Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

 

Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023

Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista.

Marbellassa nähty flamencoesitys oli niin vaikuttava, että viiden ensimmäisen minuutin sisällä kyynelet valuivat silmistäni solkenaan.
Asami Ikeda oli hurja, tyylikäs ja vahva, kitaristi ja laulaja vakuuttavia. En ymmärtänyt laulujen sisällöstä kuin sanan sieltä täältä, mutta se ei haitannut.
Musiikki ja tanssi iskevät suoraan tunteisiin ja saavat kokemaan jotain, mitä on vaikea selittää... unohdettua, toivottua tai menetettyä. Jokainen katsoja ja kuulija kokee esityksen omalla tavallaan.
Tämä esitys oli niin toisenlainen kuin monet ryhmäflamencoesitykset turisteille, joissa tärkeänä elementtinä on seksi ja yleisölle flirttailu. Asami Ikeda on siro ja pienimuotoinen, mutta hänellä on silti juuri sopiva vartalo tähän tanssiin ja erittäin kauniit kädet. Hän keskittyy tanssiessan tarinaan ja improvisoi.
 

Jaime Fresnada, joka on esiintynyt yhdessä Asami Ikedan kanssa ja oli nytkin mainoskuvassa, ei ollutkaan mukana tänä iltana. Olisin niin halunnut nähdä hänet myös. Hän on erittäin voimakas ja nopea tanssija ja ilmentää tanssissaan myös iloa hyvin vahvasti. 
Näimme tämän parin esiintymisen ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, kahdesti saman loman aikana ja ihastuimme. Seuraavana kesänä menimme taas katsomaan heitä. Silloin Asami Ikeda oli raskaana, tanssi silti yhtä hurjaa kuin ennenkin. 
Nyt hän oli kauniimpi kuin koskaan. 

 
Mitä oma aika ihmiselle merkitsee?  Onko se välttämättömyys vai kirous? Koronaeristyksen aika sai monet ajattelemaan uudelleen aikaansa, mihin sen käyttää ja kenen kanssa.
 
Malagan Centre Pompidoussa on näyttely, jossa pohditaan itselle omistettua aikaa monipuolisesti kuuteen eri osastoon jaettuna: vapaa-aika, loman aika, itsetutkistelun aika, väliajat (uni, siirtymät), sisäinen aika ja vastakkaisuuksien aika, jolloin tapahtuu muutoksia ajattelussa suhteessa itseen ja ympäristöön. 

 

Jean Cocteau, Sommeil Hollywoodien, 1953

Lapsuutta on usein idealisoitu huolettomaksi leikin ajaksi, mutta kyllä lapsuudessakin aikaa rajoitetaan. Nykylapsella on erikseen päiväkoti, koulu sekä kehittävien harrastusten ja vapaan leikin aika, ja entisajan lapsethan olivat hyvin pienestä töissä, samoin oman aikamme köyhien maiden lapset.  
Vapaa-aika on aikaa, jonka yhteiskunta sallii meille omaksi ajaksi, vastapainoksi tuottavalle ajalle, mutta kuinka paljon siitäkään todella on aivan omaa aikaa, jota toiset ihmiset tai trendit eivät määräisi?

Pool Designed by Alain Capeillères.
Le Brusc. Provence. France 1976

Työpaikkojen kustantamat loma-ajat teollistuneissa maissa ovat johtaneet tasa-arvon lisääntymiseen. Joutilaisuus, josta vain yläluokka oli ennen saanut nauttia, tuli mahdolliseksi yhä useammalle muutaman viikon ajaksi vuodessa. Kun eliitti aiemmin muutti kesäksi toiselle kartanolleen tai hienostokylpylöihin, ei vielä voinut puhua turismista. Turismista tuli vasta maksettujen lomien myötä yleistä ja oma elinkeinonsa sekä myyntituote.
Loma-ajan osastolla oli joitain ironisia, kriittisiä  kuvia, jotka saivat minut kriittiseksi. Eikö juuri turismi ole poistanut ennakkoluuloja ihmisten välillä enemmän kuin mitkään oppikirjat? Luen parhaillaan 1920-luvulla kirjoitettua romaania (Lao She, Mr Ma and Son), jossa ennakkoluulot kiinalaisia kohtaan Englannissa ovat aivan naurettavia. Vasta henkilökohtainen kohtaaminen saa uskomaan, että kiinalainen ei ole ensisijaisesti raaka murhaaja. 
No, tänä päivänä matkustaminen on suurimpia syntejä mitä ihminen voi tehdä. Siinä on asia, joka vaatii tarkastelua ja toimenpiteitä. Pelkällä paheksunnalla ongelma ei ratkea. 

Duane Hanson, Tourists, 1970

Näyttelyn Introspektio-osastolla on kuvia ja tekstiä vanhuudesta, joka paitsi nähdään itsetutkistelun ja muistelun kautena myös tuottamattomana aikana, minkä vuoksi vanhoista ihmisistä on alettu puhua epäkunnioittavasti taakkana. 

Jokainen ihminen tarvitsee aikaa elpyä ja virkistyä, nuori sekä vanha.
Itse koen vanhana olemisen oikeutettuna lomana pitkästä työrupeamasta ja vapautena vihdoin päättää itse suuresta osasta omaa aikaani. Näin ei ole kaikkialla eikä ole ollut meilläkään kovin pitkään kaikilla.
Kiitän hyvinvointiyhteiskuntaa.  

Mietin työttömyyttä ja sen tuomaa stressiä ajankäytöstä ihmiselle. Joku on kysynyt, voiko eläkeläinen olla lomalla. Tottakai voi, loma on aina irtiottoa tavanomaisesta. Samalla tavalla myös työtön voi olla lomalla, mutta toisin kuin eläkeläisellä hänellä on huoli ja keskeneräisyys seuralaisenaan.
Työttömyys on yksi aikamme suuria ongelmia ja stressitekijöitä. Sitä ei tässä näyttelyssä käsitelty, ellei sitten jotenkin viimeisessä osastossa, jossa aiheena oli hämmennys sisäisen elämän ja todellisuuden välillä.
Näyttely oli niin laaja ja antoi niin paljon ajateltavaa, että tekee mieli mennä katsomaan se vielä uudelleen. Tässä kirjoittaessa herää kysymyksiä, joita en ajatellut näyttelyssä kulkiessani.

Olen iloinen siitä, että lukeminen ja käsityö olivat näyttelyssä paljon esillä ihmistä elvyttävänä oman ajan elementtinä. 

Billie Zangewa, In My Solitude, 2018

Pierre Alechinsky, Désarmé de patience, 1999

Viimeisen kuvani teoksen materiaali on keramiikka ja se näyttää pehmeältä kankaalta. Olen kuvaajana päässyt mukaan peilin kautta, ja seuralainen Unto häämöttää hänkin taustalla. 

Huomenna lähdemme katsomaan Fuengirolaan jo valmiita ja parhaillaan tekeillä olevia upeita isojen seinien kokoisia muraaleja. 

Niistä ja muusta myöhemmin. 

Lopuksi haluan kysyä, mitä oma aika merkitsee sinulle, lukijani. Onko sinulla siitä puute, sitä liikaa vai sopivasti?

Huolella valitut matkakirjat ja ensimmäiset reissukuulumiset, por favor!

 

Hola! Täällä sitä ollaan taas, vanhassa tutussa, pettämättömässä lomailupaikassa Espanjan Aurinkorannikolla. Oltu tiistaista asti, mutta vasta nyt ehdin kirjoittaa täältä. On asetuttu airbnb-asuntoon, johon olemme  tyytyväisiä - kiitos Bruno ja Fabienne! On uitu, kävelty, petytty siihen, ettei Paloma-puistossa ole enää eläimiä, kuten ennen (kana- ja pupuperheitä, oravia, eksoottisia lintuja...), käyty maailman ihanimmassa, valkoisimmassa ja viehättävimmässä vuorenrinnekaupungissa Mijasissa (no, en ole nähnyt kyllä niitä kaikkia) ja luettu paljon. 

Aloituskuvassa on kirjat, jotka pakkasin mukaan neljän viikon matkalle. Kerron miksi nämä.

Olen lukenut isralilaisen historiantutkijan Yuval Noah Haririn aiemman teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja myös tämä kirja, 21 oppituntia maailman tilasta, kiinnostaa minua, ja sopii pehmeäkantisena hyvin matkakirjaksi. Näiden kirjojen välissä Hararilta on ilmestynyt Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. 

Lao She, Mr Ma and Son on julkaistu Kiinassa jo 1929. Nyt en muista, miksi kiinnostuin tästä. Muistan vain, että tilailin Adlibriksestä pehmeäkantisia kirjoja juuri tulevia matkoja varten ja tämä on yksi niistä. Kirjassa on kiinalaisen maahanmuuttajan kokemuksia Englannissa ja satiiria brittien tapoja kohtaan. 

Jane Gardamin The Sidmouth Letters on novellikirja. Olen lukenut jo osan novelleista rannalla. Kauniita tarinoita, joissa kaikissa tähän mennessä lukemissani jotenkin haikea loppu. 
Tämän kirjan huomasin blogissa Prosperon kirjahylly (klik), kiitos Hannu! Kiinnostuin oitis, koska olemme menossa ensi kesänä (toivon mukaan, budjettikysymys) Sidmouthiin, englantilaiseen rantakaupunkiin, joka mainitaan kirjan nimessä ja on kirjan viimeisen novellin nimi. 

Orhan Pamukin romaanin Punatukkainen nainen luin jo. Se on tuttua Pamukia. Pidän siitä, miten muuttuva Turkki näkyy kirjan kuvauksessa henkilötarinan rinnalla, sama kuin  kirjassa A Strangeness in My Mind, josta olen kirjoittanut blogikirjoituksen aiemmin (klik). Tämä on tiiviimpi.
Muistan lukeneeni Pamukilta myös kirjan Viattomuuden museo, joka on traaginen kertomus rakkaudesta. 

   

Tuomo  Heikkisen kirjan Sillanrakentaja olin aikonut ottaa mukaan, mutta se on kovakantisena niin painava, että sai jäädä odottamaan myöhempää lukua. Kaksi syytä, miksi kirja kiinnostaa: Tuomo on Kuhmon poikia, kainuulainen kulttuurivaikuttaja ja kirja on esikoinen - esikoiskirjat viehättävät minua.   

Pakattuani huomasin, että lentokonekirja puuttuu. Vielä oli muutamia joista valita. Valitsin Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhdessä kirjoittaman Sinä riität. Kirja sisältää purevia esseitä erilaisista ilmiöistä, kuten oman aikamme narsismi ja kaiken psykologisointi, josta kirjan ironinen nimi "Sinä riität", influenssereista, naisista ja miehistä, kirkon maallistumisesta, median kulta-ajasta jne. Luin kirjan jo kentällä lentoa odottaessa ja koneessa, mutta luen ehkä uudelleen ainakin joiltain osin, koska nukahtelin matkan aikana. Lentokoneen ilma ja hurina vaivuttavat väkisinkin torkuksiin, vaikka nämä tekstit olivat kyllä kaikkea muuta kuin tylsiä.   

Lukemiset loppuvat varmaan ennen matkan loppua - ja paluulennolle on oltava kirja, täytyy hankkia lisää, kun käydään isommissa kaupungeissa. 

Lähipäivinä on suunnitelmissa käydä Malagassa, ja Sevillaan meillä on oikein yöpyminen, lomanen loman sisällä.
Olen myös varannut liput Marbellaan flamencoesitykseen. Upeitten tanssijoiden Jaime Fresnada ja Asami Ikeda esitys Flamenco Tradicional, jonka olemme nähneet jo kahdesti aiemmilla lomilla täällä. Se on aina erilainen, koska tanssijat improvisoivat toisin kuin turistiflamencossa. He eivät myöskään hymyile, vaan keskittyvät ja näyttävät vahvoilta, ankarilta ja tuskaisilta, jopa pelottavilta. Voi miten odotan tätä esitystä. 

Tulossa mercadonasta, kaupasta,
kohta lähdössä rannalle

Suloinen Nalle Puh sekä isä ja poika Panahin elokuvia

Siivoilin kaappejani ja huomasin, että  minulta on jäänyt sinne odottamaan kirjoja vanhempien lastenlasten kasvaessa ohi lastenkirjaiän, ja alan olla myöhässä pienimmänkin kohdalla. 
Pienten oma Nalle Puh sisältää neljä pienille lukijoille sovitettu tarinaa A. A. Milnen klassikosta Nalle Puh.

Ensimmäinen tarina "Puh käy kylässä" on hellyttävä kertomus Puhista, joka on perso hunajalle ja muillekin herkuille. Puh tunkee itsensä yllätysvierailulle Kanin kotikoloon, ja Kani haluaa tarjota jotain vieraalleen.

Puh nautti aina mielellään jotakin pientä aamulla kello yksitoista. Hän katsoi ilahtuneena miten Kani otti esiin lautasia ja mukeja. Kun Kani sanoi:"Otatko hunajaa vai hilloa leivän kanssa?" Puh oli niin inoissaan että vastasi:"Molempia", ja lisäsi sitten ettei olisi kuulostanut ahneelta:"Mutta älä leivän takia vaivaudu." Sitten hän ei pitkään aikaan sanonut mitään. 

Älä leivän takia vaivaudu... miten suloista.

No, vedettyään naamaansa Kanin kaikki hunajat sekä hillot - ilman leipää - Puh tekee lähtöä... ellei herkkuja löydy lisää...   
No niin, arvaatte tietenkin kuinka siinä käy.
Kun Puh on juuttunut koloon ei auta kuin odottaa laihtumista ainakin viikko. Kani keksii Puhin takaosalle käyttöä...

 ... ja etupuolella Risto Reipas lukee Voimaa Antavaa Kirjaa.

Voi mikä viehättävä tarina, kiitos Milnen eläytymisen lasten maailmaan, jossa pehmoeläimet ovat eläviä ystäviä, ja erityiskiitos kuvittajalle.
Andrew Greyn vesiväripiirrokset ilmeikkäine hahmoineen saavat tarinan elämään. 

Aloin heti kuvitella, miten meidän näytelmäkerhoon ilmoittautunut ekaluokkalaisemme (lapsenlapsi siis, jolla jo ekaluokalla englantia ja harrastuskerhoja) laatii tästä näytelmän rakentaen kaninkolon jostain, mitä meidän lukaalista löytyy. Ja pehmolelujahan meillä on joka lähtöön.

- - -

Näin tapahtui. Luettiin ja leikittiin sydämemme kyllyydestä ja rallateltiin Nalle Puhin keksimää "pikku hyrinää". Myös toiset kolme tarinaa toimivat erinomaisesti virikkeinä leikeille, ja leikissähän voi aina keksiä lisää, kun on niin hyvät hahmot kuin Puh, Kani, Nasu, Kengu ja Risto, joille keksiä seikkailuja. 

------

Lastenkulttuurin lisäksi olen hiljattain nauttinut iranilaisen Panah Panahin elokuvasta Soratie, joka löytyy Areenasta.
Panah on kuuluisan poistumiskieltoon ja kotiarestiin määrätyn, mutta arestissakin elokuvia salaa ja puolisalaa (härnätenkin) tekevän Jafar Panahin poika.
 
Pojan tyyli on samaa kuin isän, Jafar Panahin, eli jos olet katsonut esim.  elokuvat Valkoinen ilmapallo, Tämä ei ole elokuva, Teheran Taxi ja Kolmet kasvot ja pitänyt niistä, niin takuulla pidät myös Panahi juniorin elokuvasta, joka on esikoiselokuvaksi suorastaan upea.  

Elokuvassa ajetaan autoa vuoristomaisemassa, autossa hassu perhe, jonka jäsenet ärisevät toisilleen, mutta rakkaus heidän välillään on ilmiselvää. Isä istuu takapenkillä kipsi jalassa ylivilkkaan pikkupojan kanssa, jolla on ehkä jokin ADHD:n tyylinen häiriö, etupenkillä ryhdikkäänä tyylikäs äiti pelkääjän paikalla ja kuskina perheen iso poika. Takakontissa matkustaa sairas katukoira.

Ollaan matkalla salaiseen kokoontumispaikkaan, kännykät on jätetty kotiin ja ollaan muutoinkin varuillaan. Pienimmälle ei puhuta matkan tarkoituksesta. Ilmeisesti nuori mies lähtee pakolaiseksi naapurimaahan etsimään parempia oloja. 
Äiti koittaa pitää tunnelmaa yllä, mutta kyynelet ovat herkässä. Apea kuski ei puhu mitään. 

Kaunista ja vaikuttavaa elokuvassa:

- verkkaisuus, pitkät luontevat hiljaisuudet tuttujen ihmisten kesken

- kaukaa kuvatut kohtaukset, jossa pieniä ihmisiä avarassa maisemassa ja kuulemme heidän keskustelunsa kirkkaina

- autokaraoke, jossa vilkas pikkupoika jammailee isän kanssa ja äiti laulaa täysillä suruaan ulos 

- kaunis farsin kieli

- isä satuilemassa kuutamossa mahansa päällä kerrankin rauhallisena makaavalle pikkupojalle, kohtauksen unenomaisuus 

- leppoisa huumori, isän viime hetken elämänohjeet (juniorin kuittailua seniorille?)
- kaiken kattava herkkyys

- upea musiikki

Elokuvan alkuperäinen nimi on humoristisesti Hit the Road, eräänlainen roadmovie tämäkin.

Minusta tuntui elokuvaa katsoessa ja tuntuu myös nyt jälkimietteissä, että siinä on enemmän viittauksia maan nykypolitiikkaan kuin mitä minä ymmärrän. Elokuvan viesti on ollut esitettävä verhotusti, muutoin nuorempi Panahikin olisi vaarassa tulla tuomituksi vankilaan. 
Mutta vaikka joitain nyansseja menettäisinkin, niin nautin tästä elokuvasta kovasti perhetarinana ja tarinana siitä, miten monissa maissa ihmisten on lähdettävä tuntemattomaan ja luotettava vain siihen, että salakuljettajalla on kunnon vene ja hän vie perille asti. 
 
Isän kohtalo ja perheen valvonta on vaikuttanut Panah Panahin elokuvan ilmapiiriin, jossa säpsähdellään ja pelätään jonkun seuraavan.
Oman auton sisällä ollaan vapaita ja villejä, kuunnellaan juuri sellaista musiikkia jota halutaan ja riehutaan musiikin tahdissa. 

Eroja isä ja poika Panahin välillä:

- Isän elokuvilla on farsinkieliset nimet, pojan esikoisella englanninkielinen.
- Isä näyttelee omissa elokuvissaan - nallekarhumainen ihana mies  - ja mistäpä niitä näyttelijöitä paljon saisi, koska elokuvat on tehtävä salaa - poika ei esiinny näyttelijänä ainakaan tässä esikoisessaan.  

Katsomisvinkki:
Ensi viikon keskiviikkona tulee Teema&Femillä Jafar Panahin uusin Ei karhuja, hänen pessimistisimmäksi luonnehdittu elokuvansa.
Elokuvan maailmanensi-illan aikaan Panahi oli jo vankilassa. Hän on ollut aiemminkin vankilassa, rikkonut poistumiskieltoaan, tehnyt luvatta elokuvia ja ollut nälkälakossa protestoiden saamaansa kohtuutonta tuomiota hallituksen vastaisesta propagandasta.
Miten hänen käy?
Miten paljon sananvapautta Iranissa loukataan, miten paljon loistavaa taidetta menetetään maassa, joka oli joskus taiteen kehto, Persia, maailman vanhimpia kulttuureja.
Ulkomaiset palkinnot eivät auta taiteilijaa, jos rajojen sisällä on julma diktatuuri. 

Olisin halunnut osallistua...

 

Kirjoitin joskus aiemmin, että minulle ei tuota tuskaa jäädä pois jostain tapahtumista, missä "kaikki muut" ovat. Tämmöiselle tuskalle siitä että menettää jotain, jos ei ole mukana, on oikein keksitty nimikin, fomo (fear of missing out) - keksin suomenkielisen termin hepo (harmittaa, etten pysty osallistumaan).
No, hittolainen, nyt hepottaa pahasti.
Nimittäin: en päässytkään lähtemään suureen rasisminvastaiseen 'Me emme vaikene' -tapahtumaan Helsinkiin. Tuli terveyshäikkää, jota en nyt tarkemmin erittele. Olin niin menossa, junaliputkin ostettuna ajat sitten. Mieheni lähti ja lupasi ottaa paljon kuvia sekä painaa kaiken mieleensä minulle illalla kerrottavaksi. Saatan lisätä tähän myöhemmin joitain hänen ottamiaan kuvia. 

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene -mielenosoitus, väkeä noin 11 000

 

Muita hepoja.
Kiva matka tulossa, mutta sen alle jäävät sekä Joensuun kirjallisuustapahtuma (klik) että Turun kirjamessut (klik). En harkinnut matkan ajankohtaa tarpeeksi, olisin voinut  lähteä myöhemmin ankeammilla keleillä.
Joensuu: Vesa Haapala, Iida rauma, Joonatan Tola...
Turku: Selja Ahava, Hannu-pekka Björkman, Juha Hurme, Koko Hubara, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Jari järvelä, Katja Kettu, Anu Kortelainen, Mooses Mentula...  💗
Joitain mainitakseni.
No, onneksi Mooses on myös yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla ja silloinhan me ollaan kotona.

Miten minusta näyttää, että tänä vuonna Turun messut on ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarisen otteessa paremmin järjestetty kuin Helsingin messut. 
Nettisivut ainakin ovat selkeämmät.

Marraskuun lopussa olisi vielä yhdistetyt joulu- ja kirjamessut Jyväskylässä ja joulukuun alussa kirjafestarit Tampereella, joten katsotaan, vieläkö joulun alla ehtii. Silloin on tonttutouhut, jotka menevät kaiken edelle ja saavat tuntemaan jomoa siitä, ettei tee mieli mennä minnekään (joy of missing out) - se voisi olla suomeksi reto (riemuitsen/retoilen ettei tarvitse osallistua). 

Harmiani lievittää se, että olin juuri mieheni kanssa parin päivän pikkulomalla Helsingissä ja kävimme neljässä tasokkaassa näyttelyssä.  Harvoin käy niin, että kaikki missä käy ovat näin hyviä. 
Sanomatalon Vuoden lehtikuvat järkyttivät, Ateneumin laaja Albert Edelfelt -näyttely ihastutti, Valokuvataiteen museon Kämp Gallerian maailman pohjoisimmasta alkuperäiskansasta kertovat valokuvat, Anori - Jäätikön hiljaisuus, olivat huikeita ja saivat miettimään, miten monella tavalla ihmiset elävät ja sokerina pohjalla vietimme vielä melkoisen tovin Designmuseossa ihailemassa Kustaa Saksin kudontatöistä koostuvaa näyttelyä Rajamailla. Tässä näyttelyssä kannattaa katsoa myös David Verbeekin dokumenttielokuva Koodi, jossa Saksi kertoo migreeninäkyjen inspiroimasta työskentelystään ja taiteilijan pikkupoika Taito Saksi on mukana pohdittaessa migreenin perinnöllisyyttä. 

Luen tässä toipilasolossani Maria Peuran romaania Esikoinen. Huikean kaunis kirja!

Kirjan mottona on säe Sinéad O'Connorin laulusta "John I Love You" (1994)
Child you are tender
your name's a whisper

Kuva, Ume, 3.9. 2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

PS En tummenna enkä laita tunnisteisiin nimiä, koska niitä on tässä kirjoituksessani niin paljon. 

Henning Mankell, Leopardin silmä

 

Ruotsalainen kirjailija ja teatterissa monissa tehtävissä toiminut Henning Mankell (1948 - 2015) vietti pitkiä aikoja elämästään Afrikassa ja tunsi hyvin maanosan kulttuuria. Useat hänen romaaneistaan sijoittuvat Afrikkaan ja kertovat afrikkalaisista elämäntavoista ja alueen ongelmista.

Leopardin silmä (1990) on trillerimäinen romaani, jossa Sambiaan käymään tullut norlantilainen, identiteettiään etsivä lakiopiskelja Hans Olofson päätyy sattuman kautta kanatilalliseksi syrjäiselle tilalle ja jää lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaikka pelko on aina läsnä ja mustien työntekijöiden ajattelua on mahdoton ymmärtää. 
Olofssonilla on kaksisataa työläistä. Hän pyrkii parantamaan heidän olojaan ja toimimaan oikeudenmukaisemmin kuin maassa pitempään asuneet kyynistyneet naapurimaatilojen omistajat, mutta huomaa tehtävän vaikeaksi. Hänen idealisminsa ei toimi juuri itsenäistyneessä levottomassa maassa, jossa rasismi ja eriväristen ihmisten viha toisiaan kohtaan ja korruptio sekä räikeä oman edun tavoittelu estävät kehittämisyritykset. 

Kirja etenee kertoen vuorotellen Olofsonin nuoruudesta Ruotsissa ja elämästä Afrikassa. Malariahoureissaan hän on köyhässä lapsuudenkodissaan merelle kaipaavan alkoholisoituneen isänsä kanssa, puutalo alkaa ajelehtia merta kohti, kauas pois... 

Afrikasta tuli minulle tapa. Oivalsin etten koskaan pysty suhtautumaan tähän haavoittuneeseen ja raadeltuun maanosaan täysin tyynesti.

Joka aamu vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin hämmästelen herätessäni sitä, että olen yhä hengissä. Joka ilta tutkin revolverini, pyöräytän patruunalipasta sormieni välissä, tarkistan, ettei kukaan ole vaihtanut patruunoiden tilalle tyhjiä hylsyjä. 
Minä, Hans Olofson, olen oppinut sietämään mitä suurinta yksinäisyyttä. Ympärilläni ei ole koskaan ennen ollut näin paljon ihmisiä, jotka vaativat huomiotani, ratkaisujani, mutta jotka samanaikaisesti vaanivat minua pimeässä, näkymättömiä silmiä, jotka seuraavat minua odottaen, ounastellen. 

Levottomuus vaivaa Olofsonin mieltä. Hän kokee lähteneensä pakoon elämäänsä Ruotsissa ja kysyy, onko hän saanut mitään tähdellistä aikaan Afrikassa ja onko ainaisessa pelossa eläminen tasokasta elämää, vaikka siitä riittääkin lähetettäväksi hulppeita summia ulkomaisiin pankkeihin.

Lähtöpisteessä oli mahdollisuus, hirvikoiran hajuinen lapsuus, joka saattoi olla ankea, mutta silti aivan minun omani. Olisin voinut jatkaa pyrkimysteni toteuttamista, lieventävien asianhaarojen vartiointia.

Vakavan asian ohessa Mankell kuvaa koomisia hahmoja. Kiristäjäpoliisi mister Pihri ja intialainen kauppias Patel ovat korruptiossaan erittäin suoria ja selkeitä. Pihri lupaa pitää vaikeudet loitolla, ja toteaa seuraavassa lauseessa, että vaimo on nähnyt kaupassa hyvän ompelukoneen. Patel kertoo huolestuneena, että tavaran toimittaminen ja valuutan siirto on entistä vaikeampaa, ei 10 prosenttia vaan ehkä jopa 25 prosenttia vaikeampaa. Olofson oppii maan tavoille ja päätyy siihen, että korruptiota on Ruotsissakin, menetelmät vain ovat hienostuneempia. 

Olofsonin elämään mahtuu lähes pelkästään huonoja ihmissuhteita rasistisista valkoisista tilallisista ja petollisista työläisistä omaa hyötyään etsivään avustustyöntekijään. Roistot ja leopardinnahka selässään liikkuvat vallankumoukselliset murhaajat pitävät yksinäistä miestä kauhun vallassa. 
Kaiken ruman ja rujon keskellä loistaa kuitenkin hänen ystävyytensä neljän tyttären leskiäitiin Joyce Lufumaan, jonka vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa hän arvostaa. 
Olofson näkee, että Afrikan tulevaisuus on naisissa. Iso maanosa on väkivallan areena, länsimaiden pettämä ja riistämä, mutta tulevaisuus alkaa yhden tai kahden sukupolven päästä. Se ei ole sen kauempana.

Vaikka Olofson ei koskaan opi ymmärtämään Afrikkaa, yhden asian hän huomaa hyvin nopeasti. 

Eurooppalainen totuus lakkaa pätemästä loputtomalla savannilla. 

Viimeaikainen maailman järjestäytyminen on nostanut esiin Olofsonin/Mankellin huomion erilaisista totuuksista. 
Kun presidentti Sauli Niinistö teki keväällä matkan Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, hän totesi, että sinne ei mennä tarjoilemaan omia viisauksia vaan kuuntelemaan. Afrikka hakee omaa asemaansa ja liittolaisia. Siirtomaa-ajat ovat kipeinä mielessä, varmaan myös niiden jälkeinen toiminta, joidenkin avustustyöntekijöiden ylimielisyys, itsekkyys ja rikokset. 
Niinistö totesi, että demokratian tunnustavat maat ovat vähentyneet maailmassa ja kysyi, olemmeko me häviämässä taistelun afrikkalaisten sydämistä. Kenen kanssa vaurastuva Afrikka haluaa tehdä yhteistyötä?

Olen huolissani siitä, että Afrikan maat eivät kaihda sitoutua ihmisoikeuksia omissa maissaan sortavien maiden kanssa, Kiinan ja jopa Venäjän. Länsimaisten demokratioiden tarjoama moraalikäsitys ei ole vakuuttanut, ja taloushan on äärimmäisen tärkeää. Jos eurooppalainen tulee "valistamaan" ja kiinalainen lahjoittaa koulun ja kaivon, niin kumpi vieras mahtaa olla mieluisampi? 

Vielä Ernő Szépin Ihmisen hajusta ja hyvää Suomen luonnon päivää!

 

En viitsi pidentää edellistä kirjoitustani Ernő Szépin kirjasta Ihmisen haju (päiväkirja Budapestin juutalaisten selviämiskamppailuista 40-luvulla), vaan otan erikseen yhden kauniin ja tärkeän kohdan. Se on luvusta Missä on oikeus?. 

Arvostan suuresti hänen ylhäisyyttään, korkeimman oikeuden eläkkeellä olevaa tuomaria, herra G:tä. Hänellä ei ollut Ruotsin passia, mutta hän oli yli 60-vuotias ja odotti siksi vapautumista. Eihän hänen olisi pitänyt täällä koskaan ollakaan.
    "Missä on oikeus?" huusi hän tänäänkin. "Kysyn teiltä: Missä on oikeus?"
      
Szep käyttää nimen alkukirjainta heistä, joilta ei ehtinyt kysyä lupaa nimen käyttämiseen, koska hän ei tiedä, nolottaisiko (hän käyttää tätä sanaa) juutalaisuuteen yhdistäminen heitä ja olisiko heille tai heidän jälkeläisilleen siitä haittaa. Holokaustihan on vielä  menossa ja oikeudenkäynnit edessäpäin. 
Hän miettii, miten monta tuhatta kertaa herra G on kolmikymmenvuotisen uransa aikana, ennen kuin hänet sysättiin syrjään, kysynyt tätä kysymystä. Pakkoleirillä hän kysyy sitä päivittäin.

Hän ei halunnut tulla välinpitämättömäksi eikä tottua siihen, ettei ole oikeutta, että se on joutunut museoon kuin haarniska. 

Mietin aamulla, miksi lippu liehuu salossa. Tänään on Suomen luonnon päivä. Sen kunniaksi kävin katsomassa joutsenperhettä, jota olen seurannut pitkin kesää (klik). Perhe on pienentynyt kolmilapsisesta yksilapsiseksi ja kaksi munaa jäi hautomatta.  Joutsenilla on vihollisinaan mm minkit, ketut ja korpit. Joskus myös ihminen, kuten tässä meidän tapauksessa.
Pesän ympäristö oli täynnä pesää kohti heiteltyjä roskia, kokistölkkejä ja keppejä, mutta eivät nämä ole siellä olleet enää pitkään aikaan. Toinen vanhemmista vahti ison kiven päällä ja toinen oli poikasen kanssa aterioimassa kaislojen seassa. 

Pieni turvallisesti ison perässä

Pyörälenkkini kulkee yhdessä kohdassa peltojen viertä. Ah, sitä viljan tuoksua ja ruiskukkien sineä. Metsä on taas kerran täynnä luonnon antimia.
Suomen luonto on kaunis. 

Ernő Szép, Ihmisen haju

 

Unkarilaisen Ernő Szépin proosateos Emberszag ilmestyi vuonna 1945. Se myi huonosti, koska ei sopinut Unkarissa sodan jälkeen omaksutun sosialismin kirjallisuuskäsityksiin. Vuonna 1884 syntynyt Szép oli ollut tunnettu runoilija näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän eli asemansa menettäneenä sodan jälkeen enää vajaat kymmenen vuotta.
Emberszag on löydetty uudelleen vasta viime vuosina, kun sen arvo osana holokaustikirjallisuutta on koettu tärkeäksi. Szepin kronikkamainen tyyli ja ronski sävy eroavat suuresta osasta holokaustin muistokirjallisuutta. 
Kirja julkaistiin Suomessa Basam Booksin klassikkosarjassa tänä vuonna nimellä Ihmisen haju. Kirjan on suomentanut alkukielestä Anssi Halmesvirta. Suomennos on erittäin onnistunutta, ja suomalainen teos sisältää myös alaviitteitä, joissa selitetään tekstissä esiintyviä termejä ja henkilöitä. 

Minullakin oli onni saada isku päähäni. Vastapäätäni eräs laiha pikku-ukko koetti nostaa lapiollisia nopeaan tahtiin.
    Sanoin hänelle:
    "Hiljennä hyvä mies tahtia, muuten et kestä."

    "Mitä siellä höpötetään?" Ja saman tien tunsin takaa iskun päähäni. Minulla oli hattu päässä ja isku luiskahti sivuun eikä se sattunut, uskokaa pois. Laiha, vaalea pojankloppi löi minua; näin jo eilen, miten hän nauttii väkivallankäytöstä. Mutta minulle ongelma ei ollut se läpsäytys, vaan tilanteen koomisuus, kun sain kuusikymmenvuotiaana iskun päähäni sellaiselta typerykseltä, minun oli vaikea hillitä nauruani. Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut, jos tuo poika olisi huomannut minun nauravan hänelle. 
  

Tilanne on se, että joukko Budapestin juutalaismiehiä, joista suuri osa hyvissä asemissa ollutta väkeä, johtajia, liikemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, on marssitettu kaksi vuorokautta pakkotyöleirille, jossa heidän olisi määrä kaivaa panssarikaivantoja, mikä työ osoittautuu mahdottomaksi sateen, liejun ja surkeitten työkalujen ja elinolojen vuoksi. Ruoka on syömäkelvotonta, nukutaan majoitustilaksi valitun tiilitehtaan tiilien päällä ja koetaan vilua. Useat miehet sairastuvat ja saavat vammoja.  Kirjoittaja toteaakin, ettei kaivuulla ollut muuta tarkoitusta kuin kiduttaa juutalaisia. 
Juuri ennen tätä sitaatissa kuvattua kohtausta eräs miehistä on ammuttu, koska häneltä löytyi vähäarvoinen seteli, vaikka kaikki arvoesineet ja rahat olisi pitänyt tiputtaa työalueelle tullessa koreihin.  

Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joiden otsikot kuvastavat hämmästystä, ironiaa ja hirtehishuumoria: Minuakin lyötiin päähän, Leivänkuoria ja sellaista, Lounastauko ilman lounasta, Mennään jo, lähdetään pois, Yö.

Kirjoittaja saa parempaa kohtelua joiltain vartijoilta, koska on tunnettu kirjailija, joissakin vahdeissa taas juuri työleirille pakotettujen tunnettuus, varakkuus tai huoliteltu ulkonäkö (aluksi, pian kaikki näyttävät villi-ihmisiltä) synnyttää aggression. Eräs mies joutuu piestyksi vain koska "uskalsi näyttää korkea-arvoiselta maaherralta".
 
Kuusi - seitsemän vuotta sitten oli alkanut levitä sanonta "juutalaiset kuorivat kermat päältä". Oli säädetty vähitellen yhä lisää lakeja, joilla juutalaisia estettiin menestymästä. Jo vuonna 1920 oli säädetty laki, jolla säädeltiin yliopisto-opiskelijoiden määrää etnisen alkuperän mukaan niin, että juutalaisia päästettiin opiskelemaan vain suhteessa heidän lukumääräänsä. Työleirillä on pankinjohtaja, joka oli järjestänyt apua kotimaassa syrjityille lahjakkaille juutalaisnuorille, niin että he olivat päässeet jatkamaan opintojaan Prahaan, Padovaan ja Pariisiin. 
Juutalaisia oli määrätty eläkkeelle hyvistä viroista ennen aikojaan ja ajettu asumaan ahtaasti yhteisasuntoihin. Jossain vaiheessa tulivat ulkonaliikkumisajat ja keltaiset tähdet vaatteisiin ja taloihin, joissa oli juutalaisenemmistö. Huhuttiiin, että juutalainen jolta löytyy englanninkielistä kirjallisuutta viedään keskitysleirille, joten herra Szep ja siskonsa lämmittivät kylpyhuonetta kirjastonsa arvokkailla  englanninkielisillä kirjoilla.
Juutalaiset seuraavat uutisia maailmalta jännittyneinä. Tilanteet muuttuvat, Hitlerin kukistumista toivotaan. Moni on hankkinut Ruotsin ja Sveitsin passin, koska nämä maat ovat luvanneet ottaa vastaan juutalaispakolaisia.
Lakien noudattamista vahtivat paitsi sotilaat, poliisi ja vapaaehtoiset siviilit, niin innokkaimpina nuoliristiläiset, kaikkein juutalaisvihamielisin ryhmä.
  

Miksi meille tehtiin näin? Ihmettelimme päivittäin, miten syvälle propaganda voi kaivautua nuorten miesten mieleen. 

Szepin teos valottaa hyvin millaisia juutalaisia Budapestissä asui ja miten eri tavoin he suhtautuivat tilanteeseensa. Monet olivat vain etnisesti juutalaisia, katsomukseltaan uskonnottomia tai kristittyjä. Osa kuten Szep itsekin olivat hyvin isänmaallisia.
Szepille tietenkin oma äidinkieli oli hyvin tärkeä. Pahimpina aikoina "jamboreella", kuten hän leikkisästi työleiriaikaansa kutsuu, hän miettii, että voi sentään painaa asioita mieleensä ja kirjoittaa kokemastaan, mutta mistä kohtalotoverit saavat voimia.

Mieheni luki myös tämän kirjan. Kysyin hänen mielipidettään, ja hän sanoi: "Yllättävä. Kyynisen ronski. Mies joutuu vangiksi ja toteaa paskaaks täs, käydään tämäkin läpi. Kirja tuo mieleen Sotamies Svejkin seikkailut, samaa hulluutta. Natsien älyttömyyttä."
"Liikuttiko", kysyin. "Enemmän nauratti", hän totesi.

    Tuo poika oli komea, hänellä oli pitkä vaalea hiusvoiteella kammattu tukka. Siviilissä hän menisi taideopiskelijasta, mutta luulen hänen työskennelleen tehtaassa; hän oli niitä, jotka huusivat jalkapallo-ottelussa kurkkunsa kipeiksi. Voi olla, että hän oli ihan kunnollinen poika, vain revolveri, pistin ja aate villitsivät hänet. 
    Hän kohotti päätään ja alkoi karjua meille:"Neliriviin järjesty!"

Szep ei tuomitse, vaan tarkastelee ja raportoi. Hän rekisteröi ympärillään tapahtuvaa pahuutta ja hyvyyttä ja näkee, että ne molemmat kärjistyvät ääritilanteessa. Kun miehet makaavat tiilien päällä leirillään, osa varastaa toisten omaisuutta yön pimeydessä, osa peittelee vieressään nukkumista yrittävää. 

Kerronta käsittää muutaman viikon loka - marraskuussa 1944. Lopuksi armeija ottaa ryhmän huostaansa nuoliristiläisiltä ja jakaa vapautuslappuja tietyin perustein. Szep vapautetaan, koska hänellä on Ruotsin passi. Mitä sen jälkeen kenellekin tapahtui, jää kertomatta.

Tunnen, että siitä ei pidä kertoa, siihen ei pidä uskoa.
Ja sen, mitä tähän mennessä kerroin, sen 'if you want, remember, if you want, forget'.  

Erityistä on se, että Szep on kirjoittanut tämän teoksensa niin lähellä kaikkea kokemaansa. Hän toteakin, ettei ehkä muista kovin hyvin kaikkea tapahtunutta, varsinkaan leiriä edeltäviä tapahtumia, koska hänen mielensä on yhä väsynyt.
 
Surullista on se, että eihän juutalaisia ole kohdeltu hyvin Unkarissa holokaustin jälkeenkään. 
Ernő Szép kuului unkarilaisen modernismin perustajiin ja hänen olisi pitänyt saada arvostusta myös sodan jälkeen. Sen sijaan hän kuoli lähes unohdettuna Budapestissä vuonna 1953.
Kuinka monta hänen kaltaistaan menetettiin Hitlerin käskystä? Ja kuinka monta pidettiin syrjässä holokaustin jälkeen?

P S Tämä kirja saa paikan 40-luvun kirjana Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik).