Bernhard Schlink, Jälkeläinen

Kannen kaunis kuva on George Clausenin maalaus
A Village Maiden.

Onko todellakin niin, että jos elää ensin siellä ja sitten täällä, ei enää löydä paikkaansa maailmassa?

"Siellä" on Itä-Saksa ja "täällä" Länsi-Saksa, jonne jotkut pääsivät pakenemaan itäpuolelta ennen Saksojen yhdistymistä. Yhdistymisen jälkeenkin monet idän puolella syntyneet ovat tunteneet vierautta, koska he kokivat, että heitä pidettiin ikään kuin pelastettuina uhreina, joiden olisi pitänyt tuntea kiitollisuutta ja sopeutua nopeasti, eikä varsinkaan tuoda koskaan esiin entisen oman kulttuurinsa hyviä puolia.

Aluksi heidät toivotettiin riemuiten tervetulleiksi. Heiltä myös kyseltiin kiinnostuneina, millaista idässä oli ollut, miten he olivat idässä eläneet. Mutta oli kuin  heiltä olisi kysytty matkasta, jonka he olivat tehneet. Kiinnostus lakkasi, kun sitten kävi ilmi, etteivät he olleet vain käyneet matkoilla ja palanneet, vaan että he tulivat toisesta maailmasta, jossa moni asia ei heidän mielestään ollut kohdallaan, mutta joka kuitenkin oli ollut heidän maailmansa; maailma, jota he olivat rakentaneet ja pitäneet yllä, johon he tunsivat kuuluneensa ja yhä kuuluvansa. Oliko idässä muka kehittynyt jotain aivan omanlaistaan? Idässähän oli ollut sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja onnettomuutta, sorto ja epäoikeudenmukaisuus olivat ohitse, joten sorretut itäsaksalaiset saattoivat nyt olla kuten länsisaksalaiset, joita ei ollut sorrettu, eikä heillä enää ollut mitään syytä olla toisenlaisia.

Me olimme aitoja toisella puolella - huomaatteko, että sanon jopa "toisella puolella"? [- - ] Täällä lännessä ei ole kysymys oikein mistään. Teidän onneksenne. [- -] Ja minun onnekseni. Hyvää ja helppoa ja ankeaa. 

Kaspar alkaa vaimonsa itsemurhan jälkeen selvittää, mikä tätä painoi. 
He ovat tavanneet idän ja lännen nuorisotapaamisessa, jossa Kaspar rakastui Birgitiin tulisesti ja sai järjestetyksi tälle paon luokseen. 
Niin onnellista kuin nuoren parin elämä aluksi olikin, Kaspar kokee, että Birgit ei koskaan luopunut tietystä etäisyydestä. Mikä on Birgitin salaisuus? Miksi hänestä tuli niin onneton?
Kun Kaspar löytää muistiinpanot, joita Birgit on kirjoittanut salassa uskotellen kirjoittavansa romaania, hän ei voi kuin pahoitella omaa mukavuudenhaluaan. Miksi hän ei ravistellut vaimoaan? Miksi hän vain antoi epätoivon jatkua ja Birgitin vajota yhä syvemmälle yksinäisyyteensä?

Kun Kaspar lähtee tutkimaan Birgitin taustaa, hän tapaa nuoren Sigrunin ja tutustuu tämän äärioikeistolaiseen ajatteluun. 
Olisiko mahdollista pelastaa tämä tyttö? 

Kasparin ja Sigrunin keskustelut ovat tavattoman mielenkiintoisia. Sigrun on älykäs tyttö. Hän on kasvanut völkisch-aatetta tunnustavassa perheessä, jossa Saksa on suuri eikä holokaustia ole koskaan tapahtunut. 
Kun Kaspar esittää väitteen, Sigrunilla on aina vasta-argumentti valmiina. Kaspar jatkaa sivistyneellä tyylillä tarjoten Sigrunille luettavaa ja mietittävää, vie tätä konsertteihin ja taidenäyttelyihin, keskistysleirimuseoonkin. Sigrun ohittaa Picasson, koska tämän taide on rappiotaidetta, ja keskitysleirissä käynnin jälkeen hän selittää, että se kaikki on keksitty jälkikäteen, se on ihan helppoa, isä on ollut oikeassa.

   Sitten Sigrun kysyi:" Miksi sinä aina olet niiden toisten puolella?"

   "Niiden toisten...?"

   "Niin sinä olet aina niiden toisten puolella. Aina kun on kysymys ulkomaalaisista ja juutalaisista ja musiikista ja Anne Frankista ja holokaustista - sinä olet niiden puolella etkä meidän."

Kasparin projekti saada Sigrun tajuamaan ennakkoluulonsa ja näkemään tosiasiat vie hänet tutkimaan vanhoja ja uusia natsiliikkeitä.
Hän ällistyy löytämästään: NPD, AfD, autonomiset nationalistit, identitaarit, artamaanit, völkischit, kokonaiset äärioikeistolaiskylät, nais- ja nuorisojärjestöt.

Kaspar ei ollut aavistanut, miten voimakasta ja laajalle levinnyttä tämä liikehdintä on ja miten vahvasti keskiluokka on liikkeissä mukana.

Minua ärsytti Kasparin ja Sigrunin kekskusteluja lukiessa äärioikeistolainen whataboutismismi ja lasten aivopesu. Tunsin empatiaa hämmentynyttä Sigrunia kohtaan. 

Mietin, miksi Kaspar on tässäkin ihmissuhteessa niin lapanen. Suuttuisit, Kaspar!
Ja kyllä Kaspar lopulta suuttuukin, ääritilanteessa.
Hän tapaa perheen hänestä erottaman Sigrunin, nyt jo nuorena naisena, joka on saattanut itsensä vaaraan militanttien ääriporukoiden, autonomien joukossa.

Autonomit pahinpitelevät maahanmuuttajia, polttavat poliitikkojen ja toimittajien autoja ja ottavat yhteen äärivasemmistolaisen Antifan kanssa. Joskus tapahtuu kuolemiakin, oheisvahinkoina taistelussa. Nuoret eivät ymmärrä, mihin menevät mukaan.

Ei teitä politiikka kiinnosta. Te haette pelkästään adrenaliinia, jota saa kun jossain palaa tai paukkuu tai tapellaan. 

Miten hemmoteltuja, säälittäviä raukkoja te olettekaan! Ja te haluatte tehdä Saksasta taas suuren? Tapelkaa vain Antifan kanssa, leikkikää typerää leikkiänne niin usein kuin teitä huvittaa, mutta leikilläkin on rajansa.

Te vain hakkaatte nigerialaisen diilerin, jotta hän huomaisi, ettei ole Saksassa tevetullut? Luuletko, ettei hän sitä tiedä?

Luuletko, että jos te poltatte minun autoni, koska myyn vääriä kirjoja, lopetan kirjojen myymisen? Tuohan on kaikki täyttä soopaa, Sigrun. Elämä on toisaalla.

Mitä väliä sillä on, elääkö joku ihminen völkisch-saksalaisena tai muuten vain saksalaisena tai ulkomaalaissaksalaisena, juhliiko joku hääpari niityllä vai kirkossa tai tallaavatko juutalaiset lasia katoksen alla? Anna ihmisten elää niin kuin elävät, anna heidän elää.


Tämä kirja on nyt hyvin ajankohtainen. AfD voitti juuri vaalit Saksi-Anhaltissa, Saksan köyhimmässä osavaltiossa.
Mikä on saanut ihmiset, niin  Saksassa kuin monessa muussakin demokraattisessa valtiossa, menettämään uskonsa demokratiaan?
Olisiko syynä valtaan päässyt politiikka, jossa ei olla ihmisten puolella? Sivuun jäämisen kokemus tekee ihmisestä katkeran.
En silti ymmärrä. Onko ihmisistä tullut niin tyhmiä, että uskovat poliittisiin helppoheikkeihin?

Schlinkin  henkilöhahmot mietityttävät minua kovasti.
Schlink, taustaltaan juristi,  käsittelee koko tuotannossaan isoja teemoja, syyllisyyttä ja ihmisen monimutkaisuutta.
Hän tarkastelee ihmisiä aina heidän tunteitaan ymmärtäen.
Jälkeläisessä hän kysyy, onko mahdollista löytää yhteys yli aikojen ja aatteiden.

Frankfurter Neue Presse -lehdestä on takakannessa lainaus: "Schlink on herkkä, terävä havainnoija ja tavattoman älykäs tarinankertoja. Hänen proosansa on kirkasta, tarkkaa ja kauneudessaan suorastaan eleganttia."

Kirjan suomentaja on Pirkko Roinila. Koen hänen suomennoksessaan samoja piirteitä kuin alkutekstissä, kirkkautta, tarkkuutta ja kauneutta. 

Ilmoitusasiaa kommenteista - TOIMII!

 

Kouvolan keskuspuisto, syyskuu 2026

Bloggerin kommenttiosa ei ole toiminut eilisestä iltapäivästä lähtien. Vika ei ole siis sinussa eikä minussa, vaan systeemissä. 
Kannattaa kokeilla ensin lyhyellä kommentilla. Eiköhän se korjaudu.

Mainiota viikonloppua kaikille!

💖

Varttitunnin kuluttua: Ja ohho, nyt se jo toimiikin. Kiitos! 

Se suuri kirjasiivous

 Vuonna 1976 hankkimamme Askon Skaala-hyllystö on kokenut viisi
muuttoa ja ollut välillä kahdessa osassa. Alkuperäinen väri oli ruskea,
mutta kun minulle tuli valon ja kesän kaipuu, niin mieheni maalasi 
hyllykön vaaleansiniseksi. Nykyisessä olohuoneessamme meillä on
niin paljon valoa, että tummanruskeakin kävisi. 

 

Kodin siivouksen suurin ja palkitsevin urakka on ehdottomasti kirjahyllyjen siivoaminen.
Kyllä nyt on hyvä mieli, kun olen käynyt hyllyt läpi ja kirjat ovat uljaasti ojennuksessa.

Tein tämän homman järjestelmällisesti viikon aikana. Isompia hyllyjä meillä on neljässä huoneessa, lisäksi keittiön pieni keittokirjahyllykkö. Kauneimmat keittokirjat olen ylentänyt olohuoneen taidekirjojen joukkoon.
Kävin hyllyt läpi ylhäältä alas hyllyosa kerrallaan. Kiipeilin keittötikkaille ja toin muutaman opuksen mukanani, toistin tätä, ja kun koko rivi oli lattialla imuroin kirjat imurin pehmeällä harjalla. Sitten kiipesin pyyhkimään hyllyn, ja ei kun kirjoja takaisin kunhan olin tarkastanut, olivatko ne säilyttämisen arvoisia, useimmiten olivat. Välillä jäin pitkäksi aikaa selailemaan löytöjäni.

Meillä ei ole hyllyissä aakkosjärjestystä, mutta olen pyrkinyt keräämään saman kirjailijan kirjat peräkkäin. 
Etsin pitkään John Willamsin Stoneria kaveriksi saman kirjailijan romaanille Nothing But the Night. Se löytyi, kun etenin viimeisessä vaiheessa miehen työhuoneeseen. Vielä on kadoksissa J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa, For Esmé – with Love and Squalor kaipailee sitä vierelleen. Ja onhan minulla ollut myös Franny and Zooey - missäs se on?
Kun tein koko ruljanssin yhtä päätä ja vielä muistin, mitä missäkin on, niin huomasin, että joitain kirjoja oli kaksin kappalein. Muistin, että Neil Hardwickin Hullun lailla oli juuri äsken kädessäni ja miksi se on nyt taas tässä. Yrsa Steniuksen Elämäni mies näyttää myös kiinnostaneen niin paljon, että on pitänyt hankkia kaksi.
Kun ei ole aakkosjärjestystä, niin olen pyrkinyt aihejärjestykseen, mikä helpottaa. Mielenterveys- ja kouluaiheiset romaanit sekä tietokirjat esim. ovat suurin piirtein omissa ryhmissään.
Jos päättäisin ottaa käyttöön aakkosjärjestyksen, niin joutuisin kantamaan kirjoja todella paljon huoneista toisiin, mitä tein nytkin, mutta vain saattaakseni saman kirjailijan kirjat yhteen paikkaan. Myös erikorkuiset hyllynvälit olisivat ongelma. Olemme suunnitelleet ne mahduttaaksemme hyllyihin enemmän kirjoja.

Joskus olen lainannut kirjastossa kirjan, joka on hyllyssäni, kun en ole sitä omista hylllyistä löytänyt. 
Ehkä se aakkostus olisi paikallaan.   

 

Minun työhuoneeni (= kirjoitteluhuoneeni) hylly, Ikean Billy.
Taustalla näkyvä pöytätaso ulottuu seinästä seinään, se oli ollut edellisellä
omistajalla ompelijan leikkauspöytänä. Yleensä pöytätila täyttyy molemmista
reunoista keskustaa kohti, jossa minulla on toimistoläppäri, nyt se on
ihanan selkeästi tyhjänä.

 

Makuuhuoneessa meillä on yhden seinän peittävä hyllykkö, mutta ovellisena, Lundiaa.

Tärkeimmät esineet siellä ovat valokuvamapit, -kansiot ja -albumit, joita on lähes pari metriä, mutta on sielläkin jonkin verran kirjoja. 

Haluatte varmaan tietää, mistä kirjoista tämä kirjojen rakastaja pystyi tässä ruljansissa luopumaan. No, joistain huonoista tietokirjoista, joiden tieto ei enää ole ajankohtaista ja kevyehköistä kaunokirjoista.
Punnitsin kellertäviksi muuttuneita pieniprinttisiä 70-luvun taskukirjoja, joita ostin opiskelijana. Voi ei, ei niitä - klassikkoja! Olin yleensä kirjoittanut niihin nimeni ja ostovuoden ja jopa joitain kirjan herättämiä ajatuksia. Vaikka en niitä koskaan luekaan, ne saavat olla, koska niissä on muistoarvoa. Joitain vanhoja kirjoja ei ehkä enää edes saa mistään. 

Kaikkein eniten minua kiinnosti mieheni työhuoneen (= valokuvien valmistushuone) hyllyt. Luulen, ettei hän ole koskaan käynyt niitä läpi täällä asumamme 26 vuoden aikana. Hän yritti myös vastustella selittäen, että kirjahyllyn ominaisuushan on tomuisuus. No, kun alkuun päästiin, niin hänpä innostui asiasta todella ja kävi kaikki lipastonlaatikkonsakin läpi. Hän luopui isosta pinosta näyttelyesitteitä ja heikompitasoisista valokuvakirjoista. Hänellä oli myös pieniä sanakirjoja eri kielillä. Niistä olimme samaa mieltä, roskiin vain. Nykyään matkoilla on kätevintä käyttää kieliapuna puhelinta.

Minulle kiva löytö mieheni hyllyillä oli postimerkkikansiot, hänen omiaan sekä poikien. Säilytimme ne tietenkin. 

Lopuksi tuli mieleeni hyllyjen turvallisuus. Vain yhdessä taitaa olla kiinnitys seinään, mutta ne vaikuttavat kyllä tukevilta. Niin kirjoja kuin rakastankin, niin en sentään haluaisi kuolla kaatuneen kirjahyllyn alle.

En voi käsittää, miten jotkut pitävät kirjahyllyjä rumina. Minusta ne ovat kodikkuuden ydintä. Ja sanomattakin on selvää, että minulle kirja on esine, ei pelkkää tekstiä ruudulla tai kuuntelua.
Pidän myös siitä, että pöydillä on sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat runsautta ja tae sille, että viihtyy. 
Ennen lehtiä oli odotustiloissa, nykyään ei enää paljon. Ajatellaan, että kaikki tuijottavat puhelimiaan. Kun tarkemmin ajattelen, niin eihän nykyään edes odotella. Päivystävälle lääkärillekin saa tarkan ajan, ellei asia hoidu tsättäilemällä. Kun aikaa "säästetään" ja kaikki hoidetaan nopeasti, niin siinä on se huono puoli, ettei päästä istuskelemaan ja juttelemaan toisten odottelijoiden kanssa. Minulla on kivoja muistoja keskusteluista tällaisissa tilanteissa. Saatoin aloittaa jonkun jutun lehdestä, mutta liityin pian vieressä käytyyn hauskaan keskusteluun.
 
Meillä on olohuoneessa lukutuolin vieressä pikkupöytä, jossa on pari hyllytasoa lehdille, mutta kyllä niitä aina on myös ison ruokapöydän päässä ja yöpöydillä. 
Minulle lehtikin on esine, mutta luen kyllä joitain sanomalehtiä netistä. 
Naistenlehden hemmotteluidea ei toteudu ruudusta katseltuna. 

Entä ns sohvapöytäkirjat, painavat kauniit taide- ja sisustuskirjat. Ne ovat kirjojen maailman koruja, ja niitä pitävät esillä sisustuselementteinä hekin, joiden mielestä iso hylly on raskas ja pilaa sisustuksen.
Meillä tällaiset kirjat ovat sohvapöydän alatasolla. Haluan, että pöytä on tyhjä, niin että mikään ei ole häiritsemässä näkökentässäni, kun katson hyvää elokuvaa televisiosta, paitsi tietenkin joskus kahvikuppi ja herkullista syötävää.

Tämä Tukholman Fotografiskassa katselemani kirja kiehtoi minua
niin paljon, että tilasin kirjan kotiin päästyä itselleni. Se painaa
yli kaksi kiloa ja on iso joka suuntaan, joten se olisi ollut hankala
kantaa kotiin matkatavaroissa.

Loppukesän värejä, kirjasiivousta ja vähän muita mietteitä

 

Leikkipuiston laitamilla hehkuu.
Katselen usein olohuoneen pöydän äärestä
elämää puistossa. Aina joku on keinumassa,
päivisin pikkulapset, iltaisin teinitytöt.  

 

Nyt on juuri sopiva, harmaa ja sateinen päivä poimia kuvavalikoimastani värikkäitä kuvia luonnosta kävelyretkeni varrelta.
Yksin kävellessäni en koskaan kävele kovaa, vaan kävelyni on urheilun sijaan ulkoilua ja nautintoa mielelle. Pidän puhelinta mukana ja otan paljon kuvia. 
Mieheni kanssa kävellessä kävelytahtimme on kompromissi, onhan meillä pituuseroakin kymmenisen senttiä. Minä jään välillä jälkeen ihastelemaan jotain yksityiskohtaa ja välillä hän juosta kirmaisee (ihmettelen sitä) mäen päälle, "saadakseen sykkeen nousemaan". 
Kolmas kävelymuotoni on patikointi kerran viikossa naisporukassa. Kävelemme melko kovaa, mutta kuitenkin niin, että pystymme keskustelemaan koko ajan. 

Olen ihmetellyt näitä puita kotimme lähellä.
Ne eivät ole koskaan ennen kukkineet, ja vielä
näin myöhään kesällä. Etsin Googlesta:
Mongolianpikkuvaahtera

Vaikka kesä on ollut mielestäni aika huono kesäksi - näin ei ole tietenkään sopivaa ja Suomea arvostavaa sanoa, pitäisi vain todeta, että se on pukeutumiskysymys - niin kasveille kesä on ollut hyvä, niin luonnonkasveille kuin istutetuillekin. Tienvarren saaveissa on kukkaloisto, ja osa kasveista laskeutuu kauniisti asfaltin päälle.

Mitä olen tehnyt kävelyn ja lukemisen (se tietysti aina) ohella.
No, olen tavannut ystäviä ja tuttavia ja saanut huomata, että monilla ikätovereilla on sairautta ja että moni on myös jo toteuttanut tai suunnittelee asumismuotonsa muuttamista paremmin vanhuuden päiviin sopivaksi. 

Olen siivonnut meidän huushollin kaikki kirjahyllyt, kuten alkukesästä päätin. Kolme isoa kirjahyllyä ja pienempiä lisäksi. Mieheni tuli mukaan, kun pääsin hänen työhuoneeseensa asti. Siivottavaa tuli kolmisenkymmentä metriä, kirjat yhdessä rivissä. Jotkut ovat keksineet kuulemma laittaa kirjansa kahteen riviin, isot taakse ja pienet eteen.
Kerron tästä siivoustempauksesta omassa jutussaan. Innostuin jo äsken, mutta poistin tekstin. Ei liikaa yhden otsikon alle. Nyt vain yksi kuva maistiaisiksi:                                                                                 

Mieheni multitaskaamassa; järjestää jotain
lukuisista kansioistaan ja katsoo samalla
Suomi-Ruotsi -maaottelua.

Olen käynyt jo kahdesti vesijumpassa, onnistuneesti. Jouduin keskeyttämään viime kaudella, sattuneesta syystä, joten nyt iloitsen, että saan olla mukana. Vesijumppa on liikuntamuoto, jossa tunnen suoriutuvani täydellisesti ja hengästymättä. 
On suuri vaara, että meidän uimahallimme Inkeroisissa lopetetaan ja tämä jää viimeiseksi kaudeksi. Kouvolan keskustaan on valmistumassa uusi halli ja muita uhataan lopettaa, mutta eihän sinne kaikki ison alueen harrastajat mahdu.
Meillä on paljon eläkeläisiä, joista jotkut käyvät kahtenakin päivänä peräkkäin kuntosalilla ja vesijumpassa. 
Entä lapset? Inkeroissa on iso koulukeskus, jonka vieressä on ollut kauan uimahalli ja jäähalli. Jos molemmat lakkautetaan, niin koululiikunta yksipuolistuu ja keskittyy jumppasaliin.

Olen lukenut Bernhard Schlinkin ajankohtaisen, vaikuttavan romaanin Jälkeläinen, joka jätti paljon mietittävää. Vaikka kirja kuvaa ihmisten jakautumista Saksassa, jossa taustalla on historia maan jakautumisesta Itä- ja Länsi-Saksaksi ja yhdistymisen vaikeudet, niin äärioikeiston nousu ja ihmisten klikkiytyminen ovat ongelmana monissa maissa muuallakin. Sclink on pohtinut päähenkilönsä hahmossa, onko mahdollista korjata toisen arvomaailmaa ja millä menetelmillä, vaivihkaisuudella vai suoruudella. 
Olen myös aloittanut bloggarikaveri Main edellisen kirjoitukseni keskustelussa mainitseman kirjan Pitkä matka paratiisiin, joka kertoo kirjoittajan paosta Ruandan kansanmurhan keskeltä. Erittäin tärkeä kirja. Mietin suomenkielistä nimeä. Alkuperäinen nimi on A Long Way From Paradise. From - siis paratiisista, ja kirjan kirjoittaja Leah Chishugihan vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vehreässä paratiisissa, jota ei enää ole. En usko, että ne olot, mihin Chishugi pelastui tuntuvat paratiisilta, joten eikö kirjan nimi olisi parempi muodossa Kaukana paratiisista.

Loppukuvaksi ihmeiden ihme: viime joulun joulutähti, marketista ostettu pikkuinen yksikukkainen, alkuperäisessä mullassaan ja ruukussaan! Yleensä nämä kukat tiputtavat punaiset lehtensä pian joulun jälkeen, ainakin minun hoidossani. Tämä pysyi ihan samana heinäkuulle asti, annoin sen olla, ja sitten se yllättäen kasvatti punaisten lehtien päälle uudet vihreät.
Onko minulla tässä nyt ensi joulun kukka!

 

Gaël Fayen kaksi romaania Ruandan kansanmurhasta

Gaël Faye on ranskalais-burundilainen kirjailija ja muusikko. Hän käsittelee kahdessa romaanissaan Ruandan vuonna 1994 tapahtunutta kansanmurhaa.
Romaaneissa on joitain samoja perheenjäseniä, mutta tarinat ovat muutoin erilaisia. Molemmat ovat saaneet inspiraatiota kirjailijan omasta elämästä ja kertovat maanpakolaisuudesta läpi sukupolvien.    

Pienen pieni maa julkaisiin Einari Aaltosen suomentamana 2018. Ranskankielinen alkuteos Petit pays oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin. 
Vuonna 2024 ilmestyneen Jacarandan suomennos on tuore. Se jäi Aaltosen viimeiseksi käännöstyöksi, hän menehtyi ennen kirjan julkaisua. Kustantaja omistaa kirjan sen alkulehdellä kiitoksin suomentajansa muistolle.

Ensimmäisessä romaanissaan Faye kertoo pienen pojan, Gabyn, idyllisestä ja huolettomasta elämästä paratiisimaisessa miljöössä Burundissa, kunnes sota rikkoo ranskalais-afrikkalaisen perheen ja lopettaa pojan lapsuuden.
Naapurimaan Ruandan vihollisuudet laajenevat myös Burundiin ja jopa koulun pihassa jakaudutaan kahdeksi joukoksi.
"Saastaiset hutut", sanoi toinen joukko. "Saastaiset tutsit", vastasi toinen.

Kirjan tunnelma muuttuu leikkisästä vakavaksi.
Ruandasta kotoisin oleva tutsi-äiti, joka on aina tuntenut itsensä Burundissa ulkopuoliseksi, haluaisi perheen muuttavan Pariisiin, mutta palmuöljytehtaan johtajana toimiva isä haluaa pitää kiinni elintasostaan eikä näe ongelmia ja rasistisia rakenteita kuten äiti. Sekä perheessä että ulkopuolella on käynnissä sota. 

Nyyhkytys oli muuttanut äidin äänen kura- ja soravyöryksi. Sanojen tulva ja solvausten jyrinä täytti yön. Meteli halkoi tienoota. Äiti kiljui ikkunani alla, iski auton tuulilasin säpäleiksi. Sitten ei kuulunut mitään, kunnes pauhu alkoi uudestaan ja poukkoili ympäriinsä.

Kirjan alussa ja lopussa puhuu aikuinen Gabriel. Alkuluvussa hän hortoilee Pariisissa lapsuutensa traumoja potien ja Burundiin paluuta suunnitellen.
Lopussa hän on palannut Burundiin hakemaan kirjoja, jotka hänen lapsuuden aikuisystävänsä on testamentannut hänelle. Burundiin päästyä hänelle tulee toinenkin tehtävä, joka pakottaa jäämään. 

Kun esikoiskirjan äiti ei pääse yrityksistä huolimatta irti taustastaan, niin Jakarandassa samantyyppinen perhe elää Pariisissa ja ruandalaistaustainen äiti vaikenee systemaattisesti elämästään ennen Ranskaan tuloa, sukulaisistaan, kulttuuristaan ja kielestään, kunnes perheeseen tuodaan ainoan lapsen, Milanin, iloksi samanikäinen sukulaispoika, Claude, joka yhtä salaperäisesti taas lähetetään muutaman kuukauden päästä takaisin Afrikkaan. 

Murrosiässä Milan pääsee yllättäen vierailemaan äitinsä kanssa tämän kotimaassa ja löytää "pikkuveljensä" uudelleen. Veli selittää, että karamellinvärinen Milan on afrikkalaisten silmissä valkoinen, muzungu, ja Milanin äidistäkin on tullut valkoinen, koska hänen tapansa, olemuksensa ja eleensä ovat eurooppalaisia.

Äidin pidättyväisyys saa Milanin kiinnostumaan juuristaan niin paljon, että hän valitsee lakiopintojensa tutkielman aiheeksi kansantuomioistuimet ja sovinnonteon ja lähtee äitinsä kotimaahan haastattelemaan kauheudet kokeneita ihmisiä ja tutustumaan äitinsä puolen sukuun.
Kansanmurhan jälkeen perustettujen kyläkäräjien tarkoitus oli saada ihmiset puhumaan ja tehdä sovinnonteosta mahdollista, niin että ainakin tuleva sukupolvi voisi elää keskuudessaan olevien kansanmurhaajien lasten kanssa. Lamaantuneella oikeusjärjestelmällä olisi vienyt parisataa vuotta tuomita syylliset. 
Vielä 2010 järjestetään isolla stadionilla tilaisuuksia, joissa kansanmurhasta hengissä selviytyneet antavat todistajanlausuntoja, jotka myös televisioidaan. Stadionin nurkilla päivystää ensihoitajia, jotka korjaavat järkyttyneet ja seonneet pois paikalta ambulansseihin.  

Nuoret miehet nauroivat ja ilmoittivat, että nenäni paljasti minut, olin ilmiselvästi tutsi. Torakka. Minut pakotettiin odottamaan tien laidalla yhdessä muiden kiinni otettujen kanssa. Seisoessamme rivissä yksi tappajista sanoi, että meille pitäisi löytää penkkejä. Sitten ryhmästä vedettiin esiin neljä poikaa, veljekset, ja heidät tapettiin silmiemme edessä. Sen jälkeen meidät pakotettiin istumaan vainajien päälle kuin he olisivat olleet istuimia. 

Lapsetkin osallistuivat tutsimetsästykseen, samoin kirkonmiehet. Edes kirkot, jotka olivat perinteisesti olleet turvapaikkoja eivät suojanneet enää. 

Vuonna 1994 kirkoista tuli kuolemanloukkoja. Sotilaat sulkivat ovet metalliketjuilla ja suurilla munalukoilla ennen kuin särkivät ikkunaruudut ja heittivät sisään käsikranaatteja. Sen jälkeen Interahamwen taistelijat tulivat kirkkoon surmaamaan haavoittuneet viidakkoveitsellä, vasaralla,keihäällä, miekalla tai naulapäisellä nuijalla.

Interahamwe oli äärihutujärjestö, joka keskittyi hävittämään tutsit ja maltilliset hutut Ruandasta ja naapurimaista.  

Jakarandan peittelemättömät ja yksityiskohtaiset kuvaukset pahuudesta yhdistyneenä samaan aikaan kirjan lukemisen aikana katsomaani Nuremberg-elokuvaan saivat minut tuntemaan masentunutta voimattomuutta.
Nürnbergissä natsipäälliköiden psyykeä analysoiva psykiatri tulee siihen johtopäätölkseen, että he eivät ole mitään poikkeusihmisiä ja hirviöitä, vaan hyvin tavallisia. Sama huomio tehdään paikoissa joissa kansanmurhaan syyllistynyt pääsee vankilasta ja alkaa elää vainoamiensa ihmisten naapurina, viidakkoveitsi syrjään pantuna mangoja viljellen. 
 
Ihmiset voidaan kasvattaa ja usuttaa mihin vain. Kyllähän me näemme sen nykyään hyvin läheltä. Suomessa asuvissa venäläisissä kaksoiskansalaisuuden omaavissa on ihmisiä, jotka seuraavat vain venäläisiä uutiskanavia ja uskovat, että ukrainalaiset eivät ole oikein edes ihmisiä ja että suomalaiset, kuten muutkin länsimaiset ihmiset, ovat venäläisiä huonompia. 

Fayen kirja on hyvin todistusvoimainen. Hänen romaaninsa Milanin tutkielmaa kansankäräjistä ei hyväksytä, koska se ei täytä tutkimuksen vaatimuksia vaan on pikemminkin tarina. 
Tarinan voima on aina suurempi kuin asiatekstin, koska se koskettaa tunteita. Jos olisin tämän kirjan sijaan katsellut tilastoja Ruandan kansanmurhasta, niin ne eivät saisi minua tuntemaan kammotusta ja surua, kuten Fayen hyvin kuvailemat tilanteet saavat. 

Huomaan, että keskittyessäni kirjan vakavaan sanomaan, unohdan usein huumorin ja sanallisen iloittelun. Sitäkin on näissä kirjoissa, varsinkin esikoisromaanin alkuosassa, jossa kuvataan poikaporukan seikkailuja mangovarkaissa, alakouluikäisen Gabyn kirjeenvaihtoa ranskalaisen kirjeenvaihtokaverin kanssa ja muuta viattomaan lapsuuteen kuuluvaa. Gabyn vanhemmat nuorina kuvataan tietämättömiksi teineiksi. Hippinä Afrikkaan ajautunut isä oli lyhyenläntä ranskalainen, joka ei kotipuolessa ollut nähnyt "äidin näköisiä naisia, sirovartisia lumpeita, hoikkia kaunottaria kuin eebenpuunvärisiä pilvenpiirtäjiä, joiden silmät olivat suuret kuin Ankole-naudoilla." 

Jakaranda-puu esiintyy molemmissa kirjoissa. Pienen pienen maan Gaby löytää rakkauden kirjoihin rouva Economopoulosin jakarandan varjossa. Siellä hän istuu vanhan rouvan kanssa jutellen kirjoista, joita on tältä lainannut ja lukenut. Gaby oppii, että kirjat tarjoavat pakopaikan ja jopa muuttavat ihmistä. 
Jakaranda-romaanissa tämä kaunis puu on jo nimessä ja kannen kuvassa. Jakaranda on pienelle Stellalle (eräs suvun lapsista) paikka, jonka oksistoon voi kiivetä piiloon lepäämään kaikesta ympärillä vellovasta kaoottisesta menosta ja mennä puhumaan heille, joita ei enää ole.

 

PS Kiitos siitä, että löysin Fayen Donna Mobelin kirjat -blogin Leenalle!

PPS Pienen pieni maa -romaanin pohjalta on tehty myös elokuva.

Kesästäni kymmenellä sanalla, osa 3 (tapahtumia ja muuta)

Jatkan kesäkertomustani... 
    

8. KOUVOLAN DEKKARIPÄIVÄT

Oi joi, tästäkin tapahtumasta on jo aikaa, mutta minä en olekaan mikään sähäkkä sisällöntuottaja, joka lähettää viestejä jo kesken tapahtuman.

Kouvolan Dekkaripäivät, Kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan Wanha kirjahalli, 25.7.2026
Vuoden johtolanka -palkintoraadin puheenjohtaja Päivi Kuntze haastattelee
kirjailija Antti Tuomaista. Kuva: Ume

Kouvolan dekkaripäivät täytti 30 vuotta. Tapahtuma on järjestetty aiemmin useissa paikoissa Kouvolan  keskustassa ja nyt toistamiseen Myllykoskella Kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa.

Tapahtuman jatko on vaarassa, kuten myös Kymi Libri -kirjamessujen, koska tekijät alkavat väsyä ja uusia on vaikea löytää. Rahoituksen saaminen on yhä vaikeampaa, mikä saattaa karkoittaa asiasta kiinnostuneita. 
Tapahtuman alunperin kansalaisopiston opettajana ideoinut Ritva Sorvali korosti vapaaehtoistyöryhmien merkitystä. 

Ritva Sorvali keskustelee kirjoittajayhdistys Paltta ry:n puheenjohtajan Kari Välimäen (vas)
ja Reuna-kustantamon toimitusjohtajan Olli Sarpon kanssa. Kuva: Ume

Ritva Sorvali kertoi Kouvolan dekkaritapahtuman monipuolisesta historiasta ja Kouvolasta kirjojen kaupunkina yleensäkin. Kari Välimäki kertoi Paltan synnystä ja muutoksesta kirjailijayhdistyksestä kirjoittajien yhdistykseksi, jolloin suuri osa kirjailijoista oli lähtenyt yhdistyksestä.
Keskustelussa nousi esiin kysymys, onko nykyään enää ns. kioskikirjallisuutta, joka toimisi nuorille porttina parempiin kirjoihin.
Minä mietin mielessäni nuorille kirjoitettuja säeromaaneja. Niissä kylläkin on usein aiheena jokin vakava asia, kuten seksuaalisen identiteetin ongelmat, sairaus ja kuolema.

Dekkaripäivien kirjoituskilpailun palkintojen jako.
Päätuomari, historiantutkija Aleksi Mainio esittelee kuusi parhaimmaksi valittua novellia. Kirjoittajat vasemmalta oikealle: Marja-Liisa Haapakorva, Niina Holopainen, Kirsti Sundell (3.sija), Tuomas Laaksonen (1.sija),  Anna Toni ja Jukka Ketola (3.sija). Kuva: Ume

Dekkaripäiviä järjestettiin aluksi muutama vuosi ilman kilpailua. Kilpailut ovat olleet erittäin suosittuja. Aiheet ovat olleet todella inspiroivia, esim. Työ tekijäänsä niittää ja Anteeksi, en tarkoittanut. Tämän vuoden aihe on Todistajan taakka. Pidän sitä erittäin kiinnostavana psykologisen sisältönsä vuoksi. Yleisimmin on etsitty hyviä novelleja, mutta myös näytelmiä, runoja ja lauluja, sadan sanan raapaleita ja pienoisromaaneja.

Olen lukenut puoleen väliin tämän vuoden kilpailun parhaista kolmestakymmenestä novellista koottua antologiaa. Olen aika lailla eri mieltä raadin kanssa. Olisin palkinnut mystistä kauhua sisältäviä tarinoita, joita on jo tullut pari vastaan lukiessa.  

Kouvolan dekkarikilpailusta on useampi rikoskirjailijan alku saanut pontta uralleen. Olen kirjoittanut muistilappuuni nimet Risto Karlsson ja Pentti Tonteri, muitakin varmaan mainittiin.

Jokaisesta lähetetystä tekstistä annetaan palautetta, mikä on iso urakka raadin jäsenille. Tänä vuonna kilpailuun tuli tekstejä 152 kirjoittajalta eri puolilta Suomea. 

Kannattaa kirjoittaa dekkareita, varsinkin kun Suomen Kirjailijaliitto on juuri perustamassa sille 800 000 euron testamenttilahjoituksen tehneen Pirkko Arhipan säätiötä, jonka tuotosta jaetaan apurahoja ja palkintoja erityisesti uransa alussa oleville naisdekkaristeille. 

Satu Henttonen Suomen dekkariseurasta kertoi kiinnostavan asian kirjailijuudesta. Nykyään kirjailijan nimeä voi käyttää jo, jos jokin oma tuotos on julkaistu yhteisantologiassa. Hih, minäkin taidan olla sitten kirjailija. Olin luullut, että vaaditaan vähintään pari omaa julkaistua teosta. 
Entä somejulkaisut? Ja onhan ammattikirjailija kuitenkin erikseen?

9. KOTKANIEMI-FOORUMI

Turvallisuuspolittiisia teemoja käsittelevä Kotkaniemi-foorumi järjestettiin nyt neljännen kerran presidentti P. E. Svinhufvudin ja rouva Ellen Svinhufvudin kotimuseon pihamaalle pystytetyssä teltassa. 
Tapahtumaa järjestävät yhteistyössä Kotkaniemi-säätiö, Etelä-Karjalan liitto ja Luumäen kunta.

Svinhufvud af Qvalstad -suvun ritariajalta peräisin oleva
vaakuna nykyään käsityöputiikkina toimivan aitan seinässä
Kotkaniemen tilan alueella. Vaakunakuva näkyy talossa
monessa paikassa ja erilaisissa esineissä, mm.
tyynyjen kirjailussa. 

Ensimmäinen foorumi meni minulta ohi, mutta olen sen jälkeen osallistunut kaikkiin kolmeen muuhun.
Vuonna 2024 aiheena oli Rajamaa uuden äärellä (siitä kirjoitukseni täällä). Se oli erittäin onnistunut tilaisuus. Viime vuodesta muistan parhaiten emeritusprofessori Martti Koskenniemen selkeän alustuksen. Aiheena oli Suomen suunta muuttuvassa maailmassa.
Oliko tämän vuoden teema Suomi maailmanpolitiikan myllerryksessä liiaksi toistoa edelliselle, vai mikä lie, mutta se ei nyt antanut minulle kovin paljoa ajateltavaa.
Foorumissa oli kolme paneelia, tutkijapaneeli, median edustajien paneeli ja poliitikkojen paneeli. Pääministeri Petteri Orpolla oli oma puhe. Tuttua ja itsestäänselvää asiaa, liian yleistä. Minulle meinasi käydä Trumpit, varsinkin kun en nähnyt edessä istuvien kookkaitten ihmisten selkien takaa mitään. Jos istuimet olisivat olleet mukavampia, olisin nukahtanut. Päätin, etten mene enää minnekään, missä ei ole mukavia istuimia ja nousevaa katsomoa.  

Mediassa uutisoitiin foorumin yhteydessä vain siitä, miten poliitikot suhtautuivat sisäministeri Mari Rantasen tökeröön somejulkaisuun, jossa hän ehdotti Espanjan poistamista tai erottamista Schengen-sopimuksesta, koska se ei ollut pystynyt estämään pakolaisten ryntäystä Ceutaan. Mietin, mikä olisi noussut uutisaiheeksi, jos tätä Rantasen yksityisajattelua, kuten Orpo sitä pehmensi, ei olisi ollut.  

Parhaiten minulle jäi tästä foorumista mieleen hyvin jäsennellyt alku- ja loppupuheenvuorot. 
Alkupuheenvuorossa maakuntavaltuuston puheenjohtaja, kokoomuksen kansanedustaja Jukka Kopra puhui napakasti siitä, miten liittolaisiin kohdistuva uhka on otettava todesta, kuten meihinkin kohdistuva, Venäjän masinoima pakolaisryntäys otettiin vakavasti 2023, jolloin itäraja myös suljettiin. EU:n raja- ja merivartiovirasto Frontex auttoi tässä tilanteessa ja on ollut muutoinkin eri tavoin apuna kaiken aikaa rajojemme turvaamisessa. On muistettava, että Espanjan ulkoraja on meidänkin rajamme ja rajamaana meidän on hyvä olla auttamassa ei arvostelemassa toista rajamaata, kun raja pettää. Kopra korosti myös sitä, että säädökset ja sopimukset on tehtävä ennakkoon rauhan aikana, niin että ne ovat käytössä kriisin yllättäessä.
Päätössanoissa Kotkaniemi-säätiön hallituksen puheenjohjaja Mona Taipale puhui kauniisti siitä, miten me olemme kokoontuneet entisen yksityiskodin alueelle ja miten koti on meille tärkeä.  

Jos joku on kiinnostunut, niin Kotkaniemi-foorumi löytyy vielä striimattuna Yle Areenasta.

10. PERHE

Koen vanhetessa perheen merkityksen yhä tärkeämpänä. Kun vanhimmat lastenlapsetkin alkavat olla jo aikuisia, on pakko todeta, että itse on vanha ja enemmän sivustakatsoja kuin tekijä. 
Perheenjäsenten tapaamiseen pätee sama kuin ystävienkin, on tärkeää tavata ja pitää järjestää helppoja tapaamisia. Kesällä on kiva tavata, kun on valoa ja voi viettää aikaa myös ulkona.
Ajattelen omiani päivittäin. 

Viimeksi nuoria tavatessa sain kuulla, että nuorison keskuudessa on sellaistakin liikehdintää, että halutaan palata hitaampaan elämään, tehdään käsitöitä ja ratkotaan ristisanoja, joita on nykysin nuoremmille myös uudella sanastolla. Eihän nuorempi sukupolvi tiedä tea istaa ja muita entisajan julkkiksia.
Kaikki nuoret eivät siis pelkästään hehkuta digimaailman uusimpia keksintöjä, joihin meidän kaikkien pitäisi suhtautua kriittisesti. 

Minäkin palasin hitaampaan elämään. En mennyt Taiteiden yön rientoihin, vaan mökille katsomaan, mikä on saunan seinäkoristeen päälle pesän tehneitten harmaasieppojen tilanne. Hiljaista oli, ei mitään ääntä eikä liikettä. Pesässä oli kuollut, kuivaksi käpertynyt poikanen ja sen alla hautomatta jäänyt pieni muna. Vielä viikko sitten sieltä oli kuulunut piipitystä. Mikä lienee lintuvanhempien ja kolmannen munan kohtalo?

Loppuun iloisempi perhekuva  lintujen maailmasta, isokoskelopoikue, emo ja peräti yhdeksän poikasta. Kuva on monen kesän takaa mökkirannasta. Isokoskeloilla koiras on mukana vain hautomisvaiheeseen tai munien kuoriutumiseen asti. Sen jälkeen naaras huolehtii pienokaisista ja koiraat kerääntyvät omaan ryhmäänsä tehtävänsä tehneinä.
Eläinmaailmassa on hyvin erilaisia perheitä. Ei voi sanoa, että jokin yksi malli olisi luonnollinen. 

Kuva: Ume

Kesästäni kymmenellä sanalla, osa 2 (kirjoja, yksi elokuva ja sarjoja)

Kotkaniemen luontopolun varrelta, 5.8.2026
Anni Maajärvi, Metsäkertomus

6. KIRJAT

Fernando Aramburun mielestäni täydellisen romaanin Poika jälkeen luin hänen aiemmin kirjoittamansa laajan sukutarinan Äidinmaa (suomennos 2020, alkuteos Patria 2016). Hämmästyin, mikä ero!

En olisi lukenut 664-sivuista Äidinmaata loppuun ellei minua olisi alkanut kiinnostaa juuri tämä tasoero ja kysymys, mikä kaikki sen saa tekstissä aikaan. Molemmissa on kuolleille haudoilla puhuvia henkilöitä, mutta muutoin kuin eri tekstiä.

Siinä missä Poika-teoksessa kaikki palvelee kokonaisutta Äidinmaassa on turhaa lörpöttelyä, jopa kokonaisia lukuja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan ytimen, politiikan jakamien ystäväperheiden kanssa. 

Pojan kieli on hallittua ja karsittua, baskikieltä euskeraa on käytetty kiinnostavasti, Äidinmaassa taas euskeran käyttö on summittaista, esim. koulusta käytetään jatkuvasti ja turhaan termiä ikastola. En halua lukemiseni keskeytyvän siihen, että pitää etsiä sanojen selityksiä lopussa olevasta sanastosta.

Huomaan heti, jos kirjailija liittää teokseensa päälleliimatusti jotain nykyaikana tärkeänä pidettyä, esim. homous tai naisen asema, siis niin, että se tuntuu suunnitellulta eikä oikein istu tekstiin. Tässäkin nämä kirjat eroavat toisistaan. Poika-romaani ei kosiskele lukijaa kuten Äidinmaa.

En tiedä, onko vika suomennoksessa, vai onko alkuteoksessakin samaa toistuvaa  kömpelyyttä että-sanan käytössä. Esimerkki:
Viinillä oli epäilemättä osuutta asiaan, kun hän yhtäkkiä sanoi että:"Joku päivä minä vielä kosin sinua."
Pidän kyllä Sari Selanderin suomennosta taitavana molemmissa kirjoissa. 

Annan Äidinmaalle plussaa historian kuvittamisesta ja joistain hauskoista kuvauksista, joissa suomentajakin saa loistaa.
Kun eräs rakastunut, avioliittoon haluava mies vaatii voida sitoutuneenakin harrastaa naisten valloittamista hän selittää sen orgasmiurheiluksi, ja kun työmiehet koittavat pukeutua vaimojen avustamina parhaimpiinsa, eli huonosti istuviin löpsöttäviin ja rössöttäviin pukuihin, kirjailija kuvaa heidän tyyliään proletaarieleganssiksi.
   

Tämän kirjan väkisin loppuun luettuani hoksasin, että se mitä sanon blogini esittelytekstissä itsestäni ei pidä paikkaansa. "Olen paljon ja kaikkiruokaisesti lukeva ihminen."

Kaikkiruokaisesti? Olen varmaan ajatellut genrejä ja aiheita. Kyllä, niissä olen monipuolinen ja ennakkoluuloton, mutta vaadin tasoa.
Kiikutan jatkuvasti lainaamiani kirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, vaikka olen ne varannut lehti- tai blogisuositusten innoittamana. En löydä helposti romaania, joka lumoaisi eikä ärsyttäisi.
Ruokavertaus on sikälikin huono, että olen nirso syöjä. Valikoiva siis sekä syömisissä että lukemisissa. Pitää varmaan muuttaa tuota esittelytekstiä.

Nykyään käytetään hyvästä kirjasta termiä kirjallinen vertailussa huonompitasoiseen. Käsittääkseni tämä termi tarkoittaa samaa kuin kaunokirjallinen erotuksena ns lukuromaanityylistä, jossa kieli on vailla persoonallisia sävyjä ja kirjallisia keinoja on käytetty vähemmän.  

7. ELOKUVAT JA TV-SARJAT 

Osa DVD-levyn kansikuvaa

Katsoin musikaalielokuvan Cabaret, jonka olen nähnyt joskus 70-luvun alussa elokuvateatterissa ja myöhemmin useampana teatteriesityksenä. Klassikot eivät vanhene, ne löytävät kaikupohjaa eri aikojen tapahtumista.
Elokuva pohjautuu Broadway-musikaaliin vuodelta 1966. Musikaalin käsikirjoitus on muokattu Christopher Isherwoodin novellista Sally Bowles kokoelmassa Goodbye to Berlin (1939). Luin tämän kirjan hiljattain ja huomasin, että tarina englantilaisesta nuoresta miehestä ja kabareetaiteilijasta 1930-luvun Berliinissä kiehtoi minua yhä. Kirjan muutkin novellit ovat hyviä. 
Elokuvassa Kit Kat -klubin ulkopuolella vaivihkaisesti nouseva natsismi on kuvattu vaikuttavasti. If You Could See Her -laulun loppu säikähdyttää aina yhtä paljon.  

Olen katsonut tänä kesänä koko ranskalaisen vakoojasarjan, Le Bureau, viisi tuotantokautta, 50 jaksoa.
Mieheni katsoi sen uudelleen minun kanssani, mikä kertoo sarjan tasosta. Yleensä katsoimme yhden jakson lähes päivittäin jälkiruuaksi kahvin kera tai illalla ennen nukkumaan menoa.
Sarjan hahmot ovat niin todentuntuntuisia kuin olisivat naapureita. Aloin tuntea syvää empatiaa joitakin kohtaan.

Le Bureaun jälkeen valitsimme katsottavaksemme italialaissarjan Aika ennen meitä.
Näistä kahdesta sarjasta minulle tulee mieleen sama tasoero kuin Aramburun romaaneissa, aiemmat versus uusin.
Italialaissarja kertoo vuoristossa asuvasta suvusta neljän sukupolven ajalta 1910-luvulta 1970-luvulle. Vuoristokylään tulee salaperäinen mies, jonka kertoja, muistellessaan jo isoäiti, kaappaa omakseen. Eletään läpi sotien ja hankaluuksien, mutta kertoja säilyttää optimisminsa ja ohjailee jälkikasvuaan oikeille raiteille. 

En pitänyt sarjan makeilevasta tyylistä, enkä varsinkaan lopusta, jossa kaikki, aivan kaikki, kääntyi suloisesti ja sopuisasti "happy endiin". Perheen kokoontuessa loppunäytökseen sanoin miehelle, että odotapas, vielä hänkin, se omille teilleen viimeksi lähtenyt, saapuu perheen huomaan sukutalolle, ja niinpä saapuikin, läksynsä oppineena. 
Ja tietenkin oli lesbotyttö ja hänet vaikeasti hyväksyvä kömpelö isä, joka monimutkaisuudessaan oli sarjan paras hahmo. Renzo Sartori pysyy mielessäni sekä hyvin käsikirjoitettuna että hyvin näyteltynä hahmona.
Jaksoin katsoa sarjan historian kuvituksena. Kliseisyys sai välillä jopa miettimään, onko kyseessä parodia, mutta ei se sitä ollut.  

Jaa-a tässä tulikin nyt niin paljon asiaa, että kohdat 8 - 10 saavat oman pakinointinsa.  
Kun saan tämän urakan päätökseen, niin kirjoitan vain yhdestä asiasta kerrallaan. Lupaan.

Mukavaa sunnuntain jatkoa ja alkavaa viikkoa kaikille kesäjuttuani lukeville!

Sippolan Taidekeskus Antareksen
seinällä kiipeilevä kasvi