Äitienpäivän alla, matkalle lähdössä

Olen tekemässä valmisteluja Englannin matkaan. Pitkästä aikaa sinne.

Olen käynyt Englannissa neljästi. Ensimmäinen kerta oli osallistuminen kansainväliselle nuorten työleirille yo-kesänä 1969 (pistin huolettomasti kaikki lahjaksi saamani rahat siihen, koska oli pakko päästä jonnekin) ja viimeisin oli viikon mittainen kieltenopettajien monikulttuurisuuskurssi Manchesterin yliopistossa vuonna 1999, siinä välillä pari muuta reissua.
 
Nyt menemme mieheni kanssa ensin tapaamaan brittiystäviämme pieneen Sidmouthin kaupunkiin Devoniin ja sieltä Lontooseen turisteiksi. Kaupunki lienee muuttunut melkoisesti sitten 80-luvun alun, jolloin olimme siellä nelihenkisenä perheenä, tai oikeastaan viisihenkisenä, koska matkan aikana kävi ilmi, että viides jäsen on liittymässä perheeseemme. Outo olo ei johtunutkaan uusista ruuista.
 
Vietimme ennen Lontoota kymmenisen päivää saman henkilön, Dianan, talossa, jonka luo nytkin menemme, mutta hänen silloinen kotinsa oli eri osassa Englantia, Viney Hillissä Gloucestershiressä lähellä Walesin rajaa.
Emäntä itse oli työmatkalla, mutta saimme käyttää hänen taloaan ja autoaan. Hän oli aiemmin vieraillut meillä Kainuussa ja päässyt kuvaamaan rönttösten paistoa, metsurin töitä ja muuta silloista maalaiselämää mieheni opastuksella.

Elämä Viney Hillissä oli idyllistä, kuin brittisarjoissa.
Maitopullot tuotiin takaovelle, kaikki kylässä tervehtivät meitä ja saimme vieraitakin. Vaalit olivat lähellä ja kampanjatyöntekijät  kulkivat taloissa jakamassa tietoa omista ehdokkaistaan.
Taloa lämmitettiin hiilillä, joita kannettiin vajasta. Naapurin rouva, Mrs Ruck, neuvoi käytännön asioissa. Käki tuli kukkumaan muuriaidan päälle ja irrallaan kulkevia lammaslaumoja piti varoa mutkaisilla kyläteillä ajellessamme. Puut kaartuivat tien päälle kauniisti auton kattoa hipoen.
Kun pääsimme Lontoosen mieheni tuumasi, että nyt hän vain lepää, oli ajellut vasemman puoleisessa liikenteessä ja muuta väsyttävää, eikä sielu ollut kuulemma vielä ehtinyt mukaan. Minä taas olin virkeä ja innoissani, mitä sitä nyt aikaa hukkaamaan, kun ollaan Lontoossa. Otin pojat mukaan ja lähdimme ajelemaan metrolla, pienempi 4v nukahti kainalooni. Minusta oli ihanaa olla pienten lasten äiti. Olin silloin yleensäkin hurjan luottavainen, elämänhaluinen ja aina iloinen. 
Haluaisin olla edelleen samanlainen, mutta en ole. Olen paljon epävarmempi. Vanheneminen on ajoittain kuin murrosikää, hämmentävää.

Viime yönä näin taas sen koulu-unen, jossa kuljen pitkää koulukäytävää ja olen hukassa. En osaa luokkaani. Oppilaatkin varmaan jo odottavat. Minulla pitäisi olla luokassa äänite tiettyyn kuuntelutehtävään, mutta en ole varma, löydänkö sen. Kaikki on jotenkin sekavaa. Perässä kävelee joku ulkomainen vierailija jutellen toisen mieshenkilön kanssa. En tunnista häntä äänestä. Ovatko he tulossa minun luokkaani? Yhtäkkiä kauhea aavistus, ei kai minulla ole paplari keskellä päätä. Tungen papiljotin laukkuuni, se on jonkinlainen kori, onkohan se äänite siellä. Ja sitten molemmat korin sangat katkeavat...

Olen lukemassa Tiina Rajamäen kirjaa Koulu, todella erinomainen kirja koulun muutoksista ja opettajan romahtamisesta. Tämä varmaan vaikutti uneeni, joka toistuu silloin tällöin erilaisina variaatioina.

Luin hiljattain ruotsinsuomalaisen muusikon ja kirjailijan Anna Järvisen omasta elämästä ammentavan lyyrisen, kauniin pienoisromaanin Arvaamaton.
Tytär on ollut jo lapsena yksinäinen ja turvaton. Nyt äiti on muistisairas, ja keski-ikäinen, selkäkipuinen tytär tietää, että enää ei ole edes teoreettista mahdollisuutta, että äiti pitäisi hänestä huolta. Tytär väsyy hoitajan roolissaan, vaikka jaksaakin paljon.
Seuraavan sitaatin myötä toivotan kaikille hyvää äitienpäivää!

On vain niin orpo olo
tarvitsisin äidin
jonkun  joka katsoo
että minä voin hyvin
etten minä palele
tai ole nälissäni
tai surullinen
tai yksinäinen.

Monta vuotta olen ollut oma äitini
pitäisikö siitä saada mitali
eihän ihmistä ole tarkoitettu olemaan äiti itselleen
vaan hän tarvitsee lempeän sylin, jonkun vanhemman naisen,
joka tahtoo hänelle hyvää, joka on aina hänen puolellaan, joka
pitää hänestä huolen.
Niin että voi rentoutua.
Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.

Minun vappuni

 

Vapun aikaan 2026, Kuva: Ume

Nyt pursuu vihreää. Kevät on täällä, lämpö kipusi yli kahteenkymmeneen. 
Otin toiveikkkaana mökille mukaan shortsit ja aurinkovoiteet, mutta kylmää järven pintaa pyyhkäisevä tuuli oli niin kalsea, että minun piti ihailla luontoa tuulipuvussa.

Mennessä huomasimme, että Taavetin keskustassa oli oikein vanhanajan markkinat, isot kuten Andalusiassa. Mieheni muisteli, että hänen lapsuudessaan näillä markkinoilla myytiin hevosiakin ja oli ohjelmaa, mm. surmanajaja Onni Suuronen ja poikansa ajamassa motskarilla metallipytyssä ja teltta jossa sai koittaa pudottaa alas altaaseen uima-asuisia tyttöjä, kuten Linnanmäellä. Opettaja Margareetta Sulosaari oli päästänyt oppilaat aikaisemmin koulusta, niin että ehtivät markkinoille seikkailemaan.

Väkeä Paperintekijäin patsaalla
vappuna 2026, Kuva:Ume

Vappuaamuna kävimme torilla Inkeroisissa. Perinteiset vapputapahtumat ovat vuoroin meillä Myllykoskella ja naapuritaajamassa Inkeroisissa.
Pienemmistä kunnista ja kaupungeista yhdistettiin vuoden 2009 kuntaliitoksessa  Kouvola, josta tuli maapinta-alaltaan Etelä-Suomen suurin kaupunki. Sen osat vaalivat edelleen (ehkä liikaakin) omaa identiteettiään. Myllykoski ja Inkeroinen olivat aikoinaan isoja tehdastaajamia ja muodostivat Sippolan ja Anjalan kylien kanssa Anjalankosken kaupungin. Mekin luulimme muuttavamme loppuelämäksi vauraaseen Anjalankosken kaupunkiin, mutta olemme nyt osa muuttotappiosta kärsivää Kouvolaa. 

Työväen yhteiseen Vapputapahtumaan Inkeroisten torilla kuului vappumarssi, juhlapuhe ja musiikkia ja tietenkin makkaraa ja munkkeja. Juhlan avasi kaupunginvaltuutettu Siru Kivinen (Vas) ja juhlapuheen piti kaupunginhallituksen puheenjohtaja Inka Häkkinen (SDP).
Nuori Toivo Seppälä lauloi itseään kitaralla säestäen komeasti Kenen joukoissa seisot ja herkästi rokkibiisin Kesäduuni blues, jonka Jussi Raittinen aikanaan suomensi hyvin Eddie Cochranin biisistä Summertime Blues. Laulussa kaveria pännii, kun pitää tehdä koko kesä töitä eikä pääse tapaamaan tyttöystävää. Nykyään nuoret tekevät huikeita hakuvideoita saadakseen edes parin viikon pätkän töitä kesäksi. 

Toivo Seppälä Inkeroisissa vappuna 2026,
Kuva:Ume

Inka Häkkinen piti todella hyvän, tiiviin puheen, jossa korosti sitä, miten kaikki voitaisiin tehdä politiikassa reilummin kuin mitä nykyhallitus tekee, leikkauksetkin. 

Häkkinen sanoi, että ihmisiltä ei saisi viedä luottamusta ja toivoa.  

Olin iloinen, että lähdin tähän tapahtumaan. Tuli hyvä ja - kyllä - myös toiveikas olo.
Ehdotin luontoretkeä, mutta mieheni sai suostutelluksi torille, välillä vähän yhteisöllisempään menoon kotona kaksin puuhaamisen ohessa. Minä luen ja kirjoittelen, hän valmistaa tulevaa näyttelyään koulukasvistoista. 

Hyvä mieli tuli myös elokuvasta, jonka ajelimme katsomaan Kuusankoskelle (yksi kuudesta Kouvolaksi yhdistyneestä kunnasta). Tuomari Nurmio - 13 kylmää laulua on musiikkidokumentti, joka on syntynyt vuonna 2024 Tavastialla kuvatusta konsertista Lauluja sodasta ja diktatuurista ja haastattelupätkistä. 
Vanhimmat konsertissa esitetyt kappaleet ovat 1970-luvun lopusta, tuoreimmat viime vuosilta.

Elokuvan ovat ohjanneet Tahvo Hirvonen ja Anne Lakanen ja he ovat myös käsikirjoittaneet sen yhdessä  Hannu ”Tuomari” Nurmion kanssa.
Erinomaisesta kuvauksesta kiitos Tahvo Hirvonen, Marita Hällfors, Heikki Färm ja Olli Varja!

Olen ollut kahdesti Tuomarin, Dumarin, konsertissa. Pidän hänen ja orkesterin habituksesta ja lavaliikehdinnästä. Pidän heidän synkästä musiikistaan, laulujen lyriikka on hienoa symbolismissaan ja ironiassaan. Nykyinen bändi Pienet vihreät miehet sopii tähän valtaa ja valtaamista pilkkaavaan teemaan todella hyvin. 
Mieleeni jäivät pyörimään erityisesti Maailman onnellisin maa, Tsaari, Hullu puutarhuri ja Malja marttyyreille.  

Tuomari Nurmio:"Olen kirjoittanut nämä laulut yli 40 vuoden aikajänteellä, ja ne ovat pysyneet ajankohtaisina valitettavan hyvin. Vaikka teemat ovat pohjavireeltään synkkiä, niiden musta huumori toimii myös terapiana näinäkin pelon ja epävarmuuden aikoina." 

Mökkipäivänä en tehnyt mitään muuta kuin mietin kokemaani ja katselin veden liikettä. 

Vappu ei houkuttele minua mihinkään erityisiin koristeluihin tai ruokiin. Pikkulapsiaikana oli tietenkin ilmapallot ja serpentinit. Silloin vapun aika oli myös kiireisintä aikaa töissä, ja hermostuttavinta. Murrosikäiset oppilaat eivät ole toukokuussa opinhaluisimmillaan ja opettajan työstähän alkoi suurin osa mennä muulloinkin motivointiin ja vastahangan voittamiseen. Muutoin se työ olisikin helppoa. Miten sitä jaksoikaan... no, nuorena jaksaa.  

Tässä viimeksi kirjastosta hakemani kirjat. Kuvasta voitte päätellä pian koittavan matkamme kohteen. 

Erkka Mikkosen kirjan luin jo. Se resonoi hyvin Dumarin diktatuuritekstien kanssa.
Toiseksi alimman kirjan Jaakko Tuomikosken Helsinkiläinen Lontoossa vuodelta 1927 lainasin, koska ajattelin, että se voisi olla yhtä valaiseva ja ajastaan kertova kuin Mika Waltarin matkakirja Lähdin Istanbuliin vuodelta 1948. Ei se ollut, parasta olivat hauskat, erittäin stereotyyppiset kansallisuuksien kuvaukset, selailin ja palautin.

Parhaillaan luen vietnamilaisen kirjailijan Nguyễn Phan Quế Main romaania Vuorten laulu. Isoäiti alkaa kertoa lapsenlapselle suvun tarinaa keskellä Hanoin pommituksia 1972. Hän vertaa kansan koettelemuksia korkeisiin vuoriin. "Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman..."

Mustarastas on palannut talven vietostaan ja aloittanut konserttinsa. Se laulaa iltaisin lähimetsikössä. Voiko olla mitään kauniimpaa. Luonto herää elämään talven kuoleman jälkeen. Nautin. 

 

Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin, avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti paljon kirjan ystäviä paikalle. Viime vuonna oli tarkasteltu faktaa ja fiktiota (en päässyt silloin paikalle) ja tänä vuonna kirjallisuuden valta- ja vastavirtoja.

Tapahtuma oli saanut alkunsa, kun kirjailija Mooses Mentula oli alkanut miettiä seudulla 1900-luvun alussa kukoistanutta taideyhteisöä ja sitä, miten tänäkin päivänä Tuusulassa asuu tai on sieltä kotoisin lahjakkaita taiteen tekijöitä ja että historian vuoksi juuri Tuusulassa olisi syytä  kokoontua pohtimaaan myös tämän hetken taidetta vanhan kunnioittamisen lisäksi. Tuusula-Seura lähti mielellään mukaan, samoin kunta ja muita tahoja.  

Odotatte varmaan malttamattomina, milloin kerron vastauksen otsikkoni kysymykseen. Lähestyn sitä tässä koko ajan...

Olin aikeissa esittää dekkareista keskusteleville Niko Rantsille ja Pauliina Sudelle, mikä on heidän mielestään ero rikoksen sisältävän romaanin ja dekkarin välillä, miten genre valikoituu, mutta en ehtinyt. 
No seuraavaksi esiintyi Kirsti Manninen, joka oli valinnut alustukselleen nimen "Kirjallisuuden parisänky: taidetta vai viihdettä?" Sain vastaukseni.
Manninen kertoi, miten meistä itsekukin astuu kirjallisuuden kenttään eri laidoilta sänkyä ja usein jää sille puolen. Manninen on tohtoriksi väitellyt kirjallisuuden asiantuntija ja myös kirjailija Enni Mustonen, joka on kirjoittanut viihteellisiksi luokiteltuja kirjasarjoja suomalaisista naisista historian eri vaiheissa, eli hän jos kuka myllää sängyn molemmin puolin. Kirsti tutkii ja Enni hyppää hänen tutkimaansa maailmaan. 

Manninen kertoi tiukoista jaoista alkaen oman gradutyönsä aiheen vaihtamisesta suomalaisten naisten kirjoista Matti Kuusen esseisiin, koska alkuperäinen, Mannisen jo pitkälle työstämä aihe oli gradua ohjaavan professorin mukaan liian köykäinen. Nykyään rajat ovat vähemmän tiukat, mutta eivät suinkaan poissa.

Valloittava, ihana esiintyjä, kirjallisuuden kentällä
monipuolisesti toimiva Kirsti Manninen/Enni Mustonen

Missä se rajaviiva siis menee? Se ei ole viiva, se on kehä ihmisen ympärillä ja jokainen piirtää sen itse.

 

Niko Hallikainen ja Helmi Kekkonen pohtivat keskustelussaan, mitä kirjailijalta nykyään vaaditaan.  
Kirjailijan ansiot ovat romahtaneet digitalisoinnin myötä ja koska kirjoja julkaistaan liikaa. Apurahoja riittää harvoille.
Olisiko kustantamojen pidettävä enemmän huolta laadusta?

Big Brotherista tunnetuksi noussut julkkis, tv-persoona Niko Saarinen, josta on jo tietenkin kirjoitettu elämäkerta nuoresta iästään huolimatta, on julkaissut Instagramissa suuren uutisen. Otavassa käynnistetään kirjoittajakilpailu, jossa etsitään kirjoittajaa Nikon päässä pitkään eläneelle tarinalle. Tulossa on oikein kirjasarja, jonka tekijät ovat Nikon mielestä "sinä ja minä". "Nyt meiltä puuttuu vaan sinä joka herätät tän maailman henkiin omalla kynälläsi", toteaa sopimukseen tyytyväinen Niko. Vaan sinä. Näin ne isot kustantamot. 

Toinen keskustelijapari oli Tiina Raevaara ja Laura Gustafsson, jotka pohtivat suhtautumistamme eläimiin. On erikoista, että me saatamme kokea robotit enemmän itsemme kaltaisina kuin muut nisäkkäät, jotka eroavat meistä solutasolla vain vähän. 
Vielä vähemmän ymmärretään, että eläimet ovat yksilöitä, joilla on toisistaan poikkeava tunne-elämä kuten meillä ihmisilläkin. 
Toisaalta on myös pitkälle vietyä inhimillistämistä. Raevaara kertoi anekdootin, joka ei vain lakkaa naurattamasta. Livekamerassa sääksiä seurannut katsoja oli huomannut, että sääksikoiras oli sama tuttu, mutta naaras pesässä vaihtunut. Katsoja oli sähähtänyt:"Huora!"

Tilaisuuden avasi Jenni Linturi ja juonsi Silja Sillanpää.
Tuusula-seuran puheenjohtaja Paula Kyrö kertoi symposiumin syntymisestä ja mukana olevista tahoista. Hän myös esitteli heijastetuin kuvin monitaiteellisen kuvaamataidonopettaja Auli Wahlbergin töitä ja näytti koululainen Eelis Linturin tekemän videon, joka oli saanut innoituksensa Olli-Pekka Jauhiaisen romaanista Sukupuu. 

 

Loppupaneelissa Mooses Mentula haastatteli lukijoita päivän aikana esiin tulleista kysymyksistä. Keskustelijat vasemmalta oikealle: Sirkku Rytkönen, Naisten Pankin lukupiiri, Tove Ruuskanen, Otavan Opiston historiallisen kertomisen kirjoittajalinjan opiskelija, Jyväskylän yliopisto, Jasper Kaarna, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Sylvia Appelberg, Tuusulan Seniorien lukupiiri ja Mooses.
Kysymyksissä oli paljon kiinnostavia. Tässä muutamia pohdiskeltavaksi:
- Minne kirjallisuus sinut vie?
- Onko sinun vaikeaa lukea vakavista aiheista tänä aikana?
- Mitä ajattelet siitä, että kirja herättelee sinua?
- Onko kirjailija tärkeä sinulle lukijana vai vain itse teos?
- Mikä on muotia kirjallisuudessa tällä hetkellä? 

Mooses kertoi lopuksi pari seikkaa äskettäiseltä, jo toiselta, kirjamessumatkaltaan Saksasta.
Saksassa kirjalla on pohjahinta, jonka alle sitä ei myydä. Meillä kirjan elinikä on noin kolme kuukautta, minkä jälkeen sitä myydään usein muutamalla eurolla - kuka ostaa uusia kirjoja?
Saksassa äänikirja maksaa saman kuin printtikirja. Meillä voi kuunnella ilmaiseksi, kun vain keskeyttää jäsenyytensä äänikirjapalveluun ilmaisjakson jälkeen ja aloittaa taas uuden tilaajan eduin tai vaihtaa toiseen palveluun. 


Kiitos Tuusula, hieno tilaisuus näin Lukuviikon päätteeksi!

Kevättä: elettyä, luettua, nähtyä ja mietittyä

Perinnetyyliin, lakanat ulos narulle

Tämä kevät on tuonut minulle siivousvimman. Aloitimme siitä, että vietiin matot oikein ulos lattiapesun tieltä, ja minä tamppasin ja harjasin ne mattotelineellä perinteiseen tyyliin. Sen jälkeen olen käynyt hitaasti ja perinpohjaisesti läpi kaappeja ja komeroita. Viimeisenä tulee kirjahyllyt, koska ne ovat työläimmät. Välillä menee päiviäkin, että projekti on tauolla, mutta päämäärä ei unohdu: raikkaus ja selkeys, siisti koti, ei sellaista, josta sanotaan, että siellä on mummolahaju (= pölyn haju).
Monelle tulee siivousvimma joulun alla, ei minulle. Silloin on hämärää ja pikkujärjestelyt riittävät. Kevät tuo valon ja kirkkauden - ja minähän näen nyt kaihileikkauksen kirkastamin silmin jokaisen kirjahyllyn reunalle laskeutuneen tomuhiukkasen ja ruuanmurun pöydällä.

No, kuten sanoin, niin tämä ei ole pyräys vaan projekti. Olen projektini välissä kävellyt ja pyöräillyt paljon, haravoinut polulle kasaantuneita lehtiä mökillä, lukenut ja käynyt sekä elokuvissa että teatterissa. 

Keväällä on ihana ottaa pyörä esiin kaiken patikoinnin jälkeen ja päästä liikkumaan kevyesti. Minulla on vanhanaikainen kolmivaihteinen Tunturi, joka kulkee kevyesti ohuitten renkaittensa ansiosta. Nykyiset polkupyörät ovat tietysti monin tavoin kehittyneempiä, mutta tämä on hyvä minulle.
Kun kerroin meillä viikonloppua viettävälle pojallemme, että minä natisen kävellessä, ilmeisesti yliliikkuvat niveleni ääntelevät, niin hän alkoi patistaa takaisin kuntosalille, jossa yhteen aikaan säännöllisesti kävinkin, mutta kyllästyin. Tiedän, että lihasten kunto on tärkeää tukemaan tällaisia naksuniveliä, eikä niinkään venyttely, josta pidän, koska olen siinä niin hyvä. No, poika kertoi  keinoälykaverilleen Reiskalle minun tietoni ja vaivani ja pyysi tätä laatimaan ohjelman - ja se on hyvä! Ei ollenkaan liian vaativa. Sain ohjeita sekä salille että kotiin. Kiitos Seppo-Mooses ja Reiska!

                                    

Blogikaverini Heidi Mäkinen odottaa, että saisi kirjastaan arvosteluja.
No, minäpä annan plussat ja miinukset:

Isot plussat: 
1. Hauska tarina tamperelaisesta keuhkolääkäri Hilpasta ja hänen läheisistään, jotka asuvat kaikki lähekkäin kaupunkiympäristössä, äiti Armi, keramiikkataiteilijatytär Helmi perheineen sekä kampaajaveli Hannu.
Kun Hilpan ex-mies muuttaa takaisin Tampereelle kaikkien on sopeuduttava tilanteeseen, jossa on paljon uutta.
Huumorikirja, joka ei pistele vaan ymmärtää. Pohjalla alakuloa, erään luvun nimikin on Tristmania.
2. Pidän siitä, että se alakulo on pinnan alla eikä liian selvästi tarjolla.
3. Luontevaa dialogia.
4. Mainio motto: Häpeällä siitä selviää (Ystäväni S.)
                         

Pientä miinusta:
1. Varsinkin alkupuolella on liian paljon vitsejä. Kill your darlings, Heidi, ja luota  siihen, että  huumori tulee sieltä henkilöhahmojen elämästä.
2. Kansi ei houkuta, ja nimi voisi olla jotain värikkäämpää kuin Lääketieteen sanakirja. Kirjassa lukujen niminä on lääketieteen sanakirjan termejä, miten olisi joku niistä, 'Tristmania, Alakuloisuus' tai 'Cor, Sydän', tai sitten samantyylinen kuin aiemmilla romaaneillasi Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Ei saa elvyttää.

Oman harrastajateatterimme, Anjalankosken teatterin, Isä oli harvinainen elämys. Näytökset ovat nyt ohi. Toivon uusintoja syksyllä, menisin mielellään katsomaan uudelleen.

Moni on varmaan nähnyt samasta näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka pääosassa on Anthony Hopkins. Siinä, kuten Anjalankosken teatterin esityksessäkin, myös katsoja joutuu kohtaamaan epävarmuuden muistisairaan tavoin. Miten asiat ovat, mikä on totta, missä ollaan ja kuka on tuo huoneeseen tuleva henkilö? Mitä peliä täällä oikein pelataan?
Kun kokee muistisairauden etenemisen muistisairaan itsensä kautta sekä läheisten vaihtuvat tunteet ja sen miten paljon he joutuvat kestämään, teatterista lähtee melko lailla mietteissään ja liikuttuneena. 

Teatteriesitys, silloin kun se on hyvä, on elokuvaa vaikuttavampi. Todellisuudentajunsa menettänyt henkilö on siinä muutaman metrin päässä. Hän on turvaton, ainoa todellisuudessa kiinni pitävä on vanha tuttu rannekello, mutta mihin se on kadonnut. Kuka sen on vienyt?
Muistisairaan mielen  todellisuus on kaoottista ja pelottavaa. Välillä hän lyö kaiken leikiksi peitellessään muistamattomuuttaan, välillä hän näyttelee itsevarmaa steppailijaa, välillä raivoaa. 

Pariisilainen André asuu kauniissa kodissaan, jossa on runsautta ja viihtyisyyttä. Tytär käy katsomassa ja hoitajat vaihtuvat. Tyttären pitäisi päästä elämään omaa elämäänsä Lontooseen, josta on tarjottu hyvää työpaikkaa.
Näytelmän edetessä asunto pelkistyy. Onko se tyttären koti, vai sama tila mutta tyhjempänä? André ei tunnista paikkoja enää, kaikki on hänelle outoa kaikkialla.
Lopussa tila on tyhjä, kuten Andrén mielikin muistoista tyhjänä.  

Näytelmän on kirjoittanut Florian Zeller. 
Sen ohjasi Anjalankosken teatterille Kimmo Lavaste, joka oli myös suunnittellut äänet.
Musiikki yhdistyneenä valosuunnittelija Jyrki Kleimolan valitsemiin kirkkaisiin valospotteihin, jotka syttyivät ja sammuivat äkkiä ja jättivät katsojan hetkeksi pimeyteen, toimivat hyvin sekä muistisairaan aivojen tilan symboleina että katsojalle siirtyminä tilanteesta toiseen.
Pääroolin esittäjän Timo Kuritun vakava, yhtä aikaa vahva ja hauras olemus sopi tähän rooliin tavattoman hyvin. 

Koko tiimi teki hyvää työtä. Seija Kiuru-Lavasteen puvut olivat niin kantajilleen ja tilanteisiin sopivia, ettei niitä tullut edes ajatelleeksi. Elli Onnensuo, Jukka Sinkkonen, Jaana Kurittu, Minna Sipinen ja Marko Partanen olivat uskottavia rooleissaan ja pitivät yllä hyvää kontaktia toisiinsa.
Mietin, miten harrastajanäyttelijät oikein jaksavat harjoitella illat ja viikonloput ja valmistaa yhtä vaativia näytelmiä kuin ammatikseen näyttelevät. Sen täytyy olla elämäntapa.

Toinen minua vavisuttanut elämys tässä pari päivää sitten oli elokuva I Was a Stranger. Huomasimme ystäväni M:n kanssa, että tämä elokuva menee Kotkassa  - siispä junaretki sinne. 

Syyrialainen lääkäri joutuu pakenemaan tyttärineen pommitusten keskeltä Alepposta. Sotilas päätyy ristiriitaan komentojen ja omantuntonsa kanssa.
Runoilija haluaa viedä perheensä turvaan. Salakuljettajalle on yhdentekevää, moniko hänen kumiveneeseen tuuppimistaan ihmisistä pääsee perille; tärkeää on kerätä rahaa, jolla voisi viedä oman lapsensa parempaan elämään.
Kreikkalainen pelastuslaivan kapteeni joutuu mahdottomiin tehtäviin, ja hänellä, kuten salakuljettajallallakin, odottaa oma poika isää kotiin. 
Viiden henkilön tiet risteävät ja lopussa tapaamme taas syyrialaisen lääkärin, nyt erilaisessa tilanteessa, mikä on täydellinen piste tapahtumille. 

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja on amerikkalainen Brandt Andersen, joka on tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä pelastusoperaatioissa ja mm. vienyt humanitaarista apua Gazaan.

Elokuvan nimi on Raamatusta, Matteuksen evankeliumista: "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne."

Minä olin muukalainen...
Aleppo toi vahvasti mieleeni erään asukaskokouksen, jonne menin vuonna 2015 saman ystäväni kanssa kuin tälle Kotkan leffareissullekin. Siellä näytettiin kuvia raunioituneesta Homsin kaupungista ja kerrottiin millaisista oloista meille on tulossa pakolaisia. Minä olin luullut, että mietitään myös, miten me lähellä asuvat voisimme ottaa tulijat vastaan parhalla mahdollisella tavalla ja jaetaan tehtäviä. 

Tilaisuudesta tuli jotain aivan muuta. En ikinä unohda tuota syksyistä iltaa. 
Täällä siitä (kilikkaa).

Tällaista siis meillä täällä Kaakonkulmalla. Lähden järjestämään kattilakaappini. 
Näin se menee, natisten eteenpäin.

Lukeminen on juhla

 

Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.

Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.

Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.

Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.

     Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. 
     Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.

Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.

- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous. 

No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä. 

Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä! 
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa. 
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä. 
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.    
                             
                                                       💗

Olli Jalosen huikean hyvä romaani Puhdas viiruinen elämä

 

Tällaisen tiedän, tämä on minun. Jossakin olisi toisenlaista elämää. Ei ole metsää eikä harjun päälle avattua hautausmaata. Muualla on isoja kaupunkeja ja ihmiset niissä elävät niin kuin elävät eivätkä tiedä meistä mitään mutta minä luulen tietäväni heistä koska lehdessä on heistä enemmän ja usein, mutta toisinpäin totuus on että he eivät tiedä meistä yhtään mitään niin kuin meitä ei olisikaan ei missään, mutta silti me vain olemme ja tämä täällä on meille melkein kaikki. Niin se vain on koska niin sen täytyy olla. 

Näin miettii eräs Kusti matkalla hautuumalle valmistamaan ja merkkaamaan hautapaikkaa itselleen ja omilleen, kun ajat ovat sellaiset, että ei voi tietää milloin sellaista tarvitaan. 

Olli Jalonen kuvaa uusimmassa kirjassaan Puhdas viiruinen elämä (2026) useamman suomalaisen pikkukaupungin ihmisen elämänkulkua viidentoista vuoden aikana 1910-luvun puolivälistä melkein 30-luvun alkuun. 
Tämä aika on historiassa merkittävä. Ensimmäinen maailmansota käydään 1914 -1918, Suomessa se tuntuu puutteena ja nälkänä. Suomi itsenäistyy Venäjän keisarikunnasta vuonna 1917, ja nuori tasavalta ajautuu pian itsenäistymisensä jälkeen veriseen sisällissotaan.  

Olli Jalosen tapa kuvata ihmisten elämää on sellainen, että hän menee välillä heidän ajatuksiinsa ja välillä raportoi dialogeja, jotka kertovat samaa tarinaa kuin ajatuksetkin. 
Tekstin oheen Jalonen on ripotellut erilaisia dokumentteja ja lehtijuttuja, esim. kuntakokousten päätöksiä, juttu jäkälän käyttämisestä ravintona, Joukkomurha-niminen torakkamyrkkymainos, punaisten ja valkoisten propagandajuttuja, kuolinilmoituksia ja muuta ajastaan kertovaa. 

Alkujakso kertoo paljolti lapsista ja elämästä heidän ajatustensa kautta, Kertusta, Kielosta, Kaarlosta, Viktorista ja Mikusta, ja kuten aina onnistuneita lapsikuvauksia lukiessani, tämä jakso lumosi minut ja veti vahvasti mukaansa Rinkelinmäen elämään.  
Lapset käyvät ruokkimassa Kanervan Rietin pöllötarhaansa vangitsemia lintuja, pojat kuuntelevat silmät pyöreinä Musu-Pekan lukemaa seikkailukirjaa, vaikka kaikki eivät saisi hänen ryhmäänsä mennä, koska sitä kutsutaan partioksi ja orvoksi jääneet sisarukset Kerttu ja Kielo koittavat selvitä äidiltä jääneitten rahojen turvin. Kaarlo hakeutuu Kertun seuraan, mistä hänen äitinsä ei jostain syystä pidä.

Minun pieni sisareni ei vielä osaa nähdä edestäpäintulevaa vaan on siinä missä on. Minä osaan niinkin että leijailen itseni yläpuolella ja katselen valmiiksi mitä sanon ja vastaan, tiedän jo mitä toiset vastaavat, näen päänpyörittelyt ja silmienmulkaisut vaikka ne tehtäisiin salassa ja kätkössä takanani. Minun sisareni uskoo että muissa kaikki on paikallansa ilman varjoja ja valehtelua. Minä en edes luule mutta silti en edeltä pelkää enkä kohdalla väistä. 

Kerttu joutuu aikuistumaan liian varhain. Hän pitää siskoaan viattomana, mutta sitä ovat kaikki rinkelinmäkiläiset kirjailijan tarkastelemina. Kaikkien heidän elämänsä on puhdasta. He koittavat selvitä ajan virrassa, ja vaikka heidän elämänsä saa kolhuja vähän väliä, he nousevat ja tulevat toimeen tyytymällä ja myöntämällä tosiasiat. Pysyvän sielunvamman saanut tietää, miten "melkein aina on musta metsä vaaksan päässä", mutta sen jaksaa, kun vierellä on ihminen joka tietää saman puhumatta eikä vaadi tai vahdi.
Luokkasota jakaa ihmisiä ja sen laineet vaikuttavat pitkään. Joillakin se jopa erottaa kaikkein läheisimmät toisistaan, joillakin taas rakkaus ylittää ihmisten rakentamat rajat.

Yhteisön originellia, useita kieliä taitavaa Musu-Pekkaa käyvät kovistelemassa niin valkoiset kuin punaisetkin ja lopuksi epämääräiset huligaanit, mutta Pekka kattaa itselleen hyvät kahvit puutarhaan ja nauttii ne pikkukupista kahden petit-kokoisen leivoksen kera katsellen ja kuunnellen kaikkea elävää ja puhdasta ympärillään. Tällä tavalla hän ajattelee ja aistii mielensä tyyneksi ja puhtaaksi "mielipahan viiruista". 

Istun syreenimajan tuolille ja ajattelen että ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, meidän maamme on oikeusvaltio eikä siksi kukaan saa vallita toisen ylitse muuten kuin yhteisesti sovitusti yhteisestä tahdosta, ei pelottelemalla ja pelolla vaientamalla, ei valepuheilla ja juoruilla. Nuuhkin kahvin aromeja ja päätän, että täst'edeskin olen itsessäni vahva enkä piittaa.

Meidän nuoressa maassamme jos vähänkin on eri muotista, se voi nostaa uhkaa ja vihaa samassa yhdessä muotissa valetuissa.

Jalosen tavassa kuvata ihmisten elämää on myhäilevää myötätuntoa ja lämpimän huumorin hyrinää. Huomasin tämän jo kun luin häneltä Poikakirjan (2010). Se vei niin maailmaansa, että en voinut laskea kirjaa kädestäni.
Raittiudenvalvojan totinen virkaintoisuus, merimieslähetyksen hyväksi pidetyt ompeluseurat, joissa rouvat arvostelevat vaivihkaisesti toisiaan, Helsingissä opiskelevan nuoren huvittuminen kuunnellessaan murretta josta on jo oppinut pois... "lopuksi laulamme yhdessä Oi kuninkasten kuninkas" - elämässä on aina koomisuutta, kun sen osaa löytää. Jalonen osaa. 

Puhdas viiruinen elämä on historiallinen romaani, se saa kiinnostumaan kuvaamastaan ajankohdasta ja ihmisten elämän puitteista, mutta ennen kaikkea muuta se on kaunokirjallinen romaani.
 
Rinkelinmäellä syödään läskisoosia ja silakkalaatikkoa, maitopulloa kuljetetaan pakkaspäivän eväänä villasukassa, hyvät naiset eivät ole naamansa maalaajia, tytöillä on hiukset tiukasti letillä ja tisseistä puhuvilta pojalta pestään suu saippualla. 

Mietin Jalosen lausetta, sanajärjestystä ja välimerkkejä. Ne noudattavat ajattelun rytmiä ja usein aikamuoto on menneestä kerrottaessa imperfektin sijaan epätavallinen perfekti. Valinta ei tunnu oudolta vaan oudon viehättävältä. 
Kerttu kertoo käynneistään hevosmarkkinoilla: "Ensimmäinen kertani on ollut viime vuoden keväällä."
Ja siitä, miten jäi siskonsa huoltajaksi: "Kun äiti on vielä maannut kamarissa sairaana olen luvannut pitää Kielosta huolen. Mummu on asunut niin kaukana että siellä puutkin kasvavat puolta lyhyemmiksi kuin täällä eikä ole tietänyt tulla avuksi."

Minulle kiteytyy Jalosen kirjasta teemaksi viime aikoina paljon esillä ollut ajatus sopuisasta yhdessäolosta.
Ja toinen: sivistyksen ja lukutaidon arvo.  

Musu-Pekka sai poikaryhmänsä kiinnostumaan kirjoista ja toisista kulttuureista. Eräs heistä perustaa aikuisena kotiinsa pienen kirjaston ja lukee vahvasti eläytyen kaunokirjallisuutta.
Hänellä on luvun alla Mayne Reidin Valkoinen päällikkö ja hän kokee että lukiessa on kuin ratsastaisi itsekin puhvelinmetsästäjien joukossa. 
Mistä sellainen tulee että on kuin olisi, olen sitä ennenkin ihmetellyt, ja melkein se tulee vain seikkailukirjoista eikä niistäkään kaikista vaan vain niistä joita lukiessa näkee samalla kuvia niin kuin omissa unissaan.  

Minulle myös tuli semmoinen olo, että olen kuin olisin, ja on hieman haikeaa  jättää nämä ihmiset, varsinkin Kerttu. 

Olli Jaloselle iso kiitos minulta ja sinivuokot mökkipihastamme Luumäeltä. 

Pääsiäisajan luontohavaintoja ja elokuvia

Pääsiäinen on ohi, mutta meidän huushollissa siitä laskeudutaan arkeen hitaasti. Kaikki koristeet saavat olla paikallaan, ohraruoho kasvaa pituutta hurjana ja pääsiäisen herkkuja syödään tähteinä pari päivää.

Teimme sunnuntaina kevään ensimmäisen retken Mustilan arboretumiin Elimäelle. Sinivuokot olivat enimmäkseen vielä nupulla ja komeasta keltamajavankaalista näkyvillä vain pari terhakan näköistä varrenalkua purossa, mutta reissu ei ollut turha, koska näimme jouluruusurinteen täynnä valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia kukkia ja kevätkellot kukkivat mattoina lehtometsässä. 
Toukokuun alussa palaamme ihailemaan atsaleoja ja vuorenkilpiä. Silloin on sinisten kukkien aika, mustarastas konsertoi pesänrakennuksensa ohessa ja lämpö nostaa ilmaan havupuitten pihkaiset aromit, jolloin kauneutta on aistittavissa myös hajuaistilla.

Kevätkellot eli kevätlumipisarat ovat alkukevään kukista suloisimpia viehättävine reunapilkkuineen.

Pupujakin nähtiin, tosin vain tuoreena puuveistoksena.
Mustilassa järjestetään moottorisahaveiston kursseja ja kilpailuja, joiden tuotoksena polun varrella on yli sata veistosta. Aiheet vaihtelevat peikkoperheistä, metsän kuningas Tapiosta ja lohikäärmeistä meidän omiin metsäneläimiimme ja arkisiin esineisiin. 

Tämä taisi olla nimeämätön, tarkistan kun
käymme uudelleen

Vesa Kuukka, Saappaat 2019, materiaali kuusi

Palatessa pysähdyimme Pentik-galleriassa ja outlet-myymälässä Kymen Paviljongissa Kuusankoskella. Posiolla pitkään asunut keramiikataiteilija Anu Pentik on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Kuusaalla ja muistaa kotiseutuaan vaihtuvilla näyttelyillä. 

Seuraava pysähdys oli Inkeroisissa Kymijoen rannassa. Olin käynyt kolmesti katselemassa, näkisinkö meidän kuuluisuuksia, arvon mandariinisorsia. Neljäs kerta toden sanoi, siellä nämä söpöliinit uiskentelivat aivan rannassa. On epäilty, että nämä olisivat tarhakarkulaisia, koska ovat niin tottuneita ihmisiin.

Eläviä lintuja vai kylpyleluja?
Inkeroisissa 5.4.2026, kuva: Ume

Elokuvista vielä, arvosteluja oikein.
 
Olin saanut päähäni, että haluan nähdä kaksi voittajaelokuvaa, parhaan elokuvan Jussin ja parhaan elokuvan Oscarin voittaneet. Päädyimme vuokraamaan ne katseltaviksi SF Anytimesta, suomalainen maksoi 6 e ja usalainen 4 e kahden vuorokauden katseluajalla.

Jossain on valo joka ei sammu on palkittuja lyhytelokuvia käsikirjoittaneen ja ohjanneen Lauri-Matti Parppein ensimmäinen pitkä elokuva, jota hän kehitteli seitsemän vuotta. Se kannatti! Loistava elokuva sai seitsemän Jussi-palkintoa.
Pidin paikkakuntakohtaisuudesta, roolituksesta, rytmistä, musiikista, aiheesta ja sen toteuttamistavasta... 
Romahduksen kokenut ammattihuilisti, entinen lapsinero Pauli, jota Samuel Kujala elokuvassa herkästi esittää, viettää toipilaan elämää lapsuudenkodissaan Raumalla. Hän tapaa entisen koulukaverinsa Iiriksen, joka houkuttelee hänet omiin avantgardistisiin musiikkikokeiluihinsa, joissa on kurinalaisen klassisen musiikin vastapainoksi väriä, iloa ja leikkisyyttä.
Iiriksen roolin esittäjä Anna Rosaliina Kauno tekee Iiriksestä uskottavan hahmon rohkeana nuorena naisena, joka on samalla kertaa luonnonlapsimaisen positiivinen ja viisas elämän ymmärtäjä.
Alkupuolen laulu Anna vanhojen unelmien kuolla ja lopun Lohduta mua jäivät erityisesti mieleeni. Pidän islantilaisen Björkin musiikista, klassisesta ja Nightwish-tyyppisestä hevimusiikista; tämän elokuvan musiikissa oli jotain näistä ja jotain herkempää. 
Annan elokuvalle kouluarvosanan 10! Ja pääsiäisen kukkakimppuni:

Paul Thomas Andersonin ohjaamaa elokuvaa One Battle After Another on mainostettu Suomessa humoristisena draamaelokuvana, mutta englanninkielinen määrittely 'action-comedy-thriller' kuvaa sitä paremmin.
Toimintaelokuvan piirteet hallitsevat elokuvaa suurimman osan sen kestosta: takaa-ajoa, tappelua, autoilla kaahaamista, murhia. Huumori liittyy koomisiin hahmoihin, äärioikeistolaisten rotuvihaajien ja salaliittohörhöjen kokousten kuvaamiseen,  vallankumousliikkeen tiukkaan Black Panther -tyyliin ja siihen miten jahtaamisprojekteissa tyritään.
Entinen vallankumouksellinen Bob elää rauhallista elämää teini-ikäisen tyttärensä Willan kanssa perheen äidin tehtyä virheen jatkaessaan vallankumouksellisena ja jäätyään kiinni. Kun Bobin vihollinen, eversti Steven J. Lockjaw löytää etsimänsä ja Willa kaapataan, on Bobinkin lähdettävä liikkeelle.
Molemmat miehet ovat karrikatyyrejä, varsinkin maskuliinisuuttaan korostava eversti Steven J. Lockjaw. 
Sean Penn nappasi everstin roolistaan miesnäyttelijöiden sivuosa-Oscarin, minusta Leonardo DiCaprio oli Bobina, aamutakissaan haahuilevana pappatyyppinä, paljon monipuolisempi.
Naisroolit ovat elokuvassa ohuita. 
Elokuva on tyylisotku, tarkoituksella varmaan. Siellä on western-pastissia ja vaikka mitä muuta, mutta ei syvällisiä, kehittyviä ihmissuhteita eikä lämmintä huumoria. 
Mieheni katsoi elokuvaa vajaan puoli tuntia, minä katsoin loppuun miettien tähänkö amerikkalainen elokuva on mennyt, on menoa ja melskettä, mutta missä tunteet.
Yksi asia mikä myös ärsytti oli se, että elokuvassa vihjattiin, mitä Tom Cruise olisi tehnyt. Höh, jossain sarjoissa olen nähnyt tällaista vekkulia sisäpiirihuumoria, mutta elokuvassa - nou nou... 
Kouluarvosana 6. Ilman lopun isän ja tyttären välistä keskustelua se olisi 4.