan turha. Kuka sitä nyt helteellä saunaan, ja kylmällä ilmalla taas ei tarkene mennä saunasta uimaan.  

Ensi viikolla sää kääntyy viileämmäksi. Sitten pysähdyn kirjoittamaan vähän perusteellisemmin. Siihen asti heips ja nautitaan kesästä! Nyt taas uimaan, kun vielä voi. 


keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Juhannuksen alla koettua ja luettua (lyhyesti tällä kertaa!)



Se tuli, KESÄ! Olemme viettäneet hellepäiviä saarimökillä mieheni kanssa, hän rakentaen tiskipöytää ja puuhaten kaikkea tarpeellista ja hyödyllistä, minä joutilaana ja lukien - molemmat siis mielipuuhissamme.
Äkkäsin mökkirannassa Kymenlaakson maakuntakukan kurjenmiekan ja otin siitä kuvan. 

Jo ennen hellekautta vietimme saaressa yhden päivän pienen lapsenlapsemme kanssa vanhempien tehdessä sieltä käsin etätöitä.


Kalaa ei tullut, vaikka oli Taikahattu päässä vuoroin kummallakin onkijalla. 

Oli kyllä niin ihanaa, kun tuli kunnon helle ja voi laittaa kesämekon päälle. Ystäväni soitti ja kysyi, miltäs tuntuu nyt kun on sinun ilmasi. Taavetin vohvelibaari oli avattu, samoin kirjasto, josta sain sellaisia uutuuksia, joita Kouvolassa joutuu jonottamaan.   



- - - - - - - 

Olen lukenut kolme kiehtovaa romaania ja yhden hyvin kiinnostavan tietokirjan.  Seuraavassa niistä lyhyet luonnehdinnat, myöhemmin ehkä lisää.



Essi Kummun romaani Loiste (2020) kertoo siitä, miten vaikeaa on rakastaa epäsovinnaisesti, vaikka rakkaus olisi kuinka vahvaa. "Ehkä olen kuvitellut, että tuona iltana rakastetun kainalosta löydetty vapaus on jotain sellaista, mistä voin ammentaa koko loppuelämäni ajan jos me vain saamme toisemme, se riittää, sen jälkeen meihin ei pysty enää mikään." 


Maike Wetzel pohtii romaanissaan Tyttö joka löytyi (2018) lapsen menettämisen traumaa. Kun tuska on musertavan suuri, me haluamme uskoa ihmeeseen. Kun ainoa mitä elämältä haluaa, on saada takaisin lapsensa, niin ei sillä ole väliä, onko hänen korvannipukkansa erilainen kuin pienenä.  



Vigdis Hjorthin kirja Perintotekijät (2020) on perintöriidan yhteyteen istutettu kertomus lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä ja siitä, miten tuhoavaa ja kaikkiin perheen ihmissuhteisiin vaikuttavaa on, jos loukattua ei kuulla. Tässä kirjassa pidän erityisesti kertomistyylistä, joka on kuin aitoa puhetta toistoineen ja yhä uudelleen esiin ottamisineen. Nautin Katriina Huttusen suomennostyöstä. 



Hans Roslingin tietokirja Faktojen maailma (2018) on suositeltava teos erityisesti maailmanlopun povaajille ja kaikille niille, joiden mielestä asiat maailmassa ovat huonommin kuin ennen.  
Rosling rakensi kirjaa 18 vuotta yhteistyössä poikansa Ola Roslingin ja miniänsä Anna Rosling Rönnlundin kanssa. He näyttävät tilastoiden ja kaavioiden avulla, miten maailma on yhä parempi paikka ihmiselle elää olkoon kyse ruuan saatavuudesta tai liikennekuolemista. Sodassa kuolemisen käyrä on suoraan alaspäin, samoin lapsikuolleisuus, kun taas lukutaito ja rokotukset ovat yhä useampien saatavilla. Perheen koko vähenee kulttuuritekijöistä ja uskonnosta riippumatta sitä mukaa kuin nälkä vähenee ja elintaso nousee. 

Miksi ihmiset sitten niin helposti näkevät väärin? Rosling kirjoittaa, että meitä ohjaavat pelko, tarve kehitellä draamaa ja taipumus yleistämiseen.  
On inhimillistä muistella vanhoja aikoja hyvinä ja suhtautua tulevaan epäillen. 

                                                             - - - - - -
                                         
Hyvää juhannusta teille blogini lukijat! Nauttikaamme elämästä, kun se pirulainen viruskin on väistymässä kesän tieltä. Ostimme mökkipeliksi vanhan kunnon korona-pelin. Se saapui juuri sopivasti, voimme ottaa koronamatsin juhannuksen ohjelmaan. Mölkkyä onkin pelattu niin, että osa kapuloista on jo pahasti kolhiutuneita.


Aamu Luumäen Kivijärvellä

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Koronasta kesään - miten osaisin toimia oikein?



Ihmispoloisella oli alkuun korona-aikana helppoa, kun ei tarvinnut ajatella itse, kunhan vain noudatti ohjeita. Mitä  karanteeninomaisemmin eleli sitä parempi. Nyt on paljon vaikeampaa, kun taudin hiipuessa harkintaa on ohjailtu poloiselle itselleen, rajoituksia höllennetään ja puretaan, kesä houkuttaa liikkumaan ja palveluita olisi tietysti suotavaa käyttää, niin että työpaikat pysyisivät. Mieli on levoton ja läheisiä sekä ystäviä on ikävä. 
Jos ei tapaa omiaan, tulee syyllinen olo, mikä nynny minä oikein olen, julma peräti, jos pysyn piilossani. Sitä seurailee kavereitaan, missä tahdissa he lähtevät liikkeelle; yksi jumittaa yhä eristyksissä, toinen hiipii esiin varoen ja kolmas kirmaisee kuin vasikka kesälaitumelle. Toisaalta mieltä painaa pelko tartunnasta, koska eihän se tauti mihinkään ole hävinnyt. Se leviää maailmalla yhä ja voi levitä meilläkin liikkuvien ihmisten mukana minne vain. 
Tartunnat ovat vähentyneet, tarttuvuusluku on ollut jo jonkin aikaa alle yhden ja virallinen nollapäiväkin on jo kirjattu, mutta sille, joka saa taudin ei noista tilastoista ole mitään hyötyä.  

Ihmispoloinen kokeilee maskia, puntaroi ja miettii, miten edetä, katselee kalenteriaan, josta on vedetty yli useita tapahtumia. Hän alkaa kirjata sinne uutta!

Yllä kuvattu ihmispoloinen olen tietysti minä.
Olen lähtenyt karanteeninomaisuudestani pikkuhiljaa ulos kuin karhu pesästään.

Ensin avautui kirjasto varauksien hakemiseen, ja hain pinon varaamiani kirjoja. Tänään se on jo muutoinkin auki, paitsi että omatoimiaikoja ei ole.
Seuraavaksi kävin shoppailemassa kevätvaatteita, mikä tuntui jo ihan samalta kuin ennen, ihanalta. Heti löytyi puseroita ja kenkiä minulle, joka yleensä olen kranttu.
Yhtä kivalta tuntui kampaajalle meno, kun edellisestä käynnistä oli kolme ja puoli kuukautta. Kampaamoni on ollut auki koko ajan, minä vain en ole uskaltanut mennä sinnekään. Oli kyllä turvalliset järjestelyt. Ensin vietiin käsien pesuun ja desinfiointiin, sitten maski naamalle. Myös kampaajallani oli maski, ja otsahiuksia leikatessaan hän antoi vielä minulle käteen varrellisen muovisuojan, jota saatoin pitää kasvojeni edessä. Ai miten siistit latvat ja kiva otsatukka! Piristävää.
Viikonlopulla otimme ison askeleen. Kävimme mieheni kanssa lasten perheitä tapaamassa kahdessa kaupungissa  ja yövyimme hotellissa. Toisessa paikassa yksi perheenjäsen, pojantytär, oli osallistunut Helsingin Black Lives Matter -mielenosoitukseen, jossa oli noin kolmetuhatta osallistujaa.  
Tuusulassa kävimme katsomassa Fjällbon puiston uutta laituria Tuusulanjärven rannalla. Turun perheen kanssa olimme Ruissalossa retkeilemässä ja illalla kävimme tutustumassa kehittyvään Kakolanmäkeen ja jopa istuskelimme jokirannan terassilla. Kaupunkilomailua ja ihana sää.

Tuli onnellinen olo läheisten näkemisestä ja turistina olosta. 
Me emme halailleet, mutta emme isommin vältelleetkään ketään. Minä tein käsi sydämellä -tervehdyksiä ja mieheni kosketti kenkänsä kärjellä tervehdittävän  kenkää, mikä lapsista oli hauskaa.



Näin se maailma taas avautuu pienelle ihmiselle. 

Isossa Prismassa Turun lähistöllä huomasin, miten ihmiset eivät varoneet yhtään, toisin kuin meillä Kouvolassa. Johtuu varmaan siitä, että väkeä on enemmän ja nuorempaa kuin meillä. Joku kiilasi hyllystä tuotteen vinosti minun edestäni poski poskea hipoen. Minulla oli maski mukana (R-Collectionin kaunis lintukuvioinen), laukussa. Olisi tuntunut oudolta käyttää sitä. Sitten ei varmaan tuntuisi, jos olisi paha tilanne ja pakko kuitenkin liikkua.  

Huomenna tavataan ystäväpariskunta Kouvolassa. Mennään istuskelemaan kävelykadun varrelle kahvilan terassille. Nyt tuntuu houkuttelevalta olla ihmisten ilmoilla ja ulkona. Kotilounaskutsujen aika on sitten, kun syystuuli tuivertaa.  
Reissuja on kaavailtu Jyväskylään ja Kainuuseen (sinnekin pitkästä aikaa, kiitos koronan ja ulkomaanreissujen estymisen!). Lasten perheitten kanssa suunnittelimme tulevia yökyläilyjä varoen, kun ei vielä tiedä tulevasta.
Kunpa kaikki menisi hyvin eikä tarvitsisi perua suunnitelmia ja eristäytyä karanteenimuotoisesti enää. 

Kuvat tähän kirjoitukseeni on  kirjasta, jota tuijotin kävelylenkeilläni Reuna-kirjakauppamme ikkunassa, kunnes menin ostamaan sen. Kirjassa on kuvia eläinten halailuhetkistä. Siellä on nujakoivia nuoria norsuja, pikku pingviini isän lämmintä vatsaa vasten, merisaukot nukkumassa käsi kädessä, kuten nillä on tapana, leijonauros halailemassa pentuaan ja tuuppaamassa tätä hellästi pois päänsä päältä, lauma oranginpoikasia, jotka rakastavat halaamista ja suukottelua ja pitävät toisiaan kädestä ja paljon muita. Viimeisenä on omenan painoinen vastasyntynyt pandakarhunpentu emonsa sylkyssä. Kannen pesukarhut pitävät tosiaan kädestä halaillessaan puuta. 

Halaaminen on nisäkkäille tyypillinen keino hakea läheisyyttä. Meillä Suomessa on viime aikoina - ennen koronaa - kättelyn tilalla alettu käyttää paljolti halaamista. Jotkut vieroksuvat sitä ja haluavat säilyttää vanhan kättelytavan. Virallisissa tilanteissa kättely varmaan onkin paras, mutta meiltä on puuttunut tuttavallisempiin tilanteisiin sopiva tervehtimismalli, johon halaus sopii mainiosti. Saa nähdä, miten nämä tavat palaavat, vai alammeko vain kumarrella virusten pelossa. 
Viruksesta puheen ollen, päiväkirjojani kahlatessani (kauhea urakka, yhdeksäs menossa ja parikymmentä jäljellä) osuin yhteen flunssan kuvaukseen vuodelta 1996. Totean päiväkirjassa, että kohta koko perhe on selättänyt wuhanilaisen. Niinpä, noita Aasiasta lähteneitä flunssia on ollut aika ajoin, neljä vanhaa koronavirustakin vaikuttaa edelleen. Ehkä niiden sairastaminen on jättänyt kuitenkin jotain immuniteettia tähän uusimpaan. 
Paljon mielenkiintoista tutkimustietoa on odotettavissa. Mikä ero on superlevittäjällä ja sellaisella, jolta löytyy tartunta, mutta ei levitä tautia? 
Miksi tämä virus tarttuu niin paljon vaarallisempana vanheneviin soluihin?

Ihmispoloinen on utelias ja toiveikas. Kesä on alullaan ja helteet sekä muu ihanuus vasta edessä päin.  
Tällä hetkellä sataa kovaa, luonto kiittää.  

Koittakaapas kaikki pysyä tahoillanne terveinä ja viettää kesää mahdollisimman normaalisti! Sairastumatta. Halaillenkin, jos siltä tuntuu... 

                                ..................................

Samana päivänä lisättyä

Sain juuri kuulla tutun ihmisen, vähän alle 70-vuotiaan, korona-kuolemasta. Aviomies oli saanut sairauskohtauksen ja vaimo lähtenyt mukaan ambulanssiin. Mies kuoli sairauteensa ja vaimo kolmen viikon kuluttua koronaan aivan äskettäin. Surullista. Ja muistutus siitä, että  kannattaa edelleen olla varovainen.
Tuntuu oudolta, kun tämä tulee lähelle. Tähän asti kenelläkään tutulla ei ole ollut edes todettua tartuntaa. 


keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja




  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.


On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.



Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.  

lauantai 30. toukokuuta 2020

Otto Gabrielsson, Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle



Olen yllättynyt siitä, miten todella tasokas Otto Gabrielssonin kirja on. 
Suhtaudun joidenkin huonojen lukukokemusten vuoksi hienoisella epäluulolla ja pelolla ns tunnustus- tai paljastuskirjallisuuteen, mutta Rikkaruoho vakuutti minut monella tavalla. Se on tasokas, erittäin hyvällä kielellä kirjoitettu pohdiskelu vaikeasta ihmissuhteesta ja siitä irti pyristelystä. Kirjassa on myös erilaisia esseen alkuja, joista kirjoittajan on hyvä tulevaisuudessa jatkaa, jos siltä tuntuu. 

Olen iloinen, että tämä kirja on juuri tällainen: kirjeen muotoinen, palavasti kirjoitettu torjutun rakkauden kuvaus. Tällaisena siinä on paloa, jota kirjeen vastaanottajan, kyynisen isän, yhdessäkään kirjassa ei ole ollut. 
Gabrielssonin kirjan vahvuus on se, että se on niin tosi.

Isä Jörn Donner, jolle kirjeenmuotoinen teksti on osoitettu, on usein kirjoittanut kirjoja pakonomaisesti, kun ei ole kirjoittamattakaan osannut olla, ja julkaisykynnyshän on hänelle ollut matala. Kirjojen määrä voittaa mielestäni JD:n kohdalla niiden laadun. Viimeisen yhdessä Rafael-pojan kanssa kirjoitetun kirjan kohdalla ihmettelin, miksi kustantaja edes julkaisi sen. Vanha kirjailija saattaa menettää arvostelukykynsä oman tekstinsä suhteen, mutta eihän kustantamon olisi pakko julkaista tekstiä, josta näkyy, että se on kirjoitettu laimeasti tylsien päivien täytteenä. Ja olihan siinä Rafaelillakin vastuunsa. Haluttiinko siinä hyötyä JD:n maineella?

Otto Gabrielsson syntyi ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lisbet Gabrielssonin ja suomalaisen kulttuurihenkilön Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa töissä ja naimisissa Tukholmassa. Samana vuonna JD sai lapsen myös suomalaisen Meri Vennamon kanssa. Hän on kuvannut näitä kahta keskimmäistä lastaan erehdyksiksi ja valitettaviksi sattumiksi. Pojistaan puhuessaan hän on aina tarkoittanut vain kahta viimeistä poikaa, vaikka hänellä on heidän ja hylätyn Oton lisäksi myös kaksi muuta "sattumalta tuotettua" poikaa nuoruuden avioliitostaan. 
Haastattelussa JD on sanonut myös suunnitelluista pojistaan, että hän ei tapaa heitä, jos heidän seurassaan on tylsää.   

Toteat Mammutin ruotsinkielisen laitoksen takakannessa selvinneesi hengissä. Vertaat itseäsi muinaiseläimeen, joka on taistellut yksin tiensä toiseen aikakauteen. Ikävä kyllä et ole ainoa, jonka näkemysten ja käyttäytymismallien olisi suonut jäävän historiaan ajat sitten. On lukemattomia ihmisiä, jotka edelleen hylkäävät lapsensa päästäkseen loistamaan estradeilla, taidenäyttelyiden avajaisissa ja julkistamistilaisuuksissa kädessään lasillinen ilmaista, hapokasta valkoviiniä. Ei ole vain surullista, vaan myös todella kiusallista, että täällä edelleen talsii sellaisia muinaiseläimiä.  

Otto Gabrielsson on kymmenvuotiaasta asti, jolloin vasta sai tietää isänsä nimen, yrittänyt pitää yhteyttä häneen ja päässyt tapaamaankin isäänsä lapsuusvuosina kerran vuodessa kesähuvilalla ja myöhemmin audienssiluonteisesti ohimennen jossain hotelleissa, aina omasta aloitteestaan. Nyt hän odottaa innolla kulttuuripappansa elämäkertaa. Se, mitä isä on kirjoittanut lapsistaan on murskata hänet. Kirjassa, jonka Otto nimeää uudelleen "Papputti - kertomus kulttuuripapasta", hän saa selväsanaisen vastauksen siihen, mitä hän on ollut isälleen. Tähän asti hän oli voinut sentään odottaa ja kuvitella, että jonain päivänä isä kiinnostuu hänestä ja jopa tukee häntä, henkisesti tai edes aineellisesti. 
JD:hän oli mennyt röyhkeydessä niin pitkälle, että oli vastineeksi isyytensä myöntämisestä pyytänyt Oton äidiltä allekirjoituksen laatimaansa paperiin, jossa kieltäytyi elatusmaksuista.

Onko arvokasta käytöstä, ettei halua tukea lapsensa kasvua edes taloudellisesti? Kaikilla eläimillä kuluu resursseja jälkeläisten ruokkimiseen. Modernissa yhteiskunnassa tarvitaan rahaa, jota vaihdetaan ruokaan, lämpöön ja kattoon pään päällä. 

Häpäisy, mikä on mustana valkoisella Mammutissa on käännekohta, joka saa Otto Gabrielssonin aloittamaan eron rakentamisen isäänsä. Tätä prosessia vauhdittaa isän käyttäytyminen "toisen erehdyksen" Susanna-tyttären hautajaisten yhteydessä. JD antaa lehdille lausuntoja, joissa kuvailee Susannaa halveksivasti alkoholistiksi ja luuseriksi, ja kun Otto tulee sisarensa hautajaisiin, "papputti", joka niihin ei osallistu,  epäilee, että reissun oikea syy Otolla on päästä häntä tapaamaan ( ! ). Miksi osallistua "typeriin hautajaisiin".  

Suomessa JD:tä on monesti kehuttu rehellisyydestä ja röyhkeästä provosoijan roolista, tosin aivan hänen viimeisinä vuosinaan kritiikkiäkin alkoi näkyä. Nykyään provosointi ja oman omituisuuden paljastelu ei ole enää niin ainutlaatuista, koska sitä on kaikkialla. 
Gabrielsson näkee isänsä pahantuulisuuden, tunteettomuuuden, ynseyden ja pelleilyn median kanssa murrosikäisen uhitteluna. Hän tarkastelee haastattelua, jossa JD käyttäytyy toimittajaa kohtaan välinpitämättömän halveksivasti ja antaa kuvaajalle vaikutelman, että tälle on suuri kunnia saada kuvata halutonta ja ylimielistä suuruutta, jonka nimi on "J". 
Gabrielsson hymyilee, kun huomaa, että mammutti-isä onkin teinipoika, hyvissä puitteissa elävä suomenruotsalainen pikkukovis, joka ei tottele auktoriteetteja, polttaa ketjussa ja rehvastelee ympäriinsä sosiaalisella vastuuttomuudellaan. 
En ole koskaan nähnyt aikuisen ihmisen liikkeiden, katseiden ja äänensävyjen uhkuvan niin selvästi murrosikää.   

Gabrielsson on melkein valmis psykologi. Nuoruus ja ammattiin valmistauminen ei ole ollut helppoa. Psykologian tuntemus näkyy kirjassa. Hän pohtii psykologian tehtävää nykyajassa niin mielenkiintoisesti, että toivon hänen kirjoittavan tästä aiheesta lisää. 
Hän kirjoittaa raikkaasti myös luontosuhteestaan, ruotsalaisesta koulusta, digimaailmassa elämisen harmeista ja eliitin olemuksesta, jota kohtaan tuntee syvää halveksuntaa. 

Otto Gabrielsson ei ihmettele isänsä saamia kunniamerkkejä ja palkintoja, koska on nähnyt, että kulttuuripapat myöntävät niitä huolettomasti toisilleen. Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi. 
Ruotsin akatemian kohun ei olisi Gabrielssonin mukaan pitänyt olla niin suuri uutinen, koska kulttuurialan taloudellinen ja moraalinen korruptoituneisuus on näkynyt jo pitkään.  
Ette elä taiteelle vaan taide elää teille. Kirjoittaminen on tapa korjailla ja maalata yhä uudestaan kauan sitten lahonnutta, matojen syömää paneelia, jotta jälleen yksi painomustekerros ylläpitäisi suurta valhettanne. 

Gabrielsson kirjoittaa tavoitteenaan sekä löytää isänsä että päästää irti. Motivaatiota näin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen laatimiseen (lyhyempiäkin hän on kirjoittanut saamatta kunnon vastausta) on lisännyt myös se, että isä vihdoin oivaltaisi itsekin millainen on.
Lopuksi haluan kiertää sinut ja tasoittaa täräyttämällä pallon maaliin. Kuulla, kuinka peli vihelletään päättyneeksi. Kiittää hyvästä mutta kovasta ottelusta ja lähteä sitten eri teille.  

JD ehti kuolla ennen kirjan julkaisua. Hän kuuli kyllä, että siitä tulee hylätyn pojan kirje. Luin erään haastattelun, jossa hän kommentoi, ettei se hylkääminen pidä mitenkään paikkaansa, koska onhan hän tavannut poikaa säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa. Kerran vuodessa!

Toivon että Otto Gabrielsson kokee tämän kirjan myötä pelin vihdoin päättyneeksi. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että isä olisi ehkä arvostanutkin sitä, että lopultakin joku sanoo hänelle totuuden. 

Somessa harhaillessani löysin myös paheksuntaa kirjaa kohtaan. Siitä ei kannata välittää.
Toivon myös, että ihmiset jotka lukematta tätä kirjaa lyttäävät sen kirjoittajan  pahansuovaksi lukisivat kirjan ja tarkistaisivat sen jälkeen mielipiteensä. 

Viimeinen kappale Post mortem on kielen juhlaa. Siinä on ironiaa, koomista huumoria, lämpöä, haikeutta, surua ja maaginen loppukuva tulevaisuuden Ötzinä herätetystä isästä, joka alkaa välittömästi ylösnousemuksensa jälkeen kimpaantuneena kiroilla ja vetää savua keuhkoihinsa. 
   
Kieli on tässä kirjassa kaiken kaikkiaan niin upeaa, että nyt kun päällimmäisin ja kipein asia on käsitelty, niin toivon Gabrielssonin löytävän energiaa kirjoittaa lisää jotain muuta. 



Muissa blogeissa tästä kirjasta:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielssonin-viimeinen-kirje.html
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle/
https://jagfickfeeling.blogspot.com/2020/05/perhesuhteita.html


maanantai 25. toukokuuta 2020

Marjaneh Bakhtiari, Toista maata


Toista maata (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on murrosikäisiä tyttöjä. Se on myös tarkkanäköinen yhteiskunnallinen kannanotto maahanmuuttajuuteen ja erilaisiin ennakkoluuloihin. Kirja kertoo median vallasta mielipiteiden muokkaajana ja siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia kaikkialla.
Marjaneh Bakhtiari muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa Ruotsiin Iranista. En käytä hänestä nimitystä maahanmuuttajakirjailija, koska hän kyseenalaistaa sanan maahanmuuttaja ja kysyy, milloin se muuttaminen oikein loppuu, milloin saa olla maahan muuttanut.

Bakhtiari ei kerro vain perinteistä tarinaa siitä, miten maahanmuuttajat kärsivät, kun heidät niputetaan keskenään samanlaisiksi ja alempiarvoiksi kuin alueen syntyperäiset asukkaat. Hän kertoo myös, miten heitä alistetaan ja nolataan täysin päinvastaisella tavalla, aiheettomalla hymistelyllä ja kohtelemalla kuin ymmärtämätöntä lasta. 
Hän pysäyttää meidät kokemaan ilmapiirin taksikopilla, jossa farsinkieliset arkkitehdin koulutuksen saaneet ja bussikuskeiksi päätyneet hymähtelevät Åkelle, porukan ainoalle syntyjään ruotsalaiselle tämän selän takana Åken paheksuessa näiden miesten pettymystä ja ikävöidessä ajatustenvaihtoa skooneksi toisten omanlaistensa, autoista kiinnostuneiden jätkien kanssa. 

Eräällä kirjan päähenkilöistä yliopistomies Mehrdadilla on työhuoneensa seinällä teksti "En halua tuntea/ olevani toista ylempi/ enkä toista alempi/ Sillä siinä on ylemmyyden alku". Tämä on kiteytys siitä, mitä Bakhtiari tähdentää kirjassaan. Hän haluaa, että me näemme yksilöt, emme streotypioita.

Kirjan alkukielinen nimi Kan du säga Schibbolet viittaa Raamatun tarinaan, jossa neljäkymmentäkaksituhatta efraimilaista joutuu tapetuksi, koska eivät osaa ääntää sanaa šibbolet (tähkä) oikein.
Kieli on tärkeä asia Bakhtiarin kuvaamien ihmisten elämässä. Mehrdad, joka korostaa kulttuurierojen ohi katsomista ja ihmisten samankaltaisuutta kaikessa olennaisessa, puhuu huolitellumpaa ruotsia kuin syntyjään ruotsalaiset, teini-ikäisillä niin Malmössä kuin Teheranissa on oma kansainvälinen nuorisokielensä ja vanhat pari sanaa ruotsia osaavat maahanmuuttajat kokevat sivullisuutta koko maahanmuuton jälkeisen elämänsä ajan. 
Kirjan koskettavimpia kuvauksia on kuvaus Mehrdadin äidistä, vain farsia puhuvasta Shamsista, joka ei pääse poikansa tv-haastattelun yleisöön, vaan jää istumaan bussipysäkille, jossa pitäisi vaihtaa bussia, käsilaukku ensimmäiseen bussiin unohtuneena pystymättä selittämään kenellekään ahdinkoaan.
Yhteiskunnallisesti aktiivisen Mehrdadin vaimo Noushin on ollut nuoruudesssaan yhtä aktiivinen vallankumouksellinen kuin miehensä, mitä tytärten on vaikea uskoa huonosti ruotsia puhuvasta, valjusta äidistään. 
Kirjailija on sirotellut sinne tänne farsinkielisiä ajatuksia ja dialogia, jotka jätetään kääntämättä. Näin lukijakin saa vähäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä.
Samaistuin kielipuolisten ulkopuolisuuteen kahdesta ajankohtaisesta syystä: 
1) "koronavanhuus" ja 2) digilaitteet, joiden kanssa olen jatkuvasti ymmälläni. 
Mieheni hankki meille uuden modeemin, josta seurasi whatsappin ja tulostuksen uudelleen asentamista ja kaikenlaista harmia. Lisäksi hän kalibroi minun koneeni värejä, mikä ei aivan onnistunut toivotusti: pelkäsin, että koko kone räjähtää, kun näyttö alkoi leiskua kuin revontulet. Olen täysi ummikko näissä asioissa, enkä pärjää omin taidoin, mutta paljon minua taitamattomampiakin on, jopa nuoremmissa. Kun koronaepidemiassa päälle 70-vuotiaat - aivan aiheesta, ja suurkiitos ! - neuvottiin pysymään turvassa kotona, niin siinä sivussa minulle tuli semmoinen imagon päivitys, että voi surku, sivuraiteillahan tässä ollaan, ja miten en sitä ole jo aiemmin ole käsittänyt. Silti tällaiset kokemukset ovat vain häive siitä, mitä sellainen ihminen kokee, jolle portti yhteiskuntaan on kiinni kielen osaamattomuuden vuoksi.  

No, palatakseni takaisin Bakhtiarin kirjaan, listaan sen ansioina tärkeän teeman lisäksi huumorin, kielen ja moniulotteiset henkilöhahmot. 
Erikoiskiitos Leena Peltomaalle, joka on suomentanut kirjan, niin että me  kuulemme hänen suomennoksessaan niin nuorten hiphop-vaikutteisen kielen, Åken skånskan kuin Noushinin virheellisen ruotsinkin. 

Kirjan tärkein juonikuvio on teinien, Parisan ja Baranin matka vanhempien synnyinmaahan Teheraniin. Parisilla missiona on "aitojen" kuvien nappaaminen köyhyydestä, hunnutetuista naisista ja parrakkaista miehistä koulutyötään varten. Pikkusisko Baran pakotetaan mukaan mummia tapaamaan. Serkku Negar, DJ Nigga, tekee kaikkensa, että sisarukset näkisivät vain hänen rajaamansa Teheranin, jossa rikkaat nuorevat ajelevat katumaastureilla alkoholin ja huumeiden höyryisistä bileistä toisiin, "koska eihän Iran nyt mikään Saudi-Arabia ole". 
Kirjassa on muitakin juonikulkuja, joista liikuttavimpana pidän leskeksi jääneen Åken ja hänen iranilaisen anoppinsa yhteiseloa ja ystävyyttä ilman yhteistä puhekieltä. 

Bakhtiarilta on ennen tätä romaania ilmestynyt samanaiheinen romaani Kalla det vad fan du vill vuonna 2005. Se on suomennettu nimellä Mistään kotosin
Minusta nuo ruotsinkieliset nimet ovat paljon hauskemmat ja enemmän kirjan tyylin mukaiset kuin suomennoksiin valitut totisemmat nimet. Kun kirjan alussa kiitellään "likkoja ja jätkiä" ja kiitossanat lopetetaan sanoihin "Ja Jan-Erik, ilman sua ei kirjaakaan", niin nimi saisi olla samaa linjaa. Ja katsokaa nyt kanttakin! 

Lueskelin, mitä tästä kirjasta on lehdissä ja blogeissa kirjoitettu kirjan ilmestymisen aikoihin. Joissain kirjoituksissa kirja on saanut sapiskaa liiasta pituudesta. Minusta tähän aiheeseen kyllä sopii pitempi muoto, 604 sivua tuntui sopivalta, ei pitkitetyltä eikä toisteiselta. Bakhtiari haluaa tuoda esiin kaikki mahdolliset mielipiteet, joten henkilöitäkin on paljon. Eri ikäluokissa on erilaista ajattelua ja esimerkiksi Mehrdadin opiskelijoissa on sekä niitä, jotka arvostavat hänen näkemystään että niitä, jotka käyvät kampanjaa hänen erottamisekseen rasismin vuoksi. Esimiehellä aiheuttaa päänvaivaa, voidaanko maahanmuuttaja tuomita rasismista maahanmuuttajia kohtaan, varsinkin kun hän vain korostaa sitä, että heihin pitää suhtautua kuten muihinkin. 
Koen, että  Bakhtiari puhuu Mehrdadin suulla. Hän mainitsee eräässä kohtaa Jonas Hassen Khemirin romaanin Ajatussulttaani (Ett öga rött) ja oman esikoisensa, joista molemmista intoiltiin juuri maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä tilanteessa Bakhtiarin huumori kääntyy ironiaan päin. Kuulen Mehrdadin luennoivan äänen tv-väittelyssä juuri ennen kuin keventävä musiikki taas katkaisee keskustelun: "Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys." 
Tarvitseeko tätä itsestäänselvää asiaa yhä vain tähdentää? -  Tarvitsee! 
Kun Åken iranilainen anoppi pahoittelee, että Åke-rukka on vienyt autonsa arabien korjaamoon eikä ruotsalaiseen, useimmat meistä alkavat tehdä mielessään eräitä yleistäviä johtopäätöksiä tai torjua niitä. Kyseessä on kuitenkin vain nämä tietyt korjaamot, tämä tietty vanharouva ja hänen vähän hupaisakin käsityksensä, jolle voi hymyillä hyväntahtoisesti.  
Armoton Bakhtiari ei päästä meitä helpolla.    


Haluan laittaa tänne loppuun Marjaneh Bakhtiarin kuvan kirjan takaliepeestä. Hän näyttää niin mukavalta, niin helposti lähestyttävältä ja kertakaikkisen kivalta ihmiseltä, mikä näkyy tekstissäkin. 

Bakhtiarilta ei ole suomennettu kuin nämä kaksi romaania. Ehkä elvytän ruotsin kielen taitoani ja luen jatkoksi Födelsedagen, Farväl till dem på land tai Godnattsagor för barn som dricker (ohho!). Kuulostavat houkuttelevilta nämäkin. 

  

Faktaa ja fuulaa

Korvapuusteja, nam! Machoarvot, joita tapaa nykyään monissa Aasian ja Afrikan maissa eivät ole aasialaisia arvoja eivätkä afrikkalaisi...