Hajanaisia ajatuksia kesän hiipuessa kohti syksyä

Tänään 8.9. 2024 on kesän 69. hellepäivä Suomen kesässä, vuonna 1961 alkaneen mittaushistorian ennätys. Edellinen ennätys on vuodelta 2002, jolloin hellettä oli kolme päivää vähemmän. Helteeksi lasketaan se, että päivän aikana on mitattu 25,1 celsiusastetta tai enemmän.
Tänään on myös syyskuun hellepäivien ennätys, kuusi päivää (tähän mennessä), edellinen, viisi päivää, mitattiin vuonna 1968. 

Kävimme Kouvola Cityssä kirppiksellä, jäätelöllä ja Ratamon Terveysmetsässä, joka on lyhyt taidetta sisältävä puistomainen metsäpolku, jossa on hyvä työnnellä pyörätuolilla vaikka sairaalassa olevaa läheistä. Ihana tunnelma, kivoja levähdyspaikkoja ja rehevää metsää kaikkine tuoksuineen. 

Saimme osavoiton Ratamokeskuksen yöpäivystystaistelussa. Yöpäivystys pysyy, mutta kahden lääkärin, yleislääkärin ja akuuttilääkärin, sijaan saamme pitää vain yhden lääkärin öisin. Eiköhän tämä tarkoita sitä, että heikoimmassa kunnossa olevat tapaturmapotilaat joudutaan kuljettamaan Kotkan keskussairaalaan, joka ruuhkautuu. Meillähän on ollut enemmän päivystyskäyntejä kuin Kotkassa ja toimiva työnjako akuuttihoidon osalta. Harmi, että se ei saa jatkua. On kerrottu, että infarktipotilaiden liuotushoidot sentään toimivat kuten ennenkin. Tuntuu, että pääsimme hopealle, ja onhan hopeasijakin hyvä.
Kansalaisliike Tätä me emme purematta niele aloitti protestin heti kun saimme tietää leikkaussuunnitelmasta. Hallituksen työryhmän laskut säästöistä tuntuivat mahdottomilta eikä hyvinvointialueeltamme oltu kysytty mitään. Poliitikkomme tekivät sitten oman osansa, kuten pitikin. 

25.8. kokoonnuimme kolmanteen mielenilmaukseemme,
jossa muodostimme ringin Ratamon ympäri.
 

Ostin kirppikseltä kannun ja uuden kahvimukin, joilla saan kesän jatkumaan läpi pimeän talven. Kannu on tsekkiläistä posliinia. Mukin alaosassa lukee Lena Boije. Googlasin nimen ja sain selville, että Boije on ruotsalainen vuonna 1944 syntynyt suunnittelija, jonka kukkia on niin tekstiileissä kuin astioissakin. 

K-kaupassa oli tuoreita mansikoita. Kesän toinen satoko? Suomessa!
Väkisinkin ajatus kääntyy murehtimaan sitä, että monet maailman hedelmällisimmistä alueista ovat käymässä liian kuumiksi ja kuiviksi millekään viljelylle ja ihmisille elää. 

Tänään on kansainvälinen Lukutaitopäivä.
Lukutaitoisten osuus on kasvanut kaiken aikaa, mutta alueelliset erot ovat edelleen suuria.
Nuorista 15 - 24 -vuotiaista osaa lukea noin 92%, mikä kuulostaa aika hyvältä. Niitä kahdeksaa prosenttia, jotka ovat jääneet varmaan monella tapaa osattomiksi, pitäisi auttaa, koska lukeminen on avain eteenpäin rikkaampaan elämään. 

Olen lukenut viimeksi sodankyläläisen, tänä kesänä menehtyneen Anna-Liisa Haakanan romaanin Lintu, lintunen (1991). Haakana kirjoitti aluksi seitsemän nuortenkirjaa, ja sen jälkeen myös aikuisten romaaneja. Lintu, lintunen (1991) on hänen toinen aikuisten romaaninsa.
Haakanan aiheena on usein naisen osa. 
Tässä kirjassa on kuvattu upeasti pienen tytön eläytymistä hänelle kerrottuihin tarinoihin. Pienen mierolaispojan kohtalo saa hänet asettumaan hankeen kuolemaan. Kun hänet löydetään makaamasta tien vierestä silmät kiinni, kädet somasti rinnalla ja kysytään, miksi hän siinä makaa, hän ymmärtää, että kaikki eivät tajua sitä kuoleman kauneutta, minkä hän on iltasadussa kokenut.

Menkää pois, tyttö sanoo. - Menkää pois. Minä kuolen nyt, minä olen pieni mierolainen.

Sama herkkä tyttö saa myöhemmin migreenikohtauksia aikuisten maailmanloppupuheitten vuoksi ja kuultuaan Jeesuksen haavojen ilmestymisestä joittenkin ihmisten käsiin ja jalkoihin hän alkaa tutkia pakonomaisesti, onko saanut stigmoja. Pakkohan juuri hänen on niitä saada, pahuutensa vuoksi. 

Vielä myöhemmin sama tyttö hullaantuu omasta kauneudestaan ja haluttavuudestaan, niin että unohtaa vaarat ja kokeneempien neuvot. Silti hän ei koskaan antaisi pois kerran kokemaansa suurta rakkautta. 
Pidän kirjan romantiikasta ja vahvasta intohimon kuvauksesta. 

 

    Hän kuoli pari vuotta sitten keuhkosyöpään. Kun siitä kuulin, tiesin, että olin koskettanut hänen sisintään kuoleman sormin, istuttanut kaikella kiihkollani kalman hänen kylkiluittensa alle. Ja vaikka emme koskaan enää tavanneet, saamaansa lahjaa hän ei voinut heittää pois, muistoa minusta hän kantoi mukanaan kuin arpea, sinistä kukkaa, lemmikkiään.
    Minä se olin. 

Viime aikoina olen lukenut myös näitä:

Kahden ylimmän kirjan kirjoittaja Reeta Paakkinen on Suomen ja Turkin kaksoiskansalainen, toimittaja, joka on asunut suurimman osan aikuiselämäänsä Turkissa, Kyproksella ja Kreikassa. Hänen kirjansa ovat erittäin kiinnostavia ja samalla tavalla ruohonjuuritasolta elämää tarkastelevia kuin oli eräällä Turkissa asuvalla Petralla, joka piti muutama vuosi sitten blogia Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä. Blogi päättyi kun monikulttuuurinen perhe muutti Suomeen.

Luulin ensin, että Petra olisi kirjoittanut nämä kirjat. Molemmat naiset kuvaavat samoja asioita, mm Turkissa yleistä ilmiötä "mahalle baskisi", naapuruustopaine, joka pakottaa esim. salaamaan avosuhteessa elämisen.

Muistan edellisiltä Turkin lomiltani, että siellä kaikki juttelevat lapsille ja koskettelevat heitä, pörröttävät tukkaa ja halailevat. Toivottavasti se kauhea varominen ja kosketuksen kieltäminen, mikä meillä vallitsee, ei ole levinnyt sinne.   
Ehkä en tulevalla matkallani (lokakuussa vasta) koe aivan yhtä hurmioituneita hetkiä kuin Mika Waltari lähes 80-vuotta sitten, mutta toivottavasti jotain samansuuntaista. 

Waltari kirjoitti Istanbulista lähtiessään runon kaupungille:

Marmaramerestä 
hurmasta kuuma on pää.
pisara verestä
kukkana tänne jää, 
kukkana kuumana 
kauniille povelles.
hehkuna, huumana
kolkutan ovelles.

Vain kolme kuvaa - s niin kuin syyskuu

Ensimmäisenä s-alkuisista sanoista mieleeni tulee lähimpien nimiä, siskot, sydämellisyys, sivistys, söpöys, sivullisuus, syvällisyys, sisin, salaisuudet, sadut, sisuuntuminen, sinisyys... siniset vaarat ja siniset ajatukset... sametti. Kuvitusta näille? Ehkä jotain muuta helpommin kuvina ilmaistavaa. 

1. SYKSY

Syksyssä rakastan värejä ja lämpimien syksyjen rikkautta. Kun kesän kukkaistutukset alkavat valua kadulle ja kaikki on luonnossa runsasta ja rönsyävää, tuntuu kuin olisi jossain etelämpänä. Kylmät ja viimaiset syksyt ovat kauheita tylyydessään. Tämä syksy on ollut parhaita, huomiseksi ja ylihuomiseksi on luvassa helleasteita, ehkä vielä perjantaiksikin. Iltaisin on suloista, kun päivällä valoa kerännyt aurinkokennolamppu syttyy parvekkeella ja luen hyvää kirjaa sohvalla. Talvikaan ei pelota, kun syksy on pitkä ja muutos kylmään aikaan loiva. 

2. SANOMALEHDET

Olen aina pitänyt sanomalehdistä. Kun Kouvolan Sanomat lopetti jokin aika sitten printatun sunnuntailehden, niin myös sunnuntain Helsingin Sanomat alettiin jakaa meillä vasta maanantaiaamuna.
Mieheni lukee sunnuntaina lehdet verkosta näköislehtinä ja yritti minullekin mainostaa miten helppoa on suurentaa haluamansa jutut ja tuijotella niitä läppäriltä. Tiedän, mutta kun se e i  o l e  s a m a. Minä luenkin sunnuntain aamukahvilla mieluummin kirjoja kuin katselen lehtiä ruuduilta, jotain otsikoita tosin vilkaisen puhelimesta. Maanantaiaamu onkin sitten minulle kunnon lehtiaamu ja hyvä startti viikkoon. 
Luen myös paljon aikauslehtiä, kotiin tilattuina ja kirjastossa.

Kunpa lehdet ja kirjastot säilyisivät yhtä kauan kuin minäkin. Hei, hallituksen saksijat - nämä ovat jokapäiväistä kulttuurin leipäämme! 

3. STEINBECK

Steinbeck (John Steinbeck, kiinnostavaa miten joistain kirjailijoista käytetään vain sukunimeä - Hemingway, mutta J.D.Salinger) on yksi niitä kirjailijoita, jonka teosten lukeminen johdatteli minua nuorena amerikkalaisen kirjallisuuden pariin.
Kasasin kuvaan omasta hyllystä sieltä löytyvät Steinbeckin kirjat ja hämmästyin: kasan kolme ylintä on lukioaikana ostamiani (merkkasin silloin aina kirjan alkulehdille sen vuoden, jolloin hankin kirjan). Helmi luettiin yhteisenä, siitä keskusteltiin ja ehkä kirjoitettiinkin, The Red Pony olen ostanut muuten (eihän me kai luettu englannin tunnilla romaaneja?), samoin Keltaisen kirjaston Taipumaton tahto on koulukurssien ulkopuolelta. Opettaja varmaan innosti Steinbeckin lukijaksi.
Ai mikä hämmästytti - no se, että enhän minä niin köyhä nuori ole ollutkaan kuin muistan! Silloin piti oppikouluun menijän ostaa kaikki koulukirjat ja koulutarvikkeet 11-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Perheillä oli tili kirjakauppaan. Meillä oli köyhää - ja minä ostin ylimääräisiäkin kirjoja!
Keräsin varmaan vaihtorahat bussilippuostoista ja säästin isoäidiltäni saamat munkkirahat. Koulussa ei ollut ruokalaa ja meillä samalla bussilla kulkevilla oli tapana viettää aikaa baarissa. Joku osti aina joskus munkin, niin että saimme olla siellä - minä en. Pidin itseäni kurissa, kun ei kukaan muu pitänyt. Ehkä. Päättelen näin. Olisipa hauska päästä aikamatkalle omaan lapsuuteen ja saada todeta, mikä niissä muistoissa on totta, mikä matkan varrella keksittyä. 

                                       -------

Vain kolme kuvaa -haaste on bloggaaja Kristiina K:n alkuunpanema. Hän myös kerää kunkin kuun kirjoituksia, mutta tässä kuussa ei ole tainnut vielä kukaan muu kirjoittaakaan - olenpas minä aikainen. Laitan linkin koosteeseen myöhemmin. 

 - Ja tässä se on (klik).

Kari Hotakainen, Huolimattomat

Kari Hotakainen on esillä näyttävästi päivän Helsingin Sanomissa, koska on antanut uuden romaaninsa Helmi yksinoikeudella K-kauppojen myytäväksi. Kirjailijan itsensä mielestä Siltala-kustantamon keksimä idea on loistava, mutta toimittaja Taika Dahlbomin arvostelussa on "markettituotetta" vähättelevä sävy ja eräs pieni ruoveteläinen kirjakauppa on kertonut boikotoivansa Hotakaista tämän päätöksen vuoksi. 
No, jos ihmiset eivät osaa kävellä kirjakauppaan, mutta osaavat ostaa kirjan ruoka- ja vaateostosten ohessa, niin siitä vaan. Isoissa marketeissa on kirjamyyntiä muutoinkin melkoisesti ja tiedän, että kirjailijat ovat käyneet niissä signeeraamassa kirjojaan.
Kiitän Hotakaista siitä, että Helmistä ei tule äänikirjaa. On häpeällistä, miten vähän kirjailija näistä äänitteistä saa. 
No, se siitä. Jää nähtäväksi, mitä puhetta tämän kirjan ympärillä tullaan käymään.

Olen katselun monesti mökkihyllymme kirjaa Huolimattomat sen kansikuvien vuoksi. Elina Warstan kuvat vetävät puoleensa. Etukannen kuva jatkuu takakannella, jossa alastoman mieshenkilön kädestä pitää kiinni niin ikään alaston nainen. Molempien intiimit kehonosat on häveliäästi sumennettu. 

Poimin kauniit, mutta myrkylliset kielonmarjat koristeeksi kuviini
ja kertomaan kirjan henkilöitä riivaavasta sukupuolivietistä,
joka houkuttaa, vie onglemiin ja saattaa jopa myrkyttää.  
 

"Hotakaista parhaimmillaan, tiivistä ja terävää", toteaa kannessa Kalevan Reetta Nousiainen. Huolimattomat on julkaistu vuonna 2006. Silloin taisi vielä olla maakuntalehdillä omat kirja-arvostelut. Kaipaan niitä. 

Etukannen hahmo on rikoskomisario Antero Mokka ja takakannessa on oman yrityksen perustaneen Leila Korhosen hahmo. Harmittaa, että en saa tekstiä näkymään. Kirjoitan sen tuonne loppuun kokonaan, kunhan olen kertonut, mitä ajatuksia minulle heräsi tarinasta näitten upeitten kansien sisällä. 

Hotakainen on lempeän pisteliäs humoristi, purevasti yhteiskuntaa ja ilmiöitä ruotiva ja pientä ihmistä ymmärtävä kirjailija. 

Tämän kirjan pienet ihmiset ovat Antero, Leila, pari henkilöä Anteron työpaikalta ja yksi Leilan asiakas, joka ei ymmärrä rajojaan. 
Leila määrittelee yrityksensä Hellyys ja läheisyys Oy siivousalan yritykseksi.
Hän siivoaa ihmisten mieliä kuonasta ja kaunasta ja auttaa läheisyyden puutteessa jähmettyneitä sulamaan hieronnalla, niin että he mahdollisesti hoidon jälkeen pystyisivät myös seksuaaliseen suhteeseen jonkun toisen yksinäisen kanssa. 
Tapahtuu sellaista, minkä vuoksi Leila joutuu Anteron kuulusteltavaksi ja Anterohan rakastuu kaiken muun unohtaen. Ja mihin se johtaakaan...
Aurinko valui pöydälle, jonka pintaan ihmisten kyynärpäät olivat hanganneet vaaleat läiskät. Leila paistoi niin, että Mokan silmät häikäistyivät eikä hän vähään aikaan nähnyt mitään. 

Kirjan voi sijoittaa rikosromaanin genreen ja siinä on asiaankuuluvasti vaarallisia tilanteita ja jännitystä. Hotakaiselle tyypilliseen tapaan tekstissä on aforistista ajattelua ja sanallista iloittelua yllin kyllin.
Mokka harrastaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa muistiin omaan ammattiin liittyviä ajatuksia ja yhteenvetoja, mutta Leilan sähköistävä olemus saa hänet tarttumaan uudelleen "keksimiskirjoitukseen" jonka hän joskus on hylännyt. 
Myös Mokan asiakkaista, rikollisista ja uhreista löytyy varsinaisia kaunosieluja. Eräskin kadonnut, harmaa ja yllätyksetön mieshenkilö yltyy kalenterinsa sivuilla melkoisiin lemmenlurituksiin:"Hänen ihonsa silkillä kudon maailmani ehjäksi. Hänen ihonsa silkillä istun pilkillä."

Kirja on jaettu kahteen osaan. I osa käsittää vuodet 1826 - 2003 painottuen jälkimmäiseen vuosilukuun. Vuosi 1826 on tärkeä siksi, että silloin eräs Joseph Niépce otti ensimmäisen valokuvan ja avasi väylän pirulle. Hän ei voinut aavistaa, että hänen laitteestaan lähtisi kasvamaan kaiken yleisen ja yksityisen ikuistava kolmas silmä. Luvun motto: "Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä."
Valokuvaa seurasi elävä kuva, jota voidaan käyttää paljon still-kuvaa tuhoavammin ja kaiken huippuna internet, josta mikään ei katoa ja kaikki selailemasi voidaan jäljittää. 
Kuvan mahdista ei kerrota turhaan kirjan alussa, Mokka joutuu sitä pohtimaan omassakin elämässään.

II osa on lyhyt. Se käsittää ajanjakson 2003- 2004 ja keskittyy päähenkilöiden elämään. "Olet täällä vaikka olet siellä" lupailee tämän osan alkumiete.  

Leilan tausta on samanlainen kuin monella muulla maalta lähteneellä.
Leila Korhonen oli herännyt seksuaalisuuteensa suomalaisella maaseudulla. Se on sama kuin olisi herännyt janoon Saharassa. Hän ei ollut edes kuullut siitä sukupolvesta, joka kaksikymmentä vuotta aiemmin oli omasta mielestään vapauttanut seksin tajuamatta, että seksistä ei voi vapauttaa. Jos sen päästää irti, päästää kesyttömän leijonan päiväkotiin. Vapaan seksin sukupolvi rajoittui muutamaan tuhanteen kaupunkilaisnuoreen, jotka hetken pippeleitä ja pimpsoja vaihdettuaan palasivat parisuhteeseen, joivat parikymmentä vuotta punaviiniä ja siirtyivät sitten golfin pariin. 

Leila pohtii asiakkaitaan ja päätyy miettimään sitä, miten lisääntynyt vapaa-aika muuttaa ihmisiä vähemmän ennustettaviksi. Vapaa-aika on synnyttänyt kokonaisen mielihyvään perustuvan teollisuudenhaaran, joka tarjoaa merkityksellisyyttä ymmällään oleville. Joillekin työ on vain ikävä väliasema, josta ponnistaa vapaa-ajan haasteisiin aina yhtä nuorekkaana.  
Hyvin syötetty ja juotettu vapaa-aika synnytti etuajassa uuden ihmistyypin, jota Leilan nuoruudessa ei ollut tunnettu: iättömän ihmisen. Tämä ihminen ei suostunut ikääntymään nivelet nitisten kuten esivanhempansa harmaissa torpissaan, vaan tarttui ajan suureen kampeen ja pysäytti sen nuoruuden kohdalle. (- -)
Ja luonnollisesti iätön oli sekä asiakkaana että myyjänä siellä missä vapaa-ajasta laskutettiin. Tarvinneeko edes sanoa, että monet iättömät ihmiset kuuluivat Leilan asiakkaisiin.  

Tämä kirja sai minut miettimään nykyajan outoja pehmopornobisneksiä, kuten Onlyfans. Jos Leilan siivousfirmassa on miesten härnäyksen sävy, niin Onlyfans on avoimesti sitä. Yksinäisen miehen naisen puute saattaa olla niin kipeää, että hän on valmis maksamaan paljaiden varpaiden näyttämisestä "vain hänelle" ja romanttisesta ajatuksesta, että ehkä joskus muutakin. Arvelen, että muutakin. 
Jotkut tunnetut naiset ovat jättäneet arvostetun työnsä, koska Onlyfans on niin paljon tuottavampaa - ja niin hauskaa (!).

Jos joku on kiinnostunut tietämään, mitä kirjan takakannessa lukee, niin tässä vielä se:

Romaani seksin ja alakulon piirittämistä ihmisistä ja niistä kamalista ja kauniista asioista, joita yksinäisyys teettää. 

LEILA KORHOSEN  yhden naisen yritys Punavuoressa tarjoaa asiakkailleen hoitoa, joka sulattaa kovankin miehen. Kanta-asiakkaisiin kuulunut värittömän haalea mies vaatii vielä jotain kaupan päälle. Kaikkea ei rahalla saa. 

"Laskutan yksinäisyydestä, lievitän sitä maksua vastaan"

Rikoskomisario ANTERO MOKKA on nähnyt työssään paljon, mutta naisen kosketusta hän ei ole pitkään aikaan tuntenut. Nyt Mokka saa kuulusteltavakseen Leilan, joka vaikenee kaikesta tapahtuneesta. Kuulustelujen aikana heidän välilleen syntyy kuitenkin yhteys, jota laissa ei tunneta.

"Rajattomat murensivat maan, jonka estoiset olivat rakentaneet"

Kohtaaminen voi viedä molemmilta työn, mutta antaa tilalle enemmän. Kamera on nyt viety sinne, mitä ei voi kuvata ja mikä kuitenkin näkyy. 

Karin Fossum, mielidekkaristini

Norjalainen Karin Fossum aloitti kirjailijana runoilla kuten moni muukin, siirtyi novelleihin ja kokeili lopulta myös pitempää proosaa.
Romaani Evas öye ilmestyi 1995 ja suomennettiin pari vuotta myöhemmin nimellä Evan katse. Kirjassa tapahtuu murha, jota ratkoo sympaattinen rikoskomisario Konrad Sejer, joten rikosromaanihan se on. Fossumista tuli dekkaristi. Hän kirjoitti Konrad Sejer -sarjaa vuoteen 2016 asti, jolloin ilmestyi Hviskeren (suom. Kuiskaaja 2024). Sejer-sarjan ohessa Fossum kirjoitti viisi muuta romaania, jotka nekin kuvaavat ihmisen mielen pimeitä puolia.
Fossumia on luonnehdittu psykologisen jännityksen mestariksi ja hän on saanut lukuisia palkintoja, mm Suomen Dekkariseuran Ulkomaisen Kirjallisuuden Kunniakirjan. 

Tavallista pitemmän tauon jälkeen Fossum on kirjoittanut muutaman uuden dekkarin, joista on suomennettu Drepende drage, angrende hund 2021, suomeksi Paha äiti 2022. Tässä kirjassa Sejerin tilalla onkin uusi rikostutkija Eddie Feber, joka on monella tapaa Konrad Sejerin vastakohta. Siinä missä pehmeä tuumailija Sejer toimii hitaasti, tutustuu kuulusteltavaansa ja asettuu hänen puolelleen Feber lörpöttelee, hermostuttaa kuulusteltavan puheliaisuudellaan ja saa tämän varuilleen ohimennen lausumillaan vihjauksilla. 

Olin lukenut muut Fossumin suomennetut kirjat paitsi nämä kaksi viimeksi suomennettua ja olen oikein odottanut, että häneltä tulisi jotain uutta. 
Ensimmäinen Fossumin kirja, jonka luin on Sejer- sarjan Rakas Poona. Se on niitä kirjoja, jonka lopussa on pakko itkeä. Hyvät ihmiset, hellä rakkaustarina, täysin turha murha ja psykologisesti taitava, niin uhreja kuin rikoksen tekijöitäkin ymmärtävä rikostutkija. Rakastettava kirja. 

Fossum menee dekkareissaan syvälle ihmismieleen. Missään hänen kirjoissaan ei ole mustavalkoista asetelmaa. Rikos ei ole pahuuden tulos vaan usein sairaan mielen, pelon ja osattomuuden aikaansaama erehdys.

Kuiskaaja perustuu kahden henkilön tapaamisiin, vangitun naisen Ragnan ja kuulustelija Sejerin. Kolmantena, yhtä tärkeänä, on kirjeiden kautta Ragnarin ulkomaille muuttanut poika Rikard Josef, joka on pitänyt etäisyyttä äitiinsä. 
Lukija on pitkään tietämätön, mitä Ragna on tehnyt. Ragnahan pitää itseään rikoksen uhrina, ja sellaisena lukijakin hänet näkee. 
Sejerin rauhallinen tahti antaa sävyn koko teokselle. Hänellä on aikaa ja hän antaa Ragnalle mahdollisuuden lähestyä totuutta arvokkuutensa säilyttäen. 

Paha äiti -nimi on mielestäni todella huono tälle kirjalle. Alkuperäinen salaperäisen kuuloinen nimi on suomennettuna 'tappava lohikäärme, katuva koira'. Molemmat eläinvertaukset löytyvät tekstistä.
Aksel Adelson, keski-ikäinen toimittaja auttaa leskeksi jäänyttä vanhaa äitiään  velvollisuudentunnosta samalla tätä vihaten ja tylyttäen. "Äidin pehmeä, pastellinvärinen ulkokuori peitti alleen lohikäärmeen."
Aivan lopussa Aksel käyttää itsestään nimeä Katuva Koira. En ole kylläkään aivan varma katuuko Aksel oikeasti, osaako hän katua, vai oliko lause ironinen ja marttyyrimäinen, mihin asenteeseen hän on jäänyt kiinni ja mitä ruokkinut läpi elämänsä sairaan siskonsa Ellinorin lietsoessa heidän yhteistä katkeruuttaan yhä voimakkaammaksi. 
Pitää mainita, että norjankielinen nimi ei paljasta kirjan rikosta sillä tavalla kuin tästä asetelmasta voisi päätellä.

He puhuivat lapsuudestaan, ajasta ennen kuin tiesivät toisenlaisista vanhemmista tai siitä millaista muilla lapsilla oli kotona. Sitten he kasvoivat ja oppivat havainnoimaan, tekemään johtopäätöksiä ja vertailemaan toisten elämää omaansa. Ystävien ja luokkatovereiden luona he näkivät erilaisia vanhempia, sellaisia joita olivat siihen asti nähneet ainoastaan elokuvissa tai joista olivat lukeneet kirjoista. Aikuisia, jotka hassuttelivat ja nauroivat, jotka painivat leikillään lastensa kanssa, heittivät lapsia ilmaan ja nappasivat vahvoille käsivarsilleen. Sellaisia vanhempia oli oikeasti olemassa!

Aksel ja Ellinor kokevat olevansa tunnekylmän lapsuutensa jäljiltä kolmannen asteen palovammojen peitossa eikä se pieni määrä tervettä ihoa riitä onnelliseen elämään. Heitä on komenneltu, väheksytty ja ohitettu. Heiltä on vaadittu kiitollisuutta ja moitteettomuutta korvaamaan vanhempien raadantaa ja pitämään yllä hyvää kuvaa naapureitten silmissä.
Ellinorista äiti on luovuttanut otteensa, mutta Akselin pitää aikuisenakin näytellä moitteetonta poikaa, koska muutoin naapurit ihmettelevät.
Näin siis Aksel kokee. Kun tarina etenee lukijalle tulee pysähtymisen hetki, ainakin minulle tuli. Aloin miettiä, miksi Aksel ei elä omaa elämäänsä täydesti. Miksi hän käy niin usein äitinsä luona, ellei halua? Onko kaikki äidin vika?
Akselin työkaverin kautta saamme ulkopuolisen mielipiteen tämän oudosta suhtautumisesta äitiinsä. Juuri oman äitinsä menettänyt Frede muistuttaa, että Akselin äitihän on vanha ja tarvitsee huolenpitoa. 

Minä en voi antaa hänelle mitään sellaista, mitä en ole itsekään saanut, Aksel sanoi. Pitäisikö minun antaa hänelle anteeksi, koska näen hänet niin selvästi? Pitäisikö automaattisesti antaa anteeksi kaikki se minkä pystyy ymmärtämään? 

Kyllä Aksel, kyllä pitää! Niin se menee. Jos ymmärtää syyn vanhempiensa puutteisiin, niin pitää lauhtua ja lakata selittämästä omaa tylsää elämäänsä huonolla lapsuudella. Kyllä voi vähän teeskennelläkin odottaessaan anteeksiannon kehittymistä omassa mielessä.
Tässä voi nyt olla toisilla kirjan lukijoilla eri mielipide. Minusta ihminen tekee vain pahaa myös itselleen irtisanoessaan omat vanhempansa, ellei jotain aivan kauheaa ole tapahtunut.  
Huonot vanhemmat on usein tekosyy, nuoremmilla ihmisillä varsinkin, eikä se niin mene, että ihminen pystyy antamaan vain sen mitä on vanhemmiltaan saanut. Me saamme paljon myös muualta kuin kotoa ja sen jälkeen kun olemme lähteneet kotoa - jos osaamme lähteä sieltä myös henkisesti. 

Rikostutkija Eddie Feber tulee mukaan kertomukseen vasta aivan lopussa. Hän porhaltaa paikalle kuin iloinen pojanviikari, mutta mitä tietoa ja oivallusta hänellä onkaan siellä kevyeksi naamioidun olemuksensa alla. Pätevä tyyppi.
En ole varma, kummasta komisariosta pidän enemmän. Ilmeisesti Feber esiintyy vielä suomentamattomissa Fossumin 2020-luvun kirjoissa. Jospa niihinkin pääsee pian tutustumaan. 

Molemmat esittelemäni kirjat on suomentanut Tarja Teva, joka on suomentanut ansioituneesti monen norjalaisen kirjailijan teoksia. 

  

Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa

Kun käyn katsomassa, mitä vanhoja blogikirjoituksiani on luettu, huomaan että joukossa on aina juttu, jonka olen otsikoinut 'Vanhuus ei tule yksin'. 
Aihe kiinnostaa varmaankin siksi, että vanhuus koskee jokaista, joka ei kuole ennenaikaisesti kokematta tätä elämänvaihetta.
Todistetusti vanhimmat ihmiset ovat eläneet lähelle 120 vuotta, jotkut tilastojen ulkopuolelle jääneet ehkä jopa pitempään. En tiedä, miltä eläminen noin vanhana tuntuisi, mutta ainakin tässä vaiheessa, 74-vuotiaana, tunnen, että elämä on ihanaa ja hämmästelen, miten olen nyt jo tässä, hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä. Kahdeksankymppisenä on moni kuollut vanhuuteen - siinäkö se oli? Haluan lisää! Paljon!
 

Koivusaaren puisto, Myllykoski,
kävelyreittini varrelta

Sain päähäni tehdä tästä aiheesta pienen haastattelun kanssaeläjälleni Untolle. 

M: Ootko sinä vanha?
U: Olen... tottakai.
M: Mutta et vanhus...?
U: Olen kyllä - vanhus.
M: Ai, minä en oo... mistä sä tiedät, että olet vanha ja vanhus?
U: Tiedän sen siitä, että on jo korkea ikä ja peilistä katsoo vanha mies ja jos ei muu, niin selkä ja nivelet sen kertoo.
M: Jaa ... no miten sä suhtaudut vanhenemiseen?
U: Yleensä tyynesti. Huonoo on se, että rappeutuu ja kuolema lähestyy ja hyvää se, että vanhalla on perspektiiviä ja pystyy suhtautumaan kiihkottomammin moniin asioihin, koska on nähnyt niin monenmoista. 

Ai, enpä tiennytkään, että elän vanhuksen kanssa. Me olemme samanikäisiä, mutta minä en koe olevani vielä vanhus. Ymmärrämme sanan eri tavalla.
Vanhenemiseen tosiaan kuuluu sekä hyviä että huonoja asioita.
Yleensä puhutaan aina niistä huonoista, joten listaankin ensin postiivisia huomioitani. 

😊 On aikaa itselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Itse odotin kovasti, että saan kokea syksyn ilman mahan pohjassa tuntuvaa jännitystä koulutyön alkamisesta, saan kävellä kiireettömästi ruskan keskellä metsässä ja saan lukea huolettomasti niin paljon kuin haluan. Voisin myös matkustella muulloinkin kuin koulujen loma-aikoina. Pidin työstäni ja säilytin kiinnostukseni loppuun asti, mutta kaikella on aikansa. Loppuvuosina kärsin uuvuttavista lonkkakivuista kunnes sain uuden lonkkanivelen puolitoista vuotta ennen eläkkelle siirtymistä, joten saatoin alkaa eläkepäiväni tuskattomana.

 😏 On jännittävää seurata ulkonäkömuutoksia.
Vanhenevassa ulkonäössä tapahtuu kaikenlaista:
- Ihon kimmoisaksi tehnyt sidekudos antaa periksi, jolloin luut ja nivelet erottuvat herkemmin ja ihosta tulee löysempää, silmäluomet laskevat ja suupielet kääntyvät helposti alaspäin, minkä vuoksi vanhaa ihmistä saatetaan pitää apean tai ankaran näköisenä, vaikka hän olisi kuinka hyväntuulinen.
- Vartalon muodot muuttuvat, vaikka paino pysyisi samana. Naisella kurvikkuus loivenee. Miehellä vatsa kasvaa.
- Iho kuivuu, muuttuu kalvakammaksi eikä päivety enää yhtä helposti kuin nuorempana.
- Hiukset kuivuvat, harmaantuvat ja harottavat, monella myös ohenevat.
- Kynnet kuivuvat ja paksuuntuvat.
- Silmät kuivuvat.
- Naiset ja miehet alkavat muistuttaa toisiaan. 
Ai että, onko tämmöistä jännittävä seurata? Minusta on. Pitää vain koittaa hoitaa itseään ja etsiä tyyli, joka sopii muuttuneeseen kehoon. Ei missään nimessä liian tiukkoja vaatteita eikä niitä pikkutyttömäisiä tunikamekkoja, jotka nuorilla ovat kivoja. Ei liikaa meikkiä eikä mattamustaksi värjättyjä hiuksia. Minun mielestäni näin, ehkä joku muu näkee toisin. 

😍 Vaikka sairaudet vaanivat, niin on joitain sairauksia, jotka eivät yleensä enää iske vanhoihin, esim. syömishäiriöt ja ahdistus. Koettu elämä ja perspektiivi tekevät vanhasta kestävämmän elämän kolhuja vastaan. 

 💖 Vanhenemiseen liittyvä nostalgia on minusta viehättävää. On selvä, että ihminen alkaa muistella, kun tietää eläneensä pitkään ja edessä on vähemmän kuin takana. 

Hevoshaan arboretum, Sippola, jossa patikoin
ainakin kerran vuodessa

Entä vanhenemisen negatiiviset puolet?
 
😕  Kaikki elimet rappeutuvat mikä missäkin tahdissa.
Verisuoni- ja liikuntaelinsairaudet lisääntyvät, immuniteetti heikkenee. 

😟 Tulee vakavia sairauksia ja niiden vuoksi lääkearsenaali sivuvaikutuksineen, joista yleinen on väsymys. 

😔  Miehillä puheääni muuttuu heikommaksi ja naisilla mataloituu ja muuttuu möreämmäksi.

😠  Aistit heikkenevät, jolloin niiden kautta saadut nautinnotkin heikkenevät.
Monet vanhat ihmiset sanovat, että ruoka ei maistu enää paljon miltään ja voi miten sitä nuorena nautti voilla voidellusta ruisleivästä ja miksi ruoho ei enää tuoksu sateen jälkeen.  

😨  Tasapaino-aistin heikkeneminen aiheuttaa kaatumisia ja niistä johtuvia vammoja.

😞 Miehillä on eturauhasongelmia ja naisilla vaihdevuosien tuomia ongelmia, kuten virtsatietulehdukset, joiden yleisyys näkyy siinäkin, että terveyskeskuksiin on ilmestynyt kaappeja, joissa on kotiin vietäviä pakkauksia virtsatietulehduksen testaamiseen ja palautusluukku. Kätevää.
Itsekin jouduin tulehduskierteeseen rintasyövän jatkohoidon aikana, viisivuotisen lääkehoidon haittavaikutuksia.

😕  Muistisairauksien mahdollisuus lisääntyy iän myötä. 
Tämä on iso ongelma myös siksi, että se johtaa puolison uupumiseen. Muistisairaan  hoitaminen on kokovuorokautista valppaana olemista, hoitopaikan saaminen on vaikeaa ja sen hyväksyminen, että sinne on mentävä ei ole kaikille helppoa. 

😓 Omaishoitajuus on rankka asia.
Voi kun saisikin vanheta samaan tahtiin oman puolison kanssa! Jos murehdittavana on paitsi oma terveys niin myös läheisen terveys, niin silloin vanhan ihmisen elämä on joskus liiankin raskasta ja saattaa johtaa jopa epätoivoisiin tekoihin. 

Mökkiranta Luumäellä

Vanhoja rintasyöpäkirjoituksiani on myös luettu paljon. Kymmenen vuotta on kulunut jo siitäkin, kun syöpä löytyi ja menetin rintani. Olin niin reipas noissa kirjoituksissani ja muutoinkin, koska terästäydyin kestämään. Eräs ystäväni oudoksui minua ja sanoi, että jos en nyt sure, niin se kostautuu myöhemmin.
En ole romahtanut missään vaiheessa, olen vain harmitellut kaikkea sitä ikävää, mitä taudin jatkohoito minulle aiheutti.

Kun katson valokuviani ennen syöpää ja pari vuotta sen jälkeen voin vain todeta, että hups, olipas siinä iso ja nopea muutos vanhenemisen suuntaan. 

Luulen, että tulevaisuudessa rintasyöpä osataan paremmin leikata riittävin marginaalein, niin ettei tarvitse leikata turhaan koko rintaa pois. Luulen, että myös pitkä, paljon haittoja aiheuttava hormonaalinen jälkihoito jää pois. Minulla se oli ehkä turha varokeino, koska syöpäni oli hyvää luokkaa. Parempi kuitenkin varman päälle kaikki hoito mitä hyväksi tiedetään.
Luulen, että jos rintasyöpää ei olisi tullut, niin olisin käyttänyt estrogeenilisää huoletta hamaan hautaan asti enkä olisi tiennyt mistään vaihdevuosioireista.
Nyt olen vihdoin alkanut käyttää pientä määrää estrogeeniä, harvakseen, paikallishotona. Kontrolleissa on koko ajan vakuutettu että saan käyttää, maltillisesti, mutta en ole uskaltanut ottaa riskiä.    

Yleensä en ajattele enkä muista koko syöpää. Suhtauduin siihen alusta asti hyvin pragmaattisesti, mutta vuositarkastusten lähestyessä hieman huolestun edelleen.

Unikot kävelyreittini varrelta

Jotta saisin tähän hieman kirjallisuutta mukaan niin siteeraan lopuksi toimittaja Matti Kuuselaa ja juontaja, käsikirjoittaja, koomikko Simo Frangénia.

Seitsemänkymppistä naista viisaampaa, sielukkaampaa, suvaitsevampaa, hauskempaa, kauniimpaa ja vapaamielisempää olentoa ei maa päällään kanna.

Juuri "mummot" eli yli kuusikymppiset naiset ovat parasta ja vaativinta yleisöä. Heillä on sellaista sivistystä, näkemystä, kokemusta, rohkeutta, huumorintajua ja viisautta eli henkevyyttä, jota jokaisen teatterinjohtajan on syytä kuunnella.

Yllä olevat sitaatit ovat eräästä niistä Kuuselan kirjoituksista, joita Aamulehdessä tarkastettiin kirjoituksista tehtyjen valitusten vuoksi. Juttu on vuodelta 2019. Tästä jutusta ei löydetty moitittavaa. (Minusta ei niissä muissakaan ole mitään vikaa!)

Simo Frangén kertoi Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa vuosi sitten,  että hän on lähes aina hyvällä tuulella eikä ikääntyminen paina. Hän oli laatinut palindromin, joka sopii kaikenikäisille. Olen päättänyt ottaa Frangénin sanaleikin motokseni -  Koe, loiki, elä, leiki! Ole ok. 

Rouva 74v ystävän syntymäpäivillä
pari viikkoa sitten

Isäni 91v vierailullamme talvella 2013. Pari viikkoa
kuvan otosta hänen sydämensä hiipui.
Minusta näyttää, että alan muistuttaa isääni
hämmästyttävässä määrin.

Linkki kirjoitukseeni jonka mainitsin tekstin alussa: Vanhuus ei tule yksin. 

Miksi luin tämän kirjan? - Andrei Kurkov ja Sami Oskari Lahtinen

Kirjoja on kirjan ystävällä pinokaupalla valittavana, minullakin tällä haavaa kirjastosta kiikutettuna parikymmentä opusta ja itse ostettuna yksi ja saatuna kaksi.
Mikä saa tarttumaan juuri tiettyyn teokseen? 

Kerron, miksi valitsin ukrainalaisen Andrei Kurkovin humoristisen romaanin Kuolleen miehen kaveri ja Sami Oskari Lahtisen syvästi traagisen esikoisromaanin Dinosaureeni.

 

Kuolleen miehen kaveri julkaistiin suomeksi tänä vuonna, suomentajana Riku Toivola. Kiinnostuin, koska ajattelin sen kertovan nykytilanteesta Ukrainassa, mutta alkuteos onkin jo vuodelta 1996, jolloin Ukraina oli ollut itsenäisenä muutaman vuoden.    

Päätin etsiä lukiessani vastausta kysymykseen, miten siinä näkyy tyytymättömyys Venäjään silloin.
 
Kirja kuvaa mustan huumorin sävyin kolmikymppisen Toljan tuskallista elämänvaihetta neuvostoajan jäljiltä sekasortoisessa ja ankeassa Kiovassa. Vaimo on jättämässä ja mies on työtön ja näköalaton. Itsemurhaajaksi hän kokee olevansa vielä liian elämänmyönteinen, mutta palkkamurhaajan uhriksi juuri sopiva. Palkkamurhan tilaaminen on helppoa, koska murhaajan ammatti on suosittu ja hyväpalkkainen ammatti, jonka harjoittajia löytyy kirjaimellisesti joka lähtöön.
Kävi yksinkertaisesti niin, että kaikkein pätevimmät palkkamurhaajat saivat arvonimen killer. Ja vanhanajan arkiset, romanttiset, känniset ja mustasukkaiset murhaajat ovat ja pysyvät yksinkertaisesti murhaajina. Heidän kaltaisiaan jahdataan, napataan ja heitetään linnaan samaan aikaan, kun killer liihottaa vapaana ja huomaamattomana kuin lintu. 

Niinpä... 

Tolja kokee vaikeaksi kestää yksinäisyyttä vaimon lähdön jälkeen. Hän kaipaa naista, jolle saisi huomaamattaan alistua. 
Samanlaista kaipuuta kokee Venäjän kansa hyvän tsaarin puutteessa. Mielessäni kuvittelin naisen olevan rakastava, hellä ja tarpeeksi älykäs tekemään hänen toiveisiinsa alistumisesta minulle ilon ja nautinnon. 

Niinpä niin. 

Kurkov on paitsi tuottelias kirjailija myös toimittaja. Hän on kertonut, ettei ole pystynyt sodan alettua kirjoittamaan fiktiota, vain sotaan liittyviä juttuja, joissa hän onkin ansioitunut kansainvälisessä mediassa. 

Sami Oskari Lahtisen romaanin pariin minut johdatti triviaali yksityiskohta kirjan alussa, tuttu paikka.

Huhtikuu [2019]
Isä pyysi, että hänen tuhkansa sirotellaan Kymijokeen. 

Dinosaureeni on vahvatunnelmainen teos kirjan syntymisestä ja vaikeasta ihmissuhteesta.
Jussi ei pysty suremaan Onde-isän kuolemaa. Tunteet ja muistot vaivaavat häntä ja hän alkaa etsiä isäänsä kirjoittamalla novelleja lapsuudenmuistoistaan. Hän antaa novellejaan luettavaksi naapurin kirjailijalle, joka on arvioissaan erittäin kriittinen ja rehellinen. Muita esilukijoita ovat asiallinen vaimo, jonka kanssa tulee avioero kirjoittamisprojektin aikana ja lempeä, kovia kokenut äiti. 
Kirjoittaessaan Jussi huomaa, että häneltä onkin tulossa romaani isästä ja pojasta ja yhä suuremmassa määrin pojan itsetutkistelusta. Poika on itsekin isä ja pyrkii olemaan siinä roolissaan hyvä. Hän eläytyy pienen Vilja-tyttärensä tilanteisiin pelolla, koska on itse kokenut lapsena niin paljon hylkäämistä. 

Huhtikuu [2021]
Tunteillani on historia; niistä on puhuttu, niitä on tutkittu, niille on annettu numeroita ja niihin on määrätty lääkkeitä. 
     Kun yritän hahmottaa tähän astista elämääni kokonaisuutena, on muistikuvani vatsanpohjalla. Kouraiseva tunne jostain intiimistä ja vaikeasta.

Pidän tämän romaanin rakenteesta, jossa vuorottelevat Jussin eripituiset novellit ja eri vuosina tehdyt päiväkirjamerkinnät, joista osassa hän kirjoittaa tuokioista elämässään ja osassa miettii ratkaisuja kirjoittamiseensa, kertoo saamastaan palautteesta ja pohtii autofiktiota.
Eikö kaikki kirjoittamamme ole loppujen lopuksi fiktiota, kysyy kirjailija. Kaikki kokemamme muuttuu ajatuksissa tarinoiksi ja henkilöistä joita kuvaamme tulee meidän itsemme näköisiä. Vain merkitys jää.    

Joissakin novelleissa on hyytävä tunnelma, esimerkkinä Huutaja, joka kertoo julmasta isäpuolesta.
Tehtaankadun koulussa tapahtunutta käydään läpi äidin dialogina rehtorin kanssa ja myöhemmin äidin dialogeina pojan kanssa. Kun lukija jo aiemmin on saanut tietää, miten asiat oikeasti tapahtuivat ei voi kuin hämmästellä rehtorin väärinymmärtämisen määrää. Äiti kyllä ymmärtää lastaan. 
Yksinpuhelu on mielenkiintoinen vuoropuhelu oman minän kanssa, ja Lautta sekä loppunovelli Dinosaureeni koskettavat minua syvästi.
Pari kirjoitusta, Laatikko ja Et kääntynyt katsomaan, ovat mielestäni liian kaukana aiheesta. Ne kertovat kyllä maailmasta ja Jussin suhtautumisesta elämään, mutta jäävät irrallisiksi. 

Luin tätä kirjaa koukuttuen, mitä joissain kirjallisissa piireissä ei niin arvosteta. En kyllä ymmärrä miksi. Pitäähän kirjan vangita lukijan huomio ja saada hänet odotuksen valtaan. 
Kymijoki toimi minulle täkynä, mutta kirjan asetelma oli se, mikä sai minut jatkamaan.

Mietin, miten usein aikuiset hätistelevät lapsia tieltään ja myös, miten turhaan he kokevat syyllisyyksiä asioista, joille eivät mitään voi. 

    En tiedä voiko toista ihmistä koskaan löytää etsimällä. Ehkä hänet voi tavoittaa vain pysähtymällä, sillä aito yhteys kahden ihmisen välillä ei synny analyysistä ja tulkinnasta vaan myötätunnosta ja hyväksynnästä. Se ei ole tekemistä, se on olemista.

   Merkittävintä ei ehkä olekaan se, mitä me olemme lapsillemme, vaan mitä he ovat meille.   

Mietin, miten hyviä kirjoittajia meiltä löytyykään, vähän väliä. Pidän Dinosaureenia hämmästyttävän vahvana esikoiskirjana.
Romaanin nimi vilahtaa tekstissä jo aiemmin pari kertaa, mutta selviää lopuksi kokonaan, mistä ratkaisusta pidän.  

Kirjalle luo ryhtiä jako kymmeneen lukuun, joiden nimet ovat kiehtovia, Onni ei asu täällä, Singulariteetti, Joutomaa.  

Eräs Jussin apea, pitkälle mietitty ajatus pysähdytti minut kauneudellaan:
Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. 
Ja - vielä hetken - hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.    

Vain kolme kuva - e niin kuin elokuu

Maailma on täynnä sanoja ja myös paljon sellaista, mille ei ole sanaa. Kielet elävät, mikä on hyvin kiehtovaa.
Pidän tästä kuukausitehtävästä, jossa etsitään kuukauden alkukirjaimella alkavia sanoja ja julkaistaan sanan sisältöä ilmaiseva kuva ja tekstiä oman maun mukaan. Haasteen on pannut alulle Kristiina K ja hän myös keräilee linkkejä kirjoituksiin. On kiinnostavaa käydä katsomassa, mitä toiset ovat valinneet kuvattavakseen.  
 

1. ESSUMEKKO

Kuva on vuoden 2000 alusta, jolloin vietimme viimeistä uutta vuotta Kuhmossa. Näyttikö tina, että muutamme kesällä Kymenlaaksoon Anjalankosken kaupunkiin, jota pian ei sitten enää ole olemassakaan vaan olemmekin osa Kouvolaa? No, eihän se mitään näytä, leikki illan ratoksi ja ajatustenvaihdon pohjaksi. 
Marimekon Essumekko oli jo tuolloin ollut minulla monta vuotta joulun ajan asuna. Se on edelleen kaapissa, ehkä vanhimpia vaatteitani. Essu on sama, mutta mimmi hieman harmaantunut ja oi nuo kätöset ovat nyt isot ja möykkyiset. Mimmistä on tullut mummi. 
Pidän myös varsinaisista essuista ja käytän niitä aina ruokaa laittaessani. Minulla on jouluessu ja pääsiäisessu, molemmat Marimekolta, muumikuvioinen essu ja kesäessu jossa on kedon kukkia. 



2. EINEKSET

 

Kuvassa tämän päivän eines-ostokseni. En käsitä, miksi pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että käyttää valmisruokia. Ostajia vartenhan niitä tehdään ruuanlaiton  helpottamiseksi. Ei ole järkevää olla aina kiinni ruuanlaitossa, kun on niin paljon muutakin kivaa puuhaa, ellei juuri kokkaus ole harrastus.
Sitä paitsi, ravintotieteilijät ovat todenneet monet "meiän äitin teiän äideille tekemät" (se ihana mainos!) ruuat hyvin maukkaiksi ja tasokkaiksi ravintoarvoiltaan. 
Maksalaatikko jakaa ihmisiä, jotkut inhoavat sitä ja joillekin, kuten minulle, se on maukas ruoka puolukkahillon kanssa nautittuna. Joskus kun hiukoo, saatan ottaa pari lusikallista kylmää maksalaatikkoa ja suolaisen tarve on tyydytetty.
Riisipuuuroa tykkään syödä iltapalana marjojen, hillojen ja kuivattujen hedelmien kanssa. Kun tekee mieli herkutella lisään puuron päälle kanelisokeria ja kermavaahtoa, jotka tekevät siitä myös kivan jouluisen. 
Pidän jääkaapissa varalla myös soppia, lohikiusausta, pastaruokia ja kaalikääryleitä. 

 

3. EMAJÕGI 

Emajõgi (Äiti-joki) on 100 kilometrin pituinen joki Virossa. Tartossa se virtaa kaupungin läpi ja sen yli kulkee idyllisiä siltoja. Joesta käytetään myös nimeä  Suur Emajõgi erotukseksi pienemmästä joesta, joka on nimeltään Väike Emajõgi (Pieni Emajõgi).
Emajõgi on navigointikelpoinen koko pituudeltaan ja sitä on käytetty kaupankäynnin väylänä satojen vuosien ajan.
Ei ihme, että kaupunkeja on syntynyt paljon juuri vesiväylien varrelle. Ennen teitä, rautateitä ja moottoriajoneuvoja vesiliikennöinti on ollut tärkein ihmisten ja tavaran kuljettamisen muoto.  
Vesi tekee kaupungista viehättävän. Mitä olisi Istanbul ilman Bosporinsalmea ja Marmaranmerta tai Barcelona ilman merenrantaa! Nyt iski matkakuume. Barcelonassa olen ollut kolmesti parin viikon lomilla, mutta Istanbulissa aivan liian lyhyesti, vain vajaan viikon. Sinne eläytymään ja kokemaan elämyksiä, ehkä.  
 

12.8. 
No niin sanoista tekoihin: varasimme mieheni kanssa lokakuun alkuun Istanbulin matkan. Huomenna hakemaan kirjastosta Istanbul-oppaita.