Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä

Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä.

Bergman on niin suuri elokuvantekijä, että se tekee sanattomaksi. 
Hän on yksi mieliohjaajiani. 

Toistan vain yhden lauseen häneltä tästä elokuvasta: Taide on antamista ja saamista.

Kuva on Bergmanin omaelämäkerrasta Laterna Magica, jonka ostin ja luin sen ilmestymisvuonna 1987. Kirja on kuin elokuva takaumineen ja kuvineen. 

Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Kuiskauksia ja huutoja, Hiljaisuus, Fanny ja Alexander... Bibi Anderssoon, Liv Ullman, Ingrid Thulin, Max von Sydow...

Ehkä kaunein kaikista Bergmanin elokuvista on mielestäni Mansikkapaikka. Se käsittelee ohjaajan kuolemanpelkoa ja nostaa esiin kysymyksen, elinkö oikein. 

Bergman kertoo eräässä tämän uuden dokumentin haastattelussa jäsentävänsä elämäänsä töidensä mukaan, ei henkilökohtaisen elämän etappien mukaan, kuten avioliitot ja lasten syntymät.  
Taiteellinen toiminta oli hänelle kaikki; se oli lapsuuden haavoja parantavaa terapiaa, nautintoa, kunnianhimon toteuttamista, magiaa ja maniaa.  

Mahtavatko nuoret aikuiset enää tuntea Bergmania? Onko hän tärkeä vain vanhemmalle sukupolvelle? Itse olin nuorena elokuvakerhossa, jossa näytettiin vain Bergman-elokuvia. Ehkä osa näiden elokuvien lumoa minulle on siinä, että ne vievät omaan nuoruuteen. 

Kysymys 1: Onko Bergman tuttu? 
Kysymys 2: Rakkain Bergman-leffa?

Syksyä kohti: liikuntasuunnitelmia, putkiremonttia, matkoja ja luettuja kirjoja

Syksy tulee hiljalleen. Vielä tänäänkin on ihanan lämmin päivä. 

Aion polkaista tämän tekstin kirjoittamisen ohessa "polje henkesi edestä" -pyörälenkille. Vaihdoin maisemapyöräilyni tällaiseen kehittelemääni lajiin, kun aloin ottaa todesta sen minulle monesti tolkutetun tosiasian, että ihmisen on hyvä rasittaa keuhkojaan ja sydäntään hengästymällä säännöllisesti. 

Ilmoittauduin talviajaksi kansalaisopiston vesijumppaan ja pilatekseen, jota olen harjoittanut jo noin kaksitoista vuotta (hengästyyhän näissäkin vähemmässä määrin). Kaksi kertaa viikossa siis ohjattua liikuntaa, siinä välissä leppoisaa kävelyä yksin tai ystävän kanssa keskustellen (EN muuta sitä miksikään viuhtomiseksi) ja noita vauhtikiitoja pyörällä. Jospa tällä ohjelmalla pysyisin hengissä ja virkeänä.

Syyskuussa on rintasyöpäkontrolli, 4 vuotta. Kasvainarvo on se, mitä seurataan. Siinä saa olla pieniä muutoksia, kuten muissakin ihmisestä mitatuissa arvoissa, mutta se ei saisi lähteä nousemaan. Jos niin käy, niin aletaan tutkia.  

Syksyymme kuuluu myös putkiremonttia ja matkoja. Suunniteltua ohjelmaa on itse asiassa paljon. Kun katsoo kalenteria, niin - hups, kohta on joulu!

Olen lukenut paljon. Aloin pitää luonnoksissa listaa "Salaa luetut" (vrt julkkisten salaa naimisiin jne.) koska yksityinen lukupäiväkirjani on blogin myötä hiipunut. Kaikista kirjoista ei jaksa tai ehdi kirjoittaa blogipostausta eikä kaikista tietenkään ole paljon kirjoitettavaakaan.  

Nyt teen niin, että palautan mieleeni muutaman viime aikoina lukemani hyvän kirjan, ja kerron, mikä kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen.  

Alexandr Puškinin romaani Kapteenin tytär vuodelta 1836 on hauska kirja. Se perustuu fiktiivisen henkilön Pjotr Aleksandrejevitš Grinevin muistelmiin 1700-luvun Venäjältä, jolloin valekeisari Pugatšev nousi kasakoineen kapinaan ja nuori, kokematon, miespalvelijansa passaamana upseerielämää viettävä päähenkilö koki paitsi sotaa myös palavan rakkauden kapteenin tyttäreen Maria Ivanovnaan.

Kirjasta jäi mieleeni kerronnan veijarimaisuus ja itseironia (joka mielestäni on toimivin muistelmien sävy), yläluokkaisen elämän oblomivilaisuus, väkivalta ja romantiikka. 

Eräs yksityiskohta, mitä lukiessa kavahdin, oli pyövelin pihdeillä typistetyt vankien kasvot.
Kidutus ja kuolema, sekä väkivallan seurauksena että sairauksien vuoksi, sairauksiinhan ei juuri ollut hoitoa, oli elämässä läsnä siinä missä romantiikkakin. 

Katsellessaan erästä oikeudenkäynnissä runneltua, kielettömänä mökeltävää vankia Pjotr Aleksenrdrejevitš toteaa, että ei melkein voi uskoa tällaista tapahtuneen omalla vuosisadallaan nyt kun sivistys etenee ja ihmisrakkauden lait leviävät. 
Nuorukainen, jos muistelmani sattuvat sinun käsiisi, muista, että parhaimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka johtuvat tapojen parannuksesta, ilman mitään ulkonaisia väkivaltaisuuksia. 

Ja pieni näyte romantiikasta:
Herättyäni kutsuin Saveljitšia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria Ivanovnan; hänen enkelimäinen äänensä tervehti minua. En osaa kuvalla sitä suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi. Tartuin hänen käteensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen liikutuksen kyyneliä. Maša ei ottanut kättään pois .... ja äkkiä hänen huulensa kajosivat poskeeni, niin että tunsin niiden palavan, raikkaan suudelman. Suoneni kohahtivat. 
Saveljitš on miespalvelija ja tilanne on se, että Pjotr Aleksandrejevitš on juuri herännyt tajuttomuudesta haavoituttuaan miekanpistosta Maria Ivanovnan vuoksi käymässään kaksintaistelussa. Nuoret eivät oikeastaan edes tunne vielä toisiaan, mutta tunteet ovat isot. 

Toinen lukemani vanha kirja on Aino Kallaksen novellikirja Vieras veri, joka on julkaistu vuonna 1921. 

Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään. 

Tämä ensimmäisen novellin loppu on hyvä tyylinäyte Kallaksen arkaaisesta kielestä. Novellin nimi on Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta. 

Sain kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen Tahaton lueskelija -blogista (klik). Siellä on enemmän kirjan seitsemästä novellista, joissa jokaisessa on aiheena rakkaus.

Pidän eniten uljaasta loppunovellista Gerdruta Carponai, joka kertoo ruton tuhoista Suuren Pohjan sodan aikaan 1710 Saarenmaalla ja saaren ainoista eloon jääneistä, aatelisesta Gerdruta Carponaista ja maarahvaaseen kuuluvasta Kadariku-Laesista jotka kokevat yhdessä jonkin aikaa paratiisin "maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari" ja aloittavat uuden vahvan suvun. 
 

Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä (2014) on seitsemäntoistavuotiaan pojan elämäntilanteen kuvaus 70-luvun alun Hämeessä.

Minäkertojalla on kehitysvammainen kaveri, Rekku, joka lukee Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, otsikon väärin lukeneena, ja on itse kuin  kirjan Lennie. Vastuuntuntoinen päähenkilö taas on kuin vastine Steinbeckin kertomuksen Georgelle. 
Nuoren pojan kesässä tapahtuu monenlaista, paljon vastuun ottamista ja kasvamista, rakkauttakin. 

Pidän tässä kirjassa eniten päähenkilön  elämän tarkkailusta - sama tyyppihän se tässä on kuin Poikakirjassa, kasvaneena. 
Pidän myös taiten kuvatuista miesten piirteistä ja arvostuksista. Niitä on viime aikoina tarkasteltu kirjallisuuskeskusteluissakin enimmäkseen vain negatiivisesti ja korjauksen tarpeessa olevina asioina. 
Rehellisyys, vastuullisuus, huolenpito, vaatimattomuus, tällaisia piirteitä Jalosen poikahahmoille kotona opetetaan. He näkevät paljon muutakin, mutta se hyvä on vahvana perustana hyvälle elämälle.
Mitä pahaa on muuten vaatimattomuudessa? Sille naureskellaan usein suomalaisuudessa ja erityisesti suomalaisen miehen ominaisuutena, vaikka se on hienoimpia luonteenpiirteitä ja ehkä harvinaistumassa. 
Sitten menen noloksi kun olen puhunut niin pitkään ja kehunut itseäni. .... 
Ei miehen pidä kehua miten hyvä on ja miten on osannut ja kestänyt iskun, ei pidä mitään sellaista ääneen muille. 

Pidän Jalosen kielen tajunnanvirtaisuudesta (sitä on enemmän mm. kirjassa Elämä, ja elämä, jonka myös juuri luin) ja lauserakenteesta, joka noudattaa puhekielen rytmiä. 

Täkyksi lukijalle kirjan loppu:
Menemme ulos odottamaan siksi aikaa kun alastomana tarkenee ja saunaan ehtii nousta lämpöä vähän. Karina on laittanut illaksi hajuvettä kaulaansa ja hiusten alle niskakuopaan. Vaikka ympärillä on yö ja sinisenviolettia, enemmän on muita värejä. 

... enemmän on muita värejä. Äärettömän kaunis loppu kirjalle. 

P.S.
Tästä on kirjoitettu paljon blogeissa, mm Elina blogissaan Luettua elämää (klik).
Elinan postauksen lopussa on linkkejä muiden kirjoituksiin. 

Heli Laaksonen, Ykköne

Heli Laaksosen kirja numeroista Ykköne on hurmaava teos. Se näyttää lastenkirjalta, mutta ei oikeastaan ole sitä, tai on osittain sitä. Laaksonen itse määrittelee kohderyhmän näin: "Vallaton numerorunokirja mummuil ja mukulil, papoil ja poikasil, parillisil ja parittomil!"

Kirjassa on runo nimeltä Alkuluku, numeroille yhdestä kymmeneen oma runonsa ja joitain muita, kuten veikeä 1/2 Pual, hauska Kertun kertomataulu ja nokkela Numerokialto.

Numerokialto-runossa pystytään kaikki numerot ilmaisemaan kiertoteitse mainiosti. Kai ymmärrätte, mikä on ääretön pystys ja mikä tiu. (Vastaus postauksen lopussa.) 

Laaksosen runous on maanläheistä, hyväntuulista, kodikasta, lämmintä ja näennäisen naiivia, mutta ytimeltään vakavaa, kuten Mark Levengoodin tekstien tyyli. 



1 Yks

Ykköne
tartte vaa yhre suka.
Yks sukka tartte vaa yhren pyykpoja.
Yks pyykpoik tartte vaa yhre naru.

Mut ihmine,
yks miäs,
yks nainen,
o yksnäine!

Ykköselt käyn kysymäs:
ryhtyissiks mun ystäväks,
käytäis joskus yäkyläs?

Tulissit mun ainoaks,
oltais mailmas vaa me kaks?

Jotkut pitävät Laaksosen lounaismurretta vaikeana ymmärtää. Olen kotoisin Länsi-Suomesta, murre on minulle tuttua sekä sanastoltaan että rytmiltään. Puhuttunahan kaikki murteet ovat helpompia ymmärtää ja kuulostavat vähemmän murteelta kuin kirjoitettuna.

Lopussa olevan kiinnostavaa tietoa sisältävän yleiskielisen esseen Lukusanfundeerauksi elikkä yhrelaine numeroessee jälkeen Laaksonen on vielä kirjoittanut niinikään yleiskielisen tietopaketin sanastoineen (vain otsikot murteella) Iha lyhkäsest täst lyhkäsest murttest. 
Hän kuvaa käyttämäänsä murretta mustaviinimarjatiivisteeksi, josta kaikki liika on likistetty pois ja jäljellä on sakea, makea ydinmehu.

Itselleni tiiviin kielen alueelta lähteneenä ja eri murrealueilla asuneena tuntui savokainuulainen monisanainen venkoilu alkuun hieman rasittavalta.
Kaikki murteet ovat rikkaus. Kunpa säilyisivät! Heli Laaksonen tekee hyvän työn lounaismurteiden säilyttäjänä.

Numeroesseen luku Numeroitte viihrekäyttö kertoo hauskasti vanhoista ja uusista numeroihin liitetyistä symbolisista merkityksistä, esim. seitsemällä on erityistä voimaa. Ei ole sattumaa, että Kiven tarinassa on juuri seitsemän veljestä. Saduissa on kolmesti sanomisen taika ja ihmiselämässä nähdään kolmijakoja: menneisys, nykyisyys, tulevaisuus; ajatukset, sanat, teot. 
Uudesta lukusanojen käytöstä  on hyvä esimerkki angloamerikkalainen laina 24/7, kakskytneljäseitsemän eli aina, läpi vuorokauden. 
Kaikilla meillä on onnennumero, vai mitä? Minun on 6.

Kertun kertomataulu on sellainen, että hän piirtää ja kertoo:"Täsä taulus on kuus ja talo ja..." En tiedä, mikä siinä on, mutta minua tämäkin naurattaa hurjasti.

Kirjan kuvittaja Anne Vasko on oivallisesti sisällä Laaksosen maailmassa. Hänen kuvissaan on kirkkaat värit ja yltäkylläisesti iloa.

Tekijöiden kiitokset heti alkulehdellä, paraatipaikalla, saavat lukijan valmiiksi hyvälle mielelle. Niistä on pönötys kaukana. Helin laajaan kiitoksen saajien joukkoon ovat päässeet niin valosilmäiset opettajat ja runomukulat kuin yliopiston tähtipäät, etymologit ja entusiastit sekä tietysti "yks Ruskiasilmäne miäs". 
Sanoinko jo, että Heli Laaksonen osaa luoda kodikkuutta!

Jos olet allapäin, ota ja lue tämä valoa tuikkiva kirja. Lääkkeeksi!

Ääretön pystys = 8 ja tiu = 20. 

Nawal El Saadawi, Nainen nollapisteessä

Egyptiläinen Nawal El Saadawi on tehnyt mittavan elämäntyön psykiatrina, yhteiskunnallisena vaikuttajana ja kirjailijana. 
Hän syntyi pienessä kylässä, jossa sai kouluopetuksen kotonaan yhdessä sisarustensa kanssa ja opiskeli sen jälkeen Kairon yliopistossa, josta valmistui lääkäriksi 1955.
Lääkärinä Saadawi hakeutui töihin maaseudun köyhien pariin ja kaupunkislummeihin. Hän alkoi myös samantien kirjoittaa työnsä ohessa yhteiskunnallisista epäkohdista, ja varsinkin siitä epäoikeudenmukaisuudesta, mitä näki naisten kokevan omassa yhteiskunnassaan. 
Hyvin pian tämä toimelias nainen nousi urallaan maan hallitukseen, ministeriön terveyskasvatusosaston päälliköksi ja perusti lehden Health. 
Kun Saadawin kirjoitukset muuttuivat radikaalimmiksi, hän menetti työnsä, lehti lopetettiin ja myös hänen kirjansa, joita Euroopassa palkittiin, joutuivat pannaan kotimaassa.

Saadawin tunnetuin teos on Eevan kätketyt kasvot, joka ilmestyi juuri ennen YK:n Kööpenhaminan Naiskonferenssia vuonna 1980. Sitä pidetään arabinaisen asemaa käsittelevän kirjallisuuden klassikkona. 

Nawal El Saadawi on ollut paitsi valtion myös terroristijärjestöjen vainoama ja oli tappouhkausten vuoksi kahdeksan vuotta paossa Yhdysvalloissa, jossa opetti kahdessa eri yliopistossa. 

Saadawi ei lannistunut, vaan pyrki presidenttiehdokkaaksi 2004 vaaliteemoinaan ihmisoikeudet, demokratia ja naisten vapaus, mutta joutui luovuttamaan hallituksen järjestämän vainon vuoksi.   

Nyt jo lähes yhdeksänkymppinen Saadawi kirjoittaa ja esitelmöi edelleen kansainvälisissä kokouksissa. Hän on sanonut elämänsä kohokohdaksi sen, kun tyttöjen sukuelinten silpominen, jonka lopettamisen puolesta hän oli kampanjoinut koko ikänsä, vihdoin kriminalisoitiin vuonna 2007.
Silti edelleen silloin tällöin uutisoidaan oikeudenkäynneistä tyttöjen kuoltua perheiden järjestämiin laittomiin silpomisiin. 

Nainen nollapisteessä ilmestyi arabiaksi 1975 ja sen on suomentanut Kaija Anttonen englanninkielisestä käännöksestä vuonna 1988.

Kirjan alussa on Saadawin vuonna 1983 englanninkieliseen laitokseen kirjoittama esipuhe. Hän kertoo, miten sai idean haastatella miehen taposta tuomittua naisvankia. 
Saadawi oli juuri menettänyt työnsä hallituksessa feminististen kirjojensa vuoksi, joten hänellä oli aikaa paneutua vankila-aiheeseen. Vankila oli tuolloin vielä kirjailijalle itselleen outo ympäristö, vaikka moni tunnettu intellektuelli oli viettänyt useita pitkiä kausia vankiloissa poliittisten mielipiteidensä vuoksi, oma aviomieskin 13 vuotta. 
Muutaman vuoden kuluttua kirjansa päähenkilön, kuolemaantuomitun Firdausin, hirttämisen jälkeen Saadawi itse vietiin samaan vankilaan yhtenä presidentti Anwar Sadatin säätämän lain nojalla vangituista 1036 ihmisestä. Hänet vapautettiin Sadatin murhan jälkeen. 

Nainen nollapisteessä on tosikertomus, pamfletinomainen kaunokirjallinen teos. Se kertoo umpikujasta, johon lahjakas, köyhä arabityttö joutuu.

Firdaus saa maansa seitsemänneksi parhaan ylioppilastodistuksen, mutta sen sijaan että pääsisi jatkamaan opintoja yliopistoon, kuten oli haaveillut, hänet naitetaan eläkeläismiehelle, joka vahtii hänen syömisiään ja raiskaa ja hakkaa hänet säännöllisesti. Kun hän kysyy neuvoa sedältään, tämä sanoo, että kaikki aviomiehet lyövät vaimoaan, varsinkin uskonoppineet, eikä hyveellisen naisen pidä valittaa miehestään vaan totella tätä kaikessa. Tilanne kärjistyy siihen, että Firdausin on paettava säilyttääkseen henkensä. Sharifa-niminen prostituoitu pelastaa hänet kadulta, ja hän saa kokea lyhyen hyvän jakson elämässään.
Kun avasin silmäni ja katsoin peiliin, tajusin, että synnyin juuri uudelleen, uuteen ruumiiseen joka oli yhtä samettinen ja herkkä kuin ruusun terälehti. Vaatteeni eivät olleet enää karkeat ja likaiset vaan pehmeät ja puhtaat. Talo kiilsi puhtauttaan, ja jopa ilma oli raikas. 

Sharifa opettaa Firdausin näkemään oman arvonsa ja hinnoittelemaan itsensä sen mukaisesti. Firdaus tajuaa, että prostituoituna hän voi valita ne miehet joille myy oikeuden käyttää vartaloaan. Hän saavuttaa aseman, jossa hänellä on kotiapulainen ja sihteeri. Hänellä on ensimmäisen kerran elämässään vapaa-aikaa ja olisi myös rahaa irrottautua huoran ammatista, jos se vain olisi sen arvoista. 
Hän joutuu kuitenkin pettymään toimistotyössä, joka tuntuu enemmän riistolta kuin entinen työ. Avioliitosta Firdaus on huomannut, että siinä nainen myy itsensä kaikkein halvimmalla.  
Kaikki naiset ovat petkutuksen uhreja. Miehet petkuttavat naisia ja rankaisevat heitä sitten siitä, että he ovat antaneet petkuttaa itseään; miehet pakottavat naiset maan tasalle ja rankaisevat heitä siitä, että he ovat vajonneet niin alas; miehet sitovat naiset avioliittoon ja kurittavat heitä sitten toisarvoisilla tehtävillä, loukkauksilla tai nyrkiniskuilla. 
Nyt tajusin että kaikista naisista oli prostituoitua petkutettu kaikkein vähiten.

Firdaus huomaa myös, että rahalla voi ostaa kaikkea, myös mainetta ja kunniallisuutta.
Eräänä päivänä kun lahjoitin rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle, päivälehdet julkaisivat kuvani ja ylistivät minut maasta taivaaseen mallikansalaisena, joka kantoi vastuunsa muista. 

Juuri kun Firdaus on tyytynyt ylellisenkoleaan elämäänsä, jossa on yllin kyllin kaikkea muuta paitsi hänen ikävöimäänsä rakkautta, hän joutuu sutenöörimiehen ahdistelemaksi ja saa kokea että miehillä on verkosto. 
Poliisikin on sutenöörin puolella.

"Mitä sinä minusta oikein haluat?" kysyin.
"Haluan suojella sinua muilta miehiltä", hän vastasi.
"Mutta  minua ei uhkaile kukaan muu kuin sinä." 
"Ellen minä ryhdy suojelijaksesi joku muu ryhtyy. Parittajia on joka puolella. Jos haluat, olen täysin valmis menemään kanssasi naimisiin. "
" En käsitä, miksi sinun tulisi myös mennä kanssani naimisiin. Riittää, kun viet ansioni. Ruumiini ainakin on minun."

Kun Firdaus on lähdössä aloittamaan taas kerran uutta elämää pienen matkalaukun ja ylioppilastodistuksensa kanssa, hän saa kokea, ettei isäntä noin vain luovu orjastaan. Syntyy tappelu, jossa sutenööri vetää esiin veitsen, mutta Firdaus on nopeampi. 

Kun minä tapoin, tapoin totuudella, en suinkaan veitsellä. Siksi he pelkäävät ja haluavat teloittaa minut mahdollisimman pian. Eivät he minun veistäni pelkää: he pelkäävät minun totuuttani. 

Kirjan alussa, lyhyessä 1. luvussa, naisvartija kivahtaa:"Murhaaja tai ei, hän on syytön nainen, joka ei ansaitse tulla hirtetyksi. Heidät tässä pitäisi hirteen ripustaa." Saadawin ihmetellessä keitä ovat 'he' vartija mutisee:"Miten voi olla olemassa joku, joka ei tunne heitä?"
Luvussa 2 Firdaus pyytää saada kertoa keskeyttämättä, koska aikaa on vain saman päivän iltaan. Pitkän monologin jälkeen on selvää, keitä 'he' ovat. He ovat isiä ja setiä, sheikkejä ja prinssejä, imaameja, poliiseja ja parittajia, ja heillä on nimiä kuten Mahmoud, Bayomi, Di'aa ja Ibrahim.
....he hallitsivat molempia maailmojamme, sitä mikä on maan päällä ja sitä, mikä on taivaissa.

Huh huh! Vahva teos, jonka todistusarvo on suuri.
Kirjoitan tätä pitkälti tasa-arvoisen yhteiskunnan jäsenenä, miesten arvostamana, avioliitossani hemmoteltuna länsimaisena naisena. Minun on vaikea kuvitella Firdausin elämää ja sietää sitä, että tällaista edelleen on, paljon. 
Tunnen häpeää meidän nykyisen länsimaisen feminismimme narsistisista ilmiöistä. En mene nyt niihin yksityiskohtaisemmin, vaan totean vain, että tasa-arvon saavuttamisessa maailmanlaajuisesti on vielä paljon työtä ja on hyvä erottaa, mikä on tärkeää ja mikä turhanpäiväistä, jopa vahingollista toimintaa tasa-arvon kannalta. 
Jossain saatetaan odottaa meidän tukeamme, ei selittelyjämme. 

Kiitosta muutamille kirjoille, varsinkin Olli Jalosen Taivaanpallolle

Olli Jalosen uusin romaani Taivaanpallo (2018) on tasokkainta kaunokirjallisuutta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 
Jos tämä kirja ei saa syksyn Finlandia-palkintoa, niin johan on ihme. 
Taivaanpallo kertoo Angus-nimisen pojan elämästä 1600-luvun loppupuoliskolla. Hänen muutaman vuoden aikana kokemansa kautta saamme nähdä, millaista elämä oli siihen aikaan Saint Helenan saarella, orjalaivassa ja Lontoossa. 
Angus tutustuu saarella kahteen kehityksensä kannalta tärkeään mieheen, herra pastoriin ja herra Hawleyhin, kuten paikalliset hänen nimensä ääntävät. Hän on tiedemies Edmond Halley. Valistuksen aika on alkamassa, ja tiede nousee varoen haastamaan uskonnon ja kuninkaan. 
Halley on ajan tavan mukaan yleisluonnontieteilijä, myöhemmin astronomina tunnettu. Hän siirtää tiedonnälän oppipoikaansa Angusiin. 

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Kuolleenpuun-Angus on kuin sukua Jalosen Poikakirja-romaanin Ollille 60-luvun suomalaisella maaseudulla, samanlainen mietiskelevä lapsukainen molemmissa.
Vaikka Angus on ikäistään älykkäämpi, hän on kuitenkin tunne- ja kokemusmaailmaltaan lapsi. Lukija päättelee hänen kertomastaan enemmän kuin se mitä hän itse ymmärtää, mikä tuo lukemistapahtumaan oman viehätyksensä. 

Jalosen kieli on se, mistä hänellä kaikkein eniten pidän ja mikä tekee hänestä erityisen. Siinä on ajattelun rytmi ilman turhia välimerkkejä. 
Ja ne lukujen nimet, ne ovat runoutta: Sinä et enää ole, Kuukaudet ovat köysiä, Ei kukaan huuda kaarelle itseään, Ihmisparka voi tahtoa toisin, Yö on iso, Jähmettyneen helvetin, Voi kai näinkin elää, Mikä on tosin tosi, Voihan komeetta merkki olla.  

Taivaanpallossa on juonellinen ihmissuhdekertomus, historiaa, taikauskoa, uskontokiistoja, tieteen kehitystä, kolonialismia, tutkimusmatkailua, valistuksenajan alun ajankuvaa, herkkiä tunnelmia, mukaansatempaavuutta. 
Olen aivan täpinöissäni lukemaan lisää Jaloselta, vasta tämä ja Poikakirja luettuna. 

Sarjakuvapiirtäjä Timo Mäkelä on piirtänyt ja kirjoittanut kauniin omaelämäkerrallisen kirjan Lapsen kengissä (2018). 
Kuten Jalonen niin Mäkeläkin on taitava luomaan tunnelmia.  Hän kuvaa muutamia jännittävyytensä vuoksi mieleen jääneitä varhaislapsuuden episodeja ja lopettaa erääseen, joka vanhentaa pikkupojan mielen.  

Miten lapsuus sitten loppuu?
Se loppuu kun viattomuus loppuu.
Kun teet sen väärän teon jonka muistat.
Sen kanssa on sitten elettävä loppuelämä. 
...
Kun se ehtii kotiin asti, sillä on jo aikuisen miehen murheet. 

Jokin aika sitten kirjoitin nuorten aikuisten kirjasta, Nina Lacourin kirjasta Välimatkoja. Tässä toinen nuorten elämästä kertova, John Greenin romaani Looking for Alaska (2005), joka on paljon voimakkaampi. 

Yksinään viihtynyt teinipoika Miles Halter lähtee suorittamaan lukiota sisäoppilaitokseen, jossa tutustuu muutamiin kiinnostaviin henkilöihin ja rakastuu mielenterveydeltään horjuvaan Alaska-nimiseen tyttöön. Kirja on kasvukertomus ja paljon muuta.
Pidän tässä kirjassa erityisesti Alaskan hahmon kuvauksesta. Hän on monimutkaisempi, salaperäisempi ja paljon kiinnostavampi kuin muu tarinan nuoret. 
Kävin äsken vilkaisemassa, mitä USA:ssa on tästä kirjasta tuumattu. No, joissain high schooleissa ovat koululautakunnat ja vanhemmat rientäneet paheksumaan kirjan sisältämää seksiin tutustumisen ja päihteiden käytön kuvausta. Kirjailija on puolustautunut sillä, että hän kuvaa kyllä ihan omaa nuoruuttaan ja kysynyt, pitävätkö vanhemmat nuoria tyhmempinä kuin mitä he todellisuudessa ovat. Myös kansikuvaa on syynätty paheksuen. Amerikkalaisissa kansissa on palava savuke tai savukkeen savu, mutta joihinkin painoksiin on sen savun alle lisätty tekopyhästi kynttilä, vaikka eihän kynttilästä sellaista röyhyä synny.


Lopuksi mieheni lukusuosituksia. Nappasin kuvat riippukeinusta, johon hän välillä malttaa heittäytyä mökkipuuhasteluiltaan. 

Aleksandr Puškinin romaani vuodelta 1836 Kapteenin tytär (suomalainen kirjamme on divarista hankittu 5. painos vuodelta 1990) on hänen mielestään yllättävän moderni rakkauskertomus. Tarina sijoittuu 1700-luvulle ja kuvaa myös aikaansa hyvin.
En ole lukenut tätä vielä, aion lukea. Pidän vanhoista kirjoista ja niiden kielestä.  Kirjan on suomentanut venäjästä Samuli Suomalainen. Mieheni mielestä käännös toimi hyvin, koska hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Antti Tuurin romaani Tangopojat (2016) on kuvaus pohjalaismiehistä siirtolaisina Ruotsissa. Heidän tarinaansa liittyy myös soittoa ja rakkaussuhteita. 

Ruotsin teollisuudessa oli pulaa työläisistä 1960-luvulla. Värvärit kävivät houkuttelemassa porukkaa Suomesta Volvon ja Maraboun tehtaisiin. Rohkeimmat lähtivät. Maaseutu tyhjeni. Sopeutuminen ei aina sujunut, eikä kaikilta samalla tavalla. 
Kotoutuminen on sana, joka on nykyäänkin ajankohtainen. On hyvä ymmärtää, että ihminen ei ole voinut eikä voi nykyäänkään aina asua siellä mihin on syntynyt. 

En ole lukenut toistaiseksi mitään Tuurilta. Anteeksi. Tämä alkoi aiheensa vuoksi kiinnostaa. 


Taivaanpallosta tekee kovasti mieli kirjoittaa lisää. Haluaisin jäljentää pitkiä otteita kirjasta, se on hyvän kirjan merkki.
Angusin lukemisen jaottelut, sanomisten ja vertausten pohdinta ovat huikeita. Vertauksia hän on oppinut ymmärtämään Raamatusta. 

Kun äiti sanoo että kohta ei pata räjähtämättä kestä, ei se tarkoita tulen päällä olevaa saippuapataa vaan sitä millä mielellä kaikki ovat. 

Ihmisten väliset asiat eivät laskemisella selviä, herra Halley on sanonut minulle kesken saneluharjoitusten. Kuka voi mitata tarkasti ahneen ja ilkeän vahingonilon määrät? hän on kysynyt mutta olen jo oppinut että kysymyksiäkin on kahdenlaisia. Toisiin on tarkoitus vastata mutta toiset vain sanotaan sanomisen vuoksi. 

Hyviä lukemisia ja uimisia kaikille teille, jotka luitte tänne asti! Eihän ne vielä tähän lopu, siis helteet, eihän? Lukeminen ei tietenkään lopu ikinä!

25.7.2018 - ikääntymisestä, rakkaudesta ja taannustamisesta (Esko Valtaojan termi)

Kuva on Kreetalta viisitoista vuotta sitten, jolloin juhlimme mieheni kanssa silloista hääpäivää, itselaukaisijalla näpätty, kamera jossain rantatuolilla.
Tänään on yhteisiä vuosia takana 43 plus yksi vuosi ennen naimisiin menoa. 
Me olemme tässä kuvassa jo muutaman vuoden päälle viisikymppisiä isovanhempia. Minusta me näytämme kakaroilta, ihan kuin ne viattomat teinit elokuvassa The Blue Lagoon. 
Mihin ne vuodet menivät?

Minulla on kuvassa päällä tuollainen hassu balettimekon näköinen uimapuku, tätiuimapuku, jota käytin joskus aamu- ja iltauinneilla tällä matkalla, koska se oli mieheni mielestä niin söpö. Yleensä pidän aina rannalla bikineitä ja vain uimahallissa kokouimapukua. 


Eeva Kilvellä on hieno runo Laulu rakkaudesta vuodelta 1972. Jäljennän tähän otteita siitä. 

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena, 
minun mahahaavani sinun noidannuoltasi vasten, 
emme erkane konsana ei. 
...

Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus, 
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus, 
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
....

ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni, 
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
Kaikkien näitten ryppyjen alla olen se minä, 
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun. 

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi, 
sinun ryppysi minun uurteisiini 
ja kärsimysten äärellä minä rukoilen
hiljaa kuolemaasi.
on kirkkaana päivä ja ilta. 

Käsimielin - mikä kaunis ilmaus. 

Runon loppuhan on hyvin traaginen. Runon kirjoittajan rakastettu on niin lopussa, että toinen toivoo hänen kuolevan pois kärsimästä. Vanhoilla pareilla tällainen tilanne on joskus edessä. 
En nyt halua ajatella sitä. Aurinko paistaa. Taas on yksi keuhkotulehdus voitettu - minähän olen meistä se raihnaisempi, arpikeuhko - ja elämä hymyilee. 

Kuvan kesänä kummallakaan meistä ei ollut vielä syöpää. Minulla oikea lonkka aristi. Pidin sitä hieman töröllään, viiden vuoden päästä sain uuden nivelen ja pilateksessa asento korjautui.  
Lääkedosettia ei ollut käytössä, en edes tiennyt sellaisista. Joskus unohdin ottaa ainoat lääkkeeni, kilpirauhashormonit, mukaan matkalle, viikko ilman ei haitannut mitään. Aurinko taisi korvata kaiken. Nyt lääkkeitä on matkoilla mukana yhtä paljon kuin kauneustarvikkeita, joita tietysti pitää aina olla. Huulipuna on välttämättömyys.

Juhlimme hääpäivää käymällä illalla elokuvissa. Sain valita ja valitsin kauhuelokuvan Hereditary - Pahan Perintö. Mikä hääpäiväleffa! Hyvä yhdessä laitettu lounas on syöty ja leivoskahvit juotu, kuten yleensä muinakin päivinä, ei sen erikoisempaa.  
Meidän hääpäivässämme on sellainen kiva erikoisuus, että vanhimman pojan vaimo on syntynyt samana päivänä kun me menimme naimisiin. Vähänpä tiesimme silloin, että meillä on koskaan poikia saati miniöitä. Saati nyt jo itseämme pitemmiksi kasvaneita lapsenlapsia. 

Huomenna tulee nuorta väkeä. Vietämme tulevia hellepäiviä kolmen sukupolven kesken, kahdeksan henkeä kaikkiaan, puolet lapsia. 
Olen jo valmistanut pakastimeen pari kiloa lihapullia ja täyttänyt kaksi jääkaappia ruokatarvikkeilla. Lapsilla on hämmästyttävän iso ruokahalu. Suurin se on kokoonsa nähden pienimmällä klaanimme jäsenellä, joka opettelee puhumaan, aivotyö kuluttaa energiaa. Ei ihme, että yksi mielisanoista on 'ruoka-aika'.  

Luin juuri loppuun Esko Valtaojan kirjan Täältä ikuisuuteen. 
Siitä maistiainen: 
Kun synnyin esihistoriallisena vuonna 1951, noin kolme neljäsosaa ihmisistä eli kädestä suuhun absoluuttisessa köyhyydessä: elämää, jonka ainoa visio oli saada huomennakin jotain syödäkseen. Vaikka maailman väkiluku on lähes kolminkertaistunut, enää yksi kahdeksasta ihmisestä sinnittelee köyhässä luontaistaloudessa, alle eurolla päivässä.

Olen syntynyt vuotta aiemmin kuin Valtaoja. Olen todennut saman olojen ja onnellisuuden paranemisen, enkä voi mitenkään ymmärtää nykyistä pessimismin aaltoa. Maailmanloppua on ennustettu kyllä monesti ennenkin ja aina jouduttu perumaan. 

Valtaojan kirjassa on kiehtovaa juttua mahdollisuuksien tulevaisuudesta, energian valmistamisesta, nanoteknologiasta, avaruudesta ja taannustamisesta, joka on Valtaojan oma termi ja tarkoittaa aktiivisempaa valmistautumista tulevaan kuin mitä ennustaminen on. Taannustamisessa katsotaan, missä pitää jonkin tietyn ajan kuluttua olla ja sitten etsitään uusia menetelmiä tavoitteen saavuttamiseksi. Taannustamisessa ei jäädä päivittelemään lyhytnäköisesti  tämän hetken tilastojen ja vanhentuneiden keinojen kanssa vaikeroiden.  

Onni yksillä, KESÄ kaikilla. Hei, nyt on ihana sää, nautitaan!

Saatan pitää pientä taukoa, riippuen siitä, tuleeko lisää kesävieraita ja haluanko keskittyä säilömään marjoja, löhöämään veden ääressä vai mikä minua houkuttaa. Ennustan, että kirjat kuitenkin. 

Olen niin iloinen siitä, että elän aikakaudella, jolloin keuhkotulehdukset eivät johda kuolemaan. 
Valtaoja luettelee tulenkantajia, jotka kuolivat nuorina tuberkuloosiin: Uuno Kailas (31 v), Edith Södergran (34 v), Kaarlo Sarkia (43 v), Katri Vala (42 v) ja Saima Harmaja (23 v). Vuosikymmen myöhemmin heidän sairauteensa oli jo kehitetty tepsivä lääke. 

Mahdollisuuksien tulevaisuus on aina edessämme, koska keksinnöt johtavat toisiin. Ei niistä voi tällä hetkellä tietää; tiedämme kokemuksesta vain sen, että tulevaisuus on ihmeellisempää kuin osaamme kuvitella. 

Myös henkilökohtaisessa elämässä pitää taannustaa... 

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. 
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, 
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, 
niinkuin  ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!  
- Edith Södergran

---------------
Saman päivän iltana
Ilta on aamua viisaampi: oli kyllä maailman huonoin elokuva. Siis hoh hoijaa! Luulin, että kyseessä olisi jokin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen tyylinen psykologinen ja älykäs kauhuelokuva. Aivan ylimainostettu leffa. 

Ihmisoikeudet ja diilit

Kuva: Google

"Hän sanoi, että minun on vaikea tehdä diiliä tämän hölynpölyn takia."

Näin USA:n presidentti Trump ystävälleen Fox Newsin toimittajalle Sean Hannitylle keskusteluistaan Venäjän presidentti Putinin kanssa. 
Hölynpölyllä Trump viittaa oman maansa viranomaisten suorittamaan tutkintaan, jossa selvitellään Venäjän sekaantumista presidentin vaaleihin USA:ssa Trumpin hyväksi.

Mutta mitä se diilin tekeminen on? Voiko presidentin tehtävistä puhua diilin tekemisenä? 

"Donald Trump on vain yksi ihminen. Samoin Vladimir Putin. Silti heihin kulminoituu moni asia suurvaltasuhteissa. On hyvä, jos he muistavat ison kirjan ajatuksen siitä, että siltä, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan.
Joka johtaa, johtakoon toimellisesti. Lisäisin siihen, että  - kuten jo Antti Rokka opetti - tehdään asiat jären kanssa. 

NHL-pelipaidan tai MM-jalkapallon lahjoitus ovat pieniä eleitä. Isompia olisi esim. Syyrian jälleenrakentaminen ja pakolaisten paluun tukeminen."

Näin Marja-Sisko Aalto blogikirjoituksessaan nimeltä "Lämmin kädenpuristus". 

-----
Jos joku ihmetteli, mihin yllä oleva jo pari päivää sitten ensimmäisen kerran julkaisemani teksti hävisi, niin selitys on, että poistin sen, koska olin kirjoittanut niin kiireisessä tilanteessa ja halusin vielä pohtia lisää. Meille oli tulossa Pikkuinen hoitoon. 
Varsinkin hän sai miettimään, miten tällaista kerta kaikkiaan voi olla!

Olen ajatellut, että politiikka olisi yhteisten asioiden hoitoa ihmisten hyväksi ja että suurvaltapolitiikassa katsottaisiin isoja linjoja, ei vain omaa maata tai omaa itseä.  
Suurvaltapolitiikka vaikuttaa meihin kaikkiin. Mitä me olemme tehneet ansaitaksemme tämän tilanteen maailmassa? 
Käsi ylös, kuka on sitä mieltä, että olisi pystynyt kuvittelemaan joitain nykyisiä valtioiden päämiehiä edes fiktiivisinä hahmoina. 

Amnestyn iskulause 'Make Human Rights Great Again' on peruslause, jonka pitäisi olla lähtökohtana  kaikessa politiikassa. Diileihin se ei aivan varmasti kuulu. Diileihin kuuluu kauppa, kaikenlainen kauppa, esim. vaihtokauppa ihmisillä. Lehmänkaupat.

Tämä kirjoitukseni on köykäinen ja turha, kevyt kuin lapsen poimima höyhen. Julkaisen sen silti, niin voin joskus käydä lukemassa, miten epätoivoinen ja turhautunut olin.