Lukemiani kirjoja, katsomiani elokuvia

Muistan Suomen Kuvalehdestä kolumnin Minun Afrikkani, jota kirjoitti nimimerkki Heimopäällikön morsian. Oikein odotin lehteä juuri tämän kiinnostavan, hauskan kolumnin vuoksi. Sama henkilö Katariina Laurila, psykologi, toimittaja ja teatterintekijä, on nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kirjoittanut yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa kirjan Heimopäällikön morsian, joka perustuu Laurilan Afrikassa asuessaan tekemiin muistiinpanoihin ja keskusteluihin. 
Laurila lähti Tansaniaan 2000-luvun alussa noin vuodeksi kehitystyöprojektiin, mutta viipyikin Afrikassa seitsemän vuotta ja oli lopuksi paikallisten mediayhtiöiden johtaja.
Seurustelu ja avioliitto hopeahousuissa treffeille saapuneen heimopäällikön Mtemi Shambwen kanssa oli yllätyksiä täynnä, mutta sitä oli kaikki muukin. Laurila osallistui maasai-heimon päälliköiden hiv-kokoontumiseen, tutustui Reilun kaupan kahviplantaasien korruptioon, keskeneräiseksi jääneisiin koulutyömaihin, huippumuodin näytöksiin ja musiikkipiireihin. 
Syvimmin mieleeni jäi Laurilan tomeruus asioiden hoidossa ja surullinen rakkaustarina, joka alkoi niin suloisesti. 

Nostan katseeni ja säpsähdän. Tummat, kutsuvat silmät tuijottavat suoraan silmiini, lähes sieluuni. Silmissä on poikamaista pilkettä ja hymyä ja kaihoa, kaipausta ja lempeyttä. Silmät ovat upeimmat joihin olen koskaan katsonut. Ehkä myös upeimmat, jotka ovat koskaan katsoneet minua. Unohdun hetkeksi lapsuuden satukirjani sivuille, ja minusta tuntuu, että tuijotan suoraan syvälle Serengetin kirahvin silmiin. 

Toinen avustustyöstä kertova kirja, Maria Mustrannan romaani Toivon talo, kertoo nelikymppisestä avustustytön ammattilaisesta Martta Ervastista, joka tapaa Ammanissa syyrialaisen, koko perheensä menettäneen nelivuotiaan pikkutytön Nouran, joka saa Martan luopumaan ammatillisesta roolistaan. elämästään Suomessa  ja kaikesta, mikä on ollut siihen asti tärkeää.
Lähimmät, Suomessa odottava puoliso ja sisar, yrittävät saada Mariaa järkiinsä ja palaamaan kotimaahan. Myös paikalliset, Syyriasta ja Irakista tulleita pakolaisia auttavat jordanialaiset, muistuttavat, että tämä tyttö on vain yksi monista, mutta Marialle on itsestään selvää, että hän on vastuussa juuri tämän tytön kohtalosta. 
Vain sota-ajan kokenut mummu tuntuu ymmärtävän. Hän kirjoittaa kirjeen, jossa mainitsee siskon moitteen ja epäilyn siitä, että Maria olisi vain etsimässä tytöstä vastausta sisäiseen tyhjyyteensä. Mummusta Noura ei ole huono vastaus.

Kerttu sanoo, että heität elämäsi hukkaan. Sinun parastasihan hän ajattelee, mutta minä olen eri mieltä. En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, miksi toisista huolehtiminen on nykyään niin epämuodikasta. Miksi naisten taipumuksesta myötätuntoon ja hoivaamiseen on tullut heikkous, joka orjuuttaa heidät? Milloin uhrautumisesta tuli syntiä?

Mummu kirjoittaa myös, että nykymaailma on väärässä siinä, kun se opettaa meille, kenestä kuuluu piitata ja keillä ei ole niin väliä. 
Samaa sanovat paikalliset Martan ihmetellessä, miten Jordania, niin pieni ja köyhä maa, ottaa kaikki tulijat vastaan aina uuden sodan puhjettua naapurimaissa. He ovat veljiämme, toteavat jordanialaiset. 

Tässä kirjassa kuten Heimopäällikön morsiamessakin on henkilökuvauksen ja jännittävien tapahtumien ohella kiinnostavaa ajan ja paikan kuvausta sekä ruohonjuuritason tietoa kulttuurista ja toimintatavoista.  

 

Marko Annalan romaanissa Ylva seurataan erakoksi keskelle korpea vetäytyneen elämänsä toista ja ehkä viimeistä suurta teosta valmistelevan kuvataiteilija  Konradin ja yläkoulua käyvän hämmentyneen Ylvan elämää. Ylva on kohdannut ison menetyksen ja hakeutuu surussaan synkkään metallimusiikkiin viehtyneen pojan seuraan. Annala määrittelee romaaninsa henkilöt seuraavasti: "Tyttö, jolla ei ole isää. Poika, jolla ei ole järkeä. Mies, jolla ei ole malttia." Kirjan neljäs tärkeä hahmo on susi.
Lukija pääsee mukaan sudenpennun tajunnanvirtaan epilogissa ja lopuksi prologissa, jossa on jatkoa alun tilanteeseen. Nämä kuvaukset valaisevat takaumina myös sitä, mitä tapahtuu romaanin nykyajassa.
 
Tarina on tummanpuhuva, verinen ja mystinen. Kannen ja lukujen väliin sijoitettujen kuvien tyyli noudattaa tekstin sävyä. Upeat mustavalkoiset kuvat ovat kahden kuvataiteilijan tekemiä, Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan. Kannen maalaus on Petri Ala-Maunuksen ja suunnittelu Jussi Karjalaisen.

Vieras eläin huutaa. Se kuulostaa pelottavammalta kuin mikään aiemmin kuulemani, jopa kurjen huutoakin pahemmalta, vaikka en ole vielä sitä kuullutkaan, sillä tämä on ensimmäinen kesäni, mutta minä tunnen kurjen, tunnen haukan, tunnen myyrän, karhun, syyssateen ja paukkupakkasen, ja tunnen tämän oudon eläimen, ja se on näkemistä, enkä osaa sitä paremmin selittää.

Minua pelottaa ja vedän pääni takaisin kiven suojaan. Me kävimme väärän saaliin kimppuun. Tuo outo eläin ei luovuta. Sekin rakastaa laumansa lapsia. Ja sen lauma on paljon minun laumaani isompi.

Norjalainen dekkarikirjailija Karin Fossum on tunnettu varsinkin Konrad Sejer -sarjastaan, jota hän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta. Tämän sarjan neljästoista kirja Formørkelsen (2018), on ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Pimennys. Suomentaja on Tarja Teva, kuten valtaosassa Fossumin tuotantoa. 
Aviopari ja juuri kävelemään oppinut poika ovat majoittuneet hotellihuoneeseen. Vanhemmat haluavat selvittää avioliittonsa tilaa ja pojan huoltajuutta, koska ero on todennäköinen. Kun pikkupoika putoaa parvekkeelta molemmat syyttävät toisiaan. Komisario Sejer kuuntelee heidän kertomuksiaan traagisen aamun tapahtumista ja koittaa löytää yksityiskohdan, joka paljastaisi, putosiko poika vahingossa vai pudottiko jompi kumpi vanhemmista hänet alas kadulle. 

Pidän kaikista Fossumin kirjoista hänen luomiensa viisaitten poliisien Sejerin ja Skarren vuoksi ja siksi, että Fossumin rikostapauksissa ei koskaan ole kyse mustavalkoisesta asetelmasta. Ihmiset ovat olosuhteittensa armoilla eikä kukaan ole kokonaan paha. 

Osa Näkemiin taivaassa -DVD:n takakannen kuvaa

Kiinnostuin Pierre Lemaitren kirjoista luettuani bloggari Elegian kirjoituksen kirjasta Näkemiin taivaassa. Huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva on lähikirjastossani ja hain sen. Hyvä että hain. Elokuva ylitti odotukseni.
Elokuva kertoo ajasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Rintamalta palanneet kolme sotilasta koittavat pärjätä parhaan kykynsä mukaan. 
Taiteellisesti lahjakas Edouard on menettänyt kasvojensa alaosan ja rakentaa itselleen mitä mielikuvituksellisimpia naamioita eri tilanteisiin.
Elokuva on juonellisesti rikas, visuaalinen elämys aikakauden miljöineen, väreineen ja vaatteineen. Vakavasta aiheesta tehty veijarimainen toteutus toimii hyvin. Elokuva on viipyillyt mielessäni, tätäkin kirjoittaessani tunnen  sen elämänmyönteisyyden, samaa humaaniutta kuin italialaisessa Roberto Benignin draamakomediassa Kaunis elämä.
Ei ihme, että Näkemiin taivaassa on palkittu Ranskassa peräti viidellä César-palkinnolla.

Olen käynyt myös elokuvateatterissa katsomassa muutaman uuden elokuvan. 
Eternity: Niin hidas, tylsä ja mitäänsanomaton, että nukahdin keskellä elokuvaa.
Hamnet: Ihan mukiinmenevä, en nukahtanut. 
Humiseva harju: Pidin kovasti. Ohjaaja on luonut kirjan pohjalta liioittelevan maagisen sadunomaisen maailman, jossa köyhä on rutiköyhä ja rikas upporikas. Kun nuori tyttö valitsee rakkauden sijaan vakauden, hänelle katettu pöytä on kuin lastenelokuvan Prinsessa Pikkiriikin pinkki herkkuvuori ja hänen muotitaloista tilatut haute couture -hörhelönsä täyttävät kaksi huonetta. Luokkaero saa valitsemaan väärin, mutta intohimoa ei pysty sammuttamaan, se riuduttaa, tekee hulluksi ja tappaa. Värit on valittu harkiten, järkielämän pastellit vastaan erotiikan tulipunainen. Räiskyvä, persoonallinen tulkinta klassikkokirjasta.
Lainasin vertaillakseni kirjastosta saman kirjan pohjalta tehdyn perinteisemmän elokuvan. 

Mietin ystävyyttä

 

Eräältä oppilaalta saamani ruusukvartista valmistettu
tuikkukynttilän alusta. Ruusukvartsia pidetään sydämen
kivenä.

Luin Tiede-lehdestä, että ystävyyden kehittymiseen tarvitaan noin 50 yhdessä vietettyä tuntia. Eikö enemmän, mutta olkoon näin, keskimäärin. Tutkimus oli tehty USA:ssa haastattelemalla yli neljääsataa uudelle paikkakunnalle muuttanutta aikuista heidän solmimistaan ihmissuhteista. 

Samaisessa artikkelissa kerrotaan brittitutkijan löytämistä seitsemästä asiasta, joita ystävät usein jakavat. Näitä yhteisiksi tarttumapinnoiksi tutkimuksessa nimettyjä asioita ovat kieli, syntymäpaikka, koulutus, harrastukset, huumorintaju, maailmankuva ja mielenkiinnon kohteet. Maailmankuvaan ajatellaan sisältyvän moraali, elämänkatsomus ja poliittinen ideologia. Mitä useampi yhdistävä asia, sitä vankempi ystävyys, todetaan tutkimuksessa. 
Onneksi tutkija käyttää sanaa 'usein'. Kun mietin omia ystäviäni, niin ei minulla ole heidän kanssaan moniakaan näistä tarttumapinnoista ja juuri niiden puuttuminen on saanut meidät kiinnostumaan toisistamme.

Minusta ystävyydessä on tärkeää, että on kiinnostunut toisen ajatuksista. Blogiystävyydessähän on kyse vain siitä, se riittää. Ystävyydessä ei ole pakko tavata fyysisesti, mutta toisaalta pitää olla myös ihmissuhteita, joissa vietetään aikaa samassa tilassa ja tunnetaan toisen ihmisen ja toisten ihmisten läsnäolo. Vielä jokin aika sitten olisi tuntunut hassulta edes mainita tällainen itsestäänselvyys, mutta ei enää. Meidän aikanamme arvostetaan yksinoloa ja yhdessäololta odotetaan laatua. Tällainen asenne johtaa yksinäisyyteen.  

Usein sattuma ja olosuhteet määräävät, kenestä tulee ystäviä - aikuisillakin, tarttumapintoja tai ei. Lapsillahan ystävät löytyvät lähellä asuvista. 

Etsin tähän kirjoitukseeni sydämiä meiltä kotoa.
Kylpyhuoneesta löytyi sydämen muotoinen suolasaippua. 

Ystävyydestä ja rakkaudesta on tehty paljon lauluja.
"Mistä löydät sä ystävän, onko oikea sulle hän", kysyy Vladimir Vysotski tunnetussa Ystävän laulussaan. Minä en pidä tuon laulun kylmästä testailusta. "Ja jos silloin kun myrsky soi vain sun kumppanis vaikeroi, vene lähimpään rantaan vie, jääköön pois mikä lie." Minä voisin olla se vaikeroija ja tunturissa väsymystäni ruikuttava, ja siksikö heti hylättäisiin? Hei, armollisuutta! Toisessa harvinaisemmassa suomennoksessa sanotaan suoraan, että jos hän ei ole sinunlaisesi, niin kenkää tulee. "Älä sorru sä pilkkaamaan vaikka on hän mies tasamaan. Hän ei sovi sun seuraasi, eikä lauluusi."
Laulun lopussa sävy muuttuu, siinä korostetaan uskollisuutta: "... kuka viereesi jää kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa." Tästä pidän.

Tiedän, että en pidä ystäviini yhteyttä kovin taajaan, olen huono soittelemaan ja järjestämään tapaamisia, mutta yhdessä ominaisuudessa olen täydellinen, uskollisuudessa.
Luotan siihen, että ystävyys säilyy kuten rakkauskin ilman jatkuvaa ylläpitoa ja samanmielisyyttä. Nykyään ihmissuhteista puhutaan pehmopsykologisissa jutuissa usein kuin ne olisivat jotain liikekumppanuuksia. 
En ole koskaan lähtenyt "hankkimaan" ystäviä, he ovat vain lipuneet elämääni eri elämänvaiheissa ja sen jälkeen jääneet siihen, koska olemme olleet kiinnostuneita toisistamme. Ei tulisi mieleenkään kysellä saamieni ystävien kelpaavuutta. 
Luotan sinisilmäisesti siihen, että kelpaan itsekin, ponnistelematta.
 
Ehkä tärkeämpää kuin toisen ystäväominaisuuksien punninta olisikin tehdä joskus itselleen kysymys: Jos olisit toinen ihminen, niin olisitko itsesi ystävä?

Kalevala-korun riipus Rakkaus korulippaani pohjalta.
Koruun kuuluva ketju lienee muussa käytössä. Tästä korusta
oppilas Jenna kysyi viattomasti: "Onko tuo sydän
pääsiäismunasta?"

Onko ystävyydessä mukana rakkautta? Mielestäni on, kuten myös rakkaudessa 

ystävyyttä. Miksi niitä erotella!

John Williams. Nothing but the Night (mitä trauma on?)

 

Nothing but the Night (pelkkää yötä) on John Williamsin vuonna 1948 kirjoittama raastava kuvaus traumasta kärsivän nuorukaisen elämästä.

Williams löydettiin uudelleen muutama vuosi sitten, kun hänen vuonna 1965 julkaistusta romaanistaan Stoner otettiin uusia painoksia. Se sai hyvää palautetta sekä kriitikoilta että lukijoilta ja se käännettiin useille kielille, myös suomeksi. Williamsin neljästä romaanista myös kaksi muuta, Augustus ja Butcher's Crossing on suomennettu, mutta ei esikoista Nothing but the Night. 

Kirjan päähenkilö on ajelehtiva nuori mies Arthur Maxley. Arthur on keskeyttänyt opintonsa eikä saa oikein kiinni mistään. Varakas isä kustantaa nuoren miehen ulkoisilta puitteiltaan tasokasta elämää Bostonissa. Taustalla on äidin kuolema, jonka yksityiskohtien muistamista Arthur välttää. Hän viipyilee kyllä hämärissä muistoissaan suloisissa varhaislapsuuden hetkissä, joissa äiti merkitsee hänelle täydellistä hellyyttä.
 
Kirjan kertomus sisältää yhden päivän Arthurin elämässä.
Päivä alkaa tylsänä ja toisteisena, kunnes postissa saapuu kirje, jonka päällä on tuttua käsialaa. Arthur ei ole tavannut isäänsä vuosiin. Edellinen tapaaminen johti hermoromahdukseen, ja Arthur miettiikin, avaisiko kirjettä ollenkaan. Hän tuntee kuitenkin vetoa isäänsä ja menneisyyteen, joka on sumeana hänen mielessään. Liikemiesisä on käymässä kaupungissa ja ehdottaa päivällistä hotellissaan. Arthur suostuu, ja tapaaminen onkin aluksi miellyttävä. Isä toivoo, että he pystyisivät lähentymään ja kertoo yrittävänsä luopua kiireisestä, liikkuvasta elämäntyylistään, joka on ollut hänen tapansa selvitä traagisesta muistosta. Tapaamisen lopussa tapahtuu jotain, mikä saa Arthurin jättämään isänsä ja säntäämään kaupungin yöelämään. 
Kadulla hänet valtaa tuttu pohjattoman yksinäisyyden tunne. Boston on kuvattu eurooppalaisten modernistien tyylillä, samalla millä Suomessa tulenkantajat kuvasivat kaupunkia. Arthurin Boston on meluinen, sykkivä, dynaaminen, paheellinen ja houkutteleva yksinäisten sielujen flaneerauspaikka. 
Pimeässä illassa loistavat neonvalot vetäisevät lopulta yökerhoon kadulla hoipertelevan, masentuneen ja tahdottoman miehen, jota edes kauniin, nuoren naisen tapaaminen ei enää pysty auttamaan. Lapsuuden trauma alkaa nousta pintaan, Arthur muistaa sakeasta humalatilastaan huolimatta, vaiko sen avulla, naisen lempeässä seurassa sellaista mitä ei tahtoisi muistaa, ja millään ei ole enää väliä.

Unsteadily he began to walk down the long narrow street toward where the darkness converged and there was no light, where the night pressed in upon him, where nothing waited for him, where he was, at last, alone. 
(Hän alkoi kävellä horjuen pitkin pitkää kapeaa katua kohti lähestyvää pimeyttä, sinne missä ei ollut yhtään valoa, missä yö ympäröi hänet, missä mikään ei odottanut häntä, sinne missä hän oli vihdoin aivan yksin.)

Mikä on trauma?
Trauma on psyyken vaurio, joka syntyy, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jota ei pysty hallitsemaan. Tällaisia tilanteita ovat esim. liikenneonnettomuus tai muu  kuolemanvaaraan joutuminen, sotatilanteet niin sotilailla kuin siviileilläkin, väkivallan kohteeksi joutuminen, vanhemman menetys ja muut psyykkistä tasapainoa horjuttavat tilanteet.
Kaikki eivät traumatisoidu vaikeissakaan tilanteissa, ihmisillä on eri määrin välineitä käsitellä vaikeita tilanteita. 
On luonnollista kokea ahdistusta, masennusta ja surua aiemmin kokemastaan ilman että kyseessä olisi trauma. Kaikki nykyinen paha olo ei myöskään johdu menneisyydestä, vaan monista eri syistä nykyisyydessä ja siitä, miten asioihin suhtautuu.  
Traumalle tyypillistä on välttely ja panikoituminen traumatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Sodan kauhua kokenut saattaa kavahtaa ja suojautua kuullessaan kovia ääniä ja raiskattu kokea kaikki intiimit tilanteet mahdottomina. Myös muisti saattaa hämärtyä suojakeinona traumatisoituneelle. Williamsin romaanihahmo Arthur kulkee kuin sumussa kaikki energia padottuna liian vaikean muiston kätkemiseen. 
Yksi pahimpia trauman aiheuttamia vaurioita on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa ihmisen persoonallisuus jakautuu erillisiin persoonallisuuden tiloihin, jotka vaihtelevat yleensä äkillisesti. Joku alue ottaa yleensä vahvan roolin suojatakseen pientä ja arkaa, jolle traumakokemus on ollut ylipääsemätön. Vakavasta dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivillä on yleensä taustalla jotain hyvin varhain jo ennen puheen oppimista kohdattua äärimmäistä väkivaltaa.
 
Trauma-termiä käytetään nykyään heppoisesti, kuten muitakin psykologian termejä. Elämään kuuluu ikäviä asioita, eroja ja kuolemaa ja niihin on vain opittava suhtautumaan tapahtuneina tosiasioina.
Vanhempansa menettänyt lapsi on niin vähän kokenut ja lapselle ominaisella tavalla itsekäs, että hän saattaa syyttää eloon jäänyttä vanhempaa menehtyneen kuolemasta ja vaatia tältä ylivoimaisia suorituksia.
Arthur näki tilanteen, joka traumatisoi sekä hänet että isän, ja traumaansa omalla tavallaan käsittelevästä isästä tuli hänelle triggeröivä, vältettävä asia. 

Arthurin tarinassa minua kosketti eniten hänen yksinäisyytensä. 
Hän harhailee ihmislauman keskellä kadulla, ihmisiä tulee vastaan, sadat silmät ohittavat hänet tunnistamatta, joka puolella ympärillä ihmiset puhuvat toisilleen, mutta mikään puhe ei ole hänelle. 
Arthurin todellisuus tuo mieleeni japanilaisen Osamu Dazain kuvaaman tyhjyyden ja lohduttomuuden.

Kerron vielä vähän omaa kokemaani, mikä selittää sen, että olen hyvin kiinnostunut kaikesta psyykeen liittyvästä.
Olen ehkä trauman hipaisema, mutta en sen ahmaisema.
Olin paikalla lapsena, kun äitini tuupertui maahan aivoinfarktin saaneena ja osuin paikalle myös, kun veljeni oli törmännyt mopolla kuorma-autoon ja makasi jo kuolleena ojassa. 
Kotoa lähdettyäni en palannut sinne mielellään. Toivoin pitkään, että voisin olla taustaton ja haaveilin jopa, että muuttaisin kauas pois ulkomaille, jossa kukaan ei tietäisi, mitä oli tapahtunut ja voisin unohtaa suruni. Samalla minua painoi valtava vastuu elossa olevista perheeni jäsenistä.
En muista kuin jonkin välähdyksen äitini hautajaisista ja tapahtumista kotonani hänen kuolemansa jälkeisinä aikoina ja veljeni hautajaisia en muista ollenkaan. Muistan, että olin vihainen.
Olen pelännyt ja karttanut hautajaisia ja kerran sain vapinakohtauksen hautajaisissa, joissa vainaja ei edes ollut minulle merkityksellinen.
Isän hautajaiset oli käänteentekevä tapahtuma. Se yhteisöllisyys ja lämpö, mitä muistotilaisuudessa koin, oli minua korjaavaa.
Minulla on lapsuuteeni liittyen muistikatkoja, varsinkaan en muista mitään mikä liittyy veljeeni. Huomasin tämän jo nuorena, eli muistamattomuus ei liity vanhuuteen. Näen valokuvissa komean pojan, mutta hän voisi olla kuka tahansa. 

Sanomattakin on selvää, että tällaiselle trauman hipaisemalle oma perhe ja ystävyyssuhteet ovat äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä. En ymmärrä sellaista puhetta, että valikoidaan ja karsitaan sukulaisia ja ystäviä. 

Luen lehtiä: jään miettimään, kyseenalaistan, pidän sekavana... ja tadaa: onnellisuuslava!

Jääkukkia 19.01.26, Kuva: Ume

Otsikon mukaista tapahtuu harva se päivä. 
Minä luen yhä aamuisin kahta oikeaa painettua sanomalehteä. Moni sivu menee ohi itsestään selvänä, jos olen sattunut lukemaan samat uutiset jo verkkomedioista, mutta pitempiä esseetyyppisiä artikkeleita ja featurejuttuja luen vain paperilta.

Helsingin Sanomien tiedesivuilla tammikuun lopussa oli artikkeli otsikolla "Tutkimus: Seksismi voi olla myös hyväntahtoista". Artikkelin Åbo Akademin tekemästä tutkimuksesta on kirjoittanut Matti Mielonen.

Olettamus tutkimuksessa on ollut, että huonommin parisuhdemarkkinoilla menestyvät miehet ovat taipuvaisia pahantahtoiseen seksismiin ja hyvin menestyvät miehet hyväntahtoiseen seksismiin.

Pahantahtoinen seksismi määritellään tässä tutkimuksessa ajatteluksi, jonka mukaan naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet ja silti pyrkimässä niskan päälle. No, se on selvä. 

Entä hyväntahtoinen seksismi? Minulle ei juttua edes useamman kerran lukiessa ole selvinnyt, mitä se on. Aloin epäillä, että se on sitä, mitä on ainakin tähän asti kutsuttu romantiikaksi.
Tutkija Catharina Walldén: "Se voi vaikuttaa myönteiseltä, mutta se vahvistaa huomaamatta perinteisiä sukupuolirooleja ja rajoittaa naisten toimijuutta suojelevan paternalistisuuden kautta."
Hyväntahtoinen seksismi siis lähtee siitä ajatuksesta, että miehet huolehtivat naisista ja suojelevat heitä, eikä se ole hyvä.
"Tämä lisää naisten riippuvuutta miehistä ja saa eriarvoisuuden näyttäytymään luonnollisena. Se hidastaa todellista tasa-arvoa", Walldén muistuttaa. 

Siis kun miehet suojelevat naisia ritarillisesti, kantavat naisten painavia laukkuja ja luovuttavat takkinsa palelevan naisen hartioille, niin sekö hidastaa tasa-arvoisuuden kehittymistä. 
Jos tämä on paheksuttavaa, niin sitten suuri osa romanttisista elokuvista ja maailmankirjallisuudesta joutaa tuomiolle! 
Minusta tässä sekoitetaan ja hämärretään asioita. Huolehtiminen kuuluu romantiikkaan, ja myös naiset suojelevat ja hoivaavat miehiä, eri tavalla vain. Mitä vaaraa toiselle ihmiselle osoitetussa välittämisessä on?
Sitäpaitsi, miehillä on enemmän lihaksia kuin naisilla, joten he jaksavat kantaa painavia tavaroita paremmin ja lihaksethan pitävät kehon lämmön korkeammalla.
Mikä olisi se "todellinen tasa-arvo"?  

Tyypillistä, että juuri Suomessa kiinnostutaan tällaisesta tutkimuksesta. 
Nyökyttelinkin pari päivää myöhemmin lukiessani HS:n Elämä & hyvinvointi -sivujen juttua "Turhan kylmä kulttuuri". Jutun on kirjoittanut Kira Gronow ja hän haastattelee siinä suomalais-kreikkalaista Aino Mavrigianikisia, joka on sitä mieltä, että suomalaisesta arjesta puuttuu lähes täysin "eros". Suomalaiset rakastavat etelässä lomaillessaan näkemäänsä käyttäytymistä, johon kuuluu lämpimiä katsekontakteja, pientä kujeilua ja viatonta flirttiä ja tempautuvat ehkä itsekin mukaan ystävälliseen, rentoon tyyliin, mutta eivät tuo sitä mukanaan lomatuliaisina vaan muuttuvat totisiksi ja pidättyväisiksi jo lentokentällä.

No, sehän on tietysti tämä pakkanen, joka jähmettää meitä ja sulkee meidät sisätiloihin.
Suomessa on myös pitkään ajateltu, että kaupunkielämään kuuluu viileä käyttäytyminen ja että on jotenkin moukkamaista puhua ja varsinkaan "avautua" asioistaan tuntemattomille. Tämä on mielestäni muuttunut jo paljon.
Olen myös lukenut, että virolaisten mielestä Suomessa ollaan paljon rennompia ja hymyilevämpiä kuin Virossa.
Kaikki Venäjällä käyneet (silloin kun siellä vielä käytiin) tuntevat varmaan  sikäläisen lähes koomisen töykeyden asiakaspalvelussa. 

Lopuksi positiivinen uutinen eilisistä Kouvolan Sanomista: Kuntarahoituksen Onnellisuusrahasto jakaa vuosittain 100 000 euroa hankkeelle, joka parhaiten parantaa yhteisöllistä onnellisuutta ja - jee, Kouvola sai sen tänä vuonna onnellisuuslavaa varten!
💞 Onnellisuuslava!💞
Se on henkilö- tai pakettiautolla siirrettävä, koottava esiintymislava, jolla viedään tapahtumia niille ihmiselle, joille osallistuminen on muutoin vaikeaa. Kouvola on koko Suomen kylärikkain kunta, jossa monella on pitkä matka keskuspaikkojen kulttuuritaloille, mikä varmaan vaikutti idean palkitsemiseen. 
En ole aiemmin tiennytkään Onnellisuusrahastosta, ihanaa että sellainen on olemassa.

Tänään oli valoisa päivä. Auringon lämpö jo tuntui kasvoilla pikkuisen, kun tuuli oli selän takana. Ilahduin.

 

Marko Annala, Kuutio

 

Aatos lysähtää kevätauringon lämmittämälle asfaltille velttona kuin kulhollinen spagettia. Jään hänen viereensä seisomaan enkä sano sanaakaan. Olen seurannut Aatun oikkuiluja jo vuosikaudet, eikä niissä ole mitään toistuvaa kaavaa, joka auttaisi minua valitsemaan oikean välineen oikealla hetkellä. Joskus tehoaa kova sana, joskus mairittelu, joskus lahjonta ja joskus harvoin jopa kiristys, mutta lähes aina valitsen väärän välineen. Nyt tarvittaisiin haarukkaa. Lusikalla ei tee velton spagettikasan kanssa mitään.

Tällä kertaa kohtaus vältetään ottamalla taksi neljän korttelin mittaiselle matkalle. Ensin isä yrittää kantaa neljäkymmentäkahdeksan kiloista poikaansa kotiin anoen mielessään, ettei tämä ihan vielä tulisi hulluksi, vielä hetki, kymmenen minuuttia, mutta kun poika hoksaa taksitolpan, peli on menetetty. 

Aatos on ns. vaikea lapsi, jolle on erilaisia määritelmiä. Aatoksen isä ei suostu poikaansa lokeroimaan. Hän koittaa kasvattaa tätä "syntymävilkasta" tyyppiä hyville tavoille ja sietämään pettymyksiä. Välillä hän tyynnyttää poikaa sylissään pitkään paniikki- ja raivokohtauksissa ja valvoo illalla tämän sängyn vierellä parikin tuntia sivellen pojan poskea unen tuloa jouduttaakseen.

Aatos ei ole vain vaikea, hän  on myös valloittava, värikkäitä sanontoja käyttävä ja joissain asioissa erityislahjakas pikkupoika. Hänellä on isänsä kanssa sama kiinnostuksen kohde, pelit. Isä tekee työkseen pelifirman verkkolehteä ja pelaa myös vapaa-aikanaan.

Joskus pojan temppuilu ajaa väsyneen isänkin raivokohtaukseen, josta hän tuntee valtavaa syyllisyyttä ja tarvetta hyvitellä lasta, joka on hänen luonaan lähes tyhjässä kodissa vuoroviikoin. 
Vaimon kanssa on tekeillä avioero, mutta sitä mies ei suostu vielä myöntämään. Hän toivoo kaiken palautuvan ennalleen. Uusi rakkaussuhdekin olisi tarjolla, mutta mies ei ole siihen valmis.
Hän jaksaa välttämättömimmän, Aatun. Mikään isyydessä ei ole ollut sellaista kuin hän kuvitteli vauvan kanssa synnytyslaitokselta lähtiessään isyyden tehtävän pakahduttaessa rintaa. Kaikki on paljon vaikeampaa ja usvaisempaa, mutta hän tietää rakastavansa Aatua enemmän kuin mitään ja ketään. 

Kun kukaan muu ei ole näkemässä, Aatun maatessa tulikuumana sylissäni myrskyn riepotteleman huoneen raunioilla tai juuri ennen nukahtamistaan, kun hän hymisee hiljaa itselleen rauhoittaakseen mieltänsä unille: silloin hänen haavoittuvaisuutensa saa minut havahtumaan ja ymmärtämään kuinka pieni hän vielä on, kuinka kesken maailmalle, ja kuinka suuri on minun vastuuni siitä, että hän jonain päivänä olisi valmis. Silloin tajuan, kuinka heikko olen hänen edessään, ja kuinka suuresti toivoisin olevani vahvempi, ja juuri silloin rakastan häntä eniten.

Marko Annala käsittelee romaanissaan Kuutio vaativaa vanhemmuutta mustalla huumorilla, mikä sopii kaaostilanteiden kuvaamiseen hyvin.

Kirja alkaa synnytyskuvauksella, minkä jälkeen isän ja pojan arjesta kertomisen  välissä on katkelmia isän kirjoitusprojektista, jossa hän kertoo oman suvun traagista tarinaa. Kirja päättyy koskettavaan tapahtumaan, joka kasvattaa sekä isää että poikaa.

Kuutiolla on tarinassa sekä konkreettinen merkitys, Rubikin kuution ratkaiseminen, että symbolisia merkityksiä. 

Pidän tästä kirjasta ja siitä, millä tavalla se nostaa esiin sen tosiasian, että vanhemmuus voi olla monenlaista. On ihmisiä, jotka oman sopuisan, "helpon" lapsensa kanssa eläessään tuomitsevat ne, jotka istuvat kyykyssä keskellä jalkakäytävää velttona makaavan tai suoraa huutoa kirkuvan kymmenvuotiaan vieressä. 

"Käyn tätä kamppailua päivittäin", toteaa Aatoksen isä. "Tämä on minun todellisuuttani."
Tiedän, että on jopa kasvatusalan ihmisiä, jotka pitävät tiukasti kiinni siitä, että kaikilta samanikäisiltä on vaadittava samaa. Mikään ei ole sen epätasa-arvoisempaa kuin joustamaton saman vaatiminen. Olen sitä mieltä, että ns. armoviitoset peruskoulussa ovat joskus ihan paikallaan. 

Marko Annala on toiselta ammatiltaan muusikko, Mokoma-yhtyeen perustajajäsen, laulaja ja laulujen tekijä.
Hän on kirjoittanut neljä romaania, Kuution lisäksi omaan elämään perustuvan Värityskirjan, Paaston ja Ylvan, jonka toisena kuvittajana on Annalan tytär Iita Annala.

 vaan pitää hä

Vanheneminen on sekä fyysistä luopumista että henkistä vahvuutta

 

Kuva on erään kävelylenkkini varrelta. Kävelytie kulkee joenrantaa kuvassa vasemmalla. Joku pieni ihminen oli jo hiihtänyt vähäisellä lumella. Ihmisten lisäksi lumeen ovat jättäneet jälkiään ainakin koirat ja jänikset. 

Koitin palata vanhaan käsityöharrastukseeni puikoilla neulomiseen, joka minulle aina on ollut kutomista.  
Ennen vuosituhannen vaihdetta, kun sormissani ei vielä ollut nivelrikon aiheuttamaa kipua, kudoin villapaitoja, tunikoita, liivejä ja myssy-huivi -settejä. Kudoin lasten touhuja seuratessani, radiota kuunnellessa ja jopa telkkaria katsoessa, koska sormet tiesivät usein katsomattakin mitä tehdä. 
Opin tekemään käsitöitä lapsena, koska äitini ja isoäitini tekivät niitä aina kun ei ollut muuta tekemistä. Elämän ohjenuora silloin oli "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Kutomisen lisäksi ompelin lapsena kanavatauluja ja siskoni kanssa virkkasimme yhteen aikaan pitsisiä irtokauluksia. Muistin nämä kaulukset kun huomasin eräässä valokuvassa siskollani puseron päällä sellaisen, hänelläkin niin näppärät sormet silloin. 
Käsitöissä koin hurmoksellisia hetkiä. Ne saivat jopa valvomaan, kun kiinnosti saada vaatekappale valmiiksi ja päälle töihin seuraavana päivänä. 

Koska sormeni eivät ole enää kipeät, vain kömpelöityneet, päätin kokeilla kutomista vielä kerran. Valitsin ohjeen kauniiseen liiviin, ostin puikot ja laadukkaat langat. Valitsin kuunneltavakseni Ruben Stillerin juontaman Pyöreän pöydän ja aloin luoda silmukoita. Sormet liikkuivat kankeina, ei mitään hurmosta. Luovutin, ei näillä sormilla. Langat sivuun. Kuuntelin kuitenkin Stillerin ja hiljensin mielestäni sen "tee ollessas" -äänen.

Ryhdyin miettimään vanhuuden luopumisia.

Monet naisystävistäni ovat joutuneet luopumaan puolisoistaan kuolemalle ja taloistaan, koska eivät jaksa niitä enää yksin hoitaa.

Olen tyytyväinen siihen, että muutimme jo viisikymppisinä kerrostaloasuntoon. Se oli kyllä sattumaa. Olimme uudelle paikkakunnalle muuttaessa avoinna kaikenlaisille asunnoille, mutta silloin vapaana olevista asunnoista tässä oli tilavin ja valoisin olohuone ja muutoinkin paljon tilaa. Nyt ei tarvitse miettiä asumisjärjestelyjä, hissitalo ja palvelut lähellä. 

Mistä muusta joutuu vanhana luopumaan? Terveydestä osittain, kauneudestakin vähitellen. Ystävistä, joiden elinaika loppuu.
Hiljattain kuoli tuttavapiiristä eräs harvinaisen viehättävä mies. Ihastuin heti tavatessa hänen originelliin ulkomuotoonsa ja vaatimattomuuteensa. Pidän viehättävinä ihmisiä, jotka eivät tiedosta omaa viehättävyyttään.
Viime vuoden aikana kuoli myös blogiystävä, jota arvostin. Hänen poismenonsa tuotti minulle paljon surua.

Terveys ja sairaus molemmat kuuluvat elämään, vanhetessa jälkimmäinen korostuu. Monia sairauksia pystytään pitämään tasapainossa oikein määrätyllä ja mitoitetulla säännöllisellä lääkityksellä, jota seurataan. Itselläni on lääkkeet kilpirauhasen vajaatoimintaan, verenpaineeseen, kolesteroliin ja astmaan.
Olen joutunut luopumaan toisesta rinnastani. Lonkassani on keinonivel, peukaloita on korjattu ja toisen jalan polvessa on alkavaa nivelrikkoa. 
Kaikesta kulumisesta ja lääkityksestä huolimatta koen itseni terveeksi ja virkeäksi, ellei ole flunssaa tai muuta akuuttia.

En ehkä huomaa, että saan aikaiseksi vähemmän kuin ennen, koska muutokset tapahtuvat vähitellen. Kaikkeen tottuu.
Kun muutimme viisikymppisinä Kuhmosta Kouvolan seudulle, pelkäsin aluksi, etten sopeutuisi. Niin monta isoa elämänmuutosta kerralla: asuinpaikka, uusi murre, uusi asumismuoto, uusi työpaikka, uudet ihmiset. Nyt olen asunut täällä jo pitempään kuin missään muualla ja tunnen Myllykosken taajaman kodikseni.

Miä ♥ Mylsä

Vanhetessa kuivuu. Suojaavat limakalvot nenässä, silmissä, virtsateissä ja sukuelimissä kuivuvat ja vaativat hoitoa, tippoja, voiteita ja puikkoja. Hiukset kuivuvat, samoin kynnet.  

Virtsatietulehdukset ovat monen naisen vaiva vaihdevuosista eteenpäin. 
Minä käytin estrogeenilisää lääkärin määräämänä 64-vuotiaaksi asti, enkä tiennyt vaihdevuosista mitään. Lopetin estrogeenin käytön kuin seinään samana päivänä, jolloin rinnasta otettiin koepala ja arvelin, ettei hormonilisä ole enää hyväksi.
Kun heti syöpäoperaation jälkeisen viisivuotisen syövänestolääkityksen alussa sain virtsatietulehduksen, syöpähoitaja totesi, että se on yleistä ja liittyy tämän lääkkeen mukanaan tuomaan vanhenemiseen. Jatkossa vaiva uusiutui, tulehduksia tuli ryppäinä ja sain puolivuotisen estolääkityksen. Jotkut lääkärit sanoivat, että estrogeeni auttaisi eikä siinä vähäisessä määrin käytettynä olisi mitään vaaraa, toiset taas varoittivat ottamasta mitään riskejä. No, minähän tietysti noudatin pitkään varovaisempaa linjaa.

Olen juuri käynyt läpi kuusi peräkkäistä antibioottikuuria. Olen elänyt pari kuukautta toistuvaa kaavaa kuin Päiväni Murmelina -leffassa: tuohan näyte ja oletko juonut karpalomehua ja tässä sinulle määrätty viiden päivän kuuri, jospa se siitä. Joku lääkäri määräsi minua tapaamatta jopa miedomman kuurin samaa lääkettä, joka ei ollut tepsinyt edellä. Kyselin hoitajilta, tietävätkö nämä lääkärit varmasti myös taustan? Lopulta vaadin päästä oikein tapaamaan lääkäriä. Häneltä sain sitten erilaisen antibiootin ja perään estolääkityksen - vuodeksi tai kahdeksi! Eikä tarvitse kuvata, kun nämähän nyt vaan ovat niin tavallisia naisilla. No, paras varmaan hankkia toinen mielipide asiaan ja koittaa päästä kuvantamisiin. Jos vaikka löytyy jotain korjattavaa. On vaikea ymmärtää, että estolääkitys on niin vahva, puolet siitä, mitä tulehduksen aikana päivittäin. Ja kaksi vuotta? Kaipaan omalääkäriä.
Teille kohtalosisaret, jotka joudutte rintasyöpähoidossa viisivuotiselle Letrozol-kuurille toivotan tsemppiä ja neuvon, älkää luopuko estrogeenista kokonaan.      

Sairastelukierteeni vuoksi jouduin jättämään vesijumpan. Taas yksi luopuminen. No, onneksi tykkään kävellä.
 
Kauneus on katoavaa. Kyllähän sen on aina tiennyt, mutta kun se tapahtuu omalla kohdalla, niin eihän se ole kivaa. Luomet löpsähtävät silmien päälle, vartalon muodot muuttuvat, jalkapöydät ja kädet "kasvavat",  hiukset ohenevat, miehillä lähtevät usein kokonaan. 

Jotkut vanhemmat naiset julkaisevat itsestään vain kuvia nuorempana tai käsittelevät realistisia ajantasaisia kuviaan hehkeytysfilttereillä.
Itse haluan katsoa totuutta suoraan silmiin. Ottakaa tai jättäkää! Onhan minulla sentään paksu tukka. Annan sen taas kasvaa pitkäksi kuten sillä edesmenneellä viehättävällä tuttavallani, jolla oli valkoinen tuuhea leijonanharja. 

Majatalo Rauhalan ikkuna, Myllykoskella. Rauhala on toiminut
vuodesta 1934. Se on majoittanut lukuisia taiteilijoita, mm Suomen
iskelmän kultavuosien laulajia, joista omistaja Pekka  Mölsällä on
tarinoita kerrottavanaan.

Kouvolassa on järjestetty suosittua Näkökulmia Suomen historiaan -luentosarjaa joka löytyy striimattuna YouTubesta.
Katsoin Lasse Lehtisen, Seppo Hovin ja laulaja Hannu Lehtosen luentokonsertin Suomi - toteutumattomien katastrofien maa. 

Tunsin luentoa katsoessani ylpeyttä siitä, että nämä oman ikäluokkani ihmiset (minua pari kolme vuotta vanhemmat Lehtinen ja Hovi), harmaat ja kumarat miehet, olivat niin hengessä väkeviä,  niin  asiantuntevia, tietorikkaita, viisaita ja hauskoja.
Lehtinen kertoi vähältä piti -tilanteista, joissa Suomelle olisi voinut käydä huonommin kuin kävi ja Hovi kertoi omassa osuudessaan Suomen kevyen musiikin historiasta. Hän siirtyi ketterästi pianon takaa mikrofonin taakse ja juttu luisti. Hauska esiintyjä. Hannu Lehtonen, vähän nuorempaa sukupolvea, sekä kevyen musiikin että oopperan taitaja, lauloi tuttuja lauluja, iki-ihanasti.
Voiko kukaan olla liikuttumatta kuunnellessaan Veteraanin iltahuutoa? 


Tässä linkkejä vanhoihin kirjoituksiini vanhenemisesta:
Vanhuus ei tule yksin 
Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa 

Ihailen Claire Keeganin loistavaa proosaa ja hämmästelen erästä presidenttiyttä

Luin kaksi kolmesta jouluna itselleni antamistani Claire Keeganin novellikirjoista. 

Irlantilaista Keegania pidetään yhtenä parhaista nykykertojista, mielestäni ansaitusti.
Kaikki hänen teoksensa ovat lyhyitä, myös ne kaksi suomennettua teosta, jotka on julkaistu romaaneina, Nämä pienet asiat (These Small Things) ja Kasvatti (Foster). 

Arvostan sitä, että tänä tiiliskiviromaanien aikana joku "tyytyy" kirjoittamaan novelleja ja pienoisromaaneja. Keeganin lyhytproosassa sen mitasta riippumatta on kokonainen maailma ja iso kertomus.
Mikä taito luoda niin vähin sanoin sellaista, mikä jää lukijan mieleen. Pysyvästi, ainakin minulla (ellen dementoidu).
Ei ihme, että Keeganin teosten pohjalta on tehty myös onnistuneita elokuvia. 

So Late in the Day kertoo erään Cathalin päivästä, joka näyttää aluksi tavalliselta, pitkästyttävältä perjantailta toimistotöissä Dublinissa. Bussimatkalla asuntoonsa ja pitkin iltaa Cathalin ajatukset askartelevat Sabinessa, jonka hän oli tavannut vuosi sitten ja tilanteissa, joissa Sabine oli ollut häneen tyytymätön. Myös lapsuuden ympäristöstä vilahtaa Cathanin mielessä asioita, joilla lukija ymmärtää olevan yhteyttä miehen käyttäytymiseen aikuisena. Olisin halunnut mennä neuvomaan, älä hyvä mies noin.
Tekstissä on lukijalle pieniä vinkkejä ja kysymyksiä, joiden merkityksen ymmärtää vasta lopussa, jolloin myös selviää, mikä päivä tämä perjantai on.
Keeganin luomat hahmot eivät ole aina rakastettavia, mutta hän on aina heidän puolellaan ja ymmärtää, mistä tietty käytösmalli johtuu.

Kun aloitin lukemisen, niin mietin ensin kriittisesti, miksi näin lyhyt teksti, 47 sivua, julkaistaan omana kirjanaan eikä novellikokoelman osana. Tarinan loppua lähestyessäni tunsin, että näin sen pitikin olla.  
Keeganin metodina on realistisesti kerrottu tarina, jossa on pinnan alla paljon merkityksiä ja tunteita. Jokainen sana tuntuu tarkasti valitulta.
Nykyään on muodikasta kirjoittaa tyylillä, jossa kertoja haparoi ja eksyy pohdinnoissaan sinne ja tänne, Keegan hallitsee tarinansa, lukija voi luottaa häneen.
Kirjan takakanteen on  painettu osia arvosteluista. Eräässä niistä Keegania verrataan Tšehoviin. 

The Forester's Daughter, kertoo erään perheen elämästä syvällä Irlannin maaseudulla. Tässäkin tarinassa miehen ja vaimon suhde on ongelmallinen. Vaimo on tyytymätön karkeaan, yksinkertaiseen mieheensä, sama asetelma kuin Robert James Wallerin romaanissa The Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, josta Clint Eastwood on ohjannut koskettavan draamaelokuvan.
Martha pohtii jo lähtöäkin, mutta miten käy. 

Agholwen tilalla on salaisuus, joka uhkaa paljastua. Paineet kasautuvat, ja lopuksi on vaikea löytää syyllistä. 

Deegan, the forester, is not the type of man to remember his children's birthdays, least likely that of his youngest, who bears a strong, witch-like resemblance to her mother. If occasional doubts about his daughter cross his mind he does not dwell on them for, in fairness, Deegan has little time to dwell on things. In Agholwe there are three teenagers, the milking and the mortagage.

(Metsänvartija Deegan ei ole niitä miehiä, jotka muistavat lastensa syntymäpäivät, varsinkaan nuorimmaisensa, joka muistuttaa noitamaisella tavalla äitiään. Jos hänen mieleensä sattuu nousemaan epäilyä tyttärensä suhteen hän ei jää sitä märehtimään, koska Deeganilla ei todellakaan ole moiseen aikaa. Agholwessa on huolehdittava kolmesta teini-ikäisestä, lypsyhommista ja talolainasta.)

The Forrester's Daughter näkyy olevan myös yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Walk the Blue Fields eli tulin ostaneeksi tämän kirjasen turhaan.
Ei se mitään. Kirjaostos ei ikinä ole turha, ja kansihan on tässä kirjassa suloinen, varsinkin kun siinä ei ole mainoslauseita.

Viimeaikaiset poliittiset tapahtumat saivat minut poimimaan kirjahyllystäni muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani kahden toimittajan kirjoittaman kirjan presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kauden omituisuuksista. Tällä toisella kaudellahan ne ovat moninkertaistuneet.

Kun Trumpin ensimmäinen vuosi presidenttinä alkoi olla lopuillaan vuoden 2018 tammikuussa maassa nousi keskustelua hänen kyvykkyydestään virkaansa. Aamuyön tunteina Trump twiittasi: "I went from VERY successful businessman to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius... and a very stable genius at that!" (Etenin ERITTÄIN menestyneestä liikemiehestä huippu-TV-tähteyden kautta USA:n presidentiksi (ensiyrittämällä). Eikös tämä osoita, että kyseessä on ei vain fiksu vaan nero tyyppi... ja kaiken lisäksi hyvin vakaa nero!)
Tämän jälkeen hän toisti määritelmäänsä muutamaan kertaan twiiteissä, esim. heinäkuussa 2019 osana runsasta twiittirypästään: "What you have now, so great looking and smart, a true Stable Genius."
Mitä me olisimme ajatelleet, jos samaan aikaan Suomessa presidentin virkaa hoitanut Sauli Niinistö olisi esitellyt itsensä: "Tässä teillä todella vakaa nero, niin hyvännäköinen ja fiksu!" Myöhemmin Trump käänsi asia niin, että jotkut muut ovat määritelleet hänet vakaaksi neroksi. 

Kolmen aiemman presidentin hallinnossa työskennellyt Peter Wehner oli  ensimmäisiä republikaaneja, joka kyseenalaisti Trumpin kyvyn toimia presidenttinä. Hän sanoi keväällä 2019, että kyseessä on transgressiivinen persoonallisuus, joka nauttii hyökkäämisestä ja hajottamisesta, kokee instituutiot vihollisinaan eikä kunnioita toisten rajoja. 
Jo pari vuotta ennen Wehneriä heti Trumpin toimikauden alussa suomalainen yli kolmekymmentä vuotta ihmisten psyykeä työssään tarkkaillut Claes Andersson määritteli Ylen De äldres råd -ohjelmassa Trumpin käytöstä sellaisen ihmisen käytökseksi, jolla on sekä narsistinen että psykopaattinen luonnehäiriö.

Narsisti on täynnä itseään eikä omaa empatiakykyä. Psykopaatti toteuttaa ideoitaan ilman itsetarkastelua ja syyllisyyttä. Näiden kahden piirteen yhdistyminen ei ole Anderssonin kokemuksen mukaan mitenkään epätavallista.

"Kun narsistinen psykopaatti saa valtaa, hän satuttaa ihmisiä ymmärtämättä asiaa. Ja jos hän ymmärtäisi sen, hän ei välittäisi, koska hän itse ei kärsisi."

Meitä ihmisiä on monenlaisia ja kaikilla on ihmisarvo. Lähes kaikilla on myös jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden ongelmia, eivätkä monet niistä haittaa missään työssä, ovat joskus jopa eduksi - mutta, hei amerikkalaiset, onko viisasta valita presidentiksi narsistisia ja psykopaattisia piirteitä osoittava henkilö? Toistamiseen!
No, tätä ei varmaan kukaan lukutaitoinen usalainen lue ja tiedän, että Trumpin kannatus on ollut suurinta siellä missä lukutaito on heikointa.
Kunhan selvittelin mieltäni.