Lomareissulla Turkissa Efesosta ihmettelemässä

Kolme päivää Marmariksen matkalta palattua mietin, mitä kaikkea kertoisin.
Kuvia on noin 400, ja mielessä paljon nähtyä ja mietittyä sekä kohtaamisia, jotka pistivät miettimään.

Aloitan siitä, mikä teki suurimman vaikutuksen - Efesoksen rauniokaupunki, jossa mietin, miten modernia elämää ihmiset ovatkaan eläneet jo satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua.

Kuvassa 100-luvun alussa rakennettu Celsuksen kirjasto, jossa arvioidaan olleen noin 12 000 kirjarullaa. Kirjastolle johtaa marmorilaatoilla päällystetty katu. 

Efesoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia ennen nykyaikaista ajanlaskua. Se oli alunperin kreikkalainen kaupunki, mutta päätyi roomalaisten haltuun 133 eaa ja kehittyi Rooman valtakunnan toiseksi suurimmaksi, kukoistavaksi kaupungiksi, jossa oli yli 200 000 asukasta.

Efesos-retkelle sattui lomaviikkomme ainoa viileähkö ja harmaa päivä, joten kuvanikin ovat harmaita.

Pylväskäytävän, stoan, varrella on joitain melko hyvin säilyneitä osia julkisista rakennuksista. Kaupungissa on ollut kylpylä, yleiset vessat, vesijohtojärjestelmä ja lattialämmitys. 
Roomalaisajan vesijohtoja on yhä käytössä joissain maissa, samoin teitä, siltoja ja rakennuksiakin. Kestävää rakentamista!

Vessat olivat yhteisvessoja ja reiät todella lähellä toisiaan, miten intiimiys?
No, sekä naisilla että miehillä oli pitkät kaavut, ja he olivat myös pienempiä kuin nykyiset jälkeläisensä tai pohjoisemman Euroopan ihmiset jo silloin. 

Kissoja oli kaikkialla. Kun söimme illallista ravintolassa Marmariksessa, tätä ravintolaa reviirinään pitävä kisu tuli kanan tuoksun houkuttelemana heti kärkkymään. Sanoin tarjoilijalle, että voin antaa lopun sille, ja niinpä hän vei minun antini lautasliinan päällä kadun reunalle, ja sain katsella, miten se katosi nopeasti herkuttelijan viiksien väliin. Tämä oli siis ihan kelpo ravintola, jossa viini maistatettiin seremoniallisesti ja tarjoilija kävi kyselemässä, onko kaikki hyvin.  Tällaista rentoa ja mutkatonta toimintaa tuskin tapahtuu meillä suomessa. No, meillä on vähän ulkoravintoloita, sääsyistä, mikä on tässä ratkaiseva asia. 

Keskeisellä paikalla Efesoksen kaupunkia on amfiteatteri, johon mahtuu 24 000 katsojaa. Täällä on kokoonnuttu päättämään poliittisista kysymyksistä sekä nauttimaan teatterista ja konserteista ja valitettavasti myös katsomaan galadiaattoritaisteluita. Raakuus arkisessa elämässä on vähentynyt aikojen saatossa, kun käsitys jakamattomasta ihmisarvosta on hyväksytty yhteiseksi normiksi.  

Efesolaisen kodin jäänteet

Graniitin, marmorin ja tiilen käyttö rakennusmateriaaleina on ollut taitavaa. Asuntojen mosaiikkilattiaiset patiot viehättävät viimeistellyllä kauneudellaan.  

Katujen varsilla on jäänteitä sekä asunnoista että eri ammattikuntien pajoista ja muista työtiloista sekä myymälöistä. 

Oppaamme Ahmed esittelemässä keraamisia putkia, 
joita käytettiin lämmitykseen. Putkiin johdettiin kuumaa 
vettä lattian alle, mikä piti lämmön pitkään. 

 

Oppaitten taso oli ikävä kyllä heikko.
Etsin tähän kirjoitukseeni tietoja eri lähteistä, koska Ahmed oli hyvin ylimalkainen ja puhui niin huonoa englantia, että edes britit eivät saaneet selvää hänen puheestaan. "What language is he speaking?" oli yleinen kysymys.
Yli kahden tunnin bussimatka oli niin pitkä, että siinä olisi voinut paitsi kertoa faktoja Efesoksesta niin myös Turkin nykypäivästä, mutta oppaammepa luennoi pääasiassa jumalatar Artemiista. Sain selvää sanan sieltä toisen täältä. 
Laivaristeilyllä johon osallistuimme oli opas, jonka selostukset olivat kurkkuäänistä monotonista paasausta, josta ei erottanut milloin kieli vaihtui turkista englantiin. Tässä on ilmeisesti kyse kulttuurisesta tavasta. Laivaoppaan puhe toi mieleeni presidentti Erdoganin puhetyylin isoille yleisöille. 

Nike, voiton jumalatar

Efesoksessa sijaitsi suuri Artemiin temppeli, joka laskettiin maailman seitsemän ihmeen joukkoon.

Artemis on alunperin kreikkalainen metsästyksen neitsytjumalatar. Efesoksessa hänestä tehtiin hedelmällinen äitijumalatar ja kaupungin suojelja.
Artemiista ja hänen temppelistään ei ole jäljellä kuin jokin yksittäinen pylväs. Raknnuksen kattoa on kannatellut yli sata veistoksen koristeltua pylvästä. 

Miksi näin upea kaupunki on tuhoutunut? 
Se kesti goottien hyökkäyksen 262 jaa ja rakennettiin uudelleen. Se kesti kulttuurin muutoksen kristilliseksi bysanttilaiseksi kaupungiksi 395 jaa säilyen edelleen alueellisena keskuksena.
Mitä se ei kestänyt oli luonnon muuttuminen, maanjäristykset ja varsinkin se, että joki liettyi ja kaupunki menetti yhteyden mereen, jolloin sen asema tärkeänä kauppakaupunkina jäi historiaan. 
Arabit hyökkäilivät rappeutuneeseen kaupunkiin ja asukkaat muuttivat vähitellen läheiselle kukkulalle, nykyisen Selçukin kaupunginalueelle. 
Efesoksen alue siirtyi lopullisesti bysanttilaisilta turkkilaisille vuonna 1304.

Efesos on nykyään Turkin suosituin arkeologinen nähtävyys.

Oppaamme painotti, että menemme lopuksi museoon, mutta ei kertonut, milloin sen jälkeen kokoonnumme ja missä. Tämä epätietoisuus mukana astuimme sisään ja kävikin ilmi, että kyseessä oli visuaalinen 360 asteen mukaansatempaava esitys selkeine selostuksineen ja ääniefekteineen, jossa päästiin mukaan kaupungin rakentamiseen ja tuhoutumiseen. Tuntui kuin olisi siirtynyt vauhdilla eteenpäin, vaikka seisoimme koko ajan samassa tilassa ja tulimme ulos yhtä aikaa.
Tämä oli tasokasta.

Matkatoimistot yhdistävät yleensä Efesoksessa käyntiin myös vierailun muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa talossa, joka erään saksalaisen nunnan näyn mukaan on Jeesuksen äidin, Marian, talo, jossa hän olisi asunut viimeiset vuotensa yhdessä apostoli Johanneksen kanssa.
Odotin vuoristopolun päässä olevaa vaatimatonta kivimökkiä tai sen raunioita, mutta mökille veikin leveät portaat ja siitä oli tehty kappeli, jossa oli alttari Neitsyt Maria -patsaineen ja pari istumapaikkaa.
Sekä kristityt että muslimit tekevät pyhiinvaellusmatkoja tähän täysin kaupalliseen paikkaan.
Mökistä vei portaat alas "pyhälle lähteelle". Eihän siellä mitään lähdettä ollut, vaan kolme hanaa, joista sai liruttaa vettä pulloonsa. En liruttanut. 

Mietin uskontoja. Miltä efesoslaisista on tuntunut, kun Jeesukselta oppinsa saaneet kristinuskon lähettiläät Paavali ja Johannes tulivat tekemään käännytystyötä ja kertomaan, että heidän jumalansa on kaupungin jumalia parempi?

Nykyään Turkin pääuskonto on islam, mutta se on muslimimaailman erikoistapaus, koska kirkko on erotettu valtiosta ja maassa on uskonnonvapaus. 
Turistikaupungit ovat hyvinkin maallistuneita, mutta isossa valtiossa on erilaisia osia ja kulttuureja. 
Minun on aina tehnyt mieli matkustaa konservatiiviseen Konyaan vastakohtana länsimaistuneille rantakaupungeille.

Lisää elämyksiä, tuokiokuvia ja ajatuksia matkustamisesta tulossa myöhemmin, kun siltä tuntuu. Oman juttunsa ansaitsevat ainakin matkalla lukemani kirjat, moskeijassa käynti ja se, etten yllättäen enää viihdy niin paljon rannalla kuin ennen. Talviturkin kuitenkin heitin, ihan Turkkiin asti piti tulla se heittämään.

Matkalaiset MM ja UM Celsuksen kirjaston
edessä.

   

Näe hyvä ja kaunis!

 

Aamun Helsingin Sanomat ja tämän syksyn Roosa nauha

Naisryhmän kävelyllä päivitimme kuulumisia keskittyen ikäviin uutisiin, kenellä oli ystäväpiirissä mitäkin sairautta ja kenellä kuolemia, jollain uusia kremppoja itselläänkin, ja kumpiko meidät tappaa Putin vai tekoäly, ja tuleeko kamala pakkastalvi El Niñon takia ja estää meitä lähtemästä kävelyille, eihän enää panosteta ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen, päinvastoin, eikä rokotusaikaakaan meinannut saada. Lopulta yksi ryhmästä puuskahti:"Minä en kestä teidän negatiivisuutta, en kerta kaikkiaan kestä."

Kävelymme jälkeen olen miettinyt hyvän näkemistä. 

Turun visiitillämme kävimme muun ohessa Banksy-näyttelyssä, joka oli todella hyvin kuratoitu, kiitos Virginia Jean! Jos haluaa tietää, mitä kaikkea graffititaiteilija Banksy on tehnyt, niin Turun näyttely The Mystery of Banksy - A Genius Mind on paikka, jossa se selviää. 
Brittitaiteilija Banksyn ironiset, välistä ilkikuriset, vastakohtia yhdistävät ja konteksteja sekoittavat poliittiset graffitityöt ovat sekä korkeasti moraalisia että runollisia, minkä tiesin entuudestaan, mutta sitä en tiennyt, miten paljon hän on tehnyt hyväntekeväisyyttä myymällä tunnettuja teoksiaan ja rahoittamalla humanitaarisia hankkeita.
Eräs niistä on alus MV Louise Michel, pelastusalus, jonka Banksy on lahjoittanut auttamaan Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia turvaan ylikuormitetuista kumiveneistä.
Palestiinaa Banksy on auttanut perustamalla Betlehemin palestiinalaisalueelle hotellin, jonka tuotot ohjataan paikallisen yhteisön tukemiseen.
Koronapandemian aikana eräs Banskyn sairaalalle Englannissa lahjoittama teos myytiin huutokaupassa 16 miljoonalla punnalla kansallisen terveydenhuollon tukemiseksi.     

Banksyn Palestiinassa maalaamia teoksia, joissa viattomuus
yhdistyy kauhuun. 

 

Toinen hyväntekijä, jonka toiminnasta yllätyin ja ilahduin on elokuussa menehtynyt amerikkalainen kantrilaulaja ja lauluntekijä Dolly Parton. Parton ymmärsi, että laulujen kirjoittajalle lukeminen ja sen kautta saatu monipuolinen sanavarasto ja kielen tuntemus on tärkeää. Hän oli itse saanut köyhän perheen lapsena unelmilleen sanat lukemisen kautta ja halusi rikastuttuaan auttaa lapsia hyvän lukutaidon saavuttamiseen. Partonin Imagination Library -projektissa lahjoitetaan joka kuukausi ilmainen kirja yli kolmelle miljoonalle lapselle viidessä maassa. 

Jutun alussa olevassa kuvassa on tämän syksyn Roosa nauha, jonka on suunnitellut artisti Lauri Haav. 
Roosa nauha -keräys on kansainvälinen kampanja syövän voittamiseksi. Suomessa sen toteuttaa Syöpäsäätiö.

Alkuvuosina keräys tähtäsi rintasyöpätutkimusten rahoittamiseen, mutta on laajentunut koskemaan kaikkia syöpiä.

Roosa nauha -lahjoitukset ohjataan nykyään paitsi suomalaiseen syöpätutkimukseen niin myös syövän ehkäisytyöhön sekä sairastuneiden ja heidän läheistensä tukipalveluihin.
Keräystä voi tukea helposti ostamalla tuotteita, joiden hinnoista osa menee kampanjaan. Näitä löytyy mm K- ja S-kauppojen arkituotteista kananmunista hammastahnoihin ja ensi vuoden pöytäkalenteriin.
Roosa nauha maksaa 5 euroa ja sitä voi käyttää koruna esim. paidassa tai pipossa. Minä ostan tämän joka vuosi vain katseltavakseni.  

Näe hyvä ja kaunis...

Tänään olin Kameraseuran luontoretkellä Anjalan Junkkarinvuorella. 

Näkymä Junkkarinvuorelta 19.9.2026, Kuva: Ume

 

Syksyisessä metsässä oli paljon katseltavaa: valkoiset jäkälät, punaiset puolukat, sienet, värikäs aluskasvillisuus, isot kivenlohkareet, joita jääkausi on tuonut meillä päin maisemaan, Junkkarinjärven ja pikku lampien kimaltava vesi.

Kameran kanssa kulkevat ihmiset katsovat paitsi maisemia niin myös alas ja kiinnittävät huomionsa kaikkeen pieneen kuten pikarijäkälään. Minä olen kameraseurassa laimeasti mukana, ajankäyttösyistä, kun on päällimmäisenä mielessä kirjallisuus, mutta katselen luontoa kuvaajien tavoin, tarkasti. 
Kannattaa katsoa kävellessä pieniä kohteita, lehtiä ja sieniä, niissä on joskus mitä hienoimpia struktuureja.
Mieleeni tuli pikarijäkälästä oitis Helvi Juvosen kaunis pieni runo. 

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,

ja sade täytti sen, ja pisarassa

kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:

Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Polkujen haarautuessa aloin muistella Robert Frostin valinnasta kertovaa runoa The Road Not Taken. Sitä saattaa valita polkunsa huolettomasti, voinhan palata sille toiselle tielle joku toinen kerta, mutta joskus valinta onkin lopullinen ja muuttaa kaiken. 

Two roads diverged in a yellow wood,

And sorry I could not travel both

And be one traveler, long I stood

And looked down one as far as I could

To where it bent in the undergrowth
....

Bernhard Schlink, Jälkeläinen

Kannen kaunis kuva on George Clausenin maalaus
A Village Maiden.

Onko todellakin niin, että jos elää ensin siellä ja sitten täällä, ei enää löydä paikkaansa maailmassa?

"Siellä" on Itä-Saksa ja "täällä" Länsi-Saksa, jonne jotkut pääsivät pakenemaan itäpuolelta ennen Saksojen yhdistymistä. Yhdistymisen jälkeenkin monet idän puolella syntyneet ovat tunteneet vierautta, koska he kokivat, että heitä pidettiin ikään kuin pelastettuina uhreina, joiden olisi pitänyt tuntea kiitollisuutta ja sopeutua nopeasti, eikä varsinkaan tuoda koskaan esiin entisen oman kulttuurinsa hyviä puolia.

Aluksi heidät toivotettiin riemuiten tervetulleiksi. Heiltä myös kyseltiin kiinnostuneina, millaista idässä oli ollut, miten he olivat idässä eläneet. Mutta oli kuin  heiltä olisi kysytty matkasta, jonka he olivat tehneet. Kiinnostus lakkasi, kun sitten kävi ilmi, etteivät he olleet vain käyneet matkoilla ja palanneet, vaan että he tulivat toisesta maailmasta, jossa moni asia ei heidän mielestään ollut kohdallaan, mutta joka kuitenkin oli ollut heidän maailmansa; maailma, jota he olivat rakentaneet ja pitäneet yllä, johon he tunsivat kuuluneensa ja yhä kuuluvansa. Oliko idässä muka kehittynyt jotain aivan omanlaistaan? Idässähän oli ollut sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja onnettomuutta, sorto ja epäoikeudenmukaisuus olivat ohitse, joten sorretut itäsaksalaiset saattoivat nyt olla kuten länsisaksalaiset, joita ei ollut sorrettu, eikä heillä enää ollut mitään syytä olla toisenlaisia.

Me olimme aitoja toisella puolella - huomaatteko, että sanon jopa "toisella puolella"? [- - ] Täällä lännessä ei ole kysymys oikein mistään. Teidän onneksenne. [- -] Ja minun onnekseni. Hyvää ja helppoa ja ankeaa. 

Kaspar alkaa vaimonsa itsemurhan jälkeen selvittää, mikä tätä painoi. 
He ovat tavanneet idän ja lännen nuorisotapaamisessa, jossa Kaspar rakastui Birgitiin tulisesti ja sai järjestetyksi tälle paon luokseen. 
Niin onnellista kuin nuoren parin elämä aluksi olikin, Kaspar kokee, että Birgit ei koskaan luopunut tietystä etäisyydestä. Mikä on Birgitin salaisuus? Miksi hänestä tuli niin onneton?
Kun Kaspar löytää muistiinpanot, joita Birgit on kirjoittanut salassa uskotellen kirjoittavansa romaania, hän ei voi kuin pahoitella omaa mukavuudenhaluaan. Miksi hän ei ravistellut vaimoaan? Miksi hän vain antoi epätoivon jatkua ja Birgitin vajota yhä syvemmälle yksinäisyyteensä?

Kun Kaspar lähtee tutkimaan Birgitin taustaa, hän tapaa nuoren Sigrunin ja tutustuu tämän äärioikeistolaiseen ajatteluun. 
Olisiko mahdollista pelastaa tämä tyttö? 

Kasparin ja Sigrunin keskustelut ovat tavattoman mielenkiintoisia. Sigrun on älykäs tyttö. Hän on kasvanut völkisch-aatetta tunnustavassa perheessä, jossa Saksa on suuri eikä holokaustia ole koskaan tapahtunut. 
Kun Kaspar esittää väitteen, Sigrunilla on aina vasta-argumentti valmiina. Kaspar jatkaa sivistyneellä tyylillä tarjoten Sigrunille luettavaa ja mietittävää, vie tätä konsertteihin ja taidenäyttelyihin, keskistysleirimuseoonkin. Sigrun ohittaa Picasson, koska tämän taide on rappiotaidetta, ja keskitysleirissä käynnin jälkeen hän selittää, että se kaikki on keksitty jälkikäteen, se on ihan helppoa, isä on ollut oikeassa.

   Sitten Sigrun kysyi:" Miksi sinä aina olet niiden toisten puolella?"

   "Niiden toisten...?"

   "Niin sinä olet aina niiden toisten puolella. Aina kun on kysymys ulkomaalaisista ja juutalaisista ja musiikista ja Anne Frankista ja holokaustista - sinä olet niiden puolella etkä meidän."

Koettaessaan saada Sigrunin tajuamaan ennakkoluulonsa Kaspar ryhtyy tutkimaan vanhoja ja uusia äärioikeistolaisia liikkeitä.
Hän ällistyy löytämästään: NPD, AfD, autonomiset nationalistit, identitaarit, artamaanit, völkischit, kokonaiset äärioikeistolaiskylät, nais- ja nuorisojärjestöt.

Kaspar ei ollut aavistanut, miten voimakasta ja laajalle levinnyttä tämä liikehdintä on ja miten vahvasti keskiluokka on liikkeissä mukana.

Minua ärsytti Kasparin ja Sigrunin keskusteluja lukiessa äärioikeistolainen whataboutismismi ja lasten aivopesu. Tunsin empatiaa hämmentynyttä Sigrunia kohtaan. 

Mietin, miksi Kaspar on tässäkin ihmissuhteessa niin lapanen. Suuttuisit, Kaspar!
Ja kyllä Kaspar lopulta suuttuukin, ääritilanteessa.
Hän tapaa vuosien kuluttua Sigrunin, nyt jo nuoren naisen, jonka perhe epäluulojensa vuoksi erotti lapsena Kasparista. Sigrun on pulassa. Hän on saattanut itsensä vaaraan militanttien ääriporukoiden, autonomien joukossa. 

Autonomit pahoinpitelevät maahanmuuttajia, polttavat poliitikkojen ja toimittajien autoja ja ottavat yhteen äärivasemmistolaisen Antifan kanssa. Joskus tapahtuu kuolemiakin, oheisvahinkoina taistelussa. Nuoret eivät ymmärrä, mihin menevät mukaan.

Ei teitä politiikka kiinnosta. Te haette pelkästään adrenaliinia, jota saa kun jossain palaa tai paukkuu tai tapellaan. 

Miten hemmoteltuja, säälittäviä raukkoja te olettekaan! Ja te haluatte tehdä Saksasta taas suuren? Tapelkaa vain Antifan kanssa, leikkikää typerää leikkiänne niin usein kuin teitä huvittaa, mutta leikilläkin on rajansa.

Te vain hakkaatte nigerialaisen diilerin, jotta hän huomaisi, ettei ole Saksassa tevetullut? Luuletko, ettei hän sitä tiedä?

Luuletko, että jos te poltatte minun autoni, koska myyn vääriä kirjoja, lopetan kirjojen myymisen? Tuohan on kaikki täyttä soopaa, Sigrun. Elämä on toisaalla.

Mitä väliä sillä on, elääkö joku ihminen völkisch-saksalaisena tai muuten vain saksalaisena tai ulkomaalaissaksalaisena, juhliiko joku hääpari niityllä vai kirkossa tai tallaavatko juutalaiset lasia katoksen alla? Anna ihmisten elää niin kuin elävät, anna heidän elää.


Tämä kirja on nyt hyvin ajankohtainen. AfD voitti juuri vaalit Saksi-Anhaltissa, Saksan köyhimmässä osavaltiossa.
Mikä on saanut ihmiset, niin Saksassa kuin monessa muussakin demokraattisessa valtiossa, menettämään uskonsa demokratiaan?
Olisiko syynä valtaan päässyt politiikka, jossa ei olla ihmisten puolella? Sivuun jäämisen kokemus tekee ihmisestä katkeran.
En silti ymmärrä. Onko ihmisistä tullut niin tyhmiä, että uskovat poliittisiin helppoheikkeihin?

Schlinkin  henkilöhahmot mietityttävät minua kovasti.
Schlink, taustaltaan juristi, käsittelee koko tuotannossaan isoja teemoja, syyllisyyttä ja ihmisen monimutkaisuutta.
Hän tarkastelee ihmisiä aina heidän tunteitaan ymmärtäen.
Jälkeläisessä hän kysyy, onko mahdollista löytää yhteys yli aikojen ja aatteiden.

Frankfurter Neue Presse -lehdestä on takakannessa lainaus: "Schlink on herkkä, terävä havainnoija ja tavattoman älykäs tarinankertoja. Hänen proosansa on kirkasta, tarkkaa ja kauneudessaan suorastaan eleganttia."

Kirjan suomentaja on Pirkko Roinila. Koen hänen suomennoksessaan samoja piirteitä kuin alkutekstissä, kirkkautta, tarkkuutta ja kauneutta. 

Ilmoitusasiaa kommenteista - TOIMII!

 

Kouvolan keskuspuisto, syyskuu 2026

Bloggerin kommenttiosa ei ole toiminut eilisestä iltapäivästä lähtien. Vika ei ole siis sinussa eikä minussa, vaan systeemissä. 
Kannattaa kokeilla ensin lyhyellä kommentilla. Eiköhän se korjaudu.

Mainiota viikonloppua kaikille!

💖

Varttitunnin kuluttua: Ja ohho, nyt se jo toimiikin. Kiitos! 

Se suuri kirjasiivous

 Vuonna 1976 hankkimamme Askon Skaala-hyllystö on kokenut viisi
muuttoa ja ollut välillä kahdessa osassa. Alkuperäinen väri oli ruskea,
mutta kun minulle tuli valon ja kesän kaipuu, niin mieheni maalasi 
hyllykön vaaleansiniseksi. Nykyisessä olohuoneessamme meillä on
niin paljon valoa, että tummanruskeakin kävisi. 

 

Kodin siivouksen suurin ja palkitsevin urakka on ehdottomasti kirjahyllyjen siivoaminen.
Kyllä nyt on hyvä mieli, kun olen käynyt hyllyt läpi ja kirjat ovat uljaasti ojennuksessa.

Tein tämän homman järjestelmällisesti viikon aikana. Isompia hyllyjä meillä on neljässä huoneessa, lisäksi keittiön pieni keittokirjahyllykkö. Kauneimmat keittokirjat olen ylentänyt olohuoneen taidekirjojen joukkoon.
Kävin hyllyt läpi ylhäältä alas hyllyosa kerrallaan. Kiipeilin keittötikkaille ja toin muutaman opuksen mukanani, toistin tätä, ja kun koko rivi oli lattialla imuroin kirjat imurin pehmeällä harjalla. Sitten kiipesin pyyhkimään hyllyn, ja ei kun kirjoja takaisin kunhan olin tarkastanut, olivatko ne säilyttämisen arvoisia, useimmiten olivat. Välillä jäin pitkäksi aikaa selailemaan löytöjäni.

Meillä ei ole hyllyissä aakkosjärjestystä, mutta olen pyrkinyt keräämään saman kirjailijan kirjat peräkkäin. 
Etsin pitkään John Willamsin Stoneria kaveriksi saman kirjailijan romaanille Nothing But the Night. Se löytyi, kun etenin viimeisessä vaiheessa miehen työhuoneeseen. Vielä on kadoksissa J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa, For Esmé – with Love and Squalor kaipailee sitä vierelleen. Ja onhan minulla ollut myös Franny and Zooey - missäs se on?
Kun tein koko ruljanssin yhtä päätä ja vielä muistin, mitä missäkin on, niin huomasin, että joitain kirjoja oli kaksin kappalein. Muistin, että Neil Hardwickin Hullun lailla oli juuri äsken kädessäni ja miksi se on nyt taas tässä. Yrsa Steniuksen Elämäni mies näyttää myös kiinnostaneen niin paljon, että on pitänyt hankkia kaksi.
Kun ei ole aakkosjärjestystä, niin olen pyrkinyt aihejärjestykseen, mikä helpottaa. Mielenterveys- ja kouluaiheiset romaanit sekä tietokirjat esim. ovat suurin piirtein omissa ryhmissään.
Jos päättäisin ottaa käyttöön aakkosjärjestyksen, niin joutuisin kantamaan kirjoja todella paljon huoneista toisiin, mitä tein nytkin, mutta vain saattaakseni saman kirjailijan kirjat yhteen paikkaan. Myös erikorkuiset hyllynvälit olisivat ongelma. Olemme suunnitelleet ne mahduttaaksemme hyllyihin enemmän kirjoja.

Joskus olen lainannut kirjastossa kirjan, joka on hyllyssäni, kun en ole sitä omista hylllyistä löytänyt. 
Ehkä se aakkostus olisi paikallaan.   

 

Minun työhuoneeni (= kirjoitteluhuoneeni) hylly, Ikean Billy.
Taustalla näkyvä pöytätaso ulottuu seinästä seinään, se oli ollut edellisellä
omistajalla ompelijan leikkauspöytänä. Yleensä pöytätila täyttyy molemmista
reunoista keskustaa kohti, jossa minulla on toimistoläppäri, nyt se on
ihanan selkeästi tyhjänä.

 

Makuuhuoneessa meillä on yhden seinän peittävä hyllykkö, mutta ovellisena, Lundiaa.

Tärkeimmät esineet siellä ovat valokuvamapit, -kansiot ja -albumit, joita on lähes pari metriä, mutta on sielläkin jonkin verran kirjoja. 

Haluatte varmaan tietää, mistä kirjoista tämä kirjojen rakastaja pystyi tässä ruljansissa luopumaan. No, joistain huonoista tietokirjoista, joiden tieto ei enää ole ajankohtaista ja kevyehköistä kaunokirjoista.
Punnitsin kellertäviksi muuttuneita pieniprinttisiä 70-luvun taskukirjoja, joita ostin opiskelijana. Voi ei, ei niitä - klassikkoja! Olin yleensä kirjoittanut niihin nimeni ja ostovuoden ja jopa joitain kirjan herättämiä ajatuksia. Vaikka en niitä koskaan luekaan, ne saavat olla, koska niissä on muistoarvoa. Joitain vanhoja kirjoja ei ehkä enää edes saa mistään. 

Kaikkein eniten minua kiinnosti mieheni työhuoneen (= valokuvien valmistushuone) hyllyt. Luulen, ettei hän ole koskaan käynyt niitä läpi täällä asumamme 26 vuoden aikana. Hän yritti myös vastustella selittäen, että kirjahyllyn ominaisuushan on tomuisuus. No, kun alkuun päästiin, niin hänpä innostui asiasta todella ja kävi kaikki lipastonlaatikkonsakin läpi. Hän luopui isosta pinosta näyttelyesitteitä ja heikompitasoisista valokuvakirjoista. Hänellä oli myös pieniä sanakirjoja eri kielillä. Niistä olimme samaa mieltä, roskiin vain. Nykyään matkoilla on kätevintä käyttää kieliapuna puhelinta.

Minulle kiva löytö mieheni hyllyillä oli postimerkkikansiot, hänen omiaan sekä poikien. Säilytimme ne tietenkin. 

Lopuksi tuli mieleeni hyllyjen turvallisuus. Vain yhdessä taitaa olla kiinnitys seinään, mutta ne vaikuttavat kyllä tukevilta. Niin kirjoja kuin rakastankin, niin en sentään haluaisi kuolla kaatuneen kirjahyllyn alle.

En voi käsittää, miten jotkut pitävät kirjahyllyjä rumina. Minusta ne ovat kodikkuuden ydintä. Ja sanomattakin on selvää, että minulle kirja on esine, ei pelkkää tekstiä ruudulla tai kuuntelua.
Pidän myös siitä, että pöydillä on sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat runsautta ja tae sille, että viihtyy. 
Ennen lehtiä oli odotustiloissa, nykyään ei enää paljon. Ajatellaan, että kaikki tuijottavat puhelimiaan. Kun tarkemmin ajattelen, niin eihän nykyään edes odotella. Päivystävälle lääkärillekin saa tarkan ajan, ellei asia hoidu tsättäilemällä. Kun aikaa "säästetään" ja kaikki hoidetaan nopeasti, niin siinä on se huono puoli, ettei päästä istuskelemaan ja juttelemaan toisten odottelijoiden kanssa. Minulla on kivoja muistoja keskusteluista tällaisissa tilanteissa. Saatoin aloittaa jonkun jutun lehdestä, mutta liityin pian vieressä käytyyn hauskaan keskusteluun.
 
Meillä on olohuoneessa lukutuolin vieressä pikkupöytä, jossa on pari hyllytasoa lehdille, mutta kyllä niitä aina on myös ison ruokapöydän päässä ja yöpöydillä. 
Minulle lehtikin on esine, mutta luen kyllä joitain sanomalehtiä netistä. 
Naistenlehden hemmotteluidea ei toteudu ruudusta katseltuna. 

Entä ns sohvapöytäkirjat, painavat kauniit taide- ja sisustuskirjat. Ne ovat kirjojen maailman koruja, ja niitä pitävät esillä sisustuselementteinä hekin, joiden mielestä iso hylly on raskas ja pilaa sisustuksen.
Meillä tällaiset kirjat ovat sohvapöydän alatasolla. Haluan, että pöytä on tyhjä, niin että mikään ei ole häiritsemässä näkökentässäni, kun katson hyvää elokuvaa televisiosta, paitsi tietenkin joskus kahvikuppi ja herkullista syötävää.

Tämä Tukholman Fotografiskassa katselemani kirja kiehtoi minua
niin paljon, että tilasin kirjan kotiin päästyä itselleni. Se painaa
yli kaksi kiloa ja on iso joka suuntaan, joten se olisi ollut hankala
kantaa kotiin matkatavaroissa.

Loppukesän värejä, kirjasiivousta ja vähän muita mietteitä

 

Leikkipuiston laitamilla hehkuu.
Katselen usein olohuoneen pöydän äärestä
elämää puistossa. Aina joku on keinumassa,
päivisin pikkulapset, iltaisin teinitytöt.  

 

Nyt on juuri sopiva, harmaa ja sateinen päivä poimia kuvavalikoimastani värikkäitä kuvia luonnosta kävelyretkeni varrelta.
Yksin kävellessäni en koskaan kävele kovaa, vaan kävelyni on urheilun sijaan ulkoilua ja nautintoa mielelle. Pidän puhelinta mukana ja otan paljon kuvia. 
Mieheni kanssa kävellessä kävelytahtimme on kompromissi, onhan meillä pituuseroakin kymmenisen senttiä. Minä jään välillä jälkeen ihastelemaan jotain yksityiskohtaa ja välillä hän juosta kirmaisee (ihmettelen sitä) mäen päälle, "saadakseen sykkeen nousemaan". 
Kolmas kävelymuotoni on patikointi kerran viikossa naisporukassa. Kävelemme melko kovaa, mutta kuitenkin niin, että pystymme keskustelemaan koko ajan. 

Olen ihmetellyt näitä puita kotimme lähellä.
Ne eivät ole koskaan ennen kukkineet, ja vielä
näin myöhään kesällä. Etsin Googlesta:
Mongolianpikkuvaahtera

Vaikka kesä on ollut mielestäni aika huono kesäksi - näin ei ole tietenkään sopivaa ja Suomea arvostavaa sanoa, pitäisi vain todeta, että se on pukeutumiskysymys - niin kasveille kesä on ollut hyvä, niin luonnonkasveille kuin istutetuillekin. Tienvarren saaveissa on kukkaloisto, ja osa kasveista laskeutuu kauniisti asfaltin päälle.

Mitä olen tehnyt kävelyn ja lukemisen (se tietysti aina) ohella.
No, olen tavannut ystäviä ja tuttavia ja saanut huomata, että monilla ikätovereilla on sairautta ja että moni on myös jo toteuttanut tai suunnittelee asumismuotonsa muuttamista paremmin vanhuuden päiviin sopivaksi. 

Olen siivonnut meidän huushollin kaikki kirjahyllyt, kuten alkukesästä päätin. Kolme isoa kirjahyllyä ja pienempiä lisäksi. Mieheni tuli mukaan, kun pääsin hänen työhuoneeseensa asti. Siivottavaa tuli kolmisenkymmentä metriä, kirjat yhdessä rivissä. Jotkut ovat keksineet kuulemma laittaa kirjansa kahteen riviin, isot taakse ja pienet eteen.
Kerron tästä siivoustempauksesta omassa jutussaan. Innostuin jo äsken, mutta poistin tekstin. Ei liikaa yhden otsikon alle. Nyt vain yksi kuva maistiaisiksi:                                                                                 

Mieheni multitaskaamassa; järjestää jotain
lukuisista kansioistaan ja katsoo samalla
Suomi-Ruotsi -maaottelua.

Olen käynyt jo kahdesti vesijumpassa, onnistuneesti. Jouduin keskeyttämään viime kaudella, sattuneesta syystä, joten nyt iloitsen, että saan olla mukana. Vesijumppa on liikuntamuoto, jossa tunnen suoriutuvani täydellisesti ja hengästymättä. 
On suuri vaara, että meidän uimahallimme Inkeroisissa lopetetaan ja tämä jää viimeiseksi kaudeksi. Kouvolan keskustaan on valmistumassa uusi halli ja muita uhataan lopettaa, mutta eihän sinne kaikki ison alueen harrastajat mahdu.
Meillä on paljon eläkeläisiä, joista jotkut käyvät kahtenakin päivänä peräkkäin kuntosalilla ja vesijumpassa. 
Entä lapset? Inkeroissa on iso koulukeskus, jonka vieressä on ollut kauan uimahalli ja jäähalli. Jos molemmat lakkautetaan, niin koululiikunta yksipuolistuu ja keskittyy jumppasaliin.

Olen lukenut Bernhard Schlinkin ajankohtaisen, vaikuttavan romaanin Jälkeläinen, joka jätti paljon mietittävää. Vaikka kirja kuvaa ihmisten jakautumista Saksassa, jossa taustalla on historia maan jakautumisesta Itä- ja Länsi-Saksaksi ja yhdistymisen vaikeudet, niin äärioikeiston nousu ja ihmisten klikkiytyminen ovat ongelmana monissa maissa muuallakin. Sclink on pohtinut päähenkilönsä hahmossa, onko mahdollista korjata toisen arvomaailmaa ja millä menetelmillä, vaivihkaisuudella vai suoruudella. 
Olen myös aloittanut bloggarikaveri Main edellisen kirjoitukseni keskustelussa mainitseman kirjan Pitkä matka paratiisiin, joka kertoo kirjoittajan paosta Ruandan kansanmurhan keskeltä. Erittäin tärkeä kirja. Mietin suomenkielistä nimeä. Alkuperäinen nimi on A Long Way From Paradise. From - siis paratiisista, ja kirjan kirjoittaja Leah Chishugihan vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vehreässä paratiisissa, jota ei enää ole. En usko, että ne olot, mihin Chishugi pelastui tuntuvat paratiisilta, joten eikö kirjan nimi olisi parempi muodossa Kaukana paratiisista.

Loppukuvaksi ihmeiden ihme: viime joulun joulutähti, marketista ostettu pikkuinen yksikukkainen, alkuperäisessä mullassaan ja ruukussaan! Yleensä nämä kukat tiputtavat punaiset lehtensä pian joulun jälkeen, ainakin minun hoidossani. Tämä pysyi ihan samana heinäkuulle asti, annoin sen olla, ja sitten se yllättäen kasvatti punaisten lehtien päälle uudet vihreät.
Onko minulla tässä nyt ensi joulun kukka!

 

Gaël Fayen kaksi romaania Ruandan kansanmurhasta

Gaël Faye on ranskalais-burundilainen kirjailija ja muusikko. Hän käsittelee kahdessa romaanissaan Ruandan vuonna 1994 tapahtunutta kansanmurhaa.
Romaaneissa on joitain samoja perheenjäseniä, mutta tarinat ovat muutoin erilaisia. Molemmat ovat saaneet inspiraatiota kirjailijan omasta elämästä ja kertovat maanpakolaisuudesta läpi sukupolvien.    

Pienen pieni maa julkaisiin Einari Aaltosen suomentamana 2018. Ranskankielinen alkuteos Petit pays oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin. 
Vuonna 2024 ilmestyneen Jacarandan suomennos on tuore. Se jäi Aaltosen viimeiseksi käännöstyöksi, hän menehtyi ennen kirjan julkaisua. Kustantaja omistaa kirjan sen alkulehdellä kiitoksin suomentajansa muistolle.

Ensimmäisessä romaanissaan Faye kertoo pienen pojan, Gabyn, idyllisestä ja huolettomasta elämästä paratiisimaisessa miljöössä Burundissa, kunnes sota rikkoo ranskalais-afrikkalaisen perheen ja lopettaa pojan lapsuuden.
Naapurimaan Ruandan vihollisuudet laajenevat myös Burundiin ja jopa koulun pihassa jakaudutaan kahdeksi joukoksi.
"Saastaiset hutut", sanoi toinen joukko. "Saastaiset tutsit", vastasi toinen.

Kirjan tunnelma muuttuu leikkisästä vakavaksi.
Ruandasta kotoisin oleva tutsi-äiti, joka on aina tuntenut itsensä Burundissa ulkopuoliseksi, haluaisi perheen muuttavan Pariisiin, mutta palmuöljytehtaan johtajana toimiva isä haluaa pitää kiinni elintasostaan eikä näe ongelmia ja rasistisia rakenteita kuten äiti. Sekä perheessä että ulkopuolella on käynnissä sota. 

Nyyhkytys oli muuttanut äidin äänen kura- ja soravyöryksi. Sanojen tulva ja solvausten jyrinä täytti yön. Meteli halkoi tienoota. Äiti kiljui ikkunani alla, iski auton tuulilasin säpäleiksi. Sitten ei kuulunut mitään, kunnes pauhu alkoi uudestaan ja poukkoili ympäriinsä.

Kirjan alussa ja lopussa puhuu aikuinen Gabriel. Alkuluvussa hän hortoilee Pariisissa lapsuutensa traumoja potien ja Burundiin paluuta suunnitellen.
Lopussa hän on palannut Burundiin hakemaan kirjoja, jotka hänen lapsuuden aikuisystävänsä on testamentannut hänelle. Burundiin päästyä hänelle tulee toinenkin tehtävä, joka pakottaa jäämään. 

Kun esikoiskirjan äiti ei pääse yrityksistä huolimatta irti taustastaan, niin Jakarandassa samantyyppinen perhe elää Pariisissa ja ruandalaistaustainen äiti vaikenee systemaattisesti elämästään ennen Ranskaan tuloa, sukulaisistaan, kulttuuristaan ja kielestään, kunnes perheeseen tuodaan ainoan lapsen, Milanin, iloksi samanikäinen sukulaispoika, Claude, joka yhtä salaperäisesti taas lähetetään muutaman kuukauden päästä takaisin Afrikkaan. 

Murrosiässä Milan pääsee yllättäen vierailemaan äitinsä kanssa tämän kotimaassa ja löytää "pikkuveljensä" uudelleen. Veli selittää, että karamellinvärinen Milan on afrikkalaisten silmissä valkoinen, muzungu, ja Milanin äidistäkin on tullut valkoinen, koska hänen tapansa, olemuksensa ja eleensä ovat eurooppalaisia.

Äidin pidättyväisyys saa Milanin kiinnostumaan juuristaan niin paljon, että hän valitsee lakiopintojensa tutkielman aiheeksi kansantuomioistuimet ja sovinnonteon ja lähtee äitinsä kotimaahan haastattelemaan kauheudet kokeneita ihmisiä ja tutustumaan äitinsä puolen sukuun.
Kansanmurhan jälkeen perustettujen kyläkäräjien tarkoitus oli saada ihmiset puhumaan ja tehdä sovinnonteosta mahdollista, niin että ainakin tuleva sukupolvi voisi elää keskuudessaan olevien kansanmurhaajien lasten kanssa. Lamaantuneella oikeusjärjestelmällä olisi vienyt parisataa vuotta tuomita syylliset. 
Vielä 2010 järjestetään isolla stadionilla tilaisuuksia, joissa kansanmurhasta hengissä selviytyneet antavat todistajanlausuntoja, jotka myös televisioidaan. Stadionin nurkilla päivystää ensihoitajia, jotka korjaavat järkyttyneet ja seonneet pois paikalta ambulansseihin.  

Nuoret miehet nauroivat ja ilmoittivat, että nenäni paljasti minut, olin ilmiselvästi tutsi. Torakka. Minut pakotettiin odottamaan tien laidalla yhdessä muiden kiinni otettujen kanssa. Seisoessamme rivissä yksi tappajista sanoi, että meille pitäisi löytää penkkejä. Sitten ryhmästä vedettiin esiin neljä poikaa, veljekset, ja heidät tapettiin silmiemme edessä. Sen jälkeen meidät pakotettiin istumaan vainajien päälle kuin he olisivat olleet istuimia. 

Lapsetkin osallistuivat tutsimetsästykseen, samoin kirkonmiehet. Edes kirkot, jotka olivat perinteisesti olleet turvapaikkoja eivät suojanneet enää. 

Vuonna 1994 kirkoista tuli kuolemanloukkoja. Sotilaat sulkivat ovet metalliketjuilla ja suurilla munalukoilla ennen kuin särkivät ikkunaruudut ja heittivät sisään käsikranaatteja. Sen jälkeen Interahamwen taistelijat tulivat kirkkoon surmaamaan haavoittuneet viidakkoveitsellä, vasaralla,keihäällä, miekalla tai naulapäisellä nuijalla.

Interahamwe oli äärihutujärjestö, joka keskittyi hävittämään tutsit ja maltilliset hutut Ruandasta ja naapurimaista.  

Jakarandan peittelemättömät ja yksityiskohtaiset kuvaukset pahuudesta yhdistyneenä samaan aikaan kirjan lukemisen aikana katsomaani Nuremberg-elokuvaan saivat minut tuntemaan masentunutta voimattomuutta.
Nürnbergissä natsipäälliköiden psyykeä analysoiva psykiatri tulee siihen johtopäätölkseen, että he eivät ole mitään poikkeusihmisiä ja hirviöitä, vaan hyvin tavallisia. Sama huomio tehdään paikoissa joissa kansanmurhaan syyllistynyt pääsee vankilasta ja alkaa elää vainoamiensa ihmisten naapurina, viidakkoveitsi syrjään pantuna mangoja viljellen. 
 
Ihmiset voidaan kasvattaa ja usuttaa mihin vain. Kyllähän me näemme sen nykyään hyvin läheltä. Suomessa asuvissa venäläisissä kaksoiskansalaisuuden omaavissa on ihmisiä, jotka seuraavat vain venäläisiä uutiskanavia ja uskovat, että ukrainalaiset eivät ole oikein edes ihmisiä ja että suomalaiset, kuten muutkin länsimaiset ihmiset, ovat venäläisiä huonompia. 

Fayen kirja on hyvin todistusvoimainen. Hänen romaaninsa Milanin tutkielmaa kansankäräjistä ei hyväksytä, koska se ei täytä tutkimuksen vaatimuksia vaan on pikemminkin tarina. 
Tarinan voima on aina suurempi kuin asiatekstin, koska se koskettaa tunteita. Jos olisin tämän kirjan sijaan katsellut tilastoja Ruandan kansanmurhasta, niin ne eivät saisi minua tuntemaan kammotusta ja surua, kuten Fayen hyvin kuvailemat tilanteet saavat. 

Huomaan, että keskittyessäni kirjan vakavaan sanomaan, unohdan usein huumorin ja sanallisen iloittelun. Sitäkin on näissä kirjoissa, varsinkin esikoisromaanin alkuosassa, jossa kuvataan poikaporukan seikkailuja mangovarkaissa, alakouluikäisen Gabyn kirjeenvaihtoa ranskalaisen kirjeenvaihtokaverin kanssa ja muuta viattomaan lapsuuteen kuuluvaa. Gabyn vanhemmat nuorina kuvataan tietämättömiksi teineiksi. Hippinä Afrikkaan ajautunut isä oli lyhyenläntä ranskalainen, joka ei kotipuolessa ollut nähnyt "äidin näköisiä naisia, sirovartisia lumpeita, hoikkia kaunottaria kuin eebenpuunvärisiä pilvenpiirtäjiä, joiden silmät olivat suuret kuin Ankole-naudoilla." 

Jakaranda-puu esiintyy molemmissa kirjoissa. Pienen pienen maan Gaby löytää rakkauden kirjoihin rouva Economopoulosin jakarandan varjossa. Siellä hän istuu vanhan rouvan kanssa jutellen kirjoista, joita on tältä lainannut ja lukenut. Gaby oppii, että kirjat tarjoavat pakopaikan ja jopa muuttavat ihmistä. 
Jakaranda-romaanissa tämä kaunis puu on jo nimessä ja kannen kuvassa. Jakaranda on pienelle Stellalle (eräs suvun lapsista) paikka, jonka oksistoon voi kiivetä piiloon lepäämään kaikesta ympärillä vellovasta kaoottisesta menosta ja mennä puhumaan heille, joita ei enää ole.

 

PS Kiitos siitä, että löysin Fayen Donna Mobelin kirjat -blogin Leenalle!

PPS Pienen pieni maa -romaanin pohjalta on tehty myös elokuva.