Niin paljon kuuluu rakkauteen

Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa. 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 
 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään. 

Annie Ernaux ja Auli Viitala luokkaerojen tarkastelijoina

 

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”
Näin ranskalainen Annie Ernaux pohtii omaa kirjoitustyyliään. Hän pyrkii kahdessa pienoisromaanissaan tarkastelemaan vanhempiaan ja omaa suhdettaan heihin yhteiskunnallisena ilmiönä ja ikään kuin etäämpää tarkastellen. Helppoahan se ei ole.

Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotakin totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja  haluaisi säilyttää äidistä puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä. 

Molemmat teokset on kirjoitettu vanhemman kuoleman jälkeen. Isän elämää tarkasteleva La place on vuodelta 1983, äidin ja tyttären suhteeseen keskittyvä Une femme vuodelta 1987. Suomeksi nämä teokset julkaistiin yhtenä kirjana Isästä/Äidistä vuonna 2022. 

Kirjojen pääteema on luokkaerot. Vanhemmat kohosivat tehdastyöläisistä kauppiaiksi ja tyttären nousu yliopisto-opiskelijaksi oli sitäkin isompi.
Vanhemmat olivat sekä ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, että jopa arastelivat tätä ja pitivät luokkavihollisena.
No tottakai. Kyllä näin kriittisesti tarkkailevan tyttären on täytynyt olla myös rasittava. Tämä on siis oma huomioni, ei Ernauxin, ja ihan kuin puhuisin vähän myös itsestäni. 

Annie huomaa hyvin pian, että hänen koulukavereittensa kotona puhutaan lempeästi, käyttäydytään hienotunteisesti ja laitetaan hyvää ruokaa, kun taas hänen kotonaan mäkätetään, tiuskitaan ja mäiskitään, ja syödään mitä sattuu. Hän huomaa eron puhetavassa ja pukeutumisessa. Tietysti hän häpeää ja häpeää häpeämistään. Koska vanhemmat ovat astuneet pykälän ylemmäs yhteiskuntaluokissa, he ovat hieman ulkopuolisia kaikkialla. Isä väistelee ja äiti käyttäytyy kodin ulkopuolella mielistelevästi.
"Hän iskosti minuun syvän arvottomuuden tunteen (sen hälventämiseen tarvitaan varmaan vielä yksi sukupolvi)." 

Ernauxin kirjaa lukiessa hätkähdin: minähän olen juuri lukenut tätä samaa, aivan samalla tyylillä kirjoitettuna Édouard Louisilta. Hänen kirjansa Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset ovat kuin Ernauxin kirjojen päivitystä meidän ajallemme. Äiti-kirja on lempeämpi kuin Ernauxin vastaava, Louisin äitihän on elossa, joten oli hyvä valinta kirjoittaa kaunis kirja äidille.
Mietin, miten suhtautua tähän samanlaisuuteen. Louis on kertonut hengenheimolaisuudestaan Ernauxiin ja miten on pitänyt häntä esikuvanaan, joten mikäpä siinä sitten.

 

Luin myös Auli Viitalan kirjan Elämäni kansalaisena. Sitä lukiessa minua alkoi kyllästyttää nämä nykyään kovasti esillä olevat luokkaerojen korostamiset.
Liittyvätkö nämä pohdinnat intersektionaaliseen jaotteluun?
On ihan hyvä tietää, miten itseä köyhemmät ja varakkaammat elävät. On myös tärkeää kehittää yhteiskuntaa tasa-arvon suuntaan ja yrittää kaikin voimin pitää sitä sellaisena, että ketään ei jätetä.
Mutta eikö olisi parempi keskittyä siihen mikä on yhteistä kuin korostaa yhä tarkempia eroja ja tyytymättömyyttä?
On aivan turha mennä siihen kilpailuun, kuka kärsii eniten, koska siinä ei ole voittajaa.

Kun köyhän perheen lapsi lähtee opiskelemaan, hän ei saa tukea kotoaan, mutta ei häneltä myöskään odoteta mitään. Hän on ylemmän sosiaaliluokan lasta vapaampi valitsemaan oman tiensä. Tiedän akateemisen perheen lapsia, joiden oletetaan itsestäänselvästi valitsevan saman tai paremman koulutuksen kuin vanhempansa. Tämä oletus on lapselle vapautta rajoittava rasite. Puhutaan, että voihan sitä tehdä myyjän tai lehdenjakajan hommia opiskeluaikoina ajattelematta että se on monen varsinainen työ, ei mikään välivaihe. Tällainen puhe on väheksyvää. Jos me haluamme nuortemme valitsevan koulutuksen tavalliseen ammattiin eikä pyrkivän tositv-julkkiksiksi, niin meidän on arvostettava kaikkia yhteiskuntaa ylläpitäviä ja erittäin tärkeitä ammatteja, kuten rakentajan, siivoojan ja hoitajan.     
 
Niin virkistävästi kuin Viitala käsitteleekin luokkakysymystä, en pidä siitä, miten hän vinoilee tekstissään vähän väliä keskiluokalle. Se ei ole minusta reilua. Keskiluokkahan pitää yllä hyvinvointia, josta riittää myös niiden tukemiseen jotka eivät itse pysty ansaitsemaan elantoaan.  

Se vain, että toiselle pokka tulee kuin itsestään. Sekin on luokkakysymys. On helppo neuvotella, jos tuntee olevansa kenen tahansa kanssa samalla tasolla. Ja vielä helpompaa se on, jos kokee olevansa ylempänä. Status antaa näkymätöntä, epämuodollista ja ansaitsematonta valtaa. Se on sitä, mitä sanotaan pokaksi ja samalla nimetään yksilön ominaisuudeksi. Kun jätetään huomiotta sen luokkaluonne , se muuttuu jälleen yhdeksi niistä asioista, jotka yksilön pitää itse jumpata vahvaksi. Egon optimointia. Hyi hitto!
Keskiluokalla on myös pokkavaltaa yllin kyllin. Myös sen säilyttämiseksi on hyvä pitää selvää rajaa työväenluokkaan. Olisi iso häviö keskiluokalle, jos luokkia ei oikeasti olisi. 

Viitala kertoo Ernauxin ja Louisin tapaan yhteiskuntaluokista oman elämänsä kautta. Hän on tippunut taloudellisesti keskiluokasta sairastumisensa myötä, mutta toteaa, että onhan luokka paljon muutakin kuin rahatilanne. Se on kulttuurista ryhmäytymistä ja ihminen saattaa kuulua yhtä aikaa eri luokkiin tai olla tunnistamatta ja ajattelematta omaa asemaansa. 
Viitala osaa taustansa ansiosta ajaa omiaan ja toisten asioita, hän ei "mäkätä" eikä ruikuta vaan on määrätietoinen, hauska ja pureva. Hänellä on yhä pokkaa, vaikka onkin tehnyt luokkahypyn sijaan luokkalaskun.

Yksi Viitalan luku on otsikoitu Pikkuveli, alaotsikkona Luokattomien luokka. Pikkuveljellä on Down-kehitysvamma, minkä vuoksi Viitala ensin määrittelee hänet syrjäytyneeksi, mutta päättää sitten, että oikea määrittely on luokaton, koska aivan kuin Intiassa kastittomat, niin myös meidän aikuiset kehitysvammaisemme elävät luokkajärjestelmän ulkopuolella.
Down-ihmiset ovat yhden lisäkromosominsa takia kuin eri laji, joka joutuu koko ajan kokemaan itsensä vääränlaiseksi toisenlaisten järjestämässä ympäristössä. Tässä Viitalalla on huikean kiinnostavaa pohdintaa Neanderthalin ihmisistä alkaen. 

Itse olen ollut köyhä lapsi ja nuori ja köyhä akateemisen koulutuksen saanut, sittemmin ansiotyöllä ja varsinkin pienten perintöjen avulla sen verran vaurastunut, että saimme lapsiperheelle omakotitalon, josta olemme jo siirtyneet kerrostaloon, ja saatamme tehdä huokeita matkoja.
En ole katkera mistään enkä kenellekään. Minusta on kiinnostavaa lukea köyhien, mutta myös paremmin menestyneiden elämästä. Itse viihdyn näissä omissa pienissä puitteissani. En osaisi nauttia kaviaarista.
Kuten moni muukin perheessään, niin myös itse koen suurta epävarmuutta heikommin menestyneitten sukulaisten seurassa. Voin vain aavistaa heidän minua kohtaan kokemansa epävarmuuden määrän. 

PS Annie Ernauxin Isästä/Äidistä pääsee edustamaan 80-lukua
Sadan vuoden lukuhaasteeseen. Ei siellä Nobel-voittajaa taida vielä ollakaan. 

PPS Kuvassani on Arabian Suomi 100 mukisarjan 80-luvulla suunniteltu Timbua. Heh, miten keskiluokkaista kerätä mukisarja! Tai onko sittenkään, nämä kun olivat niin halpoja eikä mitään vintagea... ehkä vain minunlaistani. 

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.

Matkalla Tallinnassa 2: valokuvanäyttelyissä

Tallinnan Fotografiskassa oli peräti kaksi näyttelyä, jotka saivat pysähtymään kuviensa äärelle pitkäksi aikaa ja jättivät miettimään. Voisin mennä heti uudelleen katselemaan toisen näyttelyn ajatonta, rauhallista elämää ja toisen muovista hypermodernia maailmaa. 

Summer, Suvi, 2018

Snezhana von Büdingen-Dyba on venäläissyntyinen nykyään Saksassa asuva valokuvataityeilija, joka keskittyy työssään sosiaalisiin kysymyksiin ja muotokuvaukseen.

Hänen laaja näyttelynsä Meeting Sofie, Kohtumised Sofie'ga, Sofien maailmassa on kuin kiehtovaan ympäristöön sijoitettu elämäkertakirja päähenkilönään Down-ihminen Sofie. 

Kuvaaja kertoo, että jo astuessaan Sofien perheen pihaan, hän hämmästyi ja sisään astuttuaan lumoutui talon satumaisesta tunnelmasta.
Sofie asuu perheensä kanssa 1500-luvulla rakennetussa maalaistalossa Eilenstedtin pikkukylässä Saksassa. Vanhemmat ovat antiikkikauppiaita ja intohimoisia vanhan taiteen keräilijöitä.
Talon ikä näkyy kuluneina ja tarkoituksella rosoisiksi jätetyillä pintoina. Kaikki huonekalut ovat vanhoja ja massiivisia, ja seinillä on tunnelmallisia maalauksia. Kuvaaja koki kodin idyllinä, josta Sofie imee itseensä harmonisuutta.

   Sofie with her mother Barbara, Sofie ema Barbaraga, 2017

Tämän näyttelyn kuvat ovat vuosilta 2017 - 2022. Kuvaaja kertoo tapaavansa ystäväänsä Sofieta edelleen. Sofie oli kuvauksien alkaessa juuri täyttänyt 18 vuotta ja valmistunut koulusta. Hän osallistuu maalaistalon töihin, viettää aikaa veljensä ja tämän ystävien kanssa ja tapaa poikaystäväänsä. 
Sofiesta on paljon kuvia ulkotöissä ja yhdessä äitinsä Barbaran kanssa, johon hän on hyvin kiintynyt.

Sofie at home, Sofie kodus, 2019

Büdingen-Dyba sanoo, että hänen tavoitteensa on tarjota teoksellaan näkymä Down-ihminen Sofien maailmaan, sen kauneuteen ja tuskaan ja edistää laajempaa hyväksyntää ja rakkautta ihmisten välillä. Hän sanoo tunnistaneensa Sofien teini-iän tunteissa itsensä, mikä poisti kaikki ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvat esteet. 

Sofie hanging out with her brother's friends,
Sofie venna sõpradega, 2018

Englantilaisen Miles Aldridgen räikeät modernin elämän kuvat ovat vastakohta Snezhana von Büdingen-Dyban kuvaamalle unenomaiselle maalaisidyllille. Aldridgen maailma on karamellivärinen, Büdingen-Dyballa se on pehmeillä maaväreillä maalattu ja kauhtunut.
Aldridgen näyttelyn nimi on Virgin Mary. Supermarket. Popcorn. Kuvat ovat vuosilta 1999 - 2020.

Mannequin Thriller #2, 2013

A Precious Glam #2 , 2011 ja The Rooms #4, 2011

 

Aldridge työskenteli ensin kuvittajana ja musiikkivideo-ohjaajana, kunnes omistautui valokuvaukselle. Hänen töissään on viittauksia film noir'iin, taidehistorian merkkiteoksiin ja popkulttuuriin.
Toistuva teema on ylellisyyden petollisuus ja maailman outoudet. Nykykulttuurin satiiri toteutuu keinotekoisena värimaailmana ja liioitteluna. 
Joku kriitikko on maininnut, että Aldridgen työt ovat yhtä aikaa retroa, futuristista ja nykyaikaa.

Homeworks #1, #7, #4 ja #5

Barbienaiset kyllästyvät kotitöihin pastellisten kodinkoneittensa keskellä ja romahtavat kesken leipomisen. He työntävät täpötäysiä ostoskärryjä kloonimaisesti toisiaan muistuttavina ja mallimaisesti meikattuina. He hymyilevät urheasti kasvot siteissä kauneusleikkauksen jälkeen. He ovat täydellisiä äitejä ja vaimoja. Mutta välillä he vaipuvat pöydälle viinilasien sekaan. 

From Here to Maternity #1

Aldridgen näyttelyyn kuuluu myös video, jossa taiteilija näyttää, miten hän työskentelee. Hän piirtää tai maalaa ensin kuvakäsikirjoituksen ja toteuttaa sen sitten huolellisesti rakennetuissa lavasteissa elokuvamaiseksi valokuvaksi, joka on aina osa suurempaa tarinaa. 
Aldridge on yksi harvoja valokuvaajia joka kuvaa edelleen pääasiassa filmille. Hän sanoo, että digitaalisesti olisi mahdotonta saada hänen haluamaansa värishokkia, joka syntyy kuvaan kemiallisissa kylvyissä.

The Pure Wonder #1, 2005

 

Matkalla Tallinnassa 1: kannanottoja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa

Kadriorgin puisto

Olimme mieheni kanssa kolmen päivän pikku lomalla Tallinnassa.
Talvi on mennyt paljolti kotioloissa ja tajusimme, että "elu on lühike" eikä kannata "paigale jääda". Kylläpä tulikin kävellyksi, joka päivä kymmenisen kilometriä. Nuo viron kielen ilmaisut nappasin ohimennen näkemistäni mainoksista. Mietin, onko suomi virolaisista yhtä veikeää kuin viro meistä. Maistelkaa nyt tätäkin: "Uste avamiseks vajuta nuppu" (avaa ovi painamalla napista). 

Edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt jo muutama vuosi ja kaupunki oli tällä välin kaunistunut entisestään.
Englannin kielen käyttö on nykyään Tallinnassa yhtä yleistä kuin meillä Suomessa.
Nuoret tarjoilijat puhuvat järjestään suomalaisille turisteille hyvää englantia, ei suomea kuten joskus ennen. 
Vihreä siirtymä näkyy kaikkialla. Kaasulla kulkevien bussien laidoissa on isot tekstit "See buss on roheline" (tämä bussi on vihreä), ja hotellihuoneissa ei vaihdeta pyyhkeitä ja lakanoita kahden yön yöpyjille, mikä on todella järkevää.   

Käveleminen vieraassa kaupungissa on palkitsevaa, koska kaiken aikaa kokee uutta: näkee uusia maisemia, rakennuksia ja puistoja, puhumattakaan kiinnostavan näköisistä ihmisistä, kuulee keskusteluja eri kielillä (tällä kertaa turisteina suomalaisten ohella erityisesti japanilaisia ja amerikkalaisia) ja haistaa erilaisia aromeja. 
Mielenosoitusaita Venäjän suurlähetystön edessä jalkakäytävän reunalla oli tämän reissun sykähdyttävin näky. Kylttejä oli kymmeniä metrejä.

Tässä kyltissä on Tallinnan venäläisten mielipide, ja oikealla kuvassani osittain näkyvässä tekstissä  pyydetään vapauttamaan Venäjä, Venemaa, Putinin vallasta. Alla oleva teksti selventää asian.

Poliisit vartioivat katua. Kaikki oli aivan rauhallista.

Kuvan alaosa näyttää karun vertauksen: natsien keskitysleirin uuni, ja teksti kertoo, että nyt kaikki on samaa kuin silloin.

Miten ihmeessä on päässyt käymään niin, että venäläiset (osa venäläisistä) on saatu omaksumaan uusi merkitys sanalle "natsi"? Putinin ja hänen lähipiirinsä ideologiassahan se tarkoittaa yleensä länsi-ihmistä ja jokaista, joka arvostelee Venäjää. Myös juutalainen Ukrainan presidentti on heidän vihapaasauksissaan natsi. 

Osa venäläisistä... ? Yle Areenasta löytyvä Ulkolinja-ohjelma "Russian rupture" kertoo venäläisten jakautumisesta heihin jotka näkevät selkeästi, miten heitä petetään, heihin jotka eivät näe ja heihin jotka kyllä näkevät, mutta peittävät silmänsä koska mitään ei voi tehdä ja totuus on liian kauhea kohdattavaksi.
Isälle, jonka poika lähti sotaan saamaan kokemuksia (kyllä - kokemuksia, materiaaliksi runoihinsa) ja kuoli tässä projektissa, on tärkeää surra poikaansa sankarina. Mitä tapahtuu, kun hän tajuaa totuuden?
Selkeimmin näkevät ovat protestoineet, mutta yhä useampi heistä on paennut, koska vankilasta ei voi vaikuttaa, uskomailta käsin ehkä vähän.


  

Piti pysähtyä kahvilaan miettimään sodan hulluutta ja katselemaan elämää kadulla.  Joko tänä vuonna rauha palaa Eurooppaan? Ja millainen rauha?

Äitienpäivän alla, ilkikurisesti ja mietteliäästi

Postikortti, Nea Kivelä, 2021

 
Selailin vanhaa kirjaa, johon on koottu ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista. 
Tässä kirjassa on kaksi, jotka ovat ilkikurisuudessaan aina naurattaneet minua, mutta sisältävät myös vakavamman sanoman jos pysähtyy miettimään.
 
Ensimmäinen on kuultu koomikko, näyttelijä Groucho Marxin suusta:
Äitini rakasti lapsia -
hän olisi antanut mitä tahansa
jos minusta olisi tullut sellainen.

Toinen on näytelmäkirjailija, näyttelijä Noël Cowardin huomio:
Äidinrakkaus on, erityisesti Amerikassa, 
korkeasti kunnioitettu ja paljon puhuttu tunne.
Kun sitä vielä kiihdytetään ginillä ja bourbon-
viskillä, se voi saada hirvittävät mittasuhteet.

Lapsen ja vanhemman suhde on yksi sitovimmista suhteista ihmisen elämässä.
Se ei ole valinta, vaan kohtalo. Tähän suhteeseen liittyy vääjäämättä syyllisyyttä.
Olenko hyvä äiti? Olenko hyvä lapsi? Myöhemmin sama imperfektissä, mutta ei niin polttavana enää: Olinko... riitinkö, olisinko voinut...?
Stressiä syntyy, jos tähän omien epäilysten päälle tulee vielä paljon vaatimuksia ja arvostelua ympäristöstä. 
Haluan osoittaa tuon alkukuvani lauseen kaikille nuorille, epävarmoille äideille.
Kyllä se siitä!

Lapset ovat vanhemmilleen elämänikäinen asia.
Omat lapseni ovat olleet jo kauan omillaan. Silti olen, tietenkin, tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa, onko heillä ja heidän perheillään kaikki hyvin. 

Huomenna syödään kakkua ja nuuhkitaan ruusuja. Tunnetaan läheisyyden tunteita, ikävöidäänkin. 
Äitinä olemisen tragediahan on se, että pitää rakastaa lasta syvemmin kuin mitään muuta ja samalla on kasvatettava häntä lähtemään. 

Hyvää, aurinkoista Äitienpäivää kaikkiin koteihin! Äitienpäivän juhlijanhan ei tarvitse olla äiti. Jokainen meistä on ollut lapsi. 

PS Tiedän, että äitienpäivä kuuluu kirjoittaa näin pienellä alkukirjaimella, mutta protestoin. Minusta kaikki juhlapäivät ansaitsisivat ison alkukirjaimen. 

Juice Leskinen, ÄETI - ja 9.5.2023 päivän ajatuksiani

 

Juice Leskisen runokirjalla Äeti on alaotsikko luonnos muistelmiksi, runoja. 
Kun kirjoittaa äidistä, niin kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään. On myös sanottu, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään ja lukija lukee aina kirjaa - itsestään. 

OSSOO SE OLLA NIINNII

Hiemän äeti  hätkähti kun epäilin
että veljeksillä on eri isä.

Veljeni isä on se Heikki joka osasi käsillään

           ja päällään, tuhannen homman osaaja, 

                     ammattimies.

Minun isäni on sama mies, Heikki,
          joka näytteli, kirjoitti, vaali
                     äetinsä kieltä ja
käyttäytyi joka suhteessa
                                        rakastettavan hulttion lailla.

- Ossoo se olla niinnii, äeti sanoi
         ja virnisti.

Yksinkertainen runo, vekkulikin.
Kyllähän tätä lukee itsensä kautta ja alkaa miettiä, mitä omat vanhemmat merkitsevät itselle ja sisaruksille.

Juicen kirjassa on runoja laidasta laitaan: äidistä, kuolemasta, jota suvussa koettiin paljon, politiikasta, rakkaudesta, omasta sopeutumattomuudesta. 
On myös filosofista pohdintaa, kuten seuraavassa,  joka on 2. säkeistö runosta YKSITYISKOHTIA HISTORIALLISESSA PERSPEKTIIVISSÄ.

Me elämme kolmea aikaa
          Yksi on pitkä:
          olemme hetkiä historiassa
                     otamme osaa pitkään viestiin.
Toinen on lyhyt:
selaamme lehdet
            kuuntelemme uutisia.
Kolmas aika olemme itse:
           kaikki tapahtuu toisille,
           toisaalla.


Tämä hetki historiassa, 9. toukokuuta 2023. Mitä se kertoo?
- Venäjällä on voitonpäivä, mutta ei syytä juhlaan. Perinteiset kansalaismarssit, joissa ihmiset ovat kantaneet toisessa maailmansodassa kaatuneiden sukulaistensa kuvia on peruttu, ilmeisesti mielenosoitusten pelossa. Ne ovat aina ennen olleet tärkeä osa virallista juhlaa. Laimea juhla olisi todella muuttanut luonnettaan, jos sinne olisi tuotu Ukrainassa kuolleiden kuvia.
- Meillä on Eurooppa-päivä ilman mitään juhlaa. Suomen lippu liehuu saloissa, mutta miksi ei vieressä EU:n lippua? Monissa EU-maissa on tapana pitää molempia lippuja esillä yleensäkin enemmän. 

Joka tapauksessa hyvää Eurooppa-päivää! 
Ja onhan se äitienpäiväkin jo muutaman päivän päästä. 

Äeti on julkaistu 1994. Se pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 90-lukua.