maanantai 19. huhtikuuta 2021

Päivän paras XI - Taiteilijuudesta ja taiteen kokemisesta



Taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Se, miten monta työtuntia, kuukautta tai vuotta teoksen tai taiteenkaltaisen korvikkeen laatimiseen on käytetty, ei muuta silmien todistusta.
 

Tämän päivän parhaani on Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut. Siitä kirjasta riittäisi hyviä sitaatteja ja keskustelunaiheita vaikka kuinka paljon. Koko kirja on timantti ja Leena Krohn parhaita suomalaisia esseekirjailijoita. 

Esseessä Tahra ja teos Krohn kertoo näyttelystä, jossa kriitikko oli ensin nähnyt keskeneräisiltä ja mitättömiltä näyttäviä piirustuksia. Kun hän sitten oli saanut kuulla, että yksittäisen tahralta näyttävän lappusen tekemiseen oli kulunut kuukausia jopa vuosia, niin hänen käsityksensä oli muuttunut. Hän ymmärsi, että tahran rustaamiseen käytetty aika oli tehnyt siitä taidetta ja että taiteilija haluaa törmäyttää vakiintuneita käsitteitä ja ohjatessaan huomion sivuun pääasiasta asettaa katsojan tarkkailemaan omia reaktioitaan.  

Onko katsoja taiteilijan ja kriitikon koehenkilö? Haluaako hän tarkastella omia reaktioitaan mennessään galleriaan tai taidemuseoon? Ei, hän haluaa tarkastella sitä, mitä hänen katsottavakseen on valittu. Se voi olla vanhaa, se voi olla uutta, se voi olla pientä, se voi olla suurta, mutta se ei voi olla täysin mielenkiinnotonta. Katsoja odottaa näkevänsä jotain katsomisen arvoista. Oikeastaan hän odottaa odottamatonta, sillä taide on kuin ihme: se on aina yllätys. Kun katsojan odotus tarpeeksi usein petetään, hän lakkaa olemasta katsoja. 

Mitättömän selittäminen suureksi taiteeksi on tuttua kaikilta kulttuurialoilta, kirjallisuudestakin. Ei koskaan sitä, miksi se selitetään... 
Minä, lukija/katsoja/kuulija/kokija valitsen. Ja "minä valitsen, mitä valitsen"  - tämäkin Krohnin kirjasta. 



Joku tuntematon (työssä ei näkynyt nimeä) on maalannut muuntajakopin eksoottiseksi elämykseksi Kuusankoskella. Nämä kuvat ilahduttivat minua, kun kävelimme noissa maisemissa eräänä pimeänä päivänä jokin aika sitten.
Kuvitusvalintani ei ole mikään puolustuspuhe harrastelijataiteelle. Olen Leena Krohnin kanssa samaa mieltä hyvästä taiteesta, se voi olla mitä vain ja kenen tahansa tekemää, kunhan se on kiinnostavaa. Sellainen taide, jossa näkyy selittelevä itsetehostus on minusta aina luotaantyöntävää.   




maanantai 12. huhtikuuta 2021

Luin pohjoiskorealaisen bestsellerin, hmm... melodraamako vai opas hyvään avioliittoon?

 


Nevertheless, Jeong Jin Wu decided to let go of every last complaint about his wife.
    So what if I have to sleep less to finish the housework and work on my cases? Can't I help Eun Ok, who's probably walking the steep paths of Yeonsudeok? I must not become like those who forget the noble purpose of life promised during the wedding ceremony. I did not marry for my own complacency or pleasure.
    Jeong Jin Wu fondly remembered that day, that beautiful day, the day of his wedding, the snow-covered day in March twenty years ago. 

Jeong Jin Wu on avioerotuomari. Hän tekee työtään aivan eri tavalla kuin mitä me länsimaissa liitämme tämän ammatin tehtäviin. Kun hän on saanut käsiteltäväkseen avioerohakemuksen, hän alkaa tutkia puolisoiden taustoja, tavata heidän esimiehiään ja lapsiaan, käydä motkottamassa molemmille osapuolille heidän itsekkyydestään ja siitä, miten tärkeää liiton säilyttäminen on niin lapsen kuin valtionkin kannalta. Avioliittohan on valtion pienin yksikkö ja kuin valtio pienoiskoossa. Siinä ihmiset harjoittavat jaloutta palvelemalla toisiaan. 
Jeong Jin Wun toiminta vaikuttaa välillä melkein koomiselta. Hän on sosiaalityöntekijä, psykologi, avioliittoneuvoja, lapsiasiaihminen, kotiapu ja lohduttava olkapää. 
Mieleeni nousi, miten iranilaisen Asghar Farhadin elokuvassa Nader ja Simin: Ero avioliittoa sovitellaan pitkään keskustellen sharia-tuomioistuimessa. Eron myöntäminen ei ole itsestään selvää, pitää olla syy.
Näin meilläkin oli ennen. Aviorikos oli yksi tavallisimmista eron myöntämisen perusteista. Onhan se aika hassua, että eroa ei myönnetä ihmisille, jotka eivät enää halua olla yhdessä, mutta toisaalta, on sekin viehättävää, että välitetään. 

En ole tosielämässä enkä fiktiossa tavannut ketään yhtä työlleen omistautunutta ihmistä kuin Jeong Jin Wu. Hän rakastaa eroa hakevien pariskuntien osapuolia ja muistelee katuen yhtä ainoaa tapausta nuoruudestaan, jossa myönsi eron mielestään heppoisesti ja antoi erottaa lapset toisistaan.
Yhteishuoltajuus näyttää olevan tuntematon asia. Puolisot häipyvät erossa lopullisesti toistensa elämästä ja niin voi käydä myös lapsille, jos heidät jaetaan puolisoiden kesken. Ja nyt nousee mieleeni se kipeä suomalainen elokuva Skavabölen pojat, jossa näin tehtiin meilläkin muutama vuosikymmen sitten. 

Alun lainaus on kohdasta, jossa tuomari itse on voittanut harminsa siitä, että hänellä ei ole kodille omistautunutta vaimoa. Hänen vaimonsa Eun Ok viettää kaksikymmentä vuorokautta kuukaudesta entisellä kotiseudullaan tutkien, miten saisi viljelykasvit menestymään paremmin niillä korkeuksilla. Mies on kasvattanut heidän lapsensa aikuiseksi ja hoitaa kaiken lisäksi vaimon poissaolojen aikana kasvihuonetta, joksi tämä on muuttanut heidän makuuhuoneensa. 
Tapauksessa jota Jeong Ji Wu parhaillaan hoitaa on samanlainen tilanne aviopuolisoiden läsnäolon suhteen. Vaimo Sun Hee on ylennyt tehdastyöstä kuuluisaksi laulajatähdeksi ja on kiertueilla miehen Seok Chunin hoitaessa paitsi sorvarin työnsä myös kodin ja lapsen. Vaimo on se, joka hakee eroa kyllästyneenä lahjakkaan miehensä kunnianhimottomuuteen. Hän haluaisi tämän kouluttautuvan lisää ja hakevan keksinnöilleen tunnustusta. Mies taas on kyllästynyt siihen, ettei saa arvostusta vaimoltaan omana itsenään. 

Kas näin neuvoo tuomari sorvarin työtään rakastavaa perinteistä, elämäänsä tyytyväistä miestä:
"I am advising you, not as a judge, but as your elderly friend. Starting today, try to think progressively like the youths of this generation and create your own path. Don't be like an old factory worker set in his ways. Get your act together like an intelligent expert technician. Start by taking care of your appearance. Go to the Engineering College. On Sundays take your son to the theater and watch your wife's performances. You've been wrong to think that these things are pretentious. I know you can do it, and I look forward to that day." 
Eli miehen on sivistyttävä vaimonsa tasolle, pestävä ne rasvakourat puhtaaksi, kammattava tukkansa ja lähdettävä teatteriin. 

Kaksi tapausta, joissa naiset ovat eteviä urallaan ja miehet hoitavat kotia. Feminismiä? Pohjois-Koreassa! 

Paek Nam-nyong on kirjoittanut romaaninsa 
 jo 1988 ja se sai suurta suosiota kotimaassaan. Kirjasta on tehty myös tv-sarja. Ranskannos ilmestyi vuonna 2011, mutta englanniksi se käännettiin vasta 2020 nimellä Friend: a Novel from North Korea.
Kääntäjä, amerikkalainen Immanuel Kim, kertoo loppusanoissaan lyhyesti Pohjois-Korean kirjallisuuden historiasta, Paek Nam-nyongin kirjailijan urasta ja siitä, miten hän kävi haastattelemassa tätä Pjongjangisssa ja he päätyivät viettämään suunnitellun yhden päivän sijasta kolme päivää keskustellen kirjan teemoista.

Paek Nam-nyog, s. 1949, oli nuorena töissä terästehtaassa ja kirjoitti vapaa-ajallaan. Hän suoritti yliopistotutkinnon kirjallisuudesta pääosin etäkursseina ja pääsi mukaan 60-luvun puolivälissä perustettuun ryhmään, jonka tehtävänä oli kirjoittaa historiallisia romaaneja Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin elämästä. Näitä kirjoja julkaistaan yhä sarjoissa Kuolematon historia ja Kuolematon johtajuus.
Paek Nam-nyong on kuitenkin kirjoittanut myös muuta. Hänen romaaneissaan on usein aiheina työpaikkakorruptio, inhimilliset heikkoudet ja niiden voittaminen ja ihmissuhderistiriidat.

Millaista oli lukea pohjoiskorealainen Pohjois-Koreassa bestselleriksi noussut teos? 
Erittäin kiinnostavaa. Aivan erilaista kuin loikkareiden ja toisinajattelijoiden kirjojen lukeminen. Jännittävämpää ja tuoreempaa. Loikkareiden kertomuksissa toistuu vapauden riisto, Paek Nam-nyongin kirjassa saa lukea siitä, miten siinä riistossa eletään ja miten kirjoitetaan kirja, joka läpäisee tarkan seulan ja on silti kiinnostava. 

Henkilönimien hallinta oli aluksi minulle lukiessa vaikeaa, varsinkin kun ne ovat aina moniosaisia, sukunimi on ensimmäisenä. 
Kirjan nimi tarkoittaa ystävää, mietin yhä sen merkitystä. Jos se tarkoittaa tuomaria, kaikkien ystävää, niin ihan kuin nimessä olisi pientä huvittuneisuuden sävyä. 

Koska romaani on kirjoitettu pohjoiskorealaisille (eikä ole fantasiakirja), niin siinä kuvatun elämän on oltava totta. Kyseessä ei siis ole mikään länsimaisille ihmisille kirjoitettu feikkitodellisuus, kuten ne turistikierrokset valittuihin kohteisiin mihin turisteja siellä viedään.
Arkielämän puutteellisuus pysäyttää. Kaduilla kuljetaan pimeässä tai katuvalojen himmeässä valossa. Palvottu mezzosopraano huuhtoo pyykkiä jääkylmässä joessa, kun ei halua mennä yhteispesulaan pahansuopaisten juorujen vuoksi. 
Ruoaksi paistetaan vihanneksia ja joka paikkaan kävellään.

Joiltain osin kirjan moraali tuntui naiivilta, mutta vain joiltain. Suurimmaksi osaksi sen moraalipohdinta on yleisinhimillistä ja tuttua. Kestääkö rakkaus, jos toinen muuttuu paljon ja jos toinen ei muutu, vaikka niin toivoisi. Siitä mihin toisessa aluksi rakastui saattaakin tulla taakka, kun arki koittaa.

Jännitin, miten avioliittojen käy, löytävätkö parit toisensa uudelleen.  Avioerotuomari tulee avioparia pelastaessaan selvittäneeksi myös korruptiotapauksen, jossa palkintoraha parhaasta keksinnöstä onkin mennyt jakajan omaan taskuun ja vuosia keksintöään tehtaalla kehitellyt saa vain halvan maljakon. Tämä rikos saa tuomarin tuohtumaan, koska se on rikos sekä valtiota että yksilöä kohtaan ja on vaikuttanut myös avioliiton rakoilemiseen. Menestymistä mieheltään odottavan vaimon pettymys vain lisääntyy, kun hän huomaa, että puurtaminen ei tuota arvostusta.

Paek Nam-nyongin kirjailijauran alku 70-luvulla sijoittuu aikaan, jolloin kansalaisia kannustettiin erilaisin projektein itsensä kehittämiseen ja uudelleen kouluttautumiseen. Tämä sekä 80-luvun Hidden Hero -kampanja, jolla etsittiin tavallisten työläisten piilossa olevia vahvuuksia näkyvät Friend-romaanissa. 

Luonto on taustana ihmisten tunne-elämälle. Rankkasade antaa taustan epätoivolle ja heräävä keväinen luonto romanttisille hetkille.
Voin kuvitella, miten dramaattiselta saippuasarjassa tuntuu kohtaus jossa tuomari vaeltaa kotiinsa lohduttomassa kylmässä sateessa selässään pieni poika, jonka on löytänyt viluisena odottamassa vanhempiaan kotiin lukitun oven takana. 
Rakastunut nuoripari taas kävelee kevättalven auringossa kasvot loistaen luonnon aromien siunatessa heitä matkalleen. Sanat passion (intohimo) ja desire (halu) mainitaan, mutta niiden toteutuminen jää kuvittelumme varaan.

Like little schoolchildren, the two held hands and slid down a slippery path by the riverbank. A thin layer of snow coated the limbs of the pine trees that lined the riverbank, snow that had been there since the festivities of the New Year. The pine trees had inevitably welcomed the wintry snow in their arms and were looking forward to summer, but for now, they affectionately  welcomed the two lovers in spring. 

Lähimmäs eroottista kohtausta päästään seuraavassa:
From outside the window, the wind noticed Jeong Jin Wu and Eun Ok enjoying each other's company by the single lamp on the desk and respectfully left them in peace. 

Kun ajattelee miten amerikkalaiset kirjailijat kirjoittivat 80-luvulla pariskunnista, esim. John Updike, niin voi sanoa että täydellisen vastakohtaisesti kuin kollegansa Pohjois-Koreassa. 

Olisi hauska, jos Paek Nam-nyongin romaaneja käännettäisiin lisää ja myös suomeksi, ja miten kiinnostavaa olisikaan, jos saisimme kirjailijan itsensä kirjamessuille meille. No, jotta sellaista tapahtuisi niin paljon pitäisi muuttua Korean demokraattisessa kansantasavallassa. 
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä siellä tapahtuu kirjallisuudessa juuri nyt. Mitä Paek Nam-nyongin nuoremmat kollegat kirjoittavat?
 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Anna Maria Mäki, Äänenkantama

 


Niin. Sanni oli normaali ja normaali jaksoi. Aamulla lapset päiväkotiin, sitten tehokkaana töissä päivän, illalla lapset kotiin, ruoka, leikkiä ja kotitöitä, iltapuuhat ja nukkumaan. Seuraavana aamuna sama. Ei mitään maailmaa mullistavaa, kyllähän normaali jaksoi. 

Sanni olisi jaksanut työnsä, jossa oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin kotona. Hänellä oli hieno ura ja hän oli hyvä työssään. Mutta kun kotona kaikki on yhtä sekamelskaa ja yllättäen ilmeneviä ongelmia, vauva joka vaikeroi korvakipujaan ja isompi joka saa pelottavia kirkumiskohtauksia, niin Sannin voimat hiipuvat. Miehellä on uravaihe, ollut jo pitkään, hänen pitää saada keskittyä. Myöhemmin tulisi Sannin vuoro. Niin oli sovittu. Sanni tietää illalla, että olisi pakko nukahtaa ennen kuin jompi kumpi lapsista parahtaa, kerätä voimia, mutta silloin uni ei tulekaan. 
Kaiken keskellä Sannia painaa lohduton syyllisyys jaksamattomuudestaan. Huoli lapsista ei hellitä edes sairaalan psykiatrisella osastolla, jonne hän lopulta joutuu - tai pääsee, koska eihän tuohon pitkittyneeseen uupumuksen tilaan enää muu auta kuin kemiallisesti pakotettu lepo ja pysähtyminen. 

Apua tarvitseva mieli on kummallinen. Se saattaa jopa kehitellä mielikuvitusystävän, aikuiselle. Susanna kannustaa ja arvostaa, Susanna lupaa suojella. Mutta Susanna neuvoo myös väärin. Susanna saadaan häipymään pienellä keltaisella pillerillä, ainakin hetkeksi. Jotain muuta on saatava tilalle, tai muuten Susanna tulee taas kuiskimaan sanoja Sannin suuhun, miten Sannin pitää erota miehestään ja jättää työpaikkansa ja hypätä ikunasta. Jonkun muun on sanottava Sannille "minä suojelen sinua kaikelta" ja "sinä olet ihana". Oppisiko hän jopa sanomaan itse itselleen niin?

   - Mitä oikeasti edes on oma ääni? Ei se ole muuta kuin kaikkien niitten äänten sekamelska, joita me ollaan lapsena kuultu. Ja siihen vaikuttaa kaikki ne kokemukset, mitä me on lapsena koettu.

    - Sun pitää rakentaa sinne pään sisälle toinen ääni, Harri jatkoi, - joka puhuu sen syyttäjän päälle ja muistuttaa, että sä olet hyvä ja riittävä sellaisenaan.   
    - Niin.
    - Ja kun sulla on se hyvä ääni, niin se syyttävä saattaa jäädä varjoon. Ne on molemmat sun omaa ääntäsi, mutta anna sen hyvän kantaa.

Lapsen syntymän jälkeinen aika on mullistus ihmisen elämässä, erityisesti naisen kaiken sen fyysisen muutoksen vuoksi, mitä hänessä tapahtuu.
Paitsi omat odotukset ja vaatimukset, niin myös ympäristön vaatimukset tuntuvat raskaina uudessa tilanteessa. 
On tilanteita, joissa paremmin tietäjiä riittää, mutta kukaan ei voi tietää todella, mitä toisen äitiyteen liittyy, koska lapset ovat pienestä pitäen aivan erilaisia. Kaikkien lapset eivät saa kirkumiskohtauksia. Jotkut lapset ovat kaikkeen suostuvia, toiset itsepäisiä kuin aasi. Se äiti, joka raahaa lapsen päiväkotiin yöpuvussa ei ole ehkä laiska tai lepsu; voi olla, että päivävaatteet olisi saatu lapsen päälle vain väkivallalla. 
Pikkulapsivaiheessa on ainutlaatuista iloa, mutta siinä saattaa olla myös stressiä, jota ei tule vastaan missään muussa. Anna Maria Mäen romaani Äänenkantama (2021) kertoo tällaisesta kriisiajasta ja siitä selviämisestä.  

Paitsi että Sanni alkaa löytää jaksamisensa rajoja, hänelle alkaa myös selvitä, että hänen äänensä saattaa yltää oman miehen ja muidenkin korviin. 
Jos olet kivellä keskellä järveä etkä uskalla säärikrampin vuoksi uida rantaan, niin aina voit huutaa. Äänenkantama on harvinaisen hyvin oivallettu nimi tälle kirjalle. 
Kansi on muutoinkin todella hyvä. Siinä on nainen kriisin keskellä, sekoamassa, huutamassa epätoivosta, ja nuo kirjaimetkin ovat siksi sikin sokin. Kannen on suunnitellut graafinen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti


sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Markku Toimela - Kaj Aalto, Salakahvilla Pohjois-Koreassa

 


   - Luokkajako näyttäytyy siten, että aina joutuu kysymään ylemmältä taholta luvan ja valtuuden toimittaa asioita. Kun mennään porukalla syömään, autonkuljettaja lähtee heti pois, kun hän on syönyt. Hän kuuluu eri luokkaan eikä jää juttelemaan, ja hän tietää paikkansa. Kaikki tietävät paikkansa.               
  - Uimarannalla on "lihavien ja laihojen puoli". Olemme ulkomaalaisina päässeet lihavien puolelle. Alueiden välissä on aita, mutta kävin katsomassa, joten  tiedän, että toisella puolen ihmiset tuovat mukanaan omat laihat eväänsä, kun lihavien puolella on paremmat ravintolapalvelut ja siellä grillataan meren herkkuja. Ja ihmiset ovat oikeasti tukevampia etuoikeutettujen rannalla. 

Olemme tottuneet saamaan hyvin vähän tietoa pohjoiskorealaisten arjen elämästä. 
Kehitysaputyöntekijä Markku Toimela on tehnyt yhdessä henkilöhaastatteluihin erikoistuneen toimittaja Kaj Aallon kanssa kirjan siitä, mitä on kokenut työrupeamillaan Pohjois-Koreassa. Kirjan nimi on Salakahvilla Pohjois-Koreassa. Se on julkaistu 2017 ja sisältää siis aika tuoretta tietoa ja havaintoja.

Toimela on ollut ennen Pohjois-Koreaan keskittymistään avustustöissä myös tulvien vahingoittamassa Bangladeshissä ja paimentolaisten parissa Mongolian armottomassa kylmyydessä.
Toimelan vakaumus on sellainen, että hän ei lähde maahan arvostelemaan hallitusta vaan auttamaan hädässä olevia ihmisiä. 
Monitaitoisena hän on ollut Pohjois-Koreassa remontoimassa sairaaloita, rakentamassa vesijärjestelmiä hammashoitoloihin ja ohjaamassa perunan istuttamista. Ulkomaan kausien välillä hän on ollut palkattuna yli kahdessakymmenessä ammatissa putkimiehen ja sähkömiehen töistä luonto-oppaan, lypsykoneen asentajan, linja-auton kuljettajan ja luennoijan töihin. 

Järjestö, jonka leivissä Toimela on käynyt auttamassa lähimmäisiä kehitysmaissa on Fida. Fidaa arvostetaan kohdemaissa sen lähettämien henkilöiden sitoutuneisuuden ja ammattitaidon vuoksi. Toiminta on työtä ruohonjuuritasolla köyhimpien keskuudessa ilman uskonnollista tai poliittista vaikuttamista. Varojen käyttö on tehokasta ja apu menee perille itse tehden ja paikallisia palkaten.
Tämä kirja olisi tärkeää luettavaa niille, jotka tuhahtelevat ennakkoluuloisen varmuuudella, että avustukset jäävät jonnekin välikäsiin. 

Kehitysyhteistyöhön hakeutuvat yleensä uteliaat ja seikkailunhaluiset ihmiset, jotka ovat aidosti kiinnostuneita erilaisista ihmisistä ja heidän elinoloistaan. Toimela on juuri tällainen. Hän on puuhakas, erittäin ekstrovertti, huumorintajuinen ja rohkea. Hän on kielitaidon puuttuessa päässyt monesti lähelle ihmisiä tilannekomiikan keinoin. Kun Toimela oli Pohjois-Koreassa kokeillut rajoja ja avannut oven huoneeseen, jonne länsimaalaisella ei ole pääsyä, hän oli selvinnyt tilanteesta toteamalla leikkisästi "Sorry, secret place".
Avustustyöntekijänä hän on saanut mahdollisuuden nähdä ihmisten elämää läheltä, koska projektit tapahtuvat heidän arjessaan.
Pitempään maassa olleet työntekijät saavat käydä itsekseen kävelyllä ja ottaa kuvia, mutta virkavallan edustaja saattaa tulla koputtamaan olalle ja pyytää nähdä, onko kuva patsaasta kuvattu arvokkaasti kokonaisena. Toimela jututtaa mielellään ihmisiä ja saattaa liittyä puiston piknik-porukkaan, jossa hänelle tarjotaan 'kimchiä' ja englannintaitoiset ryhtyvät innokkaina harjoittelemaan kieltä. Toisinaan virkavalta käy jututtamassa ihmisiä hänen jälkeensä. 

Hän katselee ihmisten elämää ennakkoluulottomin silmin ja löytää sieltä paljon hyvääkin.
Valvottu elämä tuo monelle ihmiselle turvallisuuden tunteen ja koulut ovat korkeatasoisia, lukutaitoprosentti on 99. Yksinäisyys ei ole samanlainen ongelma kuin länsimaissa.
Maaseudun hidas elämä ja meidän 50-luvun maaseutuelämästämme muistuttavat hajut ja tunnelmat voisivat antaa "appelsiinituristille" (Toimelan termi) nostalgisia tuntemuksia, mutta hän ei ehkä viihtyisi siinä miljöössä paria päivää pitempään. 

Salakahvilla Pohjois-Koreassa sisältää monenlaista kiinnostavaa tietoa. 
- Sairaaloissa ei usein ole lämmitystä, eikä niihin tule lämmintä vettä. Omaiset tuovat kamiinan ja ruoan potilaille ja huolehtivat kaikesta muusta paitsi lääketieteellisistä toimenpiteistä. 
- Hammaslääkärit suorittavat yleensä vain hampaan poistoja, ilman puudutusta. Ihmisten hampaiden kunto huononee, koska makeiset varsinkin Pjongjangissa ovat yleistyneet ja hammashoitolat ovat edelleen ajastaan jäljessä. 
- Tupakan viljely on yleistä. Sitä kasvatetaan sekä tupakkatehtaille että omiin tarpeisiin. Toimela on kuullut viljelyinsinööreiltä tarkat tavoitteet muille tuotteille, mutta ei tupakalle. Ilmeisesti tupakan paheellisuus siis tiedostetaan eikä tupakkasadon onnistumisesta iloita, kuten riisin tai perunan. 
- Suuri osa miehistä polttaa, naisista tuskin kukaan. 
- Miesten eliniänodote on 66 vuotta, naisten 73,9 vuotta. 
- Ihmiset jaetaan 53 luokkaan, luokkahyppyjä ei tunneta.
- Kun nykyisen Pohjois-Korean hallitsijan, "Arvostetun toverin" Kim Jong-unin isoisä Kim Il-sung kuoli, hänestä alettiin luoda myyttiä kuolemattomana. Hänen syntymäpäivänsä 15.4.1912 julistettiin auringon päiväksi ja siitä alettiin ajanlasku, juche-aika. "Iankaikkisesti elävän isän, Suuren johtajan ja Ikuisen presidentin" poika Kim Jong-il, "Suuri johtaja", oli isäänsäkin ihmeellisempi. Hän teki ihmetekoja tieteessä ja taiteessa, puut puhkesivat kukkaan hänen kulkiessaan golfkentälle, jossa syntyi harvinainen hole-in-one. Hänen on myös kerrottu syntyneen yliluonnollisissa olosuhteissa Pektu-vuorella ja myös hänen äitinsä julistettiin jumalallista alkuperää olevaksi. Samoja myyttejä kuin kristinuskossa Jeesus-lapsen syntymän ympärillä. Suhtautuminen Kim Jong-uniin on ollut arkisempaa.
- Juche-oppi eli kimilsungismi on totuus, jota opetetaan pohjoiskorealaisille varhaislapsuudesta armeijan kautta (miehillä 6 vuotta ja naisilla 4) työpaikoille, joissa on erityiset koulutusluokat. 
- Televiossa on yksi kanava, jonka iltauutisissa kerrotaan se, mitä kansan kuuluu tietää, sen jälkeen on ajankohtaisohjelma ja omaa tuotantoa oleva elokuva.
- Koteihin ei aina tule lämmintä vettä energiapulan vuoksi, mutta yleisiin saunoihin tulee. Ihmiset käyvät niissä peseytymässä ja pesemässä pyykkinsä. 

Ekologisesti kestävä jätehuolto on asia, josta Toimelan mielestä nyt pitäisi viedä tietotaitoa Pohjois-Koreaan. Kaupunkeihin on alettu rakentaa vesivessoja, mutta yhtään puhdistuslaitosta ei ole näkynyt. Vesistöt ovat vaarassa myös, jos maahan aletaan tuoda lannoitteita ja torjunta-aineita. Länsimaissa näissä asioissa on edetty erehdysten kautta.

Jos avustustyöntekijöillä on ollut ihmettelemistä kohdemaan asioissa, niin vähintään yhtä ymmällään ovat olleet pohjoiskorealaiset nähdessään kuvia oloista Suomessa. Onko ihmisillä oikeasti omat polkupyörät ja autot? Liikutaanko Suomessa ilman kulkulupia?

Olisi mukava käydä salakahvilla Toimelan kanssa. Termiä on alettu perheessä käyttää tämän viipyilyistä asioilla, kun pitää poiketa spontaanisti kahville porisemaan ja suhteita hoitamaan milloin Kouvolan Citymarketin kahvilaan milloin johonkin Pjongjangin uusista kahviloista.
Salakahvitaipumus on aivan varmasti auttanut myös tämän kirjan syntymisessä ja tuonut siihen aitouden ja läsnäolon sävyn. Nautin siitä ja yllätyin monista faktoista ja detaljeista, joita tähän kirjoitukseeni kirjasin vain muutamia. 

Mietin, millainen mahtaisin olla pohjoiskorealaisena. Olisinko tyytyväinen vai kaipaisinko epämääräisesti jotain, kuten yksinoloa, koska se on minulle nykyolossani hyvin tärkeää? Olisiko se vähempivirikkeisessä ympäristössä yhtä tärkeää? Yhteisömme muovaa meidät. Se saattaa sekä tukea että typistää. 

  

torstai 1. huhtikuuta 2021

Huhtikuuko kuukausista julmin?

 


T.S. Eliotin pitkästä runosta Autio maa (The Waste Land, 1922) on jäänyt elämään suosituksi lainaukseksi sen alku "huhtikuu on kuukausista julmin". Ehkä siinä on jotain tunnistettavaa kylmien maiden asukkaille, joiden on keväällä herättävä talvikohmeestaan. Ihmiset murehtivat nuutuneisuuttaan ja kalpeuttaan. Koti kaipaa piristystä, ikkunat pitäisi pestä ja vähintään hankkia uusia tekstiilejä tai kimppu leikkokukkia pöydälle. Naistenlehdet toitottavat miten on päästävä bikinikuntoon, ehkä nykyään ei enää niin paljon (bodyshaming). Epäilen, että koronatalven jälkeen nuutuneisuus on isompaa kuin ennen.

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuri kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.
(Lauri Viljasen suomennos)

April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

Niiden maiden ihmisiä, joilla ei ole pitkää, rankkaa talvea tämä huhtikuun määritelmä ei varmaan puhuttele millään tavalla. Mutta käyttävätkö hekin silti huhtikuusta adjektiivia julma?

"Torstai on toivoa täynnä" on sanonta, jota käytetään miettimättä, miksi. Joko torstaisin aletaan odottaa viikonloppua?
John Steinbeckin pienoisromaani Sweet Thursday sai suomalaisen käännöksen nimeksi Torstai on toivoa täynnä. Siitäkö tämä sanonta on lähtenyt liikkeelle hauskan alkusoinnun vauhdittamana?
Olen kuullut sellaisen selityksen, että torstai on ollut yleinen palkkapäivä ainakin Englannissa. Tämä kuulostaa järkevältä selitykseltä sanonnan alkuperäksi, palkkapäivä todellakin on toivon päivä. 

Tänään on kiirastorstai sekä aprillipäivä. Kävelin katsomassa sinivuokkopaikassani. Ajattelin, että ihailen lehtiä, mutta johan siellä oli ensimmäiset kukatkin. Ilahduin, kun huomasin ruskean aluskasvillisuuden ja vihreiden lehtien seassa kaipaamaani erityistä sinistä, jota on vain sinivuokoissa. 
Olen iloinen myös siitä, että säät ovat niin ihanat ja kohta lumi on poissa ja kävelyreittini monipuolistuvat. Pyöräilykausi alkaa. Olen iloinen myös siitä, että pystyn liikkumaan eikä mikään paikka ole kipeänä. Kolmetoista vuotta minua palvellut lonkkani keinonivel toimii edelleen hyvin. Muistan miten tuskallista kävely oli ennen leikkausta.  
Mietin siinä kävellessäni, miten karmeita sananlaskuja meillä onkaan, kuten se, että onni pitäisi kätkeä. Haluan korjata sen: Kell' onni on se onnen kätkeköön jakakoon. Siksipä yllyinkin nyt tässä kertomaan, mistä olen iloinen. 

Minulle keväät olivat työssä ollessa raskaita, koska niihin pakkautui niin paljon tekemistä, isot kokeet ja arviointi, kevätjuhlat, pikkulapsiperheaikana kevätvaatteiden hankinta kaikille. Luokkahuoneiden ilmastointi oli kurja, aurinko porotti, mutta ikkunoita ei saanut avata. Oppilaat tulivat levottomiksi. Iltaisin oli väsynyt olo. Kun loma alkoi, koti oli kaaoksessa ja oma mieli ärtyisä ja tyhjä. Ei osannut ryhtyä mihinkään. 
Eläkkeellä ollessa tilanne on aivan toinen. Minusta huhtikuu on upea kuukausi. Ehdin seurata kevään etenemistä ja ulkoilla. Kesä ei yllätä minua, vaan minä yllätän kesän hyvin valmistautuneena. 

Kävelylenkilläni pysähdyin katsomaan puhelimesta uutisia. Kauhistuin. Nyt on  Suomessa tänään 1. huhtikuuta ilmestynyt koronavirusmuunnos, kaiken lisäksi myllykoskelainen. No, ilmankos meillä on tartunnat lisääntyneet. Ethän ole vielä ostanut mämmiä? Ethän vaan ole vielä syönyt sitä? Vie se tiukasti muoviin pakattuna ongelmajätteenä jäteasemalle. Covid-Myllykoski tarttuu helposti mämmin kautta. Suklaanamuset sen sijaan toimivat estolääkkeenä kuten rokotus. Nauti niitä ja ole kaikessa varovainen! Omaehtoinen liikkumiskielto on suositeltava.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Jos ei virpominen ja AstraZeneca auta, niin mikä sitten?

Pieni pupuhahmo virpoi minut tänään tuoreeks terveeks ja huomenna saan piikin AstraZenecaa. 

Kuva: Ume

Kun olin saanut rokotusajan, tuli tunne, että lopulta jotain tapahtuu. Olin todella iloinen ja vapautunut. Aloin suunnitella pitkään odottamaani kyläilykierrosta Turkuun, Huittisiin ja Tuusulaan. On kauan siitä, kun olen tavannut vanhempien poikieni perheitä ja siskojani. Olimme päättäneet, että kun rokotus nro 1 on saatu ja odotettu pari viikkoa, että se alkaa vaikuttaa, niin sittenhän me uskallamme irtautua murmelielämästä jo vähäsen, tietenkin kaikin varotoimin ja yhtä kriisitietoisina kuin ennenkin. 

Mies oli jo koneella hotellitarjouksia katselemassa, kun tuli tieto suunnitelluista liikkumisrajoituksista. Ei auta kuin odottaa edelleen ja seurata, mitä tapahtuu. 
Myös Kymenlaaksossa siirryttiin pienen tauon jälkeen uudelleen leviämisvaiheeseen ja meitähän ympyröi todella korkeiden tartuntalukujen alueet.

Olemme tavanneet varoen nuorimman pojan perhettä. Lauantaina kävelimme jäätä pitkin saarimökille. Miehet kaatoivat puita, keräsimme yhdessä oksat juhannuskokkoa varten kasaksi, paistoimme makkaraa nuotiolla ja söimme eväitä mökin terassilla. Päivä ulkona antoi rusoposket ja hyvän mielen. 




Säät ovat olleet viime aikoina mitä upeimpia.
Olemme harrastaneet hankikävelyä ja jääkävelyä useammankin kerran eri paikoissa. Kouvolan Käyrälammella katselimme joutsenia ja nousimme rannalle tutkimaan  kuvauksellista autiotaloa.





Ketä tässä kauniissa talossa on asunut ja miksi se on jätetty rapistumaan? Mikä upea paikka talolle!






Palailen kertomaan, miltä tuntuu rokotuksen jälkeen.
Olisin halunnut Pfizer-Biontechin rokotteen, koska sitä on yleensä annettu ikäisilleni ja olen saanut myös sellaisen käsityksen, että se suojaisi paremmin muuntuneita viruksia vastaan, mutta paikallislehdessä kerrottiin, että maanantaina on AstraZeneca-päivä.
No, eiköhän nämä kaikki pitkän tarkastusprosessin läpi käyneet rokotteet ole suunnilleen yhtä hyviä. 

Olen lukenut Markku Toimelan ja Kaj Aallon mielenkiintoista tietoa sisältävän kirjan Salakahvilla Pohjois-Koreassa ja Anna Maria Mäen romaanin Äänenkantama, joka kertoo pienten lasten äidin uupumisesta ja omien rajojensa etsimisestä. Palaan näihin kuulostellessani oloani rokotuksen jälkeen. 

Mäen kirjan loppu on parhaita lukemiani. Päähenkilö on saanut krampin sääreensä kesken saunan jälkeisen uinnin. Hän huomaa olevansa kaukana rannasta keskellä järveä eikä uskalla lähteä uimaan takaisin. Onneksi lähellä on kivi, jolle hän pelastautuu. Tännekö hän jää loppuillaksi? Mies nauttii löylyistä pitkään eikä hoksaa tulla auttamaan. 
"Silloin hän tajusi. Hän voisi huutaa."


ti 30.3.

Palailen kertomaan, lupasin.
Eilen saamallani rokotteella oli melkoiset vaikutukset minuun, voin ainakin todeta, että elimistössäni tapahtui jotakin, ja jospa se jotakin toimisi suojana viruksen pahimpia tautimuotoja vastaan.
Illalla kuuden tunnin kuluttua rokotuksesta aloin vapista vilusta ja joka paikkaa juili. Mittasin kuumeen, päälle 38. Otin vahvan lääkkeen, jonka jälkeenkin mittasin vielä vähän vajaa 39 astetta. Tärisin torkkupeittojen alla. Mies kyseli, tuntuuko keuhkoissa ja seurasi huolestuneena tilaani. Hänelle ei tullut mitään jälkituntemuksia. Yhtäkkiä huomasin ilokseni, etten vapise enää, kuume laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. 

Nyt on olo hyvä, vain vähän raukea johtuen varmaan kuumepiikistä. Tuntuisi kauhealta ponnistukselta lähteä ulos kävelemään. Vietän siis päivän rokotustoipilaana.
Luin jostain, että rajummat oireet rokotuksesta voivat tulla esim. niille, jotka ovat jo sairastaneet koronan, jolloin ensimmäinen rokotus vastaisi vaikutuksiltaan tehosterokotusta, joka yleensä tuottaa enemmän jälkioireita. Ehkä keuhkokuumeeni runsas vuosi sitten kevättalvella oli koronakeuhkokuume, mitä olen aiemminkin epäillyt. Silloin testejä otettiin vain niiltä, jotka joutuivat sairaalaan. Tai sitten olen vain niin heikko eläjä.
Uskallanko ottaa tehosterokotteen juhannusviikolla?


ke 31.3.

Tervehdys! Rokotustoipilaanne täällä töllötti koko päivän Netflixin Shtisel-sarjaa, joka kertoo haredijuutalaisesta perheestä Jerusalemissa. Liikutuin kohdasta, jossa kotoaan karannut mies selittää syyksi, ettei ole koskaan saanut olla yksin ja ilman että suku ja yhteisö seuraa. Välillä venyttelin ja kävelin, etten vain saisi verisuonen tukoksia. Lämpö nousi vielä vähäsen, mutta laski heti kuumelääkkeellä.
Nyt olen terve. Lähdemme pääsiäisostoksille, sitten siivousta, jonka jälkeen olen ansainnut muutaman osan Shtiseliä.
Rokotukset on pelastuksemme. Vastaus eilisen merkintääni: tottakai uskallan!  



torstai 25. maaliskuuta 2021

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän




Joskus mietin, mitä jos lähtisin. Mitä jos kulkisin aittojen kautta, pakkaisin kontin täyteen ruokaa, ottasin matkaan leipää, voita ja kalaa. Lypsäsin maijot pulloon ja lähtisin hiihtämään. Hiihtäsin vain. Hiihtäsin ohi Piitun mökin ja naapurivaaran, hiihtäsin ohi vanhan kotimökin. Ehkä kävisin sisällä entistä elämää nuuhkimassa, ehkä en. Kylänni kiertäsin metän kautta ja jatkasin vain eteenpäin. Kait sitä jotahi tulisi jossahi vaiheessa vastaan. Jotahi muuta jossahi kohassa. 

Liisa Louhela on kirjoittanut onnistuneen historiallisen romaanin Kaikkeus on meidän. Pidän tästä kirjasta. 

Eletään kolmikymmenluvun loppua. Reetan äiti on elänyt tyttärensä kanssa kaksin sen jälkeen kun mies ammuttiin kansalaissodassa punaisten joukossa Kajaaninjoen jäälle. Kun äiti kuolee tapaturmaisesti Reetan on pakko lähteä piiaksi läheiseen Haikolan taloon.
Kaikki päivät ovat samanlaista puurtamista. Vaihtelua paikkakunnan ihmisten elämään tuovat seurat, harvat tanssit ja elokuvissa käynnit. Säätyerot ovat isot, kansalaissodan haavat eivät ole vielä alkaneet arpeutua.

Muistan opettajan, joka kehuskeli lahtareitten kakarat Einot ja Ailit nimeltä ja kuhtu meitä punikkeja aina pelkästään suvun nimen mukasesti. 
- Jokainen on perheensä peilikuva, se aina hoki minullehi, jos jotahi tein väärin. 


Ennen vanhaan mustalaisperheet kulkivat Suomen maaseudulla hevosilla ja pyysivät päästä töihin taloihin. He saattoivat olla yhdessä talossa töissä muutaman viikonkin kerrallaan ruokapalkalla ja lähteä sitten taas vaeltamaan. Mustalaisseurue tarjosi myös viihdettä ehtoopuhteisiin tarinoillaan ja musisoinnillaan.
Kun Reeta näkee kauniin mustalaisnuorukaisen Tenhon soittamassa rannalla haitaria, hän saa elämäänsä jotain, mistä unelmoida.
Hän on jo elokuvien kautta päässyt haaveiden maailmaan, jossa on hänellekin jotain enemmän ja parempaa. Juurakon Huldan nousu kotipiiasta sisäkön työn kautta "herrojen huoneisiin", opiskelijaksi korkeakouluun ja hyviin naimisiin on saanut  Reetan väheksymään niitä ahtaita raameja ja mahdollisuuksia, mitä hänellä on. Hän tietää myös jonkun, joka on päässyt hissitytöksi kaupunkiin ja seurustelee siellä kenen kanssa haluaa. Ystävä Vanni varoittelee Reetaa turhista haaveista ja muistuttaa, että parasta olisi "säästää ihtesä kokonaan Ristukselle", mutta jos ei pysty, niin sitten on tyydyttävä siihen, mitä on lähellä. 

-Kunhan nyt jonkun löytää, Vanni tuumi. - Onko se niin väliksi ketä sitä kotonaan passaa. Yhtä samaa raatamista se on kumminni. Huoneet vaan vaihtuu, toiset saa koreammat, toisille jää kurjemmat, siinä kaikki

Miten käy Reetan, joka rakastuu rakkauden tunteeseen? Tenhon heimolla, kaaleilla,  on omat sääntönsä, vähintään yhtä vahvat kuin valkolaisilla. Oma yhteisö velvoittaa, eikä sieltä noin vain karata. Tenho on Reetaa järkevämpi. Onko Tenho edes rakastunut?
Epäsovinnaisuus  pienessä maalaispitäjässä sotia edeltävänä aikana oli  paheksutumpaa kuin nykyään. Silloinen maailma oli asenteiltaan muutoinkin aivan erilainen kuin nykyinen paljon suvaitsevampi ja moniarvoisempi maailmamme.
Miten käy sille joka hylkää taustansa? 
Sopeutuako elämään, jossa näivettyy vai lähteäkö tuntemattomaan - tämä on paljon pohdittu teema.  

Historia on paljolti mahdollisuuksien lisääntymisen ja vapauden historiaa. Miten ahtaat raamit ihmisillä onkaan olleet - ei kovin kauan sitten.

Jos olisin elänyt Reetan aikaan, olisinko ollut sopeutuja vai lähtijä? 

Miten olisin suhtautunut lapsuuden leikkikaverin renkipoika Eljaksen kosintaan?
- Täällähän se oisi hyvä tilaisuus asettua olemaan. Täällä se on hyvä ihmisen olla ja elää tervehenkistä ja oikeamielistä elämää, kaukana kaiken maaliman houkutuksista, Eljas vihjailemaan.  - Ja jos nyt muitakaan ei oo tässä mistä valita, niin josko sitä minähi kelpaisin, se sano ja yritti kuulostaa rennolta, mutta ei kuulostanu. - Töitähi ois varmaan vaikka loppuiäksi, se jatko ja hiero hermostuneena reisiään. 

Voiko olla arkisempaa kosintaa?  Aivan varmasti olisin valinnut mieluummin epävarmemman, mutta toivoa sisältävän tien. Ja olen valinnutkin. Minuakin on kosittu maalaistaloon ja kuljetettu oikein katsomassa pihassa tanssien jälkeen, vilpittömin mielin. Korvessa, kaikesta erillään. Maamiehelle morsian. Minulla oli muita suunnitelmia.

Omassa lapsuudessani 50-luvulla Satakunnan maaseudulla oli vielä paljon samaa kuin Reetan miljöössä. Uskonto oli synkkää, se rajoitti ja toimi pelottimena. Mustalaiset poikkeilivat taloissa, mutta harvemmin enää yöpyivät. Taikauskoakin oli. Katsottiin ennusmerkkejä luonnosta ja joidenkin tiedettiin nähneen kuolemansa etukäteen. Ihmisen mitta oli hänen hurskautensa ja työteliäisyytensä. 
Kun oma äitini kuoli, isäni luona kävi vaivihkaa parikin naista tarjoutumassa emänniksi. He olivat sitä mieltä, että isä vain ujostelee, koska olihan se päivänselvää, että kannattaisi liittää tilat yhteen ja eihän se Ranssi mitenkään yksin toimeen tule, ei ole vain kehdannut ottaa asiaa puheeksi. Isä piti pintansa, hän oli elänyt rakkausavioliiton, eikä halunnut mitään huonompaa. Muistan, miten hän tuhahteli, että ei avioliitto mikään työmaa ole. Hyvä isä! Romantikko. 
 
Pidän siitä, että tässä kirjassa on sopivasti murretta, ei hankalasti luettavaa diftongireduktiota, vaikka sitäkin Kainuun murteessa on (van käöpi = kyllä se vain käy), vaan yksittäisiä sanoja, jotka tekevät tekstistä aidon tuntuista. 

Pidän myös aiheesta. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen iki-ihanan, uljaan romaanin Luvattu. Luvatun Maija on sielunsisko Reetalle ja kaikille niille tytöille, jotka unelmoivat jostain muusta kuin siitä, mikä on silmien edessä.

Kirjan kansi häiritsee minua, koska se nostaa ensimmäisenä mieleeni jotain japanilaista, jotain kevyttä ja runollista, ei kainuulaista jylhää korpien kuiskintaa.
Kannen on suunnitellut graafikko Jussi Karjalainen.
Kuva tosin sopii unenomaisiin lapsuusmuistoihin, joita kirjassa on nykyhetken ohessa. Lapsuuden päivien ajattomuus on hyvä kontrasti aikuisten elämän rutiininomaisuudelle.

Aurinko on vielä korkealla. Aikaa on vaikka maaliman verran.
 

Etualan susi jolkottamassa Reetan ladun yli on vaikuttava. Kai silläkin on jokin ennemerkitys. 


Päivän paras XI - Taiteilijuudesta ja taiteen kokemisesta

Taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Se, miten monta työtuntia, kuukautta tai vuotta teoksen ta...