keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Muotia menneiltä ajoilta ja kysymys muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Olen selaillut vanhoja kirppikseltä ostettuja lehtiä. Tässä muutamia kuvia muodista. Jatkan ensi viikolla kirjoittamalla, mitä kirjoja suositeltiin joululahjaksi vuonna 1938. Kuvat ovat jo valmiina. 
Meillä on hiihtolomavieraita, piipahdin vain tänne lyhyesti, kun kaikki puuhailevat tällä haavaa omiaan. 

Alla oleva kuva on Suomen Kuvalehdestä nrot 51-52, jouluna 1938. Viehkeä suksilla, kaunis kävelyllä.




Kesäkuvat ovat Seura-lehdestä nro 23 vuodelta 1951. Asuja rannalle, viikonloppuretkelle ja puutarhaan.






Eivätkö olekin kauniita nämä mallit 30- ja 50-luvuilta!

Ihmisen muoto on muuttunut vuosikymmenten aikana. Näistä kuvistakin sen huomaa. Jostain syystä me naiset länsimaissa olemme nykyään vähemmän kurvikkaita kuin ennen. Tiimalasivartalo on lähes kadonnut ja vyötärön ympärys kasvanut kuudessakymmenessä vuodessa keskimäärin yli kaksikymmentä senttiä.
Ihmiset ovat kasvaneet muutoinkin joka suuntaan. Uudet sukupolvet ovat vanhoja sukupolvia kookkaampia. 
Jään pohtimaan, miksi, ja onko tämä kasvaminen hyväksi. 

Elinajanodote on kääntynyt laskuun monessa länsimaassa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Miksi?

Koneihminen...?

lauantai 16. helmikuuta 2019

Katriina Huttunen, Surun istukka




Katriina Huttunen on ansioitunut pohjoismaisten kielten suomentaja, joka on suomentanut mm. Kjell Westön teoksia, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ja paljon uutta tanskalaista kirjallisuutta, viimeksi Naja Marie Aidtin kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin. 

Nyt Huttunen on kirjoittanut merkittävän romaanin.

Huttusen esikoiskirja Surun istukka (2019) on omaelämäkerrallista proosaa ja samalla pamfletti parempien mielenterveyspalvelujen puolesta. Teksti on välillä raportinomaista faktaa ja välillä kuin proosarunoa.

Hauras mieli, haavanlehti.

Lapseni tappoi itsensä. Hän kuoli kaksikymmentäkuusivuotiaana. Hänen kuolinpäiväkseen määriteltiin 17.7.2016. Häneltä ei jäänyt viestiä. Jäi vai symboleja, ja niitä olen yrittänyt tulkita, vaikka arvaan totuuden ilman symbolejakin. Se on ruma.

Sureva äiti käy lapsensa haudalla päivittäin. Hän järjestelee lukuisia asioita, joita kuolemantapauksen jälkeen läheisille jää hoidettavaksi, asunnon tyhjentämistä, tilien lopettamista, laskuja ja peruutuksia. Hän ottaa selvää lapsensa masennuksen hoidosta ja toteaa, että 'käypä hoito' tappoi hänen lapsensa. 
Myyty lääkemäärä oli riittävä tappamaan lapseni. Ensimmäisellä yrityksellä. Hän halusi kuolla, ja apteekki teki sen hänelle helpoksi.

Sureva äiti räyhää ja murtuu asioidessaan. Hän karttaa ystäviään, joista jotkut katsovat, että hän suree väärin ja liian pitkään. Hän elää surulleen ja surussaan ja katsoo, että näin hänen kuuluukin elää, hänen, joka on syyllinen lapsensa kuolemaan. Apteekki teki sen helpoksi, mutta syy siihen, että lapsi ei halua elää on äiti, joka ei pysty ruokkimaan lastaan. Istukka pettää. Syyllisyys toistuu kuin runon kertosäe pitkin kirjaa. 

... Häpeäni tahra on ja pysyy. Vihani ja raivoni kohdistuvat muualle kuin häneen. En syytä häntä koskaan. En mistään. Hänellä oli oikeus tappaa itsensä, ja itsemurhan syyt ovat täällä. Minussa.

Kuoleman seuraukset panevat uusiksi ihmisyyden parametrit. Minulta on mennyt liian kauan, melkein kuusikymmentä vuotta, huomata miten ohuita ja pinnallisia ihmissuhteeni ovat olleet.
     En voi enää olla kenenkään armoilla. Minun on pakko hyväksyä, että muiden ihmisten huolet ovat minun huoliani yhtä vähän kuin minun suruni on heidän suruaan. 
     En nyt siedä kenenkään muun sietämätöntä itsekkyyttä kuin omaani. 

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home. Mustarastaat saattelevat kulkuani  kalmiston poikki. 

Huttusen tekstiä lukiessani minulle tulee mieleen adjektiivi jylhä. Sureva äiti on armoton itselleen, ankara ja selkeä. Hänen surunsa sisältää monia tunteita, kaipausta, vihaa ja rakkautta, kostoakin. Hän on kuin antiikin tragedioiden jylhä hahmo.  
Lastaan muistellessaan hän on äärimmäisen hellä. Tulee mieleeni myös rukous. Imre Kérteszillä on Kaddish syntymättömälle lapselle. Huttusen kirja on maallinen kaddish kuolleelle lapselle, surun istukka äidin ja lapsen välillä. Äiti, joka on ollut toisten tekstien tulkki, tuntee pakottavaa tarvetta kirjoittaa omaa tekstiään eikä halua lopettaa, koska silloin lapsi jäisi yksin.   

Vaikka tämä kirja käsittelee kuolemaa ja surua, se ei tuota minulle ahdistusta. Yksi syy on kirjan kauniit, runolliset kielikuvat.
Olen mikrobeja kuhiseva tuulenkaato. Marrastan ympäri vuoden. 
Toinen on se, että vanhemmiten olen alkanut ymmärtää syvästi, miten kuolema on osa elämää. Minusta on hyvä, että siitä kirjoitetaan ja puhutaan. Suomessa itsemurhan tekee kaksi kolme ihmistä joka päivä. Heidän jälkeensä jää suremaan ihmisiä, joiden elämä ei palaudu ennalleen pitkään aikaan, vaan Huttusta lainaten 'ontuu eteenpäin, pysähtelee ja sakkaa'. 

Kiitän vielä kirjan ulkoasua.
Kannen suunnittelu ja muu ulkoasu ovat Jussi Karjalaisen. Hän on kuvannut kanteen kaksi taideteosta, Laura Pehkosen työn Golden Drool, 2018 ja Jögge Sundqvistin työn Minietagär Fyrben 2017. 


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Lukurauhan päivänä




Suomen kirjasäätiö on nimennyt helmikuun toisen sunnuntain Lukurauhan päiväksi. Onkos siellä teillä ollut rauhaa muunkin kuin tämän minun sepustukseni lukemiseen?

Täällä lukurauhaa on ollut riittämiin. 
Aamulla meni pitkään Helsingin Sanomien ja Kouvolan Sanomien parissa. Luen ne oikeina paperilehtinä.
Sitten kävin lukemassa muutamia blogikirjoituksia ja aloin miettiä kirjoittaisinko E.L. Doctorowin romaanista Homer and Langley (2009) vai aiemmin lukemistani Antti Eskolan ja Katriina Huttusen uusista teoksista, jotka molemmat ansaitsevat postauksen. Molemmilla on myös hyvä nimi, Vanhanakin voi ajatella (Eskola) ja Surun istukka (Huttunen).  
Malin Persson Gioliton kirja Suurin kaikista (2016) on ollut kauan tässä työtasollani odottamassa kirjoittaisinko siitä jotain vai en. 

Harkitsin Suurin kaikista -romaanin luettuani hetken sohaista juuri silloin kuumana käyvään keskusteluun aiheesta maahanmuuttajamiehet ja nuorten tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö. Joidenkin mielestä muualta tänne pakolaisina tulevat miehet pitäisi vangita epäiltyinä lähestulkoon kaikki eikä tytöille tarvitse antaa minkäänlaisia käyttäytymisohjeita. Toiset taas näkivät että tytöt ovat myös hieman hakoteillä ja liikkeellä liian nuorina ilman vanhempien valvontaa. Jotkut tuohtuivat siitä, että raiskauksiin puututaan vasta, kun ulkomaalaisetkin niitä tekevät. 
Huomasin liioittelua, sarkasmiksi nimettyä pilkkaa ja tarkoitushakuista kärjistämistä tämän aiheen ympärillä. Parempi, että pysyin hiljaa. Saatan palata asiaan tyynempänä aikana, jos sellainen joskus koittaa. Nyt sanon vain someajalle yleensäkin tarpeellisen iskulauseen: Maltti on valttia.



Persson Gioliton teos on jännittävä oikeussalidraama. Se näyttää selkeästi sen, miten haavoittuvia nuoret ovat, jos he irtautuvat tai heidät irtautetaan perheestä liian aikaisin, kuten meillä Pohjoismaissa paljon tapahtuu, olkoon sitten kyse rikkaiden perheiden lapsista tai köyhistä syrjäytyneistä nuorista. 



Takaisin Doctorowiin. Tosielämään perustuva teos Homer ja Langley kertoo keskellä New Yorkia, Central Parkin vieressä perintötalossaan erakoituvista Collyerin veljeksistä. Samalla kun Doctorow kuvaa veljesten yhä oudommaksi käyvää omavaraisuuteen hakeutumista ja eristäytymistä, hän tulee myös kuvanneeksi 1900-luvun USA:n värikkäitä tapahtumia, jotka sivuavat heidän elämäänsä, välillä kivasti huumorilla höystettynä. 
Kun miehet lähtevät katsomaan sodanvastaista mielenosoitusta puistoon, he päätyvät kirpputoriasujensa vuoksi kaikkea sovinnaista välttelevien hippien ihailun kohteiksi ja saavat porukan asumaan taloonsa epämääräiseksi ajaksi. 
He seisoivat ruokasalin hämärässä valossa katsoen T-Fordiamme jonka renkaat olivat painuneet litteiksi, ja jota vuosien hämähäkin seitit verhosivat kuin sormileikin taidokas naruverkko, ja yksi tytöistä, LIssy - josta tuli minulle läheisin - Lissy sanoi:"Vau!", ja koska olin juonut liikaa heidän huonoa viiniään, mieleeni tuli sellainenkin mahdollisuus, että veljeni ja minä olimme tieten tai tietämättämme uuden ajan airuita. 

Huumorin pilkahdukset ovat tarpeen, koska tarina on niin synkkä. Lahjakkaat, varakkaat nuoret miehet jäävät elämän syrjään. Langley on vioittunut sodassa keuhkoistaan ja vähän mieleltäänkin. Vanhempien kuoltua hän jää sokeutuvan isoveljensä hoitajaksi ja toteuttaa samalla huimia keksintöjään, joita varten hän kantaa öisin romua kotiin. 
Hänellä on muiden piirteiden ohella hamstraajille tyypillinen tarve hankkia kaikki sanomalehdet joka päivä. Hän yrittää niistä loputtomasti listoja laatimalla kehittää lehden, joka olisi Collyer's eternally current dateless newspaper, Collyerin ikuisesti ajankohtainen päiväämätön uutislehti, lehtien lehti, ainoa mitä tarvittaisiin. Tämä on Homerin saama selitys. Oikean elämän Langley Collyer oli selittänyt taloon päässeille lehtimiehille, että lehtipaalit odottavat sitä aikaa, kun Homer-veli taas näkee. 
Taloon kertyy useita pianoja, tietokirjasarjoja, lakikirjoja, paahtimia ja ties mitä, koska Langley ei koskaan hanki vain yhtä, ja kun hän innostuu jostain uudesta kaikki vanha jää täyttämään asuntoa. Homer päättelee tämän olevan geneettistä, lääkäri-isällä oli ollut taipumus säilöä purkkeihin ihmisen osia ja säilyttää purkkiarmeijaa työhuoneensa hyllyissä. 
Kirjan alussa perheessä on vielä kolme palvelijaa, mutta kahta heistä ei enää tarvita vanhempien kuoltua ja viimeinen, kokki, saa tarpeekseen, kun Langley kokoaa haisevan autonrohjakkeen ruokasaliin ja ruokailu siirtyy keittiöön. Kotipalvelijoiden aika alkaa muutoinkin olla ohi. Miesten elämä karsiutuu. Ensin lähtevät palvelijat, sitten kaasu, sähkö, puhelin ja vesi. Lopulta heillä ei ole labyrinttimäisessä, Langleyn kehittelemiä rosvoansoja sisältävässä talossaan kuin toisensa ja tonneittain tavaraa. 

Kertojana on Homer, mikä on Doctorowilta hyvä ratkaisu. Sokean, kuuroutuvan Homerin kautta pääsemme syvälle aistien puuttumisen maailmaan. Homerin mielensisäinen elämä on valtavan rikas. Haalenevat muistot ja haaveet sekoittuvat toisiinsa samalla kun pään ulkopuolinen maailma kutistuu veljen käden kosketukseksi. Joskus suden hetkellä hän näkee hyvin selkeästi, että hänen ja hänen yhä sekopäisemmäksi käyvän veljensä loppu on lähellä.

Homerilla on sokeainkirjoituskone, itse asiassa useita Langleyn pakkomielteen ansiosta. Hän kirjoittaa elämästään muusalleen Jacqueline Rouxille, ranskalaiselle toimittajalle, jonka hän on tavannut kerran, ehkä toisenkin, vai oliko se vain uni. Ehkä hänen tarinansa säilyisi kirjoitettuna ja ehkä haaveiden Jacqueline lukisi ja toimittaisi sen, jolloin veljesten elämä ei jäisi 'pelkästään myyttiseksi vitsiksi'. 

On hetkiä jolloin en kestä tätä hellittämätöntä tietoisuutta. Se tuntee vain itsensä. Asioiden kuvat eivät ole asioita. Olen valveilla unteni jatkumossa. Tunnustelen kirjoituskoneitani, pöytää ja tuolia vakuuttuakseni aineellisesta maailmasta, jossa tavarat vievät tilaa, jossa ei ole aineettoman ajatuksen loputonta tyhjyyttä, sitä joka ei johda muualle kuin itseensä. 

Luin tämän kirjan englanniksi ja sen jälkeen osin suomeksi. Erittäin hyvä suomennos, suomentaja on Helene Bützow. 

En ole pitkään aikaan jäänyt minkään ihmiskohtaloiden vangiksi niin kuin tälle kirjalle innoituksensa antaneiden Collyerin veljesten kohtalon. Luin heistä jo aiemmin pakonomaisesta tavaran haalimisesta kertovassa tietokirjassa (klik) ja olen sen jälkeen katsellut netistä kuvia heistä ja heidän talonsa purkamisesta.

Kaikki olisi voinut mennä toisin. Joskus pienet ratkaisut elämässä ovat merkittäviä. Jos Homer ei olisi luottanut veljeensä niin paljon, jos Langley olisi mennyt töihin ja hankkinut veljelleen kotiin hoitajan, jos Homer olisi jatkanut pianistina, jos jompikumpi olisi avioitunut...
Googlaamalla löytyneessä kuvassa he ovat viehättäviä, älykkään ja miellyttävän näköisiä herrasmiehiä. Myöhemmin heidän pukeutumisensa rähjääntyi ja meni ohi eksentrisen ja boheemin. Jos he kukkaiskansalle näyttäytyivätkin uuden ajan airueina, niin eivätkö he pikemminkin olleet sotia edeltävän menneen maailman miehiä. 

Muistan talomme sellaisena kuin se oli lapsuudessani: suurenmoisen tyylikkäänä, samaan aikaan sekä rauhoittavana että juhlavana. Elämä virtasi huoneissa joita ei painanut pelko. 
...
Tirkistelimme hallista äidin ja isän häikäiseviä, kynttilöiden valaisemia illalliskutsuja. 
Veljeni ja minä saatoimme juosta ovesta ulos, portaita alas ja kadun yli puistoon, aivan kuin se olisi ollut meidän, aivan kuin auringossa kylpevä koti ja puisto olisi ollut yhtä ja samaa.
Ja kun menetin näköni, hän luki minulle. 

Englanninkielisen kirjan alkulehdellä on arvioita tästä Doctorowin 78-vuotiaana kirjoittamasta teoksesta. Doctorow kuoli vuonna 2015, Homer and Langley oli hänen yhdestoista ja viimeinen romaaninsa.
'A book more moving and haunting than anything he has done before.' - London Review of Books.  
'Haunting' on adjektiivi, jolle ei ole oikein tarkkaa yhden sanan suomennosta: mieleen kummittelemaan jäävä, askarruttava, koskettava ja unohtumaton. Juuri näin koen tämän kirjan. 

Olen innokas tutustumaan Doctorowin muihin kirjoihin. En ole kait lukenut häneltä mitään. Sana 'kait' tässä varmuuden vuoksi, koska eihän sitä muista, mitä on tullut joskus 60-luvulla teininä lukeneeksi. Doctorowilta on julkaistu kirjoja neljällä vuosikymmenellä. 

Lukurauhan päivä on jo kääntymässä iltaan. Luulen, että annan nyt ajatusteni levätä ja katson jotain tallentamaani televisiosta. 

Toivotan mukavia lukemisia edelleen teille lukevat ihmiset! 



Korjaus 11.2. 
Eipäs ollutkaan tämä Doctorowin viimeinen kirja. Laitoin juuri kirjastovaraukseen hänen viimeisensä Andrew's Brain (2014). Ja kirjojahan hänellä on näin ollen kuudelta vuosikymmeneltä, ensimmäinen 1960 (luvut eivät ole vahvin alueeni).


tiistai 5. helmikuuta 2019

Matin muistolle


Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
( Matti Nykäsen aforismi )

Olen etsinyt blogistani postausta Matti Nykäsen aforismeista kootuista kirjoista, mutta ei löydy kuin pieni maininta erään kirjoituksen lopussa. Kai olen sitten vain keskustellut niistä jossain. Muistan ainakin lainanneeni eräässä keskustelussa juopottelusta Matin lausetta siitä, miten hänen juomisensa kyllä huomataan, mutta ei hänen janoaan.  

Olen lukenut ne pikku kirjaset kaikki ja löytänyt paljon vakavia mietteitä. 
Yksi kirja minulla on hyllyssäni, Juha Veli Jokisen toimittama Elämä on laiffii vuodelta 2006.

Poimin muutamia kohtia tästä kirjasta. 

Kieltämättä en olisi jaksanut elää, jos olisin tiennyt, mitä elämänkaaressani tapahtuu.

Ehkäpä kärsimys täällä on helpotus taivaassa. 

Kaiken kävin läpi, mulla oli aikaa keskittyä rukoukseen. Vanhemmiten olen alkanut pyytää armoa mua loukanneille - ja itselleni ymmärrystä heitä kohtaan.  

Muille olen antanut anteeksi, mutta en itselleni. Olen ollut niin monessa mukana, ettei sitä tajua itsekään. 

Kaksi ensimmäistä on mäkimontussa ajateltua ja kaksi jälkimmäistä vankilassa. Aiemmista kirjoista muistan mm. sellaisen asian, että alkoholia juomalla mäkikotka peitti nälän tunteen. Mäkihyppääjienhän pitää olla kevyitä, että pystyvät liitämään. Lennä Nykäsen Matti, lennä...

En ole koskaan seurannut paljon urheilua. Olen ollut kiinnostunut Matti Nykäsestä erikoisena persoonana. En tiedä ketään julkisuuden henkilöä joka olisi joutunut niin paljon nöyrtymään ja joka olisi pyytänyt niin paljon anteeksi yksittäisiltä ihmisiltä, toimittajilta ja usein jopa koko Suomen kansalta. 

Katsoin eilen uusintana näytetyn Harkimoiden, Hjalliksen ja Joelin, ohjelman, jossa he haastattelivat Mattia ja hänen vanhaa äitiään. 
Matti kiitteli ohjelman lopussa sydämellisesti haastattelijoita siitä, että häntä ei tässä haastattelussa kiusattu. Keskustelu oli arvostavaa, kuten pitääkin - kuten olisi aina pitänyt. 
Se, että nyt Matin äkillisen poismenon jälkeenkin on kirjallisessa blogimaailmassa levitetty häntä halventavaa kirjoitusta, on aivan käsittämätöntä ja hirviömäistä. Tunneäly, tilannetaju, vainajan ja läheisten surun kunnioitus - miten tällaiset itsestäänselvät asiat voivat olla ihmisiltä kateissa! 

On hienoa, että maailman parhaan mäkihyppääjän muistoa kunnioitetaan eri tavoin mediassa ja muualla. Matin synnyinkaupungissa Jyväskylässä on ollut suruliputus ja hänen nimikkomäkeensä on viety kynttilöitä.

Itse suoritus on enemmän kuin mitali. Se on vain jonkinlainen korvaus. 

Ei se lapsuusajan kaveri uskaltanut koskaan ponnistaa täysillä. Eikä lähteä isoon mäkeen. Ehkä se teki kuitenkin kaikkein viisaimmin. 

Keikoilla porukkaa on kuin pipoo - mutta usein minulla on tunne että ei ole ketään ympärillä. 

Matin äidin, siskojen ja muiden läheisten suru on suuri. Otan osaa. 
En tiedä, millaista olisi menettää oma lapsi, voiko sen pahempaa olla, mutta tiedän, mitä on menettää kesken lapsuuden äiti ja heti hänen jälkeensä veli. Pohjattoman haikeaa. 

Luin juuri Antti Eskolan kirjan Vanhanakin voi ajatella. Vanha tutkija jättää siinä jäähyväiset lukijoilleen. Hän kirjoittaa loppuun saakka, koska kirjoittaminen on hänelle kuin Matille hyppääminen, 'itse suoritus'. 
Olen Eskolan kirjan jälkeen aloittanut Katriina Huttusen teosta Surun istukka, jossa Huttunen kertoo masentuneen tyttärensä itsemurhasta, omasta surustaan ja mielenterveyden hoidon huonosta tilasta Suomessa. 
Nämä ovat  molemmat tärkeitä kirjoja. Kuolema on osa elämää. Se on takaseinä, jonka olemassaolo saa arvostamaan elämää.




sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Lumen taju



Tämän kuvan olen näpännyt aamulla olohuoneemme ikkunasta puhelimellani. Tuo puiston läpi kulkeva tie vie kaupoille ja muihin asiointipaikkoihini, kirjastoon ja postiin. Tällaisena aamuna lähden mielellään liikkeelle. 


Tässä sama paikka illan lempeissä sävyissä. Minä kuljen nyt tätä reittiä useampaankin kertaan päivässä, kun mieheni on viikkoja jalkatoipilaana ja minä hoidan kaiken asioinnin patikoiden. 

Miehen toipilasaika on rauhoittanut meitä paikalleen retriittimäiseen olomuotoon. Ei tule houkutusta lähteä elokuviin tai muihin rientoihin. Poika juonsi juuri Kouvolan Sanomien järjestämää vaalikeskustelua kauppakeskuksessa. Katsoimme senkin tietokoneelta kahvimukit edessämme. Normaalioloissa olisimme ajelleet harva se päivä autolla keskustaan jonkin asian perässä. 
Tulee mieleen elämämme Kuhmossa, jossa kaikki oli kävely-, pyörä- tai potkukelkkamatkan päässä eikä virikkeitä ollut houkuttelemassa liikkeelle niin kovin paljon. Myös lumen määrä tuo Kainuun mieleen. 
Joidenkin tietojen mukaan meillä olisi Kouvolassa Suomen syvin lumipeite. Parhaillaan lunta tulee sakeasti lisää. Kai sitä on kohta metri.

Nyt kannattaa taltioida talvea kuviin. Moneen vuoteen eivät talvet ole olleet tällaisia lumitalvia ja kuka tietää tulevista. 

Ihailen auraustyön jälkiä. Joissain kohti tien reunat ovat kuin lumiveistoksesta. Sileää ja suoraa pehmeyden keskellä. Leikkikenttä on jäänyt lumen alle odottamaan kesän leikkijöitä.  Mikä suloisuus!





Puut ovat lumikuorrutuksessaan hurmaavia. Pysähdyn ostoskärryineni kuvaamaan vähän väliä. 
Näin hyviä kuvia saa puhelimen kameralla. Siis eihän nämä tietysti asiasta paremmin tietävien mielestä ole hyviä, teknisesti varsinkaan, mutta tärkeintä minusta kuvissa onkin tunnelma, joka syntyy oikeilla sävyillä, kuvakulmalla ja rajauksella. Olen erityisen ylpeä alla olevasta kuvasta, jossa on sama puistotie kuin alun kuvissa, mutta nyt kaupoilta meille päin. Sehän on epätarkka, mutta en näe sitä puutteena. 



En osaa päättää, kumpi on parempi rajaus, ylempi vai alempi. Saatte nauttia molemmista, s'il vous plâit!




Jos haluatte nauttia maailman ihanimmista talvikuvista, niin käykää blogissa Kuvakirjeitä Karsikonperältä

Tämän kirjoitukseni nimestä voisi päätellä, että kirjoitan Peter Høegin trilleristä. Lainasin otsikon siitä, koska Lumen taju kuulostaa minusta niin täydellisen kauniilta. 


perjantai 1. helmikuuta 2019

Johanna Laitila, Lilium regale


Lilium regale (2019) on Johanna Laitilan esikoisromaani. Se on esikoisromaaniksi harvinaisen hieno ja valmis teos. 

Jo prologi yllättää kauneudellaan. Siinä näyttäytyy kirjassa myöhemminkin kuoleman edellä esiintyvä myyttinen naarashirvi Algen. 
    Hirvi nousi hatarin jaloin seisomaan, se näytti repivän itsensä maasta syvine juurineen. Se katsoi naista ja lähti astelemaan syvemmälle metsään. Kumarassa kävellen nainen seurasi hirven korkeaa kruunupäätä, joka oli kuin pimeässä hohtava majakka, mustan metsän vatsasta nouseva orkidea, rukouksen terälehdet.
    He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja lski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärilään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä. 

Laitilan kieli on täynnä aistivoimaisia kuvia, samanlaisia mitä olen aiemmin kohdannut Asko Sahlbergin romaaneissa. 
Laitilan runollinen tyyli tuo mieleeni myös Timo K. Mukan, Maria Peuran ja Hanna Haurun

Laitila luo tiheitä tunnelmia, joissa hänen luomansa henkilöt toimivat väistämättömän kohtalonsa vieminä ikäänkuin antiikin näytelmissä. 

Alussa ja lopussa ollaan nykyajassa. Elsa on lähellä kuolemaa ja häntä hoitava tytär Elisa avaa oven tuntemattomalle vierailijalle. Lopussa palataan samaan tilanteeseen vierailijan näkökulmasta. Vasta siellä loppulauseessa selviää, minkä vertauskuvana kuningaslilja, Lilium regale, toimii. Surun, vanhan unohduksiin pakotetun rakkauden, jota ei ole saanut koskaan näyttää. 

Elsa elää Lapin sodan alla nuoren tytön elämää Tornionjokilaaksossa. Hänellä on rakas isä ja äiti, sisaruksia, mummo ja sodan karkeuttama sukulaismies. On myös eräs Samuli, komea poika, josta Elsaa kiusoitellaan. Elsa tuntee rakastavansa Samulia samalla tavalla kuin pikkusisaruksiaan ja miettii, eikö se ole liian laimeasti rakastettu. 

Ympäristö tuntee vain tietyn mallin naisen elämälle. 
Mutta onneksi vain non sullahi lantheet ko aivan vasittu lapsia kantamhaan ja synnyttämhään, niinko son äitillästikki. Vaikka poka kymmenen Samulin kans tekisittä.  
('poka' on vahvistussana meänkielessä)

Lapin sota ajaa Elsan kotiväen Ruotsin puolelle pakoon ja sieltä takaisin. Ruotsin perheessä, jonka pihapiiriin he majoittuvat, on Elsan ikäinen tytär Inga. Kieli on tytöillä reitti toisen sydämeen. Elsa saa nimen Elskling. 

Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.  

- Ska vi, Inga sanoi, osoitti kotitaloaan ja lähti kävelemään sitä koti.
- Menhään?
- Menhään, menhään, Inga toisti. 

Vielä toinenkin rakkaus on Elsellä odottamassa. Karun kotinpaluun jälkeen hän kohtaa elämänsä suuren rakkauden ja saa viettää hänen kanssaan joitain varastettuja hetkiä, ennen kuin hänen on paettava Ruotsiin uudelleen ja asetuttava sovinnaisen mallin mukaiseen elämään. 

Irina sekoittui Elseen kuin  maali maaliin, veri vereen ja veden vyöryt joen ja meren kyynärtaipeessa. Irinan kosketus tuntui vatsan alapuolella, siellä syvällä sisuskaluissa, mistä himo ja pelko nousivat, kipeästi toisiinsa kietoutuneina, yhteenkasvaneet puun juuret. Se vieri hänen veressään runona ja rummutti rinnassa satojen tähtien polttavina sakaroina. Jotain nyrjähti Elsen sisällä, kuu kieri kahdesti ympäri akselillaan ja jäi sitten eri asentoon.  

Pidän tässä kirjassa niin monesta asiasta:
- aistillinen, kaunis kieli
- kielistä nauttiminen ja niiden tarkastelu
- murteen käyttö sopivassa määrin
- jännittävä juoni
- hienostuneesti esitetty seksuaalisuus (tällaista onnistunutta seksuaalisuuden ja seksin kuvaamista olen viimeksi kohdannut André Acimanin romaanissa Call Me By Your Name)
- herkkä isän ja tytön suhteen kuvaus
- kirjalliset viittaukset mm. Edith Södergraniin
- kirjan lopussa oleva luku, jossa kirjailija kertoo kiinnostavasti lähteistään
- lopun kiitokset, joissa niissäkin on hiottua, kaunista kieltä

Erityiskiitoksen ansaitsee se, miten hyvin Laitila kuvaa rakastumisen pakahduttavuuden. Rakastetun vaatekappaleen tuoksu saa itkemään, ja tieto hänen lähellä olostaan sähköistää ilman. 

Elsan ajatus siitä, että heidän pitäisi Irinan kanssa saada rakastaa toisiaan julkisesti, ei vain haaveissa, on aivan ymmärrettävä. Sen aika ei ollut vielä. 
Hän haluaisi heidän asuvan yhdessä sievässä puutalossa joen varrella, sukulaisten kuvat piirongin päällä.
He lukisivat iltaisin selät vastakkain, kuten äiti ja isä olivat tehneet, rakastaisivat lakanat ruttuun, istuisivat koivun alla pihakeinussa, lantio lantiota vasten, ja naapuri huikkaisi pensasaiden yli hymyillen, että mitäs vaimot, eikö vain ole komea päivä. He heräisivät aamuisin vierekkäin, solmussa, Irinan unen tuoksu hänen iholleen kiedottuna. Ja he puhuisivat meistä. Noin vain yksinkertaisesti, sole poka mikhään, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, me.  

Nyt kun olen kiitellyt, niin huomautan parista minua häiritsevästä asiasta kirjassa. 
Ensimmäinen koskee rakennetta. Alussa tehdään Elsaa saattohoitava tytär Elisa lukijalle erittäin eläväksi omine murheineen, mutta myöhemmin hänellä ei ole enää mitään roolia. Merkittävin asia Elisassa kirjan teeman kannalta on se, että hän on salannut äidiltään oman tyttärensä lesbosuhteen, koska 'ei vanhusten tarvinnut ymmärtää kaikkea nuorten maailmasta'. Tytär on pahoillaan, ettei mummo ollut saanut koskaan tutustua häneen 'sellaisena kuin hän oli'. Niinpä niin! Lapset luulevat usein tietävänsä kaiken vanhemmistaan. Ymmärtäminen saattaa hypätä yhden sukupolven yli. 
Toinen asia, mikä minua häiritsee, on sen kysymyksen jättäminen kokonaan tarkastelun ulkopuolelle, miten 'laimeasti rakastaminen' onnistui. Samuli jäi ohueksi hahmoksi. Irinan mies samoin. Olivatko he tyytyväisiä siihen, mitä saivat? No, ehkä niin Elsa kuin Irinakin onnistuivat pitämään kuningasliljansa kätkettynä ja elämään miestensä kanssa onnellista tai onnelliselta näyttävää elämää.  


Lisäys 3.2.
Kävin lukemassa, onko muualla kirjoitettu tästä tuoreesta romaanista. Löysin viisi blogikirjoitusta.
Riitta (Kirja vieköön)
Katja (Lumiomena)
Tiina (Kirjaluotsi)
Tuija (Tuijata)
Leena (Leena Lumi)

Lainaan Tuijalta oivaltavan kohdan.
"Elsen perhettä hallitsee ensin  lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle."

Tosiaan äiti haipuu, mutta mummo taipuu ja kestää: "Son parempi pittää tämä meän välilä. Emmehän met onneksi nuin vain rikki mene, koitama kestää."
Tämä on itsekin kokemani sota-ajan sukupolven selviytymiskeino, muissakin tilanteissa kuin sodasta palanneiden miesten muuttuneen käyttäytymisen ymmärtämisessä. 

torstai 24. tammikuuta 2019

Kun tavarapaljous ahdistaa ja tappaa



'Roina, pakkomielteinen tavaran hamstraaminen ja esineiden merkitys' on tämän suomentamattoman kirjan nimi suomeksi. Meillä ei suomen kielessä ole oikein hyvää sanaa hoordaamiselle. Hamstraaminen ei kuulosta sairaalta toiminnalta kuten hoarding. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös meillä olisi ihmisiä jotka kärsivät tästä oireyhtymästä. Kaikkialla on. Varhaisimmat muistiin merkityt hamstraamisen OCD-tapaukset ovat 1300-luvulta. OCD tulee sanoista obsessive-compulsive disorder eli pakko-oireinen häiriö. Myös impulsiivisuus liittyy hamstraamishäiriöön.
Eri kielissä on omia nimiään pakko-oireisesta tavaran haalimisesta ja säilyttämisestä kärsiville. Usein ne on fiktiivisistä hahmoista johdettuja. Suomalainen termi hamstraaja on söpö ilmaisu, nätti pikku hamsteri rohmuaa, ja oravallakin on kätkönsä. 

Ongelma on ehdottomasti kipein länsimaissa, joissa ihmisillä on varaa ja heitä koukutetaan ostamaan yhä uutta. USA:ssa isoimpiin omakotitaloihin jopa rakennetaan valmiiksi valtavat varastot.

Hamstraaminen ja nykyinen pyrkimys tyhjään tilaan, minimalismi ja konmarittaminen, kertovat samasta asiasta, ongelmallisesta suhtautumisesta tavaroihin. 
Päivä- ja aikauslehdissä on usein artikkeleita siitä, miten vähennät tavaramäärääsi. Kun ostat yhden uuden tavaran, vie yksi vanha pois; ennen kuin ostat, kysy itseltäsi, onko sinulla jo samanlainen tuote kotona, missä aiot säilyttää ostoksesi ja kuinka usein sitä käyttäisit. Himoshoppaajat ostavat ostamisen tuomasta onnen tunteesta ja saattavat palauttaa ostoksensa seuraavana päivänä, pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä ei koskaan palauta. Hänen on vaikea luopua mistään, minkä on tuonut tai mikä on päässyt hänen kotinsa sisään. 
Hamstraajat eivät vain osta, vaan keräävät myös roskakatoksista, kaatopaikoilta ja tienvieriltä ja joskus varastavat.  

Stuff, Compulsive Hoarding and the Meaning of Things on kahden asiantuntijan kirjoittama kattava teos. Randy O. Frost on psykologian ja Gail Steketee sosiologian professori. He ovat yhdessä tutkineet jo parikymmentä vuotta sairaalloista hamstraaamista ja kirjoittaneet sen hoitoon suunnattuja kirjoja, pitäneet seminaareja ja luentoja ympäri maailmaa ja levittäneet tietoa mediossa.   

Sain tästä kirjasta hyvin paljon, ymmärsin paremmin joitain ihmisiä ja itseänikin.
Kirjassa on tietoa ja esimerkkitapauksia.

Tavaran rakastaminen ja keräily on tietenkin myös aivan normaalia ja elämän rikkautta, sitten on paljon harmaata aluetta ja lopulta sairaus, joka invalidisoi, eristää maailmasta ja jopa tappaa. 

Kärsit pakko-oireisesta hamstraamishäiriöstä, jos
- tunnet, ettet millään voi luopua vanhoista sanoma- ja aikakauslehdistä, kun niissä saattaa olla jotain hyödyllistä ja ne ovat osa omaa historiaasi, ostat yhä uusia lehtiä ja kasaat niitä lukematta talteen pinoiksi ympäri kotiasi.
- alat ostaa kolme kappaletta samaa kuvalehteä, kaksi suojana sille, jonka sujautat koskemattomana arkistoosi, tilattu lehti on sinulle liian kulunut ja monen käpälöimä.
- huonetilasi alkaa pienetä ja lopuksi asut tavaran saartamana ilman keittiötä ja kylpyhuonetta.
- lapsesi ei voi tuoda kotiin kavereita, koska häpeää kotiaan ja sinua. 
- luovut mieluummin aviopuolisostasi kuin keräämistäsi romuista.
- kodissasi on kaksisataa kissaa ja torakat vilistävät ruuantähteiden ja kissanulosteiden joukossa.
- keräät ison tuttavapiirin, kaiken varalta, mutta kukaan ei ole sinulle tärkeä.
- hankit yhä uusia varastotiloja tavaroillesi tai muutat toiseen asuntoon, koska entinen on tavaroiden valtaama.
- vietyäsi toisten pyynnöstä tavaroita roskiin, haet niitä salaa takaisin.
- digilaitteidesi tila on täpötäynnä, koska et pysty poistamaan mitään. 
- säilytät kaiken saamasi, joka lipun ja lapun ja postisi avaamatta, neitseellisenä.
- omat kynnenpalasesi alkavat tuntua liian arvokkailta heitettäväksi pois.
- kotisi alkaa muistuttaa luolaa. 

Niukkuuden kokeminen ei synnytä hamstraajaa, kuten usein luullaan, mutta trauman kokeminen saattaa niin tehdä. Usein tosin äärimmäinen niukkuus synnyttää traumoja.
On näyttöä, että oireyhtymä kulkee geeneissä.

Hamstraajapersoonaan kuuluu usein myös perfektionismia, pikkutarkkaa järjestelemistä ja syömähäiriöitä. Hamstraajalla on oma järjestyksensä, joka ei aukea ulkopuoliselle. 

Kun tavarapaljoudestaan kärsivän henkilön kotiin on tehty raju siivousoperaatio, henkilö on usein kuollut pian sen jälkeen. Jos hän on kestänyt tilanteen, koti on ollut tuota pikaa samanlainen tai pahempi kuin ennen interventiota.
Kehitystä on saatu aikaan vain niin, että hamstraaja itse on mukana ja tahti on todella hidas.
Interventioita on pakko tehdä, koska vaikeimmissa tilanteissa hamstraajat ympäröivät itsensä tavaralla niin, että he ovat koko ajan vaarassa jäädä kaatuvien tavarapinojen alle tai joutua saarroksiin, niin etteivät pääse enää asunnosta ulos. Naapurit saattavat pyytää viranomaisia apuun myös, koska romu ja lika leviää asunnosta ympäristöön.  
Joskus romuihinsa hautautunutta on kaivettu esiin viikkokausia. 

Miksi ihminen toimii näin? 
Tavara tuo turvaa. Useampi hamstraaja on kuvannut tavaran täyttämää kotiaan kotiloksi tai pommisuojaksi pahaa maailmaa vastaan. Tavaransa keskellä hänen ei tarvitse tuntea pelkoa ja muita ikäviä tunteita.
Joku hamstraaja kokee, että hänen pitää pelastaa esineitä katoamiselta.
Joku toinen näkee kaikessa irtoromussakin hyötyä ja mahdollisuuksia. 
Joku kerää ihanneminäänsä varten, esim. keittokirjoja, vaikka hella on ajat sitten jäänyt romujen alle. 
Hamstraajalla saattaa olla tavallista voimakkaampi estetiikan taju. Hänestä kaikki on kaunista ja merkityksellistä, vaatemytty, astiat tiskialtaassa ja kasa pizzalaatikoita."It's like a language, the things speak out", sanoo kirjassa Alvin, jonka elämää kirjoittajat seuraavat. He toteavatkin tästä ainoasta hamstraamisen plussapuolesta: Maybe hoarding is creativity run amok (Ehkä hamstraaminen on luovuuden amok-juoksua). Tällaisilla maanisesti esineisiin suhtautuvilla hamstraajilla on joskus myös ADHD-diagnoosi. 

Hamstraaja on usein eristäytyvä persoona, varsinkin jos hän on kärsinyt oireyhtymästä lapsesta asti, mutta on myös hyvin sosiaalisia ja menestyneitä ihmisiä, joilla häiriö on kapea-alainen. He toimivat yhteiskunnassa ja osallistuvat monella tavalla, eivät vain vie ihmisiä kotiinsa. Kukaan ei osaisi arvata heidän salaisuuttaan. 
Joidenkin hamstraajien puhe muistuttaa rönsyilevyydessään heidän kotinsa tilaa, ajattelussa ja puheessa on runsautta, mutta ei järjestystä.

Jollekulle hamstraamistaipumus on alkanut tiettyihin aivojen osiin kohdistuneen aivovamman jälkeen. Joillakin hamstraaminen alkaa vasta vanhana ja liittyy dementiaan. 
Ehkä aivotutkimus löytää joskus tien tämän paljon kärsimystä aiheuttavan häiriön korjaamiseen. 

Tunnettuja tavara-addikteja ovat olleet mm. William Hearst ja Andy Warhol. Hearst keräili varastoja (huonekaluja, tapetteja ym) ympäri maata. Samoin teki Warhol, joka myös varastoi yli 600 aikakapseleiksi kutsumaansa pahvilaatikkoa. Hän piti laatikkoa työpöytänsä vieressä ja aika ajoin pyyhkäisi kaiken pöydälle kertyneen sinne ja päiväsi laatikon. Taidemuseoissa esillä olevissa Warholin aikakapseleissa saattaa olla kuitteja, iso tukku rahaa, omenankuoria, mitä pöydällä sattui pyyhkäisyhetkellä olemaan. Näillä herroilla oli varaa varastoihin, Warhol tosin myös asui ahtaasti, viisikerroksisen talonsa kahdessa huoneessa, muut huoneet olivat tavaran täyttämiä. 
Hamstraaja täyttää kotinsa sen koosta riippumatta. 

Jostain syystä minun tekee nyt kovasti mieli ryhtyä siivoamaan kaappeja...


P.S. Kirjoitin syksyllä romaanista, jossa perheenäiti sairastaa pakko-oireista hamstraamista (klik).

Muotia menneiltä ajoilta ja kysymys muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Olen selaillut vanhoja kirppikseltä ostettuja lehtiä. Tässä muutamia kuvia muodista. Jatkan ensi viikolla kirjoittamalla, mitä kirjoja suosi...