Vapaa kuin taivaan lintu

Meidän pihan juhannusruusu on riehaantunut

Onko taivaan lintu vapaa? Se näyttää meidän silmiimme vapaalta suihkiessaan taivaalla, mutta on sillä kovasti puuhaa pesän rakentamisessa, ruuan hankkimisessa poikasilleen ja niiden opettamisessa lintujen tavoille. Rutiineja riittää, vaistot määräävät toiminnan, mutta todennäköisesti taivaan lintu on kuitenkin vapaa turhista eksistentiaalisista vatvomisista.
Kun luin tutkimuksesta, jossa oli vertailtu ihmisten kokemaa vapauden tunnetta eri maissa ja saatu tulokseksi, että Suomi on huipulla (HS 5.6. Mikko Puttonen, Vapaudentunne tekee suomalaiset onnellisiksi...), niin tiesin heti, että tutkimustulos on oikea, ainakin osittain. Vapauden puitteet ovat meillä omassa yhteiskunnassamme aivan loistavat verrattuna monen muun maan oloihin ja käytänteisiin. Sopisi siis olla onnellinen!

Yhteiskunta antaa puitteet, mutta se ei kuitenkaan voi suojata meitä omalta itseltämme. Näyttää siltä, että kun ulkopuolisia kahleita ei ole, niin ihminen rakentaa usein itse omat kahleensa itsekontrollilla ja sosiaalisilla pakoilla, jotka ovat objektiivisesti katsoen turhia. Vapaus valita on monelle vankeus, rajojen sisällä on turvallisempaa.

Mietiskelin tätä teemaa mökillä ja kuinka ollakaan lukemiseksi sattui romaani, jonka henkilöillä on ongelmissaan paljolti kyse juuri liiallisesta vapaudesta ja valinnoista, joita pitäisi tehdä. Mitä tehdä, kun liian paljonkaan ei riitä.

Kirja on norjalaisen Nina Lykken kirjoittama ja sen nimi on Ei, ei ja vielä kerran ei. Kansi on aivan kauhea, ei tämä kirja nyt noin kevyt ole, siinä on vakavaa asiaa huumorilla taitettuna. 
Keski-ikäinen perheenäiti Ingrid on turhautunut hyvinvoivan elämänsä rutiineihin. Hän suorittaa elämäänsä robottimaisesti työssään opettajana ja kotona, jossa täysi-ikäiset pojat elävät prinsseinä ja ylennyksen saanut mies, Jan, piipahtaa, kun tarvitsee puhtaita vaatteita. Ingrid ei nauti enää mistään, hän on alkanut tuntea vastustamatonta halua läimäytellä tuntemattomia ihmisiä. 
Jan kyllä nauttii, hän nauttii kotijärjestyksen vastapainoksi boheemielämästä nuoren kollegansa Hannen kanssa tämän sotkuisessa kämpässä. Kun ero on väistämättä edessä, Jan pettyy ja loukkaantuu, koska Ingrid ei käyttäydy kuten pitäisi, itke ja riipu hänen housunlahkeessaan, vaan näyttää pikemminkin helpottuneelta. 
Mies perustelee suhdettaan nuoreen naiseen sillä, että hän on voinut tehdä niin. Missä vaimo oli, miksi ei kieltänyt! Hannekin alkaa vaikuttaa jo arkiselta esittäessään omia vaatimuksiaan, vapaus taitaa olla katoavaa sorttia. 
Ingrid oivaltaa, että koska Jan tekee  mitä huvittaa, niin hänelläkin on lupa valita, kerrankin, ja tehdä aivan mitä huvittaa. Hän on saanut tarpeekseen kaikesta jo ennen miehensä uskottomuutta. Jospa hänen vapautensa löytyisi reissun päältä maisemien vaihtuessa, auto asuntonaan, kaikki vastuut takanapäin. Jan pesköön aikuisten poikiensa ja kohta syntyvän vauvan pyykkejä.

Olen saanut kokea omassa elämässäni paljon vapautta.
Minua ei lapsena ja nuorena "kasvatettu" eikä ohjattu oikeastaan mihinkään. Tämä vapaus jätti turvattomuutta, mutta antoi toisaalta mahdollisuuden rakentaa elämäni juuri oman mieleni mukaiseksi.
Suurin vapauden mahdollistaja minulle on ollut valtion takaama opintolaina, jonka turvin pystyin aloittamaan opiskelut. Ilman sitä olisin jotain muuta kuin mitä olen nyt. Ehkä ennen aikojaan vanhentunut, katkera maalaistalon emäntä. Ehkä jo kuollut pettymykseen. Itseni ikäisissä ihmisissä on sellaisia, jotka toistelevat "jos vain olisin päässyt kouluun". No, ensimmäinen onnenpotku oli tietysti se, että pääsin 10-vuotiaana maksulliseen oppikouluun, kiitos opettajien painostuksen ja äitini tuen. Tällainen kynnys häipyi lasten elämästä peruskoulun tullessa. Erottelu varhaisessa vaiheessa on yhä käytössä useimmissa maissa, esim. Saksassa ja Englannissa.
Työssäni opettajana sain valita opetusmateriaalini, metodini ja opetustuntieni kulun. Kukaan ei vahtinut eikä vaatinut raportteja. Tätä kaikki tapaamani ulkomaiset kollegat ovat hämmästelleet. Työasunikin voin valita, olla kodikkaasti villasukissa, jos siltä tuntui. Valtio ei määrännyt minulle työpaikkaa, sain hakea töihin minne itse halusin.
Yksi vaihe elämässäni oli sellainen, että menetin lähes täydellisesti vapauteni. Se oli se vaihe, jolloin perheessä oli pieniä lapsia. Silloin saattoi jopa sattua, etten ehtinyt lukea muuta kuin työhön liittyvää kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Tämä vaihe oli hektinen ja on sitä kaikissa lapsiperheissä. Se on palkitseva ja ohimenevä.

Jos nyt alan luetella vapauksia, joita meillä äsken mainitsemieni lisäksi löytyy, niin lista on pitkä.
Saamme arvostella maan hallitusta ja viranhaltijoita. Meillä sananvapaus toimii. On valitettavasti myös tämä hyvin uusi ilmiö, ääri-ihmiset, diktatuurien ihailijat, jotka pyrkivät uhkailemalla kaventamaan toisten sananvapautta ja demokratiaa yleensäkin.
Saamme elää sellaisina sukupuolisina persoonina, miksi koemme itsemme. Tämä on vielä haaveen tasolla suuressa osassa maailmaa. Translaki on meillä hävettävän vanhentunut, mutta se uudistetaan pian, hyvä!
Voimme asua yksin tai sellaisessa ryhmässä jota pidämme perheenämme.
Voimme erota, jos avioliitto ei onnistu.
Voimme sekä käydä töissä että saada lapsia, koska meillä on tasokas päivähoitojärjestelmä.
Vanhempien ei tarvitse harrastaa koulushoppailua, koska lähikoulu on hyvä koulu.
Meidän passimme on maailman parhaita. Voimme matkustaa muualle, ja kotimaan sisällä meidän ei tarvitse ojennella passiamme tarkastettavaksi, kuten monissa suljetuissa maissa.
Saamme tunnustaa mitä uskontoa haluamme tai olla uskonnottomia.
Saamme liikkua vapaasti luonnossa ja kerätä metsistä ja niityiltä kukkia, marjoja ja sieniä. Meillä on metsissä ja järvissä ruokaa!
Me emme voi valita eutanasiaa, mutta toimenpiteet kuoleman edellä muistuttavat usein sitä.
Me emme voi valita olla kuolematta, sitä ei voi valita missään muuallakaan. Sentään. 

Me emme aina tiedosta tai ymmärrä miten onnekkaita ja etuoikeutettuja me maailman mittakaavassa olemme. Pidämme itsestäänselvänä asioita, joiden puutteen heti huomaisimme muutettuamme jonnekin vähemmän hoivan yhteiskuntaan.

Miten on, koetko itsesi vapaaksi? Jos et, niin mikä sinua rajoittaa? Voisiko sille tehdä jotain?

Kun olin pian jäämässä eläkkeelle, eräs henkilö työpaikalla katseli minua aina tavatessa totisena ja puisteli päätään osaaottavan näköisenä. Kerran hän sitten kysyi, eikö minua pelota. Pelota? Hän kertoi oman äitinsä kokeneen kauhean kriisin eläkkeelle jäätyään ja hakeutuneen muutaman kuukauden jälkeen töihin.
Minä odotin vapauttani kiihkeästi ja olen iloinnut siitä jo yhdeksän vuotta. Tietenkään en joka aamu enää muista iloita siitä, ettei tarvitse lähteä töihin, kuherrusaika on ohi, mutta olen hiljaisen tyytyväinen. Olen saanut elää koko elämäni vapaudessa ja olen edelleen melko terve ja jaksava. 
Ettei kuulostaisi liian hyvältä, niin on kerrottava, että onhan minullakin ollut omia pakkopaitojani. Kun alan lukea vanhoja päiväkirjoja, niin moitettahan sieltä löytyy ja ryhdistäytymiskehotuksia, turhia ahdistuksia, jotka nyt tuntuvat huvittavilta, mutta nakersivat silloin vapauden tunnettani.   

Skool vapaudelle! Tai kauniimmin jiddisiksi l'chaim - elämälle!

Mökin verannalta

Kaikilla ei ole omaa nimikkoviiniä, minä sain tänä kesänä! Italialainen marjainen rosé, vino biologico. 

Karjalanruusu mökin piha-alueelta

-------------

Tässä vielä seuraavana aamuna lisättyjä "onnellisen ihmisen" aatoksia.

Pitkä vanhempainvapaa on sellainen etu, joka on harvinaisuus jopa EU:ssa. On mietitty, onko varaa ja onko järkevää tukea molempia, lasten hoitamista kotona ja tasokasta päiväkotitoimintaa.
Eräs vapaus on myös se, että työpaikan menetys ei tee suomalaisesta kerjäläistä. Työttömyyskorvaus ja asumistuki takaavat niukan toimeentulon. On toisaalta mietitty työttömien velvoittamista  koulutukseen tai vapaaehtoistyöhön ja toisaalta vastikkeetonta kansalaispalkkaa.

Taivaallinen rauha ja muita peittelyitä

Kuva Helsingin Sanomista 4.6.2019

Eilen Suomessa liehuivat liput puolustusvoimiemme kunniaksi. Sama päivä 4.6. on Kiinassa Tian'anmenin murhenäytelmän vuosipäivä, jota ei siellä saa muistaa saati muistella. Kolmekymmentä vuotta sitten 4. kesäkuuta armeija määrättiin hajottamaan väkivallalla Pekingissä Tian'anmenin aukiolla rauhanomaista mielenosoitusta  harjoittaneet opiskelijat. Mielenilmaus oli kestänyt viikkoja ja osallistujat jo alkaneet poistua, kaikki oli hyvin, kun armeija yllättäen järjesti verilöylyn maan omia nuoria vastaan - paikassa jonka kirjainmerkit tarkoittavat taivaallista rauhaa.

Äskettäin lukemassani Emma Kantasen kirjassa Nimi jolla kutsutaan öisin on pari kuvausta vierailusta tällä aukiolla. Naisystävä, jonka kanssa kertoja käy aukiolla, osoittaa Maon kuvaa ja toteaa ylpeänä:"Kiinan sydän." Ehkä nuorille ei Kiinassa ole kerrottu aivan kaikkea hirmuhallitsijastaan.
Kantanen on hämmästynyt, kun löytää Internet-yhtiö Tencentiltä vuotaneen vaarallisten sanojen mustan listan. Hän odotti näkevänsä sanoja kuten demokratia, vapaa Kiina ja älkää unohtako Tian'anmenia 4. kesäkuuta, mutta ei avioeroon ja elinkauppaan liittyviä sanoja.

Kiinan valtio ei vieläkään myönnä että joukkomurhaa olisi koskaan tapahtunut, joten kesäkuun neljäntenä kaikki tiedotusvälineet olivat kertoneet päivästä, jolloin ei tapahtunut mitään.

Poliittiset eufemismit ovat runollisuudessaan ja moniselitteisyydessään huippuhienoja. Kantanen luettelee:
Triangelipoika, valkoinen uni. Buddha korottaa tuhatta kättään ja joki kuolee nuorena. Lohikäärme, tiikeri ja leopardi yhdessä. Sinisen taivaan ja valkoisen auringon lippu. Olkoon sinut taivaisiin nostettu, lumivuorten leijona. Neljä ja kuusi, kuusi ja neljä. Neljä!

Eihän valehtelu onnistu loputtomiin. Ihmiset ovat nokkelia ja nykyään matkustetaan ja saadaan tietoa lähteistä, joihin poliittisen korrektiuden vartijat eivät yllä. Kiinassa on ryhmä Tian'anmenin äidit  ja massamurhan aikalaiset kertovat asiasta lapsilleen sellaista, mitä ei julkisesti kerrota. On erikoista ajatella, että opettaja joutuu koulussa valehtelemaan asioista, joissa on saattanut olla itse mukana.  

Ajattelin sensuurin naurettavuutta myös katsoessani Elton Johnista kertovan elokuvan Rocketman. Olin lukenut, että jakeluyhtiö on tekijöiltä kysymättä poistanut Venäjällä näytettävästä elokuvasta kaiken miesten välisen romantiikan sekä lopun aidot valokuvat ja tekstit Eltonin ja kumppaninsa onnellisesta 25 vuoden yhteiselämästä ja heidän onnestaan kahden pojan isinä. Eltonin myöhemmästä elämästä oli sen sijaan maininta, että hän oli perustanut aids-järjestön. Eihän Venäjällä hyvänen aika voi näyttää kansalaisille, että homo voi saada onnellisen elämän. Eltonin äidin julma ennuste "you will never be loved, properly" saa kernaasti jäädä totuudeksi. Mutta miten he, valtaapitävät, kuvittelevat, että ihmiset eivät saisi käsiinsä elokuvan sensuroimatonta versiota?
Elokuvasta oli poistettu myös kohtaukset, joissa käytettiin huumeita. Mikä pliisu versio ja millä oikeudella ohjaajan ja koko elokuvatyöryhmän työ sekä elokuvan päähenkilön elämä kuohitaan tällä tavalla!

Onko meillä mitään vastaavaa totuuden muuntelua? Vähemmän, eikä valtion taholta, mutta kyllä sitä on. On ainakin äärioikeiston ns. vaihtoehtomediat ja trollitehtaat, joiden päämääränä on murskata ihmisiä levittämällä heistä väärää tietoa. Erityisen vihan kohteena ovat viime aikoina olleet toimittajat, jotka ovat uskaltaneet tutkia näitä pesäkkeitä. Heitä yritetään pelotella vaikenemaan. Miten voi olla, että erästä Venäjällä vaikuttavaa dosentti B:tä ei saada lopettamaan ihmisten vainoamista ja Suomen vastaista tihutyötään?

Trump sanoo Lontoossa, että mielenosoituksia ei ole, they love me, vaikka kamerat kuvaavat ihmisjoukkoja vastustamassa hänen politiikkaansa. Oh my!

-------

Kävelylenkin jälkeen. 
Pohdiskelin tuolla kävellessä vielä lisää sensuuria ja monia muita aiheita, mm. vapautta. Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on selvitetty, miten paljon ihmiset kokevat hallitsevansa omaa elämäänsä. Suomalaiset ovat tämän kyselytutkimuksen mukaan oman elämänsä herroja 93 pisteen edestä ja ranskalaiset vain 53 pisteen verran. Tiedättekö, minä uskon tämän. Mutta se onkin sitten uuden jutun aihe. 
Lähden tässä ensin kahden päivän minihellelomalle mökkisaareen vapaana kuin taivaan lintu.

Kuvasin lenkilläni tienvarsien kurtturuusuja, meidän aution kylänraittimme kaunistuksia. Pitäkää pintanne kurtturuusut! Ja myös te, lupiinit!

Niukkaa ja runsasta, Thúy ja Khemiri

Kaksi kirjaa, aivan eri tyylit. Kim Thúy on koonnut pienoisromaaniinsa Ru (2009) tuokioita valtavasta aineistosta, koko omasta viisikymmenvuotisesta, vaiherikkaasta elämästään, niukasti, maistiaisia sieltä täältä, ja Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa kymmenestä päivästä koti-isän elämässä pitkästi ja  yksityiskohtaisesti pohdiskellen. 
Thúyn tekstit on ladottu ilmavasti, kukin muisto tai ajatus lyhimmillään 2 - 4 riviä sivullaan ja pisimmillään vähän toista sivua. Khemirin teksti on tavallista pitkää proosaa kappalejakoineen ja viikonpäivien nimillä merkittyine lukuineen. 

Thúy on Vietnamin venepakolainen, joka on Malesian pakolaisleiriltä valittu kiintiöpakolaisena perheineen Kanadaan. Hänen kirjansa aihe on muukalaisuus. Khemirillä on ruotsalaisen äiti ja tunisialainen isä. Hän on syntynyt Ruotsissa ja asuu siellä edelleen. Hän on käsitellyt aiemmissa teoksissaan maahanmuuttajien elämää, mutta romaanissa Isän säännöt (2018) henkilöt voisivat olla mistä tahansa hyvinvoivasta länsimaasta. He ovat esimerkkejä isyydestä eri sukupolvissa. 

Rakkaus on molempien kirjailijoiden teksteissä pulmallinen asia.

Kuva: Jean-Francois Brière, kirjan liepeestä

Ru-kirjan tekstit ovat kauniita kuin timantit tai pienet miniatyyritaulut, mutta minä petyin, kun ne loppuivat niin lyhyeen. Thúy avasi kiehtovan maailman näyttämällä sitä pikkuisen ovenraosta ja sulki oven heti. Siellä vilisi kiinnostavia sukulaisia, joista olisin halunnut lukea lisää, samoin hänen autistisesta pojastaan. Olisin kaivannut myös leveämpiä siveltimen vetoja, miljöötä ja ajankuvaa. Pidän tuokioista kootuista muistelmateksteistä mm. Claes Anderssonilla ja Mark Levengoodilla, mutta jokin Thúyn teksteissä häiritsee. Ne vaikuttavat minusta kerätyltä materiaalilta, josta syntyisi upea romaani, kun niitä vielä runsauttaisi.

Kävin tutkimassa, mitä muuta Thúy on kirjoittanut. Ru on esikoiskirja, sen jälkeen ovat ilmestyneet Mãn (2013) ja Vi (2016), molemmat pienoisromaaneja. Man on ravintolamaailmassa tapahtuva rakkauskertomus ja ainakin Vi on samalla tuokiometodilla oman elämän tapahtumista rakennettu kuin esikoinenkin. Kävin myös katselemassa Goodreads -arvosteluja ja olihan siellä joku, joka oli kokenut samoin kuin minä ja jäänyt kaipaamaan jotain enemmän. Vi:stä käytettiin myös nimitystä pitkä novelli. 
Ovatko tämäntyyppiset kirjat suosittuja nykyään, koska ne sopivat kiireiseen elämäntyyliin? Niitä voi sekä kirjoittaa että lukea katkelma kerrallaan.

Lähteminen kymmenvuotiaana vietnamilaisesta kulttuurista täysin uudenlaiseen elämään on jättänyt kirjailijaan jälkensä irrallisuuden tunteena. Lapsuus yläluokan tyttönä tätien ja palvelijoiden ympäröimänä muuttuu köyhän pakolaisvaiheen jälkeen itsellisen naisen elämäksi uuden kulttuurin alueella ranskankielisessä osassa Kanadaa. Oma nimikin, joka sitoi perinteeseen, vaihtuu uuteen, jolla hän voi olla kuka tahansa.  

Vietnamilainen sananlasku sanoo: Vain pitkätukkaiset pelkäävät, sillä kaljupäätä ei kukaan voi kiskoa hiuksista. Niinpä minä yritän parhaani mukaa hankkia itselleni vain sellaista, jonka pystyn itse kantamaan. 

Paitsi tavaraan kiinnittymättömyyttä hän kertoo myös, ettei osaa eikä halua sitoutua miehiin. 

Rakastan miehiä samalla tavalla, en halua saada heitä omakseni. Vastaavasti minä olen miehille yksi monista, minulla ei ole erityistä roolia, en ole pysyvä. En tarvitse heidän läsnäoloaan, sillä en osaa kaivata poissaolevia. Heidät korvaa aina joku toinen, he ovat aina korvattavissa. Jos eivät ole, ainakin tunteeni heitä kohtaan on.
...
Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Jos olisin tiennyt, mitä rakastaminen tarkoittaa, en olisi hankkinut lapsia. Nimittäin sen kerran kun rakastaa, sitä rakastaa loppuelämänsä, niin kuin eno numero kahden vaimo täti numero kaksi, joka ei osaa lakata rakastamasta peluripoikaansa, sitä joka polttaa perheensä omaisuutta kuin pyromaani. 

Mietin, onko muukalaisuudella ja menettämisillä mitään tekemistä siinä, osaako sitoutua toiseen ihmiseen, vai onko kyseessä luonteenpiirre. Johtaako varhainen menettämisen pelko aina tunteettomuuteen ihmissuhteissa? Usein on niinkin, että juureton tarrautuu tiukemmin ja uskollisemmin kuin turvallisissa oloissa elänyt. Varhaislapsuudella on suuri merkitys ja jos kymmenvuotiaaksikin asti on saanut kokea turvaa, niin se vahvistaa ihmistä. 

Kuva: Pierre Björk, kirjan liepeestä

Khemirin kirjan ensimmäisessä luvussa, keskiviikkona, 'poika, joka on isä' ottaa vastaan muualta saapuvan isänsä, josta käytetään nimitystä 'isoisä joka on isä' ja viimeisessä luvussa, perjantaina, hän vie tämän lentokentälle paluumatkaa varten.
Poika pyytää pientä viestiä turvallisesta perilletulosta, mikä isästä on turhaa.

Jos et viesti, minä kostan, isä sanoo puoliksi leikillään. Miten, isoisä kysyy. Kirjoittamalla tästä, isä sanoo. Tee se, isoisä sanoo. Kirjoita kirja pojasta, joka heittää kadulle rakkaan isänsä. Pikemminkin siitä tulee tarina isästä, joka kohtelee perhettään kuin omaisuutenaan, isä sanoo. He hymyilevät toisilleen. Noita viimeksi mainittuja asioita he eivät sano. He vain hyvästelevät. 

Molemmat isät ajattelevat toisistaan ennakkoluuloisesti ja väärin. Alkuun nuorempi mies näyttää erinomaiselta häärätessään koti-isänä uupumukseen asti, samalla muistellen oman isänsä välinpitämättömyyttä, mutta vähitellen saamme vaimojen kautta uutta näkökulmaa. Ehkä poika ei vain muista isänsä uhrauksia ja ehkä hänelläkin on huonoja isäominaisuuksia, pelkkä läsnäolo kun ei takaa hyvää isyyttä, kuten ei äitiyttäkään.

Isä keinottelee pojan suusta äidin korvatulpat. Yksivuotias alkaa huutaa. Nelivuotias rakentaa autotallin. Yksivuotias hajottaa autotallin. Nelivuotias heittää yksivuotiasta pallolla. Yksivuotias luulee heittoa leikiksi ja hakee pallon ja antaa sen nelivuotiaalle. Nelivuotias piilottaa pallon. Isä kalastaa legon yksivuotiaaan suusta samalla kädellä joka kymmenen minuuttia aiemmin oli kakassa. Nelivuotias ilmoittaa kyllästyneensä leikkimään duploilla. Yksivuotias hieroo silmiään. Isä katsoo kelloa ja tajuaa että nelivuotiaan lähtöön esikouluun on vielä puolitoista tuntia. Hän toivoo, että aika kuluisi nopeammin, toivoo, että päiväkodissa olisi paikka yksivuotiaaalle.  

Isä kyllästyy vanhempainvapaallaan, mököttää ja on marttyyri. Isä mökkiytyy ja rähjääntyy eikä jaksa lähteä minnekään silloinkaan kun voisi. Moderni isä on kotiin jäätyään samanlainen kuin äiti vastaavassa tilanteessa, yhtä turhautunut ja yhtä pettynyt jaksamattomuuteensa. Ehkä moderni isä myös rakastaa syvemmin lapsiaan kuin entisaikojen etäinen isä, koska on nähnyt niin paljon vaivaa heidän vuokseen.
Tunnistan Khemirin nuoressa isässä paljon itseäni, varsinkin nuorta itseäni, mutta nykyistäkin: perhekeskeisyyttä,  täydellisyyteen pyrkimistä, taipumusta murehtimiseen, rakkauden tarvetta, oman lapsuuden puutteiden ja isän persoonan vatvomista.

Huvittaa kirjan takakannessa oleva mainoslause 'Mestari on palannut'. Tällä viitataan Khemirin aiempiin menestysteoksiin Ajatussulttaaniin ja Kaikki se mitä en muista. Tulee mieleen urheilusankarit, Makhan Amirkhani nyrkkeilykehässä ja Mörkö jäällä. Huomaatteko, olen seurannut urheilua, sen sivuilmiöitä ainakin!

Pidän molempien kirjojen kansista, Ru-kansi on upea! Kiitos suunnittelusta Sanna-Reeta Meilahti! Isän säännöt -kirjasta ei löydy kannen tekijää. 
Khemirin kirjan alkuperäinen nimi Pappaklausulen on mahtava, suomennos ei aivan vastaa sitä. Isyyden säännöt, isäsopimus..hmm?
Sana 'ru' on ranskaksi puro ja vietnamiksi kehtolaulu. Molemmat sopivat muistelemiseen hienosti. Hyvä, että sana selitetään kirjan alussa, muutoin se käännetyissä versioissa tulkittaisiin helposti henkilön nimeksi.     

Molemmilta haluan lukea lisää. Khemiriltä olen lukenut Ajatussulttaanin, josta pidin kovasti.  
Thúyn kirjoissa minua houkuttaa löytää niistä lisäpaloja Run jättämiin palapelin aukkoihin. 

Emma Kantanen, Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (2019) perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa peligraafikkona ja lesbona Kiinassa. 
Kirjassa on kolme eurooppalaisen Kiinassa kokemaa muukalaisuuden tasoa:uusi ympäristö outoine kielineen ja tapoineen, pelifirman työkulttuuri ja lesboelämän lainalaisuudet. 

"Sinä et edes muistanut Hongkongissa omaa nimeäsi", opettaja sanoi kun saavuin yksin luokkana toimivaan kokoushuoneeseen palattuani viimein matkaltani. Sihteeri oli juorunnut ympäriinsä vaikeuksistani. 

Ài Mǎ, Emma, käy kielikurssilla, koska puhelimen automaattikääntäjän avulla kommunikoidessa tulee väärinkäsityksiä, mutta kurssi ei tuota tulosta. Jopa oman nimen kirjainmerkit ovat mahdottomia ja ääntämisessä toonit unohtuvat. 
Pekingiläistä elämää eurooppalaisen silmin katsellessa tulee jatkuvasti esiin sellaista, mikä on erilaista kuin Euroopassa. Naisten ja miesten nimiä ei erotella, puhelinsoittojen sijaan käytetään pikaviestintää chattipalvelun kautta, työssä puurretaan älyttömän pitkiä päiviä ilman lomia, jopa työn ääreen nukahdellen, pornografia on kiellettyä, vaikka tehtaissa tehdään värikkäitä seksileluja vientiin. Paljon tapahtuu piilossa. Salakieli peittää ikävät asiat. Työkaverit kulkevat käsi kädessä, viattomasti, kaikki eroottinen tapahtuu yksityisyydessä. 
Metrojunien ruuhkat, ilmansaasteet ja lapsiaan erityisellä torilla julistein avioliittoon markkinoivat keski-ikäiset naiset ovat meillä lehtiartikkeleista tuttuja ilmiöitä, mutta silminnäkijän kuvaamina ne todella heräävät eloon. 
Nettikahvila Just Kids vaikuttaa harmittomalta paikalta ja viehättää päähenkilöämme, kun hän näkee nuorten pelaavan hänelle tuttuja pelejä, mutta työkaveri kertoo, että juuri nämä ovat sairaita paikkoja, joissa äidit käyvät itkemässä lapsiaan palaamaan kotiin. Kun joku teini oli 36 tunnin pelisession jälkeen saatu lopettamaan, hän oli tehnyt itsemurhan käsi viimeiseen asti toistaen pelin liikettä.   

   Ruuhkaa oli yritetty vähentää samansuuntaisella metrolinjalla, mutta se ei koskaan oikein auttanut. En edes halunnut tietää, oliko tilanne joskus ollut pahempi. Luulen, että vasta Batong Line opetti minulle, miltä ihminen tuntui, enkä tarkoita ihmistä henkilönä. Vaan materiaalina. Yhä seuraavaa ja seuraavaa metroa odottamaan kyllästyneet bisnesmiehet painoivat jaloillaan ihmismassaa tiiviimmäksi, jotta olisivat viimein päässeet vaunuun sisään. 
   Ihmismassan puristus oli ollut mieletön, enkä tiennyt missä aloin ja missä päätyin. Nyrkinkin mentävä rako oli merkittävä ja lapsia kasattiin järjestelmällisesti, jotenkin... päällekkäin. Ruuhkakokemukseni olivat tietenkin jo alusta asti olleet henkilömääriltään ja todennäköisyyksiltään niin raamatullisissa mitoissa, että muistin nähneeni jopa kaksi kiinalaista albiinoa. 
   Mutta en koskaan nähnyt yhtään vammaista, en ketään edes pyörätuolissa.  

Ài Mǎ, nimi, jonka äääntämys kuulostaa samalta kuin Emma, tarkoittaa eri tooneja käyttäen eri asioita, kuninkaallisesta hevosesta kysymykseen 'rakastatko minua'. Hän on piirtänyt Roviolla kuuluisia Angry Birds -hahmoja ennen Kiinaan lähtöään. Pekingissä hän suunnittelee Yueshi-firmassa yhdessä työparinsa Song Jinin kanssa hahmoja Candy Crash -peliin. 
Suomessa ilmapiiri työpaikassa on ollut vapaa ja innostava ja työtilat luovuutta edistäviä, Yueshilla ollaan ahtaassa toimistossa tiukan hierarkisen valvonnan alla. Piratismi on Kiinassa hyve eikä rikos ja toisilta lainataan sumeilematta. 
Naiset työpöydän molemmin puolin kokevat työnsä kuluttavaksi ja turhaksi, mutta Ài Mǎ on se, joka voi lähteä. Työpari, pieni salaperäinen, superälykäs nainen Song Jin, länsinimeltään Penn, jää ahertamaan koneensa ääreen. Naiset ovat kohdanneet toisensa piirtämisen ja omistautumisen kautta. He ovat paahtaneet vastatusten vuoden päivät niin, että vaatteetkin ovat kuluneet toispuoleisesti, lumoutuneet toistensa luonnoslehtiöiden kuvista ja alkaneet tuntea ehkä jotain enemmänkin.  

   Toivoin, ettei Song Jin olisi enää jäänyt toimistolle, kun itse lähdin. Sillä sinä päivänä hän itki, enkä minä osannut tehdä mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään, peitti molemmat sivut kasvoistaan, minun puoleni vähän huonommin. 
   Song Jin, jolla oli sadan huippulahjakkaaksi itseään kutsuvan suomalaisen taidot, eikä mahdollisuutta lähteä pois.

Kaiken outouden keskellä Ài Mǎ, uskoo löytäneensä jotain tuttua, kun hän löytää lesboyhteisön nettisivut. Lesboja, laotongeja, kutsutaan nimellä lala. Kaikki heidän tapaamispaikkansa ovat salaisia. He kiinnostuvat oitis uudesta eurooppalaisesta lalasta. Ensimmäinen kysymys, johon Ài Mǎn pitäisi osata vastata on, onko hän  P vai H, koska T hän ei voi olla vaalean pitkähiuksisen ulkonäkönsä perusteella. T on historian naissotureiden perintöä jatkava poikamainen lala, H on epämääräinen, mutta harmiton. Alajaotteluja on vaikka kuinka paljon, mutta kun Ài Mǎ lähtee poikamaisten lalojen kanssa ratsastusretkelle, hänet pahoinpidellään vähemmistön tuojana vähemmistön sisään, ja hän alkaa saada uhkausviestejä. T ei voi haluta toista T:tä, se on epänormaalia. 
P ei koskaan liiku rakastelun aikana. T ei koskaan sano silloin mitään. T hyökkää aina, P hyväksyy. 
Hyökkäävä T käyttäytyy kuin raiskaaja. Hän ei saa koskaan orgasmia eikä harrasta itsetyydytystä. Ài Mǎ on kotimaassaan tottunut siihen, että ihmisillä on seksissä, kuten kaikessa muussakin, oma yksilöllinen mikrokulttuurinsa, Kiinassa kaikki toimivat rituaalinomaisesti samalla tavalla omituisten kirjoittamattomien sääntöjen määrääminä. 
Miksi lesbot ovat alistavaa valtakulttuuria paetessaan luoneet sitä muistuttavan, yhtä tiukan ja raa'an alakulttuurin? Homomiesten elämä ei näytä olevan yhtä rajua kuin naisten eivätkä heidän ajatuksensa yhtä kumouksellisia. 
Feminismi ja salaiset pornokaupat ovat lalojen hallussa ja he ovat suosittuja valetyttöystäviä homomiesten käydessä vierailulla kodeissaan. 

Eräs Ài Mǎn tyttöystävistä huomauttaa hänen pukeutumisestaan, toinen moittii, että hän syö P:ksi liikaa. Häntä vakoillaan, hänestä tapellaan ja häntä hakataan. Joku on odottanut pääsevänsä hänen avullaan Eurooppaan.
Ài Mǎ ei todellakaan viihdy itselleen määritellyssä roolissa. 
Hän alkaa pohtia, että ehkä juuri vaikeasti määriteltävät ohikatsotut H:t ovat eniten hänen kaltaisiaan. He näyttävät keskisormea lala-hierarkialle ja elävät sairaan alakulttuurin liepeillä ottamatta osaa sen tapoihin. 

   Lalat minun nuoret naiseni, lapset joita he salaa kasvattivat, maailma ei todellakaan ollut heille valmis niin kuin se melkein oli minulle. 

Tämä kirja on täydellinen. Sen sisältö, tyyli kaikki viehättää minua. Kirjailijan tarkat huomiot nostavat esiin valta-asetelmia ja tunnelmia, jotka jäävät mietityttämään. Tuntuu, että olen päässyt mukaan johonkin aivan uuteen maailmaan.  
Tässä kirjoituksessani on jotain maistiaisia kirjan laajasta sisällöstä, sivuja on päälle 400. Luin ensimmäisen kerran uppoutuen ja toisen kerran mietiskellen. Uskomatonta, että kyseessä on esikoisromaani! 

Katson lopuksi  omistuskirjoitusta: "Heille, joiden nimet minun on täytynyt muuttaa." 


--------
Kävin blogikierroksella. Tästä kirjasta ei ole kirjoitettu paljon.
Nämä löysin.
Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa on myös ihmetelty Kantasen kuvaamaa kiinalaisen lesbokulttuurin väkivaltaisuutta. 
Opus vei -blogin Arsi on yhtä ihastunut Kantasen teokseen kuin minä. Hän käyttää siitä nimitystä kansainvälisen tason lukuromaani. Arsi Aleniukselta itseltään on muuten ilmestynyt romaani Villa Alpha. Se(kin) on kirjapinossani. 
Silvia Hosseini kehuu Suomen Kuvalehden kolumnissaan kirjan huumoria, mutta moittii sitä juonettomaksi ja sen kieltä kankeaksi. No, minä kyllä näin tässä kirjassa myös juonen ja pidin sen kielestä. Kirjaluotsi-blogin postaus alkaa pitkällä sitaatilla, joka on hieno esimerkki juuri kielen kauneudesta. Se päättyy näin:"Oli olemassa sellainen tunti, joka piiloutui muiden alle, ja silloin Pekingissäkin saattoi levätä. Kun ulkona oli vain mustaa, sinistä, pienien ojien heijastuksia, ja metro oli hetken maanalainen kultasuoni."

Kai Aareleid, Lue minua

Kai Aareleidin runoteos Lue minua (2018) on hänen itse kääntämänsä, monen kielen taitaja ja kääntäjä kun on. Hän on koonnut runot suomennokseen kahdesta vironkielisestä teoksestaan, Naised teel ja Vihm ja vein.

Nimiruno Lue minua on pitkä kaunis rakkausruno. Siitä otteita alla.

lue minua
kuin runoa
lue hitaasti
lausu joka ikinen tavu
tunne joka ikinen sana kielelläsi
punnitse jokaisen lauseenjäsenen
merkitystä
ja yritä päästä ytimeen
sinähän haluat

Runon minä pyytää lukemaan itseään paitsi kuin runoa, niin myös kuin miniatyyriä, kuin novellia, kuin romaania, kuin eeposta ja kuin haikua, ja lopuksi "kuin vesileimaa jonka näkee vain valoa vasten". 

lue minua
kuin novellia
ei sekään ole 
kovin paljon pidempi
mutta siinä on kerrostumia
sitä voi riisua kuin
vaatteita
kuumassa huoneessa

ja siinä on hämäriä paikkoja
semisävyä
hiljaisuutta
lue
minua

Toisista ihmisistähän tekee kiinnostavan se, että me emme tunne heitä ja että he ovat mahdollisimman erilaisia. Kaikki sellainen painostus, jossa pyritään muokkaamaan ihmisistä samanlaisia on typerää olkoon kyse aatteista tai vaatteista. Kuitenkin kaikkina aikoina tehdään niin, joskus hennommin joskus väkivaltaisemmin, väittäen, että juuri tämä nyt käyttöön otettu tapa nähdä ihminen on ainoa oikea, vaikka juuri edellä olisi oltu tyytyväisiä elämään hyvää elämää toisenlaisina toisin säännöin.

Miksi joku ihminen houkuttelee 'lukemaan' itseään enemmän kuin toinen? Sitä kutsutaan ihastumiseksi. Mikä sen ihastumisen herättää? Miksi olen kiinnostunut X:stä, mutta en yhtään Y:stä? Ja miksi Y on kiinnostunut minusta, vaikka minä en hänestä? Miksi kaikki nyt ovat niin kiinnostuneita Z:sta?

lue minua
kuin romaania
jossa on paljon lyhyitä kappaleita
jossa on ilmaa
sillä jotain voi jättää tarinasta pois
tai muotoilla siitä uusi
erimakuinen
romaani
ja jonkun voi jättää kokonaan
kirjoittamatta
tai kesken

eikä aina ole päästävä loppuun
joskus aika ei vain riitä
ikään kuin et tietäisi
lue minua

Kirjan kansikuvassa on osa Maurice Brazil Prendergastin teosta Beach No.3, 1900-luvun alun töitä. Ihana jalokivivärinen öljyvärimaalus, joka tuo mieleeni Paul Gauguinin Tahitilla maalaamat paratiisityöt.  

Tämmöistä luettu täällä ja näin koettu

Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.

Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne. 
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin. 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.

Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut? 
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa. 
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.

Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
    Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
    Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.

Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
    Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden. 
Jaska yskäisee: 
    - Tässä on Veera, minun...
    - Toit sitten ryssän Karkulahelle.
    Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla. 
    - Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
    Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
    Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden. 
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.

Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme. 
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen. 

Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?

Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård! 

Vilna-tekstit 3, kirkonmenoja ja tanssia

Vilnan katedraalin kattopatsaita

Vilnassa yllättää kirkkojen paljous. Suurin osa niistä on katolisia. Poikkeilimme monissa niistä mielessä arkkitehtuurin ihaileminen ja valokuvaaminen. Menimme sitten arkena tai sunnuntaina, niin aina oli menossa jokin messu tai muu tapahtuma. Mikä myös yllätti oli se, että näissä kirkoissa oli tosi paljon väkeä, kaiken ikäisiä. Nuoria ihmisiä kävi yksikseen rukoilemassa valitsemansa patsaan juuressa. 

Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin kirkko on niin kaunis, että kun ensimmäisellä käynnillämme oli messu menossa, niin tulimme uudelleen kuvaamaan mielestämme hyvin valittuun aikaan. Jo kauas kuului messun ääni. No, mikäs siinä, istuimme kirkon takaosaan penkille ja  seurasimme kirkollista toimitusta toista tuntia. 
Ihmisiä tuli kaiken aikaa sisään, he kastelivat sormensa ovensuun altaassa olevaan veteen, tekivät ristinmerkin ja siirtyivät joko penkkiin istumaan tai jonkin patsaan luo polvilleen rukoilemaan. Jotkut hyväilivät ja suutelivat patsaan käsiä tai jalkoja. 
Papin ääni oli lempeä ja jotenkin suggeroiva. Liettuan kielihän on hyvin kauniin kuuloista. Minusta tuntuu, että pappi ei puhunut mitään ajankohtaista, vaan kaikki oli liturgiaa, uskontunnustusta ja siunauksia. Hyvin usein noustiin pystyyn, kuten protestanttisissa jumalanpalveluksissakin. 
Lopuksi ihmiset nousivat seisomaan käytävän molemmin puolin rintamaan. Luulin, että he ovat lähdössä, mutta pappi tulikin jakamaan heille siihen ehtoollisleivän. Ilmeisesti hän oli nauttinut viinin messun aikana vertauskuvallisesti seurakunnan puolesta vai oliko hän kastellut ne leipäpalat viiniin. En nähnyt kaukaa, mitä kaikkea siellä edessä tapahtui. 
Suurin osa ihmisistä poistui pian tämän jälkeen, mutta osa jäi edelleen istumaan tai seisoskelemaan, ja patsaiden luo tuli rukoilijoita kaiken aikaa. No, kuvausta ei ollut kielletty ja olimme maksaneet oven luona partioivalle naiselle pienen avustuksenkin, joten aloimme kävellä peremmälle katselemaan ja ottamaan kuvia. Kirkon etuosassa istui pappi juttelemassa nuoren miehen kanssa. Ehkä ne viipyilevät ihmiset odottivat vuoroaan ripittäytymään. 
Pelkäsin, että häiritsemme, mutta ketään ei meidän kuvaamisemme näyttänyt häiritsevän vähääkään. He olivat ilmeisen tottuneita turisteihin. 

Kirkko ei ole ulkoapäin erityisen kaunis, mutta sisällä odottaa yllätys. Barokin koristeellisuus ja luonnonvalkea väri saa huokaamaan ihastuksesta. 

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Tämän kirkon on suunnitellut puolalainen arkkitehti Jan Zaor 1600-luvun lopussa, sisäpuoli stuccopatsaineen on kahden italialaisen taiteilijan P. Pertin ja G. M. Gallin suunnittelemaa. Patsaita on noin 2000 ja muuta koristelua sen lisäksi. Ei ihme, että sisätyö oli vienyt parikymmentä vuotta. 

Mietin uskontoja, ihmisten uskoja ja uskomuksia. 
Paikalla piipahti kiinalaisryhmä, katselivat pari minuuttia ja poistuivat yksissä tuumin matkanjohtajansa perässä. Miten he mahtoivat nähdä ristinmerkkejä tekevät ja patsaiden eteen polvistuneet ihmiset? Itse tajuan rukoilemisen mietiskelynä, kirkot luovat hyvän puitteen siihen ja ihailen kirkkorakennuksia, mutta uskontojen taikuuspuolta en ymmärrä.  

Halusin myös ehdottomasti nähdä synagogan. Se oli aivan hotellimme lähellä. Synagogassa sai kävellä sekä alhaalla miesten osassa että ylhäällä naisten parvella. 

Alakerrassa oli toisella seinällä erillinen juhlatila perhejuhlia varten ja toisella puolen syvennyksessä pitkä pöytä tuoleineen, ja eikös siellä ollutkin muutama oppinut pöydän ympärillä keskustelemassa pyhät tekstit edessään. 
Ryhmä oli kuin jostain historiallisesta maalauksesta partoineen ja hattuineen.  


Vilnassa on toukokuussa vuosittainen modernin tanssin tapahtuma. Harmi, että emme huomanneet tätä ajoissa ja olimme myöhässä lippuja varatessamme. No, näimme yhden hyvän esityksen ja seurasimme taidemuseon portailla tapahtuvia ilmaisesityksiä, joista yksi otos alla.  

"Giliai po oda", (syvällä ihon alla, käänsin nettisanakirjan avulla) oli esitys, jossa libanonilainen tanssija kertoi, miten hän oli selvinnyt useamman kerran pommista. Ensimmäisen pommin aikaan vuonna 1983 hän oli lapsi. Tärkeää oli nopea kieriminen turvaan. Pommi vei monelta lapselta vanhemmat ja orpolapsia kadehdittiin, koska he saivat eniten merkkivaatteita lahjoituksina Euroopasta. Toisen kerran hän kohtasi pommin vuonna 1986, jolloin oli jo esiteini. Se oli rypälepommi, ja siitä selviytymiseen tarvittiin erilaiset liikkeet. Kolmas pommi räjähti vuonna 2000, se oli kemiallinen, ja selviämistanssi sen mukainen, mutkikas. Näiden kolmen katastrofin jälkeen jättämä yksinäisyys on ollut pahin pommi. 

Pidin tästä esityksestä kovasti. Lavalla oli vain kolme henkilöä, tanssija Bassam Abou Diab, muusikko Samah Tarabay ja tulkki, joka käänsi arabiasta englanniksi. Toistuvat yksinkertaiset lauseet, proosarunomaisuus "That's how I survived the bomb, That's how the war ended, Then we had a party", saivat aikaan kohtalonomaisuutta. Tunnelmat vaihtuivat pelosta iloon ja taas pelkoon ja lopuksi hiljaiseen suruun. 
Mies tanssi paita märkänä ja antoi kaikkensa. Välillä hän neuvotteli rummunlyöjän kanssa, joka ei armoa antanut, vaan usutti yhä kiivaampaan menoon. 

Tähän päättyvät Vilna-raporttini. 
Matkaillessa avartuu ja virkistyy. Nuorempana lapsiperheellisenä kaipasin matkoilta enimmäkseen rentoutumista, mutta nyt kun ehdin levätä arjessakin, huomaan etsiväni matkoilta eniten ravintoa tiedonjanooni ja kulttuurinnälkääni. Eipä silti, kaipaan kovasti myös rantalomailua. 
Tule jo hellekesä!