perjantai 3. helmikuuta 2023

Kuhanhäntäjottae


Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain.

Minulla on kaikenlaisia kirjoitusluonnoksia kuvineen kaikkineen, koulun korjaamisesta, kirjallisuuden aseman muuttumisesta ynnä muusta, mutta olkoot vaan siellä edelleen luonnoksina. Kirjoittelen nyt sitä sun tätä, mielen päällä olevaa, kirjallista... jottae. 

Lähdin hakemaan kirjastosta paria varausta, mutta paljon muutakin lähti mukaani. 




Luen ainakin Sjónin romaanin Maissinkeltaiset hiukset, harmaat silmät. Sjón on islantilaisen Sigurjón Birgir Sigurðssonin kirjailijanimi, ja kirjan nimi on erikoisesti tuolla pykäreunaisen keltaisen pallon sisällä. Olen lukenut tältä kansainvälisesti menestyneeltä islantilaiselta kirjailijalta kaksi minuun vaikutuksen tehnyttä kirjaa, joten tartun tähän suurin odotuksin. Aihe on fasismin lumo nuoren miehen mielessä. 

Kira Jarmysh on Venäjältä paennut vangitun oppositiopoliitikon Aleksei Navalnyin tiedottaja. Hänen romaaninsa Naisten selli nro 3 kertoo Anjasta ja hänen sellitovereistaan. Takakannen esittely viittaa johonkin omituisiin kulisseihin, jotka alkavat paljastua, ja kansiliepeessä kirjaa verrataan Maxim Gorkin Vankilapäiväkirjoihin. Ajankohtainen teos. 

Anna Funderin Stasiland on raportti, johon on haastateltu itäsaksalaisia pian muurin purkamisen jälkeen. Funder tapaa myös Stasin miehiä, yhä ylpeinä työstään. Kirjaa kuvataan tyyliltään kaunokirjalliseksi, kauhun ja terrorin paljastavaksi teokseksi. Tämä kiinnostaa kovasti.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt kuvaa juuri eläkkeelle jääneen Itä-Saksassa varttuneen, berliiniläisen professorin ja afrikkalaisten pakolaisten kohtaamista. Normaalirutiineistaan tippunut yliopistomies ja byrokratian pyöriin juuttuneet pakolaiset kokevat tyhjyyttä, joka yhdistää heitä. Kiinnostaa niin paljon tämäkin, mutta ehdinköhän lukea.

Don DeLillon Hiljaisuus on katastrofiromaani tilanteesta, jossa digitaalinen maailma sammuu. Mitä tapahtuu, jos kaikki teknologiset yhteydet katoavat? Ilmeisesti tapahtuu vähän, koska kirjakin on vain 99 sivua. 

Pete on muusikko Ville Verkkapuron esikoisromaani. Nappasin tämän, koska se on esitelty takakannessa dokumenttiromaaniksi - taas uusi genre! - ja haluan tietää, mitä se tarkoittaa. Aiheena on addiktio, hyvän elämän etsiminen ja kuolleen isän elämän  selvittäminen. Kirjan lopussa on lueteltu lähteitä kuusi sivua, yli 100 kirjaa, sarjakuvia, romaaneja, mielenterveyteen liittyviä tietokirjoja jne! Laskin lukeneeni 26 kirjaa tältä listalta. 

Ruben Stiller. Siltä väliltä -elämäkertateos kiinnostaa minua, koska pidän Ruben Stilleristä ja koska kirjoittaja on Katriina Järvinen.

Saa nähdä, huomaanko sittenkin jotain kaikkein kiinnostavinta omassa hyllyssä tai innostun jostain vanhemmasta kirjastolainastani. Lukuharrastus on siitä kiva, että on täysin vapaa lukemaan sitä mikä kulloinkin miellyttää. Kuhanhäntäjottae.

Jäi harmittamaan, kun erään kirjoitukseni kommentissa - kaunokirjallisuuden marginalisoitumista harmitellessani - totesin, että yleensä ihmiset pitävät tyhmistä asioista. Ei kai kukaan tulkinnut, että korottaisin itseni tyhmyyden yläpuolelle. Pidän hyvästä kaunokirjallisuudesta, vakavasta sekä viihteellisestä, ja pidän monista tyhmistä asioista. Katson telkkarista välillä kaikenlaista tosi-tv-hömppää, kuten 90 päivää morsiamena -sarjaa. 

Selailin kirjastossa aikakaus- ja naistenlehtiä. Kotiliedessä tuli vastaan otsikko "Hylkää lukuhäpeä". Pläräsin jo hajamielisesti ohi, mutta palasin. Mitä siinä oikein oli, mitä ihmettä, pitääkö lukemista hävetä, niinkö marginaalissa tässä harrastuksineen ollaan! Jutussa oli alaotsikkona "Kehtaatko lukea mitä tahdot?",  ja siinä selitettiin, että moni häpeää viihteellisten rakkausromaanien, kevyiden hyvän mielen kirjojen ja dekkareitten lukemista ja että dekkareista huonon kirjallisuuden leima olisi kyllä jo karisemassa niiden pohjalta käsikirjoitettujen vetävien tv-sarjojen ansiosta. Hyvä! 

Tasokkaista sarjoista haluan mainita Munkkivuoren, joka sai useamman Venla-palkinnon. Kaksi jaksoa kymmenestä on katsomatta, ja olen tulisilla hiilillä. Hyvin piirrettyä ajankuvaa, lasten maailma kerrankin kuvattu aidosti, aivan kuin lapsinäyttelijät eivät olisi tietoisia kamerasta ja pahaenteinen tunnelma. Tämä sarja näkyy Viaplaylla. 
Toinen ohjelma, sekin suomalainen, josta pidän tällä haavaa, on kolmiosainen dokumentti Riistetyt. Ensimmäinen osa kertoo Romanian huono-osaisista naisista, joita tuodaan Suomeen prostituoiduiksi. Toisessa osassa on työssä riistettyjä ihmisiä ja kolmannessa tarkastellaan paperittomien perheiden lasten tilannetta. Tämä sarja on menossa TV1:lla ja on jo kokonaan Areenassa.

Vielä yksi asia. Ei polteta kirjoja, eihän? Ei Koraaniakaan. Ei asetuta ylimielisesti minkään toisen uskonnon tai kulttuurin tuomitsijoiksi. Sellainen ei edistä sananvapautta eikä moniarvoisuutta puhumattakaan hyvästä yhteiselosta tällä hauraalla pallollamme. 
Pyritään erottamaan asiat toisistaan.
Koraanissa on samoja hyviä arvoja kuin Raamatussakin. Mitä Pohjoismaissa asuva islaminuskoinen vanhus tai etiikan perusasioita Koraanista opiskeleva lapsi mahtavat ajatella siitä, että me tyynesti hyväksymme heidän arvojensa pilkan? On aivan turha selittää, että performanssi on suunnattu poliitikoille. Koraani on kaikkien islaminuskoisten kirja. 
Ruotsilla olisi mielestäni syytä pyytää anteeksi islamilaiselta maailmalta. Eikö ylpeys tai ymmärrys riitä tähän? Suomelta on pyydelty anteeksi sitä, että tällä teolla jarrutetaan yhtäaikaista Natoon hyväksymistä, mutta anteeksipyynnön kohdehan on väärä.  


Kävelyreittini varrelta


PS Linkki blogijuttuuni Sjónista (klik)


keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Joonatan Tola, Hullut ihanat linnut

 



    Yhtenä aamuna äiti heilui pikkuhousuissa ja t-paidassa, ei nyt ilkialasti mutta budjetinlaskijasisko joutui muistuttelemaan, että äiti nyt pitää jo pukea päivävaatteet päälle.
    "Ime", sanoin, ja sytytin äidin tupakan. "Nyt on kedkipäivä", sanoin. "On kedkipäivän adkadeiden aika."
    Kun äiti meni kauppaan, varjostin koko matkan kolmenkymmenen metrin päässä, piilouduin puiden taakse. 
    "Mikä se on?" äiti kysyi myöhäisen lounaan jälkeen. "Se millä kirjoitetaan?"
    "Kidjoitudkone", ehdotin. 


Joonatan Tolan omakohtaisen romaanisarjan toinen osa Hullut ihanat linnut jatkuu siitä, mihin ensimmäisessä osassa Punainen planeetta päädyttiin.
Äidin elämän keskipiste, omalaatuinen taiteilijamies, on tehnyt itsemurhan ja äiti on jäänyt selviämään MS-tautia sairastavana kotiäitinä neljän lapsensa kanssa. Tarinan kertojana on kuusivuotias Jonttu. Isosisko, vasta kymmenvuotias, hoitaa kaikki asiat, huolehtii äidin terapia-ajat, siivoaa kodin, laskee rahat ja huolehtii pikkusisaruksista. Jonttu on itsekin melkoinen huolehtija. Nuoremman isosiskonsa ja pikkuveljen hän kuvaa vastuunpakoilijoina, mutta kaikki lapset ovat kyllä ikäänsä aikuisempia huolestuneisuudessa ja kodin askareiden hoitamisessa.
 
Vastuunpakoilijasisko toteaa jossain vaiheessa, kun lapset ovat jo laitoksessa, että kaikki on hyvin, kun ei enää tunne mitään. Hän on pitkään heijannut itseään ja nykinyt sängyssä. Isosisko alkaa posottaa Jeesuksesta, ja äidinpoika Jonttu riippuu äidissään imien tämän yöpaidan reunaa. Hän pitää tehtävänään pelleillä ja pitää äitiä hyvällä tuulella peläten kaiken aikaa tämän kuolevan. Iltaisin hän pyörii äidin vieressä sängyssä tätä kutitellen ja kissanpoikaa leikkien. Missähän pikkuveli on, ehkä isosisko laittaa hänet nukkumaan.

    "Me ollaan pedheen ildakukkujat", sanoin laskiessani sormella äidin luomia, "ja sä oot pahin iltakukkuja", äiti lisäsi.
    Kysyin, voisiko äiti mennä isona kanssani naimisiin, ja äiti vastasi että toki voisi, mutta ei voi koska muuten hän joutuu sukurutsauksesta vankilaan.
    Kysyin, onko oikea syy se, että äiti kuolee. 


Äidillä on sama periaate kuin isälläkin oli ollut, ei missään nimessä ketään ulkopuolisia sorkkimaan perheen asioita. Sosiaalitoimiston tätien tarkistuskäyntien alla siivotaan ja haetaan ruokaa muulloin aika tyhjänä olevaan jääkaappiin. 
Kun äidin tila pahenee ja perhettä uhkaa hajottaminen, niin äiti keksii, että on löydettävä mies sossunkarkottimeksi. No, sehän on selvä, ettei äidin tilanteessa oleva invalidi, vaikka kaunotar onkin, löydä elättäjää vaan tyhjäntoimittaja Markun. Isosisko talouspäällikkönä murehtii, miten he ruokkivat vielä Markunkin, mutta onneksi kihlaus purkautuu. Äiti pakenee tilannetta kirjoittamalla kirjaa, jonka nimen Joonatan Tola on antanut tälle äitiin keskittyvälle kirjalleen.  

Kun tilanne käy toivottomaksi, perhe siirretään ensin laitosmajoitukseen, nuorisokotiin. Elämä on levotonta ja väliaikaista. Tavarat äidin mekoista isän miekkoihin ja lasten leluihin odottavat varastokontissa laitoksen pihassa. Paikkahan ei ole lapsille suunniteltu, sekä asujat että työntekijät ovat omituisia tyyppejä ja äidin tila heikkenee yhä.
 
Juoksin nuoremman isosiskon perässä käytäville hillumaan, hyppelimme ja pomppelimme niin kuin lapset jotka eivät tajua että huonosti menee. Ihailimme laitoksen kattoa ja loisteputkia ja vitivalkoisia seiniä, kaikkialla oli valkoista kuin unessa, josta on poistettu värit, ja siskon silmissä tuikki vuorille paenneen zeniläisen munkin öljylamppu, ongelmat olivat aina tulleet ja menneet, ihmiset eläneet tai kuolleet, kaikki meni aina päin helvettiä, joten turha oli stressata mistään. Mutta molempien niskat olivat kierrekorkeilla siitä alituisesta ympäristön taka-ajatusten ja mielialojen kyttäämisestä, kasvin lailla piti taipua milloin minnekin, valoon päin.  

Lasten elämän turvallisin vaihe alkaa, kun he pääsevät neuvottelujen jälkeen kaikki yhdessä sijoituslapsiksi perheeseen, jossa on kaikkea. On hyvää ruokaa, urheiluvälineitä, harrastusmahdollisuudet oman valinnan mukaan, isolle perheelle tuunattu farmariauto, retkiä, matkoja ja kivoja uusia sisaruksia ja muita sukulaisia. Jonttu on saanut kavereita, selättänyt puhevikansa ja saanut iloa elämäänsä.
Äitiä käydään
 katsomassa sairaalassa koko isona perheenä, mutta nykyhetkessä elävät lapset tuskin enää tuntevat häntä. Ja eräänä päivänä kuihtunut äiti nukkuu pois ja tuhkataan. Jontusta tulee täysorpo 11-vuotiaana.

Kirjan toinen aikataso kuvaa Jonttua nuorena aikuisena. Jokainen kirjan viidestä osasta alkaa tilanteella, jossa nuori isä odottaa hyvin ahdistuneena ja erilaisia pelkoja ja kauhua tuntien lapsensa syntymää.   
Tämä aikataso tuo tarinaan paljon lisää. Se kertoo sekä siitä, miten rikkonainen lapsuus näkyy myöhemmin että myös siitä, miten se ei estä elämästä hyvää aikuisen elämää. Tärkeintä on, että on saanut kokea rakkautta. Jonttu on saanut äidiltään emon ihon läheisyyttä ja sijoitusperheessä huolenpitoa ja välittämistä, mitkä myös kuuluvat rakkauteen. 

Joonatan Tolan proosan erityispiirre on sen huumori ja keveys. Traaginen kasvukertomus onkin paras kertoa huumoripitoisesti, koska silloin se on lukijalle helpompaa luettavaa.
Valittu tyyli on varmaan myös se millä kirjoittajan on luontevinta tarkastella kipeää aihetta, elämää joka on hänen omaansa, ja saada siihen järjestystä.   


Linkki kirjoitukseeni Tolan esikoisesta: (klik)


sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Riitta Jalonen, Omat kuvat

 



Alkuperäisen aikamuoto on preesens; se ei pakota poistamaan elämästä mitään. Sen tähden se on kirjallisuuden tärkein aikamuoto, vaikka sitä ei olisi kirjoitettukaan näkyville. Kirjat ovat välittäjäainetta, eri aikamuotojen kerroksissa matkustavia kuljettajia, jotka hakevat voiman taustasta, näkymättömiin häipyneiden kokemusten preesensistä. 

Tuskallisimmat kuvat ovat alimmaisina, ja ne vaikuttavat elämäämme eniten.

Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin. 

Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin olellisen väistämistä.


Riitta Jalosen omaa kirjoittamistaan pohtivassa eräänlaisessa kirjailijan jäähyväiskirjassa Omat kuvat on kohtia, jotka pysäyttävät minut. 
Olen miettinyt viime päivinä paljon omia kuviani, jotka ovat siellä alimmaisena. Tätä pohdintaa on vauhdittanut Jalosen kirjan ohella Venla Pystysen koskettava romaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa Pystynen pohtii lapsuuden traumaa ja Joonatan Tolan elämäkertasarjan toinen osa Hullut ihanat linnut. Katsoin myös Tolan äskettäisen haastattelun Filinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa. Kun Tola sanoi, että hänellä on torjunnan aiheuttama aukko muistissaan, niin tiedän mitä hän tarkoittaa. 
Trauma saa kadottamaan muistot. Sitä katselee valokuvia ja tietää siinä olevat henkilöt, mutta ei tunne heitä. Tietää myös tapahtumia muistamatta niitä. Tämä muistamattomuus nostaa surun, kun joku kysyy niistä henkilöistä, joista mielessä on tyhjää.
 
"... ja ne vaikuttavat elämäämme eniten."
Unohtaminen on psyyken tarjoama suoja silloin kun on kohdannut jotain, mikä on sillä kertaa liian tuskallista kohdattavaksi. Torjunnan ylläpitäminen vie kuitenkin voimia. Entä kun elämä tarjoaa lisää ahdistusta, maailman tila on vaikea tai tulee uusia henkilökohtaisia suruja, onko niitä voimia silloin tarpeeksi?

       

tiistai 24. tammikuuta 2023

Vesa Haapala, Alexis



Alexis luvun alla junassa Turun reissulla
22.1.22


Ei ole köyhälle isänmaata, vaan miten on kirjailijan laita? Mitäpä muuta hän on kuin heiluva oksa siinä virrassa, jossa maamme asioista mittelee päävirta ja monta kostetta ja akanvirtaa. Toivoisi hän ehkä olevansa suuri puu, joka ryskyy läpi puutteen ja kiihkon ja kerran päätyy virrankierrosten myötä onnelliseen rantaan, josta hänet löydetään ja kuiville kiskotaan ja lopulta sahataan oveksi suureen taloon, oveksi, joka kaikkien päät kääntää.

Me tunnemme kaikki kirjailija Aleksis Kiven hänen klassikostaan Seitsemän veljestä, mutta tiedämmekö muuta tästä kirjailijasta, Alexis Stenvallista, joka käytti kirjailijanimessään sukunimensä osasuomennosta Kivi? Tämä mies oli jo nuorena niin lahjakas kirjoittaja, että hänen opettajansa ja tukijansa Uno Cygnaeus vertasi hänen runokieltään Shakespearen kieleen. 
 
Alexis halusi kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, joka oli vasta nousemassa ruotsin rinnalle sivistyneenä kielenä ja kaiken lisäksi hän kirjoitti tyylillä, jota suomen kielen nostajien, fennomaanien, kiihkeä ja valtaa pitävä siipi, ei arvostanut. Osa heistä oli hänen kilpailijoitaan.
Kivi halusi kirjoittaa realismia,"tosioloista", ei ylevää paatosta. Hän piti tärkeänä myös ronskia huumoria, jonka avulla oli nähnyt köyhien ihmisten selviävän koettelemuksistaan.
Hän toivoi nostavansa suomen kielen kunniaan runoelmillaan, osotelmillaan (näytelmiä) ja varsinkin elämänkertomuksellaan "seittemästä miehestä", mutta sai kokea edelläkävijän kohtalon. Häntä ei ymmärretty, mutta hänestä tuli todellakin suuri päät kääntävä ovi, kuolemansa jälkeen.

Tämä tragediahan on näkynyt kirjallisuudessa monesti Kiven jälkeenkin.
Ajan virtaukset ja nokkahenkilöt määräävät, mikä on hyvää ja mikä peräti tuomittavaa. Joskus lyttääminen tapahtuu juuri siksi, että uuden arvo aavistetaan ja se koetaan uhaksi. Jotkut näkivät Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa saman puutteen kuin Kiven Veljeksissä, miehet kuvattu liian todellisiksi ylevyyden kustannuksella. 

Vesa Haapalan
kertomana Kiven elämä saa taustan ja herää vahvasti eloon.  
Alexis. Elämänkertomus on niin sisällöltään, kieleltään kuin rakenteeltaankin erittäin onnistunut romaani. Paitsi kaunokirjallinen teos tämä kirja on myös tietoteos Aleksis Kiven ajan Suomesta ja Kiven tuotannosta sekä suomalaisen kirjallisuuden alkuaskeleista.
Lauserytmi kirjassa on hienosti Kiven tyylistä ja suomen kieli sen ajan kieltä, jossa on vielä osittain suomentamattomia termejä, kuten följetång, jatkokertomus ja dröppel, tippuri. Luontokuvat ovat lyyrisen kauniita, kuten ne myös Kiven tuotannossa ovat. Kivihän hoiti kirjoitustyössä ja huolissa kuumenneita aivojaan metsässä samoilemalla ja metsästämällä pikkuriistaa.

Haapalan tosioloinen kuva Kivestä tuo mieleen Jari Halosen elokuvan Aleksis Kiven elämä vuodelta 2002. 
Haapala kuvaa arvostaen miehen, joka tiesi mitä haluaa, mutta jolle haluamansa elämä oli äärimmäisen vaikea toteuttaa. Kirjan tapahtumat keskittyvät aikaan tammikuusta 1866 kesään 1870.
Kirja koostuu fiktiivisistä päiväkirjan sivuista, joilla Kivi sekä kirjoittaa arkisista sattumuksista että pohtii kirjoittamistaan ja mitä pitää siinä tärkeänä. 

Kiitetty ja jo moneen kertaan palkittu Kivi on lopettanut yliopisto-opiskelunsa puutteen ja puuttuvan kiinnostuksen vuoksi ja päässyt asumaan hyväntahtoisen tukijan, pitokokki Charlotta Lönnqvistin täysihoitolaiseksi ja ystäväksi Fanjunkarsin torppaan Siuntioon, jossa hänen asemansa herättää juoruja. Lönnqvistillä on ajoittain muitakin täysihoitolaisia ja palvelusväkeä, mutta Kiven asema on toinen, koska hän ei pysty maksamaan asumisestaan eikä paljon tekemään töitäkään. Hän sairastaa lavantaudin kahdesti ja on muutoinkin tuen tarpeessa. Toisaalta hän on myös itse valmis auttamaan Charlottaa taloudellisesti heti kun voi ja tuntee koko ajan ärtymystä rahattomuudestaan. Lönnqvist on Kiveä parikymmentä vuotta vanhempi, mikä noihin aikoihin oli paljon.
Ehkä Kivellä oli jokin romanttisempikin suhde, varmaan jotain, mikä sai hänet haaveksimaan ja ehkä metsämökissä joku, jonka nälkävuodet veivät. Aivan aiheesta kuolema näkyy hänen runoissaan, se oli noina vuosina kutsumaton vieras monessa perheessä.  
Palkkiot kirjoista ovat niukkoja, apurahajärjestelmää ei ole ja olot ovat huonot koko maassa katovuosien vuoksi. 
Kun jostain kirjoituksesta tulee palkkio, se menee velkojen lyhentämiseen ystäville ja kuitenkin velkaa kertyy yhä lisää. Jatkuvaa huolta ja syyllisyyttä kirjailijalle kasaavat paitsi raha-asiat ja asuminen Charlottan luona myös vanhempien pettymys, kun pojasta ei tullutkaan pappia.

Mitä on ollut elämäni? Naisista en ole juuri kilpaillut, en ole heihin ulottunut. Enhän minä ole naimakelpoinen. Maalaisille olen maaton eikä minulla ole ammattia. Kaupunkilaisille olen raasu, tuulenpesä - ei valtaa, asemaa, rahaa - kuin ankka tai käärme olen, korea, kostunut seinäpaperi. Vain vanha nuori-poika, joka vuosia täyttää, kuni torakan torkku muurin raossa ilta-auringon paisteessa, tänään jälleen vuotta vanhempi vaan tuskin viisaampi...

Näin kirjoittaa Kivi 34-vuotispäivänään 10. lokakuuta 1868. Hän on kirjoittamassa tarinaa seitsemästä miehestä, joista on jo päättänyt tehdä veljeksiä, mutta hän ei vielä tiedä, miten kehossa kytevät sairaudet, mieli joka vaatii rentoutuakseen rankkoja humalatiloja ja hänen isoimman työnsä lyttäys tulevat murtamaan hänet muutaman vuoden päästä. 
Sinne asti ei Haapalan kirjassa päästä vaan keskitytään luomisvoimaisimpiin vuosiin. Kivi on ahkera ja kuluttaa voimiaan äärirajoille. Hän kirjoittaa kuumeisesti niin tilaustöitä, joista niistäkin haluaa laadukkaita, omannäköisiään teoksia kuin suurta suomenkielistä romaania, jollaista maassa ei vielä ole. Hän haaveilee suomenkielisestä sanomalehdestä ja käy ystäviensä luona Helsingissä keskustelemassa suomen kielen asemasta ja yrittämässä saada töitään kaupaksi. Ystävyyssuhteita häiritsee Kiven heikko sosiaalinen asema ja vipit, joita hän ei pysty maksamaan. Syyllisyys ja paineet saavat hänet retkahtamaan juopotteluun ja näytelmän ensi-ilta saattaa muuttua paoksi Fanjunkarsiin.
Välillä hän miettii suuntautuisiko kokonaan teatteriin vai hankkiutuisiko rahatilanteensa ratkaistakseen lääninagronomina toimivan ystävän luo opiskelemaan maanviljelystä ja ehkä pehtooriksi. Suunnitelmaan kuuluu se, että muutaman vuoden päästä hän olisi ostanut itsensä vapaaksi ja pääsisi taas tekemään sitä yhtä ja ainoaa tärkeää, "kirjailemista ja kuvittelemista". 

Kastan kynän mustetolppoon ja kirjoitan kuin kävelisin maantietä, asiat ilmestyvät päähäni yhä uudestaan, maisemat ja ihmiset, talot ja rattaat, kaikki vierii esiin, hieman eri järjestyksessä ainoastaan, ja kun tuumaan, on tässä kyse vain siitä, että tämän minä osaan, tässä kelpaan. 

Rytmi on Kivelle tärkeää, siksi hän lyhentää sanoja ja rikkoo sääntöjä, mitä kirjanoppineet eivät tajua. Kiven kieli soi sydämen sykkeen ja kävelyn tahdissa. 

Kun olen runossa,  sen sisällä, huomaan: Minä lasken säkeitä vasta jälkikäteen, ensimmäisen kappaleen menen aina huoneessa kävellen ja loput teen samaan malliin. Välillä annan tavun jatkua niin pitkänä kuin suinkin, väliin saa se olla supussa,  ja sanoja lyhennän ja katkon niin kuin puhuessa tapahtuu. Vaihtelua, liikettä etsin, mutta ankaran hyräilyn laadin pohjaksi enkä riimejä juuri käyttele,  koska runo on virta. Ei se niin hankalaa ole, menen rytmin mukana, näkemisen ja liikkeen ja sisälläni soivan. 
 
Vesa Haapalan kuvaaman Aleksis Kiven omaa kirjoittamistaan analysoivat tekstit ovat äärimmäisen kiinnostavia. Näiden tekstien ansiosta näen kirjassa myös esseemäisyyttä.
Mietin, miten upeaa Haapalalle, kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle, onkaan mahtanut olla syventyä kaukaisen kollegan ajatuksiin kirjoittamisesta ja ehkä löytää sieltä hengenheimolaisuutta.

Seitsemää veljestä ei julkaistu yhtenä kappaleena Kiven eläessä vaan neljänä vihkona, jotka saivat murskaavan tuomion ja murskasivat myös Alexiksen itsetunnon. Siinä tilanteessa oli vaikea nähdä itseään suurena puuna, joka päätyy kaikkien päät kääntäväksi oveksi.
Tuskin olivat kertomukseni vihoot jaossa, kun Ahlqvist hyökkäsi.
Kaataa sinä riivattu osaat. (- -) Ankara on ollut pääni särkö jälleen, päivä toisensa jälkeen.

Kiitän Vesa Haapalaa Aleksis Kiven elävöittämisestä!
Minulle tuli tämän kirjan luettuani kova tarve lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Myös Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni sai aikaan saman innostuksen, mutta silloin lukeminen unohtui. Nyt nappasin oman Seitsemän veljestäni  hyllystä. Olen näemmä ostanut sen 16-vuotiaana, varmaan koulua varten. Kirja on kovakantinen, viininpunainen, ja siinä on V. A. Koskenniemen alkusanat. Pidin kirjasta jo lukiolaisena ja uskon, että pidän siitä nyt enemmän.  
Kiven runotkin, ne Shakespeare-vaikutteiset, alkoivat kiehtoa. 


Lisäys iltasella
Ai niin, unohdin tämän: viimeinen Alexis-romaanin sivu, sivu ennen lähdeluetteloa ja kiitoksia? 
Te jotka olette lukeneet kirjan, miten te ymmärrätte tämän Lake Superiorille sijoitetun tilannekuvauksen? Minusta tämä tuokiokuva on kuin eri romaanista. Mietin, voisiko se olla Alexiksen houre, mutta ei se oikein sellaiseksikaan istu. Jään pohdiskelemaan. 

maanantai 16. tammikuuta 2023

Vanhuus ei tule yksin


Neljän sukupolven ääripäät vuonna 1975,
Korpelan Mamma hoitaa poikansa nuorimman tyttären poikaa


Otsikon paljon käytetty sanonta "Vanhuus ei tule yksin" viittaa yleensä johonkin negatiiviseen, kuten luunmurtumiin ja unohteluun ja vitsikkäästi käytettynä selitykseksi johonkin satunnaiseen mokaan noin 60-vuotiaasta eteenpäin. 
No, minkä kanssa se vanhuus sitten tulee? Se tulee fyysisten ja psyykkisten muutosten kera ja myös epätasaisesti eri ihmisten kohdalla ja epätasaisesti oman kehon eri osissa. Se ei tule yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa, joskus kuitenkin kiihdyttäen. Olen kuullut monelta kanssavanhenijalta sen, mitä olen itsessänikin huomannut, että 70 vuoden tienoilla on nykyään jonkinlainen isompi porras, sellainen minkä itsekin huomaa. Eri vuodet myös vanhentavat eri tavalla, kriisit ja suuret elämänmuutokset jättävät jälkensä.

Kuinka vähän me
vanhuudesta tiedämme,
kunnes se astuu
itse ovesta sisään,
emmekä luule mitään.

Tämä pieni runo Emmekä luule mitään on Anna-Mari Kaskisen kokoelmasta Vanhuus on kaunista. No, ei se läheskään kaikkien vanhojen ihmisten mielestä niin kaunista ole. Mitä kaunista siinä on, että elintoiminnot heikkenevät yksi toisensa perään? Kun näkö ja kuulo heikkenevät, ihmisestä tulee sosiaalisesti arka ja kun makuaisti haalenee, ruoka ei enää maistu kuten ennen. Sairaudet lisääntyvät ja elinvoima vähenee. Väsymys saa torkkumaan, vaikka haluaisi olla aktiivinen ja virkeä. Jos keho ei kertoisi vanhenemisesta, niin mieli ei tiedostaisi sitä. Mieli hyväksyy vähitellen sen, mitä keho viestii. Joillain on myös niin, että mieli vanhenee edellä, tulee muistiongelmia, ja vahvat jalat vievät lenkeille, joilla ei muista mihin on päätynyt ja miten osaisi kotiin. 
"Se joka väittää, että itse vanheneminen ei olisi helvetillistä, valehtelee", toteaa Claes Andersson muistelmateoksessaan Jokainen sydämeni lyönti.
Eeva Kilpi taas on todennut, että vanhuus on allergisuutta elämälle ja vanhuuden sisin olemus on paniikki.

Anna- Mari Kaskisen runossa minua viehättää sen alku. Kuinka vähän me tosiaan vanhuudesta tiedämme?
Nuoruuden fyysiset muutokset ovat kaikkien tiedossa, ja niihin suhtaudutaan odottavin mielin kuin perhosen kuoriutumiseen kotilosta. Vanhuutta taas ei oikein haluta nähdä. On kohteliaampaa sanoa, että "ohhoh et ole muuttunut miksikään, niin nuorekas edelleen" kuin että "ooh miten ihanasti olet vanhentunut". 
"Ihminen on laimentunut nuori", totesi Michel Houellebecq esikoiskirjassaan Halujen taistelukenttä.

Paljon on sellaista luuloa ja syyllistävää ilmapiiriä, että jos vain tsemppaa ja hoitaa itseään, niin pysyy samana vuosikymmenestä toiseen - jos siis ei anna periksi. Puppua! Näin ikääntyviltä ihmisiltä voidaan myös vaatia samaa kuin nuorilta, työssä käymistä vaikka ei enää jaksaisi ja yksin kotona pärjäämistä silloin kun hyvä laitoshoito olisi tarpeen. Tähän nuoruuden yliarvostamiseen kuuluu myös se, että vanha ei saisi näyttää vanhalta. Kehutaan, miten "oikein vanhentunut" Väinö voisi pukeutua seitsenkymppisbileissään rippipukuunsa ja "valiomummi" Vuokko hääleninkiinsä. 
Hah - minä peräänkuulutan vanhojen ihmisten kehopositiivisuutta! 

Itse olen huomannut 70 täytettyäni lukuisia muutoksia kehossani. Vyötärön ympärysmitta on kasvanut, jalat ovat tulleet isommiksi ja rumemmiksi (kengät on oltava Eccoja tai muita vastaavia), iho on kuivunut ja veltostunut, ihon väri on kelmeämpi kuin nuorena, silmäluomet ovat alkaneet riippua, sormet ovat paksuuntuneet ja kynnet haurastuneet. Istun lysyssä ja pituudestani on vajennut muutama sentti. Vartalo ja ryhti ovatkin niitä asioita, jotka erottavat jo kaukaa "pitkälti laimentuneen nuoren" oikeasta nuoresta. 

Alkukuvan isoäitini Alma Josefiina syntyi 1800-luvun lopulla. Hätkähdän, kun lasken että hän on tässä kuvassa vain muutaman vuoden itseäni vanhempi. Miksi hän näyttää nykysilmin yhdeksänkymppiseltä?
Mammalla oli elämässään paljon vaikeuksia. Hänen ensimmäinen perheensä katosi kokonaan, mies kansalaisodassa ja poika (isäni velipuoli) jatkosodassa, myöhemmin tuli vielä miniän (äitini) varhainen kuolema ja iso vastuu siirtymisestä takaisin emännän rooliin, kun olisi pitänyt saada nauttia vanhanemännän lokoisista päivistä. Minä pääsin eläkkeelle kuusikymppisenä ja olen saanut nauttia jo nyt pitkään omaehtoisesta ajasta. 
Mamma menetti hampaansa nuorena, koska hammashoitoa ei ollut ja ravinnosta oli puuttunut tärkeitä hivenaineita. Minä käyn kerran vuodessa hammastarkastuksessa.
Mamma kärsi kivuista ja ontui jalkaansa, ilmeisesti kulunut polvinivel. Minä olen saanut uuden lonkkanivelen 58-vuotiaana ja kirmannut sillä jo kohta viisitoista vuotta. Mamman yksi sormi oli murtunut nuorena töissä ja se oli saanut luutua vinoksi ilman hoitoa. Minulla on korjattu molemmat peukalonivelet.
Mamman iho oli kuiva kuin pergamentti. Minulla on käytössä apteekin vartalovoide ja kasvoihin erikseen päivä- ja yövoiteet. Silloin tällöin käytän kosteuttavia kasvonaamioita.
Mamman hiukset olivat ohuet kuin rotan häntä, ilmeisesti ravintopuutoksien vuoksi, minulla hiukset on yhtä tuuheat kuin nuorena.
Mamman sääret olivat aivan täynnä muhkuraisia sinisiä suonikohjuja, minulla niitä ei ole. 
Jos Mamma olisi sairastunut rintasyöpään tai mihin tahansa muuhun syöpään, hän olisi kohdannut kivuliaan kuoleman. Minut on parannettu rintasyövästä, ja tilaani seurataan koko loppuelämän. 
Mammalla ei ollut muita lääkkeitä kuin Hota-pulveri särkyihin. Nykyisen lääketieteen mukaan olisi pitänyt olla. Mammalta ei otettu labrakokeita eikä mitattu verenpainetta ja tutkittu sydänkäyrää. Minä käyn vuosittain kontrollissa, johon kuuluu omia mittauksia, laboratoriokokeet ja keuhkohoitajan tapaaminen. Käytän lääkkeitä pitämään kilpirauhashormonipitoisuuttani normaalina ja verenpainetta matalana sekä keuhkoja kunnossa. Joka kerta lääkäri kysyy liikuntatavoistani. Olen hyvässä hoidossa.
 

Kannattaako minun siis välittää siitä, että en voinut käyttää tyylikkäitä nahkasaapikkaitani viikonloppureissulla Kajaanissa, koska ne eivät tunnu enää mukavilta jalassa? Välittikö Juha Hurme siitä, että yksi nainen meni katsomaan hänen näytelmäänsä vaelluskengissä? Ei välittänyt hän, eikä kukaan muukaan, ja monella oli samat siihen loskakeliin sopivat, järkevät jalkineet. 
Jos on ensimmäisen maailman ongelmia, niin on myös hyvinvointisukupolven ongelmat suhteessa edeltäviin sukupolviin!
Sitäpaitsi, se näytelmä oli huono, Making of Lea. Minusta se, että vanhaa aikaa kuvatessa pannaan ihmiset sekoittamaan senaikaiseen puheeseensa sanoja "come on" ja "vitut" on aika kulunut vitsi. Muutoin oli kiva käydä entisillä kotikulmilla ja tavata pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa myös puhuimme vanhuudesta ja tulevaisuudesta. Niiden keskustelujen innoittamana syntyi tämä pohdiskelu. 


Vanhuutta on suunniteltava. On päätettävä, miten asuu vanhana ja miten tulee hoidetuksi jos/kun tarvitsee hoitoapua. Nämä asiat kannattaa miettiä ja hoitaa kuntoon silloin kun vielä jaksaa, mieluummin etuajassa. 


Kaksi seniorikuntoilijaa Kirstinkallion kylätalon 
kuntosalilla


Nykyisyys on kohdalla vasta vanhana, vanhuuden muodossa. Mitään muuta ikäkautta ei tiedosta yhtä voimakkaasti.
(Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät)



keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Tessa Kiros: Hillasoilta oliivilehtoihin, ruokaohjeita maailmankylästä.

 


On eräs keittokirja, josta olen halunnut kirjoittaa koko blogiaikani, mutta se on unohtunut muiden kirjoitusten alle, Tessa Kiros, Hillasoilta oliivilehtoihin: Ruokaohjeita maailmankylästä. 

Nyt tuli mieleeni kirjoittaa tästä hyvän ruuan nautintoon ja esteettisyyteen keskittyvästä kirjasta ikään kuin parina edelliselle kirjoitukselleni, jossa aiheena oli vihamielinen suhtautuminen syömiseen. 

Tessa Kiros on syntynyt Lontoossa suomalais-kyproksenkreikkalaiseen perheeseen, asunut Etelä-Afrikassa nelivuotiaasta täysi-ikäiseksi ja lähtenyt kahdeksantoistavuotiaana kiertämäään maailmaa mielessään ruokakulttuureihin tutustuminen. Kiros ei ole tyytynyt vain tunnelmoimaan ruokapöytien ääressä turistina, vaan on toiminut kokkina eri maanosissa. Italialaiseen keittiöön tutustuessaan hän löysi aviomiehensä ja sai appivanhemmikseen kokkipariskunnan. Italialaisista ruuista löytyy mm samppanjarisoton ohje.

Kiros on kirjoittanut useita ruoka- ja matkakirjoja. Hän tutustuttaa ruokakirjoissaan lukijan maan ruokakulttuuriin ja kirjoittaa sellaisista ruuista, joista itse pitää. 

Hillasoilta oliivilehtoihin on kirjoitettu alunperin englanniksi vuonna 2004 nimellä Falling Cloudberries (putoavat hillat/lakat/suomuuraimet), suomennoksen on tehnyt Eija Kämäräinen.
Upeat ruokaan ja kulttuurriin liittyvät kuvat on ottanut Manos Chatzikonstantis. Lisäksi on perhekuvia kotialbumeista.

The Timesin kriitikko on todennut tästä kirjasta, että se on yksi kauneimmista keittokirjoista joita hän on koskaan nähnyt. Olen samaa mieltä.
Ihailen tätä tyylikästä kirjaa taidekirjana ja selailen sitä ajoittain matkoista ja ihanista aterioista haaveillen. Kirja painaa varmaan pitkälti toista kiloa.
 

Kreikkalainen bougatsa


Kirja jakautuu osiin Suomi, Kreikka, Kypros, Etelä-Afrikka, Italia ja Maailma. Jokaisen osan alussa on tunnelmapala, jossa lukija johdatetaan sisälle alueen kulttuuriin. 
 
Rakastan appelsiinipuita, jotka reunustavat Ateenan talvisia puistokatuja - ja ihmisiä, jotka avaavat vieraalle niin ovensa kuin sydämensä. Rakastan kreikkalaisia toreja, joilla helakanpunaisia pistaasimantelinkukkia tulvivat korit, viikunaröykkiöt ja vuorilta kerätyt villivihannekset viettävät sopuisaa yhteiseloa tylsien alusvaatepinojen kanssa. Tuoreen oreganon tuoksu leijuu kaikkialla, ja sen keskellä ihmiset tuntuvat toimittavan asioitaan kukin omaan tahtiinsa, omaa sisäistä ääntään kuunnellen. 

Tessa Kirosin äidin Sirpa Peiposen (Sipin)
nuoruudenkuva,
Suomi

Suomalaisista ruuista Kiros mainitsee mm. graavilohen, lohiperunakeiton, savulohen, lihapullat kermakastikkeen & puolukkahillon kera, korvapuustit ja lukuisat marjaruuat. Se, että marjoja voi poimia vapaasti metsistä, on tietenkin maailmankansalaisen näkökulmasta kulinaarista ylellisyyyttä. 
Kirjan kannessa on suomalaisen karpalosorbetin kuva.


Äitini on kertonut, että marjat kerättiin kesällä, jotkut yksitellen, toiset terttuina. Korit käsivarrella keikkuen he lähtivät metsiin, joissa kasvoi monenlaisia luonnonmarjoja: metsämansikoita, mustikoita, karhunvatukoita, lakkoja, vadelmia, karpaloita, mesimarjoja... kaikkialla marjoja, marjoja, marjoja. Ensin niitä syötiin tuoreina, myöhemmin niistä keitettiin mehuja ja hilloja. 


George-isän lapsuudenkuva,
Nikosia, Kypros 


Kreikkalaisista ruuista on erikoisempien ruokien ohella mukana tyypilliset mustekalat, souvlakit, dolmadesit ja ruusuvedellä ja hunajalla maustetut jälkiruuat. 
Ruokamuistoissa kyproslainen isoisä, Pappou, tuo joulupöytään ruukun jossa on säilöttyjä linnunpoikasia ja valmistaa korianterilla ja chilillä ryyditettyjä makkaroita, joita riiputtaa muutaman päivän pyykkinarulla kuivumassa. 

Kirosin kirja innoittaa lukijan omiinkin ruokamuisteluihin... ja tekee nälkäiseksi. 
Omassa lapsuudessani, kuten Kirosin isoisien, monimutkaisiakin ruokia tehtiin alusta asti itse, mm aladobia sian päästä keittämällä. Ruisleipiä leivottiin kerralla paljon ja ripustettiin katto-orteen. Pappani (vrt Pappou) vuoli kuivasta leivästä höylällä lastuja, jotka olivat paljon parempia kuin nykyään kaupassa myytävät ruislastut. Ne olivat ohuita ja kiharia. Me lapset levitimme lastujen päälle paksusti voita. Kyllä maistui. Makeita herkkuja ei ollut, mutta kävimme hakemassa kellarista hilloja makeannälkään.
Nyt on pakko lähteä tekemään hyvä voileipä iltapalaksi.



12.1. aamulla

Pitää vielä lisätä se (jotta en menettäisi nuorempia lukijoitani...), että ei tuo lapsuuden aladobin valmistus ollut mikään moraalinen kysymys. Silloin oli niin.
Se, että tämä ajatus alkoi vaivata minua, kertoo myös jotain ajastamme. 

Itse en syönyt alatoopia, kuten en paljon muitakaan silloisia "aikuisten ruokia", esim suolavedessä säilöttyjä silakoita raakana. Aikuiset vetelivät suutarinlohta (raaoista silakoista valmistettu ruoka) ja lapset kastelivat perunanpaloja suolaliemeen. Pappa höyläsi varmaan niitä ruisleipälastuja rakkaudesta meihin lapsukaisiin, kun huomasi, että ne maistuivat. 

Ennen kuin siirrän tämän ihanan kirjan pois seuraavaa katselua odottamaan laitan siitä vielä muutaman kuvan tänne loppuun ihailtavaksi.
 

Etelä-Afrikka


Kreikka


Kirjan takakansi, jossa kuva kirjailijasta


maanantai 9. tammikuuta 2023

Raisa Omaheimo, Ratkaisuja läskeille

 


Raisa Omaheimo, helsinkiläinen kirjailija, koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä on kirjoittanut teoksen, joka on niin täydellinen kuin vain asiaansa perinpohjaisesti paneutunut ja sen kipeän omakohtaisesti tunteva voi tehdä.
Älkää antako kannen hämätä, kyseessä ei ole kevyttä viihdettä!

Ratkaisuja läskeille on tietokirja siitä, miten läskifobia vaikuttaa suurin piirtein meissä kaikissa, miten torjuvasti lihaviin ihmisiin suhtaudutaan ja miten omaansa ja toisten painoon pitäisi suhtautua. Kirjassa on rinnakkain omakohtaisia havaintoja ja tutkimustietoa. Lopussa on myös mittava lähdeluettelo. 

Omaheimo käyttää keskivertoa painavammasta ihmisestä sanaa läski, koska haluaa ottaa sanalta pois sen negatiivisuuden. 
Olla läski ei tarkoita olla laiska tai tyhmä tai saamaton. Läski on haukkumasana, jota minä olen kuullut elämässäni tarpeeksi ja nyt kieltäydyn ajattelemasta sitä sellaisena. Läski on neutraali sana joka kertoo, että minun kehossani on rasvaa enemmän  kuin keskipainoisessa kehossa. 

Jos kirjan kaksi lukua Me teemme kaikkemme ja Treffeillä läskivihan kanssa eivät saa lukijaa tajuamaan, että lihavaan ihmiseen suhtautuminen on ongelmallista, niin lukijan on oltava tunnevammainen tai ääliö. 
Minä käytän tässä kirjoituksessani sanaa lihava, koska koen sen neutraalimpana kuin läskin. 


Me asetumme lääkärin pöydälle ja annamme hänen imeä sisältämme rasvaa pitkällä työkalulla. Meidän kehomme heilahtelee lääkärin käden työntöjen tahdissa. Me asetumme kirurgin pöydälle ja annamme hänen kuroa vatsalaukkumme kiinni niitein ja pannoin, jotta sinne mahtuisi vain lapsen kourallisen verran ruokaa kerrallaan. 

Siis eikö olekin kauhistuttavaa, että ihmisen terve vatsalaukku tuhotaan ja hän on sen jälkeen vatsavaivainen ja joutuu tarkkailemaan syömisiään lopun elämäänsä? Mediassa näytetään selviytyjiä, joilla heilläkin on ongelmia käsittää mahalaukun pienennyksen aiheuttamaa kutistunutta olemustaan ja tulla toimeen äkkilaihdutuksessa muodostuneiden riippuvien ihopussien kanssa, mutta on suuri joukko niitä leikkauksen läpikäyneitä, joilla ongelma jatkuu. Painon on todettu pudonneen tällä menetelmällä keskimäärin 20 - 30 % parissa vuodessa, osalla vain 10 % tai vähemmän. Kahden vuoden jälkeen osa alkaa lihoa uudelleen, koska kursittu vatsalaukku on venynyt ja ruokahaluongelmaa ei ole korjattu mitenkään. 
Minä olen sitä mieltä, että tulevaisuudessa painon pudottaminen mahalaukkua operoimalla nähdään yhtä brutaalina toimenpiteeenä kuin lobotomia aikanaan.  Älkää menkö näihin leikkauksiin! 


Älkää hyvät ihmiset menkö pudottamaan painoanne myöskään tosi-tv-ohjelmiin, joissa teitä nöyryytetään tv-yleisön edessä ja terveyttänne koetellaan rääkillä, joka kostautuu omaan arkeen palattua, jolloin paino yleensä nousee jopa lähtötasoa korkeammalle. Painon jojoilun on todettu olevan paljon vaarallisempaa kuin pysyvä paino vaikka isompikin.
Kaikkein äärimmäisin ohjelma lihavien ihmisten hyväksikäytöstä on amerikkalainen Hengenvaarallisesti lihava (My 600-lb Life). Olen katsonut sitä silloin tällöin ihmetellen, miten alas ihmisten alentamisessa tv-formaatissa voidaan mennä. Katsokaa ja todetkaa!
Omaheimo puuttuu kirjassaan näihin ohjelmiin ja näkee ne erittäin vahingollisina sekä osallistujien keholle että psyykelle. 

Ihmisen paino on/olisi kullekin oikea ja optimaalinen silloin kun häntä ei ole/olisi häiritty suhtautumisessaan ruokaan ja omaan kehoonsa. 
Mutta voi, meitähän häiritään päivittäin! Tänään juuri osuin netissä "laihduttavan kaurapuuron" ohjeeseen. Siinä ohjeessa neuvottiin sekoittamaan keskenään kaurahiutaleita, vettä, rahkaa, raejuustoa, porkkanaraastetta, pähkinärouhetta, proteiinijauhetta, chiajauhetta ym ja pitämään tämä sotku yön yli jääkaapissa aamulla "nautittavaksi". Huh, kuvassa tämä annos näytti siltä kuin se olisi kauhottu biojätteestä.

Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan. Elämme kulttuurissa jossa läskivaara vaanii jokaisen nurkan takana. Vaikka olisit keskipainoinen nyt, et välttämättä enää huomenna ole! Salaatinkastikkeissa piilee kaloripommi!  (- -) Ja tiesitkö että vaikka olet laiha, voit silti olla läski, voit olla laiha läski!

Paino kuuluu pituuden ohella geeneihin kirjoitettuihin piirteisiin. Se on meidän omamme ja meille hyvä ja pysyy vahtimatta, jos syömme nälkäämme, herkuttelemme välillä, emmekä tee siitä numeroa. Ei tarvita mitään tavoitehousuja ja läskivahinkohousuja. Ne ovat merkkejä häiriintyneestä painosta ja keskittymisestä painon tarkkailuun.
Omituiset laihdutuskuurithan johtavat syömähäiriöihin ja tuhoavat kehon nälkäviestinnän, samoin yleinen tapa pitää ruokaa jonain ansaittuna palkintona ja satunnaista herkuttelua syntinä, joka on sovitettava mitä pikimmin.
 

"Ai kamala meillä oli eilen viiniä ja juustoja mä syön pelkkää puuroa lounaaksi tämän viikon!" Heleää naurua.
"Pakko oli ottaa tätä jälkkäriä, näyttää niin hyvältä, aijai, täytyy illalla jumpassa sitten tehdä kunnolla töitä!" Heleää naurua.
 

Kiitän Raisa Omaheimoa siitä, että hän puuttuu kehopositiivisuus-termin tekopyhään käyttöön ajassamme. Olen itsekin yrittänyt selittää joissain yhteyksissä, miten tämän sanan käyttö tympii minua. Keskipainoiset tai pikkuisen pulskat naiset julistavat naistenlehden kannessa, miten hienoa on, kun enää ei tarvitse hävetä vatsamakkaroita, koska on tämä kehopositiivisuus, ja alusvaatefirma mainostaa itseään kehopositiivisena käyttämällä kuvissaan uhkeita koon 42 malleja, joilla on täydellinen tiimalasivartalo. En voi kuin huokaista, mitä tekemistä tällä on oikeasti lihavien ja k e h o r a u h a n kanssa. Ihan sama kuin ne onnellisesti masentuneet julkkikset, jotka terveyslehdissä kertovat tyhmemmille, miten helppoa on päästä tasapainoon samoilemalla luonnossa koiran kanssa.
Omaheimo nostaa esiin sanan kehoneutraalius, ja tämähän viittaa juuri siihen, että lopetetaan outo hypetys ja vain hyväksytään erilaiset ihmiset, myös painoltaan erilaiset siinä missä älyltään ja muilta ominaisuuksiltaan.
Kehopositiivisuus-termin voisi liittää maailman muuttamiseen ei oman egon kohottamiseen ja sillä briljeeraamiseen. 
Me emme sano fyysisesti vammaiselle, että kato minäkin olen aika lailla vammainen, välillä onnun, tai etsi huonoihoiselle naamastamme nyppyä tai ryppyä - miksi siis väännellä olemattomia vatsamakkaroita todistaakseen, että sama ongelma tässä meikäläisellä ja näin hyvin pärjään. Ison rasvaprosentin omaavilla ihmisillä ongelmat ovat sitä luokkaa, että saatuaan kutsun jonnekin, pitää miettiä etukäteen, millaiset tuolit siellä on.  

Laihdutusbisnes tuottaa yhä uusia jauheita ja hieromarullia ja tarjoaa turhia kursseja. Ihmiset tarttuvat näihin, koska psykologista apua on niin vähän tarjolla. 
Ylipaino on monitahoinen asia. Siihen kuten terveyteen yleensäkin vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet ja ympäristö hyvin paljon. Meillä ei ole samoja lähtökohtia huolehtia itsestämme, ja nykyinen elinympäristömme on monella tavalla ylipainoa aiheuttava. Tietoa meillä on yllin kyllin ja jos lihavuus olisi tiedosta kiinni, niin kaikkihan olisivat laihoja. 

Lihavuus nostaa riskiä sairastua tiettyihin sairauksiin ja pahentaa toisia. Niin vaikuttaa myös alipainoisuus, mutta sitä ei pidetä niin häpeällisenä ja omasta tahdosta kiinni olevana. Painonpudotus ei toimi lääkkeenä aivan kaikkeen. Se auttaa esim uniapneassa ja tyypin 2 diabeteksen hoidossa, jos on ylipainoinen. Näistä sairauksistahan kärsivät myös keskipainoiset.
Omaheimo toteaa vakuuttuneensa siitä, että monissa sairauksissa painonpudotusta parempi ohje olisi suositus kohentaa lihaskuntoa ja liikkua enemmän, lisätä sosiaalista kanssakäymistä, nukkua paremmin ja tehdä vähemmän töitä. Eivätkö nämä ohjeet kuulostakin hyvin paljon samoilta kuin ohjeet hyvän mielenterveyden ylläpitämiseen? 
Yllättävää kyllä, on myös tilanteita, joissa ylipaino on todettu hyväksi: monet sydän- ja keuhkosairaudet, krooniset munuaissairaudet ja etenevät neurologiset sairaudet. Myös isoista leikkauksista toipumisessa ylipaino madaltaa kuoleman riskiä. Tämä tutkimustulos on niin odotusten vastainen lääketieteessä, että se on nimetty ylipainoparadoksiksi (obesity paradox).  

Omaheimo listaa kirjassaan ihan konkreettisia ohjeita lihavien ihmisten selviämiseen läskifoobisessa maailmassa.
Vaaka kannattaa heittää roskiin ja lopettaa laihduttaminen. Jos lääkärin ainoa hoito vaivaan kuin vaivaan on käsky laihduttaa, niin pitää kysyä, miten tämä  hoitaisi samoja oireita ns normaalipainoisella ihmisellä ja pyytää lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu. Kaunis mekko päälle, se jota on säilyttänyt siihen hetkeen kun on laihempi ja kehtaa näyttäytyä. "Voit käyttää sitä nyt. Ihan hyvin voit. Pue se! Se on hieno!"


Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain . Minulla on kaiken...