Johanna Adorjánin kirja isovanhemmistaan, kunnes kuolema meidät...

 

Mitä ihmiset tekevät aamupäivällä, kun tietävät, että se on heidän viimeisensä? Kuvittelen, että he siivoavat, järjestelevät tavaroita. Että he vievät roskat ulos, mapittavat edellisen kuukauden puhelinlaskun, laskostavat pyykit ja painavat laskostettuja pyykkejä vielä kerran kädellä tasaiseksi, ennen kuin asettelevat ne kaappiin - nehän on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille.

Müchenissä asuva toimittaja Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurhan jälkeen Tanskaan ja muualle Eurooppaan etsimään Veran ja Istvánin tarinan vaiettuja palasia. 
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.

Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.

Vanha elämä pantiin sivuun kuin takki, joka ei enää miellyttänyt. Uusi elämä Tanskassa oli se, joka merkitsi nyt. Oppiakseen kieltä isoäiti käänsi unkarilaisia reseptejä tanskaksi - mistä hänellä niitä oli, sitä ei kukaan tiedä -, ja lopulta hän julkaisi parhaat gulassi-, knöödeli-, pullapitko- ja kasvishöystöreseptinsä jopa keittokirjana. Kansikuvassa hän laskee höyryävää kulhoa tanskalaiselle tiikkipöydälle ja hymyilee suoraan kohti kameraa. Niin kilttinä kuin hän siinä on, niin ystävällisen palvelualttiina esiliina yllään hän muistuttaa minusta, en voi sille mitään, sadun seitsemän kilin äitinä esiintyvää sutta. 

Alkuteos Eine eksklusive Liebe ilmestyi vuonna 2009 ja suomennos Rakkaudessa erottamattomat vuotta myöhemmin. Kirjan on suomentanut Hanna Kjellberg. Se käännettiin nopeasti useille kielille. 

Johanna Adorján on omistanut kirjan isälleen, huilisti András Adorjánille.

Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.

Isovanhemmat eivät dramatisoineet asioita. Keskitysleireistä kysyttäessä heillä oli vakiovastauksena "niistä ei puhuta". Ilmeisesti he suhtautuivat kuolemaankin arkisesti, nukkumaan menemisenä. Isoäiti oli kuitenkin soittanut päivää ennen  kuolinpäivää heidän luonaan vierailleelle 16-vuotiaalle lapsenlapselle kahdesti Wagnerin 'Isolden lemmenkuolon' ja kertonut ymmällään olevalle teinille Tristanin ja Isolden traagisen tarinan.

He menivät naimisiin elokuun 7. päivänä 1942. Pienimuotoinen tilaisuus, paikalla olivat vain perheet sekä muutama ystävä. Hääkuvassa isoäiti katsoo säteillen suoraan vierellään seisovaan isoisään. Hänellä on valkoinen kukka hiuksissa ja käsivarrella valkoinen kallakimppu. Isoisä päätä isoäitiä pitempänä, katsoo ylpeänä kaunista morsiantaan, vasemmassa kädessään uutuuttaan kiiltävä vihkisormus. Se oli siviilivihkiminen, kumpikaan ei uskonut jumalaan.

Lupasivatkohan he tuomarin edessä pysyä yhdessä kunnes kuolema heidät erottaa, tai kuten unkariksi sanotaan, kunnes lapio, harava ja suuri kello heidät erottavat? Tiesivätkö he jo silloin, että eivät tulisi odottamaan sitä? 

Mietin, miksi Vera, täysin terve 71-vuotias jumpparyhmiä vetävä nainen, halusi kuolla kuolemansairaan miehensä mukana. Hänellä oli kaksi lasta ja lapsenlapsia. Eikö hän nähnyt enää mitään merkitystä elämälleen?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?
Ja miten sellaista jaksaa yksin?

Adorján kysyy, onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan. 
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.

Vera oli myös turhamainen. Eräs sukulainen muisteli, miten hän oli häävieraana loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö Vera kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea? 

Adorján kuvittelee tuokion budapestiläisen hotellin aulassa. Isovanhemmat kävivät Unkarissa viisi kuukautta ennen kuolemaansa, isoisä jo hyvin heikkona, koska halusivat osallistua poikansa konserttiin. Vanha pariskunta istui sohvalla tyylikkäästi pukeutuneina tapaamassa ystäviään tarjoilijoiden kulkiessa ympärillä kahvivaunun kanssa. Mielestäni tämä keskustelu kertoo paljon heidän symbioosistaan.

Tarjoilija. "Ottaisitteko vielä kahvia?" 
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.

Tämä kirja, jonka olen lukenut kerran jo aiemmin vuosia sitten, askarruttaa minua. Mietin parisuhdetta ja sen symbioottisuutta. Mietin monia puolisonsa menettäneitä ystäviäni, miten he ovat selvinneet. 
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun. 

Blogijuttujen kategorisoinnista, kirjoittamisesta ja lukemisesta

Sidmouthin metsässä, toukokuussa 2026, kuva:Ume

Jostain syystä olen viime aikoina lukenut paljon, hyviäkin kirjoja, mutta kirjoittanut lukemastani vähän. 
Yhä enemmän on alkanut tuntua siltä, että kirjoitan vasta, jos on jotain uutta ja tärkeää sanottavaa. Olenko liian vaativa, vai olenko väsynyt? 

Tarvitsenko kenties kesäloman blogista? Se olisi ensimmäinen kolmeentoista vuoteen.

Olen joskus ilmoittanut blogini Blogit.fi -sivustolle kirja- ja kulttuuriblogeihin. Siellä on nyt muutettu jaotteluja omituisesti, kirjat ja kulttuuri ovat erikseen, ja tekoäly on pantu laskemaan prosentteja blogien sisällöistä. Sen mukaan minun blogissani on kirjoja 49 %, kulttuuria 13 %, lifestylea 13 % ja matkailua 8 %. 
Missä yhteiskunta, yksi tärkeimmistä aiheistani - kaikki kirjoitukseni pakolaisista, mielenterveyden hoidosta, vanhuudesta? 
Eihän kirjallista tuotetta voi pilkkoa tällä tavalla. Minua pännii näin tyhmä tekoälyn käyttö.
Pakinat ja esseet alkavat monesti arkisilla oman elämän kuvauksilla ja laajenevat siitä käsittelemään jotakin isoa teemaa. Eihän tällaiset prosentit silloin kerro mitään oleellista. 
Tuulia Koramo tarkastelee tätä Blogit.fi -sivuston muutosta hyvin blogissaan Sanoja elämän sivuilla (klikkaa tästä). 

Claes Anderssonilla on kokoelmassaan Maanalainen näkötorni hyvä runo kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta ja lukemisesta. Se tuntuu sopivan tähän.  

Kirjoittaminen on yhä kirjoittamattoman ulkolukua
Lukeminen on myös kirjoittamattoman lukemista
Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta
Lukijalle on tärkeää lukea sekin
  mikä on rivien välissä
On tärkeää että kirjailija jättää pois sen
  mikä käy muutenkin ilmi
Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää
  muttei ehkä halua tietää

Yksi Sidmouthin kirjaston lukemaan innostavia julisteita

PS. Nykyään pitäisi kuulemma kaikissa somejulkaisuissa olla alkukuvana oma naama houkuttelemassa, kirjaesittelyssä kirja kainalossa, matkajutussa kaunis maisema siellä selfien takana ja kakkubloggaajalla kakkunsa tarjottimella kilpailemassa leipurin hymyn kanssa. 

En suostu!

 

Matkalta tultua: Banksylla oli sanottavaa

 

Banksy, Love is in the Air, 2003, MOCO Lontoo
Tämä teos ilmestyi ensin muraalina Israelin Länsirannan Beit Sahouriin, sen jälkeen printtiversiona.
Teksti suomeksi: Me olimme kaikki ihmisiä, kunnes rotu irrotti meidät toisistamme, uskonto erotteli meidät, politiikka jakoi meidät ja varallisuus luokitteli meidät.

Yksi paikoista, joissa olin jo etukäteen suunnitellut käyväni Lontoossa ollessamme, oli taidemuseo MOCO, jonka näyttelyssä oli tunnettuja nimiä: Andy Warhol, Haring, Banksy, Basquiat, Kusama, Robbie Williams, Hirst ja muita. Näyttely sisälsi katutaidetta, maalauksia, videoita, installaatioita ja uusinta digitaalista taidetta.

Oli kiinnostavaa nähdä iso osasto Banksyn töitä. Enää en harmittele, että en onnistunut näkemään Mänttä-Vilppulassa esillä ollutta Banksy-näyttelyä korona-aikana. 

Katseltuani palestiinalaista kukkienheittäjää MOCOssa päädyin seurailemaan  palestinalaistaustaisten ihmisten ja heitä tukevien Nakba Day -tapahtumaa Lontoon kaduilla. Tähän päivään oli jo osattu varautua, koska äärioikeisto on alkanut järjestää aktivisti Tommy Robinsonin (Stephen Yaxley-Lennon) johdolla samaan aikaan Unite the Kingdom -vastamielenosoituksensa.
Mielenosoitukset pidettiin erillään ja turvallisuudesta oli huolehtimassa noin 4000 aseistautunutta poliisia, panssariajoneuvoja ja droojena.
Kaiken lisäksi samaan aikaan oli iso urheilutapahtuma, FA Cupin loppuottelu Wembley-stadionilla. Nämäkin tapahtumat päättyvät valitettavasti usein aggressiivisiin yhteenottoihin.
Kaikki meni melko hyvin, vain noin 40 ihmistä pidätettiin kymmenientuhansien joukosta.
Minua pelotti Palestiina-tapahtumassa se, että sinne kaikesta huolimatta pääsisi räyhäporukkaa, mutta vasta seuraavana päivänä näimme MEGA-tyyppejä (make England great again) hurraamassa kaverille, jota poliisi kuljetti käsiraudoissa. 

Nakba Day, Lontoo, 16.5.2026

Nakba Day, Lontoo, 16.5.2026

Nakba Day, Lontoo, 16.5. 2026

Nakba Day, Lontoo, 16.5.2026

Banksyn kaikki taide on kantaaottavaa, usein ironista. 

Eräs vaikuttava teos kuvaa poliiseja hyppimässä iloisina niityllä, vaikka todellisuudessa he estivät erittäin väkivaltaisesti New Age -porukan Stonehenge-festivaalin kesällä 1985 hakaten pampuilla jopa lapsia ja raskaana olevia naisia.

Battle of the Beanfield, 2009

Minulle mielenkiintoisimpia Banksy-näyttelyn töistä oli luonnonsuojeluaiheinen työ, jossa taiteilija on muokannut vanhaa idyllistä maisemaa tuoden siihen uuden elementin ja häiritsevän ajatuksen utopian katoamisesta. Tätä sarjaa varten Banksy on hankkinut vanhoja tauluja kirppareilta ja kaatopaikoilta.
Hän haluaa hätkähdyttää varakasta etuoikeutettua eliittiä, mutta hätkähtääkö eliitti? 

Banksy, The Waterfall, 2006

Banksyn poliittisesta taiteesta ja mielenosoituksista innostuneina me painelimme omaan voimattomaan mielenosoitukseemme Hyde Parkiin Puhujien nurkkaukseen. 
Tämä 1800-luvun puolivälissä rakennettu paikka on sananvapauden ja julkisen keskustelun symboli, nykyisenä somepaasaamisen aikana ehkä vain sitä, mutta aiemmin myös elävä aktiivisen väittelyn paikka.  

Unto sanoi puineensa nyrkkiä sotaherroille Putinille ja Trumpille. 

Minä muistutin suomalaisia siitä, että olisimme myös onnellisia, ei vain tyytyväisiä, kun meillä kerran on kansainvälisesti vertailtuna niin hyvät puitteet onnelliseen elämään. 

Sidmouth-vierailumme alussa emäntämme Diana irrotti meille päivän The Times -lehdestä talousartikkelin, jossa kehutaan suomalaisen yhteiskunnan  toimivuutta, koska meillä jutussa siteeratun brittipoliitikon mukaan on valtion tukemia asuntoja, huokeaa energiaa, toimivat palvelut ja luottamusta ansaitsevat instituutiot. 

Olin tietysti hyvilläni näistä huomioista, mutta mietin samalla ja toin esillekin, kuinka kauan. Huonolla politiikalla voimme menettää kaiken. 

Matkalta tultua, mietteitä ja muistelua

Matkoja on monenlaisia.
On sellaisia joissa mennään uuteen, tuntemattomuutensa vuoksi vähän tai paljon  jännitystä aiheuttavaan, ja sellaisia joissa mennään tuttuun, koska silloin tietää, mitä saa tai koska halutaan verestää vanhoja muistoja. 
Äskeiseen Englannin matkaamme liittyi vähän kaikkea, ja siksi se tuntuu paljon pitemmältä reissulta kuin  mitä se kalenterissa on.

Sidmouth Sid-joen laaksossa, toukokuu 2026, kuva: Ume

Ensimmäinen puoli matkasta oli meille uudessa, idyllisessä Sidmouthin merenrantakaupungissa lounaisrannikolla. Siellä asustimme tuttavapariskunnan luona. Diana on vanha tuttu, hän oli viimeksi meidän vieraanamme kolme vuotta sitten, mutta hänen miestään Colinia emme olleet erinäisten syiden vuoksi koskaan tavanneet. Paljon uutta siis.
Pelkäsin, että englannin keskustelutaitoni olisi ruosteessa ja yllätyin iloisesti, kun vanha taito palautui nopeasti kielikylpyyn pulahdettua.

Kylänäkymä, Sidmouth, kuva:Ume

 
Toisen osan matkasta olimme Lontoossa hotellissa. Edellisessä kirjoituksessani kerroin kahdesta Lontoon matkastani, siitä, jossa olin 18-vuotias ja yksin matkassa ja siitä, jossa olimme nelihenkisenä perheenä ja viides jäsen ilmoitteli olemassaolostaan.
Yksi reissu oli näiden välissä. Se oli naimisiinmenomme jälkeen, myöhästynyt häämatka. Tältä matkalta muistan, miten menimme 100 Club -jazzklubille (se on vieläkin olemassa, googlasin) ja juontaja alkoi yllättäen kuvailla meitä ja osoitteli meidän suuntaamme kertoen omistavansa seuraavan kappaleen tälle nuorelleparille. Se oli klassikko I Can't Give You Anything But Love, Baby. Oltiin varmaan hyvin nuoren ja köyhän näköisiä, minä pitkälle raskaana, esikoisesta silloin. 

Nyt olisi paljon kertomista. En tee tällä kertaa mammuttikirjoitusta, vaan ehkä pari aiheeseensa keskittynyttä juttua. Katsotaan, miltä tuntuu. 
 
Haluaisin kirjoittaa Sidmouthin vehreydestä, kirjastosta, lelumuseosta, valokuvaklubin illasta, lukuisista harrastuskerhoista kroketista puutarhanhoitoon, vapaaehtoistoiminnoista luonnon hyväksi, arboretumista, hunajafarmilla käynnistä.

Sidmouthin valokuvakerhon ilta, kuva: Ume
Diana violetissa villatakissa vasemmalla, minä vieressä harmaassa neuleessa. 
Kouvolan kameraseuralla on yhteistoimintaa Sidmouthin kerhon kanssa. 

 
Oli mielenkiintoista olla mukana ikätovereiden elämässä ja katsoa, miten arkiset asiat hoituvat heillä, katsella uutisia ja lukea sanomalehtiä.

Lontoosta päällimmäisenä mielessä ovat taidemuseo MOCOn ja The Photographers' Galleryn upeat näyttelyt, iso Pro-Palestine mielenosoitus, Nakba Day, ja sen vastamielenosoitus, metrot ja tungos. 
Tämän päivän Lontoo tuntui minun ikäiselleni arkisemmalta paikalta kuin ensimmäinen 70-luvun lopun Lontoon matkani teini-ikäiselle, joka ei ollut käynyt edes kotimaassa paljon missään. Silloin kaupunki oli nuorison ja uuden musiikin keskus. Diskoja oli kaikkialla, Lontoo sykki niiden rytmissä ja lupasi seikkailua. Minä innostuin suurkaupungin eloisuudesta, olisin halunnut jäädä sinne.
Nyt jos saisin valita, niin asuisin ehdottomasti mieluummin Sidmouthissa. 

Piccadilly Circus, London, toukokuussa 2026, kuva: Ume
Tähän Eroksen veljen, Antareksen, patsaan juurelle kaikki hippimieliset kokoontuivat aikanaan rauhaa ja rakkautta julistaen.

 Nakba Day -tapahtuma Lontoossa 15.5.2026, kuva : Ume.
Nakba Day on palestiinalaisten vuosittain toukokuun 15. päivänä viettämä muistopäivä. Sana 'nakba'  tarkoittaa katastrofia ja sillä viitataan vuoden 1948 tapahtumiin, jolloin yli 700 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan Israelin itsenäistymissodan seurauksena. Muistopäivänä palestiinalaiset ympäri maailmaa vaativat oikeutta palata takaisin omiin tai esi-isiensä koteihin nykyisen Israelin alueelle.

Tässä Unton kanssa vaeltelemassa Sidmouthin rehevässä
metsikössä. Muratit peittivät puiden runkoja
ja piikkipaatsama loisti isoina pensaina.
Kuva: Diana

Kyllä minäkin otin kuvia, olen tehnyt niitä kymmeniä, vaikka kaikki tämän juttuni kuvat ovatkin toisten ottamia.
Loppuun vielä kuva kotialbumista 80-luvun alusta. Tällöin tutustuin Dianaan, joka oli lontoolaisen kuvaviestinnän oppilaitoksensa kanssa opintoretkellä Kajaanissa. Miestäni Untoa pyydettiin tulkiksi, ja siellä yksi opiskelija, Diana, oli kysellyt mahdollisuutta päästä kuvaamaan oikeaa elämää. No, me olimme hiihtolomalla, ja hyvä ystäväni kerrosta ylempää oli tehnyt selväksi, että me ahtaasti asuvina voimme majoittaa vieraitamme hänen asuntoonsa, kun hän on lomilla - ajatelkaa, miten harvinaista tällainen! - ja niin mieheni soitti ja kysyi, haluanko hiihtolomavieraan pariksi päiväksi. Tietenkin halusin. Unto kuljetti Dianaa kuvaamassa metsurin työtä ja maalaisemännän leipomispäivää.
Kuvassa olemme saattamassa vierastamme bussille. 

 

Äitienpäivän alla, matkalle lähdössä

Olen tekemässä valmisteluja Englannin matkaan. Pitkästä aikaa sinne.

Olen käynyt Englannissa neljästi. Ensimmäinen kerta oli osallistuminen kansainväliselle nuorten työleirille yo-kesänä 1969 (pistin huolettomasti kaikki lahjaksi saamani rahat siihen, koska oli pakko päästä jonnekin) ja viimeisin oli viikon mittainen kieltenopettajien monikulttuurisuuskurssi Manchesterin yliopistossa vuonna 1999, siinä välillä pari muuta reissua.
 
Nyt menemme mieheni kanssa ensin tapaamaan brittiystäviämme pieneen Sidmouthin kaupunkiin Devoniin ja sieltä Lontooseen turisteiksi. Kaupunki lienee muuttunut melkoisesti sitten 80-luvun alun, jolloin olimme siellä nelihenkisenä perheenä, tai oikeastaan viisihenkisenä, koska matkan aikana kävi ilmi, että viides jäsen on liittymässä perheeseemme. Outo olo ei johtunutkaan uusista ruuista.
 
Vietimme ennen Lontoota kymmenisen päivää saman henkilön, Dianan, talossa, jonka luo nytkin menemme, mutta hänen silloinen kotinsa oli eri osassa Englantia, Viney Hillissä Gloucestershiressä lähellä Walesin rajaa.
Emäntä itse oli työmatkalla, mutta saimme käyttää hänen taloaan ja autoaan. Hän oli aiemmin vieraillut meillä Kainuussa ja päässyt kuvaamaan rönttösten paistoa, metsurin töitä ja muuta silloista maalaiselämää mieheni opastuksella.

Elämä Viney Hillissä oli idyllistä, kuin brittisarjoissa.
Maitopullot tuotiin takaovelle, kaikki kylässä tervehtivät meitä ja saimme vieraitakin. Vaalit olivat lähellä ja kampanjatyöntekijät  kulkivat taloissa jakamassa tietoa omista ehdokkaistaan.
Taloa lämmitettiin hiilillä, joita kannettiin vajasta. Naapurin rouva, Mrs Ruck, neuvoi käytännön asioissa. Käki tuli kukkumaan muuriaidan päälle ja irrallaan kulkevia lammaslaumoja piti varoa mutkaisilla kyläteillä ajellessamme. Puut kaartuivat tien päälle kauniisti auton kattoa hipoen.
Kun pääsimme Lontoosen mieheni tuumasi, että nyt hän vain lepää, oli ajellut vasemman puoleisessa liikenteessä ja muuta väsyttävää, eikä sielu ollut kuulemma vielä ehtinyt mukaan. Minä taas olin virkeä ja innoissani, mitä sitä nyt aikaa hukkaamaan, kun ollaan Lontoossa. Otin pojat mukaan ja lähdimme ajelemaan metrolla, pienempi 4v nukahti kainalooni. Minusta oli ihanaa olla pienten lasten äiti. Olin silloin yleensäkin hurjan luottavainen, elämänhaluinen ja aina iloinen. 
Haluaisin olla edelleen samanlainen, mutta en ole. Olen paljon epävarmempi. Vanheneminen on ajoittain kuin murrosikää, hämmentävää.

Viime yönä näin taas sen koulu-unen, jossa kuljen pitkää koulukäytävää ja olen hukassa. En osaa luokkaani. Oppilaatkin varmaan jo odottavat. Minulla pitäisi olla luokassa äänite tiettyyn kuuntelutehtävään, mutta en ole varma, löydänkö sen. Kaikki on jotenkin sekavaa. Perässä kävelee joku ulkomainen vierailija jutellen toisen mieshenkilön kanssa. En tunnista häntä äänestä. Ovatko he tulossa minun luokkaani? Yhtäkkiä kauhea aavistus, ei kai minulla ole paplari keskellä päätä. Tungen papiljotin laukkuuni, se on jonkinlainen kori, onkohan se äänite siellä. Ja sitten molemmat korin sangat katkeavat...

Olen lukemassa Tiina Rajamäen kirjaa Koulu, todella erinomainen kirja koulun muutoksista ja opettajan romahtamisesta. Tämä varmaan vaikutti uneeni, joka toistuu silloin tällöin erilaisina variaatioina.

Luin hiljattain ruotsinsuomalaisen muusikon ja kirjailijan Anna Järvisen omasta elämästä ammentavan lyyrisen, kauniin pienoisromaanin Arvaamaton.
Tytär on ollut jo lapsena yksinäinen ja turvaton. Nyt äiti on muistisairas, ja keski-ikäinen, selkäkipuinen tytär tietää, että enää ei ole edes teoreettista mahdollisuutta, että äiti pitäisi hänestä huolta. Tytär väsyy hoitajan roolissaan, vaikka jaksaakin paljon.
Seuraavan sitaatin myötä toivotan kaikille hyvää äitienpäivää!

On vain niin orpo olo
tarvitsisin äidin
jonkun  joka katsoo
että minä voin hyvin
etten minä palele
tai ole nälissäni
tai surullinen
tai yksinäinen.

Monta vuotta olen ollut oma äitini
pitäisikö siitä saada mitali
eihän ihmistä ole tarkoitettu olemaan äiti itselleen
vaan hän tarvitsee lempeän sylin, jonkun vanhemman naisen,
joka tahtoo hänelle hyvää, joka on aina hänen puolellaan, joka
pitää hänestä huolen.
Niin että voi rentoutua.
Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.

Minun vappuni

 

Vapun aikaan 2026, Kuva: Ume

Nyt pursuu vihreää. Kevät on täällä, lämpö kipusi yli kahteenkymmeneen. 
Otin toiveikkkaana mökille mukaan shortsit ja aurinkovoiteet, mutta kylmää järven pintaa pyyhkäisevä tuuli oli niin kalsea, että minun piti ihailla luontoa tuulipuvussa.

Mennessä huomasimme, että Taavetin keskustassa oli oikein vanhanajan markkinat, isot kuten Andalusiassa. Mieheni muisteli, että hänen lapsuudessaan näillä markkinoilla myytiin hevosiakin ja oli ohjelmaa, mm. surmanajaja Onni Suuronen ja poikansa ajamassa motskarilla metallipytyssä ja teltta jossa sai koittaa pudottaa alas altaaseen uima-asuisia tyttöjä, kuten Linnanmäellä. Opettaja Margareetta Sulosaari oli päästänyt oppilaat aikaisemmin koulusta, niin että ehtivät markkinoille seikkailemaan.

Väkeä Paperintekijäin patsaalla
vappuna 2026, Kuva:Ume

Vappuaamuna kävimme torilla Inkeroisissa. Perinteiset vapputapahtumat ovat vuoroin meillä Myllykoskella ja naapuritaajamassa Inkeroisissa.
Pienemmistä kunnista ja kaupungeista yhdistettiin vuoden 2009 kuntaliitoksessa  Kouvola, josta tuli maapinta-alaltaan Etelä-Suomen suurin kaupunki. Sen osat vaalivat edelleen (ehkä liikaakin) omaa identiteettiään. Myllykoski ja Inkeroinen olivat aikoinaan isoja tehdastaajamia ja muodostivat Sippolan ja Anjalan kylien kanssa Anjalankosken kaupungin. Mekin luulimme muuttavamme loppuelämäksi vauraaseen Anjalankosken kaupunkiin, mutta olemme nyt osa muuttotappiosta kärsivää Kouvolaa. 

Työväen yhteiseen Vapputapahtumaan Inkeroisten torilla kuului vappumarssi, juhlapuhe ja musiikkia ja tietenkin makkaraa ja munkkeja. Juhlan avasi kaupunginvaltuutettu Siru Kivinen (Vas) ja juhlapuheen piti kaupunginhallituksen puheenjohtaja Inka Häkkinen (SDP).
Nuori Toivo Seppälä lauloi itseään kitaralla säestäen komeasti Kenen joukoissa seisot ja herkästi rokkibiisin Kesäduuni blues, jonka Jussi Raittinen aikanaan suomensi hyvin Eddie Cochranin biisistä Summertime Blues. Laulussa kaveria pännii, kun pitää tehdä koko kesä töitä eikä pääse tapaamaan tyttöystävää. Nykyään nuoret tekevät huikeita hakuvideoita saadakseen edes parin viikon pätkän töitä kesäksi. 

Toivo Seppälä Inkeroisissa vappuna 2026,
Kuva:Ume

Inka Häkkinen piti todella hyvän, tiiviin puheen, jossa korosti sitä, miten kaikki voitaisiin tehdä politiikassa reilummin kuin mitä nykyhallitus tekee, leikkauksetkin. 

Häkkinen sanoi, että ihmisiltä ei saisi viedä luottamusta ja toivoa.  

Olin iloinen, että lähdin tähän tapahtumaan. Tuli hyvä ja - kyllä - myös toiveikas olo.
Ehdotin luontoretkeä, mutta mieheni sai suostutelluksi torille, välillä vähän yhteisöllisempään menoon kotona kaksin puuhaamisen ohessa. Minä luen ja kirjoittelen, hän valmistaa tulevaa näyttelyään koulukasvistoista. 

Hyvä mieli tuli myös elokuvasta, jonka ajelimme katsomaan Kuusankoskelle (yksi kuudesta Kouvolaksi yhdistyneestä kunnasta). Tuomari Nurmio - 13 kylmää laulua on musiikkidokumentti, joka on syntynyt vuonna 2024 Tavastialla kuvatusta konsertista Lauluja sodasta ja diktatuurista ja haastattelupätkistä. 
Vanhimmat konsertissa esitetyt kappaleet ovat 1970-luvun lopusta, tuoreimmat viime vuosilta.

Elokuvan ovat ohjanneet Tahvo Hirvonen ja Anne Lakanen ja he ovat myös käsikirjoittaneet sen yhdessä  Hannu ”Tuomari” Nurmion kanssa.
Erinomaisesta kuvauksesta kiitos Tahvo Hirvonen, Marita Hällfors, Heikki Färm ja Olli Varja!

Olen ollut kahdesti Tuomarin, Dumarin, konsertissa. Pidän hänen ja orkesterin habituksesta ja lavaliikehdinnästä. Pidän heidän synkästä musiikistaan, laulujen lyriikka on hienoa symbolismissaan ja ironiassaan. Nykyinen bändi Pienet vihreät miehet sopii tähän valtaa ja valtaamista pilkkaavaan teemaan todella hyvin. 
Mieleeni jäivät pyörimään erityisesti Maailman onnellisin maa, Tsaari, Hullu puutarhuri ja Malja marttyyreille.  

Tuomari Nurmio:"Olen kirjoittanut nämä laulut yli 40 vuoden aikajänteellä, ja ne ovat pysyneet ajankohtaisina valitettavan hyvin. Vaikka teemat ovat pohjavireeltään synkkiä, niiden musta huumori toimii myös terapiana näinäkin pelon ja epävarmuuden aikoina." 

Mökkipäivänä en tehnyt mitään muuta kuin mietin kokemaani ja katselin veden liikettä. 

Vappu ei houkuttele minua mihinkään erityisiin koristeluihin tai ruokiin. Pikkulapsiaikana oli tietenkin ilmapallot ja serpentinit. Silloin vapun aika oli myös kiireisintä aikaa töissä, ja hermostuttavinta. Murrosikäiset oppilaat eivät ole toukokuussa opinhaluisimmillaan ja opettajan työstähän alkoi suurin osa mennä muulloinkin motivointiin ja vastahangan voittamiseen. Muutoin se työ olisikin helppoa. Miten sitä jaksoikaan... no, nuorena jaksaa.  

Tässä viimeksi kirjastosta hakemani kirjat. Kuvasta voitte päätellä pian koittavan matkamme kohteen. 

Erkka Mikkosen kirjan luin jo. Se resonoi hyvin Dumarin diktatuuritekstien kanssa.
Toiseksi alimman kirjan Jaakko Tuomikosken Helsinkiläinen Lontoossa vuodelta 1927 lainasin, koska ajattelin, että se voisi olla yhtä valaiseva ja ajastaan kertova kuin Mika Waltarin matkakirja Lähdin Istanbuliin vuodelta 1948. Ei se ollut, parasta olivat hauskat, erittäin stereotyyppiset kansallisuuksien kuvaukset, selailin ja palautin.

Parhaillaan luen vietnamilaisen kirjailijan Nguyễn Phan Quế Main romaania Vuorten laulu. Isoäiti alkaa kertoa lapsenlapselle suvun tarinaa keskellä Hanoin pommituksia 1972. Hän vertaa kansan koettelemuksia korkeisiin vuoriin. "Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman..."

Mustarastas on palannut talven vietostaan ja aloittanut konserttinsa. Se laulaa iltaisin lähimetsikössä. Voiko olla mitään kauniimpaa. Luonto herää elämään talven kuoleman jälkeen. Nautin. 

 

Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin, avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti paljon kirjan ystäviä paikalle. Viime vuonna oli tarkasteltu faktaa ja fiktiota (en päässyt silloin paikalle) ja tänä vuonna kirjallisuuden valta- ja vastavirtoja.

Tapahtuma oli saanut alkunsa, kun kirjailija Mooses Mentula oli alkanut miettiä seudulla 1900-luvun alussa kukoistanutta taideyhteisöä ja sitä, miten tänäkin päivänä Tuusulassa asuu tai on sieltä kotoisin lahjakkaita taiteen tekijöitä ja että historian vuoksi juuri Tuusulassa olisi syytä  kokoontua pohtimaaan myös tämän hetken taidetta vanhan kunnioittamisen lisäksi. Tuusula-Seura lähti mielellään mukaan, samoin kunta ja muita tahoja.  

Odotatte varmaan malttamattomina, milloin kerron vastauksen otsikkoni kysymykseen. Lähestyn sitä tässä koko ajan...

Olin aikeissa esittää dekkareista keskusteleville Niko Rantsille ja Pauliina Sudelle, mikä on heidän mielestään ero rikoksen sisältävän romaanin ja dekkarin välillä, miten genre valikoituu, mutta en ehtinyt. 
No seuraavaksi esiintyi Kirsti Manninen, joka oli valinnut alustukselleen nimen "Kirjallisuuden parisänky: taidetta vai viihdettä?" Sain vastaukseni.
Manninen kertoi, miten meistä itsekukin astuu kirjallisuuden kenttään eri laidoilta sänkyä ja usein jää sille puolen. Manninen on tohtoriksi väitellyt kirjallisuuden asiantuntija ja myös kirjailija Enni Mustonen, joka on kirjoittanut viihteellisiksi luokiteltuja kirjasarjoja suomalaisista naisista historian eri vaiheissa, eli hän jos kuka myllää sängyn molemmin puolin. Kirsti tutkii ja Enni hyppää hänen tutkimaansa maailmaan. 

Manninen kertoi tiukoista jaoista alkaen oman gradutyönsä aiheen vaihtamisesta suomalaisten naisten kirjoista Matti Kuusen esseisiin, koska alkuperäinen, Mannisen jo pitkälle työstämä aihe oli gradua ohjaavan professorin mukaan liian köykäinen. Nykyään rajat ovat vähemmän tiukat, mutta eivät suinkaan poissa.

Valloittava, ihana esiintyjä, kirjallisuuden kentällä
monipuolisesti toimiva Kirsti Manninen/Enni Mustonen

Missä se rajaviiva siis menee? Se ei ole viiva, se on kehä ihmisen ympärillä ja jokainen piirtää sen itse.

 

Niko Hallikainen ja Helmi Kekkonen pohtivat keskustelussaan, mitä kirjailijalta nykyään vaaditaan.  
Kirjailijan ansiot ovat romahtaneet digitalisoinnin myötä ja koska kirjoja julkaistaan liikaa. Apurahoja riittää harvoille.
Olisiko kustantamojen pidettävä enemmän huolta laadusta?

Big Brotherista tunnetuksi noussut julkkis, tv-persoona Niko Saarinen, josta on jo tietenkin kirjoitettu elämäkerta nuoresta iästään huolimatta, on julkaissut Instagramissa suuren uutisen. Otavassa käynnistetään kirjoittajakilpailu, jossa etsitään kirjoittajaa Nikon päässä pitkään eläneelle tarinalle. Tulossa on oikein kirjasarja, jonka tekijät ovat Nikon mielestä "sinä ja minä". "Nyt meiltä puuttuu vaan sinä joka herätät tän maailman henkiin omalla kynälläsi", toteaa sopimukseen tyytyväinen Niko. Vaan sinä. Näin ne isot kustantamot. 

Toinen keskustelijapari oli Tiina Raevaara ja Laura Gustafsson, jotka pohtivat suhtautumistamme eläimiin. On erikoista, että me saatamme kokea robotit enemmän itsemme kaltaisina kuin muut nisäkkäät, jotka eroavat meistä solutasolla vain vähän. 
Vielä vähemmän ymmärretään, että eläimet ovat yksilöitä, joilla on toisistaan poikkeava tunne-elämä kuten meillä ihmisilläkin. 
Toisaalta on myös pitkälle vietyä inhimillistämistä. Raevaara kertoi anekdootin, joka ei vain lakkaa naurattamasta. Livekamerassa sääksiä seurannut katsoja oli huomannut, että sääksikoiras oli sama tuttu, mutta naaras pesässä vaihtunut. Katsoja oli sähähtänyt:"Huora!"

Tilaisuuden avasi Jenni Linturi ja juonsi Silja Sillanpää.
Tuusula-seuran puheenjohtaja Paula Kyrö kertoi symposiumin syntymisestä ja mukana olevista tahoista. Hän myös esitteli heijastetuin kuvin monitaiteellisen kuvaamataidonopettaja Auli Wahlbergin töitä ja näytti koululainen Eelis Linturin tekemän videon, joka oli saanut innoituksensa Olli-Pekka Jauhiaisen romaanista Sukupuu. 

 

Loppupaneelissa Mooses Mentula haastatteli lukijoita päivän aikana esiin tulleista kysymyksistä. Keskustelijat vasemmalta oikealle: Sirkku Rytkönen, Naisten Pankin lukupiiri, Tove Ruuskanen, Otavan Opiston historiallisen kertomisen kirjoittajalinjan opiskelija, Jyväskylän yliopisto, Jasper Kaarna, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Sylvia Appelberg, Tuusulan Seniorien lukupiiri ja Mooses.
Kysymyksissä oli paljon kiinnostavia. Tässä muutamia pohdiskeltavaksi:
- Minne kirjallisuus sinut vie?
- Onko sinun vaikeaa lukea vakavista aiheista tänä aikana?
- Mitä ajattelet siitä, että kirja herättelee sinua?
- Onko kirjailija tärkeä sinulle lukijana vai vain itse teos?
- Mikä on muotia kirjallisuudessa tällä hetkellä? 

Mooses kertoi lopuksi pari seikkaa äskettäiseltä, jo toiselta, kirjamessumatkaltaan Saksasta.
Saksassa kirjalla on pohjahinta, jonka alle sitä ei myydä. Meillä kirjan elinikä on noin kolme kuukautta, minkä jälkeen sitä myydään usein muutamalla eurolla - kuka ostaa uusia kirjoja?
Saksassa äänikirja maksaa saman kuin printtikirja. Meillä voi kuunnella ilmaiseksi, kun vain keskeyttää jäsenyytensä äänikirjapalveluun ilmaisjakson jälkeen ja aloittaa taas uuden tilaajan eduin tai vaihtaa toiseen palveluun. 


Kiitos Tuusula, hieno tilaisuus näin Lukuviikon päätteeksi!