Edellisessä kirjoituksessani luettelin aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, ajatella kirjoittaen, ja kanssanne ajatuksia vaihtaen.
Eniten keskustelua nostatti vaihdevuodet, joita ryhdyin tosissaan pohtimaan luettuani Ani Kellomäen (toimittaja. antropologi, tietokirjailija) ja Tiia Koivusalon (somevaikuttaja, vaihdevuosiaktivisti) tasokkaan teoksen tästä aiheesta.
Kirjan kirjoittajat kertovat seikkaperäisesti, miltä vaihdevuodet ovat heillä ja heidän haastattelemillaan henkilöillä tuntuneet. Lisäksi kirjassa kuullaan tusinaa asiantuntijaa, jotka tarkastelevat vaihdevuosia oman osaamisalueensa näkökulmasta.
Kirjan lopussa on luku Parhaat vinkit, pitkä oirelista ja lähdeluettelo.
Suosikkitekstini asiantuntijoiden puheenvuoroista on ote aivotutkija Minna Huotilaiselta:
"Murrosiän jälkeen ei ole paluuta lapsuuteen. Sekin aika on hirveää sekoilua, äänenmurrosta ja muuta, mutta ei siitäkään toipuminen tarkoita paluuta takaisin lapsuuteen. Se tarkoittaa siirtymistä ihan uudenlaiseen elämään, jossa mielessä ovat ihan uudet asiat. On halua ja kykyä tehdä ihan uudenlaisia juttuja, joihin ei pystynyt aiemmin. Samalla tavalla vaihdevuosista ei ole enää paluuta lisääntymisikään. Tiedossa on jotakin, joka on laadullisesti erilaista elämää. Vaihdevuosien jälkeinen aika on kuningatarikä."
Vaihdevuodet on määritelty ajanjaksoksi, jolloin naisen hedelmällisyys hiipuu ja kuukautiset loppuvat. Hormonimuutos tuo mukanaan erilaisia oireita, jotka vaihtelevat määrältään, laadultaan ja kestoltaan. Vaihdevuodet tulevat naisille keskimäärin 40 - 60 -vuotiaina, mutta ajoitus on hyvin yksilöllistä.
Joillakin vaihdevuodet alkavat alle kolmikymppisenä, ja joillakin ne kestävät alettuaan koko loppuelämän.
Vaihdevuosien oireista tunnetaan yleisesti vain hikoilupuuskat ja mielialan lasku. Tähän ajanjaksoon on suhtauduttu monesti vitsaillen, vähätellen ja tabunomaisesti. On myös katsottu, ettei vaihdevuosi-ikäisistä naisista ole mihinkään työelämässä, joten ei ihme, että naiset itsekin ovat ohittaneet asian hiljaa kärsien ja häpeillen.
Kellomäki ja Koivusalo luettelevat oireinaan mm. unettomuuden, nivelvaivat, kuumat aallot, yöhikoilun, migreenin, painonnousun, aivosumun ja ahdistuksen.
Lääketieteellisissä julkaisuissa oireita on listattu kymmeniä ihon ohentumisesta refluksioireisiin ja lihaskatoon.
Tässä käyn hieman kriittiseksi. Eikö ole myös sellaista vanhenemista, joka on hormoneista ja sukupuolesta riippumatonta raihnastumista?
Menneinä vuosisatoina vaihdevuosia ei ole osattu hoitaa millään tavalla, vaan naisia on kehotettu "siirtymään sukupuolirauhan tilaan". Vielä 1900-luvun alussa Kätilölehdessä hoidoksi neuvottiin "säännöllistä jokapäiväisten askareitten suorittamista". Hoitoa ei tietysti paljon tarvittukaan, kun naiset kuolivat pian vaihdevuosi-ikään päästyään.
Monella naisella hormonihoito on parantanut elämänlaatua. Sehän tuntuu luonnolliselta. Kun kilpirauhashormonin vajaatoiminnassa sitä vajausta paikataan ottamalla samaa hormonia lääkkeenä, niin miksi ei myös estrogeeni-hormonin hiipuessa voisi tehdä samoin?
Miksi sitten niin monet ajattelevat, että on parempi kestää hankaliakin oireita kuin käyttää minkäänlaista hormonikorvaushoitoa?
Ehkä syynä on yleinen lääkkeiden pelko, ehkä myös vanha, virheellinen tutkimustulos ja sen aiheuttama pelottelu.
USA:ssa tehtiin 1998 - 2002 hormonihoitoa kartoittava tutkimus, jonka tulos säikäytti monet korvaushoitoa käyttävät ja myös lääkärit ympäri maailmaa. Tutkimus osoitti, että hoidon hyödyt ovat haittoja suuremmat ja että se nostaa erityisesti riskiä saada rintasyöpä ja mahdollisesti myös sydän- ja verisuonisairauksien riskiä. Myöhemmin todettiin, että tutkimus oli suoritettu virheellisesti, mutta kävi kuten aina kun hätkähdyttävä tutkimustulos perutaan, alkuperäisen tiedon varjo pysyy. Tutkimus keskeytettiin, ja myöhemmin on todettu, että vaihdevuosien hormonihoito päinvastoin suojaa sydänsairauksilta, jotka ovat Suomessa yleisin kuolinsyy.
Suomessa on saatu vihdoin viime syksynä 2025 vaihdevuosien Käypä hoito -suositus, jossa todetaan oikein ajoitetulla hormonihoidolla olevan useita myönteisiä vaikutuksia terveyteen.
Oikein ajoitettu? Se voikin olla vaikea kysymys.
Minulla hormonihoito aloitettiin 45-vuotiaana. Amerikkalainen tutkimus oli osoitettu vääräksi kolme vuotta aiemmin ja yleislääkärini tunnettiin erityisesti naisten terveysasioihin perehtyneenä ihmisenä. Valitin nivelkipuja sormissani, en muuta. Epäilin sairastuneeni suvussani esiintyvään nivelreumaan. Lääkäri määräsi verikokeisiin, totesi sen mitä oli arvellutkin, estrogeenin vähyyden, ja kirjoitti reseptin suun kautta otettaviin lääkkeisiin. Minä olin jotenkin innoissani asiasta, hassua kyllä.
Tässä minun historiani on aivan erilainen kuin Kellomäen ja Koivusalon kirjan naisilla, jotka ovat juosseet lääkäriltä toiselle vaikeine oireineen ja saaneet milloin mitäkin diagnooseja. Minä sain vaihdevuosidiagnoosin näin helposti. Myöhemmin olen ajatellut, että olisi ehkä pitänyt mitata se estrogeeni toisenkin kerran, nämä arvothan vaihtelevat.
Vuosien mittaan gynekologit aloittivat aina kysymällä, milloin kuukautiset ovat loppuneet. No, ei milloinkaan. Eiväthän ne kenelläkään lopu kerrasta, vaan hiipuen, mutta minulla hormonilisä piti kiertoa yllä, enkä osannut sanoa, milloin ne ilman sitä olisivat loppuneet. Kyselin, pitäisiköhän minun lopettaa tai pitää taukoa, eikö ole vaarallista käyttää hormoneja näin pitkään. Sain kerrasta toiseen kuulla, että sitten tulisi kyllä tukala olo, kannattaa jatkaa.
Pääsin siis eläkkeelle asti kokematta mitään tyypillisiä vaihdevuosioireita.
Kun sairastuin 64-vuotiaana rintasyöpään, kysyin koepalaa otettaessa, lopetanko nyt hormonien käytön. Lääkäri totesi, että kyllä, on asiallista lopettaa. Jonkin aikaa syytin itseäni siitä, että olin niin pitkään käyttänyt hormoneja, onhan niissä kuitenkin pieni rintasyöpää lisäävä ominaisuus. Nykyään ajattelen, että hyvä vain, että sain suojaa verisuonisairauksia vastaan, niitäkin on suvussa.
Yleinen harhaluulo on myös se, että jos vaihdevuosihoito aloitetaan aikaisin, niin vaihdevuodet siirtyvät. Eivät ne siirry, siellä ne ovat taustalla, mutta oireettomina. Kun hoito loppuu, niin elämä jatkuu siitä, missä silloin ollaan menossa.
Minulla taitaa olla pitkät vaihdevuodet. Nyt 76-vuotiaana, 12 vuotta siitä kun lopetin hormonit kuin seinään, sisäinen termostaattini on edelleen hieman rikki.
Kun hormonit jäivät pois, ajattelin, että minuahan eivät kuumat aallot haittaa, hyvä vain kun on lämmin ja ehkä minä olen jo turvassa oireilta ikäni puolesta. Olen kärsinyt kilpirauhashormonin vajauksesta johtuvasta viluisuudesta vuosikymmeniä, joten tervetuloa lämmin.
No, nykyään vilu ja kuumuus vuorottelevat. Vaihdan vaatteita päivän mittaan, niin saan aina sopivan olon. Kodin ulkopuolelle varaudun huivein ja villatakein. Yöhikoilu on jäänyt pysyväksi olotilaksi. Herään kerran yössä vessaan ja käännän samalla tyynystä vilpoisen puolen. Nukun heti uudelleen, stressittömästi. Mikäs tässä, eläkkeellä.
Kun olin aloittamassa sädehoidossa ravaamista syöpäoperaation jälkeen, sain ensimmäisen virtsatietulehdukseni, ja niistä on tullut toistuva riesa. Tulehduskierteestä päästäkseni aloitin uudelleen hormonihoidon, lievänä pitkän virtsatietulehduksen estokuurin ohella. Antibiootti tepsii, mutta huh, pitäähän sekin joskus lopettaa.
Olen tuntenut samankaltaisia huolia kuin kohtalotoverini Tiia:
Pohdin, onko loppuelämäni tätä: alakerran rasvaamista, kipua, kirvelyä ja aaltoilevia virtsavaivoja. Kuka rasvaa alapääni palvelutalossa, jos olen muistisairas? Kuolenko lopulta virtsarakontulehdukseen?
Erittäin mielenkiintoinen on aivotutkija Minna Huotilaisen toteama vaihdevuosien aiheuttama notkahdus kognitiivisissa toiminnoissa ja varsinkin se, että se on vain notkahdus, ei pysyvä tai etenevä tila:
"On ensin huono vaihe, mutta sitten tilanne paranee. Miehillä tällaista palautumista ei ryhmätasolla näy ollenkaan. Heidän käyränsä vain laskee iän myötä. Esimerkiksi aivokuoren paksuus, joka on hyvin yleinen ikääntymisen mittari aivoissa, ohenee miehillä. Naisilla taas näkyy nopea oheneminen vaihdevuosien aikana, mutta sitten tulee kompensatio, eli tavallaan ikääntymisen vastakohta. Aivoihin alkaakin tulla nuorempien aivojen piirteitä menopaussin jälkeen. Nähdään korjaantumisprosessi. Aivojen näkökulmasta vaihdevuodet näyttäytyvät ikään kuin vaiheena, josta myös toivutaan."
Tässä kohdassa tulee mieleeni tasa-arvon nimissä kysymys andropaussin hoidosta. Se olisi myös tutkimisen arvoinen asia.
Mutta ei siitä nyt, tämä on meidän kuningattarien ja kuningattariksi valmistautuvien opaskirja.
Toivon kuitenkin, että joku mieskin olisi lukenut kirjoitukseni tänne asti ja lukisi myös tämän kirjan, jonka nimi on minulle vaikea.
Tajuan, että nimi V*tun vaihdevuodet on todella nerokas ja vitsikäs. Se oli ollut alkuun työnimenä ja jäänyt sitten lopulliseksi nimivalinnaksi, ja onhan esim. karjalan kielessä ja Lapin murteissa v*ttu ihan käypä termi, arkisanastoa. Olen vain niin monta vuotta kouluelämässä taistellut tämän sanan kirosanana käyttämistä vastaan.
Räväkkyys nimessä on noin ylimalkaan hyvä, koska kuivakas otsikkohan ei vedä puoleensa ja kirjassa, vaikka tietokirja onkin, on kiva ystävälle hersyvällä huumorilla kertomisen tuntu.
Tässä juhannusruusuja pihastamme kirjan tekijöille!
Kuva on neljän vuoden takaa. Tänä vuonna kukkia on niukasti, kasveillakin on notkahduksensa.
