Elena Favilli, Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille - kriittinen arvio kirjasta!

Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat iskeneet ajan hermoon. Nyt pitää korostaa naisten kapinointia. Se myy.

Kirjassa Iltasatuja kapinallisille naisille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on todella paljon ristiriitaa. Kirja on outo. 

Kirjan esipuheessa käy ilmi, että kirjoittajat haluavat nostaa esiin naisia, jotka ovat hyviä esikuvia tytöille.  
Toivomme jokaisen lukijan oivaltavan, että suurin saavutus on elää elämä, jossa on intohimoa, uteliaisuutta ja muiden auttamista. Muistakaamme jokainen meistä jokaisena päivänä, että meillä on oikeus olla onnellisia ja kokea mitä haluamme.

Muiden auttamista? Tämä toteutuu vain muutamalla kirjassa kuvatuista sadasta naisesta. Sen sijaan kirjassa on muita surmauttaneita hirmuhallitsijanaisia, kuten Katariina Suuri ja keisarinna Jingu. 
En kyllä Margaret Thatcheriäkään kovin hyvänä esikuvana pitäisi. 

Kirjoittajat ovat italialainen pariskunta, joka lähti USA:n Piilaaksoon oppimaan bisnessajattelua.  Favilli on toimittaja ja mediayrittäjä ja Cavallo on kirjailija ja teatteriohjaaja. Heillä on firma Timbuktu Labs, jonka kautta he valmistavat mediatuotteita lapsille.  

Favilli ja Cavallo aloittivat kirjansa keräämällä sen julkaisua varten joukkorahoituksella yli miljoona Yhdysvaltain dollaria. Lahjoittajia on löytynyt kymmeniätuhansia yli seitsemästäkymmenestä maasta, lähes kaikki naisia.  Kirjan kuvittajiksi he hankkivat kuusikymmentä naistaitelijaa. Tämä kerrotaan esipuheessa, jossa korostuu ennätyksen tekeminen.  
Kirjaa ei ole siis julkaistu kustannustoimiston kautta. Siksi rahankeräys. Yli miljoona dollaria? Kirjaa on käännetty monille kielille, se on niitä harvoja kirjoja, jotka rikastuttavat tekijänsä. Mihin he tarvitsivat lahjoittajia? 

Lainelautailija Maya Gabeiran tarinassa kerrotaan, että hänestä tuli maailman kovapalkkaisin isojen aaltojen surffaaja. 
Money makes the world go around... kyllä kyllä, mutta mutta... odotin muunlaisia arvoja pikkutytöille suunnatulta kirjalta.  

Onko tämä kirja edes tarkoitettu pikkutytöille? Henkilövalinnoissa ei, eikä siinä, miten yksiniitisesti asiat on kirjassa esitetty. Lapsentasoisuus on eri asia kuin lapsellisuus. Lapsethan ovat nokkelia ja kysyvät. 

Merirosvoista kerrotaan näin:
Jacquotte johti satojen merirosvojen joukkioita. Kun he olivat yhdessä merellä, he söivät savulihaa, pelasivat pelejä, työnsivät ruutia kanuunoihin ja ryöstivät espanjalaisia laivoja. Jacquottella oli jopa oma salainen saari, jolla hän ja hänen merirosvonsa asuivat.
Jacquotte Delahayesta ja hänen ystävättärestään mainitaan, että he kuuluivat Karibianmeren pelätyimpiin merirosvoihin ja että sekä nais- että miesmerirosvot kertoivat heistä tarinoita  "maatessaan riippumatoissaan tähtien alla, aaltojen keinuttamina, unelmoiden seikkailuista, jotka odottaisivat heitä aamunkoitteessa". 
Että semmoista jännittävää työtä! Entä jos lapsi, tyttö, kysyy, miksi he työnsivät ruutia kanuunoihin ja mitä he tekivät miehistölle niissä ryöstämissään laivoissa?  

Miten merirosvot sekä Marie Curie ja Maria Callas voidaan esittää kaikki rinnakkain ihailtavina henkilöinä?

Tatuoijat ja kilpa-ajajat, aina ensimmäisenä tai näkyvimpänä jossain, tuovat mieleen Guinnesin ennätysten kirjan. 
Kirjaan valittujen naisten esittelyt ovat lyhyitä ja pinnallisia. Joidenkin kohdalla syntyy jopa koominen vaikutelma, kun kokonainen elämä typistetään johonkin anekdoottiin. 
Mitä ihailtavaa on naisessa, joka matkusti USA:sta Kiinaan, sieppasi puusta pandan pennun ja onnistui tuomaan sen elävänä Chicagon eläintarhaan?
Kymmennettuhannet ihmiset näkivät, kuinka hellyttävä Su Lin oli, ja tajusivat, että villieläimet ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. 
Tajusivatko?

Arkkitehti Zaha Hadidin luonnetta kuvataan kertomalla, mitä tapahtui lentokoneessa, jonka lähdössä tapahtui viivytys. 
Zaha oli raivoissaan ja vaati, että hänet siirrettäisiin välittömästi eri lennolle. Miehistö sanoi, että se oli mahdotonta: matkatavarat olivat jo koneessa. Mutta Zaha piti päänsä - ja sai tahtonsa läpi. Kuten yleensäkin. 
Sellainen hän vain oli. 

Sellainen hän vain oli. Onko nyt niin, että kaikki huono käytös onkin kirjoittajien mielestä hyvää ja kannatettavaa käytöstä silloin kun röyhkeä tyyppi on nainen? 

Suomalaisella laulajalla, Erinillä, on ironinen biisi Älä tule hyvä tyttö. Se sopii tähän. Kappale alkaa näin:

Joo, just noin, aha
Sä osaat!
Kyllä viisvuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla.
Reippaasti sanot nyt äidilles, ettet aio edes 'ttu maistaa.
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa, 
opit siinä oikean asenteen.
Veljes ottakoot syyt niskoilleen (sä osaat)
koulussa huudat vastaukset ääneen ennen viittaajia, 
Reilusti keskari pystyssä, jos ei  saadakkaan stipendiä, 
tai voiteta Henryä.
(joo, just noin, aha, sä osaat)
Älä tule hyvä tyttö, 
tule paha tyttö, tule paha tyttö!


Vielä yksi huomio, joka on ehkä tärkein kaikista. Miksi niin monen esitellyn naisen kohdalla hänen saavutuksensa pilataan korostamalla miten tässä nyt kuulkaas näytetään taas kerran miehille? 

Eikö itse asia, tieteellinen tai taiteellinen työ, tutkinto tai urheilupalkinto, olekaan naiselle itsessään tärkeä? Onko se muka tärkeää vain siksi, että sillä voi kerskailla ja päihittää jonkun miehen tai poikalauman? 
Tällainen väite naisen menestymisen kokemuksesta on naista alentavaa. 

Tennisammattilaisista Serena ja Venus Williamsista kerrotaan, miten he ohittivat erään tacomyyjä Raulin aina mennessään lapsina isänsä kanssa tenniskentälle harjoittelemaan. Heidän muutoinkin naivisti kirjoitettu tarinansa loppuhuipennus kuuluu:
He tekevät yhä Raulin, isänsä ja koko Comptonin kaupungin hyvin ylpeiksi.   

Miksi naisten tarinoita ei ole kirjoitettu arvokkaasti ja osoitettu kaikille sukupuolesta riippumatta?
Sellainen kirja odottaa vielä kirjoittajaansa. Odotin tältä liikaa. 

En pidä siis tämän kirjan tarinoiden lähestymistavasta, en tyylistä enkä arvoista. 

Kirja on omistettu kapinallisille tytöille, joita kehotetaan unelmoimaan rohkeammin, kurottamaan korkeammalle, taistelemaan kiihkeämmin ja muistamaan epäilyn hetkellä, että ovat oikeassa. 
Yletön itseluottamus ja uho ei ole hyvästä. Minusta epäilyn hetkellä pitää päinvastoin pysähtyä ja miettiä, onko sittenkään oikeassa. 

Ja kuka on antanut meille oikeuden "kokea mitä haluamme", kuten esipuheessa sanotaan. Me emme todellakaan voi kokea kaikkea mitä haluamme, koska on ne muut ihmiset. 

Hyvää kirjassa on se, että esiteltyjen sadan naisen joukossa on myös esikuvallisia naisia, kuten Uudessa Seelannissa naisten äänioikeutta ajanut naisasianainen Kate Sheppard, talibaneja vastaan asettunut nuori aktivisti Malala Yousafzai, mustien asemasta USA:ssa lauluillaan kertonut Nina Simone, kuuluisia tutkijoita ja muutama kirjailija (vain muutama!). 
Vakoojat ja muut olisi voinut jättää pois, puhumattakaan myanmarilaisesta poliitikosta Aung San Suu Kyistä, josta oli keskustelua jo edellisessä postauksessani. 

Luulen, että tämä kirja on suosittu päättäjäislahjana koulutytöille. En suosittelisi. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat tätä teosta parempia lahjoja.   

Toivon, että Suomessa julkaistaisiin kirja suomalaisista suurnaisista, ei mitään uhoa ja hömppää, vaan arvokas tietoteos. 
Miina Sillanpää, Minna Canth, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen, Ellen Thesleff,  Edith Södergran, Marjatta Metsovaara, Laila Pullinen, Leena Palotie, Mathilda Wrede, Siiri Rantanen...
Ketä haluaisit tähän kirjaan?


Lisäys 17.5.  
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja blogikirjoituksia tästä kirjasta.

HS:n jutussa 29.3. kerrotaan, että kirja on käännetty yli 30 kielelle ja sitä on siihen mennessä myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta. 

Vintagentti-blogissa (klik) tiedetään, että kirjalle on jo julkaistu jatko-osa ja että syksyllä julkaistaan Suomessa kaksikin tämän kirjan inspiroimaa teosta. 
Kunpa olisivat parempia! 

Mitä luimme kerran  -blogin Laura (klik) harmittelee samaa asiaa, mitä minäkin yritin sanoittaa, "kyllä tytötkin osaa, kun vaan kauheasti yrittää" -lähtökohtaa. 
Jos me hoemme tällaista, niin mehän vain tuomme epävarmuutta tyttöihin, joilla ei ole mitään epäilyä omasta osaamisestaan ja arvostaan. 
Pitkän opettajantyöni pohjalta voin sanoa, että ainakin meillä Suomessa tytöt osaavat (ovat osanneet ja osaavat), heillä ei ole siitä mitään epävarmuutta. 
Nykynuoret eivät myöskään kauheasti jaottele toisiaan kaveripiirissä sukupuolen mukaan. On aivan turhaa tuoda näitä jakoja heidän elämäänsä ulkoapäin. 

Lyhyesti kaikenlaista mielen päällä olevaa

- Ja taas on kertynyt kymmenkunta aihiota erilaisista aiheista, joista haluaisin kaikista kirjoittaa pitkästi ja seikkaperäisesti.

- No mutta, entäs jos kirjoitatkin lyhyesti etkä tee kuvan kuvaa.

- Ookoo, näin teen... mutta ehkä kuitenkin jokin aloituskuva? Marc Chagallin elämäkertakirjassa on niin hyvä kansi. Jospa kuvaan sen!

* Presidentin muotokuvasta
Miksi ne sata palaa eivät ole Sauli Niinistön elämästä? Käsittääkseni ne ovat enemmän taiteilijoista itsestään ja ajastamme, eivät kuvauksen kohteesta. Niinistön hienon persoonan olisi pitänyt nousta kunnolla esiin kuvasta. 
Taulu on nähtävillä Ateneumissa kesäkuussa. Käyn katsomassa ja palaan asiaan sitten.
Onnistunein presidenttien virallisista muotokuvista on mielestäni Koiviston kuva. Se on persoonallinen ja arkinen, ei pompöösi kuten edeltäjillä, ja se kertoo paljon henkilöstä nimeltään Mauno Koivisto.

* Lapsettomien päivästä
Se on tänään. Kun puhutaan lasta kaipaavista lapsettomista, jotka eivät pysty saamaan biologista lasta, niin aina on joku sanomassa, että mikäs ongelma tuo nyt on, että kyllä nykyään lapsen saa niin monin eri tavoin, adoptiolla, sijaisvanhemmuudella ja lahjasukusoluilla. Ongelmahan ei olekaan lapsen saaminen, vaan naisella halu kokea raskaus ja synnytys ja sekä miehellä että naisella halu nähdä omien geeniensä jatkuvan. Joillekin biologinen lapsi on tärkeämpi kuin toisille.
Monelle äitien- ja isänpäivät ovat vuoden kipeimpiä päiviä. Toivotan jaksamista kaikille niille, joita tämä asia koskee.
On myös muistettava, että lapsettomuus saa olla myös tietoinen valinta. Kaikkiin perheisiin ei kuulu lapsia, eikä lapsettoman elämä ole yhtään vähemmän arvokasta kuin lapsia saaneen. On aihepiirejä, joissa hienotunteisuus on tarpeen ja tämä on ehdottomasti yksi niistä. 

* Vanhenemisesta
Tiedän jo jotain siitä, mitä tapahtuu, kun vanhenee. Tiedän myös, että kymmenen vuoden päästä tiedän paljon enemmän. Nyt otan portaissa kaiteesta kiinni. Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua se riittää enkä tarvitse liikumiseen apuvälineitä. 
Rosa Liksomin Everstinnassa on hienoa vanhemmuuuden pohtimista. Eversti oli vihannut vanhenemista ("Eversti vihasi vanhenemista ko pölkäsi, että yhtenä päivänä halu katoaa..."), mutta Everstinna katselee omaa vanhenemistaan uteliaisuudella ja kokee olevansa vanhetessaan yhä enemmän oma itsensä.  
"Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."
"Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siitä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä."

- Äsh, sinun piti kirjoittaa lyhyesti!

- Juu, juu. Palaan vanhenemisteemaan joskus omalla postauksellaan. Toisin kuin Everstinna olen hurjan kiinnostunut ihmisistä, mutta tiedän, mitä hän tarkoittaa puhuessaan oman sisäisen elämän vahvistumisesta. Olen kyllä paljon aidommin itseni nyt kuin nuorena. Olen myös hyvin kiinnostunut vanhenemisen fyysisistä muutoksista. 

* Esikuvista
Luin Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista. Kirjan tavoitteena on nostaa esiin edelläkävijöitä ja esikuvallisia naisia kaikkialta maailmasta ja muinaisista kulttuureista. Pidän tätä erittäin hyvänä lähtökohtana kirjalle. MUTTA miksi ihmeessä siellä on myanmarilainen poliitikko Aung San Suu Kyi, joka hyväksyy rohingya-kansan murhaamisen? Miten kansanmurhaa tyynesti katseleva nainen voi olla kenellekään esikuva? 
Kirjan alkusanoissa lukee: "Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa." Olisiko parempi neuvoa nuoria ihmisiä epäilyn hetkellä epäilemään lisää.  

* Kesä on täällä - ja Mylsä goes crazy!
Kun ensimmäinen lämpimähkö kevätpäivä tuli alkuviikolla, asteita aamulla viitisentoista ja vielä vilpoinen tuuli, niin useampi ihminen täällä Mylsällä tulkitsi riemukkaasti kesän koittaneen.
Pyöräilin kauppaan aamulla kevyttopassa, hanskatkin olisi voinut olla. Vastaan pyöräili keski-ikäinen mies onnellisesti hymyillen hihattomassa painijanpaidassa, uimahousuissa ja varvastossuissa.  
Kaupan edessä seisoi tomerassa asennossa eläkeikäinen nainen pukeutuneena pohjepituisiin hempeänvärisiin jumppatrikoisiin ja isoon T-paitaan, paljaissa jaloissaan hänellä oli crocsit.
Kaupan sisällä kahden pakastealtaan välisellä hyisellä käytävällä vanhemmanpuoleinen nainen kurotteli altaan pohjalta jäätelöä paitulissa. Mekot ja yöpaidat eivät paljon eroa toisistaan, tämä näytti ohuelta. Itse värisin ja nopeutin askeleitani lämpimämpiin osiin kauppaa.
Vastapainoksi vanhemman polven hullaantumiselle nuorten miesten lauma kulki edelleen samoissa paksuissa, mustissa huppariasuissa kuin talvellakin, mitä nyt jotkut olivat saksineet nuhjautuneet kolitsihousunsa polveen ulottuviksi. Sääret saivat kokea ihanan vapautumisen.
Perun pari postausta sitten kirjoittamani, ettei Nizzan ja Suomen pukeutuminen eroaisi paljon toisistaan. Kyllä se eroaa, keväthuumassa vallankin.

- Nyt kuule moralistit hyökkäävät tänne paheksumaan sitä, että katselet ihmisiä ja kuvailet heidän asujaan. Etkö koskaan opi?

- En. Katselenhan minä puitakin ja lintuja, miten luonto herää auringon voimasta. Enkö saisi katsella, miten ihminen herää talviunestaan! Vielä olen kiinnostunut ihmisistä. 

* Vuodenajoista
Pessimistisemmät varoittelevat, ettei tämä lämpökausi, tämä ihanuus pysy kauaa.
Meillä on nimi sille ilmiölle, kun mennyt vuodenaika vielä pistäytyy, vaikka sen aika on ohi, keväällä takatalvi ja syksyllä intiaanikesä. (Mehän ajattelemme edelleen päävuodenajoiksi kesän ja talven, eikö vain, vaikka oikeastaan syksy on vallannut tilaa talvelta ja kestää yleensä jouluun asti.) Mutta siis, mikä olisi nimi sille ilmiölle, että kesä tai talvi käväisee ennen aikojaan? Kesäköjo, esikesä, kesähumaus, eikaivielätalvi, älävielätuutalvi?

Kaivoin bikinit esiin. Lähdemme äitienpäivän jälkeen mökille Taavettiin. Foreca lupaa sinne maanantaiksi 27 ja tiistaiksi 28 astetta. Meinaan makoilla aurinkotuolissa ja lukea - tietenkin. Kun mies on saanut ruuan pöytään, vaihdan päälleni paitulin, kuka nyt bikineissä lounastaisi.

Ravintola Vanhan Viialan edestä,
 Kenraalintie, Myllykoski

- Väkersit sitten kuitenkin tuon karhukuvan? Etkö usko sanan voimaan?

- Aivan pakko laittaa tämä kuva! Mies lupasi kuvata noita karhuja, niitä on pitkä rivi, joskus kun terassi on täynnä iloista porukkaa. Minä kuvasin tämän aamuauringossa. 


Aurinkoista viikonloppua kaikille! 

Sarjakuvakirja Sisaret 1918, toimittanut Reetta Laitinen

Suomi 100 -juhlavuosi on inspiroinut viestintä-, taide- ja tiedealan ihmisiä käsittelemään monipuolisesti pian itsenäistymisen jälkeen puhjennutta, paljon tuhoa tuottanutta sisällissotaa. On julkaistu faktaa ja fiktiota, esitetty näytelmiä ja pystytetty näyttelyjä. Sanoma- ja aikakauslehdet ovat julkaisseet teemasivuja ja erillisiä teemanumeroita.
Sisaret 1918 on eräs Suomi 100 -julkaisu.

Kirjan toimittanut Reetta Laitinen työskentelee tutkijana vasemmistolaisen työväenliikkeen Kansan Arkistossa. Hän on työssään tutustunut yli sataan muistelmaan vuoden 1918 kokemuksista, joista naisten kertomukset olivat yllättäneet hänet runsaudellaan. Näistä punaisten naisten kertomuksista on poimittu seitsemän sarjakuvakirjaan Sisaret 1918, loput kolme valkoisten puolelta kuvattua tarinaa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista.
Kertomukset ovat pelastuneiden muistikuvia ja tulkintoja. Joku on tuoreeltaan kirjoitettua, joku myöhemmin muisteltua, kahdessa on lapsen näkökulma.

Laitinen toteaa kirjan esipuheessa, että tämä kirja ei ole totuus tapahtumista, vaan eräs kertomus ihmisyydestä.

Itse sotahan kesti vain kolmisen kuukautta, mutta sen jäljet ovat ulottuneet näihin päiviin asti. 

On aikakin koota eri osapuolten kärsimyskertomuksia samoihin kansiin. 

Reetta Niemensivu, Toini

Jokainen tarina on nimetty kertojansa etunimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida.
Kirjan sarjakuvataiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt tietoteksti, jossa kerrotaan naisten erilaisista rooleista sisällisodan aikana.

Naisia oli molemmilla puolilla erilaisissa huoltotehtävissä. Punaisten puolella heitä oli paljon myös taistelijoina. Jotkut valkoiset naiset osallistuivat maanalaiseen toimintaan, kuten vakoiluun ja aseiden salakuljettamiseen, mutta rintamapalvelua paheksuttiin. 
Punaisten joukkoon liittyi niin naisia kuin miehiäkin myös taloudellisista syistä. 

Sodasta käytettiin eri nimiä, vapaussota, kapina/punakapina ja kansalaissota olivat yleisimmät. 

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat suuret, koska sen ulkoasu on niin hieno. Kirja on isokoinen, ja kansihan on upea.  Se on Tiitu Takalon suunnittelema. Hänellä on  myös oma sarjakuvansa kirjassa.

Tiitu Takalo, Ida

Eniten pidän Takalon lisäksi, Niemensivun, Niemisen ja Elmgrenin tyyleistä. Yhteistä heille on kuvan dynaamisuus. Kuva todella kertoo, eikä ole vain tekstin lisänä.

Ehkä ei olisi pitänyt hakea piirtäjiksi kymmentä eri henkilöä, vaan antaa useampi tarina samalle taiteilijalle työstettäväksi. Oliko heidän kaikkien oltava naisia, miksi ei otettu mukaan myös sarjakuvataitelijamiehiä? 
Eikö tärkeämpää ole hyvä kirja kuin tekijöiden lulkumäärä tai sukupuoli?

Toinen Tuntematon -novellikirja on yhteisteos kuten tämä sarjakuvakirjakin. Siihen laadittiin kertomuksia naisista Tuntemattoman sotilaan mieshahmojen taustalla. Kirjoittajiksi pyydettiin sekä naisia että miehiä.

Ainur Elmgren, Hulda

Toinen asia, mikä minua joidenkin mielestäni taiteellisesti heikompien sarjakuvien lisäksi hieman harmitti tässä kirjassa oli sen tietynlainen yksinkertaisuus. 
Olin odottanut enemmän, vähän erikoisempia kohtaloita, mutta tämä lakkasi häiritsemästä, kun oivalsin, että tämä kirjahan sopii helppolukuisuutensa vuoksi erinomaisesti koululaisille ja vaikka kieltä opiskeleville uussuomalaisille tietokirjaksi.

Omassa  satakuntalaisessa suvussani on myös sisällissotatragedia. Isänäitini ensimmäinen mies Hugo Heponiemi kuoli punaisten joukossa tuntemattomissa olosuhteissa ennen vankileirille päätymistä. Hänet on todennäköisesti ammuttu ja jätetty jonnekin tien varteen.
Mamma ei puhunut tästä asiasta. Hän odotti lasta miehensä lähtiessä taistelemaan torppareiden olojen puolesta. Surua syvensi se, että  Pauli-poika kuoli myöhemmin jatkosodassa. Isäni säästyi. Hän mainitsi joskus ohimennen, että oli hänellä kerran velipuolikin. Miksi en kysynyt enempää? 
Lapsena en saanut koskaan tietää, että mammallani oli ollut elämä ennen pappaa ja meitä, aivan eri elämä. Kun myöhemmin olisin kiinnostunut, kertojaa ei enää ollut. Alman tarina jäi siis kertomatta. Eipäs jäänytkään, tässä sen nyt julkaisen. 

Emmi Nieminen, Mandi

Mieheni isä kertoi pakoilleensa nuorena miehenä, lähes lapsena, Luumäen metsissä, kun kuuli punaisten etsivän miehiä joukkoonsa. 

Jokaisen oli valittava puolensa.

Reetta Niemensivu, Toini 

Huomenna on Lapsettomien lauantai ja sunnuntaina Äitienpäivä. Molempina päivinä lapsi on lähtökohta päivän aiheeseen. 
Lapsi ja sota on jotain, mikä ei sovi yhteen. Jos tämä kirja osoittaa sen, se on jo paljon. 

P.S. Laitoin tähän postaukseeni poikkeuksellisesti ylisuuret kuvat, niin teidän ei tarvitse klikkailla niitä auki tekstejä lukiessa.

Lehdistönvapauden päivä 3.5.2018 ja Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö

YK:n yleiskokous päätti vuonna 1993 Unescon ehdotuksesta  Kansainvälisen lehdistönvapauden päivän (World Press Freedom Day) viettämisestä vuosittain toukokuun kolmantena. Päivä on sama, jolloin kaksi vuotta  aiemmin Namibian Windhoekissa hyväksyttiin julistus itsenäisen ja moniarvoisen lehdistön puolesta.  
YK muistuttaa lehdistönvapauden päivänä maailman hallituksia sananvapauden kunnioittamisesta omissa maissaan. 

Miten sananvapauden ylläpitämisessä on onnistuttu? 

Ei kovinkaan hyvin. 
Joka vuosi joukko toimittajia joutuu vangituksi, jopa tapetuksi, työnsä vuoksi eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa viime aikoina. 
USA:n presidentti halveksii avoimesti demokraattista lehdistöä ja twiittaa kannattajilleen omia ns. vastamedioista poimimiaan "uutisia" päivittäin. 
Monet muutkin valtioiden johtajat leimaavat valheeksi kaiken sellaisen, mistä eivät pidä, jotkut yhtä avoimesti kuin Trump, jotkut salavihkaisemmin ujuttaen. 

Lehdistönvapauden päivänä YK kehottaa muistamaan työnsä vuoksi tapettuja toimittajia ja myöntää palkinnon jollekulle lehdistönvapautta työssään rohkeasti toteuttaneelle journalistille.  
Viime vuonna palkinnon sai Eritreassa vankilassa eristyksissä jo 16 vuotta pidetty Eritrean ja Ruotsin kaksoiskansalaisuuden omaava journalisti Dawit Isaak. 

Paitsi epädemokraattiset hallitsijat journalistien työtä vaikeuttavat myös kiire ja kaikkialle levinnyt kaupallisuus sekä netissä toimivat ns. vastamediat. 

Sosiaalisen median nykyinen dynaamisuus paljastaa myös sen pimeät puolet, niillä ei ole enää mitään tekemistä sen paatoksen kanssa, millä nettiyhteisön uranuurtajat juhlivat vielä vuosituhannen alussa verkkoa läpinäkyvyyden, demokaratian ja vapausliikkeiden mediana. Verkosta on tulossa vihalinko, koska yhteiskunnan osia vaivaamaa tyytymättömyyttä on helpompi levittää nipussa, mikä ei ennen ollut mahdollista.
(Thore D. Hansen)

Ylläoleva lainaus on Brunhilde Pomselin ja Thore D. Hansenin kirjoittamasta teoksesta Sihteeri - Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö (2018). Saksankielinen alkuteos Ein Deutsches Leben - Was uns die Geschichte von Goebbels' Sekretärin für die Gegenwart lehrt on julkaistu vuotta aiemmin.
Kurier-lehti on todennut kirjasta "Pelottavan ajankohtainen..."

Kirjan omaelämäkerrallinen osa perustuu Hitlerin ajan hallituksen propagandaministeri Goebbelsin pikakirjoittajan Brunhilde Pomselin kanssa käytyihin keskusteluihin elokuvakameroiden edessä vuosina 2013 ja 2014, jolloin filmattiin elokuva Ein Deutsches Leben. Pomsel oli tuolloin yli 100-vuotias, hän kuoli 106-vuotiaana  kirjan julkaisuvuonna 2017. Hänen kertomuksensa kuuluu viimeisiin natsivallan silminnäkijäkertomuksiin. 
Hansen on toimittaja-kirjailija. Hänen esipuheensa ja esseensä "Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa" käsittää noin kolmanneksen tekstistä. 
Kirjan lopussa on mittava lista viitteitä lähteisiin, joita Hansen on käyttänyt arvioidessaan natsien nousua ja nykyaikaa. 

Nykyajan ihmiset väittävät, että olisivat siinä tilanteessa tehneet enemmän juutalaisten hyväksi. Uskon auliisti, että he ovat vakavissaan niin sanoessaan, mutta eivät hekään olisi sitä tehneet. Natsien valtaannoususta lähtien koko maa oli kuin jonkin kuvun alla. Elimme kaikki valtavalla keskitysleirillä. Kun Hitler pääsi valtaan, oli jo liian myöhäistä. Jokaisella oli lisäksi oma elämä ja omat asiansa, joista oli selvittävä, juutalaisvaino ei ollut ainoa asia. Oli paljon muutakin, kaiken kukkuraksi oli omien, sotimassa olevien sukulaisten monenkirjavat kohtalot. Silti tämä ei ole mikään puolustus millekään. 
(Brunhilde Pomsel)

Sihteerin tarinasta käy ilmi, miten vähitellen sananvapautta rajoitettiin, jäljelle jäi vain yksi lehti, ja kaikki taide altistettiin propagandaministeriön tarkistukseen. 
Kun USA:ssa äärioikeistolaisen Alt-Right -liikkeen keulakuva kehottaa Trumpin voiton jälkeen ihmisiä juhlimaan, kuten Saksassa vuonna 1933, pitäisi hälytyskellojen tämän liikkeen suhteen soida.

En ymmärrä ihmisten kiinnostusta kaikenlaisiin muunneltua ja väritettyä totuutta viljeleviin vastamedioihin, joita ei edes pitäisi kutsua medioiksi. Niissä kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa freelancetoimittaja ja linkittää uskottavankuuloisiin, mutta tarkemmalla tarkastelulla epäilyttäviin lähteisiin, joista ovat kirjoittaneet toiset ns. freelancetoimittajat, jotka ovat oikealta ammatiltaan mm. maatalouslomittajia ja ikuisia opiskelijoita. 
Nämä toimittajat ovat aivan yhtä epäpäteviä kuin kuka tahansa asiaan kouluttamaton olisi maatalouslomittajana, lääkärinä tai opettajana. 

Onko sana vapaa?

Vapaaseen sanaan kuuluu olennaisena osana vastuu. Sananvapaus ei saa heikentää tai vaarantaa oikeuttamme saada luotettavaa tietoa. Tiedon levittäjien pitää näin ollen olla tarkkana siitä, mitä levittävät.  

Kun olin nuori ("nuori kapinallinen") ja kyseenalaistin jotain isoäitini kertomaa, hän lopetti inttämiseni lyhyeen:"Lehres luki."
Maailma ei ole itselleni noin selkeä, mutta luotan edelleen - kriittisellä katseella tietenkin - Suomen lehdistöön ja muuhun  oikeaan mediaan, en verkkojulkaisu Oikeaan mediaan.  

Rakastan sanomalehtiä, niitä oikeita paperisia. En osaisi aloittaa päivääni ilman lehtien lukua. 

Kiitos toimittajat!


Lisäys 6.5. 

Unescon lehdistönvapauspalkinnon sai tänä vuonna egyptiläinen kuvajournalisti Mahmoud Abu Zeid.
Hänet pidätettiin 2013, jolloin hän oli kuvaamassa mielenososoitusta. Syyttäjä on esittänyt hänelle kuolemantuomiota useista tekaistuista syistä. Amnesty International ja monet muut tahot ovat kampanjoineet Abu Zeidin puolesta, tuloksetta. 
Egyptissä toimittajia pidetään vuosia vangittuna ilman syytä, vain heidän työnsä vuoksi.  
Onko tällaisesta palkinnosta Abu Zeidille hyötyä? Ehkä, toivottavasti. 
Ainakin se näyttää, mitä vapaan sanan tukahduttamisesta ajatellaan siellä missä toimittajilla on vapaus raportoida näkemäänsä. 


Toinen lisäys 6.5. 

Ennen kuin palautan tämän Sihteeri-kirjan kirjastoon, haluan vielä kirjoittaa tänne loppuun yhden sitaatin Hansenin esseestä. Hän korostaa sitä, että yhteiskunnassa on paneuduttava vakavasti myös niiden ihmisten vaatimuksiin,  jotka esittävät asiansa huonosti ja ovat jo kääntäneet selkänsä demokratialle. 
Vuorovaikutusta ei saa menettää. 

Yhteishengen vähittäistä katoa seuraa aina myös jonkinlainen ihmisyyden kato. Yhteiskunta, jossa inhimilliset tunnot, kuten myötätunto ja solidaarisuus, työnnetään syrjään, on niin ruma, ettei se todellakaan tarvitse enää demokratiaa. Brunhilde Pomselin egoistista ja harkitsematonta oman edun tavoittelua ilmenee parhaillaan miljoonakertaisesti- meissä itsessämme.
Jos demokratia taipuu niin pitkälle talouselämän tahtoon, että ihmisllä on tunne, ettei heillä ole enää minkäänlaista vaikutusvalataa poliittisiin toimijoihin ja että heidän intressinsä jopa myydään, populisteilla ja fasisteilla on tulevina vuosina helppo peli. On siis riittävästi aihetta panostaa nyt ja heti demokraattisen oikeusvaltion puolustamiseen.

Nizzan matkalta mieleen jäänyttä

Palasimme mieheni kanssa eilen muutaman päivän Nizzan matkalta. Kaupungin ranskankielinen nimi on Nice, mutta Suomessa käytetään italialaista muotoa Nizza.
Tämä oli meille molemmille ensimmäinen kurkistus ranskalaiseen elämään. Ennakkokäsityksiä meille oli tietenkin syntynyt viestinnän, kirjojen ja elokuvien kautta. Oli hauska katsoa, mitkä kliseiset käsitykset pitivät paikkansa ja mitkä eivät.

Ranskalaiset kulkevat patonki kainalossa? Kyllä, todellakin. Hassua! Patonki on minusta ehkä huonointa mahdollista leipää, kova suun limakalvoja repivä kuori ja sisällä valkoista vehnäleipää. Ihmisiä näki kadulla ja kulkuvälineissä paljas patonki kädessään. Klisee numero yksi siis piti paikkansa.

Ranskassa pukeudutaan hyvin? Tästähän Helena Petäistö varoittelee oppaissaan ja kehottaa pukeutumaan meikäläisttäin vähän yli. Miehet kyllä pukeutuvat perinteisemmin kuin Suomessa on tapana, mutta eivät naiset. Tämä perustuu siis vain ympäriinsä kävellessä, asioidessa ja kulkuneuvoissa tekemiini havaintoihin. Miehet käyttävät hyvinistuvaa pukua ja solmiota työasuna siinä missä pohjoismaisilla miehillä on farkut ja pikkutakki. Naisilla näkyi päällä samanlaista kuin meillä, mitä nyt lämmin ilmasto antaa mahdollisuuden pukeutua kevyemmin

Toinen asia, mistä Ranskaan matkaavaa varoitellaan on se, että pitäisi osata maan kieltä ja ettei kukaan siellä osaa tai halua puhua englantia. Katin kontit, ei pätenyt ainakaan Nizzaan. Saimme kaikkialla hyvää palvelua englanniksi poliisilaitos mukaan lukien.

Minulta ryöstettiin lompakko heti saavuttua lentokentän bussipysäkillä. Näppärä taskuvaras osasi asiansa. Laukku oli olalla kainalon alla ja avoinna vain sen hetken kun tungin sinne aurinkolasit. Menetin käteistä rahaa, kaksi luottokorttiia, eläkeläiskortin ja eurooppalaisen sairauskortin.

Jos varas olet kuulolla, niin kerron, että halveksin sinua. 
On siinäkin ammatti, metsästät lentomatkasta nuupahtaneita ihmisiä, valitset sieltä jonkun harmaahapsen ja saatat hänet pinteeseen. Minulla ei ollut hätää, meitähän oli matkassa kaksi, ja minulle jäi sentään puhelin, jolla voi asioida.
Jollain muulla voi olla hankalampi tilanne. 
Nyt tiedän, miten toimin tästä eteenpäin. Enää et rahojani saa!

Kuoletin heti kortit ja mieheni "lainasi" minulle rahaa, niin että saatoin ostaa hänelle syntymäpäivälahjan ja muuta. Nauratti kun huomasin, minkälaisen onnittelukortin olin ottanut matkaan. Siinä lukee "IHMEITÄ on siellä missä mekin olemme". 

Katselin huolestuneena paluulennolla, miten vieressä istunut kiinalaismies otti olkalaukustaan paperinyytin, avasi sen ja laski rahojaan, iso nippu 50 euron seteleitä. Sen jälkeen hän kääri taas rahat paperiin, se oli joku matkaesite, ja tunki käärön olkalaukkuunsa, jossa oli vain läppä ei mitään muuta kiiinnitystä. Sinne läpän alle pääsee paljon helpommin kuin minun vetoketjulliseen veskaani, ja kun tuollainen käärö on muun esitepaljouden seassa sen voi itsekin heittää vahingossa turhana roskiin. 
Toisaalta, rahat onkin hyvä säilyttää muussa kuin perinteisessä lompakossa. Niin minäkin olen tehnyt perille hotelliin päästyäni, lompakko tallelokeroon ja joku pieni pussukka mukaan kaupungille. Seuraavalla matkallani en ota lompakkoa edes mukaan. 

Kun hotellissa huomattiin, että tulopäivämme oli miehen syntymäpäivä, meille annettiin varaustamme parempi huone. Tämä ystävällinen ele tuntui balsamilta haavoihin. Muutoinkin kaikki joiden kanssa asioimme, tarjoilijat, kauppojen kassat ja ihmiset kulkuvälineissä olivat hyvin ystävällisiä ja mutkattomia. Raitiovaunussa nuori mies tarjosi minulle istumapaikan, mitä tapahtuu tosi harvoin Suomessa.
Olenko lukenut jostain myös, että ranskalaiset ovat kopeita? Koskiko se vain Pariisia?

Hurmaannuin Nizzan kaupungin kauniista rakennuksista, vesiteoksista ja patsaista.
Kävimme kolmessa kirkossa ja useissa taidemuseoissa, joista kiinnnostavimmat Chagallin ja Matissen museot. 

Pyhän Nikolain ortodoksinen kirkko on kaunis kuin koru. Se on rakennettu vuonna 1912 venäläiselle ylhäisölle, joka vietti Nizzassa lomiaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 

Chagall-museossa katselimmme elokuvan, jossa on sekä harvinaista vanhaa filmimateriaalia Vitebskin juutalaiskylästä Venäjältä että tuoreempaa, jossa Chagall maalaa ja kertoo elämästään ja työstään. Chagall asui lapsena Vitebskissä. Hän on saanut sieltä paljon virikkeitä taiteeseensa. Toinen virikkeen antaja on Vanha Testamentti.
Chagall kertoo käyttäneensä tyylinään kubismia ja impressionismia, joihin lisäsi liikkeen. Useissa hänen töissään on  mystiikkaa ja folklorea. Välillä tyyli on ollut myös realistinen, mutta ei ikinä naturalistinen. Sitä suuntausta hän vihaa. Joidenkin hänen töistään käyttämää termiä naivismi hän ei tunne omakseen. 
Chagall on ollut hyvin työteliäs. Vielä päälle 70-vuotiaana hän maalasi ison muraalin Chicagoon ja taiteili tikapuilla freskoja kirkon kattoon Pariisissa. 
Alla olevissa kuvista ensimmäisessä on yksityiskohta seinänkokoisesta lasimaalauksesta (Chagallin kaikki työt ovat isoja) ja toisessa hänen maalaamansa cembalon sisäkansi.

Matisse-museossa ei ollut elokuvaa, mutta työt olivat loistavia. Nuorena Matisse oli maalannut perinteisiä asetelmia. Hänen työnsä koen hyväntuulisina ja iloisina. Alla La Vague -maalauksesta tehty kirjanmerkki. Maija Isolan Marimekolle suunnittelemassa Lokki-kuosissa on aika paljon samaa. 

Haluan aina uusissa paikoissa käydä kirjastossa. 
Nizzan kirjasto poikkesi meidän kirjastoistamme siinä, että se oli selkeästi kirjasto ja että siellä oli hipihiljaista.  Kirjastoon mentiin portinvartijan kautta, kuten moniin muihinkin paikkoihin, esim. yliopiston kampukselle. Kävimme sielläkin pyörähtämässä. 
Taidekirjojen osasto oli kirjastossa erityisen suuri. 
Iso osa oli varattu työpisteille, joissa oli taso ja lukulamppu. Siellä täällä oli yksittäisiä tietokonepisteitä. 
Mies jäi katselemaan valokuvateoksia ja minä tutkin, millä kielillä löytyy romaaneja: yhdellätoista eri kielellä kiinasta arabiaan, jopa ruotsiksi, mutta ei suomeksi. 
Tässä kirjastossa ei ollut itsepalvelua eikä omatoimiaikoja, ei näkynyt myöskään lainattavia tavaroita, muita kuin kirjat. Pikkuisen pelkään, että meidän kirjastomme Suomessa rapautuvat, kun niistä tulee monitoimipaikkoja.  

Kuvasimme erilaisia kauniita mainospylväitä. Siis mainoksetkin voi asettaa esille tosi esteettisesti. Kaksi amerikkalaisrouvaa pysähtyi juttusille ja halusi ehdottomasti ottaa meistä yhteiskuvan erään pylvään edessä.  Pistän sen pisteeksi tuonne loppuun.  
Varas, jos luet tämän, niin huomaat, että hymy ei ole hyytynyt!

P.S. Hintatasosta, vinkkejä:
Ruoka on Nizzassa samanhintaista kuin Suomessa. Ravintoloja ja kahviloita on todella paljon, eri hintaisia.
Matkustaminen on halpaa, 15 euron lipulla voi matkustaa busseissa ja linja-autoissa viikon ajan mielin määrin.
Museoihin on 20 euron lippu, joka käy yhdeksään eri museoon, Chagall ei ole näiden joukossa. Sinne piti ostaa 10 euron lippu.
Vaatteissa on sama kuin ruuassa, joka kukkarolle. Mieheni on mieltynyt C&A -ketjuun, josta osti nytkin housuja ja paitoja 19 euroa kappale. Minä löysin Zarasta alle neljälläkympillä kauniin twinsetin, tummansininen ja valkoiset helminapit. Tämmöinen voisi olla Macronin Brigitte-rouvalla, jostain hienommasta boutiquesta.

Omimisesta, varastamisesta ja twerkkaamisesta

Lainaan tässä kirjoituksessani ponnahduslaudaksi otteita toisten sanomisista tai kirjoittamisista. Niinhän  se menee. Hyvin, hyvin harva ajatus on kenelläkään ikioma ja harvinaisuutena varjeltava. Kaikki virtaa ja muuttuu vuorovaikutusten virrassa.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa". 

Ylläoleva on lainaus Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomista 29.3. 2016.  Kolumnin nimi on Mielikuvituksen tuote.

Olen tallentanut työhuoneeni työtason alle isoon arkkuun usean vuoden ajan lehtileikkeitä, jotka ovat jääneet jostain syystä askarruttamaan mieltäni tai joista olen viehätttynyt. Perkasin niitä - huh huh, meni aikaa - paljon jouti roskakoriin ja paljon jäi. Erottelin aiheittain ne, jotka saivat vielä jäädä aarrearkkuuni. Tärkeiksi aihealueiksi "arkistoinnissani" muodostuivat kirjoittaminen ja lukeminen, suomentaminen, digiaika, turvapaikanhakijat, #metoo, sekalaista, hauskaa, lue ja mieti.
Tässä "kuolinsiivouksessa" (eikös sellaiset ole muotia nyt!) löytyi siis Rimmisen kolumni. 

Silloin kun Rimminen kirjoitti kolumninsa, pari vuotta sitten, ei vielä ainakaan kovin laajalti puhuttu termistä kulttuurinen appropriaatio. En huomannut kenenkään liittävän sitä kirjoittamiseen. 
Rimminen kirjoittaa mielikuvituksen voimasta. Hän on eläytynyt milloin mihinkin, "muualle" ja "toiseen". Vuonna 2010 kirjoittamassaan Nenäpäivässä hän eläytyi keski-ikäisen Irman elämään niin hyvin, että voitti romaanillaan Finlandia-palkinnon.

Jos Rimminen julkaisisi Nenäpäivän nyt, nostaisiko joku arvostelija epäilyksen alle nuoren miehen valinnan eläytyä vanhemmanpuoleisen naisen mielen maisemaan? Luulen, että näin kävisi, koska joillakin arvostelijoilla on aina tämä 'et voi tietää tästä ihmisryhmästä' -asenne tarkastelunsa ytimenä.  
Miksi on niin vaikea luottaa kirjoittajan taustatöihin, myötäelämisen kykyyn ja mielikuvitukseen? 
Sitäpaitsi, myös ryhmän sisällä jokainen on oma kulttuurinsa, Irma on erilainen kuin Salme. Jos omimisessa mennään neuroottisuuteen, niin kukaan ei voi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään. Ja - apua - oma itse se vasta arvoitus onkin - siis kukaan ei saa kirjoittaa mistään mitään! 

Pidän fiktion lukemisessa itsestäänselvänä lähtökohtana sitä, että lukija heittäytyy tarinan vietäväksi ja eläytyy siihen, mitä kirjailija kuvaa, vaikka se olisikin joku muu kuin kirjailija itse tai joku hänenlaisensa. 
En todellakaan ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain sellaisesta minkä hän tuntee. Ja miksi ihmeessä lukijan pitäisi pahoitella olevansa jäävi lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, jos siinä kuvataan jotain hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta? 

Seuratkaapa kritiikkejä. Huomaatte että joskus kirja saa huonot arviot vain tai suurelta osin siksi, että kirjailijalla on ollut otsaa kirjoittaa ihmisryhmästä, johon ei itse kuulu, toisen etnisen taustan omaavista, eri sukupuolesta kuin mitä itse edustaa jne. Tämä on minusta tukahduttavaa puritanismia.  

Kulttuurisen omimisen -käsite on mielestäni itse asiassa aivan turha yhtään missään. Päinvastoin, kulttuurinen vaihto on tärkeää.
Mitä sillä nyt on väliä, jos joku käyttää perulaismyssyä tietäen tai tietämättä, että sellainen on kotoisin Perusta tai ripustaa koristeeksi sänkynsä päälle Pohjois-Amerikan intiaanien, alkuperäisten amerikkalaisten, aikoinaan käyttämän unisiepparin näköisen koristeen? Oman kokemukseni mukaan ihmiset ilahtuvat, jos heidän kulttuurinsa tuotteet kelpaavat. 
Itse olen ilahtunut mm. siitä, että suomalainen 30-luvun kansanlaulu Ievan polkka on päässyt japanilaiseen videopeliin. Ensin joku teki Youtubeen videon, jossa söpö animehahmo heiluttaa purjoa Loituma-yhtyeen laulun tahtiin, siitä meidän polkkamme on sitten omittu (!) laajemmalle. Löydät hakusanoilla Loituma Girl tai Leek Girl satoja videoita.   

Ainoa missä näen toisesta kulttuurista lainaamisen sopimattomana on aitojen uskonnollisten symboliesineiden käyttö, esim. juutalaismiesten kipat kuuluvat vain heidän päähänsä, ei muilla arkipäähineeksi.  

Mutta kipaa käyttävästä juutalaismiehestä saa kyllä kirjoittaa kuka vain.   

Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet tänä vuonna ilmestyneen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietoteoksen Kirjalliset väärennökset. Minulla on suunnitelmissa lukea se pikapuoliin. Pahoja väärennöksiä ja varkauksia on, tiedän heti monta. Olen kiinnostunut lukemaan tämän kirjan.  

Osuin noita lehtileikkeitäni (aarteitani) setviessäni jossain yhteydessä folk-laulaja Woody Guthrien veijarimaiseen tunnustukseen: "I steal from everyone, even from myself." 
Tämä on hyvä asenne, kaikki virtaa.

Tietenkään ei pidä viedä toisen omaa kirjoitusta, musiikkia tai kuvaa sellaisenaan.
Minusta toisen ajattelema ja tekemä on parhaimmillaan hyvä virike, kuten myös jokin oma aiemmin tehty, Guthrie on siinä oikeassa 'even from myself'.

Koen, että olen saanut blogikirjoituksiini tyylillisesti paljon monelta bloggaajakaverilta. 
Myös aiheet kehittyvät monen eri henkilön käsittelyssä. Ei ole hedelmällistä ajatella, että tämä tässä on minun aiheeni ja vain minä tiedän tästä jotain - tai kaiken.  

Lehtijutuista viimeksi minua on hämmästyttänyt huhtikuun Imagessa (nro 3) julkaistu kirjailija Riikka Pulkkisen kirjoitus Hauska on kivaa. Pulkkinen on mennyt twerkkaustunneille ja kirjoittaa kokemuksestaan laajasti pohtien, kuvien kera kymmenen sivua. Kuvat ovat tosi hienoja, kiitokset kuvaaja Marko Rantaselle! Pulkkinen toteaa, kuten arvata saattaa, että hänen toimintansa on kulttuurista omimista.  
Ja sitten:Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta.
Artikkelissa puhutaan tilanotosta omalakisesti, ilman että satutetaan.    
Mitä, siis kyllähän naiset ovat saaneet/saavat Suomessa harrastaa miehiltä rauhassa ihan mitä liikuntaa tahansa, amerikkalaisesta jalkapallosta balettiin ja itämaisesta tanssista (jota olen joskus harrastanut) nyrkkeilyyn.

...Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri kiinnosta. 
Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.  

Katsotaan, millaista uutta femismiä alkaa näkyä. Olen vanhafeministi ja toivon, odotan, että uusi olisi sellaista, jota voisin arvostaa ja josta voisin iloita. Aika näyttää.   

P.S. Jos joku huomaa, että vaihdoin juttuni kuvan, niin kerron syyn. Aloin katua oman perhekuvan käyttöä, joka kuvasi vitsikkäästi omimista ja muistin tällaisen kortin, joka taas tuo positiivisesti esiin jotain siitä, mitä pyrin sanomaan tällä kirjoituksellani. 

Omakuvista

Kolmivuotiaana,
rekvisiittana kuvaajan kameralaukku

Ihmiset ovat aina halunneet katsella kuvia itsestään, maalauksina ennen valokuvaa ja kameran keksimisen jälkeen ensin juhlavina mustavalkokuvina ja myöhemmin laitteiden kehityttyä monipuolisina otoksina arjessa ja juhlassa. 

Kuka olisi arvannut, että nykyään jotkut ottavat tai otattavat jopa useita omakuvia päivässä yhteisesti katseltavaksi sosiaaliseen mediaan!

Selfie - miksei omakuva käy? Eikö se nyt ole ihan sama ottaako sen kuvan joku toinen, vai itse käsivarren mitan päästä tai kepin päästä tai itselaukaisijalla kameran ollessa jossain tasolla?
Ero on siinä, että vanhat omakuvat olivat tarkkaan harkittuja hetkiä, katoavan tallentamista valokuva-albumiin, kuvattiin Amerikkaan siirtolaiseksi lähtevä tai vainaja arkussaan, kun taas selfie kuuluu somekulttuuriin ja kertakäyttöisyyteen. 

Pikkusiskon kanssa

Mitä ajatella tiuhasta omakuvien lataamisesta Twitteriin ja Instagrammiin, miksei kirjablogiinkin? Onko se osoitus itseihailusta (ooh, look at me!) vai osoitus epävarmuudesta (olenko ookoo?) vai vain yhteisöllistä leikkiä (tältä näytän tänään, how about you?). Ehkä kaikkea tätä, eri  sekoituksina, usein vain kevyttä lörpöttelevää ajankulua. 

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti taannoin Apu-lehteen kolumnin, jossa tarkasteli selfiekulttuuria ja päätyi siihen, että 'selfie on feminismivallankumous'. Hän kirjoitti, että tytöt ovat ottaneet omakuvat haltuunsa ja vieneet vallan pois sediltä. Minusta tämä kuulostaa sekä selfiekuvien merkitystä että "setien valtaa" tässä asiassa liioittelevalta. 
Ottavathan pojatkin niitä selfiekuvia, ja ketkä sedät muka ovat tähän asti määränneet, miltä tytöt näyttävät kuvissa? Koulukuvaajinakin olen tavannut enimmäkseen naisia. 
Enbuske toteaa myös, että mitä tytöt aloittavat sitä kohta kaikki tekevät. Näinhän se on: somessa pyöriminen, revityt farkut, legginsit housuina...
Jos poistetaan yliampuvuus ja turha sukupuolen korostaminen, niin Enbuske on oikeassa. On tärkeää, että saa itse valita kuvansa ja että julkaistut kuvat ovat sellaisia, missä kokee olevansa hyvän näköinen. Hyvät omakuvat saattavat voimaannuttaa ihmistä. 

Valokuvaaja Miina Savolainen oli töissä lastenkodissa kesällä 1998.  Suuri osa henkilökunnasta ja lapsistakin oli lomilla. Savolainen halusi antaa laitokseen jääneille tytöille jotain kodikasta ja jännittävää ja keksi viedä heidät retkelle metsään, jossa kuvasi heitä. Kuvia ottaessaan hän saattoi tapittaa tyttöjä ystävällisesti suoraan silmiin ja siirtää heille näin voimaa kuuntelevalla katseellaan. Kuvista tuli kauniita, mutta se, että tytöt olisivat nähneet itsensä niissä kauniina ei noin vain heti toteutunut. 
Kuvausprojekti jatkui kymmenen vuotta, vuonna 2008 ilmestyi upea valokuvakirja Maailman ihanin tyttö. Tytöt on kuvattu satuhahmoina luonnossa. Savolaisen näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja ulkomailla taidegallerioissa. Kirja on myydyimpiä valokuvakirjoja. 
Tyttöjä kuvatessaan Savolainen tuli kehittäneeksi voimauttavan valokuvaamisen. Hän on kouluttanut hoitotyön ammattilaisia ja amatöörikuvaajia käyttämään valokuvaa terapian välineenä. 
Myös työpaikoilla on käytetty voimauttavan kuvaamisen menetelmiä yhteishengen luomiseen. 
Vinkki: miten olisi taidealojen oppilaitokset ja muut seksuaalisesta häirinnästä tai muutoin huonosta ilmapiiristä kiinni jääneet työpaikat?

Eikö muuten kaltoin kohdelluista tai muusta syystä huonosti elämässään viihtyvistä pojistakin syntyisi todella hyvä valokuvaprojekti, Maailman parhaat pojat? Kuka tarttuu ideaan? Savolainen?

Seitsenvuotias harvahammas

Luulen, että someen ladatuissa kuvissa on joskus paljonkin samaa kuin Savolaisen lastenkodin projektissa. 
Toisen kuvista kuuluu tykätä. Kääntäen, on myös helppo kiusata sillä, että väheksyy toisen kuvaa. Oman kuvansa esille pannut on altis ja haavoittuva. Hän odottaa hyväksymistä. 
Tähän sopii Kaapelitehtaan eräästä näyttelystä nappaamani runo:

(Olen vuoden vanha vasikka, polveni tutisevat, kun saan vastaanottaa vaikka epärehellisenkin kohteliaisuuden.)
Mietin tuota 'last year's calf'. Vasikkahan on hontelo vain hetken, jo toisena päivänä se seisoo vankasti. Pitäisikö 'last year's calf' suomentaa päivän vanhaksi vasikaksi tai vastasyntyneeksi vasikaksi. Mutta miksi se on englanniksi noin?

Kuvissa halutaan tietenkin olla mahdollisimman hyvän näköisiä, ja jos laitetaan esille kuvia tyyliin 'minä rumana', niin niissäkin ollaan yleensä kivalla tavalla rumia, söpön pöllämystyneitä tai hassulla tavalla rähjäisiä. 

Lukiolainen

Kuvitan tätä postaustani omakuvillani eri ikäisenä. Mietin näiden kuvien kautta, millainen olen mahtanut olla, mitä tuon tytön päässä on liikkunut? 
Näinkin kuvia voi käyttää, itsetuntemukseen, oman historian läpikäymiseen. 

Kuvassa pikkusiskoni kanssa peräkamarin keinutuolissa näytän tomeralta. Sellainen kai minä olin.

Seitsenvuotiaana otetussa  kuvassa poseeraan jo täysillä. Olen levittänyt hameeni viuhkaksi ja tavoittelen hymyä. Olen aika samannäköinen nykyään. 
Katselin koulukuvia ja huomasin, että tokaluokan ryhmäkuvassa olen nostanut jalkani omituisesti ylös avokastyyppisestä kengästä. Minä höpsö ajattelin, että näin kenkä näyttäisi korkokengältä. Petyin, kun se näytti oudolta möykyltä. Idolikseni tuli pian Audrey Hepburn. Onneksi hän käytti ballerinoja, niin aloin nähdä matalat kengät kauniina.

Teini-iän kuvassa olen synkkä ja epävarma. Tunsin oloni hyvin orvoksi ja pelokkaaksi silloin. Olen letittänyt hiukseni, olisin varmaan halunnut olla vielä pikkutyttö, jolle joku sanoisi, mitä kuuluu tehdä.  

Tunisiassa 2009

Yllä on kuva aikuisemmasta minusta, poikkeuksellisesti sivukuva. 
Yleensä katson kuvissa suoraan kameraan ja hymyilen kuin Naantalin aurinko. Epämuodikasta. Eikö nykyään kuvissa pidäkin olla välinpitämättömän ja kyynisen näköinen, cool?
Pidän tästä kuvasta eniten asuni vuoksi, paita ja silkkihuivi, chic. Kuva on viimeiseltä kesältä työssä ollessa, jäin seuraavassa tammikuussa eläkkeelle. Pidän yleensäkin matkoilla otetuista kuvista. Irtiotto arjesta rentouttaa, silittää otsan rypyt ja saa aikaan tunnun vapaudesta. 

Juttelin  lomamielialasta mieheni kanssa. Olemme lähdössä viikon kuluttua pikku matkalle Nizzaan, lomaselle. Minä olen vain innoissani, ja mieheni kokee innostuksen lisäksi myös huolta lähtöön ja itse matkaan liittyvistä asioista. Hän tuntee itsensä vapaaksi ja huolettomaksi luonnossa. Hänestä saakin parhaat kuvat mökillä. 

Valitsen aina huolella, mitä kuvia julkaisen. En halua edes säilyttää sellaisia, missä olen ruma, deletoin ne heti pois. Onnistunut kuva saa olla mieluusti hieman kohdettaan parempi, se ei haittaa. Tällä en tarkoita mitään kuvankäsittelyjippoja, vaan kuvakulmia, valoja yms. Rajaan usein nivelrikkoiset käteni kuvan ulkopuolelle tai asettelen ne jo kuvatessa niin, etteivät herätä huomiota.  Se ei ole mitään häpeilyä, vaan silkkaa estetiikkaa. Jacqueline Kennedy käytti julkisissa tilaisuuksissa hansikkaita, koska piti käsiään kömpelön näköisinä.  

Lukija, missä haluat tulla kuvatuksi? 
Missä ja milloin olet parhaimmillasi?
Onnistuvatko kuvasi usein? (Minulla on nykyään niin, että ehkä joka kymmenes  läpäisee kriittisen katseeni, niissä olen parempi kuin luonnossa.) 

Asetutko mielelläsi kuvattavaksi? Koetko kuvattavana olemisen voimaannuttavana vai voimia vievänä?

Loppuun  laitan, en enää omakuvaa, vaan sinivuokon kuvan. Bongasin pyöräretkeni varrella myös leskenlehtiä ja ilahduin lintujen konsertista kuvauspaikan ympäristölssä. Kevät tulee ja sen perään on luvassa kauan kaivattu KESÄ.
Selätimme taas pimeän talven ja pääsemme valon ja lämmön aikaan, me sisukkaat. Jos suomalaisten onnellisuutta mitataan nyt, niin luulen, että tulee paremmat tulokset kuin marraskuussa kyseltäessä.