Tarinoita rakkaudesta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Netflix-palvelu on sellainen varasto, jossa on paljon köykäistä, mutta joukossa helmiä. My Love: Six Stories of True Love -dokumenttisarja on helmistä kirkkaimpia. 

Tämän sarjan vuoksi kannattaa ottaa Netflix, eihän kuukausimaksu, alin 7.99, ole edes yhden elokuvateatterissa katsotun elokuvan hintainen.

Kuusi tarinaa on kuvattu kuudessa eri maassa, hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tekijät ovat paikallisia. 
Yhteistä näille kuudelle elokuvalle  on se, että niissä kuvataan pitkässä avioliitossa eläviä vanhoja ihmisiä. Nuorimmat parit ovat eläneet yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, kaksi vanhinta jo kuusikymmentä vuotta. 
Filmiryhmä on seurannut pariskuntia vuoden ympäri. Kussakin jaksossa vietetään uutta vuotta 2020. Koronapandemia oli jo aluillaan, mutta se on jätetty kuvauksen ulkopuolelle. Ensimmäisessä jaksossa, joka tapahtuu Vermontissa USA:ssa, pariskunta keskustelee puiston penkillä istuessaan ja mainitsee, että kahviloita on kiinni. 

Dokumenttien tyyli on rauhallinen, onhan monen kuvattavan askelkin hidas. 
Vaikka elokuva keskittyy kahden ihmisen suhteen kuvaukseen siinä tulee kuvatuksi myös erilaisia yhteisöjä, elinkeinoja sekä kulttuuria. Pääsemme mukaan niin amerikkalaisten 4th of July -juhlintaan kuin japanilaiseen temppeliin, jonne poiketaan rukoilemaan sairaalamatkan varrella ennen vakavaa leikkausta.
Kuin sivutuotteena syntyy kuva siitä, millaista on vanheta eri oloissa ja olisiko lottovoitto syntyä ko maahan. 

Huomasin, että monilla näissä elokuvissa esiintyvillä vanhoilla ihmisillä ei ollut silmälaseja, he siristelivät ja käyttivät suurennuslasia lukiessaan. On uutisoitu, että suomalaiset ovat huonosilmäisiä, koska meillä on niin paljon silmälaseja käyttäviä. Onko kuitenkin niin, että me vain voimme hankkia lasit helposti ja vaihtaa niitä heti kun on tarpeen. 
Jokaisesta parista jommalla kummalla tai molemmilla näytti olevan vaivoja lonkissa tai polvissa. Kuljettiin kävelykeppiin nojaten ja ontuen. Ehkä keinonivelleikkaukset eivät ole kaikille saatavilla kuten meillä. 

Mikä takaa, että rakkaus kestää? Vermontilainen David Isham sanoo, että heillä oli työikäisinä molemmilla omat roolinsa ja että he kohtelevat yhä toisiaan hyvin.
Ei kai se sen kummempaa.
Jäi sellainen tuntu, että nämä parit tarvitsivat toistensa läheisyyttä. He olivat kasvaneet yhteen ja tiesivät edelleen roolinsa kaikessa, kyselemättä.

Ginger ja David hoitivat maatilaa ja kasvattivat lapsia. Tila on luovutettu nyt pojalle. Se on jäänyt ainoaksi seudulla ja keskittyy maatilamatkailuun.
Joka vuodenajalle on omat tapahtumansa. Vaahterasiirapin valmistus vaikutti kiinnostavalta katsoa. Perheellä on museomainen siirappitehdas, pensasmustikkaviljelmiä, joulukuusimetsä ja kurpitsapelto. Heillä on myös juhlalato, jota vuokrataan juhlien järjestäjille.
Vanhan parin elämä näytti seesteiseltä kuolemaan valmistautumista myöten. He kävivät tekemässä testamenttinsa ja sopimassa hautapaikkansa, ettei nuoremmilla olisi kiireidensä keskellä liikaa pähkäilemistä heidän kuoltuaan.
Tästä osasta jäi nostalginen olo, niin vanhanaikaista ja yhteisöllistä elämää. Kukaan ei katsellut televisiota, somettamisesta puhumattakaan, pelattiin korttia ja vietettiin yhteisöllistä joulua. Vermontin luonto ja vuodenajat on kuvattu kauniisti.

Nati ja Augusto elävät eteläisessä Espanjassa vuoristoseudulla. Pariskunta on elänyt elämänsä pienessä kylässä manteliviljelijöinä eikä ole koskaan nähnyt merta. Augusto kehottaa "tyttöään" hankkimaan uimapuvun, koska he ovat vihdoin lähdössä seuramatkalle merenrannalle. 
Vakava sairaus uhkaa, mutta hymy on herkässä. 
Augusto pelottelee naapurin kanssa villisikoja pois tiluksiltaan ja miehet rupattelevat menneestä ja tulevasta illan pimeydessä.
Mieleeni jäi erityisesti Natin kainous. Kuvaajaryhmä oli ehkä  pyytänyt hellyydenosoituksia, mutta Natipa läpsäisee miehensä käden pois kaulaltaan posket punoittaen, höpsis. Sanallinen kiusoittelu on enemmän heille sopivaa rakkauden osoitusta. 
Vuoristotalven koleus oli erilaista kuin mihin enää nykyään on tottunut. Pariskunta lämmitteli takkatulen ääressä paksuihin vaatteisiin pukeutuneena. Kyllähän minäkin kärsin vilua lapsena puulämmitteisessä maalaistalossa, mutta aikuisena olen saanut elää koko elämäni suloisissa sisälämpötiloissa.  

Japanilaiset Kiruko ja Haruhei ovat erityisen mieleenjäävä pari. Haruheilla on Hansenin tauti eli leprasairaus ja Japanissa se on tarkoittanut yhteiskunnan ulkopuolelle laitokseen syrjäyttämistä. Monet ovat tehneet itsemurhan tai tappaneet lapsensa tämän tautidiagnoosin vuoksi.
Haruhei vietti 15 vuotta sairaalassa, jonne sattui kerran keittiötöihin eräs suloinen Kiruko. Sitten tapahtui ihme, jonka Haruhei muotoilee näin: "Jumalatar tuli ja vapautti minut." Haruhein kasvot ovat vääntyneet ja käsissä ei ole oikeastaan  sormia. Kuitenkin hän kirjoittaa nettiin päiväkirjaa ja ajaa autolla. Kun Kirukolta kysytään, miksi hän rakastui Haruheihin, hän kihertää ujosti ja sanoo, että onhan Haruhei merkittävä mies. 
Haruhei on mukana kansanliikkeessä, joka on levittänyt tietoa Hansenin taudista ja nostanut kanteen Japanin valtiota vastaan ihmisten syrjimisestä eristämällä heidät ja jättämällä kouluttamatta sairauden vuoksi. Liikehdintä on tuottanut tulosta ja valtio on maksanut korvauksia perheille.
Tämä elokuva herätti minussa ihailua molempia sekä Kirukoa että Haruheita kohtaan. 

Eteläkorealaiset Saegja ja Yeongsam jäivät mieleeni raatamisensa vuoksi. He ovat merikorva-nimisten kotiloiden, viljelijöitä. Kalastajan elämä on aivan liian rankkaa hennolle Saegjalle, joka on särkenyt työssä selkänsä.
Lapset ovat kehottaneet pariskuntaa lopettamaan työnteon jo kauan sitten, mutta se on vaikeaa varsinkin juuri Saegjalle, jota meri ja työ auttavat unohtamaan esikoispojan kuoleman. Se, mitä kuolemaan liittyy, ei käy ilmi, mutta itsemurha käy katsojan mielessä. 
Työn ohessa on jokunen juhlahetkikin. Kansallispukuinen pari osallistuu perinnejuhlaan ja heidät pyydetään lavalle haastateltavaksi. 
Elokuvassa soi ihana kappale, jossa toistuu kertosäe:"Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan."
Niinhän se on. Hieno huomio. 

Seuraavassa dokumentin osassa siirrymme Brasiliaan, Rio de Janeiron köyhien ihmisten favelaan.  
Naispari Nicinha ja Jurema elävät ahtaasti lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Nuorempi naisista on vielä töissä, vanhempi eläkkeellä. 
He ovat umbanda-nimisen uskonnon harjoittajia, tyttäristä vanhin on paikallinen hengellinen johtaja. 
Mieleeni jäi yhden lapsenlapsen, tyttären, hyvä koulumenestys. Jospa hän onnistuu ponnistamaan luokkahypyn favelasta parempiin kaupunginosiin ja hyvään ammattiin. 
Meillä on kolmatta kesää ilmalämpöpumppu viilentämässä kotia; Nicinhan ja Jureman porukalla sellaista vasta tarvittaisiinkin. Heillä on unelma merenrantatalosta, joka olisi vain heidän. Se näyttää toteutuvan. Rannalla on  vilpoisempaa ja siellä he saavat olla iälleen sopivasti rauhassa kahdestaan.
Useamman sukupolven perhehän toimii vain niillä kenellä on varaa elää väljästi. Dokumentin ensimmäisen osan pariskunnalla on näin, oma talo yhteisessä pihapiirissä.

Viimeisessä elokuvassa ollaan Intiassa. Satyabhama ja Satva työskentelevät yhdessä puuvillapelloilla, vaikka eivät enää jaksaisi. He ovat kuvitelleet tässä vaiheessa elämäänsä elävänsä jo nuorempien tukemana lapset jatkamassa samaa ammattia lähellä asuen, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä satoja myös kotiin viimeisenä jääneen pojan ja miniän on pakko lähteä tehtaille. Koska lastenhoitoa ei ole järjestetty he jättävät pienet lapsensa isovanhempien hoitoon. 
Pienemmälle lapselle ei edes kerrota, miten pitkästä ajasta on kyse, kuukausia menee ennen kuin heidät voidaan hakea kaupunkiin. Pieni tyttö oirehtii ja muuttuu aluksi mykäksi. 
Kaksi väsynyttä vanhaa ihmistä ilman mitään muuta elantoa kuin se minkä saa fyysisessä työssä raatamalla. Pakko siinä on tukeutua toisiinsa. Hymyssä suin.

Dokumenttien lopussa näytetyt vanhat valokuvat kertovat nuoresta onnesta ja menneistä ajoista. 
Ne tuovat hienon perspektiivin ja saavat miettimään ajan kulua. Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan. 

Siinä mitä ylle kirjoitin saattaa olla muistin aiheuttamia virheitä yksityiskohdissa. Olen katsonut sarjan jo jokin aika sitten ja nämä asiat ovat siitä jääneet mieleeni. Vermontilaisen parin tarinan katsoin uudelleen virittäytyäkseni tunnelmaan. Ginger on ryhdikäs nainen, juuri sellainen minkälainen itsekin haluan ikääntyessäni olla.

Rakkaus oli näiden elokuvien aihe, mutta minulle nousi tärkeimmäksi rivien välissä (kuvien välissä) ilmennyt elintasoero. Eipä ole vanhuus, kuten ei mikään muukaan, mitenkään tasa-arvoista tällä pallollamme.
Me saatamme ruikuttaa pienistä harmeista täällä onnekkaiden maassa, vaikka meillä olisi kaikki edellytykset onnellisuuteen. 

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Sarja Small Axe kertoo brittiläisestä rasismista

Yle-Teeman Musta kesä- kokonaisuudessa ja Yle areenalla on parhaillaan katsottavissa BBC:lle tehty viiden elokuvan antologia Small Axe Englannin afrokaribialaisen väestön kokemasta syrjinnästä. Elokuvat sijoittuvat tositapahtumiin vuosien 1969 - 82 Lontoossa. Sarjan ohjaaja, tuottaja ja osakäsikirjoittaja Sir Steve McQueen sai palkintoja heti ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Hunger, joka kertoo IRA-aktivistien nälkälakosta 80-luvulla. Taistelu ihmisoikeuksista on McQueenin elokuvien tärkein teema. Vuonna 2014 hän sai parhaan elokuvan Oscar-palkinnon elokuvastaan 12 Years a Slave, joka kertoo orjien elämästä 1800-luvun USA:ssa. 

McQueen on itsekin elänyt karibialaisten vanhempien lapsena Lontoon karibialaisyhteisössä ja kokenut rasismia. Hän on kohdannut aluksi paljon esteitä ja vastustusta, mutta jatkanut lannistumatta ja saavuttanut lopulta menestystä valitsemallaan alalla. Voi sanoa, että hän on yksi niistä pienistä kirveistä, jotka ovat sisukkaasti nirhanneet isoa rasismipuuta nostamalla esiin ihmisten taustoista johdettua eriarvoisuutta ja vaatimalla parempaa.
Elokuvan nimi tulee reggaelaulaja Bob Marleyn kappaleesta Small Axe.

If you are the big tree, let me tell you that
We are the small axe, sharp and ready
Ready to cut you down (well sharp)
To cut you down

Englanti tarvitsi toisen maailmansodan jälkeen työvoimaa ja houkutteli ihmisiä siirtolaisiksi Karibian saarilta. Ongelma on siinä, että nämä ihmiset ja heidän perillisensä kelpuutettiin vain huonopalkkaisiin palveluammatteihin. Heidän tekemänsä ruoka kelpasi, mutta jos joku halusi olla ravintolan omistaja niin se oli jo liikaa.   

Elokuvista ensimmäinen Mangrove kertoo karibialaisravintolasta, johon poliisit hyökkäävät milloin minkäkin keksityn syyn vuoksi. Oikea syy paljastuu kommentista, jonka konstaapeli Pulley sähisee ravintolan omistajan Frank Crislow'n korvaan.

– Kuka sinä oikeen luulet olevasi? Avaat ravintolan kuin isokin pomo. Tulette tänne kirjavissa vaatteissanne makaamaan meidän naisten kanssa. Mutta arvaas mitä? Semmoinen peli ei vetele. Ei jos minulta kysytään.
(oma suomennokseni elokuvan dialogista)

Ravintola on yhteisölle tärkeä kokoontumispaikka ja korvike Jamaikalle, Aruballe, Saint Lucialle ja muille kauniille Länsi-Intian saarille, jotka väikkyvät entisinä kotiseutuina saarilla syntyneiden mielissä. Nuoremmat eivät kestä perusteettomia hyökkäyksiä maanmiehensä kapakkaan, vaan ryhtyvät järjestämään mielenosoitusta. Mielenosoitus johtaa pitkään oikeudenkäyntiin ja ihme tapahtuu: ensimmäistä kertaa Lontoon poliisi saa tuomion rasismista, jota silloin kutsuttiin rotusyrjinnäksi. 

Musiikki on tärkeässä osassa kaikissa viidessä Small Axe -elokuvassa, mutta varsinkin  elokuvassa Lovers Rock, joka eroaa muista siinä, että se ei kerro rasismista, vaan suvantona muiden elokuvien näyttämille synkeille tarinoille vie katsojan viikonlopun juhliin, joissa musisoidaan ja tanssitaan. Musta väestö jaksaa viikon ankeuden, kun tietää voivansa viikon lopuksi pukeutua hyvin ja nauttia. Kuvaaja näyttää ehtivän kaikkialle. Välillä kuvassa on rytmiä hakkaavia jalkoja, välillä naisten käsiä kauniissa asennoissa kavaljeerien hartioilla. Reggae ja soul virtaavat, ihmiset liikkuvat kuin hypnoosissa; katsoja ei huomaa, ettei puhetta ole ollut pitkään aikaan, koska on itse niin mukana musiikin ja liikkeen maailmassa. Musiikki on näille ihmisille virvoittavaa ja syvää kuin elämän syke. 

Red, White and Blue kertoo Lontoon ensimmäisestä mustasta poliisista Leroy Loganista, joka kokee epäluuloa omiensa taholta ja suoranaista vihaa usean kollegan ja järjestelmän taholta. Vanhemmat ovat onnistuneet kouluttamaan lapsensa korkealle, tutkijaksi, mutta tämä haluaakin ruohonjuurityöhön, muuttamaan valkoisten suhtautumista omaa yhteisöään kohtaan ja korjaamaan lannistumisen tunteita yhteisön sisällä. Vanhemmissa ihmisissä on paljon luovuttaneita ja nujerrettuja. Thatcherin ajan koleus tuntuu ilmapiirissä. Loganin oma isäkin on kokenut tilanteen, jossa ei saanut mitään korvausta jouduttuaan syyttömänä poliisien murjomaksi. Hän näkee poikansa valitseman tehtävän toivottomuuden, samoin katsoja, jonka on tätä elokuvaa katsoessa vaikea uskoa pienen kirveen iskujen voimaan. 

Kun sarjan aiemmissa elokuvissa on kysytty, miksi musta ihminen ei voi olla ravintolan johtaja tai poliisi niin neljännessä, jonka nimi on Alex Wheatley, esitellään lastenkodissa kasvaneen ja vankilaan tuomitun pojan päätyminen lukemisharrastuksen kautta kirjailijaksi.

Sarjan viimeisessä elokuvassa Education tartutaan siihen tapaan, miten karibialaistaustaisia lapsia on siirretty tavallisista kouluista ns heikkolahjaisten erityiskouluihin (Educationally Subnormal School) näin varmistaen sen, että tämä väestö pysyisi heille määrätyssä asemassa. Kingsley-pojan ahdinko koskettaa, topakka äitikään kun ei aluksi ymmärrä mistä on kyse. Elokuvassa kuvattu "erityiskoulu" suorastaan nauratti, varsinkin kohtaus, jossa "opettaja" esittää kitaran säestämänä trubaduurintaitojaan saattaen lapsiparat nuokkumaan pulpettiensa päälle.  Ohjaaja on kertonut, että joutui itse kuvaamansa kaltaiseen laitokseen. 
Education päättyy mahtavasti pauhaavaan musiikkiin, jonka aikana oli hyvä miettiä elokuvan sisältöä. 

Suosittelen tätä sarjaa, jos haluat katsoa laatuelokuvia, joissa on sanoma. Ensimmäinen elokuva on päälle kaksituntinen, toiset vähän toista tuntia pitkiä.

Minä voisin katsoa Lovers Rockin ja Educationin uudelleen, ja katsonkin. Lovers Rockin sen tunnelman vuoksi ja Educationin topakan äidin ja pikku vintiö Kingsleyn hahmojen vuoksi ja sen komiikan, millä "epänormaalin koulun" toiminta näyttäytyy. Eipä se tavallinenkaan 70-luvun brittikoulu kovin hääppöiseltä näytä. 

Kirsi Alaniva, Kuplat

 

Kansiliepeessä luvataan, että kyseessä on esseetä ja autofiktiota yhdistelevä teos, joka "käsittelee menettämisen pelkoa sekä vanhempia ja lapsia yhdistäviä näkymättömiä siteitä" Pikkuisen huokaisen, koska kaunokirjallisuuden valtavirraksi noussut autofiktion ja esseen yhdistelmä on alkanut kyllästyttää minua, mutta menettämisen pelko aiheena taas kiinnostaa kovasti. Takakannella kerrotaan, että kirjailijan saatua tietää hengenvaarallisesta tilasta aivoissaan häneltä syntyi vimmainen tarina. Tämä vimmaisuus myös epäilyttää minua. Joskus liian tuoreeltaan kirjoitettu on vimmaista, vihaista ja tunnehyökyistä purkausta, joka olisi kannattanut jättää odottamaan.
Yllätys - kirja ei ole yhtään vimmainen (tekstin laatija on näemmä lukenut eri kirjan kuin minä), vaan tyyni ja viisaasti asioita pohdiskeleva.
 
Pidän kaikesta tässä kirjassa kanttaan myöten. En löydä kannen suunnittelijan nimeä. Kirjankansitaide on niin hieno taiteen laji, että minusta tekijän pitäisi olla näkyvillä isosti (kuten kääntäjienkin).

Kirsi Alaniva voitti esikoisromaanillaan Villa Vietin linnut Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2016. Lastenkirjassaan Luutarhan tarinoita (2020) hän tarkastelee kuolemaan liittyviä uskomuksia eri kulttuureissa ja sen voi nähdä parina tälle tänä vuonna julkaistulle aikuisten kirjalle nimeltään Kuplat. 

Istuimme keittiössä piirtämässä sateenkaaria ja kukkasia, kun sanoin hänelle, että minun pitäisi kertoa jotain. "Aha", hän vastasi ja nosti katseensa paperista. Otin pöydältä punaisen tussin ja aloin piirtää paperille ohutta putkea, jonka seinämä teki puolivälissä pullean, kapeakaulaisen mutkan. "Äidin verisuonessa on tällainen ilmapallon näköinen kupla", sanoin ja vilkaisin häntä varovasti. "Aijaa", hän sanoi kiinnostuneen näköisenä ja jäi odottamaan jatkoa. 

Lapsi ottaa vakavat asiat vastaan tyynesti, sisäistäen vain osan, mutta pohtii niitä pitkään. Hän kysyy, mitä äidin tatuoinnille kuoleman jälkeen tapahtuu ja kuultuaan että siitä tulee kaiken muun mukana ravintoa puille, hän alkaa halailla päiväkotimatkalla isoja puita ja painaa päänsä niitä vasten. 

Kun ihminen saa nuorena tietää useammasta aneurysmasta päässään, aivoverisuonten pullistumista, joita ei ehkä kaikkia pystytä korjaamaan, niin kuoleman pohdinta on loogista käyttäytymistä.
Alaniva pohtii hyvin. 

Hän muistelee ja ottaa tarkasteluun monia muitakin asioita yhdistäen niitä sekä vanhaan että aikalaiskirjallisuuteen, maalauksiin, lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin. 

Me hallitsemme, ilman teknologian apua muistojamme yhtä huonosti kuin elämää itseään. Me emme voi valita, mitä tästä kaikesta muistamme joskus vuosien päästä, kun aika on kasaantunut kaiken tapahtuneen väliin, mutta me voimme yrittää juurtua jokaiseen hetkeen kuin se olisi viimeisemme - ja päästää sen sitten menemään. 

Olen oman äitiyteni myötä ymmärtänyt, miten vähän me lopulta tiedämme omista vanhemmistamme ihmisinä. Me näemme usein vain sen, mitä he ovat suhteessa meihin, vanhempina. 

Kirjoittaja miettii omaa neuroottista tarkkuuttaan, joka tietenkin korostuu kuoleman uhan vuoksi. Miten hänen pieni lapsensa selviää, jos hän menehtyy leikkaukseen? Miten lasta voi valmistaa pahimman varalle ja miten hänelle voisi jättää hyviä muistoja? Entä jos lapsellakin on sama sukurasite?
Epävarma tilanne on raskas ihmiselle, jolle on tärkeää, että joulukuusi on joka vuosi täsmälleen samassa paikassa. 

Häpesin tätä piirrettä itsessäni pitkään, kunnes näin Täydellisissä naisissa kohtauksen, joka auttoi ymmärtämään käyttäytymistäni. Jaksossa suurperheen isä Tom Scavo kertoo naapurilleen Roylle, miksi antaa vaimonsa määräillä itseään. Hän sanoo, vapaasti käännettynä: "On yksi asia, Roy, joka sinun pitää ymmärtää Lynettestä. Hän kasvoi ilman isää ja hänen äitinsä oli alkoholisti, joten hänen piti olla vastuussa kaikista. Se jätti häneen tunteen siitä, että kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Siksi hänen pitää kontrolloida kaikkea. Se ei tietenkään ole mahdollista, kukaan ei pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta hän pystyy kontrolloimaan minua, jos vain annan hänen tehdä sen. Ja minä annan, koska se saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi."

Kuvasin kirjan mökkisaunan terassin penkillä, jonka vanha puu on mielestäni niin kaunista. Massiiviset pöytä ja penkit ovat kymmeniä vuosia vanhat ja monenlaista säätä kestäneet.
Huomaattehan, minäkin olen alkanut viihtyä paremmin mökillä. Täällä on aikaa tuumailla elämää. 
Oma äitini kuoli äkilliseen aivoverisuonen puhkeamiseen ja itsehän pelkäsin samaa, kun sairastin yhdessä vaiheessa migreenejä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että lapsenikin ovat syvällä aikuisuudessa ja ensimmäiset lapsenlapset pääsivät ylioppilaiksi. Voin todeta, että elämän vuodenajat ovat kohdallani toteutuneet.
Huomaan, että omanikäiseni ja vähän vanhemmat ihmiset raihnastuvat. Huomaan myös itsessäni monenlaista vanhenemista. 
Tämän kirjan alkulehdillä on lainaus Marguerite Durasilta: "Kun kirjoitan en kuole." Pitää siis jatkaa kirjoittelua. Ja onhan tässä hommassa sellaista erityistä mielihyvää, joka saattaa vaikuttaa solujen mitokondrioihin suotuisasti.  

Juhani Lindholm, Kalassa kielen merellä

Maailma on  meri, kielet ovat heittoverkkoja, jotka leväytetään sen pinnalle. Jos samaan kohtaan merta heitetään päällekkäin kaksi verkkoa, niiden silmät ja solmut eivät milloinkaan osu täsmälleen kohdakkain. Eri kielet ja kielikunnat kytkevät ja niputtavat asioita eri tavoin.

Kaunokirjallisen teoksen automaattinen kääntäminen on mahdotonta, koska tietokone ei löydä rivien välistä mitään.

Ensin tulkitaan tekstin merkitykset itselle, sitten luodaan omasta tulkinnasta näkyvä tekstiasu, minkä jälkeen tulkintavastuu siirtyy lukijalle ja prosessi jatkuu, luo koko ajan itseään uusiksi. Samalla mukaan tulee koko ajan uusia elementtejä: kriitikoita, bloggareita, julkisuutta. Sinun kirjasi eivät ole sinun kirjojasi. Linnut levittävät siipensä ja katoavat taivaan sineen. Adios.

Voinee paradoksaalisesti sanoa, että tulkki kääntää, mutta kääntäjä tulkitsee. 

Yllä olevat tekstit ovat sitaatteja Juhani Lindholmin kirjasta Kalassa kielen merellä. Kirja sisältää muun ohessa kolmekymmentä kolumnia, jotka on julkaistu Parnassossa 2016- 2020. 

Kolumnissa Toisin tanssien Lindholm kertoo millaista on kääntää johonkin kulttuuriin kuuluvaa termiä, jonka sisältöistä sanaa ei muissa kielissä ole. Hindin kielessä on verbi, joka tarkoittaa suomeksi "liikkua sirosti tanssahtelevin askelin niin että tiu'ut kilisevät nilkkarenkaissa". Vastaavia paljon informaatiota  sisältäviä  sanoja on joka kielessä, koska kieli ja kulttuuri ovat erottamattomasti kiinni toisissaan. 
On helppo kuvitella, millaisen tilanteen eteen esimerkiksi hindinkielinen kääntäjä joutuu, jos hänen pitää kääntää suomesta vaikka vain sellaisia yksinkertaisia sanoja kuin paannejää ja tupailta. 

Parnasson kolumnien lisäksi kirja sisältää Kirjailija-lehdessä, Kääntäjä-lehdessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuja esseitä ja kolumneja ja laajan Suomennosten saatteeksi -osan, jossa Lindholm taustoittaa joitain isoja proosakäännöstöitään sekä runosuomennoksia ja -englanninnoksia rinnakkain alkutekstiensä kanssa.  

Lindholm on suomentanut pitkän uransa aikana yli sata englanninkielistä teosta ja sen lisäksi myös käännöksiä ruotsista suomeen, tunnetuin Vänrikki Stålin tarinat. Englanninkielestä Lindholm on suomentanut mm. Shakespearea, Daniel Defoe'ta, Emily Brontëa,  Michael Ondaatjea, Ian McEvania, Herman Melvilleä, Mark Twainia, Frank Mc Courtia, David Foster Wallacea ja Thomas Pynchonia. 

Kolumneissa löytyy kiinnostavaa tietoa kääntämisen historiasta. Suomessa syntyi vasta 1960-luvulla itsenäinen kääntäjien ammattikunta, sitä ennen suomennoksia laadittiin päätoimen ohella. 
Lindholm on  ammattikääntäjä ja kirja on hänen 70-vuotisjuhlakirjansa. Se on minusta erittäin kiinnostava ja monipuolinen katsaus hänen työhönsä ja suomentamiseen yleensä. 
Kuvani orvokki on onnittelukukka ja kiitos suomentajalle, jonka taidokkaasti suomentamia kirjoja olen lukenut paljon.

Myös tutkija tietokirjailija Olli Löytty nostaa esiin suomentajien työn kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle, jota parhaillaan luen. Löytty katsoo, että käsitystä kotimaisesta kirjallisuudesta pitää avartaa ja suomalaiseen kirjallisuuteen on aiheellista lukea mukaan myös suomennokset.
Kääntäminen mielletään helposti kopioimiseksi, vaikka jokainen kohdekielellä kirjoitettu sana on kääntäjän kirjoittama, hänen luovan työnsä tulos. Kukaan tuskin voi kiistää suomennosten keskeistä roolia Suomen kirjallisuudessa, mutta niitä ei välttämättä luokitella tuon kirjallisuuden varsinaiseksi osaksi. 

Pidä toista kädestä

Kun luin blogiystäväni Ritan Kieltenopen kotiblogista kirjoituksen herttaisesta Muumi-lastenkirjasta ja sieltä lauseen "Kiva tehokas kurssi on kuin  päiväkoti", niin muistin, että minullahan on hyllyssä kirja, joka sopii tähän jatkoksi tai rinnalle, Robert Fulghumin omiksi jutuiksi nimeämistä kirjoituksista koostuva Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa.

Rita opettaa aikuisille ulkomaalaisille suomea. Se ei helppo tehtävä, koska oppilaat ovat hyvin eri tasoisia ja taustaisia ja saattaa olla, että opettajalla ja oppilaalla ei ole mitään yhteistä kieltä tai edes yhteistä kirjaimistoa. Silloin kuvakirjat ovat hyvä apu.
Ritan kirjoitukseen pääset tästä.

Robert Fulghum on oppinut lastentarhassa (nykyään päiväkoti) seuraavat asiat:
💗 Jaa kaikki.
💗 Pelaa reilua peliä.
💗 Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.
💗 Siivoa omat sotkusi.
💗 Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun. 
💗 Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.
💗 Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.
💗 Vedä vessa.
💗 Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
💗 Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
💗 Ota nokkaunet iltapäivisin.
💗 Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
💗 Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
💗 Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin. 
💗 Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.

Ota mikä tahansa noista kohdista ja sovella se aikuismaailmaan: perheeseen, työpaikalle, kunnanvaltuustoon, eduskuntaan ja valtioiden välisiin neuvotteluihin. Eikö olekin hyviä ohjeita?
Pikkuleivät ja maito on amerikkalainen juttu, meidän aikuismaailmassa se olisi vahva kahvi ja leivos tai jopa lasillinen viiniä. 
Iltapäivätorkut kahvin päälle voisi johtaa hallituksellakin parempiin tuloksiin kuin yötä myöten palaveeraaminen.

Robert Fulghumin "omien juttujen kirja" sai alkunsa, kun lastentarha-teksti oli levinnyt ympäri maata ja hänen toimiessaan opettajana erään oppilaan kustannusoimittaja-äiti ryhtyi kyselemään, löytyisikö opelta muuta paperille pantua. Löytyi tietenkin.
Fulghum on sanonut, että hän on ennen kaikkea ajattelija. Elantonsa hän ansaitsi ennen kirjailijan uraa cowboyna, folklaulajana, IBM:n myyntimiehenä, ammattitaiteilijana, pappina, baarimikkona ja kuvaamataidon opettajana. 
All I really Need to Know I Learned in Kindergarten ilmestyi 1986 ja sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän kirjaa, jotka kaikki ovat päässeet New York Timesin bestseller-listoille. 

No niin, eipä muuta kuin kohti uutta viikkoa ja uusia seikkailuja Fulghumin ohjeet mielessä!

Autofiktiota ja suostumuksen hakemista?

 

Milloin termi autofiktio oikein otettiin käyttöön? Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan jälkeen, muistaakseni.
Knausgård kertoi raportoivansa kaiken elämästään, aivan kaiken, jopa enemmän kuin paljastuskirjoissa oli ollut tapana. Osa Knausgårdin kirjojen lukijoista ihmetteli, miten hän voi muistaa kaikki käymänsä dialogit ja detaljit. Termin autofiktio loppuosa jäi heiltä huomaamatta. Knausgård kuorrutti elämänkertomustaan koko ajan ripauksella fiktiota. Hän pyrki kuvaamaan tunteet ja tunnelmat sellaisiksi kuin on ne kokenut ja tarvitsi siksi oikaisuja, vaimennuksia tai paisutuksia itse tapahtumien kuvauksissa. 

Ennen Knausgårdia omasta elämästä ammentavista romaaneista puhuttiin elämäkerrallisina romaaneina, joku käytti termiä henkilökohtainen romaani ja jos teos sisälsi arkaluonteisia asioita, siitä käytettiin myös nimitystä tunnustusromaani.
Christer Kihlman ei pitänyt siitä, että hänen romaanejaan kutsuttiin tunnustusromaaneiksi, koska hän ei häpeillyt mitään, ja onhan tuossa termissä omituinen tirkistelysävy. 
 
Mutta siis - mihin me tarvitsemme termiä autofiktio? Miksi se on nykyään niin suosittu romaanimuoto?
Halutaanko myös kirjallisuudessa palvella tosi-tv:n ja oman elämänsä tubettajien tuotteisiin tottuneita ihmisiä? Oikeasti sekä tosi-tv-ohjelmat että tubettajien videot ovat käsikirjoitettuja ja tarkkaan harkittuja, mutta synnyttävät toden seuraamisen illuusion ja kutkun, joka koukuttaa osaa ihmisistä. 

Ryhdyin miettimään tätä luettuani Juha Seppälän romaanista Syntymättömän testamentti mainion kohdan, josta siteeraan osan tähän. 
 
Autofiktiota? Kertooko se siitä, että kirjailijan ympyrät pienenevät? Viestiikö se uudesta mestaruuden asteesta? Tuskin kummastakaan. Aiemmin kirjallisuuden keskeinen aihe oli ihminen joka myy sielunsa. Nyt se on autofiktiota, vain yksi merkkituote muiden kulutustavaroiden joukossa. Autofiktio: minä istumassa koneeni ääressä. Kieleni pysyy tarkkana ja rakenteeni lujuuslaskettuina. Tarjoan väärintulkitsijoille mahdollisuuden pitää sitä kylmyytenä (totuus on aina kyyninen). Heihin voi luottaa, he eivät unohda sinua. Porvarillisen vallankumouksen päättymistä vastaa sosialismin kuoleman jälkeen kapitalismin kriisi: kirjallisuuden rooli poliittisuuden välineenä on nolla. Kirjailijat kasvavat vapaasti saalistavien eläimien kulttuurissa. 

Seppälä on niitä kirjailijoita, joka haluaa vain kirjoittaa. Hän katsoo, että kirjailija itse oman tuotteensa markkinoijana joutuu sivuraiteelle kamppaillessaan menestyksensä puolesta. Hänen pitää avata elämänsä lukijoilleen, mikä panee kirjoittamaan itsensä vierestä ja nitistää oman äänen.

Näin Seppälä. Jotkut kirjailijat taas ovat hyvin mielellään esillä. Vähentääkö se heidän arvoaan?
Mitä jos seuraavaksi keksitään sellainen tv-pudotusohjelma, jossa kirjailijat kokoontuvat keskustelemaan elämästään ja katsojat äänestävät pois sellaisen joka ei osaa itkeä ja tehdä itseään tykö tarpeeksi hyvin. Ehkä siihen olisi menijöitä.
Seppälä sanoo, että esiintyvät kirjailijat hakevat lukijoidensa "suostumusta".

Heidi Mäkisellä on blogissaan juuri tähän aiheeseen sopiva pakina Kirjailijan brändäys, mikä Seppälän ohella myös innoitti minua kirjoittamaan aiheesta. Klikkaa tästä.

PS  Syntymättömän testamentti on todella kiinnostava ja monipuolinen romaani. Kansilehdellä on lueteltu hänen kolmisenkymmentä teostaan, lähes kirja per vuosi. Valokuvaa ei ole.  

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 

Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena. 

Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi. 
Maailmassa on myös hyvää.

Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 

Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.

Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi!