Lukeminen on etsimistä

 

Taidekeskus Antareksen portaat Sippolassa
7. 3. 2026, Kuva: Ume

Lukeminen on etsimistä, kuten niin moni muukin asia ihmisen elämässä.

On löydettävä paikkansa maailmassa, kumppaninsa ja elämänkatsomuksensa. Jotkut etsivät kiihkeästi, toiset pikemminkin vain odottavat mitä tuleman pitää. Toiset etsivät levottomina koko elämänsä ajan, toiset taas ovat nopeasti tyytyväisiä saamaansa ja omaksumaansa.
Arjessa valitsemme kaiken aikaa, niin ruokakaupassa kuin vaateostoksillakin. Puhutaan luottoasusta, jossa on hyvä ja varma olo, etsinnän tulosta sekin, kuten myös se yksi ja ainoa oikea käsilaukku, joka tuntuu omalta kuten luottoasukin. Tällaisia löytöjä sattuu joskus kohdalle vasta monen virheoston ja vähälle käytölle jääneen epämukavan asun tai veskan jälkeen, eikö vain. 
Olen huomannut, että kirjoissa on sama juttu - pitää etsiä paljoudesta itselle mieluista.
Ja sitten kun on löytänyt luettavaa, niin siitä toivoo löytävänsä sellaista mikä tuntuu, antaa ajateltavaa ja on kaiken lisäksi niin kaunista/jännittävää/tietoa lisäävää että lukemisesta nauttii. Onneksi on kirjasto, josta voi tuoda lukemista valikoitavaksi ihan ilmaiseksi.  

Siitä kirjapinosta minkä esittelin pari kirjoitusta taaksepäin palautin jo seuraavana päivänä pari kirjaa, toisen katseltuani läpi (ruokakirja) ja toisen vilkaistuani sisältöä (vanha dekkari), kaksi olen lukenut (Gábor T. Szántón novellikirja on todella hyvä, siitä kirjoitan myöhemmin) ja yksi odottaa sopivaa hetkeä.
Olen hakenut ison satsin lisää kirjavarauksiani ja niiden joukosta löysin uuden kirjailijan, jonka tyyliin suorastaan rakastuin, Marjo Niemen.

Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan. 

Pienen budjetin sotaelokuva kertoo lapsuuden kotiin, hiipuneelle ja köyhtyneelle entiselle tehdaspaikkakunnalle, saapuvasta nuoresta naisesta ja hänen kauttaan siitä, miltä tuntuu, kun ei ole enää kotonaan siellä mutta ei myöskään täällä.  Kertoja ei haluaisi palata, koska muistot ovat hyvin synkkiä ja koti autiona. Hän on päässyt välimatkan ja koulutuksen avulla vähän irti peritystä häpeästä ja alemmuudentunteesta. Äiti on kuollut jo aiemmin, isän kuolema on tapahtunut hiljattain ja paikkakunnalle jäänyt veli on kadoksissa. Mitä tehdä kodille ja mitä veljelle? Miten säilyttää oma mielenterveytensä?
 
Minä-muodon lisäksi on käytössä me-, sinä-, hän- ja passiivimuoto, hyvin luontevasti. Tämä tuo kerrontaan sävyjä. "Erästä ihmistä" tarkkailevat sekä hän itse, kyläyhteisö että hänen mielensä kehittämä kuva kyläyhteisöstä, jonka katseen hän tuntee selässään tarpoessaan kotitilalle aivan vääränlaisissa kaupunkikengissä. 

Niin se sivistyksen pintalakka on tänne nyt ropissut, eräs ihminen on alkanut asettua taloksi. Siinä sitä maataan, eikä enää parempana ihmisenä. Eikä aikaakaan, kun kaikki palaa alkuun. Sinä lähdit, mutta tämä ei lähtenyt sinusta. Kaikki menee kuin rasvattu. Sait mahdollisuuden poistua ja poistuit. Minkä takia sinä tulit takaisin, olisi sinun pitänyt olla viisaammpi, jos kerran olet niin viisas. Olet jo palannut, mutta nyt olet kunnolla palaamassa. Se miellyttää meitä kovasti. Se alkaa hiukan ymmärtää. Katsoa samalta tasolta. Se on isän luomus, sen ei olisi pitänyt kääntää isältä saatua isää vastaan. 

Yksi loosi on vapaa, kolhitaan tie sinne ja taitellaan nuhjuinen ruumis penkille. Nautiskellaan. Miten oikein varmistetaan tulevaisuus, miten saadaan se jäämään oikein.

Jotkut osat tekstistä ovat kuin proosarunoa, varsinkin muistot groteskista väkivallasta, joissa kertojan minä on hajonnut. Tämä valinta on hyvä, koska se kuvaa tapahtumia, joita on mahdoton sanallistaa realistisen tarkasti.

Niemen kieli on ilahduttavan vivahteikasta, nautin siitä.
Hän käyttää taitavasti murresävyjä ("Eräskin ihminen on kiva likka nukkumaan. Heti kun peli käy vähänkin kovaksi, hän panee maaten.") ja omia keksimiään sanoja, kuten "pikkuparkaolo".

Haluan lukea lisää Marjo Niemen romaaneja mieluummin kuin mitään muuta. Nyt niitä on jo pari kappaletta minulle kirjastossa, joten paras palauttaa niitä hakiessani samalla rohmuamiani vähemmän kiinnostavia kirjoja, jotka saivat sentään kunnian käydä meillä.  

Enpä teekään tästä kirjoituksesta tämän pitempää. Opettelen lyhentämistä.
Olin aikeissa kirjoittaa kahdesta muustakin kirjasta, löydöistäni.
Teen niistä oman juttunsa. Koitan ehtiä ennen ensi viikon kaihileikkausta.
 
Kyllä vain, molemmat silmät kirkastetaan, ja voi olla, että näen hyvin jo pian operaation jälkeen, koska ei minulla muutoin silmissä isoja muutoksia olekaan. Mahdolliset uudet lasit määrätään vasta lopputarkastuksen jälkeen kuuden viikon kuluttua, ja sehän on huononäköisille pitkä aika odottaa.
Tämä on yksi näitä vanhenemisen rapistumisia, yksi yleisimpiä. Aloin puhista, että tarvitsemme uuden, isomman televison ja että etäisyys sohvalta on liian pitkä. Erinäiset muut huomiot saivat minut muistamaan sen, mitä silmälääkäri sanoi pari vuotta sitten: alkavaa kaihia, mutta ei sovita seuraavan tarkastuksen aikaa, sinä tiedät sen sitten. 
Minulla on nyt tuoli puolivälissä sohvaa ja telkkaria. Odotan, että näen pian taas sohvalta tekstitkin. 
Lähinäköä kaihi ei paljon haittaa, en ole ainakaan huomannut, pitemmälle "kypsyneenä" haittaisi. Apua, mitä minä tekisin ellen saisi lukea! 
Ei kai ne lapsuuden liiasta lukemisesta varoittelevat aikuiset vaan olleet oikeassa... Aina nenä kirjas, sokeeks tosta tulee... Juu, tiedän, eivät olleet oikeassa, onneksi.

Sellainenkin tuli mieleeni, että en kai ole tehnyt kuvistani liian kirkkaita kaihisamentuman vuoksi.
Kun olen välillä saanut jonkin kuvan mieheltäni tänne blogiin, niin kovasti on tehnyt mieli käsitellä sitä kirkkaammaksi, vaikka hän on kuvaajana ihan eri tasoa kuin minä. 

Kiitoskukat Marjo Niemelle!

Markku Heikkilä, Jussi Halla-aho - Elämäkerta

 

Markku Heikkilän kirja Jussi Halla-aho - Elämäkerta (2025) on syntynyt Halla-aholle sähköpostitse tehdyin haastatteluin. Heikkilä on haastatellut kirjaa varten myös Halla-ahon perheenjäseniä, työtovereita ja ystäviä sekä tutkinut nettiä, lehtiartikkeleita ja perussuomalaisista kirjoitettuja kirjoja.
Heikkilä kiittelee Halla-ahon perusteellisia ja hiottuja sähköpostivastauksia, joita hän on voinut käyttää kirjassa sellaisenaan, ei tulkiten, kuten usein toisen henkilön kirjoittamissa elämäkerroissa tehdään.

Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleeni kaksi aihetta: maahanmuuttovastaisuus, koska se jyrkkyydessään tuottaa itselleni kummastusta ja se, miten Halla-aho on löytänyt oman psyykensä asperger-piirteet, joiden vuoksi hän on kuormittunut johtotehtävissä ja viihtynyt parhaiten, kun on saanut tutkia vieraita kieliä.
Kolmas asia, johon kiinnitin kirjassa huomiota on voimakas puolustusasenne ja jopa hyökkäävä asenne mediaa vastaan.

- Aina kun olen menestynyt vaaleissa tai minut on valittu johonkin tehtävään, kuten puolueen puheenjohtajaksi, ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi tai eduskunnan puhemieheksi, sama lista 20 vuoden takaisista Scriptan kauheuksista kaivetaan esiin. Pöyristyneissä kolumneissa ja pääkirjoituksissa jyristään, että "Halla-ahon kirjoituksista ei enää voi vaieta" ja Halla-aho ei enää voi paeta vastuutaan". Myrsky pyörii muutaman päivän ajan, kunnes toimittajat toteavat, että en tälläkään kertaa aio pyytää anteeksi, irtisanoutua, erota enkä jäädä sairauslomalle, ja sitten on taas hiljaisempaa, kunnes minut seuraavan kerran valitaan johonkin tehtävään, jolloin sama rituaali toistuu täsmälleen samanlaisena. 

Scripta - kirjoituksia uppoavasta lännestä on Halla-ahon blogi, jossa hän on kirjoittanut yhteiskunnallisia huomioitaan ja varsinkin maahanmuutosta erittäin sarkastiseen tyyliin. Blogin kommenttiosassa, vieraskirjassa, keskustelijat, mm. eräs nimimerkki riikka (Riikka Purra) jatkoivat samalla tyylillä ja toisiaan vinolla huumorilla inspiroiden. Myöhemmin vieraskirjasta kehittyi pelkästään maahanmuuttovastaisuuteen keskittyvä Hommaforum.
Kun joidenkin Scripta-kirjoitusten ja kommenttien tyylistä on pöyristytty, niin Halla-aho on koko ajan vedonnut kontekstiin ja siihen, miten ilkeät toimittajat ja toinen vihollinen, vihervasemmisto, ovat irrottaneet asioita siitä kontekstista.
Mutta, mutta... ei kai missään julkisella alustalla saa kirjoittaa ja kommentoida mitä tahansa ja sitten selittää, että täällä saa kirjoittaa tällaista, tämä on se konteksti.

Olen lukenut tätä kirjoitustani varten Scriptan kirjoituksia, niitä on 401 kappaletta vuodesta 2003 (ensimmäiset kirjoitukset omilta kotisivuilta blogiin siirrettyjä) vuoteen 2019. Vieraskirja on kadonnut vuonna 2019. Kadonnut?

Miksi ei voi pyytää anteeksi? 
- Anteeksipyyntövaatimusten takana ei ole halu käsitellä asiaa loppuun vaan nöyryyttää. Anteeksipyynnön jälkeen hyökkäys jatkuu entisellä raivolla, ja sen jälkeen alkaa pilkka ja ilkkuminen siitä, että kohde ei pysynyt lujana vaan nöyrtyi paineen edessä.

Jussi Halla-aho, kokeilisit!
Tässä on nyt sellainen väärä ajattelu, että se anteeksipyyntö kohdistuisi medialle ja poliittisille vastustajille. Ei se heille olisi, vaan heille ketä te, sinä arvoisa eduskunnan puhemies ja Vieraskirjassasi kuumenneet kommentoijat, olette nimitelleet ja jopa uhanneet väkivallalla. Viistolla tyylillä, sarkastisesti, minkä toteat olleen yleistä maahanmuuttokriitikoilla ympäri maailmaa.
Yleistä, niin - ja väärin. Eihän yleinen ole suinkaan aina oikein.
Ei toisia, eläviä ihmisiä ja ihmisryhmiä saa käyttää oman pelleilynsä välineinä. Sitä on historiassa nähty, ja se on aina tuomittu.
Underground-meininkiä, toteaa vaimosi Hilla maahanmuuttokeskustelusta, jota kuitenkin piti niin pahana, että oli ollut aikeissa lopettaa suhteen.  
Olen melko varma, että kunnollinen, katuva anteeksipyyntö loukatuille henkilöille ja ryhmille heti kirjoitusten paljastuttua olisi lopettanut siitä muistuttamisen, eikä se vieläkään myöhäistä olisi.
Se autismikirjon piirteisiin kuuluva taipumattomuusko estää niin normaalin ja luonnollisen asian kuin anteeksipyyntö?

Sisaren ex-mies kertoo yllättyneensä Jussin kansallismielisestä heräämisestä ja kokeneensa, että tämä ei hänestä oikein sopinut siihen porukkaan.
Olen joskus mielessäni salaa miettinyt - tosin en ole Jussilta hänen kipakan luonteensa tuntien tohtinut kysyä  - että vedättikö hän tietoisesti saadakseen kannattajikseen itseään tyhmempää porukkaa, Olli virnuilee.

Halla-aho työskenteli eräässä vaiheessa opiskeluaikanaan Kiovassa viisumivirkailijana. Hän on nähnyt erilaisuutta, joten hänen muukalaisvihansa ei voi johtua tietämättömyydestä ja siitä, että ei olisi tutustunut mihinkään vieraaseen. En ymmärrä sitä. 

Noin puolet hyvin kirjoitetusta yli 400-sivuisesta tietokirjasta on Halla-ahon poliittisen uran tarkastelua. Tapahtumat ovat tuttuja, mutta pidän kiinnostavana taustojen selvittelyä. 

"Embargo poistuu" on erään kirjan luvun nimi. Siinä Halla-aho paljastaa, miksi hän luopui tavoittelemasta perussuomalaisten puheenjohtajuutta kesällä 2021, vaikka olisi tullut hyvin todennäköisesti valituksi. Hän kirjoitti luopumisen syistään tiedotteen, jolla oli kymmenen vuoden julkaisukielto, embargo. Tässä kirjassa tiedotteen sisältö julkaistaan, kuusi vuotta etuajassa.
Syyt ovat sekä poliittisia että henkilökohtaisia.
Halla-aho on ollut yleensäkin sitä mieltä, että puolueen puheenjohtajien kaudet pitää rajata eikä saa synnyttää "kekkossyndroomaa". Hän tiesi, että jos puolue lähtee hallitukseen, niin kuka tahansa muu puheenjohtajana olisi kokoomukselle helpommin hyväksyttävä kuin hän. 
Henkilökohtaiset syyt painoivat päätöksessä aivan yhtä paljon. Halla-aho oli kärsinyt jo muutaman vuoden pahaa unettomuutta ja stressiä, koska hänellä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja mieltä jäyti pelko siitä, että lapsen äiti tuo ikävällä tavalla asian julki. Unettomuus ja stressi johtivat masennukseen ja pessimistisiin ajatuksiin. Halla-aho koki, ettei oma työ maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseksi tuottanut tulosta eikä hän halunnut tehdä politiikkaa vain pysyäkseen virassa. Hän ei voinut puhua puolueväelle toivottomuudestaan, mutta selvisi tilanteesta kertomalla syiden paljastuvan 21.6.2031.    

Halla-aho törmäsi sanaan 'asperger' vasta kun eräs sukulaisista sai diagnoosin oireyhtymästä. Hän käsittelee asiaa kirjassa paljon, mutta ei halua, että oma identiteetti määriteltäisiin nepsy-kirjon kautta. 
Tutustuin asiaan yleisestä mielenkiinnosta ja tajusin yllätyksekseni ja vähän järkytykseksenikin, että oireluettelo oli tyhjentävä kuvaus minusta ja niistä ominaisuuksistani, jotka olivat lapsesta lähtien tehneet monista asioista minulle vaikeampia ja monimutkaisempia kuin muille ihmisille.

Yksi asia, missä Halla-aho on saanut laajasti hyväksyntää, on Ukrainan tukeminen. 
Useissa äärioikeistolaisissa puolueissa Euroopassa on vahvaa Venäjä-mielisyyttä, Suomessa ei. Salaliittoteoriat eivät meillä myöskään ole yleisiä, johtuneeko hyvästä peruskoulusta. (Tämä omaa mietintääni, ei kirjassa)

Heikkilän ja Halla-ahon yhteistyö on synnyttänyt tasokkaan auktorisoidun elämäkerran.
Pidän houkuttelevista lukujen nimistä (Tuskainen gladiaattori, uhkaava välirikko, Sabatonia ja villasukkia, Menninkäiset koolla), teksti on houkuttavaa ja käsiteltävät aiheet monipuolisia.
Useissa lehtijutuissa on ihmetelty, miten avoimesti Halla-aho on puhunut elämästään. En ole lukenut monia poliittisia elämäkertoja, mutta ehkä ne sitten ovat enimmäkseen pelkästään politiikkaan keskittyviä ja tylsempiä. Tämä on normaali elämäkerta. 
Halla-aho on hyvä kirjoittaja. Kirjan loppusanat ovat hänen kirjoittamansa ja ne ovat kuin lyhyt novelli elämästä selviämisestä.

Kelpaako?

Taas kerran on noussut keskustelua siitä, mitkä kirjat kelpaavat kaunokirjallisuuden kastiin ja mitkä ei. 
Jossain typerässä viihdeohjelmassa (heh heh, en ole katsonut, mutta tiedänhän minä nämä tämmöiset suositut) kaksi kulttuurivaikuttajaa Kaarina Hazard ja Leea Klemola ovat menneet halveksimaan Islanti-dekkareistaan kuulun ja erittäin suositun Satu Rämön kirjoja ja niiden pohjalta tehtyä teatteria, vaikka eivät ole lukeneet häneltä mitään ja teatteri-esitykset kiertävät kaukaa (heh heh, tiedetäänhän nämä, suositut ja myyvät). 

Kaunokirjallisuus-yhdyssanan alkuosa 'kauno' on jotenkin nolo ja vääränlainen. Se vie ajatukset johonkin korkealentoiseen ja runolliseen, vaikka fiktion genret, aiheet ja tyylit ovat mitä moninaisimpia.
Olisiko meidän otettava käyttöön uusi sana, vähemmän kauno?

Kuvasin viimeksi kirjastosta hakemani kirjat ikään kuin esimerkiksi siitä, miten sekalaista saattaa paljon lukevan, uteliaan keskivertoihmisen lukeminen olla.
Unkarilaisen Gábor T. Szánton novellikirjan 1945 ja muita kertomuksia varasin koska sen niminovelli, jonka filmatisoinnista on kannessa kuva, oli niin hyvä elokuvaksi sovitettuna. Elokuva näytettiin jokin aika sitten televisiossa. Siinä unkarilaisen pikkukylän väki odottaa sodan jälkeen hermostuneena, jotkut syyllisyyttä tuntien, kahta keskitysleiriltä selvinnyttä miestä, joiden on kerrottu kävelevän kylää kohti. Mitä he nyt tulevat vaatimaan? Arvokkaasti mustiin pukeutuneet miehet, vanhempi ja nuorempi, lähestyvät ison kuorman ja ajurin kanssa itse kyytiin nousematta ja sivuilleen katsomatta. Heillä on tehtävä. Luin tästä kirjasta varmaan jostain lehdestä, ellen sitten saanut vinkkiä joltakulta bloggarilta.
Richard Forrest, Kuoleman puutarha? Enpä muista, mikä sai minut  kiinnostumaan tästä 70-luvun dekkarista. Oliko kirjoitus jossain blogissa?
Alex Schulmanin kirja veti puoleensa, koska olen lukenut hänen aiemmat omaa synkkää lapsuuttaan selvittelevät teokset ja tiesin tämän käsittelevän samaa aihetta. Luinkin kirjan jo. Mielenkiintoinen kehys tällä muistelulla, soittoja menneisyyteen, päivään 17. kesäkuuta vuosien taa, jolloin trauma sai alkunsa. 
Jäljet kehossa on traumapotilaiden kanssa yli kolmekymmentä vuotta työskennelleen psykiatri Bessel van der Kolkin tietoteos. Sain vinkin blogiini kommentoineelta henkilöltä.

Puurolle! Kirjan on kirjoittanut ravitsemusterapeutti Tiia Vuorenmaa. Tätä kehuttiin jossain  naistenlehdessä. Minua viehättävät ruokakirjojen taiteelliset kuvat, katselen niitä kuin valokuvakirjojen asetelmakuvia. Ja kukaties saan jonkun uuden idean omiin puuroihini.  

Notta kelpaako tällainen lukeminen?

Lainakirjapinossani on myös mm. nämä kirjat, joiden lukemisesta en ole varma, on vain kiinnostaneet niin paljon, että halusin tutustua:
Marko Annala, Paasto
Hila Blum, Kuinka rakastaa tytärtään

Pierre Lemaitre, Irène
Tomi Norha, Kultalyhty
Andrea Abreu, Pilvipeitto

Leila Mottley, Night Crawling
Miranda July, All Fours

Olen juuri lukenut Amélie Nothombin kirjan Anti-Krista uudelleen, koska minua alkoi kiinnostaa bloggari Gregoriuksen kirjan tulkinta. En muista aiemmin lukiessa huomanneeni kirjan kaikkia uskonnollisia viittauksia.  
Äskettäin lukemastani Markku Heikkilän kirjoittamasta Jussi Halla-aho -elämäkerrasta kirjoitan oman juttunsa. Hieman ihmettelen, miksi monissa kirjasta tehdyissä lehtijutuissa ihmetellään sitä, että Halla-aho on kertonut kirjan kirjoittajalle yksityisasioistaan. Ei kai kirja muutoin elämäkerta olisi! 

------
Se ohjelma, jossa Hazard ja Klemola väheksyivät Rämöä on nimeltään Hengaillaan, kiva viihteellinen tietokilpailuohjelma. Etsin sen ja katsoin juuri ko. jakson. Se muusta hyväntahtoisesta jutustelusta eroava kohta, mistä on nyt anteeksipyyntöjäkin seurannut, on kyllä kylmäävän loukkaava ja sivistymättömyyttä osoittava. Ylimielisyys on aina sivistymätöntä.
Naisilla oli selvä asenne: he edustavat korkeakulttuuria ja Rämö jotain muuta. Sitäpaitsi, kyllä yleistietoon kuuluu tietää myydyimpien kirjojen nimiä, vaikka ei niitä itse lukisikaan. 
Minäkin laitoin nyt varaukseen Rämön sarjan alkuteoksen Hildur. Se on minulla joskus ollutkin täällä kotona käymässä, mutta jäänyt lukematta.
Varauslistallani on myös lisää Jon Fossen kirjoja, sarjakuvakirjoja ja monenlaisia, ehkä rohkenen sanoa monentasoisia, tietokirjoja.

Lukemiani kirjoja, katsomiani elokuvia

Muistan Suomen Kuvalehdestä kolumnin Minun Afrikkani, jota kirjoitti nimimerkki Heimopäällikön morsian. Oikein odotin lehteä juuri tämän kiinnostavan, hauskan kolumnin vuoksi. Sama henkilö Katariina Laurila, psykologi, toimittaja ja teatterintekijä, on nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kirjoittanut yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa kirjan Heimopäällikön morsian, joka perustuu Laurilan Afrikassa asuessaan tekemiin muistiinpanoihin ja keskusteluihin. 
Laurila lähti Tansaniaan 2000-luvun alussa noin vuodeksi kehitystyöprojektiin, mutta viipyikin Afrikassa seitsemän vuotta ja oli lopuksi paikallisten mediayhtiöiden johtaja.
Seurustelu ja avioliitto hopeahousuissa treffeille saapuneen heimopäällikön Mtemi Shambwen kanssa oli yllätyksiä täynnä, mutta sitä oli kaikki muukin. Laurila osallistui maasai-heimon päälliköiden hiv-kokoontumiseen, tutustui Reilun kaupan kahviplantaasien korruptioon, keskeneräiseksi jääneisiin koulutyömaihin, huippumuodin näytöksiin ja musiikkipiireihin. 
Syvimmin mieleeni jäi Laurilan tomeruus asioiden hoidossa ja surullinen rakkaustarina, joka alkoi niin suloisesti. 

Nostan katseeni ja säpsähdän. Tummat, kutsuvat silmät tuijottavat suoraan silmiini, lähes sieluuni. Silmissä on poikamaista pilkettä ja hymyä ja kaihoa, kaipausta ja lempeyttä. Silmät ovat upeimmat joihin olen koskaan katsonut. Ehkä myös upeimmat, jotka ovat koskaan katsoneet minua. Unohdun hetkeksi lapsuuden satukirjani sivuille, ja minusta tuntuu, että tuijotan suoraan syvälle Serengetin kirahvin silmiin. 

Toinen avustustyöstä kertova kirja, Maria Mustrannan romaani Toivon talo, kertoo nelikymppisestä avustustytön ammattilaisesta Martta Ervastista, joka tapaa Ammanissa syyrialaisen, koko perheensä menettäneen nelivuotiaan pikkutytön Nouran, joka saa Martan luopumaan ammatillisesta roolistaan. elämästään Suomessa  ja kaikesta, mikä on ollut siihen asti tärkeää.
Lähimmät, Genevessä odottava puoliso ja sisar yrittävät saada Mariaa järkiinsä. Myös paikalliset, Syyriasta ja Irakista tulleita pakolaisia auttavat jordanialaiset, muistuttavat, että tämä tyttö on vain yksi monista, mutta Marialle on itsestään selvää, että hän on vastuussa juuri tämän tytön kohtalosta. 
Vain sota-ajan kokenut mummu tuntuu ymmärtävän. Hän kirjoittaa kirjeen, jossa mainitsee siskon epäilyn siitä, että Maria olisi vain etsimässä tytöstä vastausta sisäiseen tyhjyyteensä. Mummusta Noura ei ole huono vastaus.

Kerttu sanoo, että heität elämäsi hukkaan. Sinun parastasihan hän ajattelee, mutta minä olen eri mieltä. En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, miksi toisista huolehtiminen on nykyään niin epämuodikasta. Miksi naisten taipumuksesta myötätuntoon ja hoivaamiseen on tullut heikkous, joka orjuuttaa heidät? Milloin uhrautumisesta tuli syntiä?

Mummu kirjoittaa myös, että nykymaailma on väärässä siinä, kun se opettaa meille, kenestä kuuluu piitata ja keillä ei ole niin väliä. 
Samaa sanovat paikalliset Martan ihmetellessä, miten Jordania, niin pieni ja köyhä maa, ottaa kaikki tulijat vastaan aina uuden sodan puhjettua naapurimaissa. He ovat veljiämme, toteavat jordanialaiset. 

Tässä kirjassa kuten Heimopäällikön morsiamessakin on henkilökuvauksen ja jännittävien tapahtumien ohella kiinnostavaa ajan ja paikan kuvausta sekä ruohonjuuritason tietoa kulttuurista ja toimintatavoista.  

 

Marko Annalan romaanissa Ylva seurataan erakoksi keskelle korpea vetäytyneen elämänsä toista ja ehkä viimeistä suurta teosta valmistelevan kuvataiteilija  Konradin ja yläkoulua käyvän hämmentyneen Ylvan elämää. Ylva on kohdannut ison menetyksen ja hakeutuu surussaan synkkään metallimusiikkiin viehtyneen pojan seuraan. Annala määrittelee romaaninsa henkilöt seuraavasti: "Tyttö, jolla ei ole isää. Poika, jolla ei ole järkeä. Mies, jolla ei ole malttia." Kirjan neljäs tärkeä hahmo on susi.
Lukija pääsee mukaan sudenpennun tajunnanvirtaan epilogissa ja lopuksi prologissa, jossa on jatkoa alun tilanteeseen. Nämä kuvaukset valaisevat takaumina myös sitä, mitä tapahtuu romaanin nykyajassa.
 
Tarina on tummanpuhuva, verinen ja mystinen. Kannen ja lukujen väliin sijoitettujen kuvien tyyli noudattaa tekstin sävyä. Upeat mustavalkoiset kuvat ovat kahden kuvataiteilijan tekemiä, Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan. Kannen maalaus on Petri Ala-Maunuksen ja suunnittelu Jussi Karjalaisen.

Vieras eläin huutaa. Se kuulostaa pelottavammalta kuin mikään aiemmin kuulemani, jopa kurjen huutoakin pahemmalta, vaikka en ole vielä sitä kuullutkaan, sillä tämä on ensimmäinen kesäni, mutta minä tunnen kurjen, tunnen haukan, tunnen myyrän, karhun, syyssateen ja paukkupakkasen, ja tunnen tämän oudon eläimen, ja se on näkemistä, enkä osaa sitä paremmin selittää.

Minua pelottaa ja vedän pääni takaisin kiven suojaan. Me kävimme väärän saaliin kimppuun. Tuo outo eläin ei luovuta. Sekin rakastaa laumansa lapsia. Ja sen lauma on paljon minun laumaani isompi.

Norjalainen dekkarikirjailija Karin Fossum on tunnettu varsinkin Konrad Sejer -sarjastaan, jota hän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta. Tämän sarjan neljästoista kirja Formørkelsen (2018), on ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Pimennys. Suomentaja on Tarja Teva, kuten valtaosassa Fossumin tuotantoa. 
Aviopari ja juuri kävelemään oppinut poika ovat majoittuneet hotellihuoneeseen. Vanhemmat haluavat selvittää avioliittonsa tilaa ja pojan huoltajuutta, koska ero on todennäköinen. Kun pikkupoika putoaa parvekkeelta molemmat syyttävät toisiaan. Komisario Sejer kuuntelee heidän kertomuksiaan traagisen aamun tapahtumista ja koittaa löytää yksityiskohdan, joka paljastaisi, putosiko poika vahingossa vai pudottiko jompi kumpi vanhemmista hänet alas kadulle. 

Pidän kaikista Fossumin kirjoista hänen luomiensa viisaitten poliisien Sejerin ja Skarren vuoksi ja siksi, että Fossumin rikostapauksissa ei koskaan ole kyse mustavalkoisesta asetelmasta. Ihmiset ovat olosuhteittensa armoilla eikä kukaan ole kokonaan paha. 

Osa Näkemiin taivaassa -DVD:n takakannen kuvaa

Kiinnostuin Pierre Lemaitren kirjoista luettuani bloggari Elegian kirjoituksen kirjasta Näkemiin taivaassa. Huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva on lähikirjastossani ja hain sen. Hyvä että hain. Elokuva ylitti odotukseni.
Elokuva kertoo ajasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Rintamalta palanneet kolme sotilasta koittavat pärjätä parhaan kykynsä mukaan. 
Taiteellisesti lahjakas Edouard on menettänyt kasvojensa alaosan ja rakentaa itselleen mitä mielikuvituksellisimpia naamioita eri tilanteisiin.
Elokuva on juonellisesti rikas, visuaalinen elämys aikakauden miljöineen, väreineen ja vaatteineen. Vakavasta aiheesta tehty veijarimainen toteutus toimii hyvin. Elokuva on viipyillyt mielessäni, tätäkin kirjoittaessani tunnen  sen elämänmyönteisyyden, samaa humaaniutta kuin italialaisessa Roberto Benignin draamakomediassa Kaunis elämä.
Ei ihme, että Näkemiin taivaassa on palkittu Ranskassa peräti viidellä César-palkinnolla.

Olen käynyt myös elokuvateatterissa katsomassa muutaman uuden elokuvan. 
Eternity: Niin hidas, tylsä ja mitäänsanomaton, että nukahdin keskellä elokuvaa.
Hamnet: Ihan mukiinmenevä, en nukahtanut. 
Humiseva harju: Pidin kovasti. Ohjaaja on luonut kirjan pohjalta liioittelevan maagisen sadunomaisen maailman, jossa köyhä on rutiköyhä ja rikas upporikas. Kun nuori tyttö valitsee rakkauden sijaan vakauden, hänelle katettu pöytä on kuin lastenelokuvan Prinsessa Pikkiriikin pinkki herkkuvuori ja hänen muotitaloista tilatut haute couture -hörhelönsä täyttävät kaksi huonetta. Luokkaero saa valitsemaan väärin, mutta intohimoa ei pysty sammuttamaan, se riuduttaa, tekee hulluksi ja tappaa. Värit on valittu harkiten, järkielämän pastellit vastaan erotiikan tulipunainen. Räiskyvä, persoonallinen tulkinta klassikkokirjasta.
Lainasin vertaillakseni kirjastosta saman kirjan pohjalta tehdyn perinteisemmän elokuvan. 

Mietin ystävyyttä

 

Eräältä oppilaalta saamani ruusukvartista valmistettu
tuikkukynttilän alusta. Ruusukvartsia pidetään sydämen
kivenä.

Luin Tiede-lehdestä, että ystävyyden kehittymiseen tarvitaan noin 50 yhdessä vietettyä tuntia. Eikö enemmän, mutta olkoon näin, keskimäärin. Tutkimus oli tehty USA:ssa haastattelemalla yli neljääsataa uudelle paikkakunnalle muuttanutta aikuista heidän solmimistaan ihmissuhteista. 

Samaisessa artikkelissa kerrotaan brittitutkijan löytämistä seitsemästä asiasta, joita ystävät usein jakavat. Näitä yhteisiksi tarttumapinnoiksi tutkimuksessa nimettyjä asioita ovat kieli, syntymäpaikka, koulutus, harrastukset, huumorintaju, maailmankuva ja mielenkiinnon kohteet. Maailmankuvaan ajatellaan sisältyvän moraali, elämänkatsomus ja poliittinen ideologia. Mitä useampi yhdistävä asia, sitä vankempi ystävyys, todetaan tutkimuksessa. 
Onneksi tutkija käyttää sanaa 'usein'. Kun mietin omia ystäviäni, niin ei minulla ole heidän kanssaan moniakaan näistä tarttumapinnoista ja juuri niiden puuttuminen on saanut meidät kiinnostumaan toisistamme.

Minusta ystävyydessä on tärkeää, että on kiinnostunut toisen ajatuksista. Blogiystävyydessähän on kyse vain siitä, se riittää. Ystävyydessä ei ole pakko tavata fyysisesti, mutta toisaalta pitää olla myös ihmissuhteita, joissa vietetään aikaa samassa tilassa ja tunnetaan toisen ihmisen ja toisten ihmisten läsnäolo. Vielä jokin aika sitten olisi tuntunut hassulta edes mainita tällainen itsestäänselvyys, mutta ei enää. Meidän aikanamme arvostetaan yksinoloa ja yhdessäololta odotetaan laatua. Tällainen asenne johtaa yksinäisyyteen.  

Usein sattuma ja olosuhteet määräävät, kenestä tulee ystäviä - aikuisillakin, tarttumapintoja tai ei. Lapsillahan ystävät löytyvät lähellä asuvista. 

Etsin tähän kirjoitukseeni sydämiä meiltä kotoa.
Kylpyhuoneesta löytyi sydämen muotoinen suolasaippua. 

Ystävyydestä ja rakkaudesta on tehty paljon lauluja.
"Mistä löydät sä ystävän, onko oikea sulle hän", kysyy Vladimir Vysotski tunnetussa Ystävän laulussaan. Minä en pidä tuon laulun kylmästä testailusta. "Ja jos silloin kun myrsky soi vain sun kumppanis vaikeroi, vene lähimpään rantaan vie, jääköön pois mikä lie." Minä voisin olla se vaikeroija ja tunturissa väsymystäni ruikuttava, ja siksikö heti hylättäisiin? Hei, armollisuutta! Toisessa harvinaisemmassa suomennoksessa sanotaan suoraan, että jos hän ei ole sinunlaisesi, niin kenkää tulee. "Älä sorru sä pilkkaamaan vaikka on hän mies tasamaan. Hän ei sovi sun seuraasi, eikä lauluusi."
Laulun lopussa sävy muuttuu, siinä korostetaan uskollisuutta: "... kuka viereesi jää kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa." Tästä pidän.

Tiedän, että en pidä ystäviini yhteyttä kovin taajaan, olen huono soittelemaan ja järjestämään tapaamisia, mutta yhdessä ominaisuudessa olen täydellinen, uskollisuudessa.
Luotan siihen, että ystävyys säilyy kuten rakkauskin ilman jatkuvaa ylläpitoa ja samanmielisyyttä. Nykyään ihmissuhteista puhutaan pehmopsykologisissa jutuissa usein kuin ne olisivat jotain liikekumppanuuksia. 
En ole koskaan lähtenyt "hankkimaan" ystäviä, he ovat vain lipuneet elämääni eri elämänvaiheissa ja sen jälkeen jääneet siihen, koska olemme olleet kiinnostuneita toisistamme. Ei tulisi mieleenkään kysellä saamieni ystävien kelpaavuutta. 
Luotan sinisilmäisesti siihen, että kelpaan itsekin, ponnistelematta.
 
Ehkä tärkeämpää kuin toisen ystäväominaisuuksien punninta olisikin tehdä joskus itselleen kysymys: Jos olisit toinen ihminen, niin olisitko itsesi ystävä?

Kalevala-korun riipus Rakkaus korulippaani pohjalta.
Koruun kuuluva ketju lienee muussa käytössä. Tästä korusta
oppilas Jenna kysyi viattomasti: "Onko tuo sydän
pääsiäismunasta?"

Onko ystävyydessä mukana rakkautta? Mielestäni on, kuten myös rakkaudessa 

ystävyyttä. Miksi niitä erotella!

John Williams. Nothing but the Night (mitä trauma on?)

 

Nothing but the Night (pelkkää yötä) on John Williamsin vuonna 1948 kirjoittama raastava kuvaus traumasta kärsivän nuorukaisen elämästä.

Williams löydettiin uudelleen muutama vuosi sitten, kun hänen vuonna 1965 julkaistusta romaanistaan Stoner otettiin uusia painoksia. Se sai hyvää palautetta sekä kriitikoilta että lukijoilta ja se käännettiin useille kielille, myös suomeksi. Williamsin neljästä romaanista myös kaksi muuta, Augustus ja Butcher's Crossing on suomennettu, mutta ei esikoista Nothing but the Night. 

Kirjan päähenkilö on ajelehtiva nuori mies Arthur Maxley. Arthur on keskeyttänyt opintonsa eikä saa oikein kiinni mistään. Varakas isä kustantaa nuoren miehen ulkoisilta puitteiltaan tasokasta elämää Bostonissa. Taustalla on äidin kuolema, jonka yksityiskohtien muistamista Arthur välttää. Hän viipyilee kyllä hämärissä muistoissaan suloisissa varhaislapsuuden hetkissä, joissa äiti merkitsee hänelle täydellistä hellyyttä.
 
Kirjan kertomus sisältää yhden päivän Arthurin elämässä.
Päivä alkaa tylsänä ja toisteisena, kunnes postissa saapuu kirje, jonka päällä on tuttua käsialaa. Arthur ei ole tavannut isäänsä vuosiin. Edellinen tapaaminen johti hermoromahdukseen, ja Arthur miettiikin, avaisiko kirjettä ollenkaan. Hän tuntee kuitenkin vetoa isäänsä ja menneisyyteen, joka on sumeana hänen mielessään. Liikemiesisä on käymässä kaupungissa ja ehdottaa päivällistä hotellissaan. Arthur suostuu, ja tapaaminen onkin aluksi miellyttävä. Isä toivoo, että he pystyisivät lähentymään ja kertoo yrittävänsä luopua kiireisestä, liikkuvasta elämäntyylistään, joka on ollut hänen tapansa selvitä traagisesta muistosta. Tapaamisen lopussa tapahtuu jotain, mikä saa Arthurin jättämään isänsä ja säntäämään kaupungin yöelämään. 
Kadulla hänet valtaa tuttu pohjattoman yksinäisyyden tunne. Boston on kuvattu eurooppalaisten modernistien tyylillä, samalla millä Suomessa tulenkantajat kuvasivat kaupunkia. Arthurin Boston on meluinen, sykkivä, dynaaminen, paheellinen ja houkutteleva yksinäisten sielujen flaneerauspaikka. 
Pimeässä illassa loistavat neonvalot vetäisevät lopulta yökerhoon kadulla hoipertelevan, masentuneen ja tahdottoman miehen, jota edes kauniin, nuoren naisen tapaaminen ei enää pysty auttamaan. Lapsuuden trauma alkaa nousta pintaan, Arthur muistaa sakeasta humalatilastaan huolimatta, vaiko sen avulla, naisen lempeässä seurassa sellaista mitä ei tahtoisi muistaa, ja millään ei ole enää väliä.

Unsteadily he began to walk down the long narrow street toward where the darkness converged and there was no light, where the night pressed in upon him, where nothing waited for him, where he was, at last, alone. 
(Hän alkoi kävellä horjuen pitkin pitkää kapeaa katua kohti lähestyvää pimeyttä, sinne missä ei ollut yhtään valoa, missä yö ympäröi hänet, missä mikään ei odottanut häntä, sinne missä hän oli vihdoin aivan yksin.)

Mikä on trauma?
Trauma on psyyken vaurio, joka syntyy, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jota ei pysty hallitsemaan. Tällaisia tilanteita ovat esim. liikenneonnettomuus tai muu  kuolemanvaaraan joutuminen, sotatilanteet niin sotilailla kuin siviileilläkin, väkivallan kohteeksi joutuminen, vanhemman menetys ja muut psyykkistä tasapainoa horjuttavat tilanteet.
Kaikki eivät traumatisoidu vaikeissakaan tilanteissa, ihmisillä on eri määrin välineitä käsitellä vaikeita tilanteita. 
On luonnollista kokea ahdistusta, masennusta ja surua aiemmin kokemastaan ilman että kyseessä olisi trauma. Kaikki nykyinen paha olo ei myöskään johdu menneisyydestä, vaan monista eri syistä nykyisyydessä ja siitä, miten asioihin suhtautuu.  
Traumalle tyypillistä on välttely ja panikoituminen traumatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Sodan kauhua kokenut saattaa kavahtaa ja suojautua kuullessaan kovia ääniä ja raiskattu kokea kaikki intiimit tilanteet mahdottomina. Myös muisti saattaa hämärtyä suojakeinona traumatisoituneelle. Williamsin romaanihahmo Arthur kulkee kuin sumussa kaikki energia padottuna liian vaikean muiston kätkemiseen. 
Yksi pahimpia trauman aiheuttamia vaurioita on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa ihmisen persoonallisuus jakautuu erillisiin persoonallisuuden tiloihin, jotka vaihtelevat yleensä äkillisesti. Joku alue ottaa yleensä vahvan roolin suojatakseen pientä ja arkaa, jolle traumakokemus on ollut ylipääsemätön. Vakavasta dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivillä on yleensä taustalla jotain hyvin varhain jo ennen puheen oppimista kohdattua äärimmäistä väkivaltaa.
 
Trauma-termiä käytetään nykyään heppoisesti, kuten muitakin psykologian termejä. Elämään kuuluu ikäviä asioita, eroja ja kuolemaa ja niihin on vain opittava suhtautumaan tapahtuneina tosiasioina.
Vanhempansa menettänyt lapsi on niin vähän kokenut ja lapselle ominaisella tavalla itsekäs, että hän saattaa syyttää eloon jäänyttä vanhempaa menehtyneen kuolemasta ja vaatia tältä ylivoimaisia suorituksia.
Arthur näki tilanteen, joka traumatisoi sekä hänet että isän, ja traumaansa omalla tavallaan käsittelevästä isästä tuli hänelle triggeröivä, vältettävä asia. 

Arthurin tarinassa minua kosketti eniten hänen yksinäisyytensä. 
Hän harhailee ihmislauman keskellä kadulla, ihmisiä tulee vastaan, sadat silmät ohittavat hänet tunnistamatta, joka puolella ympärillä ihmiset puhuvat toisilleen, mutta mikään puhe ei ole hänelle. 
Arthurin todellisuus tuo mieleeni japanilaisen Osamu Dazain kuvaaman tyhjyyden ja lohduttomuuden.

Kerron vielä vähän omaa kokemaani, mikä selittää sen, että olen hyvin kiinnostunut kaikesta psyykeen liittyvästä.
Olen ehkä trauman hipaisema, mutta en sen ahmaisema.
Olin paikalla lapsena, kun äitini tuupertui maahan aivoinfarktin saaneena ja osuin paikalle myös, kun veljeni oli törmännyt mopolla kuorma-autoon ja makasi jo kuolleena ojassa. 
Kotoa lähdettyäni en palannut sinne mielellään. Toivoin pitkään, että voisin olla taustaton ja haaveilin jopa, että muuttaisin kauas pois ulkomaille, jossa kukaan ei tietäisi, mitä oli tapahtunut ja voisin unohtaa suruni. Samalla minua painoi valtava vastuu elossa olevista perheeni jäsenistä.
En muista kuin jonkin välähdyksen äitini hautajaisista ja tapahtumista kotonani hänen kuolemansa jälkeisinä aikoina ja veljeni hautajaisia en muista ollenkaan. Muistan, että olin vihainen.
Olen pelännyt ja karttanut hautajaisia ja kerran sain vapinakohtauksen hautajaisissa, joissa vainaja ei edes ollut minulle merkityksellinen.
Isän hautajaiset oli käänteentekevä tapahtuma. Se yhteisöllisyys ja lämpö, mitä muistotilaisuudessa koin, oli minua korjaavaa.
Minulla on lapsuuteeni liittyen muistikatkoja, varsinkaan en muista mitään mikä liittyy veljeeni. Huomasin tämän jo nuorena, eli muistamattomuus ei liity vanhuuteen. Näen valokuvissa komean pojan, mutta hän voisi olla kuka tahansa. 

Sanomattakin on selvää, että tällaiselle trauman hipaisemalle oma perhe ja ystävyyssuhteet ovat äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä. En ymmärrä sellaista puhetta, että valikoidaan ja karsitaan sukulaisia ja ystäviä. 

Luen lehtiä: jään miettimään, kyseenalaistan, pidän sekavana... ja tadaa: onnellisuuslava!

Jääkukkia 19.01.26, Kuva: Ume

Otsikon mukaista tapahtuu harva se päivä. 
Minä luen yhä aamuisin kahta oikeaa painettua sanomalehteä. Moni sivu menee ohi itsestään selvänä, jos olen sattunut lukemaan samat uutiset jo verkkomedioista, mutta pitempiä esseetyyppisiä artikkeleita ja featurejuttuja luen vain paperilta.

Helsingin Sanomien tiedesivuilla tammikuun lopussa oli artikkeli otsikolla "Tutkimus: Seksismi voi olla myös hyväntahtoista". Artikkelin Åbo Akademin tekemästä tutkimuksesta on kirjoittanut Matti Mielonen.

Olettamus tutkimuksessa on ollut, että huonommin parisuhdemarkkinoilla menestyvät miehet ovat taipuvaisia pahantahtoiseen seksismiin ja hyvin menestyvät miehet hyväntahtoiseen seksismiin.

Pahantahtoinen seksismi määritellään tässä tutkimuksessa ajatteluksi, jonka mukaan naiset ovat alempiarvoisia kuin miehet ja silti pyrkimässä niskan päälle. No, se on selvä. 

Entä hyväntahtoinen seksismi? Minulle ei juttua edes useamman kerran lukiessa ole selvinnyt, mitä se on. Aloin epäillä, että se on sitä, mitä on ainakin tähän asti kutsuttu romantiikaksi.
Tutkija Catharina Walldén: "Se voi vaikuttaa myönteiseltä, mutta se vahvistaa huomaamatta perinteisiä sukupuolirooleja ja rajoittaa naisten toimijuutta suojelevan paternalistisuuden kautta."
Hyväntahtoinen seksismi siis lähtee siitä ajatuksesta, että miehet huolehtivat naisista ja suojelevat heitä, eikä se ole hyvä.
"Tämä lisää naisten riippuvuutta miehistä ja saa eriarvoisuuden näyttäytymään luonnollisena. Se hidastaa todellista tasa-arvoa", Walldén muistuttaa. 

Siis kun miehet suojelevat naisia ritarillisesti, kantavat naisten painavia laukkuja ja luovuttavat takkinsa palelevan naisen hartioille, niin sekö hidastaa tasa-arvoisuuden kehittymistä. 
Jos tämä on paheksuttavaa, niin sitten suuri osa romanttisista elokuvista ja maailmankirjallisuudesta joutaa tuomiolle! 
Minusta tässä sekoitetaan ja hämärretään asioita. Huolehtiminen kuuluu romantiikkaan, ja myös naiset suojelevat ja hoivaavat miehiä, eri tavalla vain. Mitä vaaraa toiselle ihmiselle osoitetussa välittämisessä on?
Sitäpaitsi, miehillä on enemmän lihaksia kuin naisilla, joten he jaksavat kantaa painavia tavaroita paremmin ja lihaksethan pitävät kehon lämmön korkeammalla.
Mikä olisi se "todellinen tasa-arvo"?  

Tyypillistä, että juuri Suomessa kiinnostutaan tällaisesta tutkimuksesta. 
Nyökyttelinkin pari päivää myöhemmin lukiessani HS:n Elämä & hyvinvointi -sivujen juttua "Turhan kylmä kulttuuri". Jutun on kirjoittanut Kira Gronow ja hän haastattelee siinä suomalais-kreikkalaista Aino Mavrigianikisia, joka on sitä mieltä, että suomalaisesta arjesta puuttuu lähes täysin "eros". Suomalaiset rakastavat etelässä lomaillessaan näkemäänsä käyttäytymistä, johon kuuluu lämpimiä katsekontakteja, pientä kujeilua ja viatonta flirttiä ja tempautuvat ehkä itsekin mukaan ystävälliseen, rentoon tyyliin, mutta eivät tuo sitä mukanaan lomatuliaisina vaan muuttuvat totisiksi ja pidättyväisiksi jo lentokentällä.

No, sehän on tietysti tämä pakkanen, joka jähmettää meitä ja sulkee meidät sisätiloihin.
Suomessa on myös pitkään ajateltu, että kaupunkielämään kuuluu viileä käyttäytyminen ja että on jotenkin moukkamaista puhua ja varsinkaan "avautua" asioistaan tuntemattomille. Tämä on mielestäni muuttunut jo paljon.
Olen myös lukenut, että virolaisten mielestä Suomessa ollaan paljon rennompia ja hymyilevämpiä kuin Virossa.
Kaikki Venäjällä käyneet (silloin kun siellä vielä käytiin) tuntevat varmaan  sikäläisen lähes koomisen töykeyden asiakaspalvelussa. 

Lopuksi positiivinen uutinen eilisistä Kouvolan Sanomista: Kuntarahoituksen Onnellisuusrahasto jakaa vuosittain 100 000 euroa hankkeelle, joka parhaiten parantaa yhteisöllistä onnellisuutta ja - jee, Kouvola sai sen tänä vuonna onnellisuuslavaa varten!
💞 Onnellisuuslava!💞
Se on henkilö- tai pakettiautolla siirrettävä, koottava esiintymislava, jolla viedään tapahtumia niille ihmiselle, joille osallistuminen on muutoin vaikeaa. Kouvola on koko Suomen kylärikkain kunta, jossa monella on pitkä matka keskuspaikkojen kulttuuritaloille, mikä varmaan vaikutti idean palkitsemiseen. 
En ole aiemmin tiennytkään Onnellisuusrahastosta, ihanaa että sellainen on olemassa.

Tänään oli valoisa päivä. Auringon lämpö jo tuntui kasvoilla pikkuisen, kun tuuli oli selän takana. Ilahduin.