Miksi yhteinen katsomusopetus on tarpeen, ja miten Päivi Räsäsen tapaus ja mandariinisorsat liittyvät siihen

Mandariinisorsat Inkeroisten jokirannassa 27.3.2026
 Kuva Ume

Miksi yhteinen katsomusopetus kouluissa olisi tarpeen:

1. Siksi, että me emme puhuisi mitä sattuu vähemmistönä olevista ihmisistä, kummeksuisi ja väheksyisi heitä, vaan tuntisimme heidän uskontoaan, kulttuuriaan ja tapojaan.

On aivan eri asia käyttää opetuksessa termejä 'oma uskonto' ja 'vieraat uskonnot' korostaen niin ajankäytöllisesti kuin sisällöksellisestikin sitä omaa kuin lähteä siitä, että on viisi suurta maailmanuskontoa ja lukuisia pienempiä uskontoja ja muita elämänkatsomuksia ja ne kaikki ovat kiinnostavia.
Elämänkatsomustietoa (ET:tä) opettaneena näen, että tämän aineen opetussuunnitelma sopisi ihan sellaisenaan yhteiseksi oppiaineeksi, mutta tiedän, että jos Suomeen joskus tällainen oppiaine saadaan, niin sen sisällöstä tulee kova vääntö, jossa "omaa uskontoa" puolustetaan "harhaoppeja" vastaan vimmaisesti.

2. Nykyinen hajautettu katsomusaineiden järjestelmä on vaikea toteuttaa tasa-arvoisesti ja tasokkaasti. 
Laki vaatii järjestämään opetuksen, jos kunnassa on vähintään kolme samaan uskonnolliseen ryhmään kuuluvaa tai uskonnotonta lasta. Jos yksi heistä on ykkösluokkalainen ja kaksi muuta yhdeksäsluokkalaisia ja kaikki eri kouluissa etäällä toisistaan, niin missä heille pitäisi järjestää opetusta ja milloin. 
Isoissa kouluissa, jollaisessa itse opetin ET:tä, on helpompaa, kun voi pitää eri luokka-asteiden ja eri uskontoryhmien sekä ET:n tunnit yhtä aikaa, mutta ongelmana kaikkialla on löytää koulutettuja opettajia eri ryhmille. Opetushan ei saa/ei saisi olla uskonnon harjoittamista tai siihen johdattamista, vaan hyvän elämän opetusta, muun muassa.
Yhteinen opetus loisi yhteisyyttä eroihin tutustuttamalla ja yhteisiä arvoja löytämällä. 

Olen huomannut, että ihmisillä on tietynlainen sokeus oman ja aina lähellä olleen suhteen. Ajatellaan, että oman uskonnon erikoiset seremoniat ovat symbolisia, mutta itselle vieraan taikauskoa ja huvittavaa käyttäytymistä. Kysellään, mitä ideaa on siinä, että hindut vievät ruokaa jumalpatsaille, mutta ei tajuta, miten primitiiviseltä kristinuskon ehtoollisseremonia Jeesuksen lihan ja veren nauttimisineen tuntuu, kun sitä katsoo ulkopuolelta. 

Olen kohdannut myös sellaista loukkaavaa ajattelua, että uskonnottomien perheiden lapset jäisivät vaille moraalia, kun eivät ole siellä kirkon opetuksessa (kuinka paljon he sitä muka kirkolta saavat?) tai muitten uskonnollisten ryhmien ohjauksessa.
Tiedän, että kun ei viitata henkiolentoihin auktoriteetteina, suojelijoina ja anteeksiantajina, niin sitä vahvemmin lapsi oppii ottamaan vastuuta omista teoistaan.
Moraali ei ole uskonnon omaisuutta, se on ihmisyyttä. 

Kun kävin viime viikonloppuna kauppakeskuksessa ostoksilla, siellä oli tavallista enemmän islaminuskoisia ihmisiä, perheitä upeissa juhla-asuissaan. He viettivät paastokauden lopettavaa Eid-juhlaa ja kävivät syömässä ravintoloissa ja ostamassa uusia vaatteita ja lahjoja lapsille. Jos tämä juhla olisi tuttu asia, yhteisessä katsomusaineessa tutuksi tullut, me toivottaisimme heille hyvää Eidiä tuijottamisen sijaan. 
 
Kun toiset ihmiset nähdään jonain muina, ei ihan oikeina ihmisinä, niin heistä usein myös puhutaan alentuvasti.
Ja tästä pääsen tapaukseen Päivi Räsänen ja se mitä hän kirjoitteli taannoin homoseksuaaleista. Hän - lääkäri - sanoi homoseksuaalisuuden olevan "psykoseksuaalisen kehityksen häiriö" ja seksuaalisen kirjon ihmisten oikeuksia ajavan Pride-liikkeen ylpeilevän asiasta, joka on synti ja häpeä. 

Tätä toisten ihmisten tuomitsemista ja sen useampaan kertaan esiin tuomista hän on pitänyt oikeutenaan, koska uskoo näin. 
Entä missä on näiden ihmisten oikeus elää tasavertaisina ja arvostettuina rinnallasi, Päivi Räsänen?

Eri uskonnoilla on omia uskomuksiaan ja ihan käytännön elämänohjeitakin, jotka on kirjoitettu aivan toisenlaisiin oloihin ja toisenlaiseen tietämykseen maailmasta. Ei tuhansia vuosia sitten muistiin merkittyjä ja moneen kertaan muuntuneita, karsittuja ja lisättyjä, kielestä toiseen käännettyjä, toisenlaisen yhteisön tekstejä voi kyseenalaistamatta käyttää tämän päivän ohjenuorana. 

Räsänen on myös yhdistänyt homoseksuaalisuuden muihin paheksuttaviin asioihin ja letkautellut, että jos Pridea juhlitaan, niin pitäisikö juhlia myöskin rikoksia ja alkoholismia. 
Minut pysäyttää julmuudessaan tuo alkoholismin mainitseminen.
Alkoholismi ei ole kenenkään valinta, se on sairaus. Meillä oli sotien jälkeen traumatisoituneita miehiä ns. puliukkoja, joita ei nähty kärsivinä ihmisinä eikä addiktiota yrityksenä lääkitä traumaa vaan paheena. 
Claes Andersson, lääkäri hänkin kuten sinä Päivi Räsänen, perusti muutaman muun humanistisesti ajattelevan henkilön kanssa vuonna 1967 Marraskuuun liikkeen ajamaan parannuksia alkoholistien, asunnottomien ja muiden vähäosaisten elämään.
Myös Pride on vähemmistön asiaa ajava liike. Näyttää siltä, että sillä on edelleen paljon tehtävää.

Me saamme uskoa mihin haluamme tai olla uskomatta. Tärkeää on miettiä, lisääkö oma elämänkatsomus ymmärrystä ja yhdenvertaisuutta, onko se toisia ihmisiä syrjivää vai arvostavaa.
Syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella on laissa kielletty. Kyllä syrjimättömyyden pitää näkyä myös puheissa ja teoissa.

Palatakseni oppiaine-asiaan, ET:ssä käsitellään paljon vähemmistöjä, myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Ohjeena on, että aikuisten ihmisten välillä kaikki sellainen rakkaus on sopivaa, mikä sopii asianosaisille ja on yhdessä sovittu.

Alkukuvassani on meillä jo muutaman päivän välietapissa viihtyneet kaksi mandariinisorsaa. Kyseessä on luontokuvaaja Lassi Kujalan mukaan koiraspari. Koreat linnut on nähty kevätkiihkossaan soidinmenoissa ja parittelemassa.
Kävimme etsimässä näitä jo eilen, turhaan, mutta tänään mieheni meni uudelleen, ja siellähän ne olivat tepastelleet ihmisiä pelkäämättä.
Tällaista poikarakkautta, ei yhtään luonnotonta. 

💗
 

Satu Rämöä, Merete Mazzarellaa, Emmi Itärantaa, kävelyretkiä ja tuumailuja

 

Luin Satu Rämön Hildur-dekkarisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa Hildur ja Rósa & Björk. 

Plussaa: 
- Miljöö Islannin Länsivuonoilla on kiinnostava, ja Rämö kertoo siitä kiinnostavasti.
- Kirjoissa on paljon kulttuuritietoutta Islannista: perinteitä, arkipäivän asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa, kieltä, ruokia.
- Päähenkilöt on kuvattu monipuolisiksi eläviksi hahmoiksi.
- Jännite pitää molemmissa kirjoissa, ja ensimmäisen osan luettua syntyi kiinnostus saada tietää lisää siitä, mitä Rósalle ja Björkille oli tapahtunut. Mutta seuraavien osien päähenkilöt Jakob ja Rakel taas eivät minua enää niin kiinnosta. Sarjassa onkin tärkeää miettiä, montako osaa kannattaa kirjoittaa, ettei tule pitkityksen tuntua.

Miinusta:
- Rämön kieli on selkeää asiakieltä, mutta ilman tunnistettavaa, omaa tatsia. Kaipaan tekstiin lisää jotain persoonallista.
- Rakennetta voisi työstää. Kun lukujen alussa on otsikkona paikka ja aika ja siirtymiä tapahtuu taajaan eri paikkoihin ja aikoihin, niin siitä jää luonnosmainen vaikutelma. 

Hilduria korpesi puhe siitä, kuinka kaikilla oli mahdollisuus menestyä ja vaikuttaa omaan onnellisuuteensa. Jos ihmisen suurin, henkilökohtainen vastoinkäyminen oli vanhuuteen kuollut lemmikkikoira, ehkä sitä saattoi ajautua kuplaan, jossa ajatteli kaiken olevan mahdollista. Välillä mikään ei ollut mahdollista, vaikka mitä olisi yrittänyt.

Valitsen tämän tekstin kohdan tänne, koska olen monesti kauhistellut lisääntyvää pyrkimystä normalisoida kovuus ja ymmärtämättömyys pahaa kokeneita ja kärsiviä kohtaan. Pienten puolella oleminen on myös yksi blogini toistuvia teemoja.
Suunta on saatava kääntymään, tai kohta me emme enää ole maailman onnellisin kansa.

Lakiasaaressa 19.3.2026

Kun lumet sulivat minulle avautui yksi kävelyreitti lisää.
Lakiasaari on kapea keskellä Kymijokea oleva n 1,4 kilometriä pitkä kaistale, johon pääsee jyrkkiä portaita Keskikosken sillalta Myllykoskella.
Laskin portaat, niitä on 49. Hyvää treeniä varsinkin ylös kapuaminen näissä portaissa. Alasmeno taas pelottaa, mutta onneksi on kaiteet.
Meidän kodin ovelle on hieman vähemmän rappuja, niitäkin tramppaan monesti useamman kerran päivässä, joten voin kai mainita säännölliseksi liikunnakseni porraskävelyn. 
Lakiasaari on aikanaan yhdistynyt kahdesta saaresta ja kapein kohta on veden ylhäällä ollessa vain metrin levyinen. Pohjoisosa polkua vie lähelle hiljentyneen paperitehtaan rakennuksia ja toiseen suuntaan kulkiessa vieressä on Koivusaaren virkistysalue. 

Mietin Lakiasaaren polkua kävellessäni tekoälyä ja sen oikeaa käyttöä. 
Paikallinen kuntapoliitikkomme oli levittänyt Facebookissa väärää tietoa Tampereen kaupungin taidehankinnasta taiteilijalta, joka olisi muka pormestarin kumppani. Haa,  julkisen rahan väärinkäyttöä, kähmintää, minä paljastan.
Paitsi että pormestari on parisuhteessa aivan eri henkilön kanssa eivätkä taidehankinnat edes kuulu hänen tehtäviinsä. Mikäpä onkaan kuntapoliitikkomme selitys: hän on tiukasti sitä mieltä, että on syytön ja syy on tekoälyn, hän kun vain välitti tekoälyn antaman väittämän. Jaa-a. Mutta tekoäly ei ole ihminen - eikä älykäs. Se on kone, joka kerää ja yhdistelee tietoa sieltä täältä, niitä ihmisten tietoja ja väittämiä, oikeita ja vääriä.
Ennen siteerattiin tutun tuttua, joka oli kuullut jotain ja ehkä jopa nähnyt ja lähdettiin juoruilemaan. Nyt riennetään julkiselle alustalle kertomaan somessa kuultua tai tekoälyn "tietämää" - ja nimenoman riennetään, kun halutaan olla ensimmäisenä kertomassa jymyuutista. 

Entisajan tietosanakirjat ovat ainakin toistaiseksi luotettavin lähde, jos tarvitsee taustatietoa johonkin työhönsä, samoin printatut eri alojen sanakirjat kääntäjille.
Olen huomannut, että jopa ristisanoja ratkaistessa vähänkään vanhemmat sanat löytyvät paremmin vanhoista sanakirjoista kuin Ratkojat-sivuilta.
Jos olisin tämän ajan nuori, niin hamstraisin näitä kirjoja, koska niitä ei paineta enää.

Vajaa viikko "uusilla silmillä". Maisema on kirkas, mutta tässä kirjoittaessa ja lukiessani käytän väliaikaisesti ns. tiimarilaseja. Lopputarkastuksessa selviää sitten millaiset lasit jatkossa. 
Yllättävää kyllä, ikivanhat lukuaurinkolasit lievillä vahvuuksilla toimivat nyt täydellisesti. Hankin ne joskus viisi-kuusikymppisenä, jolloin minulla oli vain lukulasit käytössä.
Yksi huono puoli tässä kirkastetussa näössä on: kaikki pikku tahrat ja pöly näkyy, kun kevätaurinko on muutoinkin niin armoton.   

Olen lukenut jonkin matkaa Merete Mazzarellan kirjaa Nyt kun kirjoitan tätä, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin juttelisi kirjailijan kanssa, mutta keskeytän sen ja tartun Emmi Itärannan romaaniin Lumenlaulaja. Luin tästä kirjasta niin hyvän blogikirjoituksen (täällä), että kiinnostuin kovasti. Kun kirjaston varausjono oli pitkä, niin aioin jo ostaa kirjan, mutta yllättäin bongasinkin sen juuri tänään Lyhytlaina-pöydältä.
Lissu kirjoitti, että Itärannan romaani tuntuu kuin harvinaiselta kasvilta, jonka on saanut ihailtavakseen. Ihailin Itärannan tyyliä jo esikoisteoksessa Teemestarin kirja, joten odotan nautinnollisia hetkiä tämän kirjan parissa.  

 

Marjo Niemi, Juostu maa

 

Keväällä miehiä on täällä paljon. Ne kävelevät hassusti, ensin luulin, että niillä on koira karannut, kun niillä roikkui köysi kädessä.  Köyden toisessa päässä oli silmukka ja siinä se koira oli ollut. Eivät ne edes näe minua, ne ovat kuuroja tai eivät vain välitä. En kehdannut sanoa siitä kellekään, ajattelin että näin taas omiani. Kerran yritin äidille, mutta en päässyt loppuun kun se alkoi itkeä. 
(Juostu maa-romaanin pieni juoksijatyttö tekee havaintoja metsissä juostessaan. Metsä on monelle lohtu ja pakopaikka, joskus muutakin.)

Eilisestä tarinoinnistani unohtui tämän kirjan esittely. Se oli alkuversiossa, vähän eri muodossa. Kävi nimittäin niin, että olin kirjoittanut koko pitkän jutun, kun koneeseen tuli jotain häikkää ja teksti katosi. Kirjoitin kaiken uudelleen. 
No, liian pitkä ja monia asioita sisältävä se kirjoitus on jo muutoinkin, joten parempi näin.

Tuntuu, että pitää tehdä kaikenlaista kesken olevaa nyt kun en tiedä miltä tuntuu huominen ja lähipäivät kaihioperaation jälkeen. Jotkut sanovat, että sieltä leikkauksesta lähdetään heti kirkkain silmin ja toiset taas, että toipuminen kestää. Eräs tuttu nainen kertoi, että häneltä meni koko kuusi viikkoa ennen lopputarkastusta toipumiseen puolisokeana. Hänellä on kyllä ollut lasit lapsesta asti, minulla vain vähäisiä muutoksia iän myötä, joten miksi en näkisi. Silmäaseman ohjeissa sanotaan, että sumeus häipyy muutaman päivän aikana. Se kuulostaa realistiselta.
Lähden sieltä operaatiosta suojakilvet silmien päällä. Ne kilvet pitää laittaa yöksi parin viikon ajan ja silmiin pitää tiputella monta kertaa päivässä kahta eri lääkettä, toista pari viikkoa ja toista neljä ja vahtia että tippojen välillä on sopiva väli. Lisäksi kosteutustipat ovat tarpeen pitemmän aikaa, koska leikkaus kuivattaa silmiä.

Marjo Niemi on toiminut monipuolisesti kulttuurialalla. Hän on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä, tehnyt musiikkia ainakin kahdessa bändissä ja kirjoittanut palkittuja romaaneja. 
Esikoisromaani Juostu maa julkaistiin vuonna 2004 ja viimeisin Pienen budjetin sotaelokuva viime vuonna. 
Luin nämä kirjat peräkkäin ja oli kiehtovaa nähdä, miten jo esikoisessa näkyvät samat piirteet, jotka parikymmentä vuotta myöhemmin ovat jalostuneet tunnistettavaksi Niemen käsialaksi: kiehtova kuvaus, jossa hiven maagisuutta, teollisuuskylä, syvälle henkilöhahmojen psyykeen paneutuminen,poikkeusyksilöt, lapsuuden raakuus, huonot olot ja kaipuu niistä pois, ulkopuolisuuden tunne, itsetarkkailu ja tarkkailun kohteeksi joutumisen pelko.

   Kuumaa vettä silmäkulmassa. Huuli alkaa kiertyä itsensä ympäri. Minun on paha olla, en osaa edes ajatella. Miksi minun pitää olla tällainen? Minun pitää luimia puskissa, joskus minulle kasvaa vielä turkki ja korvat ja viikset. (- -) Minä en halua että minulle nauretaan, minun jutuilleni, tai sillä tavalla kuin lapsille kun ne tekevät jotain hassua. Niille nauretaan ja pörrötetään tukkaa ja sanotaan : - Kyl sää sit ole aikamoine.
   Ja kerrotaan vitsinä vielä jollekin toiselle aikuiselle tai kokonaiselle laumalle aikuisia mitä lapsi on tehnyt. Ne nauravat yhdessä ja lapsi häpeää ja menee ulos.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa vuoroluvuin, kymmenvuotias kotiväkensä puolesta murehtiva ja toisten mielialoja tarkkaileva Syksy ja hänen masentunut setänsä Kalevi. Perheessä ja kyläyhteisössä on ahdistusta, minkä vuoksi Syksy juoksee. Kun Kalevi, entinen juoksijalupaus, huomaa veljentyttären lahjakkuuden, hän päättää ryhtyä valmentaman tätä. Ehkä tämä valonpilkahdus auttaa Kalevia jaksamaan elää elämäänsä.
Aihe on synkkä, mutta kerronnan rauhallisuus ja molempien kertojien rakkaus metsään ja eläimiin tekee tunnelmasta kuitenkin toiveikkaan.
Syksy ei aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, hän saattaa paeta jonnnekin loukkoon nukkumaan ja nukahtaa jopa mättäälle.
Myös Pienen budjetin sotaelokuvassa kertoja käytti unta lääkkeenä, oli "kova likka nukkumaan". Sama henkilö, pieni Syksy isona!

Tyytyväinen kaihileikkauksesta kotiutunut muutama tunti 
operaation jälkeen kotona

Minilomalla Helsingissä

Pistäydymme mieheni kanssa silloin tällöin yhden yön Helsingin reissulla katsomassa näyttelyitä. Kun matkustaa junalla ja yöpyy hotellissa on kuin olisi kauempanakin matkalla.
Yleensä kyllä ulkomaanmatkamme suuntautuvat Suomea  lämpimämpiin paikkoihin ja Helsinki on merituulineen koleampi kuin Kouvolan seutu.

Minulla matkalukemisena Marjo Niemen Juostu maa,
mieheni lukee Kyösti Niemelän kirjoittamaa Kanava-lehden
artikkelia 'Lentävän lauseen lennokas historia'.

Heti matkan alussa tuli huolekas mieli, kun edessämme istui kaksi varusmiestä, joista toinen yski taukoamatta. Kävi sääliksi poikaparka, mutta myös itseni, silmäoperaatio edessä. "Sä et saa sairastua", totesi mieheni. Päätimme lähteä istumaan ravintolavaunuun siihen asti, että tapaamme konduktöörin ja voimme kysyä, löytyykö tyhjiä paikkoja. Kondari tulikin jo seuraavassa vaunussa vastaan, pyysi seuraamaan ja lupasi viedä meidät ekstra-luokaan. Jeps, laukut mukaan ja levittäytymään hulppeasti neljän hengen tilaan. Väljempää, virvokkeita ja hiljaisuutta. No, minähän en ihmisten keskusteluista häiriinny, paitsi kovaäänisestä selostuksesta puhelimeen. Ällistykseni oli suuri, kun käytävän toisella puolen istuva rouvashenkilö alkoi seurata jotain usalaista sarjaa tai elokuvaa puhelimestaan ilman kuulokkeita. Se jäsentymätön mutina vasta häiritsikin, aina välillä erottui jokin "fucking liar" ja räminää. Miten ajattelematonta. Päätin ajan, mihin asti odotan ennen kuin huomautan, että rauhalliseksi luokitellussa vaunussa ei näin tehdä, ystävällisesti tietenkin, mutta onneksi leffa päättyi. Siinä ympärillä tehtiin töitä läppäreillä ja moni oli tietenkin valinnut tämän vaunun juuri saadakseen rauhallisen työtilan.
Ikä tuo varmuutta ja itsetuntoa, nuorena en olisi rohjennut pyytää paikan vaihtoa enkä huomauttaa junahäirikölle hänen käyttäytymisestään.

Ensimmäisenä reissupäivänämme kävelimme Oopperatalolle katsomaan oopperan La Traviata.
Aivan liian harvoin tulee käydyksi oopperassa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Liput ovat kalliita, ymmärrän, että ne eivät voi olla halpoja, mutta se on se este minulle, joka rakastan oopperaa.
Ooppera on vahva taidemuoto isoine orkestereineen ja osaavine laulajineen. Nautin muhkeasta laulusta, joka täyttää tilan. Vanhoissa oopperoissa on kyse suurista tunteista ja erilaisista ajoista. Ne kertovat, että olosuhteet ovat erilaisia, mutta ihminen sama ajasta toiseen.

Giuseppe Verdin oopperan La Traviata kantaesitys oli Venetsiassa 6.3.1853. 
Ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen, jolla on yhteys hänen omaan elämäänsä. 

Ihmisen syntyperä määräsi 1800-luvulla hänen elämänsä rajat. Alempaan yhteiskuntaluokkaan syntyneellä naisella ei ollut muita mahdollisuuksia nousta yhteiskunnan portailla kuin mahdollinen kauneutensa, joka monesti tuotti hänelle myös kärsimystä.
Rajat ylittyvät kun nuorukainen Alfredo rakastuu kauniisen kurtisaaninaiseen Violettaan ja tahtoo elää hänen kanssaan. Traagisen rakkauden yhtenä osapuolena on keuhkotauti, joka silloin oli kuolemantauti.

Oli kiinnostavaa kuvitella, miten vahvasti oopperayleisö on tämän oopperan tarinan kokenut 1800-luvulla, jolloin viihdettä oli vähän saatavilla, kun se myös viihteen ja kulttuurin keskellä elävälle 2000-luvun ihmiselle - minulle - oli iso elämys. 


Toisena pääkaupunkipäivänämme suuntasimme aamiaisen jälkeen Ateneumiin katsomaan juuri avattua Eero Nelimarkka-näyttelyä, jossa on esillä töitä taiteilijan koko uran ajalta. 

Nelimarkka syntyi köyhiin oloihin, vaivaistaloon, Vaasassa vuonna 1891. Hänestä tuli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita.
Hän maalasi ilmeikkäitä muotokuvia, paljon omakuvia, asetelmia, tuokioita, sisäkuvia ja maisemia. 
Nelimarkan suuri unelma toteutui, kun hän vanhoilla päivillään perusti oman museon ja taidekoulun. Hän on lausunut koulustaan seuraavasti:
"Piirustuskoulu mielestäni voi tehdä suuren palveluksen yhteiskunnalle. Eihän kaunotaiteet ole haitaksi kenellekään, sillä ihmismielen jalostamiseksi ne ovat tarkoitetut."

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Omakuvia 1914 - 1924

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Ruumissaatto, lapsuuden muisto, ajoittamaton

Laajassa Nelimarkka-näyttelyssä meni paljon aikaa, toista näin isoa ei olisi samana päivänä  jaksanutkaan. 
Lounaan jälkeen suuntasimme kauppakeskus Rediin katsomaan World Visionin näyttelyä 22 tyttöä.   

Näyttelyn nimi tulee siitä, että joka vuosi 12 miljoonaa alaikäistä tyttöä joutuu naimisiin, mikä tekee 22 tyttöä minuuttia kohden.
Suomen World Vision, yksi maamme suurimmista avustusjärjestöistä, tekee pitkäkestoista humanitääristä työtä lasten oikeuksien toteutumiseksi eri puolilla maailmaa. 
Valokuvaaja Laura Oja on kuvannut tähän näyttelyyn tyttöjä Ruandassa, Keniassa, Ugandassa ja Ukrainassa.
Eräässä kuvassa on teiniäitejä ja koulun keskeyttäneitä tyttöjä, jotka on autettu saamaan koulutusta ompelijoiksi, eräässä toisessa on iloisia tyttöjä turvatalossa.  Eräs heistä oli kävellyt seitsemän päivää Ugandasta Kenian puolelle paetessaan vaimoksi joutumista 14-vuotiaana. Näissä taloissa tytöt saavat kasvurauhaa ja mahdollisuuden opiskella pitemmälle kuin kotona ollessaan.

Laura Oja, Opettajaksi
"Koulussa oikeastaan mikään ei ole vaikeaa ja kaikki on vain kivaa."
Gladysillä, 11, on selkeä tavoite: hän haluaa isona opettajaksi. Iltaisin hän
opiskelee taskulampun valossa muun perheen jo nukkuessa. Uganda, 2024. 

Laura Oja, Rakkain
Kun  Adelina, 7, joutui jättämään kotinsa ja lähtemään perheensä kanssa Ukrainasta Moldovaan, hän otti mukaan rakkaimman esineensä. Pienen pehmopöllön nimi on Losja. Moldova, 2022

Kylläpä tulikin taas kävellyksi kaupunkilomalla, toisena päivänä yli 9 km. Etsimme lounaspaikkaa ja pitihän sitä vähän hortoilla kaupoissakin junaa odotellessa. Minä katselin kirjoja Akateemisessa ja mieheni Rosebudissa.
Istahdimme tyytyväisinä junaan, kukaan ei yskinyt eikä katsellut elokuvaa ilman kuulokkeita kuten siellä "eliittivaunussa", iloinen puheensorina ei häirinnyt yhtään. Mietin ja sulattelin kokemaani. 

Apua, ylihuomenna kaihileikkaus. Olen aina ollut luottavainen potilas ja kärsivällinen toipuja - koska ei mitään hätää, olenhan voinut lukea. Nyt on eri juttu, kun leikkaus tehdään silmiin.

Mauno Koiviston muistomerkki Välittäjä Pikkuparlamentinpuistossa.
Olen aina halunnut kävellä tämän kaksiosaisen muistomerkin läpi. 
Nyt muistin sen tehdä. 

Lukeminen on etsimistä

 

Taidekeskus Antareksen portaat Sippolassa
7. 3. 2026, Kuva: Ume

Lukeminen on etsimistä, kuten niin moni muukin asia ihmisen elämässä.

On löydettävä paikkansa maailmassa, kumppaninsa ja elämänkatsomuksensa. Jotkut etsivät kiihkeästi, toiset pikemminkin vain odottavat mitä tuleman pitää. Toiset etsivät levottomina koko elämänsä ajan, toiset taas ovat nopeasti tyytyväisiä saamaansa ja omaksumaansa.
Arjessa valitsemme kaiken aikaa, niin ruokakaupassa kuin vaateostoksillakin. Puhutaan luottoasusta, jossa on hyvä ja varma olo, etsinnän tulosta sekin, kuten myös se yksi ja ainoa oikea käsilaukku, joka tuntuu omalta kuten luottoasukin. Tällaisia löytöjä sattuu joskus kohdalle vasta monen virheoston ja vähälle käytölle jääneen epämukavan asun tai veskan jälkeen, eikö vain. 
Olen huomannut, että kirjoissa on sama juttu - pitää etsiä paljoudesta itselle mieluista. Ja sitten kun on löytänyt luettavaa, niin siitä etsii sellaista mikä tuntuu, antaa ajateltavaa ja on kaiken lisäksi niin kaunista/jännittävää/tietoa lisäävää että lukemisesta nauttii.
Onneksi on kirjasto, josta voi tuoda lukemista valikoitavaksi ihan ilmaiseksi.  

Siitä kirjapinosta minkä esittelin pari kirjoitusta taaksepäin palautin jo seuraavana päivänä pari kirjaa, toisen katseltuani läpi (ruokakirja) ja toisen vilkaistuani sisältöä (vanha dekkari), kaksi olen lukenut (Gábor T. Szántón novellikirja on todella hyvä, siitä kirjoitan myöhemmin) ja yksi odottaa sopivaa hetkeä.
Olen hakenut ison satsin lisää kirjavarauksiani ja niiden joukosta löysin uuden kirjailijan, jonka tyyliin suorastaan rakastuin, Marjo Niemen.

Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan. 

Pienen budjetin sotaelokuva kertoo lapsuuden kotiin, hiipuneelle ja köyhtyneelle entiselle tehdaspaikkakunnalle, saapuvasta nuoresta naisesta ja hänen kauttaan siitä, miltä tuntuu, kun ei ole enää kotonaan siellä mutta ei myöskään täällä.  Kertoja ei haluaisi palata, koska muistot ovat hyvin synkkiä ja koti autiona. Hän on päässyt välimatkan ja koulutuksen avulla vähän irti peritystä häpeästä ja alemmuudentunteesta. Äiti on kuollut jo aiemmin, isän kuolema on tapahtunut hiljattain ja paikkakunnalle jäänyt veli on kadoksissa. Mitä tehdä kodille ja mitä veljelle? Miten säilyttää oma mielenterveytensä?
 
Minä-muodon lisäksi Niemi kertoo palaajan tarinaa käyttäen me-, sinä-, hän- ja passiivimuotoa, hyvin luontevasti. Tämä tuo kerrontaan sävyjä.
"Erästä ihmistä" tarkkailevat sekä hän itse, kyläyhteisö että hänen mielensä kehittämä kuva kyläyhteisöstä, jonka katseen hän tuntee selässään tarpoessaan kotitilalle aivan vääränlaisissa kaupunkikengissä. 
Yksi tarkkailija on myös mystinen talon ja sen ympäristön, "linnoituksen", henki.

Niin se sivistyksen pintalakka on tänne nyt ropissut, eräs ihminen on alkanut asettua taloksi. Siinä sitä maataan, eikä enää parempana ihmisenä. Eikä aikaakaan, kun kaikki palaa alkuun. Sinä lähdit, mutta tämä ei lähtenyt sinusta. Kaikki menee kuin rasvattu. Sait mahdollisuuden poistua ja poistuit. Minkä takia sinä tulit takaisin, olisi sinun pitänyt olla viisaammpi, jos kerran olet niin viisas. Olet jo palannut, mutta nyt olet kunnolla palaamassa. Se miellyttää meitä kovasti. Se alkaa hiukan ymmärtää. Katsoa samalta tasolta. Se on isän luomus, sen ei olisi pitänyt kääntää isältä saatua isää vastaan. 

Yksi loosi on vapaa, kolhitaan tie sinne ja taitellaan nuhjuinen ruumis penkille. Nautiskellaan. Miten oikein varmistetaan tulevaisuus, miten saadaan se jäämään oikein.

Jotkut osat tekstistä ovat kuin proosarunoa, varsinkin muistot groteskista väkivallasta, joissa kertojan minä on hajonnut. Tämä valinta on hyvä, koska se kuvaa tapahtumia, joita on mahdoton sanallistaa realistisen tarkasti.

Niemen kieli on ilahduttavan vivahteikasta, nautin siitä.
Hän käyttää taitavasti murresävyjä ("Eräskin ihminen on kiva likka nukkumaan. Heti kun peli käy vähänkin kovaksi, hän panee maaten.") ja omia keksimiään sanoja, kuten "pikkuparkaolo".

Haluan lukea lisää Marjo Niemen romaaneja mieluummin kuin mitään muuta. Nyt niitä on jo pari kappaletta minulle kirjastossa, joten paras palauttaa niitä hakiessani samalla rohmuamiani vähemmän kiinnostavia kirjoja, jotka saivat sentään kunnian käydä meillä.  

Enpä teekään tästä kirjoituksesta tämän pitempää. Opettelen lyhentämistä.
Olin aikeissa kirjoittaa kahdesta muustakin kirjasta, löydöistäni.
Teen niistä oman juttunsa. Koitan ehtiä ennen ensi viikon kaihileikkausta.
 
Kyllä vain, molemmat silmät kirkastetaan, ja voi olla, että näen hyvin jo pian operaation jälkeen, koska ei minulla muutoin silmissä isoja muutoksia olekaan. Mahdolliset uudet lasit määrätään vasta lopputarkastuksen jälkeen kuuden viikon kuluttua, ja sehän on huononäköisille pitkä aika odottaa.
Tämä on yksi näitä vanhenemisen rapistumisia, yksi yleisimpiä. Aloin puhista, että tarvitsemme uuden, isomman televison ja että etäisyys sohvalta on liian pitkä. Erinäiset muut huomiot saivat minut muistamaan sen, mitä silmälääkäri sanoi pari vuotta sitten: alkavaa kaihia, mutta ei sovita seuraavan tarkastuksen aikaa, sinä tiedät sen sitten. 
Minulla on nyt tuoli puolivälissä sohvaa ja telkkaria. Odotan, että näen pian taas sohvalta tekstitkin. 
Lähinäköä kaihi ei paljon haittaa, en ole ainakaan huomannut, pitemmälle "kypsyneenä" haittaisi. Apua, mitä minä tekisin ellen saisi lukea! 
Ei kai ne lapsuuden liiasta lukemisesta varoittelevat aikuiset vaan olleet oikeassa... Aina nenä kirjas, sokeeks tosta tulee... Juu, tiedän, eivät olleet oikeassa, onneksi.

Sellainenkin tuli mieleeni, että en kai ole tehnyt kuvistani liian kirkkaita kaihisamentuman vuoksi.
Kun olen välillä saanut jonkin kuvan mieheltäni tänne blogiin, niin kovasti on tehnyt mieli käsitellä sitä kirkkaammaksi, vaikka hän on kuvaajana ihan eri tasoa kuin minä. 

Kiitoskukat Marjo Niemelle!

Markku Heikkilä, Jussi Halla-aho - Elämäkerta

 

Markku Heikkilän kirja Jussi Halla-aho - Elämäkerta (2025) on syntynyt Halla-aholle sähköpostitse tehdyin haastatteluin. Heikkilä on haastatellut kirjaa varten myös Halla-ahon perheenjäseniä, työtovereita ja ystäviä sekä tutkinut nettiä, lehtiartikkeleita ja perussuomalaisista kirjoitettuja kirjoja.
Heikkilä kiittelee Halla-ahon perusteellisia ja hiottuja sähköpostivastauksia, joita hän on voinut käyttää kirjassa sellaisenaan, ei tulkiten, kuten usein toisen henkilön kirjoittamissa elämäkerroissa tehdään.

Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleeni kaksi aihetta: maahanmuuttovastaisuus, koska se jyrkkyydessään tuottaa itselleni kummastusta ja se, miten Halla-aho on löytänyt oman psyykensä asperger-piirteet, joiden vuoksi hän on kuormittunut johtotehtävissä ja viihtynyt parhaiten, kun on saanut tutkia vieraita kieliä.
Kolmas asia, johon kiinnitin kirjassa huomiota on voimakas puolustusasenne ja jopa hyökkäävä asenne mediaa vastaan.

- Aina kun olen menestynyt vaaleissa tai minut on valittu johonkin tehtävään, kuten puolueen puheenjohtajaksi, ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi tai eduskunnan puhemieheksi, sama lista 20 vuoden takaisista Scriptan kauheuksista kaivetaan esiin. Pöyristyneissä kolumneissa ja pääkirjoituksissa jyristään, että "Halla-ahon kirjoituksista ei enää voi vaieta" ja Halla-aho ei enää voi paeta vastuutaan". Myrsky pyörii muutaman päivän ajan, kunnes toimittajat toteavat, että en tälläkään kertaa aio pyytää anteeksi, irtisanoutua, erota enkä jäädä sairauslomalle, ja sitten on taas hiljaisempaa, kunnes minut seuraavan kerran valitaan johonkin tehtävään, jolloin sama rituaali toistuu täsmälleen samanlaisena. 

Scripta - kirjoituksia uppoavasta lännestä on Halla-ahon blogi, jossa hän on kirjoittanut yhteiskunnallisia huomioitaan ja varsinkin maahanmuutosta erittäin sarkastiseen tyyliin. Blogin kommenttiosassa, vieraskirjassa, keskustelijat, mm. eräs nimimerkki riikka (Riikka Purra) jatkoivat samalla tyylillä ja toisiaan vinolla huumorilla inspiroiden. Myöhemmin vieraskirjasta kehittyi pelkästään maahanmuuttovastaisuuteen keskittyvä Hommaforum.
Kun joidenkin Scripta-kirjoitusten ja kommenttien tyylistä on pöyristytty, niin Halla-aho on koko ajan vedonnut kontekstiin ja siihen, miten ilkeät toimittajat ja toinen vihollinen, vihervasemmisto, ovat irrottaneet asioita siitä kontekstista.
Mutta, mutta... ei kai missään julkisella alustalla saa kirjoittaa ja kommentoida mitä tahansa ja sitten selittää, että täällä saa kirjoittaa tällaista, tämä on se konteksti.

Olen lukenut tätä kirjoitustani varten Scriptan kirjoituksia, niitä on 401 kappaletta vuodesta 2003 (ensimmäiset kirjoitukset omilta kotisivuilta blogiin siirrettyjä) vuoteen 2019. Vieraskirja on kadonnut vuonna 2019. Kadonnut?

Miksi ei voi pyytää anteeksi? 
- Anteeksipyyntövaatimusten takana ei ole halu käsitellä asiaa loppuun vaan nöyryyttää. Anteeksipyynnön jälkeen hyökkäys jatkuu entisellä raivolla, ja sen jälkeen alkaa pilkka ja ilkkuminen siitä, että kohde ei pysynyt lujana vaan nöyrtyi paineen edessä.

Jussi Halla-aho, kokeilisit!
Tässä on nyt sellainen väärä ajattelu, että se anteeksipyyntö kohdistuisi medialle ja poliittisille vastustajille. Ei se heille olisi, vaan heille ketä te, sinä arvoisa eduskunnan puhemies ja Vieraskirjassasi kuumenneet kommentoijat, olette nimitelleet ja jopa uhanneet väkivallalla. Viistolla tyylillä, sarkastisesti, minkä toteat olleen yleistä maahanmuuttokriitikoilla ympäri maailmaa.
Yleistä, niin - ja väärin. Eihän yleinen ole suinkaan aina oikein.
Ei toisia, eläviä ihmisiä ja ihmisryhmiä saa käyttää oman pelleilynsä välineinä. Sitä on historiassa nähty, ja se on aina tuomittu.
Underground-meininkiä, toteaa vaimosi Hilla maahanmuuttokeskustelusta, jota kuitenkin piti niin pahana, että oli ollut aikeissa lopettaa suhteen.  
Olen melko varma, että kunnollinen, katuva anteeksipyyntö loukatuille henkilöille ja ryhmille heti kirjoitusten paljastuttua olisi lopettanut siitä muistuttamisen, eikä se vieläkään myöhäistä olisi.
Se autismikirjon piirteisiin kuuluva taipumattomuusko estää niin normaalin ja luonnollisen asian kuin anteeksipyyntö?

Sisaren ex-mies kertoo yllättyneensä Jussin kansallismielisestä heräämisestä ja kokeneensa, että tämä ei hänestä oikein sopinut siihen porukkaan.
Olen joskus mielessäni salaa miettinyt - tosin en ole Jussilta hänen kipakan luonteensa tuntien tohtinut kysyä  - että vedättikö hän tietoisesti saadakseen kannattajikseen itseään tyhmempää porukkaa, Olli virnuilee.

Halla-aho työskenteli eräässä vaiheessa opiskeluaikanaan Kiovassa viisumivirkailijana. Hän on nähnyt erilaisuutta, joten hänen muukalaisvihansa ei voi johtua tietämättömyydestä ja siitä, että ei olisi tutustunut mihinkään vieraaseen. En ymmärrä sitä. 

Noin puolet hyvin kirjoitetusta yli 400-sivuisesta tietokirjasta on Halla-ahon poliittisen uran tarkastelua. Tapahtumat ovat tuttuja, mutta pidän kiinnostavana taustojen selvittelyä. 

"Embargo poistuu" on erään kirjan luvun nimi. Siinä Halla-aho paljastaa, miksi hän luopui tavoittelemasta perussuomalaisten puheenjohtajuutta kesällä 2021, vaikka olisi tullut hyvin todennäköisesti valituksi. Hän kirjoitti luopumisen syistään tiedotteen, jolla oli kymmenen vuoden julkaisukielto, embargo. Tässä kirjassa tiedotteen sisältö julkaistaan, kuusi vuotta etuajassa.
Syyt ovat sekä poliittisia että henkilökohtaisia.
Halla-aho on ollut yleensäkin sitä mieltä, että puolueen puheenjohtajien kaudet pitää rajata eikä saa synnyttää "kekkossyndroomaa". Hän tiesi, että jos puolue lähtee hallitukseen, niin kuka tahansa muu puheenjohtajana olisi kokoomukselle helpommin hyväksyttävä kuin hän. 
Henkilökohtaiset syyt painoivat päätöksessä aivan yhtä paljon. Halla-aho oli kärsinyt jo muutaman vuoden pahaa unettomuutta ja stressiä, koska hänellä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja mieltä jäyti pelko siitä, että lapsen äiti tuo ikävällä tavalla asian julki. Unettomuus ja stressi johtivat masennukseen ja pessimistisiin ajatuksiin. Halla-aho koki, ettei oma työ maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseksi tuottanut tulosta eikä hän halunnut tehdä politiikkaa vain pysyäkseen virassa. Hän ei voinut puhua puolueväelle toivottomuudestaan, mutta selvisi tilanteesta kertomalla syiden paljastuvan 21.6.2031.    

Halla-aho törmäsi sanaan 'asperger' vasta kun eräs sukulaisista sai diagnoosin oireyhtymästä. Hän käsittelee asiaa kirjassa paljon, mutta ei halua, että oma identiteetti määriteltäisiin nepsy-kirjon kautta. 
Tutustuin asiaan yleisestä mielenkiinnosta ja tajusin yllätyksekseni ja vähän järkytykseksenikin, että oireluettelo oli tyhjentävä kuvaus minusta ja niistä ominaisuuksistani, jotka olivat lapsesta lähtien tehneet monista asioista minulle vaikeampia ja monimutkaisempia kuin muille ihmisille.

Yksi asia, missä Halla-aho on saanut laajasti hyväksyntää, on Ukrainan tukeminen. 
Useissa äärioikeistolaisissa puolueissa Euroopassa on vahvaa Venäjä-mielisyyttä, Suomessa ei. Salaliittoteoriat eivät meillä myöskään ole yleisiä, johtuneeko hyvästä peruskoulusta. (Tämä omaa mietintääni, ei kirjassa)

Heikkilän ja Halla-ahon yhteistyö on synnyttänyt tasokkaan auktorisoidun elämäkerran.
Pidän houkuttelevista lukujen nimistä (Tuskainen gladiaattori, uhkaava välirikko, Sabatonia ja villasukkia, Menninkäiset koolla), teksti on houkuttavaa ja käsiteltävät aiheet monipuolisia.
Useissa lehtijutuissa on ihmetelty, miten avoimesti Halla-aho on puhunut elämästään. En ole lukenut monia poliittisia elämäkertoja, mutta ehkä ne sitten ovat enimmäkseen pelkästään politiikkaan keskittyviä ja tylsempiä. Tämä on normaali elämäkerta. 
Halla-aho on hyvä kirjoittaja. Kirjan loppusanat ovat hänen kirjoittamansa ja ne ovat kuin lyhyt novelli elämästä selviämisestä.

Kelpaako?

Taas kerran on noussut keskustelua siitä, mitkä kirjat kelpaavat kaunokirjallisuuden kastiin ja mitkä ei. 
Jossain typerässä viihdeohjelmassa (heh heh, en ole katsonut, mutta tiedänhän minä nämä tämmöiset suositut) kaksi kulttuurivaikuttajaa Kaarina Hazard ja Leea Klemola ovat menneet halveksimaan Islanti-dekkareistaan kuulun ja erittäin suositun Satu Rämön kirjoja ja niiden pohjalta tehtyä teatteria, vaikka eivät ole lukeneet häneltä mitään ja teatteri-esitykset kiertävät kaukaa (heh heh, tiedetäänhän nämä, suositut ja myyvät). 

Kaunokirjallisuus-yhdyssanan alkuosa 'kauno' on jotenkin nolo ja vääränlainen. Se vie ajatukset johonkin korkealentoiseen ja runolliseen, vaikka fiktion genret, aiheet ja tyylit ovat mitä moninaisimpia.
Olisiko meidän otettava käyttöön uusi sana, vähemmän kauno?

Kuvasin viimeksi kirjastosta hakemani kirjat ikään kuin esimerkiksi siitä, miten sekalaista saattaa paljon lukevan, uteliaan keskivertoihmisen lukeminen olla.
Unkarilaisen Gábor T. Szánton novellikirjan 1945 ja muita kertomuksia varasin koska sen niminovelli, jonka filmatisoinnista on kannessa kuva, oli niin hyvä elokuvaksi sovitettuna. Elokuva näytettiin jokin aika sitten televisiossa. Siinä unkarilaisen pikkukylän väki odottaa sodan jälkeen hermostuneena, jotkut syyllisyyttä tuntien, kahta keskitysleiriltä selvinnyttä miestä, joiden on kerrottu kävelevän kylää kohti. Mitä he nyt tulevat vaatimaan? Arvokkaasti mustiin pukeutuneet miehet, vanhempi ja nuorempi, lähestyvät ison kuorman ja ajurin kanssa itse kyytiin nousematta ja sivuilleen katsomatta. Heillä on tehtävä. Luin tästä kirjasta varmaan jostain lehdestä, ellen sitten saanut vinkkiä joltakulta bloggarilta.
Richard Forrest, Kuoleman puutarha? Enpä muista, mikä sai minut  kiinnostumaan tästä 70-luvun dekkarista. Oliko kirjoitus jossain blogissa?
Alex Schulmanin kirja veti puoleensa, koska olen lukenut hänen aiemmat omaa synkkää lapsuuttaan selvittelevät teokset ja tiesin tämän käsittelevän samaa aihetta. Luinkin kirjan jo. Mielenkiintoinen kehys tällä muistelulla, soittoja menneisyyteen, päivään 17. kesäkuuta vuosien taa, jolloin trauma sai alkunsa. 
Jäljet kehossa on traumapotilaiden kanssa yli kolmekymmentä vuotta työskennelleen psykiatri Bessel van der Kolkin tietoteos. Sain vinkin blogiini kommentoineelta henkilöltä.

Puurolle! Kirjan on kirjoittanut ravitsemusterapeutti Tiia Vuorenmaa. Tätä kehuttiin jossain  naistenlehdessä. Minua viehättävät ruokakirjojen taiteelliset kuvat, katselen niitä kuin valokuvakirjojen asetelmakuvia. Ja kukaties saan jonkun uuden idean omiin puuroihini.  

Notta kelpaako tällainen lukeminen?

Lainakirjapinossani on myös mm. nämä kirjat, joiden lukemisesta en ole varma, on vain kiinnostaneet niin paljon, että halusin tutustua:
Marko Annala, Paasto
Hila Blum, Kuinka rakastaa tytärtään

Pierre Lemaitre, Irène
Tomi Norha, Kultalyhty
Andrea Abreu, Pilvipeitto

Leila Mottley, Night Crawling
Miranda July, All Fours

Olen juuri lukenut Amélie Nothombin kirjan Anti-Krista uudelleen, koska minua alkoi kiinnostaa bloggari Gregoriuksen kirjan tulkinta. En muista aiemmin lukiessa huomanneeni kirjan kaikkia uskonnollisia viittauksia.  
Äskettäin lukemastani Markku Heikkilän kirjoittamasta Jussi Halla-aho -elämäkerrasta kirjoitan oman juttunsa. Hieman ihmettelen, miksi monissa kirjasta tehdyissä lehtijutuissa ihmetellään sitä, että Halla-aho on kertonut kirjan kirjoittajalle yksityisasioistaan. Ei kai kirja muutoin elämäkerta olisi! 

------
Se ohjelma, jossa Hazard ja Klemola väheksyivät Rämöä on nimeltään Hengaillaan, kiva viihteellinen tietokilpailuohjelma. Etsin sen ja katsoin juuri ko. jakson. Se muusta hyväntahtoisesta jutustelusta eroava kohta, mistä on nyt anteeksipyyntöjäkin seurannut, on kyllä kylmäävän loukkaava ja sivistymättömyyttä osoittava. Ylimielisyys on aina sivistymätöntä.
Naisilla oli selvä asenne: he edustavat korkeakulttuuria ja Rämö jotain muuta. Sitäpaitsi, kyllä yleistietoon kuuluu tietää myydyimpien kirjojen nimiä, vaikka ei niitä itse lukisikaan. 
Minäkin laitoin nyt varaukseen Rämön sarjan alkuteoksen Hildur. Se on minulla joskus ollutkin täällä kotona käymässä, mutta jäänyt lukematta.
Varauslistallani on myös lisää Jon Fossen kirjoja, sarjakuvakirjoja ja monenlaisia, ehkä rohkenen sanoa monentasoisia, tietokirjoja.