Akkuruohoa, metsäkurjen polvia ja skilssejä

 

Mitä - "kympin tyttö" on erehtynyt, mutta jos metsäkurjenpolvi
jaettaisiin tavuviivalla, niin noin se olisi, koska kurjenpolvia
on muitakin. Ehkä se jopa kirjoitettiin noin vanhoissa
kasvikirjoissa.  

Minulla on herkän kielitajun omaava ystävä, joka on jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomionsa puheviestinnän ammattilaisten omituisiin suomen kielen painotuksiin pitkissä yhdyssanoissa. 
Hän kysyi minulta hiljattain, olenko kuullut kukasta nimeltä 'metsäkurjen polvi'.  Tänään hän kertoi, että mainoksessa oli kehuttu 'akkuruohon leikkuria'.
 
Itse olen huomannut, miten radiojuontajat ovat alkaneet viipyillä virkkeen lopun sanoissa, jopa tavuissa, vaikka niissä ei olisi mitään painotettavaa. 

Entäpä Jari Sarasvuon Finglish tämän päivän Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa?
"Sulla voi olla vaikka minkälaisia skilssejä, mutta jos sulla ei ole vahvaa tunnetilaa ja attackia, niin ei susta tule voittajaa."
"Totta kai tarvitaan tietotaitoa ja tahtoakin, mutta jopa 50 prosenttia anomaalisesta menestyksestä on uskaliaisuutta, daringia, tietynlaista röyhkeyttä ja pokkaa."
Minusta anomalian käyttäminen poikkeuksellisesta menestyksestä on outo sanavalinta, miksi ei suomen kielellä poikkeuksellinen ja miksi uskaliaisuuden perässä sama sana englanniksi?
Synttärisankari 60v korostaa ärhäkkyyttä ja pokkaa menestyksen avaimina, mutta kyllä minä neuvoisin häntä suomen kielen kursseille.
Näissä Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään aina viimeisenä kysymyksenä: Mitä sanoisit 20-vuotiaalle itsellesi? Sarasvuo vastaa: "Älä yritä niin paljon. Rakkautta ei tarvitse ansaita."
Tämä on hyvä vastaus, ilmeisen rehellinen ja selvällä suomen kielellä. Olisihan hän voinut vastata myös: Relax, man. Sun ei tarvitse ansaita lovee.

PS Ystävälleni Leenalle kiitos kielihavainnoista!

Oikea kurjenpolvi, aloituskuvani kuivattua kauniimpi.
Kuva Ume, tänään 13.6. Mustilan arboretumissa, jossa
alppiruusut ja atsaleat loistossaan. Sain niin kauniita
otoksia, että käytän niitä jossain tulevissa
kirjoituksissa.  

Elämästä, kesästä, juhlista, ryijyistä, kirjoista...

Jonna Karanka, Every Season's Ry or Ru, 2016

Hups, pari viikkoa vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Nyt olisi paljon koettua ja elettyä, luettua ja keskusteltua keskusteltavaksi teidän kanssanne rakkaat blogiystävät. Koitan päästä vauhtiin. 
Mietin, että joku saattaa näin pitkän tauon vuoksi jopa olla huolissaan minusta. Kaikki hyvin, on vain ollut niin paljon muuta: kesävieraita (omia tuttuja, rakkaita - niin hankala sana tuo vieras), kesäsiivousta, töitä mökillä talven jälkeen ja viimeksi kivat Jane Austin -teemaiset synttärijuhlat. Niitä varten tilasin ja palautin useamman juhlamekon verkkokaupoista, kunnes lopulta löytyi ruusukuvioinen sifonkimekko, joka käy hyvin tuleviinkin kesäjuhliin. 
Luonto on kaunis, kedon kukat parhaassa kukassaan. 

Kouvolan taidemuseo Poikilossa on näyttely Näin kaunista, jossa on esillä ryijyjä ja keramiikkaa 1950-luvulta nykypäivään emeritusprofessori Tuomas Sopasen kokoelmasta. Juttuni alkukuva on tästä näyttelystä.
Sopasen kokoelmaan kuuluu kaiken kaikkiaan 715  ryijyä, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. 
Sopanen keräili ensin lasi- ja keramiikkaesineitä. Niitä huutokaupoista hankkiessaan hän kiinnitti huomionsa upeisiin tekstiileihin, ryijyihin ja tabletteihin (kateliinoihin).
Näyttelyn videolla hän kertoo innostuneesti ja iloisesti siitä, miten paljon näkee vaivaa yhden pienen, hylätyn, ruttuisen tabletin kunnostamisessa. Arvostan. On hienoa, että ihmiset innostuvat jostakin, minkä kokevat omakseen.
Sopasen kokoelma on suurin yksityinen ryijykokoelma Suomessa.
Hän on kokenut design-esineiden hankkimisensa ensisijaisesti oman elinpiirin rikastamisena ja kaunistamisena. Siinä ohessa hän säilöö myös historiaa.

Minulla on häkkivarastossa rullalla lapsuudenkodistani iso kasviväreillä värjätty ryijy, johon on kudottu päivämäärä 1800-luvun alusta ja nimikirjaimet. Kutojan vaiko omistajan, ja onko se sama henkilö? En saa tietää, en hoksannut kysyä ajoissa. Nyt ne jotka olisivat tienneet ovat poissa. Olisi pitänyt kysyä paljon muutakin, ainakin se mistä minun perimääni on tullut sitä keskiaasialaisuutta ja Amazonin sademetsää. Isoäitini vihjaili joskus jostain salaisuudesta, vihjaili ja jätti sikseen, kun ei saanut herätetyksi minun uteliaisuuttani. Minähän olin kiinnostunut vain tulevasta, kuten nuoret usein ovat.

Miten monta kertaa olenkaan kuullut lapsen huokaavan, että kyllä hän sitten aikuisena syö karkkia joka päivä. Miksi ihmeessä aikuiset eivät herkuttele ja valvo, miksi he ovat niin tylsiä? Miksi he eivät ilmoittaudu tosi-tv-ohjelmiin?
Myös myöhemmin elämässä näkyy sama "kyllä minä sitten..." -ajattelu. Kielletty tai vielä tavoittamaton välkkyy houkuttelevana, mutta saavutettuna sen hohto sammuu. Sitten kun olen iso...
En tiedä, mistä nämä ajatukset tähän tulivat. Mietin näitä ja muuta viime yönä puoliunessa.

Anne Tyler on arkipäivän, dialogin ja ihmisten kuvaamisen mestari. Three Days in June -romaanin luettuaan tuntee Gailin ja Maxin kuin läheisensä, joista arvelee tietävänsä sellaistakin, mitä he eivät vielä itse ymmärrä.

Robin Black kirjoittaa esseeteoksessaan Crash Course siitä, miten kirjan kirjoittaminen ja elämä kohtaavat eri kirjoittamisen vaiheissa.
Hän käyttää käsitettä 'collaborative reader' eli yhteistyötä tekevä lukija. Kun kirja julkaistaan se on vasta yhdenlainen, mutta joka lukukerralla syntyy uusi versio, jopa saman lukijan lukiessa kirjan uudelleen, koska hän lukee sen nyt eri tavalla.
"My story becomes our story, because writing is a collaborative act."
(Ja hohhoijaa - sitten on niitä kirjailijoita, jotka loukkaantuvat siitä, että heidän kirjojaan "luetaan väärin"!)
Anne Tyler onnistuu kirjoissaan yhteistyön tarjoamisessa loistavasti. Hän antaa sopivasti täkyjä ja eväitä ja johdattaa lukijan mielikuvitusmaailmaan, josta tämä ei halua pois, vaan syvemmälle. Minusta juuri tämä prosessi, lukijan lumoaminen yhteistyöhön, on ihme, joka selittää fiktion lukemisen - ja myös kirjoittamisen - nautinnon.

Luin jostain, että Anna-Liisa Ahokumpu on kirjoittanut romaanissaan Kolme rukousta äidille synnyttämistapahtumasta ja synnyttämisen vaikutuksesta naisen psyykeen paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Näin saattaa olla.

Luin Eveliinan kokemusta kuin jännityskertomusta.
Eveliina oli kysynyt äidiltään, millainen synnytys hänellä oli ollut ja saanut vastaukseksi: "Se on sellainen ryykeli, ettei sitä usko, ennen kuin sen on käynyt läpi." Onerva-äiti ei halunnut muistella synnytystä eikä raskausaikaansa, koska ne olivat menettäneet merkityksensä sen jälkeen kun tytär oli alkanut kasvaa hänen ulkopuolellaan.
Näinhän se yleensä käy, ymmärrän Onervaa, mutta miten Eveliina voi muistaa!

Kirjassa kulkee synnyttämistarinan ohessa toinenkin, aivan erilainen tarina huolehtivasta äitiydestä toisena aikana toisaalla. Hyvin kiinnostava sekin.

Lukemisesta: mitä "kuuluu" lukea - ja mitä kaikkea minä luen

 

Kirsin satunurkka, Vainö Kunnas, 1928,
Ateneumin taidemuseo

Katja Kallion kirjoittamassa kirjassa Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä Härkönen kertoo mitä oli lukenut lapsena ja miten alkoi kirjoittaa samaan aikaan lukemisen kanssa heti kun oli oppinut kirjoitustaidon. Esikoisromaaniaan Härkönen alkoi kirjoittaa 16-vuotiaana, ja se julkaistiin parin vuoden päästä. Toimittajat ja kirjailijakollegat eivät aina ymmärtäneet, miten todella nuoren ihmisen kanssa he keskustelivat lukemisesta. 

Kun Häräntappoase ilmestyi ja tulin julkisuuteen, ihmiset kauhistelivat, että etkö ole lukenut Sinuhea ja Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta! Miten minä olisi kaiken ehtinyt lukea, kun olin kirjoittanut itse ja näytellyt ja olin vasta 18-vuotias? Sinuhen luin tyyliin parikymmentä vuotta myöhemmin. Se oli minusta upea, ja Rikos ja rangaistus oli ihan jees. Kumpaakaan ei ole tehnyt mieli lukea uudelleen. Ärsyttää, kun joku määrää yläpuolelta, että nämä kirjat on pakko lukea.

Mielenkiintoinen asia tämä, mitä kuuluu lukea - ja yleisemmin mitä tehdä. Ja miten ajatella. Se on aikaansa sidottua ja ennalta-arvaamatonta. Se on ryhmäytymiseen liittyvää ja yhteisöllistä liimaa.
Monet trendien aaltoilut ovat yhteisiä koko sivistyneelle maailmalle.
Joukkopaine tuntuu lisääntyneen digiaikana, hyväksytyn raja on jyrkentynyt ja poissulkeminen lisääntynyt.

Lukemisessa vallitsi pitkään uskonnon valta. Ne, jotka eivät osanneet lukea, katselivat kuvakertomuksia kirkkojen seinillä. Tiettyjä asioita piti opetella ulkoa. Monissa uskonnoissa tekstejä on pitänyt lukea - ja yhä edelleen luetaan - vieraalla kielellä, Tooraa ja muita juutalaisten pyhiä kirjoituksia hepreaksi, Raamattua latinaksi ja Koraania arabiaksi.
Kun uskonnon valta väheni, alettiin vanhojen klassikoiden lukemista pitää sivistyneen ihmisen mittana. 
 
No, katsotaas nyt mitä bloggaaja Marjatta lukee. 

Luin viimeksi Kerttu-Kaarina Suosalmen kaksi pitkää novellia sisältävän kirjan Synti vuodelta 1957. Minulle tulee välillä tarve lukea vanhoja kirjoja, koska, kuten Thomas Carlyle blogini motossa toteaa, kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu.

Kirjan kannessa on Kouvolan vaakuna, ja sisällä leimat sekä Kouvolan kauppalan että kaupungin nimellä. Takasisäkannella on vielä jäljellä tasku lainauskortille, johon kirjastovirkailija kirjoitti käsin lainaajan tiedot ja lainausajan.

  

Millaisen sielun Suosalmi nostaa teksteissään esiin?
Synnillä pelotellun, värisevän, pelkäävän, alistetun ja nöyrän. 

Niminovellissa SYNTI eli punapartainen ikoni traumatisoitunut nainen on palannut Helsingistä pieneen kotikaupunkiinsa yrittäen aloittaa elämäänsä romahtamisen jälkeen harhaluuloisena ja kauhuissaan siitä, että ihmiset saattavat tietää hänestä hävettäviä asioita. Minusta lukijana tuntuu, että he tietävät ja koittavat olla ystävällisiä, mutta nainen näkee heidät hyeenoina, joiden suhteen hänen on oltava varuillaan. 

    Kun tulin alas kuumalle kadulle seisoi pieni tyttö portaan vieressä ja kysyi, mihin olin menossa.
Pienuudestaan huolimatta hän muistutti kaikkia niitä, joita olin tavannut, siksi käänsin pääni pois, enkä vastannut hänelle. Minun oli vaikea kulkea kivettyä mäkeä ylös selin lapseen, ja kadunkulmaan asti kuulin hänen hyppynarunsa läiskeen, kun hän hakkasi sitä asvalttiin, ajattelin, että hän teki sen tahallaan ja nautti siitä.

    Ehkä tuo lapsi katseli minun jalkojani ja selkääni ja hartioitani, ehkä hän kuvitteli lyövänsä minua.

Kirjan toinen novelli AVANTO kertoo myrkyllisestä parisuhteesta. Suojattuna elänyt nuori nainen luulee avioliiton kautta saavansa automaattisesti paikan elämässä ja aseman "samanvertaisten rouvien piiristä". Mies alkaa inhota eristäytyvää, pettynyttä ja toimetonta vaimoaan. Kumpikaan ei ole onnellinen, mutta velvollisuus sitoo miestä ja vaimolla ei ole mitään vaihtoehtoa. 

Hänen silmiensä eteen levittäytyi tulevien vuosien yksinäisyyden autio taivas, mutta hän katsoi sitä kuin tutuksi tullutta paikkaa.

    Joka ikinen mies, joka oli viallinen, alkoi lyödä, ajatteli Klaus. Rotevan naisen vuoksi, jolla oli suuri ja kovahuulinen suu ja paksut jalat, piti miehen juoda, että uskalsi käydä sen kimppuun. Klaus ei koskaan juonut, sillä hän piiskasi matoa sen matomaisuuden tähden. 

Vahvaa proosaa.
Olen onnellinen siitä, että naisista on tullut itsenäisiä, oman elantonsa ansaitsevia ihmisiä ja avioliitosta pääsee pois. 
Olen onnellinen myös siitä, että  mielen sairaudet mielletään yhä enemmän aivosairauksiksi, ei miksikään synnin palkaksi tai omaksi syyksi sen enempää kuin muutkaan sairaudet. Asennemuutos poistaa stigman, joka on leimannut kerran murtuneen ihmisen loppuelämäkseen. 
   

Kirjastokäynnillä luulin, että minulle on varaushyllyssä yksi kirja, en ollut katsonut tekstiviestejäni muutamaan tuntiin, ja ah - siellä olikin pitkä rivi kirjoja minulle:
- Anna-Liisa Ahokumpu, Kosminen tanssija (luin jostain kiinnostavan arvostelun)
- Anna-Liisa Ahokumpu, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (saman kirjailijan seitsemän vuotta aiemmin julkaistu esikoisromaani, esikoiset kiinnostavat minua)
 - Heikki Heinonen, Sinne missä pippuri kasvaa (paikallisen kirjoittajan teos perheen Intian matkoista) 
- Lauri Hokkanen, Kenen joukoissa seisoin: taistolaiset ja valtioterrorin perintö (kiinnostuin äskettäisen blogikeskustelun johdosta, tämä oli tarkoitus lukea jo sen jälkeen kun olin seurannut Hokkasen haastattelua kirjamessuilla muutama vuosi sitten)
- Anne Tyler, A Spool of Blue Thread (minulla on lainassa tämän kirjan suomennos, mutta juuri tällaisia kirjoja on kiva lukea alkukielellä, tykkään myös katsoa miten suomennos onnistuu, Tyler on arkielämän ja dialogin mestari kuten Anna-Leena Härkönenkin, mutta hm olen kyllä tainnut lukea tämän... tuo kannen kuva pariskunnasta avoautossa on niin tuttu)
- Anne Tyler, Three Days in June (tämäkin alkoi kiinnostaa)

Ymmärrätte varmaan, että minä en lue näitä kaikkia. Jotkut palautan jo huomenna. 
Kirjaston varauslistalla on vielä 19 kirjaa, huh en jaksa luetella niitä kaikkia. Tässä muutama: 
- Maaria Päivinen, Lastani et vie (olen lukenut Päivisen fiktiota, tämä on totta)
- Jenny Erpenbeck, Kairos (Erpenbeckiltä olen lukenut monta hyvää kirjaa)
- Neil Harwick, Poistetut kohtaukset (kiinnostaa henkilön ja ajankuvan vuoksi)
- Ocean Vuong, Emperor of Gladness (On Earth We Are Briefly Gorgeous oli niin hyvä)
- Riina Tanskanen, Tympeät tytöt 2 - Luokkakipuja (toivottavasti tässä ei liihottele niitä pimppienkeleitä, mitä aiemmassa kirjassa)

Lainassa minulla on noitten äsken hakemieni lisäksi toistakymmentä kirjaa. Tässä muutama pinon päältä: 
- Elisa Shua Dusapin, Vladivostok Circus (luin aiemmin samalta kirjailijalta kiinnostavan teoksen)

- Alex Matson, Romaanitaide (lainasin blogikeskustelun innoittamana)
- Caj Bremer, Mämmikoiran keittiössä (pidän kaunokirjallisista keittokirjoista)
- Frode Grytten, Sylissä synkän virran (palkittu vuonna 2005 parhaana norjalaisena rikosromaanina)  

Rohmuan kirjaston eteisestä myös ihmisten sinne vaihtohyllyyn kantamia lehtiä, vaikka kotiinkin tulee monta lehteä.
Ettei vain lukeminen pääse loppumaan.  

Tämmöinen lukija täällä. Lukee mitä milloinkin, kaikenlaista.

Blogiesittelyssäni sanon olevani kaikkiruokaisesti lukeva, kai se pitää paikkansa.

Rentukoitten aika, tuomienkin, ja kohta syreenien. Viileän kevään etuja: pääsee nauttimaan jokaisesta uudesta kevään merkistä erikseen. 

Katja Kallio, Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Kannen kuva: Irmeli Jung
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Jos pitää valita, saako lukijan itkemään vai nauramaan, niin valitsen naurattamisen. Tietenkin on parempi, jos onnistuu molemmissa, mutta naurattaminen menee aina edelle. 

Niinpä nuoruuden paha ahdistus ja itsemurhayritys tulee kuvatuksi näin:

    Olen saanut jostain unilääkkeitä. Ne ovat vaatekaapissani. Siellä on myös spriihin säilötty päästäinen, jonka olen saanut biologiystävältäni. Näin sen hänen työpaikallaan ja sanoin, että minä haluaisin tuon. Siihen samaan purkkiin olen laittanut Seilin sairaalasaarelta löytyneen ison ruskean hampaan.  

    Uskon, että unilääkkeet, sprii ja hypotemia yhdessä riittävät. Lähden ulos vaaleanpunaisessa 50-luvun pitsiyöpuvussa, jonka olen ostanut Pelastusarmeijan kirpputorilta. Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy. Menen naapurin pieneen puuvajaan, kaivaudun sinne heinien ja lumen alle. 

Kempeleläinen Anna-Leena Härkönen julkaisi 18-vuotiaana menestysromaanin Häräntappoase (1984), näytteli pääroolin Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kesäksi hän tuli töihin Ouluun ja tajusi syksyllä, ettei pysty palaamaan despoottimaisen Jouko Turkan oppilaaksi. Niinpä hän jäi kotiin Kempeleeseen käymään teatterikoulun vuoksi kesken jääneen lukion loppuun pitäen itseään maitojunalla kotiin palanneena luuserina, vaikka näytteli samalla Oulun kaupunginteatterissa ja kirjoitti toista romaaniaan. Hänellä oli myös jo odottamassa uusi opiskelupaikka Tampereen teatterikoulussa ja asiat selviämässä, kun romahdus tapahtui. Anna-Leena ei enää jaksanut. 
Nuorelle ihmiselle tapahtui aivan liian paljon aivan liian nuorena. Se on helppo nähdä jälkeenpäin, mutta siinä tilanteessa eläneelle kaikki on ollut kaaosta. Muistan, miten lehdissä ylistettiin Häräntappoaseen kirjoittajaa ja kuvattiin, miten tämä tuli haastatteluihin laastari joka sormessa, koska oli purkanut ahdistustaan pureskelemalla kynsinauhojaan. Juttujen sävy oli "ah, voi miten söpöä". 

    Sitten tajuan, että en menekään tajuttomaksi, ei tule hypotermiaa. Kuulen edelleen kun ulkona huudellaan nimeäni, ja että pihaan ajaa autoja.
    Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
    Täällä mää oon, minä huudan.
    Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
    Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
    Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa. 

Pidän tätä kuvausta Katja Kallion kirjoittaman elämäkertateoksen avainkohtana. Nuoruuden rankka kokemus on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen elämään ja asenteisiin, varmaan myös kirjoitustyylin valintaan. Hän pyytelee ikään kuin anteeksi olemalla hauska. Myös kuolemankaipuu on jäänyt elämään aiheena muiden joukossa, usein pelastavan huumorin kautta nähtynä. Härkönen kokee, että myös surua ja ahdistusta aiheuttavissa asioissa piilee yleensä jokin nurkka, jossa on komiikkaa, ja siihen hän tarttuu.

Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen  hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri. 

Kirjaa on valmisteltu tunnin mittaisissa keskusteluissa, joiden välillä Härkönen on kirjannut muistikirjoihin mieleensä tulvivia muistojen sirpaleita. 
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.

Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska. 
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa. 

Taskupainos on onnistunut yhdistelmä saumattomasta yhteistyöstä kuvaajan ja kuvattavan välillä.

Kirja alkaa mainiolla kuvauksella siitä, miten Härkönen lensi orkesterimonttuun Kotkan Kaupunginteatterissa vuonna 1985 mennessään lavalle kiittämään aplodeista, joita tuli paljon Häräntappoaseen esityksen jälkeen.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen. 
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene. 

Kirjan lopussa on monen sivun lista Härkösen tuotannosta ja urasta: proosaa, käsikirjoituksia, dramatisoituja teoksia, elokuvarooleja, Tv-sarjarooleja, näytelmärooleja, julkaistuja sanoituksia ja palkintoja.

Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista. 

Anna-Leena Härkönen ja Katja Kallio
Kuva: Sabrina Bqain

Äiti sanoi, Äitienpäivän aikaan 2025

Jos olet yötä jonkun tytön luona, 
Äiti sanoi, soita minulla ja anna
hänen puhelinnumeronsa, jos satun
yhtäkkiä kuolemaan, haluan että saat tietää siitä
joltain perheenjäseneltä etkä
lukemalla kuolinilmoituksen sanomalehdestä.
Voit ottaa tytön mukaasi hautajaisiiin, 
jos hän haluaa tulla, mutta mene ensin
kotiin ja vaihda vaatteet.
Muista pukeutua mustaan pukuun ja solmioon.
Pidä huolta isästäsi ja katso,
ettei hänkin kuole murehtiessaan sitä, 
oletko sinä vielä elossa. Ja jos
saankin vain sydänkohtauksen
ja toivon sinun käyvän luonani sairaalassa,
lupaan olla nolaamatta sinua kertomalla
puhelimessa, että olen äitisi.
Sanon, että olen naapuri.

Hal Sirowitzin runot ovat kutkuttavan hauskoja. Kaikki jotka ovat lukeneet amerikanjuutalaisten kirjailijoiden romaaneja ja katsoneet Woody Allenin elokuvia, tietävät termin "Jewish mama". 

Jewish mama syyllistää, touhottaa, suunnittelee asioita poikansa puolesta, vähättelee häntä ja samalla odottaa häneltä suuria. Pojasta pitää tulla vähintään lääkäri tai lakimies, vaikka äidin on muistutettava häntä vielä aikuisena parturiin menosta. 
Elämä on täynnä vaaroja, ja jos ei äiti muista varoitella ja kontrolloida, niin poika jättää sormensa auton oven väliin, olkoon hän minkä ikäinen tahansa, ja vajoaa pummiksi eikä saa koskaan tyttöystävää. Eräässä Woody Allen -elokuvassa äiti, pieni mummo, marssii tomerasti naisystävä toisessa kainalossa ja käsilaukku toisessa kohti pojan toimistoa, jossa tällä on menossa tärkeä palaveri. Äidin asia on aina tärkeämpi kuin mikään muu. 
Jewish mama -suhtautuminen näkyy juuri suhteessa poikaan, samoin omaan aviomieheen, mutta ei koskaan tyttäreen, jonka vuoksi ei tarvitse murehtia, koska hän on sukupuolensa vuoksi tuttu ja luotettava.

Hal Sirowitz on kertonut Äiti sanoi -runojensa saaneen alkunsa opiskeluaikaisista illanvietoista, joissa hän kavereineen istui ringissä tarinoimassa ja se jolla oli hulluin ja hankalin äiti voitti.

Tunnustan, minussa on jonkin verran Jewish mamaa, ei sitä syyllistämistä ja vähättelyä, ei tietenkään, minähän ihailen poikiani, mutta pikkuasioista huolehtimista, sitä kyllä. Olen ristiriitaisesti aina luottanut poikieni pärjäämiseen isoissa asioissa (ehkä liikaakin silloin kun olivat nuorempia), mutta epäillyt, että eivät muista vaihtaa talven tullen pitkiin kalsareihin - yhä vielä - ja ravintolasta lähtiessä saatan kysyä, pitääkö kenenkään käydä vessassa (oh, my god...) ja pojat ovat siis syvällä keski-iässä. 
En ymmärrä, miten huolehtimista voi olla koskaan liikaa ihmisten välillä. Eihän rakkautta voi olla liikaa. 

Jotkut naiset näkevät lapsensa ja puolisonsakin ikään kuin itsensä jatkeena ja ulottavat itsekehun välttämisen myös heihin, jotkut taas leveilevät julkisesti lastensa saavutuksilla niitä suurennellen ja harvinaisena pitäen. Kumpikaan asenne ei tietenkään ole lapselle hyvä eikä ympäristön mielestä miellyttävä.

Amerikkalainen, juutalaistaustainen Hal Sirowitz on runoilija ja erityisopettaja, nykyään jo eläkkeellä työstään. Hän on paitsi kirjoittanut myös esittänyt runojaan lavalla ja televisiossa.
Mother said on hänen ensimmäinen runokirjansa, se ilmestyi 1996 ja Hanna Kjellbergin suomennos kirjasta 1999.
Sirowitz on maininnut taiteellisiksi esikuvikseen Woody Allenin ja Franz Kafkan. Häntä on verrattu usein toiseen amerikanjuutalaisuutta värikkäästi kuvanneeseen kirjailijaan, Philip Rothiin.
Sirowitzin kirjoja on käännetty 13 kielelle. 

Minut nämä runot saavat nauramaan ääneen, mutta tiedän, että jotkut eivät näe niissä mitään hauskaa. "Sanon että olen naapuri" - kihihihi...

Jo nimet ovat hauskoja Kuolemansanoma (runo tämän juttuni alussa), Irti koukattu silmä (jos kurkkii auton ikkunasta, niin oksa pistää silmään), Terapeutti läheltä kotoa (siksi, että voi tulla käynnin jälkeen äidin arvioitavaksi), Myöhäinen puhuja (poika alkoi puhua kolmivuotiaana, kunpa ei olisi... ).

Hyväksi lopuksi ote runosta Päivän alku, jossa äiti motkottaa siitä, että poika ei petaa sänkyään eikä tajua sitä mielipahan määrää, minkä äidille aiheuttaa, koska hänelle päivä alkaa vasta kun sänky on pedattu.

Ei minun tarvinnut käydä koulua oppiakseni 
äidiksi, Äiti sanoi. Se tuli ihan 
luonnostaan. Jos panin tuttipullon
suuhusi, olit onnellinen. Jos otin
sen pois liian nopeasti, itkit.
Ja jos jätin sinut yksin, pitkästyit.
Siksi minua hämmästyttää, että kaikkien 

näiden vuosien jälkeenkään sinä et tiedä, 
miten olla poika. Kun minä opin kaiken tämän
sinusta, sinä et oppinut minusta mitään.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua joka taholle!  

 

Kuva perhealbumista 80-luvulta, 
Salaisuuden välittäminen

Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta

Mietteitä

Victor Westerholm, Virtaavaa vettä, 1917
Turun taidemuseo

Nå jaa... paljon mielessä, kun vain saisi kaikki ajatukset sanoiksi oikeansävyisinä, itseä tyydyttävään järjestykseen ja muotoon.
Luen kiinnostavaa teosta, Robin Blackin omasta kirjailijan työstään kertovaa esseeteosta Crash Course: Essays from Where Writing and Life Collide, jossa hän kertoo paljon muun kiinnostavan ohessa sanojen etsimisestä.
Kirjailija oli kirjoitusjumissa ja siksi raivoisan vihainen pitkälle keski-ikään asti ja päästyään vihdoin kirjoittamisen alkuun hän huomasi nauttivansa suunnattomasti sanojen tavoittelemisesta ja siitä, että löytää joskus juuri oikean sanan eikä jotain melkein oikeaa.
Kesken Blackin innostavan työrupeaman hänen kehitysvammainen tyttärensä saapuu kotiin ja pyytää maitoa, mutta ei löydä sille sanaa. Kaunis kohtaus, jossa kirjailija huomaa, että heillä on toinen perheenjäsen, joka ajattelee sanoja häntäkin enemmän, itse asiassa koko ajan, ei vain valitseminaan hetkinä.

 

1. Hoiva
Tapasin siskoni, jonka tilanteesta kirjoitin aiemmin blogijutun, jossa kysyin, näinkö hoiva toimii. Ajoitimme käyntimme iltapäivään, koska arvelin Tarjan olevan silloin virkeimmillään ja että voisimme käydä yhdessä kahvilla alakerran ruokailutilassa. No, hän oli petissä silmät kiinni ja oli ollut siinä ilmeisesti koko päivän lounashetkeä lukuun ottamatta. Ruoka oli tuotu huoneeseen. Ojensin hänelle tuliaiseni sekä jo ennakkoon syntymäpäivälahjan, Jenni Haukion toimittaman runokirjan Katson pohjoista taivasta. Olin arvellut, että sitä hän jaksaisi lukea, runon silloin tällöin. Mieheni tuliainen oli hänen omasta luontovalokuvastaan tekemänsä taulu, jonka hän kiinnitti seinään. Tarja yritti availla silmiään. Edellisellä käynnillä hän ihaili kovasti silloin viemäämme taulua virtaavasta purosta.
Katsoin, oliko Tarja kirjoittanut tai piirtänyt mitään vihkoon, jonka viimeksi annoin hänelle. Pari riviä söherrystä, josta ei saanut selvää. Tajusin, että hän ei pysty enää kirjoittamaan.
Muistin, miten kerran vein Tarjalle pitsipikkuhousuja sillä ajatuksella, että kyllä sairaskin ihminen tarvitsee kaunista ja ylellistä. Tarjalla oli aloitettu vaippahousujan käyttö. 
Haimme alakerran ravintolasta kahvit ja siskoni nousi keinutuoliin ja virkosi puhumaan. En saanut kauhukseni oikein mitään selvää hänen puheestaan. Arvailin. Juotuaan kahvin hän ojensi kupin minulle: "Laitatko Marjatta tämän pois." ja pyysi:"Annatko pöydältä lakua." Hän ei halunnut liikkua eikä hänellä ollut hammasproteesia suussaan. 
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso, sanoitte, että eivät kaikki vanhukset pidä siitä, että heidän luonaan rampataan ja että heille pitää sen sijaan antaa yksityisyyttä ja korvata kotihoidon käynnit roboteilla ja puhuvilla ruuduilla. Koitatte kaunistella heitteillejättöä! En usko, että millään Suomen hyvinvointialueella menee niin hyvin, että apua tarvitsevien luo tehtäisiin turhia käyntejä. Pyydän arvokkaampaa puhetta. 
Kun jatkoimme matkaa Tarjan luota, soitin kotihoitoon Tarjan uupuneisuudesta ja kysyin, onko mitattu verensokeria. On, on - ja kato, tänäänhän on ollut  toimintapäivä, askartelua, se väsyttää. Tarja - toiminta? 


2. Nuoret ihmiset
Tapasimme teini-ikäisiä pojanpoikia, joiden muutokset ovat ällistyttäviä. Puhutaan vauvaiän nopeista muutoksista, mutta kyllä teinivuosina tapahtuu ihan yhtä nopeaa kasvua kaikessa, fyysisesti, älyllisesti ja tunne-elämässä.
Alan uskoa olevani vanha ja jääväni helposti jälkeen monessakin asiassa, ellen pidä varaani.

3.  Naantali
Vietimme muutaman päivän Naantalin kylpylässä, josta käsin sekä kyläilimme että kuljeskelimme turisteina Naantalissa ja Turussa.
Naantali on ihanteellinen kaupunki asua, eteläisempien maiden tyylinen pikkukaupunki, jossa kaikki tärkeä on keskitetysti pienellä alueella. Naantalissa on ymmärretty säilyttää vanhoja, kauniita rakennuksia. Monet pienet ravintolat ja kahvilat sekä merenranta ja hoidettu luonto saavat huokailemaan ihastuksesta. 

4. Turun taidemuseon näyttely 
Turun taidemuseossa on parhaillaan pysyvien teosten ohella näyttely Kolme katsetta maisemaan, jossa esitellään 1800-luvun taiteilijoiden Werner Holmbergin, Hjalmar Munsterhjelmin ja Victor Westerholmin tuotantoa.
Mietin näitä upeita maalauksia katsellessa, miten usein tällaisia maalauksia väheksytään siksi, että ne olisivat vain todellisuuden jäljentämistä valokuvien tapaan. Kumpikaan ei ole sitä, ei maisemamaalaus eikä valokuva. Jokainen teos on tulkinta. Samasta maisemasta voi tehdä inhorealistisen tai romanttisen teoksen, yksi näkee kohteen iloisena ja koomisena ja toinen saman kohteen vakavana. 
Kun katson Victor Westerholmin maalausta Lehmiä Koivumetsässä, näen siinä  runollisuutta ja romanttista kauneutta. Ovatko koivut koskaan objektiivisesti tarkasteltuina noin huikean korkeita ja uljaita?  

Victor Westerholm, Lehmiä koivumetsässä, 1886
Turun taidemuseo

  

Nå jaa... kävimme myös elokuvissa, katsomassa norjalaisen elokuvan Vanhempainilta, luin ja nautiskelin kylpylän poreissa. Pidän Naantalin kylpylästä, koska siinä on vanhanajan hemmottelevaa kylpylätunnelmaa toisin kuin monissa urheiluuun painottuvissa paikoissa. 
Vähän väliä muistin Tarjan ja mietin, miten häntä voisi auttaa. Kysyin häneltä pahimman väsymyksen hälvettyä ja puheen hieman selkiydyttyä, missä hän haluaisi olla kaikista niistä paikoista, joissa on asunut. Hän luetteli nopeasti kaikki viisi alkaen mielisairaalasta ja sanoi, että kyllä hän mielellään menisi Pomarkkuun tai Huittisiin. 
Sitä Pomarkkua, jossa Tarja asui vanhainkodin pihan toisella puolen ei ole, koska hän ei ole itse enää sama eikä isäänikään ole enää käymässä hänen luonaan. Isä kävi Tarjan luona pari kertaa viikossa. Kotirannan hoivakoti oli Huittisissa toimiessaan kodinomainen ja yhteisöllinen paikka, mutta sitäkään ei enää ole. Se joutui siirtymään modernimpiin, kalseampiin tiloihin, koska ei täyttänyt nykyajan vaatimuksia, joiden mukaan jokaisella asukkaalla on oltava oma kylpyhuone. Siis - eihän kodeissakaan jokaisella perheenjäsenellä ole omaa kylpyhuonetta. Tällaiseenko nyt käytetään rahaa läsnäolon ja yhteisöllisyyden kustannuksella? Kohta näin on oltava koulukodeissakin! Vai joko niin on?

Ada Thilén, Lukeva tyttö maisemassa, 1896,
kuva Ume

Robin Blackin erään esseen nimi, tuon, josta tämän kirjoitukseni alussa kerroin, on Something We Share, Something We Don't. Juuri tämä tekee elämästä ja taiteesta niin kiinnostavaa. 
Luin hiljattain Katja Kallion kirjoittaman kirjan Taskupainos, Anna-Leena Härkösen elämästä. Kallio on saanut kirjaan hienosti Härkösen tyylin, sen jossa kirjoitetaan reippaasti ja räväkästi, usein naurattaminenkin edellä, mutta kirjoittaja on arka ja toisten loukkaamista pelkäävä ihminen. 

Mietin tässä vielä hyvää lopetusta, no vaikka näin: