Luen lehtiä: jään miettimään, kyseenalaistan, pidän sekavana... ja tadaa: onnellisuuslava!

Jääkukkia 19.01.26, Kuva: Ume

Otsikon mukaista tapahtuu harva se päivä. 
Minä luen yhä aamuisin kahta oikeaa painettua sanomalehteä. Moni sivu menee ohi itsestään selvänä, jos olen sattunut lukemaan samat uutiset jo verkkomedioista, mutta pitempiä esseetyyppisiä artikkeleita ja featurejuttuja luen vain paperilta.

Helsingin Sanomien tiedesivuilla tammikuun lopussa oli artikkeli otsikolla "Tutkimus: Seksismi voi olla myös hyväntahtoista". Artikkelin Åbo Akademin tekemästä tutkimuksesta on kirjoittanut Matti Mielonen.

Olettamus tutkimuksessa on ollut, että huonommin parisuhdemarkkinoilla menestyvät miehet ovat taipuvaisia pahantahtoiseen seksismiin ja hyvin menestyvät miehet hyväntahtoiseen seksismiin.

Pahantahtoinen seksismi määritellään tässä tutkimuksessa ajatteluksi, jonka mukaan naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet ja silti pyrkimässä niskan päälle. No, se on selvä. 

Entä hyväntahtoinen seksismi? Minulle ei juttua edes useamman kerran lukiessa ole selvinnyt, mitä se on. Aloin epäillä, että se on sitä, mitä on ainakin tähän asti kutsuttu romantiikaksi.
Tutkija Catharina Walldén: "Se voi vaikuttaa myönteiseltä, mutta se vahvistaa huomaamatta perinteisiä sukupuolirooleja ja rajoittaa naisten toimijuutta suojelevan paternalistisuuden kautta."
Hyväntahtoinen seksismi siis lähtee siitä ajatuksesta, että miehet huolehtivat naisista ja suojelevat heitä, eikä se ole hyvä.
"Tämä lisää naisten riippuvuutta miehistä ja saa eriarvoisuuden näyttäytymään luonnollisena. Se hidastaa todellista tasa-arvoa", Walldén muistuttaa. 

Siis kun miehet suojelevat naisia ritarillisesti, kantavat naisten painavia laukkuja ja luovuttavat takkinsa palelevan naisen hartioille, niin sekö hidastaa tasa-arvoisuuden kehittymistä. 
Jos tämä on paheksuttavaa, niin sitten suuri osa romanttisista elokuvista ja maailmankirjallisuudesta joutaa tuomiolle! 
Minusta tässä sekoitetaan ja hämärretään asioita.Huolehtiminen kuuluu romantiikkaan, ja myös naiset suojelevat ja hoivaavat miehiä, eri tavalla vain. Mitä vaaraa toiselle ihmiselle osoitetussa välittämisessä on?
Sitäpaitsi, miehillä on enemmän lihaksia kuin naisilla, joten he jaksavat kantaa painavia tavaroita paremmin ja lihaksethan pitävät kehon lämmön korkeammalla.
Mikä olisi se "todellinen tasa-arvo"?  

Tyypillistä, että juuri Suomessa kiinnostutaan tällaisesta tutkimuksesta. 
Nyökyttelinkin pari päivää myöhemmin lukiessani HS:n Elämä & hyvinvointi -sivujen juttua "Turhan kylmä kulttuuri". Jutun on kirjoittanut Kira Gronow ja hän haastattelee siinä suomalais-kreikkalaista Aino Mavrigianikisia, joka on sitä mieltä, että suomalaisesta arjesta puuttuu lähes täysin "eros". Suomalaiset rakastavat etelässä lomaillessaan näkemäänsä käyttäytymistä, johon kuuluu lämpimiä katsekontakteja, pientä kujeilua ja viatonta flirttiä ja tempautuvat ehkä itsekin mukaan ystävälliseen, rentoon tyyliin, mutta eivät tuo sitä mukanaan lomatuliaisina vaan muuttuvat totisiksi ja pidättyväisiksi jo lentokentällä.

No, sehän on tietysti tämä pakkanen, joka jähmettää meitä ja sulkee meidät sisätiloihin.
Suomessa on myös pitkään ajateltu, että kaupunkielämään kuuluu viileä käyttäytyminen ja että on jotenkin moukkamaista puhua ja varsinkaan "avautua" asioistaan tuntemattomille. Tämä on mielestäni muuttunut jo paljon.
Olen myös lukenut, että virolaisten mielestä Suomessa ollaan paljon rennompia ja hymyilevämpiä kuin Virossa.
Kaikki Venäjällä käyneet (silloin kun siellä vielä käytiin) tuntevat varmaan  sikäläisen lähes koomisen töykeyden asiakaspalvelussa. 

Lopuksi positiivinen uutinen eilisistä Kouvolan Sanomista: Kuntarahoituksen Onnellisuusrahasto jakaa vuosittain 100 000 euroa hankkeelle, joka parhaiten parantaa yhteisöllistä onnellisuutta ja - jee, Kouvola sai sen tänä vuonna onnellisuuslavaa varten!
💞 Onnellisuuslava!💞
Se on henkilö- tai pakettiautolla siirrettävä, koottava esiintymislava, jolla viedään tapahtumia niille ihmiselle, joille osallistuminen on muutoin vaikeaa. Kouvola on koko Suomen kylärikkain kunta, jossa monella on pitkä matka keskuspaikkojen kulttuuritaloille, mikä varmaan vaikutti idean palkitsemiseen. 
En ole aiemmin tiennytkään Onnellisuusrahastosta, ihanaa että sellainen on olemassa.

Tänään oli valoisa päivä. Auringon lämpö jo tuntui kasvoilla pikkuisen, kun tuuli oli selän takana. Ilahduin.

 

Marko Annala, Kuutio

 

Aatos lysähtää kevätauringon lämmittämälle asfaltille velttona kuin kulhollinen spagettia. Jään hänen viereensä seisomaan enkä sano sanaakaan. Olen seurannut Aatun oikkuiluja jo vuosikaudet, eikä niissä ole mitään toistuvaa kaavaa, joka auttaisi minua valitsemaan oikean välineen oikealla hetkellä. Joskus tehoaa kova sana, joskus mairittelu, joskus lahjonta ja joskus harvoin jopa kiristys, mutta lähes aina valitsen väärän välineen. Nyt tarvittaisiin haarukkaa. Lusikalla ei tee velton spagettikasan kanssa mitään.

Tällä kertaa kohtaus vältetään ottamalla taksi neljän korttelin mittaiselle matkalle. Ensin isä yrittää kantaa neljäkymmentäkahdeksan kiloista poikaansa kotiin anoen mielessään, ettei tämä ihan vielä tulisi hulluksi, vielä hetki, kymmenen minuuttia, mutta kun poika hoksaa taksitolpan, peli on menetetty. 

Aatos on ns. vaikea lapsi, jolle on erilaisia määritelmiä. Aatoksen isä ei suostu poikaansa lokeroimaan. Hän koittaa kasvattaa tätä "syntymävilkasta" tyyppiä hyville tavoille ja sietämään pettymyksiä. Välillä hän tyynnyttää poikaa sylissään pitkään paniikki- ja raivokohtauksissa ja valvoo illalla tämän sängyn vierellä parikin tuntia sivellen pojan poskea unen tuloa jouduttaakseen.

Aatos ei ole vain vaikea, hän  on myös valloittava, värikkäitä sanontoja käyttävä ja joissain asioissa erityislahjakas pikkupoika. Hänellä on isänsä kanssa sama kiinnostuksen kohde, pelit. Isä tekee työkseen pelifirman verkkolehteä ja pelaa myös vapaa-aikanaan.

Joskus pojan temppuilu ajaa väsyneen isänkin raivokohtaukseen, josta hän tuntee valtavaa syyllisyyttä ja tarvetta hyvitellä lasta, joka on hänen luonaan lähes tyhjässä kodissa vuoroviikoin. 
Vaimon kanssa on tekeillä avioero, mutta sitä mies ei suostu vielä myöntämään. Hän toivoo kaiken palautuvan ennalleen. Uusi rakkaussuhdekin olisi tarjolla, mutta mies ei ole siihen valmis.
Hän jaksaa välttämättömimmän, Aatun. Mikään isyydessä ei ole ollut sellaista kuin hän kuvitteli vauvan kanssa synnytyslaitokselta lähtiessään isyyden tehtävän pakahduttaessa rintaa. Kaikki on paljon vaikeampaa ja usvaisempaa, mutta hän tietää rakastavansa Aatua enemmän kuin mitään ja ketään. 

Kun kukaan muu ei ole näkemässä, Aatun maatessa tulikuumana sylissäni myrskyn riepotteleman huoneen raunioilla tai juuri ennen nukahtamistaan, kun hän hymisee hiljaa itselleen rauhoittaakseen mieltänsä unille: silloin hänen haavoittuvaisuutensa saa minut havahtumaan ja ymmärtämään kuinka pieni hän vielä on, kuinka kesken maailmalle, ja kuinka suuri on minun vastuuni siitä, että hän jonain päivänä olisi valmis. Silloin tajuan, kuinka heikko olen hänen edessään, ja kuinka suuresti toivoisin olevani vahvempi, ja juuri silloin rakastan häntä eniten.

Marko Annala käsittelee romaanissaan Kuutio vaativaa vanhemmuutta mustalla huumorilla, mikä sopii kaaostilanteiden kuvaamiseen hyvin.

Kirja alkaa synnytyskuvauksella, minkä jälkeen isän ja pojan arjesta kertomisen  välissä on katkelmia isän kirjoitusprojektista, jossa hän kertoo oman suvun traagista tarinaa. Kirja päättyy koskettavaan tapahtumaan, joka kasvattaa sekä isää että poikaa.

Kuutiolla on tarinassa sekä konkreettinen merkitys, Rubikin kuution ratkaiseminen, että symbolisia merkityksiä. 

Pidän tästä kirjasta ja siitä, millä tavalla se nostaa esiin sen tosiasian, että vanhemmuus voi olla monenlaista. On ihmisiä, jotka oman sopuisan, "helpon" lapsensa kanssa eläessään tuomitsevat ne, jotka istuvat kyykyssä keskellä jalkakäytävää velttona makaavan tai suoraa huutoa kirkuvan kymmenvuotiaan vieressä. 

"Käyn tätä kamppailua päivittäin", toteaa Aatoksen isä. "Tämä on minun todellisuuttani."
Tiedän, että on jopa kasvatusalan ihmisiä, jotka pitävät tiukasti kiinni siitä, että kaikilta samanikäisiltä on vaadittava samaa. Mikään ei ole sen epätasa-arvoisempaa kuin joustamaton saman vaatiminen. Olen sitä mieltä, että ns. armoviitoset peruskoulussa ovat joskus ihan paikallaan. 

Marko Annala on toiselta ammatiltaan muusikko, Mokoma-yhtyeen perustajajäsen, laulaja ja laulujen tekijä.
Hän on kirjoittanut neljä romaania, Kuution lisäksi omaan elämään perustuvan Värityskirjan, Paaston ja Ylvan, jonka toisena kuvittajana on Annalan tytär Iita Annala.

 vaan pitää hä

Vanheneminen on sekä fyysistä luopumista että henkistä vahvuutta

 

Kuva on erään kävelylenkkini varrelta. Kävelytie kulkee joenrantaa kuvassa vasemmalla. Joku pieni ihminen oli jo hiihtänyt vähäisellä lumella. Ihmisten lisäksi lumeen ovat jättäneet jälkiään ainakin koirat ja jänikset. 

Koitin palata vanhaan käsityöharrastukseeni puikoilla neulomiseen, joka minulle aina on ollut kutomista.  
Ennen vuosituhannen vaihdetta, kun sormissani ei vielä ollut nivelrikon aiheuttamaa kipua, kudoin villapaitoja, tunikoita, liivejä ja myssy-huivi -settejä. Kudoin lasten touhuja seuratessani, radiota kuunnellessa ja jopa telkkaria katsoessa, koska sormet tiesivät usein katsomattakin mitä tehdä. 
Opin tekemään käsitöitä lapsena, koska äitini ja isoäitini tekivät niitä aina kun ei ollut muuta tekemistä. Elämän ohjenuora silloin oli "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Kutomisen lisäksi ompelin lapsena kanavatauluja ja siskoni kanssa virkkasimme yhteen aikaan pitsisiä irtokauluksia. Muistin nämä kaulukset kun huomasin eräässä valokuvassa siskollani puseron päällä sellaisen, hänelläkin niin näppärät sormet silloin. 
Käsitöissä koin hurmoksellisia hetkiä. Ne saivat jopa valvomaan, kun kiinnosti saada vaatekappale valmiiksi ja päälle töihin seuraavana päivänä. 

Koska sormeni eivät ole enää kipeät, vain kömpelöityneet, päätin kokeilla kutomista vielä kerran. Valitsin ohjeen kauniiseen liiviin, ostin puikot ja laadukkaat langat. Valitsin kuunneltavakseni Ruben Stillerin juontaman Pyöreän pöydän ja aloin luoda silmukoita. Sormet liikkuivat kankeina, ei mitään hurmosta. Luovutin, ei näillä sormilla. Langat sivuun. Kuuntelin kuitenkin Stillerin ja hiljensin mielestäni sen "tee ollessas" -äänen.

Ryhdyin miettimään vanhuuden luopumisia.

Monet naisystävistäni ovat joutuneet luopumaan puolisoistaan kuolemalle ja taloistaan, koska eivät jaksa niitä enää yksin hoitaa.

Olen tyytyväinen siihen, että muutimme jo viisikymppisinä kerrostaloasuntoon. Se oli kyllä sattumaa. Olimme uudelle paikkakunnalle muuttaessa avoinna kaikenlaisille asunnoille, mutta silloin vapaana olevista asunnoista tässä oli tilavin ja valoisin olohuone ja muutoinkin paljon tilaa. Nyt ei tarvitse miettiä asumisjärjestelyjä, hissitalo ja palvelut lähellä. 

Mistä muusta joutuu vanhana luopumaan? Terveydestä osittain, kauneudestakin vähitellen. Ystävistä, joiden elinaika loppuu.
Hiljattain kuoli tuttavapiiristä eräs harvinaisen viehättävä mies. Ihastuin heti tavatessa hänen originelliin ulkomuotoonsa ja vaatimattomuuteensa. Pidän viehättävinä ihmisiä, jotka eivät tiedosta omaa viehättävyyttään.
Viime vuoden aikana kuoli myös blogiystävä, jota arvostin. Hänen poismenonsa tuotti minulle paljon surua.

Terveys ja sairaus molemmat kuuluvat elämään, vanhetessa jälkimmäinen korostuu. Monia sairauksia pystytään pitämään tasapainossa oikein määrätyllä ja mitoitetulla säännöllisellä lääkityksellä, jota seurataan. Itselläni on lääkkeet kilpirauhasen vajaatoimintaan, verenpaineeseen, kolesteroliin ja astmaan.
Olen joutunut luopumaan toisesta rinnastani. Lonkassani on keinonivel, peukaloita on korjattu ja toisen jalan polvessa on alkavaa nivelrikkoa. 
Kaikesta kulumisesta ja lääkityksestä huolimatta koen itseni terveeksi ja virkeäksi, ellei ole flunssaa tai muuta akuuttia.

En ehkä huomaa, että saan aikaiseksi vähemmän kuin ennen, koska muutokset tapahtuvat vähitellen. Kaikkeen tottuu.
Kun muutimme viisikymppisinä Kuhmosta Kouvolan seudulle, pelkäsin aluksi, etten sopeutuisi. Niin monta isoa elämänmuutosta kerralla: asuinpaikka, uusi murre, uusi asumismuoto, uusi työpaikka, uudet ihmiset. Nyt olen asunut täällä jo pitempään kuin missään muualla ja tunnen Myllykosken taajaman kodikseni.

Miä ♥ Mylsä

Vanhetessa kuivuu. Suojaavat limakalvot nenässä, silmissä, virtsateissä ja sukuelimissä kuivuvat ja vaativat hoitoa, tippoja, voiteita ja puikkoja. Hiukset kuivuvat, samoin kynnet.  

Virtsatietulehdukset ovat monen naisen vaiva vaihdevuosista eteenpäin. 
Minä käytin estrogeenilisää lääkärin määräämänä 64-vuotiaaksi asti, enkä tiennyt vaihdevuosista mitään. Lopetin estrogeenin käytön kuin seinään samana päivänä, jolloin rinnasta otettiin koepala ja arvelin, ettei hormonilisä ole enää hyväksi.
Kun heti syöpäoperaation jälkeisen viisivuotisen syövänestolääkityksen alussa sain virtsatietulehduksen, syöpähoitaja totesi, että se on yleistä ja liittyy tämän lääkkeen mukanaan tuomaan vanhenemiseen. Jatkossa vaiva uusiutui, tulehduksia tuli ryppäinä ja sain puolivuotisen estolääkityksen. Jotkut lääkärit sanoivat, että estrogeeni auttaisi eikä siinä vähäisessä määrin käytettynä olisi mitään vaaraa, toiset taas varoittivat ottamasta mitään riskejä. No, minähän tietysti noudatin pitkään varovaisempaa linjaa.

Olen juuri käynyt läpi kuusi peräkkäistä antibioottikuuria. Olen elänyt pari kuukautta toistuvaa kaavaa kuin Päiväni Murmelina -leffassa: tuohan näyte ja oletko juonut karpalomehua ja tässä sinulle määrätty viiden päivän kuuri, jospa se siitä. Joku lääkäri määräsi minua tapaamatta jopa miedomman kuurin samaa lääkettä, joka ei ollut tepsinyt edellä. Kyselin hoitajilta, tietävätkö nämä lääkärit varmasti myös taustan? Lopulta vaadin päästä oikein tapaamaan lääkäriä. Häneltä sain sitten erilaisen antibiootin ja perään estolääkityksen - vuodeksi tai kahdeksi! Eikä tarvitse kuvata, kun nämähän nyt vaan ovat niin tavallisia naisilla. No, paras varmaan hankkia toinen mielipide asiaan ja koittaa päästä kuvantamisiin. Jos vaikka löytyy jotain korjattavaa. On vaikea ymmärtää, että estolääkitys on niin vahva, puolet siitä, mitä tulehduksen aikana päivittäin. Ja kaksi vuotta? Kaipaan omalääkäriä.
Teille kohtalosisaret, jotka joudutte rintasyöpähoidossa viisivuotiselle Letrozol-kuurille toivotan tsemppiä ja neuvon, älkää luopuko estrogeenista kokonaan.      

Sairastelukierteeni vuoksi jouduin jättämään vesijumpan. Taas yksi luopuminen. No, onneksi tykkään kävellä.
 
Kauneus on katoavaa. Kyllähän sen on aina tiennyt, mutta kun se tapahtuu omalla kohdalla, niin eihän se ole kivaa. Luomet löpsähtävät silmien päälle, vartalon muodot muuttuvat, jalkapöydät ja kädet "kasvavat",  hiukset ohenevat, miehillä lähtevät usein kokonaan. 

Jotkut vanhemmat naiset julkaisevat itsestään vain kuvia nuorempana tai käsittelevät realistisia ajantasaisia kuviaan hehkeytysfilttereillä.
Itse haluan katsoa totuutta suoraan silmiin. Ottakaa tai jättäkää! Onhan minulla sentään paksu tukka. Annan sen taas kasvaa pitkäksi kuten sillä edesmenneellä viehättävällä tuttavallani, jolla oli valkoinen tuuhea leijonanharja. 

Majatalo Rauhalan ikkuna, Myllykoskella. Rauhala on toiminut
vuodesta 1934. Se on majoittanut lukuisia taiteilijoita, mm Suomen
iskelmän kultavuosien laulajia, joista omistaja Pekka  Mölsällä on
tarinoita kerrottavanaan.

Kouvolassa on järjestetty suosittua Näkökulmia Suomen historiaan -luentosarjaa joka löytyy striimattuna YouTubesta.
Katsoin Lasse Lehtisen, Seppo Hovin ja laulaja Hannu Lehtosen luentokonsertin Suomi - toteutumattomien katastrofien maa. 

Tunsin luentoa katsoessani ylpeyttä siitä, että nämä oman ikäluokkani ihmiset (minua pari kolme vuotta vanhemmat Lehtinen ja Hovi), harmaat ja kumarat miehet, olivat niin hengessä väkeviä,  niin  asiantuntevia, tietorikkaita, viisaita ja hauskoja.
Lehtinen kertoi vähältä piti -tilanteista, joissa Suomelle olisi voinut käydä huonommin kuin kävi ja Hovi kertoi omassa osuudessaan Suomen kevyen musiikin historiasta. Hän siirtyi ketterästi pianon takaa mikrofonin taakse ja juttu luisti. Hauska esiintyjä. Hannu Lehtonen, vähän nuorempaa sukupolvea, sekä kevyen musiikin että oopperan taitaja, lauloi tuttuja lauluja, iki-ihanasti.
Voiko kukaan olla liikuttumatta kuunnellessaan Veteraanin iltahuutoa? 


Tässä linkkejä vanhoihin kirjoituksiini vanhenemisesta:
Vanhuus ei tule yksin 
Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa 

Ihailen Claire Keeganin loistavaa proosaa ja hämmästelen erästä presidenttiyttä

Luin kaksi kolmesta jouluna itselleni antamistani Claire Keeganin novellikirjoista. 

Irlantilaista Keegania pidetään yhtenä parhaista nykykertojista, mielestäni ansaitusti.
Kaikki hänen teoksensa ovat lyhyitä, myös ne kaksi suomennettua teosta, jotka on julkaistu romaaneina, Nämä pienet asiat (These Small Things) ja Kasvatti (Foster). 

Arvostan sitä, että tänä tiiliskiviromaanien aikana joku "tyytyy" kirjoittamaan novelleja ja pienoisromaaneja. Keeganin lyhytproosassa sen mitasta riippumatta on kokonainen maailma ja iso kertomus.
Mikä taito luoda niin vähin sanoin sellaista, mikä jää lukijan mieleen. Pysyvästi, ainakin minulla (ellen dementoidu).
Ei ihme, että Keeganin teosten pohjalta on tehty myös onnistuneita elokuvia. 

So Late in the Day kertoo erään Cathalin päivästä, joka näyttää aluksi tavalliselta, pitkästyttävältä perjantailta toimistotöissä Dublinissa. Bussimatkalla asuntoonsa ja pitkin iltaa Cathalin ajatukset askartelevat Sabinessa, jonka hän oli tavannut vuosi sitten ja tilanteissa, joissa Sabine oli ollut häneen tyytymätön. Myös lapsuuden ympäristöstä vilahtaa Cathanin mielessä asioita, joilla lukija ymmärtää olevan yhteyttä miehen käyttäytymiseen aikuisena. Olisin halunnut mennä neuvomaan, älä hyvä mies noin.
Tekstissä on lukijalle pieniä vinkkejä ja kysymyksiä, joiden merkityksen ymmärtää vasta lopussa, jolloin myös selviää, mikä päivä tämä perjantai on.
Keeganin luomat hahmot eivät ole aina rakastettavia, mutta hän on aina heidän puolellaan ja ymmärtää, mistä tietty käytösmalli johtuu.

Kun aloitin lukemisen, niin mietin ensin kriittisesti, miksi näin lyhyt teksti, 47 sivua, julkaistaan omana kirjanaan eikä novellikokoelman osana. Tarinan loppua lähestyessäni tunsin, että näin sen pitikin olla.  
Keeganin metodina on realistisesti kerrottu tarina, jossa on pinnan alla paljon merkityksiä ja tunteita. Jokainen sana tuntuu tarkasti valitulta.
Nykyään on muodikasta kirjoittaa tyylillä, jossa kertoja haparoi ja eksyy pohdinnoissaan sinne ja tänne, Keegan hallitsee tarinansa, lukija voi luottaa häneen.
Kirjan takakanteen on  painettu osia arvosteluista. Eräässä niistä Keegania verrataan Tšehoviin. 

The Forester's Daughter, kertoo erään perheen elämästä syvällä Irlannin maaseudulla. Tässäkin tarinassa miehen ja vaimon suhde on ongelmallinen. Vaimo on tyytymätön karkeaan, yksinkertaiseen mieheensä, sama asetelma kuin Robert James Wallerin romaanissa The Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, josta Clint Eastwood on ohjannut koskettavan draamaelokuvan.
Martha pohtii jo lähtöäkin, mutta miten käy. 

Agholwen tilalla on salaisuus, joka uhkaa paljastua. Paineet kasautuvat, ja lopuksi on vaikea löytää syyllistä. 

Deegan, the forester, is not the type of man to remember his children's birthdays, least likely that of his youngest, who bears a strong, witch-like resemblance to her mother. If occasional doubts about his daughter cross his mind he does not dwell on them for, in fairness, Deegan has little time to dwell on things. In Agholwe there are three teenagers, the milking and the mortagage.

(Metsänvartija Deegan ei ole niitä miehiä, jotka muistavat lastensa syntymäpäivät, varsinkaan nuorimmaisensa, joka muistuttaa noitamaisella tavalla äitiään. Jos hänen mieleensä sattuu nousemaan epäilyä tyttärensä suhteen hän ei jää sitä märehtimään, koska Deeganilla ei todellakaan ole moiseen aikaa. Agholwessa on huolehdittava kolmesta teini-ikäisestä, lypsyhommista ja talolainasta.)

The Forrester's Daughter näkyy olevan myös yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Walk the Blue Fields eli tulin ostaneeksi tämän kirjasen turhaan.
Ei se mitään. Kirjaostos ei ikinä ole turha, ja kansihan on tässä kirjassa suloinen, varsinkin kun siinä ei ole mainoslauseita.

Viimeaikaiset poliittiset tapahtumat saivat minut poimimaan kirjahyllystäni muutama vuosi sitten joululahjaksi saamani kahden toimittajan kirjoittaman kirjan presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kauden omituisuuksista. Tällä toisella kaudellahan ne ovat moninkertaistuneet.

Kun Trumpin ensimmäinen vuosi presidenttinä alkoi olla lopuillaan vuoden 2018 tammikuussa maassa nousi keskustelua hänen kyvykkyydestään virkaansa. Aamuyön tunteina Trump twiittasi: "I went from VERY successful businessman to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius... and a very stable genius at that!" (Etenin ERITTÄIN menestyneestä liikemiehestä huippu-TV-tähteyden kautta USA:n presidentiksi (ensiyrittämällä). Eikös tämä osoita, että kyseessä on ei vain fiksu vaan nero tyyppi... ja kaiken lisäksi hyvin vakaa nero!)
Tämän jälkeen hän toisti määritelmäänsä muutamaan kertaan twiiteissä, esim. heinäkuussa 2019 osana runsasta twiittirypästään: "What you have now, so great looking and smart, a true Stable Genius."
Mitä me olisimme ajatelleet, jos samaan aikaan Suomessa presidentin virkaa hoitanut Sauli Niinistö olisi esitellyt itsensä: "Tässä teillä todella vakaa nero, niin hyvännäköinen ja fiksu!" Myöhemmin Trump käänsi asia niin, että jotkut muut ovat määritelleet hänet vakaaksi neroksi. 

Kolmen aiemman presidentin hallinnossa työskennellyt Peter Wehner oli  ensimmäisiä republikaaneja, joka kyseenalaisti Trumpin kyvyn toimia presidenttinä. Hän sanoi keväällä 2019, että kyseessä on transgressiivinen persoonallisuus, joka nauttii hyökkäämisestä ja hajottamisesta, kokee instituutiot vihollisinaan eikä kunnioita toisten rajoja. 
Jo pari vuotta ennen Wehneriä heti Trumpin toimikauden alussa suomalainen yli kolmekymmentä vuotta ihmisten psyykeä työssään tarkkaillut Claes Andersson määritteli Ylen De äldres råd -ohjelmassa Trumpin käytöstä sellaisen ihmisen käytökseksi, jolla on sekä narsistinen että psykopaattinen luonnehäiriö.

Narsisti on täynnä itseään eikä omaa empatiakykyä. Psykopaatti toteuttaa ideoitaan ilman itsetarkastelua ja syyllisyyttä. Näiden kahden piirteen yhdistyminen ei ole Anderssonin kokemuksen mukaan mitenkään epätavallista.

"Kun narsistinen psykopaatti saa valtaa, hän satuttaa ihmisiä ymmärtämättä asiaa. Ja jos hän ymmärtäisi sen, hän ei välittäisi, koska hän itse ei kärsisi."

Meitä ihmisiä on monenlaisia ja kaikilla on ihmisarvo. Lähes kaikilla on myös jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden ongelmia, eivätkä monet niistä haittaa missään työssä, ovat joskus jopa eduksi - mutta, hei amerikkalaiset, onko viisasta valita presidentiksi narsistisia ja psykopaattisia piirteitä osoittava henkilö? Toistamiseen!
No, tätä ei varmaan kukaan lukutaitoinen usalainen lue ja tiedän, että Trumpin kannatus on ollut suurinta siellä missä lukutaito on heikointa.
Kunhan selvittelin mieltäni. 

Funtsailua vuoden vaihtuessa

DDR:ssä valmistettu lasten magneeteilla toimiva nukketeatteri
 hahmoineen, joista on moneen rooliin.

Me olemme jo menossa vuotta 2026, mutta Kiinassa vuosi vaihtuu tänä vuonna vasta 16. helmikuuta, jolloin siirrytään Käärmeen vuodesta Tulihevosen vuoteen. Kiinalainen uusivuosi on liukuva, sitä juhlitaan  21. tammikuuta ja 20. helmikuuta välisenä aikana.
Minusta syksy olisi looginen aika vuoden vaihtumiselle. Silloin lopetetaan kesälomailu ja siirrytään arkeen ja ankeampiin säihin. Sitten kestetään talvi, kuka mitenkin, ja sen perään siirrytään kevään kautta vuoden ihanaan huipennukseen, kesään. 

Viime vuosi oli maailmassa kauhea kuten tiedämme, ja sama jatkuu. Meillä Kymenlaaksossa on kuulemma jaettu painettuja pelastussuunnitelmia kotitalouksiin, meille ei ole vielä tullut. Suunnitelman saaneet ovat sanoneet, että eipä ole omana elinaikana tarvinnut moista syynäillä. 

Joulun aikaan tuntui hieman haikealta, kun ajattelin, että onkohan meillä viimeisen kerran oikea, tilattu joulupukki, koko se teatteri, jonka odottaminen saa jännitystä aikaan. Joka toinen vuosi olemme kaksin miehen kanssa ja silloin aatto on pukiton ja kaikin puolin erilainen. Kahden vuoden päästä, jolloin olisi taas porukkajoulu, pienin onkin jo aika iso. No, mutta kyllähän joulun tunnelmassa aina on joulupukkitaikaa, koska joulun satumaisuus (anteliaisuus, ystävällisyys, hyväntahtoisuus) on mielessä, ei puitteissa.

Toinen viime vuoden haikeista asioista on se, että ikäisiämme tuttuja on sekä menehtynyt että vakavasti sairaana. Kaiken lisäksi nuorillakin on ollut sairautta.  

Vuoden paras tapahtuma oli Joensuun kulttuuritapahtuma syyskuussa. Ensi syksyn teemasana tällä tapahtumalla on Ihme. Ihmeen hieno teema!

Tälle vuodelle minulla on suunnitelmissa jo jonkin verran teatteria, musiikkia ja näyttelyitä sekä kaksi matkaa.
Ensimmäinen niistä on toukokuussa, jolloin menemme mieheni kanssa Englannin luoteisosaan Devonin kreivikuntaan tapaamaan ystäväämme Dianaa, johon tutustuimme jo 80-luvulla, jolloin hän vieraili meillä hiihtolomalla ja me Englannissa samana kesänä. Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran meillä. Pienessä merenrantakaupunki Sidmouthissa vierailtuamme suuntaamme vielä Lontooseen muutamaksi päiväksi. 
Toinen matkamme on perinteinen aurinkomatka Marmarikseen syksyllä. Tuttu hotelli sijaitsee 20 metrin päässä merestä. Miten ihanaa käydä kellumassa aalloissa jo ennen aamiaista.

Alkukuvan nukketeatterissa on kahdet lavasteet, kätevästi pahviseinien molemmin puolin. Nukkeja siirrellään takaa näyttämön alta magneettipään sisältävillä sauvoilla. Yleisö istuu edessä. Lapsi, jolle on luettu paljon ja joka on nähnyt lastenelokuvia ja käynyt teatterissa, keksii näillä viidellä hahmolla ja kaksilla lavasteilla melkoisia tragedioita, komedioita ja moraliteetteja. 
Mietin, että tämä näyttämö voisi olla kuin kuva meidän elämästämme, jota erilaiset voimat ohjailevat: markkinavoimat, influensserit, algoritmit, hullut diktaattorit ja - kyllä - onneksi myös demokratia.

Toivon uudelta vuodelta rauhaa, niin vahvaa, että aseita voitaisiin takoa auroiksi - heh, utopiaa, tiedän. No, lievennän toivettani: sellaista rauhaa, että nyt kun varustaudutaan, niin niitä aseita ei tarvitsisi käyttää missään eikä kenenkään tarvitsisi kuolla narsististen valtiojohtajien laajentumishaaveiden takia.

Pysähdyin vuoden vaihtuessa tarkastelemaan kohta jo 13-vuotista blogiaikaani. Eniten on käyty lukemassa kirjoitustani Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (jos haluat lukea mitä olen kirjoittanut, niin klikkaa kirjan nimeä tässä ja muissa mainitsemissani kirjoissa). Kirjoitin Tuntemattomasta osana kirjabloggareitten Suomi 100 -juhlavuoden projektia, joka onnistui hienosti. Projekti ja tärkeä kirja ovat varmaan nostaneet tämän kirjoitukseni suosiota.
Sekä koko aikana että myös viime vuonna on luettu paljon juttuani Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja  ja kirjoitusta, jonka nimesin Vanhuus ei tule yksin. 
Kirja-arviotyyppisistä kirjoituksistani suosituimpia Tuntemattoman jälkeen olivat viime vuonna Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Daniela Krienin Muldental. Koko blogiaikana suosituimpia ovat olleet Tuntemattoman jälkeen Heli Laaksosen Ykköne, Anja Snellmanin Antautuminen ja Ossi Nymanin Röyhkeys.
Näyttää siltä, että terveys, vanheneminen ja räväkkää keskustelua synnyttäneet kirjoitukset vetävät puoleensa lukijoita. Minä myös tykkään keskustella ja väitellä enkä ollenkaan pahastu eri mieltä olemisesta. 

Tällä haavaa minulla on luvun alla Fernanda Melchorin järjestyksessä toinen romaani Hurrikaanien aika. Luin ensin hänen kolmannen romaaninsa Paratiisin ja pidän sitä paljon kakkosta parempana. Jo toinen kirjailija, jolla huomaan valtavan kehityksen alun jälkeen. Terhi Törmälehdon esikoinen Vaikka vuoret järkkyisivät oli vielä jäsentymätön, mutta kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa täydellisen mietitty. Kirjoittamalla oppii kirjoittamista, ja tietenkin myös lukemalla, ei mitenkään muuten.
Ja elämällä oppii elämistä.

Parhaan tietämäni elämänohjeen on lausunut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."
Eräs toinen järkevä ihminen, fiktiivinen sellainen, Alma Koskela (Täällä pohjantähden alla) on tiivistänyt elämänkokemuksensa näin: "Ei ole vielä aamutonta yötä ollut."

Kaikkia epätäydellistä itseään ja jo nyt hylättyjä uudenvuodenlupauksiaan harmittelevia saattaa lohduttaa August Pyölniitun huomio: "Ihmiset pitävät enemmän rakastettavista vioista kuin ikävistä hyveistä."
Minun ainoa uudenvuodenlupaukseni on antaa taas hiusteni kasvaa pitkiksi. 

Toiveikkaalla talvimielellä pakkasessa

 

Koskikara, kuva Ume

Toiveikkaalla talvimielellä... no, mikäs on ollessa lämpimässä lukaalissa villasukissa tämmöisenä viisaana ja vakaana seniori-ikäisenä pohjoisen ihmisenä.  
Australialainen laaja tutkimus on todennut, että ihminen kypsyy henkisesti paljon myöhemmin kuin on arvattukaan. Henkinen toimintakyky saavuttaa huippunsa 55 - 60-vuotiaana, tunnollisuus 65-vuotiaana ja emotionaalinen vakaus 75-vuotiaana.

On ironista, että fyysinen terveys heikkenee juuri kun muutoin on rauhoittunut. Nuorena sitä oli levoton ja ahdistunut, mutta jaksoi fyysisesti mitä vain, eikä elintavoilla ollut niin väliä. Nyt pitää katsoa paremmin mitä syö ja että liikkuu säännöllisesti; ja vaikka tekisi kaiken oikein, niin silti on alttiimpi viruksille ja bakteereille. Olen neljännellä antibioottikuurilla peräkkäin. Kerron joskus ehkä tästäkin koettelemuksesta, sitten kun se on selkeästi takana päin. Nyt on sellainen tuntu, että kohta on. 

Tänään aamukävelyllä katselin vesilintuja, koskikaroja, telkkiä ja sorsaa uimassa Kymijoessa. On niillä ihmeellinen lämpöjärjestelmä, ylivoimainen kun vertaa paleleviin ihmisiin. Ruokarobotti suti jämähtäneenä lumikasaan, autoin sen tasaiselle kadulle ja sanoin: "Menehän siitä, pikkuinen." Vähän matkan päästä se sanoi kuuluvalla äänellä: "Kiitos." 
Onneksi ilma on lauhtunut ja pakkasta on enää - 6 astetta. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa en mene ulos. Kylmä ilma polttaa kasvoja, enkä oikein uskalla vetää sitä syvälle arpikeuhkoihini asti. 

Näkymä Keskikosken sillalta Myllykoskella, kuva:Ume

Toinen päivän ulkoiluni oli kaupassa ja kirjastossa käynti. Kauppa on näköetäisyydellä ja kirjastokin olisi ellei olisi paria korkeaa kerrostaloa näköesteenä.  
Kirjastosta hain varaukseni Elina Kahlan romaanin Gulagin viisas ja Mika Lietzenin sarjakuvakirjan Skotlannin matkakirja. Nappasin mukaani myös kaikki Suomen Kuvalehden joulukuun lehdet (olin lukenut digilehtiä, mutta eihän ne ole sama asia) ja uusien kirjojen hyllystä kotkalaisen kirjailijan ja kirjoittajakouluttajan Irja Sinivaaran elämäkerrallisen teoksen Irjankirjaimet ja eteisestä vielä lähtiessä vaihtohyllystä kaksi Kotivinkkiä, joista saattaisin löytää mieluisen neuleohjeen. Mielessäni itää suunnitelma kokeilla, onnistuuko näillä sormilla vielä neulominen. Ellei onnistu, niin sitten vain luen edelleen.
Kun on lukemista, niin elämä on ihanaa, muu puuhastelu on vaihtelua siihen.
Luin juuri loppuun meksikolaisen Fernanda Melchorin kahtiajakautuneen yhteiskunnan karmeuden paljastavan romaanin, jonka nimi on sarkastisesti Paratiisi. 

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla. Maijala on tehnyt Väinö Linnan suuresta romaanitrilogiasta näytelmän, joka sopii myös lyhytvideoihin tottuneille nuorille, kunhan heille on opetettu pohjatiedoksi Suomen historian vaiheita. 
Näytelmä on pitkä, lähes nelituntinen kaksi väliaikaa sisältävä esitys, joka koostuu lyhyistä episodeista. Joukkokohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Tekee mieli lukea kirjasarja uudelleen, meillä on se vanhana 50-luvun lopun ja 60-luvun alun painoksina.

Kun seuraa sekä idän että lännen "hullujen kuninkaiden" tekemisiä, niin ei voi kuin puistella päätään. Mehän emme edes tiedä niistä hulluimmista ideoista ja teoista, koska onhan siellä ympärillä hovia peittelemässä ja selittelemässä. 
Voiko olla hullumpaa, että väkivaltaan yllyttävä, laivoja summittain merellä tuhoava ja 'minä tarvitsen' -mantraa hokeva toisten maiden alueita hamuava presidentti kutsuu luokseen Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja pyytää häntä luovuttamaan palkintonsa itselleen! Olisihan se upea lisä kullatulle kunniakäytävälle, jonka kuninkaamme on rakennuttanut palatsiinsa ja jota esittelee ylpeänä vierailleen. Hänelle ei ole yhtä yhteistä totuutta, vaan hän itse määrää totuuden ikiomalla moraalillaan. Hän on siis se mitä itse sanoo olevansa, suurin, kaunein ja viisain ja se oikea rauhanpalkinnon saaja, vaikka palkinto olisi ojennettu toiselle. Semmoisia ovat hullut kuninkaat nykyisin. 

Äskeinen toimikoon aasinsiltana seuraavaan aiheeseeni, joka on hyveet. 
Viime vuoden viimeisessä SK:n numerossa on filosofi Antti Kylliäisen haastattelu "Mitkä ovat tärkeimmät hyveet, Antti Kylliäinen?" Kylliäinen toteaa, että hyveet ovat julkisessa keskustelussa olleet sivuun sysättynä neljäkymmentä vuotta. Niiden tilalle on tullut sääntöjä ja normistoja, joiden avulla kyllä torjutaan pahaa, mutta ei edistetä hyvää. 
Arvoista on puhuttu, mutta niihin on sisällytetty paljon sellaisia, jotka eivät oikeasti ole arvoja, vaan usein välineitä menestyksen saavuttamiseksi.
Arvot eivät ole välineitä eikä mielipidekysymys, vaan ne ovat olemassa sellaisenaan yhteisen hyvän periaatteina ja niitä toteutetaan jo antiikin filosofiassa mainittujen hyveiden avulla.

"Suurin huomio pitäisi keskittää niihin arvoihin, jotka kulloinkin ovat heikoimmilla. Juuri nyt nostaisin kärkeen oikeuden, totuuden, ihmisarvon, luottamuksen ja sivistyksen."

Kylliäinen on ollut etiikan kouluttajana laatimassa hyvemalleja päiväkodeista yrityksiin. Prosessi on edennyt niin, että yhteisö on valinnut ne hyveet, joita haluaa toteuttaa, valmiiksi annettuina ne eivät toimi vaan tuntuvat vain sanahelinältä. Päiväkotilapsetkin osaavat valita hyveet, jotka tukevat sopuisaa yhdessäoloa. 
Kylliäisen koostaman materiaalin perusteella suosituimmat hyveet työpaikoilla ovat luotettavuus, ystävällisyys, keskustelevuus, joustavuus, huumorintajuisuus ja vastuullisuus. 

Tiedän, että eräässäkin koulussa ilmapiiri parani, kun uusi rehtori huomasi, että opettajien ja oppilaiden välit olivat etäiset ja esitteli opettajille tavoitteen, joka päätettiin ottaa käyttöön: opettajat alkavat jutella oppilaille välitunneilla, ohi kulkiessaan ja vapaa-ajalla kohdatessa. Luottamus parani ja varmaan monen, niin opettajan kuin oppilaankin, oli mukavampi tulla kouluun tämän muutoksen jälkeen kuin sitä ennen. Näin konkreettista hyveen toteuttaminen voi olla.

'Toiveikas talvimieli' on Veikko Huovisen romaanista Hamsterit omaksumani termi. Me tarvitsemme sitä, me jotka koemme tämän vaativan vuodenajan vuosittain, ei vain turisteina kerran elämässä saatuna maistiaisena. 
Meillä oli Kuhmossa asuessa talo-oston mukana tullut perunakellari aivan kävelytien vieressä. Sitä väylää turistit hiihtivät Kalevala-hotellista keskustaan. Kerran mieheni meni kellariin ämpärin kanssa karvahattu päässään ja huomasi turistien pysähtyneen seuraamaan, miksi hän sinne lumen peittämään luolaan menee. No, turistit saivat esitelmän meidän varustautumisestamme talveen juureksin, hilloin ja mehuin. He olivat kiitollisia ja ottivat myös kuvia pohjoisen miehestä perunoineen. 

Terveisin,
emotionaalisen vakauden iästä nauttiva bloggarinne MM. 
 

PS Niin, onkohan se vakaus mahtanut näkyä? Ovatko viime vuoden juttuni olleet seesteisempiä kuin aiemmat? Sitä ja muuta viime vuonna tapahtunutta ehkä pohdin seuraavassa kirjoituksessani.

Kirstinkalliontie, Myllykoski, kuva:Ume

Anne Moilanen, Uhma

Tässä tulee vuoden 2026 ensimmäinen kirjoitukseni ja ensimmäinen kirjan innoittama kirjoitus.

Pidän Anne Moilasen romaanista Uhma monestakin syystä, mutta tärkein on rehellisyys keski-ikäisen eronneen naisen elämän kuvaamisessa.
Toinen asia, mikä herätti heti kiinnostukseni on Moilasen kainuulainen tausta. Hänen lapsuudenkotinsa on Suomussalmen keskustaajamassa Ämmänsaaressa. Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaukset ovat hyvin todentuntuisia niin miljöön kuin ihmisten käyttäytymisenkin suhteen. Ei turhaa kaunistelua, vaan sanoja, jotka ovat yhtä tarkkoja kuin selkeäpiirtoinen valokuva menneisyyteen. 
Luin Suomen Kuvalehden artikkelista, että Moilanen suunnitteleekin 'prequelia' eli esiosaa Uhmalle, romaania, jonka aiheena on 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen kainuulainen nuoruus.

Moilanen on monipuolinen media-alan ihminen ja työskennellyt myös ministerin erityisavustajana. 
Sytyke romaanin kirjoittamiseen tuli sattumalta. Hän oli kirjoittanut somepäivityksen, jossa kertoi yökerhokäynnistään. Kirjoitus sai valtavasti suosiota riemastuttavan "himokas nainen"-näkökulmansa ja tyylinsä vuoksi, mutta Moilanen päätyi poistamaan sen epäasiallisten kommenttien vuoksi. Kustantajat olivat kuitenkin ehtineet huomata päivityksen ja ihastua siihen. 

Monta mieskontaktia, nolla järkevää. Oliko ilta onnistunut vai oliko se katastrofi? Riippuu näkökulmasta. Ajattelen kuitenkin, että tätä menoa jossain vaiheessa pakostakin tapahtuu jotain. Minulla on korkeat kriteerit, mutta olen todella sinnikäs. En lopeta, ylipäätään mitään toimintaa, ennen kuin ollaan maalissa. Jos vain lompakko ja maksa kestävät, niin Kalleen uudestaan. Ehkä jo seuraavana torstaina!

Kirjan päähenkilö Maria on käynyt läpi kaksinkertaisen pettymyksen, eronnut pitkästä avioliitostaan touhukkaan Turbon kanssa ja joutunut rakastajansa, ihanan Pedron, pettämäksi ja jättämäksi. Marian vauvakuumeen tuloksena syntyneet neljä lasta, ovat vuoroin vanhemmillaan ja Marian valtaa pohjaton yksinäisyys.
Nyt on kilpailtava nuorten naisten kanssa, valmistauduttava huolella yökerhoiltoihin ja kuljettava silmät auki. Miksi lähteä lomareissulle vain ollakseen naisystäviensä kanssa, kun voi myös iskeä komean miehen. Lomaromanssi ei kuitenkaan tuo iloa pitemmäksi aikaa, vaan jättää jälkeensä surun ja tyhjyyden. 
Marian kriisissä ei ole kyse vain seksin puutteesta, vaan koko elämän puntaroinnista. Mitä nyt? Millainen nainen olen? Mitä teen loppuelämälläni?

Miksi en osannut olla kevyt, lehahteleva, leikkisä - liihotella kevyesti läpi elämän? Edes hetken, ja edes silloin kun yritin? Miksi vyöryin kaikkien ihmisten päälle kuin panssarivaunu niin, että he säikähtivät, ahdistuivat ja lähtivät pois? Miksi läsnäoloni oli kuin vaatimus, ilmeisesti jo pelkkä olemassaoloni?

Marian uhma kohdistuu vanhenemiseen ja oman äidin ja muitten synnyinseudun vanhempien naisten asenteisiin. Äiti ei halua edes kuulla Marian eroaikeista. Miksi häiritä moisella pupulla kivaa saunailtaa, ainahan naiset ovat sopeutuneet, ja tarvitseeko sen yhdessäolon niin kiihkeää olla. Marian mielestä tarvitsee. 

Luin tämän kirjan arvosteluja ja huomasin joukossa sellaisia, joiden kanssa olen aivan eri mieltä. No, niinhän se on, jokainen lukija lukee eri kirjan, vaikka lukeekin samaa kirjaa.
 

Uuden Suomen Puheenvuorossa Tarja Kaltiomaa ihmettelee, mitä uhmaa siinä on, että haluaa liehua miesten unelmien kohteena ja tuhlata aikaansa siihen rooliin sen sijaan että eläisi omaa elämäänsä. Hän toteaa, että eihän nykyajan uhma tällaista ole.
No, minä puolestaan kysyn, mikä se naisen "oma elämä" sitten olisi? Eiköhän useimmat naiset ihan itse valitse, että se on elämää miehen kanssa, koska on olemassa sellainen asia kuin erotiikka. Monista naisista on kivaa meikata ja pukeutua, kun lähtevät kodin ulkopuolelle ja jopa kotona, koska itsestään huolehtiminen tuo hyvää mieltä, kuten kohteena oleminenkin joskus. 
Maria on keksinyt yhden oman aforismin, joka pätee moneen tilanteeseen ja on tervettä itserakkautta: "Jos näet tilan, sijoitu keskelle."
 

Toinen kirja-arvio, joka pisti silmääni on kirjan leimaaminen kevyeksi hattaraksi näkemättä sen kerroksia. Esim. HS:n Helena Ruuska nihkeilee ja sanoo, että kirjassa ei ole ironiaa tai muuta raikastetta.
Minä näen tässä kirjassa hyvin paljon raikasteita: itseironiaa, lempeää huumoria, leikkisyyttä ja liioittelua. Polttava, joka hetki mielessä viipyvä vauvakuume, niin raju seksi, että tarvittaisiin suojakypärä, parisuhdeterapeutti joka pelkää villiintyneiden jalopeurojen tavoin huutavaa pariskuntaa.

Käyntiemme aikana hän vetäytyi huoneen nurkkaan, istui tuolissaan jalat ristissä ja käsi poskella ja huokaili. "Voi, voi, kyllä tässä on nyt niin paljon negatiivista vuorovaikutusta", hän sanoi kerran. Ihanko totta? Kävimme hänen luonaan viisi kertaa huutamassa, ennen kuin totesimme homman turhaksi. 

Tekstiä rytmittävät proosarunon muotoon painetut tekstiviestit petturi-Pedrolle. Viestit voi lukea sekä traagisina että koomisina. 
Halusin niin kovasti juuri sinut
Juuri sinut
En ketään toista
Olet paska jätkä
Paska jätkä ja valehtelija
Kulukumulukku meillä päin sanottiin
Ei minkään arvoinen

Näen Moilasen kirjan rehellisessä naisen seksuaalisuuden kuvauksessa samaa kuin Maija Laura Kauhasella romaanissaan Ihmeköynnös (täällä siitä). 
Seksi on ilo, ei mikään ahdistava asia, jota ilman olisi parempi olla ja elää sitä omaa elämäänsä. Myös Kauhasen kirjan arvioinneissa näkyi toisilta naisilta tullutta tietynlaista epäilyä ja epäröintiä, voiko tuosta nyt pitää ja onko se edes tasokasta. 

Odotan Moilasen toista romaania. Yläasteikäisen diskosta kotiin juoksevan Marian kuvaus Uhmassa on niin valloittavaa, että aloin muistaa jopa oman murrosikäni tunnelmia 60-luvulta Satakunnasta. Kylmässä ja pimeässä sielläkin juostiin, ja pyöräiltiin, monesti liian ohuissa vaatteissa.
 
Kun juoksin pitkin Ämmänsaaren pimeitä syrjäisiä teitä, silmät alkoivat hiljalleen tottua hämärään. Kopistin eteenpäin kuin hevonen ja näin ympärilleni kuin pöllö. Joskus kuu valaisi hanget ja loi valoa maisemaan. Useimmiten mitään valoa ei kuitenkaan ollut, ei aina edes tähtiä. Oli vain hangen himmeä salaperäinen hohde, jonka oppi näkemään pimeässä, suorat tiet ja äärimmäinen kylmyys. Hengitys, pakko juosta, kuumat kiristävät reisilihakset, jotka paloivat rasituksesta farkkujeni alla. Ajattelin, että juoksen nopeammin kuin kukaan on ikinä juossut, ja niin minä juoksinkin. Uudestaan ja uudestaan.

PS Unohtui: kirjan kansi. Se on Ville Laihosen tekemä ja näyttää kirjan kirjoittajalta. Kaunis kuva.