Elokuva, joka pisti miettimään

Koivusaaren virkistysalue, Myllykoski
Täällä kävelyllä mietin näkemääni.

 

Kävin katsomassa kahden israelilaisen toimittajan ja elokuvantekijän, Yuval Abrahamin ja Rachel Szorin, ohjaaman dokumentin Naza.
Elokuvan on tuottanut brittilehti The Guardian ja sen valmistamisessa on ollut mukana lehden tutkivia journalisteja. Myös Zone of Interest -elokuvallaan palkituksi tulleet ohjaaja Jonathan Glazer ja tuottaja James Wilson ovat mukana elokuvan vastaavina tuottajina.

Elokuvan ensi-ilta oli Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Se sai yleisöltä juhlien historian pisimmät, 25 minuutin, aplodit. 
Ansaitusti, mielestäni. 

Suomessa Naza sai ensi-iltansa lokakuun alussa Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvajuhlilla, ja sitä on sen jälkeen näytetty joillakin paikkakunnilla. 

Meillä on Kuusankoskella elokuvateatteri, jonka ohjelmistossa on ollut ennenkin todellisia helmiä, nyt tämä. Kiitos valppaudesta ja yleisön kuuntelemisesta, Elise Brandt!

Elokuvassa kaksi miestä istuu korkealla Tel Avivin katoilla. Toinen on toimittaja ja toinen joku 24 haastatellusta sotilas- ja tiedustelupalvelun henkilöstä. Toimittaja on valossa, sotilaat hämärässä. Kädet hahmottelevat tussikynällä paperille kuvia kertomusten tueksi, kaavioita ja terroristijahdissa tuhottavia tai jo tuhottuja kerrostaloja.
Sotilastermi naza tarkoittaa sivullisten uhrien määrää, se on akronyymi sanoista "nezek agavu" (נזק אגבי), oheisvahinko. Kun raportissa lukee esim. "15 naza" se tarkoittaa, että terroristi tai sellaiseksi luultu on tapettu kotonaan, jossa oli hänen lisäkseen koolla iso perhe ja sukulaisia tai että itse kohdetta ei edes ollut paikalla ja vain naisia ja lapsia tapettiin, oheisvahinkoina. Yhden iskun naza-luku voi olla jopa satoja siviilejä, koska heillä ei ole väliä.

Etätappaminen on mahdollista tekoälypohjaisilla järjestelmillä. Saamme kuulla yksityiskohtaista tietoa suunnitelmallisesta tuhoamisesta. Eräs sotilaista sanoi, että heillä on  kartalla koko kaupunki ja kaikki sen asukkaat. He seuraavat ihmisiä kodeissaan ennen ja jälkeen iskun. Kun toimittaja kysyi, miten te voitte katsella lapsia itkemässä, niin sotilas vastasi, että ei se olisikaan mahdollista ellei uskoisi systeemiin.
Joku sanoi, että hän on vain insinööri ja saanut paikan, jota moni oli tavoitellut.
Joku sanoi nauttineena työstään, joka vei aivan euforiseen mielentilaan. 
Toimittaja tarkentaa. Siis enjoy? (Koko elokuva on hepreaksi, tekstitys englanniksi. Olisi hyvä, jos saataisiin myös suomalainen teksti.)

Nälkään tappaminen on sotarikos (mikä termi, koko sotahan on rikos), sitäkin on tapahtunut paljon Gazassa. Kun sitten joku ruoka-avustus on päästetty perille, niin siitä on saatettu tehdä ansa. 
Tätäkin sotilas piirtää elokuvassa selittäen, miten naps vain ihmisiä tippuu ammuttuina kuoppaan, joka on tarkoituksella juuri ennen jakelupaikkaa. 
Kuka korjaa ruumiit? - Nälkiintyneet koirat syövät.   

Tel Avivin ja Gazan kaupungin välillä on vain noin 70 kilometriä, ihmiset ovat paljolti samannäköisiä ja molemmissa kuulee samoja kieliä, arabiaa, hepreaa ja englantia. 
Miten viholliskuva rakennetaan? Miten voidaan suunnitella murhata kokonainen kansa? Miten koko muu maailma ei asetu sitä vastaan?

Elokuvassa on 80 minuuttia rauhallista keskustelua hämärässä ja aivan lopussa tilanne päivänvalossa. Pommi on murskannut talon, kaikkialla on romua, huutoa ja hälinää. Epätoivoinen, vaikeroiva isä etsii rakkaitaan. Kivien alta näkyvät neljän lapsen jalat, liikkumattomina. Seuraa täysi hiljaisuus, vain lopputekstejä ruudulla.

Myös me yleisössä istuimme hiljaa. Huomasin istuneeni samassa asennossa hievahtamatta koko elokuvan ajan. Lähtiessä eräs nuori mies piti ovea auki minulle ja Maritalle, elokuvakaverilleni. Hän sanoi siinä ovella: "Tämä pistää miettimään." 

Israelissa Naza on aiheuttanut kohun. Pääministeri on vaatinut anonyymien sotilashenkilöiden paljastamista ja kulttuuriministeri on sanonut pyrkivänsä kumoamaan tekijöiden kansalaisuuden ja kutsunut heitä halveksittaviksi maanpettureiksi, jotka vahingoittavat kotimaataan saadakseen suosiota juutalaisvastaisissa piireissä ympäri maailmaa. Myös Israelin armeija on julkaissut lausunnon, jossa se kiisti elokuvan väitteet.

Rikosten kiistäminen on vaikeaa, kun tappoja suunnitelleet upseerit ja niitä toteuttaneet sotilaat itse puhuvat niistä. 
Googlailin, mitä näistä henkilöistä tiedetään, ovatko he edelleen palveluksessa vai siviilitöissä, mutta en löytänyt mitään. Tuntui, että osa oli haastatteluhetkellä jättänyt työnsä ja osa jatkoi sitä. Anonyymius on heidän suojansa.

Ohjaajat ovat vakuuttaneet tehneensä elokuvan faktoja tarkistaen ja tarkkoja journalistisia sääntöjä noudattaen.  

Samat ohjaajat Abraham ja Szor ovat myös ohjanneet yhdessä palestiinalaisten Basel Adran ja Hamdan Ballalin kanssa elokuvan No other Land, joka kuvaa palestiinalaisten ahdasta ja vaarallista elämää Israelin miehityksen alla Länsirannalla. Molemmat palestiinalaisohjaajat ovat itsekin joutuneet elokuvan julkaisemisen ja palkituksi tulemisen jälkeen siirtokuntalaisten väkivallan uhreiksi. 
Tämä elokuva löytyy Yle Areenasta nimellä Ainoa kotimaa.    

Koivusaaren virkistysalue, Myllykoski

Naza-elokuvan trailerissa on otsikko Naza - A window into systems of mass killing. Sitä se on. Tietoisuuden lisäämistä. Ikkuna massamurhan koneistoon.

Eräästä massamurhasta taannoin sanottiin, että "kun vain olisimme tienneet" ja että pidetään muisto elävänä, sillä "ei koskaan enää". 
Nykyään me tiedämme paljon, mutta mahdamme vähän.

Talviaika, jaksaa, jaksaa... juttua vuodenajoista, ja pilapiirtäjien huumoria

Vielä väriä Myllykoskella. Taustalla häämöttää käytöstä poistetun
tehtaan piippu.  Lähistöllä on tusinan verran jättimäisiä nostokurkia;
molemmin puolin jokea rakennetaan datakeskuksia. Nykyaikaa. 

Taas siirsimme kelloja taaksepäin, talviaikaan. Illat pimenevät. Pilvisinä päivinä tarvitsemme kohta keinovaloa lähes koko päivän. 
Eläkeläinen pystyy valitsemaan ulkoiluunsa lyhyen valoisan ajan, mutta koululaiset ja työssä käyvät eivät voi sitä tehdä.
 
Kyllä meillä vaan on koetteleva ilmasto, sanotte mitä sanotte, te reippaat!

Pukeutumiskysymyshän se vain on, niinkö? Ei ole, se on terveyskysymys.
Ja vaikka olisikin vain pukeutumiskysymys, niin kyllähän aikuiset ihmiset pukeutua osaavat!
Talvipukeutuminen tulee kalliiksi, kun on oltava vaatteita joka sään varalle lauhoista päivistä koviin pakkasiin.  Lenkille on oltava sekä tuulipuku että toppavaatteet ja sekä kesälenkkarit että lämminvuoriset vaelluskengät ja vielä nastakengät. Nykyään on kaikenlaisia kevyitä teknisiä vaatteita, mutta kerrospukeutuminen tekee silti tönkön olon.
Voidapa liikkua kesämekossa... 

Ville Rannan näkemys urheista suomalaisista

Kun mieli apeutuu valon puutteessa, niin kahvia ja suklaata kuluu, ellei ihan vahvempia piristeitä ja masennuslääkkeitä. Lihakset, nivelet, keuhkot, sydän, iho - ihan kaikki on koetuksella kylmässä. 
Ja sitten vielä moititaan meitä pohjoisen ihmisiä siitä, että olemme jöröjä, emmekä kokoonnu ulos sosialiseeraamaan. Emme me voi talvella istua missään ulkona (paitsi nuoret kyllä istuksivat), puiston penkit ovat lyhyttä kesää varten. Me vain siirrymme nopeasti sisätilasta toiseen kylmää varoen - ihan kuten jossain Arabiemiraateissa siirrytään helteellä ilmastoidusta paikasta toiseen varoen hengittämästä liian kuumaa ulkoilmaa.  

No niin, myönnetään, on talvessa jotain hyvääkin. Se antaa vastakohdan ja taustan kesälle sekä ylpeyden tunteita talven yli selvinneelle. Ah, minä sisukas ja resilientti, nyt ulos talvipesästä vapauteen, olen niin sen ansainnut.
Jos ei olisi ikinä sairas, niin nauttisiko terveydestä yhtä paljon kuin sairauden peikosta selvinneenä, eipä kyllä.

Kari yhdisti kuvaansa loppusäkeen tunnetusta laulusta Leivo 

Kevät on upeaa odotuksen aikaa, saa kaiken aikaa seurata luonnon heräämistä.  Myös syksy on ihana, jos se on lämmin, koska se muistuttaa vielä kesästä ja on värejä, joita ihailla.
Nyt on ollut kivaa syksyä, lämmintä ja kosteaa, hyvää ilmaa hengittää ja valoakin paljon.

Joskus kesää odottanut ei tiedä miten olla, kun se oikea kesä vihdoin koittaa. Pakko mennä ulos, ettei menetä yhtään aurinkoista hetkeä; pakko valvoa, kun on valoa ja iltakin on niin harvoin lämmin.
Sama hätäily saattaa vallata kylmästä kesästä tai muista vuodenajoista ulkomaille lämpimään maahan lomalle matkanneen. Luen parhaillaan uudelleen seuraavaa blogijuttuani varten Milla Härmän romaania Loma (yksi HS:n valitsemista vuoden parhaista esikoisteoksista). Tässä kirjassa äiti hätäilee lapsiperheen lomamatkalla säästä ja kaikkien viihtymisestä niin, että lukijakin kokee sen ahdistuksen. 

No, myönnän, joku yksittäinen pimeä sade- ja pakkaspäiväkin on kiva, kun saa vain käpertyä kotoilemaan, mutta kun niitä on peräkkäin, eikä muuta enää olekaan, niin kotoilu muuttuu nuhjailuksi.
Joulu valon juhlana on hyvä nuhjaantumisen katkaisija. En ihmettele, että meillä joulun mainostus on aikaisempaa ja kiihkeämpää kuin maissa, joissa ei ole kaamosaikaa.


Talven jaksamiseen auttavat ainakin hyvät kirjat. Kirjathan auttavat kaikkeen.
Elokuvat, musiikki ja ryhmässä sekä yksin liikkuminen tulevat sitten lukemisen perässä.

Luen yleensä niin paljon vakavia kirjoja, että päätin vaihteeksi lukea ja katsella jotain hauskaa, poliittisia pilapiirroksia. 

Ville Ranta, Historian oikealla puolella, 2026
Kari, Vanhenemisen taito, toim. Maarit Huovinen, 1993

Kari Suomalaisen piirroksissa on sekä ajankohtaan liittyviä, nekin hyvin avautuvia, että myös universaaleja aina ajankohtaisia aiheita. Kirja on tarinakirja, jossa kuvat ovat tarinoiden ohessa kuvituksena. Otsikon mukaisesti suurin osa teksteistä ja kuvista koskee ikää.

Eräällä sivulla pilapiirtäjän omakuva, pieni mustahattuinen ukko, pohtii sohvalla maatessaan seuraavaa: 
"Kun lukee nuorempien näkemyksiä ajoista, jotka itse on elänyt, tulee mieleen, että on yhtä vaikea nähdä menneisyyteen kuin tulevaisuuteen." 

Ville Rannan kirja koostuu vuosina 2023 - 2026 Iltalehteen ja Helsingin Sanomiin piirretyistä pilakuvista. Kuvat on varustettu uutisesta, johon ko. kuva liittyy.  
Takakannen teksti kertoo sisällöstä seuraavasti:
"Vieläkö muistatte, kun Ville Ranta yritti pilata Suomen Nato-prosessin pilkkaamalla Turkin sulttaania? Entäpä, kun meillä oli vasemmistohallitus, ja Ranta pilkkasi sitä jatkuvasti? Ettepä tietenkään muista! Ja kohta jo unohtuvat Purran sakset, Trumpin sekoilut, Putinin nuoleskelijat, woke ja kaikki. Tämä kirja on olemassa siksi, että ette unohtaisi - vaikka haluaisittekin." 

Rannan kirjassa minua jaksaa naurattaa aina vain esim. vuoden 2023 kuva, jossa perussuomalaiset ministerit Leena Meri, Lulu Ranne, Riikka Purra ja Wille Rydman retkeilevät pontevina kauppakeskuksessa Itä-Helsingissä ja paikallinen väki lymyää nurkassa kuiskaillen "todella pelottava tuo uusi jengi..." Niin, se äskettäinen Puhos-bussireissu, heh heh. 
Ja entäs ne kaksi kuvaa koulujen kännykkäkiellosta! Toisessa lapset seisovat ymmällään isossa asfalttipihassa kuin toiselle planeetalle pudotettuina ja kyselevät "mikä tuo on, kuka sä oot, en mä tiiä". Toisessa THL:n edustaja vetää perässään kännykästä lasta joka taistelee eikä irrota, taustalla mummot ja papat laitteillaan katsetta nostamatta: "Vihdoinkin joku tekee jotain." 

Muuttuvaa maisemaa syksyisen kävelylenkkini varrelta, kuva: Ume

Maisema muuttuu paljon. Kuinka paljon, sen näemme myöhemmin. Kuva: Ume

Kirjamessuilla: Ester, teurastaja - ja muuta

 

Vierailin perjantaina Helsingissä kirjamessuilla ja kävin seuraamassa ohjelmaa seitsemällä ständillä, kielestä ja kielistä, kääntämisestä, nationalismista ennen ja nyt, maailman muuttumisesta ja - parasta kaikista: keskustelua Ester teurastaja -romaanin ihmeellisestä maailmanvalloituksesta!

Miten Ester teurastaa ja muita kirjallisuusviennin menestysreseptejä. 

Messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield haastatteli kirjailija Mariia Niskavaaraa, hänen kirjansa englanniksi kääntänyttä Kate Sotejeff-Wilsonia ja kirjallisuusagentuuri Bonnier Rightsin agentti Toomas Aasmäetä. 
Haastattelu oli kaksikielinen. Aasmäe puhui englantia ja muut suomea, kääntäjä laajaa sanavarastoa käyttäen ja kivalla aksentilla, jossa k:t, p:t ja t:t olivat englannin kielelle tyypillisiä. 
Ester, teurastaja voitti viime vuonna Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin palkinnon ja oli Runeberg-ehdokkaana. 
Toomas Aasmäe kiinnostui kirjasta ja ryhtyi myymään sitä ulkomaille. Ensimmäinen sopimus tehtiin Viroon. Kate Sotejeff-Wilson, monipuolisesti opiskellut ja monipuolisesti käännöstöitä englannin kieleen tekevä tohtori, luki kirjan ensin vain lukijana ja näki sen potentiaalin. Kirja myytiinkin toisena maana USA:han, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut! Ja siitä vauhti vain kiihtyi. Aasmäe myi kirjan kymmenessä viikossa 25 maahan! Sopimuksia tehtailtiin kaiken aikaa. Niskavaara totesikin, että oli helpottunut, kun pääsi työmatkalle eikä voinut lentokoneessa olla vastaamassa puhelimeen.
Myyntivauhti oli poikkeuksellinen. Tällä hetkellä käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan.

Mariia Niskavaara kirjoittaa parhaillaan toista romaaniaan, Marttaa.
Sen oikeudet on myyty - kahden näytesivun perusteella! - Englantiin, USA.han, Hollantiin, Viroon ja Italiaan.
 
Mistä tämä innostus ja luottamus toisen tasokkaan romaanin syntymiseen?
Kate Sotejeff-Wilson perustelee: sama "amazing voice" kuin Esterissä. Hänen mielestään Niskavaara kirjoittaa aivan uudella tavalla. Hän sanoi myös, että Kosmos on kiinnostava kustantamo. Itse en ole lukiessa kiinnittänyt paljon huomiota kustantamoihin, mutta nyt kävin Kosmoksen sivuilla ja huomasin siellä kiinnostavia käännöskirjoja. 

Entä syntyykö tästä luottamuksesta ja odotuksesta paineita kirjailijalle?
Niskavaara vastasi, että kyllä vain, mutta hän poistaa paineen sillä, ettei ajattele kirjoittavansa kirjaa vaan kirjoittaa hahmoa ja hänen maailmaansa iloisella seikkailumielellä, kuten kirjoitti Esterinkin ja hänen miljöönsä. 

- - - -

Millainen kirja Ester, teurastaja on?

Olen nyt lukenut sen kahdesti. 
Ensimmäisellä kerralla minuun teki vaikutuksen Esterin tomeruus ja lihallisuus.
Ester on varma naiseudestaan. Hän on vahvareisinen ja uhkea, hän kulkee kopisevin kengin ja punatuin huulin. Ester tietää, mitä haluaa.
Toisella kerralla löysin tarinasta surullisempia sävyjä sekä lisää nyansseja ja viittauksia.

Minua viehättää kirjan tyyli, jossa groteski realismi yhdistyy mystiseen ja mytologiaan hyvin yksinkertaisella tavalla. Välistä teksti on myös lyyrisen kaunista.
... ja yö on heille hellä ja hyvä. 

Esterin käsitys ihmisen synnystä ja sieluista taivaan suuressa liemikattilassa kuulostavat sadulta, mutta onko meillä parempaa selitystä?
Ester tuntee sielunsa kosteana kohtana sydämen ja keuhkojen välissä, ja teurastaessa hän näkee, miten sian sielu pullahtaa ilmaan ja miten sieluja leyhyy kaupungin yllä keittokinkun hajuisina odottamassa tuulen puuskaa. 

Ester syntyy lihakauppiaspariskunnalle kaupunkiin, jossa ihmiset heräävät uuteen aamuun lihaliemen maku suussaan. Kaupungin keskus on lihanjalostamo.

Tehdas oli ensin, vasta sitten kaupunki. Tehtaaseen alkoi saapua ihmisiä. Heitä tuli satamäärin. Ensin tulivat siankasvattajat. Sitten teurastajat, lihanleikkaajat, lihanjalostajat, sylttymestrit, pakkaamotyöntekijät, veitsenteroittajat, nahkurit. Tehdas alkoi tuottaa lihaa. Lihalla ostettiin kaupunkiin sairaala ja koulu ja asvaltoidut tiet. Tietä pitkin tuli lastenlääkäri ja hänen perässään joukko kätilöitä. Perustettiin synnytysosasto, jossa lihan voimalla synnytettiin lapsia kuin kilpaa. Synnytysosaston ikkunat olivat apposen auki ja äitien ja vastasyntyneiden huudot sotkeutuivat teurastamolta kantautuviin sianhuutoihin. 

Ester tulee murrosikään muita ennen ja alkaa kokea vastustamatonta halua löytää itselleen mies ja synnyttää lapsi. Etsittyään ja innokkaasti miehiä kokeiltuaan hän löytää Keinosiementäjän, mutta lasta ei kuulu. 
Koko kaupunki seuraa tilannetta. Joko takin etumus pönkittää? Ei vielä.

Kaikki muut ihmiset paitsi Ester on nimetty heidän ammattinsa tai jonkun ominaisuutensa perusteella: Kirurgi, Naapuri, Alkionsiirtäjä, Sekopäänainen. 

Ester, joka on mestariteurastaja, luokkansa priimus, katselee asioita omasta näkökulmastaan. Hänestä kaikki liha on kaunista ja kirurgit kuin eräänlaista toveriammattikuntaa. 

Niin. Lihaa on helppoa leikata. Taitavien käsien alla ruumiit avautuvat kuin kukkaset keväällä, tulppaanit. Hän itse tietää sen parhaiten: hän on itse samanlaista lihaa kuin sikakin, veitsi uppoaa hyvin ja liukuu ihon kerroksissa. Kirurgi laittaa hänet kahtia, tulee kaunista jälkeä, kuin maalaus, Ester ajattelee, varmasti sellaista on mukavaa katsella. Hän ja hänen kaikki kertakäyttöiset elimensä, Kirurgin nähtävillä. 

Onko kirja tendenssikirja vegetarismin puolesta? - Ei ole. Minä en ainakaan lue sitä niin. 

Esterin lapsuus erilaisena lapsena kuin muut (Ihan järkevä tyttö se on, sanoo äiti) ja heräävä seksuaalisuus on kuvattu voimakkaasti, ja huvittavasti. Murrosikähän on huvittavaa, sivusta seurattuna. Suuri rakkaus, Julistemies, joutaa pois seinältä, kun Ester ryhtyy seurustelemaan Keinosiementäjän kanssa, mutta koskaan rakkaus ei ole niin ihanaa kuin se oli Esterin kuvitelmissa. Ei varsinkaan silloin, kun sille asetetaan tavoite. 

Pitää vain yrittää. Ja päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin. 

Suora esitys on erotettu kursiivilla muusta tekstistä: "Portinpielessä istuu pienessä kopissaan Portinvartija, tervehtii. Hei vaan hei. Vielä on ehdittävä kauppaan." 
Ihan hyvin se käy näinkin, uppoaa sinne kerronnan jatkumoon. 

Miten Esterin lapsihaaveille käy? Miten hän selviää odotuksista, omastaan ja toisten?
Voi, Ester... hei vaan, hei. 
 

- - - 

Entä se kirjamessupäivän muu anti?

Kielitaidosta kielisivistykseen -nimetyssä keskustelussa toimittaja Maxim Fedorov haastatteli Kotuksen, Kotimaisten kielten keskuksen, asiantuntijoita.
Mieleeni jäi kielisivistyneen määrittely: Se on sitä, että tietää heikkolaatuisen tarkoittavan tavaraa ei ihmistä.
 
Kääntäessä sanan sävyä ei aina tunne, saattaa esim. käyttää alatyylistä ilmaisua yleiskielessä tietämättään. Siksi käännös pitää aina tehdä omaan äidinkieleen. 
Ester, teurastaja -kirjan nimessä on eri kielissä mietittävä, mitä sanaa käyttää teurastajasta, koska sanan pitää olla sisällöltään oikein, tai sitten koko otsikko on mietittävä uudelleen.
Kääntämisestä oli messupäivässäni paljon kiinnostavaa asiaa.

Toimittaja Saska Saarikoski haastatteli eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajaa Anna Kontulaa hänen uudesta kirjastaan Miten ajattelemme kun maailma loppuu? Minusta tämä kirja on otsikoitu liian raflaavasti. Kyseessä ei ole maailmanloppuskenaario, vaan muutokset, joita tapahtuu eri elämänalueilla. Esimerkkinä ehdittiin ottaa se, miten Suomessa on aina ajateltu, että kaikki osaavat hiihtää. Mutta hei, tämähän on jo menneen talven lumia - ei Etelä-Suomessa ole juurikaan hiihdetty koko 2000-luvulla luonnonladuilla, ja me olemme sopeutuneet siihen. Niin me varmaan sopeudumme muihinkin muutoksiin, joista osa hyviä, osa huonoja. 
No, aion lukea kirjan ja katsoa, miten Kontula ajattelee meidän ajattelumme muuttuvan  lähitulevaisuudessa. 

Lomareissun kirjat ja sen jälkeen luettua

Otin lomareissuun mukaan ottamistani kirjoista kuvan yhdellä siivoojan tekemistä pyyhepesistä.
Matkaopaskirja on itsestäänselvyys, siitä katselin karttoja ja valitsin paikkoja, joissa halusin käydä.
Olen sijoittanut muistivihkoni kuvaan etualalle sen rohkeuteen kannustavan kansitekstin vuoksi. Minähän olen yleensä värittänyt varovasti viivojen sisällä pysyen, mutta samaan aikaan myös rohkaisten itseäni roiskimaan reippaasti viivojen yli, joskus ehkä siinä pikkasen onnistuenkin.
Muut kirjat ovat omiani paitsi matkaopas ja Jaakko Yli-Juonikkaan esseekirja, jotka lainasin kirjastosta.
Kirjojen välissä olevat laput, joihin merkkasin tärkeitä sivuja, ovat tippuneet matkan varrella, mutta ei se mitään. Kirjoitan, mitä on jäänyt mieleen - ja sittenpä tulee tiivistetyksi. 

Eric Kraft, Sweet Miseries - The Personal History, Adventures, Experiences & Observations of Peter Leroy (so far)

Kolme suloista muistoa 1950-luvun lapsuudesta pikkukaupungissa Long Islandissa USA:ssa. Elämä isovanhempien Guppan ja Gumman (uusia sanoja mummista ja vaarista minulle) kanssa simpukanpyyntiyhteisössä on hidasta ja tapahtumatonta, ja silti rikasta.
Jokaisen muiston alussa on tekijän vuonna 1983 kirjoittama esipuhe, jossa hän kertoo kenelle ja missä tilanteessa kertoi muistostaan ensimmäistä kertaa. Nämä alkutarinat antavat viehättävät kehykset kertomuksille, joissa on huumoria ja viisautta.
Takakannen teksteissä Wall Street Journal osuu oikeaan kuvatessaan kirjan poikaa yhdistelmäksi Huckleberry Finniä ja Marcel Proustia, pikkukaveriksi, jonkalainen jokainen olisi halunnut olla, jos vain olisi ollut onnekkaampi tai rohkeampi tai omannut enemmän mielikuvitusta, jota Peterillä on runsain määrin. 
Kraftin kirjoja ei ole suomennettu, harmi.

Carys Davies, Clear

Kirja, jonka ihmistä kunnioittavan tarinan eettisyys tuo mieleen irlantilaisen Claire Keeganin romaanien hengen. 
Carys Davies on syntynyt Walesissa ja asuu nykyään Skotlannissa. Hänenkään kirjojaan ei ole suomennettu, mitä ihmettelen.
Clear kertoo kahdesta henkilöstä, jotka löytävät yhteyden toisiinsa. Ivar elää yksin vanhuuttaan syrjäisellä saarella Shetlanninsaarten ja Norjan välissä ja puhuu viimeisten joukossa saaren kieltä nornia. Kirkon kanssa riitaantunut pappi, John Ferguson, ottaa rahapulassaan vastaan tehtävän käydä hakemassa Ivar pois saarelta, koska maanomistaja haluaa aloittaa siellä lampaiden pidon. Eletään 1800-luvun puoliväliä.
John joutuu heti saarelle tultuaan onnettomuuteen ja päätyy toipilaaksi Ivarin mökkiin. Miehillä ei ole yhteistä kieltä, mutta John on innokas oppija.
Nautin Johnin kieleen liittyvistä huomioista ja oivalluksista. Ivarilla on Johnin myrskyävälle merelle, rough sea, useita eri termejä, gilgal, skreul, pulter, yog, fester, dreetslengi, samoin erilaisille sumuille. Ivar havainnoi eri tavalla ja tarkemmin kuin John. Konkreettisten asioiden kaksoismerkitykset alkavat avautua Johnille vähitellen. Eräs tuulta kuvaava sana tarkoittaa melko varmasti myös ylimielistä tyyliä puhua, päättelee John, ja kirjaa merkityksen sanalistaansa, josta on syntymässä sanakirja. 
Mutta kuinka kauan miesten hyvä elämä yhdessä saa jatkua? Milloin John joutuu paljastamaan häntä pyyteettömästi hoitaneelle Ivarille saarelle tulonsa syyn? Syyllisyys on yksi tämän vahvan romaanin teemoja.
Otsikko Clear tarkoittaa puhdistuksia, joita maanomistajat tekivät tuohon aikaan siirtäessään köyhiä ihmisiä pois kodeistaan karjankasvatuksen ja viljelyn tieltä.


Jaakko Yli-Juonikas, Vaurioituineiden aivojen painajaiset

Tuore kuusi esseetä sisältävä teos. Luin matkalla vain yhden esseistä Boomereita woke-kulttuurin puristuksessa ITE-teatterina.
Yli-Juonikas matkaa katsomaan ennakkoon kohua herättäneen Seppo Holttisen näytelmän Iittalan Pirttikoskelle.
"Nyt sitten nähdään, oliko ennustajaeukkojen puheissa perää. Kuinka paljon rasismia löytyy näytelmästä, jota somessa riepoteltiin kuukausia ennen kuin kukaan oli sitä nähnytkään?"
Yli-Juonikas pohtii ITE-kulttuuria monipuolisesti ja katsoo vielä kotona DVD-taltioinnin Holttisen kesän 2016 näytelmästä Solidaarisuutta Surgestanissa. Kaiken siirtolaiskriisin aikana vallitsevan väkivaltaisuuden keskellä Holttisen hupailu on näytelmässä lämmintä ja moniarvoista. Boomerit on ikään kuin jatkoa Surgestanille, vain kärkevämpi ja "hapokkaampi". 
Maalta kotoisin oleva Yli-Juonikas ei alunperinkään uskonut kokevansa kulttuurishokkia Pirttijärvellä, ja näytelmän jälkeen hän toteaa, että ennakkoluulot häviävät, kun tutustuu vieroksuttuun. 
"Nyt vähän harmittaa. Holttinen edustaa sittenkin oikeanlaista monimuotoisuutta, banaalia hyvää. Olisi pitänyt käydä väliajalla halaamasssa häntä ja ottaa yhteiskuva."
Aion lukea nuo viisi muutakin esseetä. Viimeisen esseen otsikko houkuttelee lukemaan, Parhaat tyhmien kirjoittamat kirjat. 

Robin Black, Life Drawing

Muistin pari sivua luettuani, että olen jo lukenut tämän kirjan ja blogihistoriasta tarkistin, että olen lukenut Blackilta myös novelleja ja esseitä. No, lahjoitin kirjan hotellin kirjastoon.
Hyllyjä tutkiessani huomasin, että kylläpä onkin suomalaisia käynyt tässä hotellissa ja että suomalaiset ovat edelleen lukevaa kansaa. Suomenkielisten kirjojen lisäksi hyllyssä näkyi eniten hollanninkielisiä kirjoja. Aurinkomatkat lopetti suorat lennot Marmarikseen kolme vuotta sitten. Hotellivirkailija kertoi, että sitä ennen heillä oli suomalaisvieraita, jotka kävivät kolmekin kertaa vuodessa ja kutsuivat hotellia kesämökikseen. 

   

Lähdössä risteilylle, repussa pashmina ja villatakki siltä varalta,
että veneessä olisi kylmä, ja kassissa uimapuku tervehdyttävän
mutakylvyn varalle, kaikki turhia. Oli lämmin, eikä tehnyt mieli
siihen seisovaan, rikiltä löyhkäävään mutaveteen. Kirjaa en
ottanut mukaan, koska tiesin, että retkellä on paljon katseltavaa
 ja mietiskeltävää.

Otin kirjastosta pari ohutta kirjaa, yksi matkakirjalle tärkeä ominaisuushan on sen fyysinen keveys.

Eppu Nuotio, Myrkkykeiso

Kelpo dekkari. Luin rantapetissä varjon alla välillä vilvoitellen 28-asteisessa vedessä. Oi, kaipaan sitä valoa ja lämpöä... 
Takakanteen on painettu Kodin Kuvalehden teksti:"Kirja on kevyt ja lämmin kuin huopa suomalaisella kesäterassilla, ja siinä on ilahduttavan vähän verta ja ahdistusta."



Elias Canetti, Marrakešin ääniä 

Nobel-kirjailijan kiehtovia tuokiokuvia Marokon matkan jälkeen, ääniä ja kuvia äänekkäiltä kauppakujilta, kidutetuista kameleista, sokeista kerjäläisistä ja salaperäisestä naisesta ruudukon takana. 
Canetti on kirjoittanut matkakertomuksensa vuonna 1987. Arvelen, että Marrakeš, joka nykyään yleensä kirjoitetaan Marrakech tai Marrakesh, on muuttunut noista päivistä jonkin verran. 

Canetti oli bulgarialaissyntyinen britti, joka kirjoitti saksaksi ja oli väitellyt kemian tohtoriksi Wienin yliopistosta. Lapsuudenympäristö oli sefardi-juutalainen ja hänen lapsuudenkielensä oli ladino. 
Tämä kosmopoliitti kirjoittaa matkalla olemisesta seuraavasti:
"Matkalla ihminen on vastaanottavainen, vastustus jää kotiin. Ihminen katselee, kuuntelee, on innoissaan kaikkein kammottavimmastakin, koska se on uutta." 

Lomalta palattua olen lukenut paljon sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta myös kaksi todella hyvää romaania.

Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja kertoo lihasta, niin ihmisen kuin siankin, sadunomaisesti ja ikimuistettavasti. Huomatkaa kannen lihanväri.


Percival Everettin teos James on kunnianosoitus Mark Twainille, jonka huumorin ja inhimillisyyden Everett sanoo vaikuttaneen itseensä jo ennen kirjailijaksi ryhtymistä.
Kirja on kertomus orja Jimin matkasta vapauteen Jamesiksi. Kertomuksessa on mukana myös eräs Huckleberry Finn, erittäin tärkeässä roolissa, ja - mikä upeinta - se korostaa lukutaidon merkitystä ja voimaa ihmisen vapauttajana ja omaisuutena, jota ei kukaan voi ottaa häneltä pois. 

Lomareissulla Turkissa: kaikkea kaunista

Kerään tähän toiseen Marmaris-juttuuni kaikkea, mitä ihastelin lomamatkallani.

1. Auringonnousut

Marmaris sijaitsee Välimeren ja Egeanmeren yhtymäkohdassa lahdenpoukamassa.
Ranta on aina tyyni ja pitkälle matala.
Parvekkeeltamme paikallisen perheen omistamassa hotellissa avautui näkymä merelle ja Taurus-vuoristoon, jonka alaosan pinjametsiköt ulottuvat veteen asti. 
Aurinko kultasi noustessaan vuorenrinteitä ja sai aikaan uskomattoman kauniita sävyjä, jotka eivät kuvissani oikein toteudu. Matkakumppanini on parempi kuvankäsittelijä, mutta nyt kiinni muissa kuvaprojekteissa, joten saatte tyytyä minun kuviini. 

2. Moskeijat ja hautausmaat

Marmariksen alueella on yksitoista moskeijaa. Viimeksi kymmenen vuotta sitten kaikki olivat auki, ja kävinkin useammassa. Nyt kävimme ihailemassa kahta kiinni olevaa ulkoapäin; kolmas, johon osuimme, Vihreä moskeija, oli auki.

Marmaris on kiva lomakaupunki, koska hotellit ovat osa normaalia kaupunkia asuintaloineen, moskeijoineen, kouluineen ja tavarataloineen. Nykyään moni kaupunki on mennyt pilalle, kun se on omistettu turisteille ja väki on joutunut siirtymään loitommas. 
Marmaris oli kyllä muuttunut länsimaisemmaksi. Basaarin itämaisuus oli kadonnut. Kauppiaat eivät enää pyydystäneet asiakkaita liikkeittensä edustalla, eikä siellä näkynyt paljon väkeä. Tunnelma oli kuin missä tahansa ostoskeskuksessa, tyylikästä ja hiljaista elämänmenoa. Tuskin siellä nykyään enää kovisteltaisiin yksinäistä naismatkailijaa siitä, että kulkee ilman aviomiestä, kuten minulle tapahtui edellisellä reissullani. Se komentelija oli kyllä ikivanha mies, varmaan jostain konservatiivisemmalta alueelta rannalle matkustanut.
Vanhassa kaupungissa ja siellä sijaitsevassa linnoituksessa, pienissä pimeissä kahviloissa ja erikoiskaupoissa oli vanhan ajan tunnelmaa. 
Ilmeisesti matkailulla on mennyt huonosti liian kuuman kesän takia jo useampana vuonna.

Moskeijoitten arkkitehtuuri ja väritys on uskomattoman kaunis. Kaikkialla on hohtavia jalokivivärejä, mosaiikkia, tilaa ja  valoa.

Jotkut matkailijat ärsyyntyvät minareeteista lähetettävistä rukouskutsuista. Minusta niiden äänimaailma on  kaunis ja niissä on kaunis ajatus. Vaikka ihmiset olisivat pitkälle maallistuneita eivätkä rukoilisi, kuten kutsu ehdottaa, niin onhan se muistutus siitä, että meillä on myös henkistä elämää ja on hyvä pysähtyä hektisestä menosta mietiskelemään aika ajoin. Minusta rukouskutsu on myös kehotus hyvään.
Kun rukouskutsut lähtevät eri paikoista hieman eri aikaan, muutaman sekunnin tai minuuttienkin viiveellä, niin ne ikään kuin keskustelevat ja jatkavat toistensa sanomaa muistuttaen kuorolaulun kaanonia.  

 

Islamilaisen hautausmaan väri on valkoinen. Katselin pitkään hautojen estetiikkaa, ihmisten nimiä ja sukuja miettien heidän elinvuosiaan.

Ilmeisesti isoisä ja nuorena kuollut poika peräkkäisissä
haudoissa

3. Nuoret ihmiset

Yhtenä päivänä osallistuimme risteilyyn, jossa käytiin Dalyan-joella katselemassa isoja merikilpikonnia, joita ei näkynyt (eipä tietenkään, totta kai ne pakenevat veneitä) ja parantavassa mudassa, joka oli matala, haiseva lätäkkö (en mennyt, eikä kovin moni muukaan), mutta ei se mitään. Laivalla oli kiva katsella ihmisiä. Monelle sisämaan asukkaalle jo veden päälle pääseminen on elämys, meillä Suomessa on joka paikassa vettä jokina, järvinä, lampina ja merenrantoina.
Koitimme jutella turkkilaisen eläkeläispariskunnan kanssa, mutta meillä ei ollut yhteistä kieltä. Aistin kuitenkin heistä ystävällisyyttä ja hengenheimolaisuutta siinä, että olimme samanikäisiä. Ikä yhdistää mielestäni ihmisiä paljon enemmän kuin kansallisuus.
Palatessa istuimme ison italialaisperheen kanssa samassa pöydässä. Vanhat pysyivät paikoillaan, mutta nuoret kimpoilivat sinne tänne ja isovanhemmat kannustivat heitä osallistumaan discotanssiin, jonka laivan toimelias, kiva nuori työntekijä, tarjoilija ym. ohjasi erittäin taitavalla tyylillään. Siinä mentiin välillä piirissä ja välillä jammailtiin yksin.
Katselin poikaa (nuori mieshän hän oli), niin elementissään show-isäntänä. Ja mikä nätti tyttö (nuori nainen siis) keltavalkoisessa minimekossaan, hiukset ponnarilla, kuin päivänkakkara. Välillä kaveri nousi pöydälle, riisui paitansa ja kieputti sitä ilmassa. Tämä ei ollut mikään party boat, semmoisiakin näkyi laiturissa, mutta ilmeisesti discomeininki kuuluu kaikkiin laivaretkiin. Nyökyttelimme nonnan ja nonnon kanssa hyväntahtoisesti iloiselle tunnelmalle, vähän heiluimmekin siinä paikoillamme.
Nuoret ihmiset ovat ihania.

4. Siivoojan pyyhetaide

Kun tulimme retkiltämme sängyllä odotti aina erilainen pyyheasetelma. Välillä pyyhkeestä taiteltu joutsen oli saanut kukkiakin koristeekseen. Kiitos siivoojallemme tästä ekstrasta!

5. Lämpimät illat

Iltakalastusta

 

Iltapalavereja

6. Kukat

Kuivankin kesän lopussa jotkut kukat jaksavat kukkia.

Aluksi olin vähän huolissani, kun en enää viihtynyt niin paljon meressä. Kymmenen vuoden takaisella soolomatkallani samassa paikassa ja samassa hotellissa kävin pulahtamassa meressä jo ennen aamiaista ja vietin kaikki iltapäivät rannalla.
Mietin, enkö enää lumoudu mistään muustakaan. Luin ennen matkaa Eeva-lehdestä Hannu-Pekka Björkmanin kolumnin, jossa hän käsittelee sitä, miten ikääntyessä kaikki alkaa tuntua tutulta ja elämään tulee harvoin mitään odottamatonta.
"Iän karttuessa odottamaton muuttuu odotetuksi. Se tulee tutuksi - kuin aluksi tuntematon ihminen, johon törmää aina uudestaan ja jonka kanssa alkaa vähitellen tervehtiä. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista lienee, että lopulta on nähnyt niin paljon, että kaikki tuntuu jo tutulta. Elämä toistaa itseään lukuisina variaatioina. Niistä alkaa nähdä läpi ensin oman elämänsä, sitten kaikkien." 
Minusta tässä ajatuksessa on totta, mutta se on myös kauhean surullinen. 
Tiedän, että joskus tulee aika, jolloin fyysisen kunnon heiketessä saatan pitää matkan rasituksia suurempina kuin sen antia, mutta toistaiseksi näin ei ole.
Minä virkoan uusista huomioista ja erilaisten ihmisten näkemisestä ja tiedän, että matka kaikkine odottamattomuuksineen on minulle lääke nuutumiseen.   

Kohti uusia seikkailuja, Kuva: Ume

 

Tässä linkit juttuihin, joita kirjoitin Marmariksesta syksyllä 2016:

Marmaris mielessäin 1
Marmaris mielessäin 2

Ostoskeskuksen edessä ei ollut enää suihkulähdettä, sen paikalle on istutettu kasveja. Vettä pitää säästää. Koulujen pihat olivat kiinni, koulut jo alkaneet, pihassa oppilaita kauniissa koulupuvuissaan.  

Lomareissulla Turkissa Efesosta ihmettelemässä

Kolme päivää Marmariksen matkalta palattua mietin, mitä kaikkea kertoisin.
Kuvia on noin 400, ja mielessä paljon nähtyä ja mietittyä sekä kohtaamisia, jotka pistivät miettimään.

Aloitan siitä, mikä teki suurimman vaikutuksen - Efesoksen rauniokaupunki, jossa mietin, miten modernia elämää ihmiset ovatkaan eläneet jo satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua.

Kuvassa 100-luvun alussa rakennettu Celsuksen kirjasto, jossa arvioidaan olleen noin 12 000 kirjarullaa. Kirjastolle johtaa marmorilaatoilla päällystetty katu. 

Efesoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia ennen nykyaikaista ajanlaskua. Se oli alunperin kreikkalainen kaupunki, mutta päätyi roomalaisten haltuun 133 eaa ja kehittyi Rooman valtakunnan toiseksi suurimmaksi, kukoistavaksi kaupungiksi, jossa oli yli 200 000 asukasta.

Efesos-retkelle sattui lomaviikkomme ainoa viileähkö ja harmaa päivä, joten kuvanikin ovat harmaita.

Pylväskäytävän, stoan, varrella on joitain melko hyvin säilyneitä osia julkisista rakennuksista. Kaupungissa on ollut kylpylä, yleiset vessat, vesijohtojärjestelmä ja lattialämmitys. 
Roomalaisajan vesijohtoja on yhä käytössä joissain maissa, samoin teitä, siltoja ja rakennuksiakin. Kestävää rakentamista!

Vessat olivat yhteisvessoja ja reiät todella lähellä toisiaan, miten intiimiys?
No, sekä naisilla että miehillä oli pitkät kaavut, ja he olivat myös pienempiä kuin nykyiset jälkeläisensä tai pohjoisemman Euroopan ihmiset jo silloin. 

Kissoja oli kaikkialla. Kun söimme illallista ravintolassa Marmariksessa, tätä ravintolaa reviirinään pitävä kisu tuli kanan tuoksun houkuttelemana heti kärkkymään. Sanoin tarjoilijalle, että voin antaa lopun sille, ja niinpä hän vei minun antini lautasliinan päällä kadun reunalle, ja sain katsella, miten se katosi nopeasti herkuttelijan viiksien väliin. Tämä oli siis ihan kelpo ravintola, jossa viini maistatettiin seremoniallisesti ja tarjoilija kävi kyselemässä, onko kaikki hyvin.  Tällaista rentoa ja mutkatonta toimintaa tuskin tapahtuu meillä suomessa. No, meillä on vähän ulkoravintoloita, sääsyistä, mikä on tässä ratkaiseva asia. 

Keskeisellä paikalla Efesoksen kaupunkia on amfiteatteri, johon mahtuu 24 000 katsojaa. Täällä on kokoonnuttu päättämään poliittisista kysymyksistä sekä nauttimaan teatterista ja konserteista ja valitettavasti myös katsomaan galadiaattoritaisteluita. Raakuus arkisessa elämässä on vähentynyt aikojen saatossa, kun käsitys jakamattomasta ihmisarvosta on hyväksytty yhteiseksi normiksi.  

Efesolaisen kodin jäänteet

Graniitin, marmorin ja tiilen käyttö rakennusmateriaaleina on ollut taitavaa. Asuntojen mosaiikkilattiaiset patiot viehättävät viimeistellyllä kauneudellaan.  

Katujen varsilla on jäänteitä sekä asunnoista että eri ammattikuntien pajoista ja muista työtiloista sekä myymälöistä. 

Oppaamme Ahmed esittelemässä keraamisia putkia, 
joita käytettiin lämmitykseen. Putkiin johdettiin kuumaa 
vettä lattian alle, mikä piti lämmön pitkään. 

 

Oppaitten taso oli ikävä kyllä heikko.
Etsin tähän kirjoitukseeni tietoja eri lähteistä, koska Ahmed oli hyvin ylimalkainen ja puhui niin huonoa englantia, että edes britit eivät saaneet selvää hänen puheestaan. "What language is he speaking?" oli yleinen kysymys.
Yli kahden tunnin bussimatka oli niin pitkä, että siinä olisi voinut paitsi kertoa faktoja Efesoksesta niin myös Turkin nykypäivästä, mutta oppaammepa luennoi pääasiassa jumalatar Artemiista. Sain selvää sanan sieltä toisen täältä. 
Laivaristeilyllä johon osallistuimme oli opas, jonka selostukset olivat kurkkuäänistä monotonista paasausta, josta ei erottanut milloin kieli vaihtui turkista englantiin. Tässä on ilmeisesti kyse kulttuurisesta tavasta. Laivaoppaan puhe toi mieleeni presidentti Erdoganin puhetyylin isoille yleisöille. 

Nike, voiton jumalatar

Efesoksessa sijaitsi suuri Artemiin temppeli, joka laskettiin maailman seitsemän ihmeen joukkoon.

Artemis on alunperin kreikkalainen metsästyksen neitsytjumalatar. Efesoksessa hänestä tehtiin hedelmällinen äitijumalatar ja kaupungin suojelja.
Artemiista ja hänen temppelistään ei ole jäljellä kuin jokin yksittäinen pylväs. Raknnuksen kattoa on kannatellut yli sata veistoksen koristeltua pylvästä. 

Miksi näin upea kaupunki on tuhoutunut? 
Se kesti goottien hyökkäyksen 262 jaa ja rakennettiin uudelleen. Se kesti kulttuurin muutoksen kristilliseksi bysanttilaiseksi kaupungiksi 395 jaa säilyen edelleen alueellisena keskuksena.
Mitä se ei kestänyt oli luonnon muuttuminen, maanjäristykset ja varsinkin se, että joki liettyi ja kaupunki menetti yhteyden mereen, jolloin sen asema tärkeänä kauppakaupunkina jäi historiaan. 
Arabit hyökkäilivät rappeutuneeseen kaupunkiin ja asukkaat muuttivat vähitellen läheiselle kukkulalle, nykyisen Selçukin kaupunginalueelle. 
Efesoksen alue siirtyi lopullisesti bysanttilaisilta turkkilaisille vuonna 1304.

Efesos on nykyään Turkin suosituin arkeologinen nähtävyys.

Oppaamme painotti, että menemme lopuksi museoon, mutta ei kertonut, milloin sen jälkeen kokoonnumme ja missä. Tämä epätietoisuus mukana astuimme sisään ja kävikin ilmi, että kyseessä oli visuaalinen 360 asteen mukaansatempaava esitys selkeine selostuksineen ja ääniefekteineen, jossa päästiin mukaan kaupungin rakentamiseen ja tuhoutumiseen. Tuntui kuin olisi siirtynyt vauhdilla eteenpäin, vaikka seisoimme koko ajan samassa tilassa ja tulimme ulos yhtä aikaa.
Tämä oli tasokasta.

Matkatoimistot yhdistävät yleensä Efesoksessa käyntiin myös vierailun muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa talossa, joka erään saksalaisen nunnan näyn mukaan on Jeesuksen äidin, Marian, talo, jossa hän olisi asunut viimeiset vuotensa yhdessä apostoli Johanneksen kanssa.
Odotin vuoristopolun päässä olevaa vaatimatonta kivimökkiä tai sen raunioita, mutta mökille veikin leveät portaat ja siitä oli tehty kappeli, jossa oli alttari Neitsyt Maria -patsaineen ja pari istumapaikkaa.
Sekä kristityt että muslimit tekevät pyhiinvaellusmatkoja tähän täysin kaupalliseen paikkaan.
Mökistä vei portaat alas "pyhälle lähteelle". Eihän siellä mitään lähdettä ollut, vaan kolme hanaa, joista sai liruttaa vettä pulloonsa. En liruttanut. 

Mietin uskontoja. Miltä efesoslaisista on tuntunut, kun Jeesukselta oppinsa saaneet kristinuskon lähettiläät Paavali ja Johannes tulivat tekemään käännytystyötä ja kertomaan, että heidän jumalansa on kaupungin jumalia parempi?

Nykyään Turkin pääuskonto on islam, mutta se on muslimimaailman erikoistapaus, koska kirkko on erotettu valtiosta ja maassa on uskonnonvapaus. 
Turistikaupungit ovat hyvinkin maallistuneita, mutta isossa valtiossa on erilaisia osia ja kulttuureja. 
Minun on aina tehnyt mieli matkustaa konservatiiviseen Konyaan vastakohtana länsimaistuneille rantakaupungeille.

Lisää elämyksiä, tuokiokuvia ja ajatuksia matkustamisesta tulossa myöhemmin, kun siltä tuntuu. Oman juttunsa ansaitsevat ainakin matkalla lukemani kirjat, moskeijassa käynti ja se, etten yllättäen enää viihdy niin paljon rannalla kuin ennen. Talviturkin kuitenkin heitin, ihan Turkkiin asti piti tulla se heittämään.

Matkalaiset MM ja UM Celsuksen kirjaston
edessä.

   

Näe hyvä ja kaunis!

 

Aamun Helsingin Sanomat ja tämän syksyn Roosa nauha

Naisryhmän kävelyllä päivitimme kuulumisia keskittyen ikäviin uutisiin, kenellä oli ystäväpiirissä mitäkin sairautta ja kenellä kuolemia, jollain uusia kremppoja itselläänkin, ja kumpiko meidät tappaa Putin vai tekoäly, ja tuleeko kamala pakkastalvi El Niñon takia ja estää meitä lähtemästä kävelyille, eihän enää panosteta ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, päinvastoin, eikä rokotusaikaakaan meinannut saada. Lopulta yksi ryhmästä puuskahti:"Minä en kestä teidän negatiivisuutta, en kerta kaikkiaan kestä."

Kävelymme jälkeen olen miettinyt hyvän näkemistä. 

Turun visiitillämme kävimme muun ohessa Banksy-näyttelyssä, joka oli todella hyvin kuratoitu, kiitos Virginia Jean! Jos haluaa tietää, mitä kaikkea graffititaiteilija Banksy on tehnyt, niin Turun näyttely The Mystery of Banksy - A Genius Mind on paikka, jossa se selviää. 
Brittitaiteilija Banksyn ironiset, välistä ilkikuriset, vastakohtia yhdistävät ja konteksteja sekoittavat poliittiset graffitityöt ovat sekä korkeasti moraalisia että runollisia, minkä tiesin entuudestaan, mutta sitä en tiennyt, miten paljon hän on tehnyt hyväntekeväisyyttä myymällä tunnettuja teoksiaan ja rahoittamalla humanitaarisia hankkeita.
Eräs niistä on alus MV Louise Michel, pelastusalus, jonka Banksy on lahjoittanut auttamaan Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia turvaan ylikuormitetuista kumiveneistä.
Palestiinaa Banksy on auttanut perustamalla Betlehemin palestiinalaisalueelle hotellin, jonka tuotot ohjataan paikallisen yhteisön tukemiseen.
Koronapandemian aikana eräs Banskyn sairaalalle Englannissa lahjoittama teos myytiin huutokaupassa 16 miljoonalla punnalla kansallisen terveydenhuollon tukemiseksi.     

Banksyn Palestiinassa maalaamia teoksia, joissa viattomuus
yhdistyy kauhuun. 

 

Toinen hyväntekijä, jonka toiminnasta yllätyin ja ilahduin on elokuussa menehtynyt amerikkalainen kantrilaulaja ja lauluntekijä Dolly Parton. Parton ymmärsi, että laulujen kirjoittajalle lukeminen ja sen kautta saatu monipuolinen sanavarasto ja kielen tuntemus on tärkeää. Hän oli itse saanut köyhän perheen lapsena unelmilleen sanat lukemisen kautta ja halusi rikastuttuaan auttaa lapsia hyvän lukutaidon saavuttamiseen. Partonin Imagination Library -projektissa lahjoitetaan joka kuukausi ilmainen kirja yli kolmelle miljoonalle lapselle viidessä maassa. 

Jutun alussa olevassa kuvassa on tämän syksyn Roosa nauha, jonka on suunnitellut artisti Lauri Haav. 
Roosa nauha -keräys on kansainvälinen kampanja syövän voittamiseksi. Suomessa sen toteuttaa Syöpäsäätiö.

Alkuvuosina keräys tähtäsi rintasyöpätutkimusten rahoittamiseen, mutta on laajentunut koskemaan kaikkia syöpiä.

Roosa nauha -lahjoitukset ohjataan nykyään paitsi suomalaiseen syöpätutkimukseen niin myös syövän ehkäisytyöhön sekä sairastuneiden ja heidän läheistensä tukipalveluihin.
Keräystä voi tukea helposti ostamalla tuotteita, joiden hinnoista osa menee kampanjaan. Näitä löytyy mm K- ja S-kauppojen arkituotteista kananmunista hammastahnoihin ja ensi vuoden pöytäkalenteriin.
Roosa nauha maksaa 5 euroa ja sitä voi käyttää koruna esim. paidassa tai pipossa. Minä ostan tämän joka vuosi vain katseltavakseni.  

Näe hyvä ja kaunis...

Tänään olin Kameraseuran luontoretkellä Anjalan Junkkarinvuorella. 

Näkymä Junkkarinvuorelta 19.9.2026, Kuva: Ume

 

Syksyisessä metsässä oli paljon katseltavaa: valkoiset jäkälät, punaiset puolukat, sienet, värikäs aluskasvillisuus, isot kivenlohkareet, joita jääkausi on tuonut meillä päin maisemaan, Junkkarinjärven ja pikku lampien kimaltava vesi.

Kameran kanssa kulkevat ihmiset katsovat paitsi maisemia niin myös alas ja kiinnittävät huomionsa kaikkeen pieneen kuten pikarijäkälään. Minä olen kameraseurassa laimeasti mukana, ajankäyttösyistä, kun on päällimmäisenä mielessä kirjallisuus, mutta katselen luontoa kuvaajien tavoin, tarkasti. 
Kannattaa katsoa kävellessä pieniä kohteita, lehtiä ja sieniä, niissä on joskus mitä hienoimpia struktuureja.
Mieleeni tuli pikarijäkälästä oitis Helvi Juvosen kaunis pieni runo. 

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,

ja sade täytti sen, ja pisarassa

kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:

Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Polkujen haarautuessa aloin muistella Robert Frostin valinnasta kertovaa runoa The Road Not Taken. Sitä saattaa valita polkunsa huolettomasti, voinhan palata sille toiselle tielle joku toinen kerta, mutta joskus valinta onkin lopullinen ja muuttaa kaiken. 

Two roads diverged in a yellow wood,

And sorry I could not travel both

And be one traveler, long I stood

And looked down one as far as I could

To where it bent in the undergrowth
....