sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 




    Sen huomaan, että koulumaailmassa on vuosi vuodelta enemmän pois työntäviä voimia. Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa. Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä. Opiskelustressiin annetaan lääkkeeksi yliopistojen pitkää matematiikkaa painottava sisäänotto. Yläkoulun motivaatio-ongelmia ratkaistaan vähentämällä peruskoulun valinnaisaineiden tuntimäärää. Apua tarvitsevien inkluusio hoidetaan kehittämällä pelkäksi raportoinniksi jäänyt kolmiportainen tuki ja laittamalla erilaiset oppijat ilman lisäresurssia yhteen.
    Ehkä kaikkein pahin: mitä enemmän nuorten pahoinvointi lisääntyy, sitä enemmän kouluissa tapahtuvaa kohtaamista vähennetään tekemällä siitä tilastoihin perustuvaa työlästä, byrokraattista toimintaa.

(22.11.2022 Tommi Kinnunen)

Lukion äidinkielen opettajat Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo kirjoittivat runsaan vuoden ajan kirjeitä toisilleen koulun tilasta ja omasta jaksamisestaan ja kirjeenvaihto julkaistiin kirjana Huokauksia luokasta.
Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo irtisanoutui opettajan virastaan ja päätti keskittyä toiseen ammattiinsa kirjailijan työhön. Kinnunen jatkaa äidinkielen opettajana ja pitää kirjailijan työtä kiinnostavana kakkostyönä, jossa on erotuksena ansiotyöstä vapauden maku. 
Paitsi ammatti ja työssä uupuminen, niin Kinnusta ja Rytisaloa yhdistää myös pohjoinen. Kinnunen on syntynyt Kuusamossa ja Rytisalo Sodankylässä. 

Kirjeet käsittelevät sekä sitä onnea mitä nuorten ihmisten kasvun seuraaminen ja siihen vaikuttaminen tuo että myös kaikkea mikä hankaloittaa niin opettajien kuin oppilaidenkin elämää ja aiheuttaa uupumista ja muita mielenterveysongelmia. 


     Koulun ratkaistavaksi ei voi sysätä kaikkea, missä yhteiskunta on epäonnistunut. Koulun ei tule hoitaa kuntoon ylipainoa, valtion velkasuhdetta, keski-ikäisten taloustaitoja tai kansallista masennusta. Koulun tehtävänä on kasvattaa ja opettaa, ei tuottaa joka vuosi erilaista polttoainetta työelämän muuttuviin tarpeisiin. 
     Koulu on jo sinänsä itseisarvo, kasvun ja oppimisen paikka, jonka yleissivistävyydestä täytyy pitää huolta. Vain monipuolisuudella synnytämme kulttuuria, emme yksipuolisilla putkitutkinnoilla. Tässä maailmassa mikään muu ei turvaa suomalaisten elämää kuin koulu. 

Edellä ote yhdestä Tommi Kinnusen teesistä koulun palauttamiseksi siihen, mitä se joskus oli ennen kuin uudistusvimmaiset pääsivät toteuttamaan itseään eli keksimään yhä lisää huonoja ideoita opettajien ja opetettavien hankalasti toteutettavaksi. 
Kinnunen luettelee kaikkea mitä itsekin olen entisenä opettajana, koulussa työskentelevien lähisukulaisten työtä seuratessa ja eri-ikäisten lastenlasten isoäitinä harmitellut: suurkoulut, nopeat uudistukset, etäopetus ja hybridiopetusmallit (opettaja opettaa yhtä aikaa osaa oppilaista luokassa ja kotiin jääneitä etänä), huonon koulumenestyksen paikkaaminen oppivelvollisuuden pidentämisellä, inkluusio ilman lisättyä opetushenkilökuntaa, opettajien ohittaminen muutosten suunnittelussa, koulurakennusten huono kunto, oudosti järjestetyt opetustilat ja kirjojen puute.  

Minna Rytisalo kiittelee kirjekaveriaan hyvistä kiteytyksistä. 
Allekirjoitan joka kohdan ja lisään yhden: konstruktiivisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus[ - - - ] Ilman kivijalkaa ei ulotuta innovoimaan. Ensin pitää olla työkalut ja valmiudet käyttää niitä, vasta sitten voi luoda jotain uutta. Uusi tieto rakentuu entisen varaan. Tieto syvenee, merkitykset aukeavat, asioiden yhteydet selkeytyvät, sellaista se parhaimmillaan on. Se ei ole silppua sieltä täältä eikä nopeita projekteja tai korkealentoista tulevaisuushähmän hamuilua. Aito oppiminen vaatii aikaa, kypsymistä, toistoja ja työtä, keskittymistä ja hitaita liikahduksia. Vasta sitten tulevat oivallukset.   

Sitaattini näyttävät kirjoittajien tyylieron. Molemmat ovat hyviä kirjoittajia, Kinnunen on ilmaisussaan ekonomisempi, Rytisalo rönsyävämpi. 
Molemmat selittävät asioita kirkkaasti ja ovat pettyneitä ja vihaisia, välillä kyynisiä. Molemmat haluaisivat saada opettaa, tehdä oikeaa opettajan työtään,  tilastoimisen, palaveeraamisen ja kaiken muun oheistyön sijasta. 
Rytisalo pelkää, ettei hän enää koskaan palaudu uupumisestaan. "Kuinka kauan ihminen on toipilas vai pitääkö minun vain hyväksyä se, että olen loppuikäni hitaampi ja herkempi kuin ensimmäiset 45 vuotta?" 

Olin vähällä jättää lukematta tämän kirjan, koska olen ollut niin harmissani asioista, mitä koulumaailmassa viime vuosina on tehty väärin, vääriä asioita.  

Toimin opettajan työssä vuosina 1974 - 2010. Olin yhtä puolen vuoden alakoulusijaisuutta ja yhden vuoden kakkosluokan englannin opetusta lukuunottamatta töissä yläkoulun puolella. Aloitin työni suoraan peruskoulussa aikana jolloin Suomessa siirryttiin oppikoulusta peruskouluun pohjoisesta alkaen. Opetin myös elämänkatsomustietoa kymmenisen vuotta ja yhtenä vuonna omalle valvontaluokalleni kuvaamataitoa (anteeksi oppilaat, epäpätevänä). 

Paras opetussunnitelma laadittiin mielestäni vuonna 1996, jolloin lisättiin runsaasti valinnaisaineitten osuutta. Oppilaat viihtyivät, motivoituivat ja jaksoivat, kun saivat syventäviä kursseja mieliaineissaan ja lukuaineiden oheen taidetta, liikuntaa ja jotain omaan harrastukseen liittyvää. Opettajatkin innostuivat tarjoamaan erilaisia kursseja ja koulun yhteisöllisyys kukoisti. Juhlia pidettiin, näytelmiä valmistettiin valinnaiskurssilla. Tietenkin jotkut teknokraatit näkivät suuren vaaran siinä, että nyt on koulu liian helppoa, kun siellä voi olla lyhytkurssien joukossa mopokurssi tai lemmikkieläinten hoito. Uutta tiukempaa suunnitelmaa alettiin laatia tietämättä vielä, että juuri tämän kivan opetussuunnitelman toteuttaminen toi Suomelle parhaan Pisa-tuloksen ikinä. Olen iloinen, että sain opettaa sinä aikana.  

Yhä enemmän ministerit ja konsultit, joilla ei ole kosketusta käytännön kouluelämään, määräävät toteutettavaksi sellaista minkä jokainen koulussa työtä tekevä tietää turhaksi tai jopa vahingolliseksi. Jokainen haluaa jättää oman jälkensä, vaikka viisainta olisi ollut lakata uudistamasta silloin, kun kaikki oli erinomaisella tolalla. 
Petyin siihen, että Li Andersson hyväksyi oppivelvollisuuden pidentämisen. Jos oppilas on käynyt koulua pakotettuna, pinnaten ja lusmuillen, jo monta vuotta, on täysin turhaa lisätä sitä piinaa ja odottaa minkään muuttuvan. Korjauksia pitäisi tehdä paljon aiemmin, heti kouluelämän alussa. Nyt lukioon menee joukoittain akateemisilta taidoiltaan erittäin heikkoja oppilaita, jotka vain odottavat 18 vuoden ikää ja jäävät sitten pois. Jokainen ymmärtää, mitä vaatimuksia tämä asettaa opettajille.

Yksi asia mikä itseäni hämmästyttää erityisesti on oppikirjojen väheksyntä.
Kun opettajista koostuva työryhmä valmistaa oppikirjan, se on tutkittu ja pätevä opetusväline, jonka oheen voi hankkia maun ja opetusryhmän tason mukaan lisämateriaalia. Mikä siinä on muka paremmin, että opettaja kaiken muun ohella valmistaa joka tunnille omat materiaalit? Kaikkein hassuinta on tietysti se itseohjautuvuuden tulkinta, että ilman pohjatietoa oleva oppilas itse etsisi tiedot suuresta digiavaruudesta. 
Kun aikuinen ihminen menee kurssille, hänkin odottaa saavansa jäsenneltyä tietoa hyvin sulateltavassa muodossa - ja hän on sentään aikuinen elämänmittaisine pohjatietoineen.
Itseohjautuvuutta syntyy, kun on saanut kipinän ja haluaa tietää lisää, ei se voi olla opetusmetodi.
Koululaisella puhuisin itseohjautuvuuden sijasta omatoimisuudesta, jonka odotetaan lisääntyvän iän mukana. Ja minne on hävitetty ahkeruus - koko sana kuulostaa arkaaiselta, vaikka juuri ahkeruutta tarvitaan siinä kun pänttää esim kielten sanastoa kivijalaksi kielen oppimisessa. 

Ainoa henkilö, jonka olen huomannut viime aikoina puhuvan koulun puolesta on Sixten Korkman, joka on pitänyt erittäin epäviisaana kohdistaa säästötoimenpiteitä koululaitokseen ja sanonut, että koulutusta on päinvastoin vahvistettava. 
Myös Rytisalo kiittelee Korkmania eräässä kirjeessään sekä koulun että taiteen ja kulttuurin tukemisen puolustamisesta. Rytisalo mainitsee, miten kulttuurin puolustamista perustellaan sen terveysvaikutuksilla ja sosiaalisen pääoman kasvattamisella. "Asia on kuitenkin yksinkertaisempi. Taiteen arvo on kiistaton. Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee. Jos taide kuolee, ihmisyys kuolee."     

Vielä haluan ottaa kantaa Huokauksia luokasta -kirjan kansikuvaan. Eräissä kirjeissään kirjekaverit keskustelevat heistä otetuista mainoskuvista. Kinnunen haluaisi olla pehmeämpi kuvissaan, mutta hänet halutaan aina kuvata jämynä äijänä. No, tässä hän on rentona takkatulen ääressä. Rytisalo sen sijaan on  kuvattu tiukkailmeisenä ja ryhdikkäänä kuin upseeri. Tausta on pimeä, tummempi kuin minun kuvassani. Kokonaisuus on aika synkkä, mukavista opettajista olisi varmaan saanut leppoisammankin kuvan. 

Kiitos kirjasta, Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen! Jaksamista ja onnistumisia!


tiistai 9. huhtikuuta 2024

Nick Hornby, How to Be Good

 

Guardianin mainosteksti kannen alaosassa:
'Hornby writes with a funny, fresh voice
which skewers male and female foibles
with hilarious accuracy'


Siinäpä kysymys: miten olla hyvä? Englantilainen kirjailija Nick Hornby tarkastelee tätä kysymystä romaanissaan How to Be Good (2001). Kannen Guardian-lehden sitaatissa sanotaan hänen käsittelevän meidän heikkouksiamme riemastuttavalla tarkkuudella. 

Katie Carr, kirjan minäkertoja, on kaksilapsisen perheen äiti, lääkäri. Hän on mielestään ammattinsa vuoksi niin suuri hyväntekijä, että voi suoda itselleen syrjähypyn, varsinkin kun aviomies David on kaupunginosan ja ehkä koko maan pahantuulisin mies. Valitettavasti syrjähyppykään ei auta ja avioero näyttää olevan ainoa mahdollinen keino päästä pois miehen negatiivisuuden vaikutuspiiristä.
David on kolumnistina mitätöinyt kirjoituksissaan armotta yksittäisiä ihmisiä ja kokonaisia ihmisryhmiä. Katie luettelee näitä solvattuja puolentoista sivun verran ja löytää neljä henkilöä maailmanhistoriassa, joista hänen aviomiehensä on puhunut arvostaen. Nämä ovat Bob Dylan (joskus ennen, ei enää), Graham Greene, Quentin Tarantino ja Tony Hancock. 

Kun David sitten muuttuu vastakohdakseen, hyväksi ihmiseksi, vietettyään pari päivää parantaja GoodNewsin käsittelyssä, aivan sietämättömän hyväntahtoiseksi ja samalla täydellisen huumorintajuttomaksi, Katie alkaakin kaivata entistä kyynistä marisijaa. Hänkö on nyt se paha täydellisen hyvyyden rinnalla? Mistä Davidin kanssa voi enää edes keskustella?

Hollowayn Vihaisin Mies -kolumnisti jättää työnsä, kiikuttaa lasten tietokoneen ja muita tavaroita köyhille ja hakee gurunsa GoodWillin asumaan perheen kotiin. Miehet alkavat yhdessä suunnitella ja toteuttaa hyväntekemisen projekteja, joihin kuuluu oman kadun asukkaiden taivuttelu ottaa kotiinsa asumaan syrjäytyneitä nuoria ja perheenjäsenten suorittama ilkeyksien peruuttamisoperaatio, jossa tarjotaan rakkautta ihmisille, joille on oltu aiemmin pahoja.

Tempaukset ja niissä epäonnistumiset ovat koomista luettavaa. Jos teini Tom on motannut ikävää kaveriaan syystä, niin eiköhän hän uusi tekonsa kun tilanne toistetaan. Perheen pieni kiltti tyttö Molly ottaa parhaaksi ystäväkseen luokan epäsuosioon joutuneen, likaisen, kaikin puolin epämiellyttävän tytön - hyvyyden nimissä. Eräs sijoitettu nuori ryöstää uuden perheensä ja karkaa heti ensimmäisenä yönä. 

Katien eroaikeet ovat jäissä ja hän alkaa sen sijaan pohtia omaa moraaliaan ja kysyä, mitä hyvyys on ja miten sitä voisi toteuttaa. Ei se voi olla niin keinotekoisen oloista utopiaa, mitä David on alkanut järjestää omassa ympäristössään pakottaen ja päsmäröiden.
Myös Katie potee monenlaista syyllisyyttä laiminlyönneistä ihmissuhteissaan. Ehkä lääkärin työ ei kompensoikaan kaikkea. 

Hän  makustelee Raamatun korinttolaiskirjeen 13. lukua "Love vaunteth not itself, is not puffed up..." ja kokee, että juuri sitä hänen miehensä ja tämän kotiguru tekevät, röyhistelevät keinotekoisella hyvyydellään.
Kun Katie sitten kokee painostusta ottaa kotiinsa GoodNewsin ja sijoituspojan lisäksi vielä hoivakodissa yksinäisyyttä potevan potilaansakin, alkaa hän oppia sanomaan ei.    

Love, it turns out, is as undemocratic as money, so it accumulates around people who have plenty of it already: the sane, the healthy, the lovable. I am loved by my children, my parents, my brother, my spouse, I suppose, my friends. Brian has none of these people, and never will, and much as we would spend it all around, a little, we can't. 

Davidin pirullinen romaani, jota hän oli kirjoittanut sarkastisten kolumniensa ohessa jää kesken, mieshän on muuttunut, samoin GoodNewsin kanssa tekeillä ollut hyvän ihmisen opas How to Be Good, samasta syystä. David epäröi. Hyvyys lähellä toteutettuna on osoittautunut liian vaikeaksi.
Katie lukee ja löytää kaunokirjallisuudesta maailmoja, joihin paeta oman elämänsä keskeneräisyyttä ja liian isoja ongelmia. (Hyvä, hyvä!)
Lapset tarvitsevat terapiaa, mutta kyllä he selviytyvät. 
Kirjan lopussa perhe vetää yhtä köyttä, vai vetääkö sittenkään.

Harvoin tapaan näin selvää tapausta, jossa viimeinen virke pilaa kirjan lopun. Pyyntö brittiläiselle kustannustoimittajalle: jos kirjasta otetaan vielä uusintapainos, niin jättäkää se viimeinen pitkä virke pois!
En vaadi loppua, jossa kaikki langat punotaan yhteen, päinvastoin, monesti on paljon kiinnostavampaa jos jotain jää avoimeksi, mutta tässä ei ole kyse siitä vaan tyylistä ja siitä, että luotetaan lukijaan.  
Kirja on suomennettu nimellä Hyvät ihmiset. Aion käydä kurkkaamassa kirjastossa, onko suomentaja pystynyt paikkaamaan lopun kökköyttä. 

Parhaita viime aikoina kohtaamiani loppuja, joissa tarina sulkeutuu mietitysti, mutta jättää oven raolleen on bhutanilais-kiinalaisessa draamaelokuvassa Koulu maailman laidalla, joka on katsottavissa Yle Areenassa. 
Tässä elokuvassa on myös Hornbyn kirjaa parempi vastaus kysymykseen "How to be good?".     

     

maanantai 1. huhtikuuta 2024

Pääsiäisenä harrastettua ja luettua, löysin Ihmisen ääni -kirjat uudelleen

 

Päällys: Hannu Taina
Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo
jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä.


Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille  porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa. 


Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.

Jättiläisstrutsin koivet


Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin. 

On siellä jo pari kolme nuppua. 

 
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein. 

  
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
 
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä. 
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea. 
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille. 

Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa. 


Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua  suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu. 

22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä. 
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä. 

Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.  

Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.    

  
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan. 

Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.

Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja! 
(Kirjeestä äidille)

Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig. 
(Kirjeestä Mialle)

Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä. 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Kielivarannosta


Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.


Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).


Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.


Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja 
Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.


Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢


PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on? 


keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa!

 



Suomi on valikoitunut maailman onnellisuusraportissa 7. kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Missä on kansanjuhlat? 
- No, ei me olla semmoisia. Ai, niin jääkiekon mestaruutta on kyllä juhlittu niin, että pokaalikin on saanut lommoja. Eikö me oikein uskota tähän, eikö vieläkään?

Raportti pohjautuu paitsi tehtyyn kyselyyn myös hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden muuhun tarkasteluun.
143 maassa on valittu mahdollisimman monipuolinen noin tuhannen asukkaan otos ja valittuja on pyydetty arvioimaan omaa tilannettaan kymmenessä asiassa asteikolla 0 - 10. 

Onnellisuutta tarkastellaan kuuden käsitteen avulla: tulot, sosiaalinen tuki, terveys, vapaus, anteliaisuus ja korruption vähäisyys. Kolmen vuoden tuloksista on laskettu keskiarvo, jossa Suomen elämäntyytyväisyyden pisteluvuksi on saatu 7,7 . Muut 10 onnellisimman joukkoon päässeet ovat muut pohjoismaat, Israel, Alankomaat, Luxemburg, Sveitsi, Australia ja Uusi-Seelanti. Heikoimmin on sijoittunut Afganistan, jonka onnellisuuspisteet ovat vain 1,7.  

Minusta tämä tulos on ymmärrettävä. Meillä on turvallinen hyvinvointiyhteiskunta edelleen, korkea elinajanodote, luottamus oikeuslaitokseen ja vapaa media. Meillä on myös tilaa ja luontoa jokaiselle, lähes ilmainen koulutus ja mahdollisuus toteuttaa itseään ja tehdä valintoja. 
Poliittisilla linjauksilla tilanne voidaan muuttaa. 


Erittäin huolestuttava asia on nuorten onnellisuuden lasku, joka näkyy tilastoissa eniten Pohjois-Amerikassa, mutta vahvana myös Länsi-Euroopassa.
Jos Suomessa kysely olisi tehty vain alle kolmikymppisille, niin eipä olisi oltu kärjessä. Miksi nuoremme ovat niin onnettomia ja näköalattomia? Mitä pitäisi tehdä toisin?  

On tärkeää tarkastella myös niitä maita, joilla tuossa raportissa mitattu onnellisuus on lisääntymässä: Serbia, Bulgaria, Latvia ja Kongon tasavalta. 

Luin hiljattain Heli Laaksosen mainion lehtikolumneista kootun teoksen Sekaherelmäpuu (2004). Siinä on paljon muun ohella hauskoja huomioita varsinaissuomalaisesta tavasta kehua vitsikkäällä tatsilla "suns mittä pahemppa vikka ol" ja ujostella itsensä esille nostamista "emmää tair enä mukka mahtukka". Olisko tässä vähättelevässä asenteessa jotakin tyytymiseen ja tyytyväisyyteen viittaavaa? 

Lainaan tänne loppuun Laaksosen kirjan lopetuksen, joka on kolumnista nimeltä Onk hyvä olla paha?

Tahrotank mee semne maailma, misä paha piretä hyvän? Myhäillä vaa et ihmisen täyty osat puales pittä. Ystävälline o hölmö - tarjo toisel karamelli, vaik vois itte syärä kaik. Vaikkei mun viäl pitäis olla siin iäs, ko vanhoi muistele, mää ole jo ruvennu ikävöimä niit aikoi, ko mukuli kasvatetti joskus tarpeettomanki ankarast, mut armeliail sanoil: toise huamio ottamine, omastas antamine, reilu peli. Jos mee karoteta lämmiä syrän, ymmärtävä miäl ja tahto autta toist ihmist, o meil eres jäänkylmä ja kivenkova elämä. 



PS Jälkiajatus.
Ovatko nuoremme enemmän digilaitteiden orjia kuin tajuammekaan? Kauhistuin sitä kuvaa, minkä HS:n toimittaja antoi taannoin lukiovierailustaan. Oppilaat eivät ole koronakarenssien jälkeen ryhtyneet enää juttelemaan keskenään, vaan kyhjöttävät kukin puhelimeensa tuijottaen. Pöytien sijaan hiljaiseen ruokalaan on rakennettu baaritiski, koska on huomattu, että oppilaat pelkäävät torjutuksi tulemista pöytiin mennessään niin paljon, että jäävät mieluummin pois lounaalta. Ennen piti kouluruokalassa puheenpulinaa hillitä, muistan.
Lucian rooliin ei ollut halunnut kukaan, koska edellinen Lucia oli saanut osakseen niin paljon somepilkkaa.  

PPS Koska en ikinä lopeta masentaviin ajatuksiin, niin... 
Juhlin Suomen sijoitusta ostamalla ihania leivoksia päiväkahville, jonka nautimme kunhan mieheni palaa mökkireissultaan. Hän on tarkistamassa, onko kaikki saaressa hyvin. Viestitti jo, että muutoin on, mutta huusin seinälle ripustettu kirpparilöytö, tsaari Aleksanteri II:n kuva, oli tippunut.


PPPS Ja vielä tämä:
Palasin teatterista. Kävin katsomassa paikallisteatterimme, Anjalankosken teatterin, esittämän Dario Fon farssin Näillä palkoilla ei makseta (aiemmin esitetty nimellä Ei makseta, ei makseta) ja ajattelin, miten tärkeä onnellisuutta tuova asia onkaan yhteinen nauru - kaikenlaisissa olosuhteissa.


maanantai 18. maaliskuuta 2024

Vain kolme kuvaa - maaliskuu


Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa. Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden aihe alkaa kuukauden nimen alkukirjaimella ja kertoa niistä (klik).
Minä löysin tämän hauskan kuvatehtävän vasta tässä kuussa, kun ilahduin Kuvakirjeitä Karsikonperältä -blogin pitäjän Menopeli potkukelkka -kuvasta (klik).

Siis M niin kuin maaliskuu...

MAA




Helmikuu helistää, maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humahtaa, sanoo vanha kansanviisaus. Kuvani on muutaman päivän takaa kävelylenkkini varrelta Myllykosken Koivusaaren ulkoilualueelta.  Oli kyllä melkoinen patikointikeli. Pärjäsin vaelluskengillä isoimpia lätäköitä kiertäen.

Eilen puolestaan tuli lunta taivaan täydeltä, mihin taas sopii sanonta Kesä ja talvi tappelee, lunta ja vettä nakkelee. Ja tänään paistaa aurinko, se kaivattu, ihana, kesää ennakoiva ja jo vähän lämmittäväkin. 
Semmoista on Suomen maaliskuussa.  


MARJAT


Tämä otos on Kuhmosta kesältä 1999. Olimme patikoimassa Ryti-Palosen retkipolulla eteläsuomalaisten vieraittemme kanssa ja yhtäkkiä edessämme avautui kultainen lakkasuo, niin runsas, että emme voineet kuin huokailla, miksi emme hoksanneet ottaa mukaan astioita kuin pari tällaista pientä ämpäriä. Keräsimme kaikki eväsrasiat, muovipussit ja pakin täyteen ja ei kun kotiin aarrettamme pakastamaan. Voi miksi en ottanut kuvaa koko saaliista!
Pidän kaikista marjoista: mansikoista mustikoista, vadelmista, viinimarjoista, karviaismarjoista, puolukoista ja lakoista.
Minun lapsuuden murteesssani lakka on suomuurain (erotukseksi maamuuraimesta, joka on vadelma) ja Lapissa lakka on hilla.
Ei kovin monessa paikassa maailmassa ole metsiä, joissa on tällainen aarre, luonnonmarjat, kaikkien nautittavaksi. Tässä on yksi aihe suomalaiseen onneen!


MAIJU eli MINÄ 

Kirstinkallio 16.3.24, Kuva: Ume


Nimeän tämän kuvani "Maiju mallia näyttää". Pienimmillä painoilla, ja niittenkin kanssa on  vaikeuksia. 
 
Kuva on toissapäivän kuntoilusta Kirstinkallion kylätalon vanhaan koululuokkaan tehdyssä kuntosalissa. Käymme mieheni kanssa tuolla salilla kerran viikossa (tosin minä laistan joskus). Näette taustalla vaaleanpunaiset pönttöuunit. Niillä lämmitetään yhä, vaikka koululla on kyllä myös ilmalämpöpumppu. Kuntosalikortti on 100 euroa/vuosi, ei haittaa vaikka jää joku viikko väliin. 


Minulla on lonkassa lommo - hm, olisi pitänyt vähän "korjailla", pyöristää sitä kuvaan, mutta mieheni ei tee kuviin "kauneusleikkauksia".
Lommo jäi kun lonkkaan laitettiin keinonivel ja lihaksia järjesteltiin uudelleen. Ei se tahtia haittaa. 


Kuvien käsittelystä sananen. Naurettavaa miten tällä haavaa jahdataan kuninkaallisia julkaisemiensa kuvien muokkauksesta. Tottakai kuvaa tehdessä siitä pitää poista roska hihasta tai kirkastaa sumeaksi jäänyttä kohtaa. Se on osa valokuvausta. Eri asia on sitten nämä filtterit, joilla ihmisestä tehdään nukkekasvoinen. Niilläkin voi joissain yhteyksissä leikitellä, mutta todenmukaisihan ne eivät ole.  
Tähän liittyen pieni hauska anekdootti. Mieheni ottaa paljon henkilökuvia. Eräs kahdeksankymppinen kaunotar koki mielipahaa, koska hänen silmänsä olivat pienentyneet sitten seitsenkymppispotrettien. Hän kysäisi mieheltäni, eikö tämä voisi pikkasen suurentaa niitä. Kuvaajan oli pakko vastata, että sitä ei pysty tekemään muutoin kuin siirtämällä omien silmien tilalle jonkun toisen silmät... ja silmät kun ovat sielun peili.


Kylätalon uunit on koristeltu kerubein



perjantai 15. maaliskuuta 2024

Kaksi niin hyvä kirjailijaa, etten sanotuksi saa

 



Mietin, millä sanoilla kuvaisin Claire Keeganin ja Golnaz Hashemzadeh Bonden täydellisyyttä romaanikirjailijoina.
Molemmat ovat kirjoittaneet toistaiseksi vähän ja molemmat kirjoittavat lyhyesti, mutta niin, että teksti tuntuu paljon määräänsä isommalta. 
Keegan on sanonut, että hänestä on tärkeää ilmaista tarkasti ja juuri ja juuri sen  verran kuin on tarpeen ja että hän todellakin luottaa lukijan kykyyn älytä vähästä.

Otan nämä kaksi kirjaa tarkasteluun yhdessä siksi, että kummassakin kuvataan lapsen tarvetta olla rakastettu ja ilman hoivaa jääneen selviytymistä.


Claire Keegan on irlantilainen päälle viisikymppinen kirjailija. Hän on julkaissut harvakseen muutaman novellikokoelman ja pienoisromaanin, jotka ovat kaikki saaneet palkintoja.
Esikoisteos, novellikokoelma Antarctica ilmestyi 1999. Keeganilta on suomennettu kaksi romaania, Nämä pienet asiat, 2023 (Small Things Like These, 2021) ja Kasvatti, 2024 (Foster, 2010 novellina ja 2022 romaanina). 
Kasvatti-teoksen pohjalta on tehty myös elokuva Hiljainen tyttö (An Cailín Ciúin / The Quiet Girl), joka oli vuoden 2022 Irlannin Oscar-ehdokas kansainvälisten elokuvien sarjassa. 


Kasvatti kertoo tytöstä, joka pääsee köyhästä ja ankeasta kodistaan paremmin toimeentulevaan perheeseen kesän ajaksi ja alkaa tajuta vähitellen hyvin pidettynä, mitä on jäänyt vaille ja miten muut näkevät hänen perheensä, jossa on liikaa lapsia, synnytyksistä uupunut äiti ja juopotteleva uhkapeluri-isä. 

Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä tämän elämän ja kotielämän eroista.

"Jaaha , tuhlaajatyttö on palannut", isä sanoo. "Tulit sitten takaisin kotiin?"
Minä myönnän.
"Oliko hänestä harmia?"
"Harmia?" Kinsella sanoo. "Täyttä kultaa koko tyttö."


Kerronta ja dialogi ovat vähäeleisiä, kuten kuvattavat ihmisetkin. Tyttö, joka kotona on ollut yksi vaativa suu toisten ruokittavien joukossa tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä uudessa paikassa. Hän oppii lukemaankin sujuvasti, kun hänelle hankitaan kirjoja.
Miten hän pystyy taas elämään vanhoissa oloissaan? Riittääkö toivo ja pilkahdus mahdollisuudesta toisenlaiseen elämään? 

Kirjan loppu jättää lukijan mietteliääksi.
"Isä", minä huudan  varoittaakseni. "Isä." Kumpaa isää tyttö varoittaa, sitäkö joka lähestyy ryhmysauva kädessä vai sitä, joka piti häntä kädestä ja opetti juoksemaan?
Niukassa kerronnassa jokainen sana tuntuu sisältävän paljon merkityksiä. Pois juokseminen? Kohti juokseminen?   

Foster julkaistiin ensin novellina ja myöhemmin romaanina, joka on noin 80-sivuinen. Tekstissä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän vain se, mitä tämän tarinan kertomiseen tarvitaan. Tekstin rauhallisuus ja tyyneys antavat lukijalle harvinaisen kauniin lukukokemuksen. 
Kristiina Rikmanin suomentajan työ on tarkkaa ja erinomaista.   


Golnaz Hasehemzadeh Bonde on tullut pienenä lapsena Iranista perheensä kanssa pakolaisena Ruotsiin. 
Hän on kirjoittanut kolme romaania: Hon är inte jag (2012), Det var vi (2018) ja Naturliga beteenden (2022). Taitavat suomennokset Olimme kerran ja Luontainen käytös on tehnyt Jaana Nikula.

Luontainen käytös kertoo kahdessa ajassa päähenkilönsä Lilyn elämästä. Kirja alkaa rajulla synnytystapahtuman kuvauksella. Lily tuntee olevansa synnyttäessään ulkopuolinen, kuten hän on tuntenut koko aikuiselämänsä ajan, mutta kun hän saa vauvan viereensä tilanne vie hänet oman lapsuutensa hyljätyksi tulemisen hetkiin, eikä hän halua päästää irti lapsestaan hetkeksikään. 

   "Äiti on tässä." Lily tuskin kuuli omia sanojaan, mutta poika kuunteli. "Sinun äitisi on tässä." Hänen äänensä murtui ja he katselivat toisiaan vaiti, kunnes poika nukahti uudelleen. 
    Lily kiskoi itsensä istumaan, ei välittänyt vatsaa viiltävästä kivusta vaan suoristi selkänsä ja istui paikallaan aamuun asti. Jack heräsi tuon tuostakin. Hänen silmäripsensä kohosivat, se oli vain pieni liike pimeässä, vain lehahdus, ja katuvalojen himmeä kajo heijastui hänen silmistään. Hän etsi Lilyn katsetta ja Lily nyökkäsi vastaukseksi.
    "Äiti on tässä."


Lilyn äidin käytös on ollut arvaamatonta, pääasiassa lastaan välttelevää, joskus syyllistävää ja kiitollisuutta vaativaa ja joskus harvoin ylipursuavan omistavaa ja rakastavaa.  Omatoimiseksi pakotettu Lily on pelännyt ja kaivannut äitiään, kunnes on lakannut odottamasta. Hän on pystynyt valitsemaan oman elämänsä vain lähtemällä lopullisesti ja päättämällä, että äiti on kuollut. 

Lily pärjää opinnoissaan, kouluttautuu pitkälle ja viihtyy työssään. Hän tietää, miten koulussa ja työpaikalla toimitaan, mutta maailma niiden ulkopuolella on hänelle tuntematon. Äidillä näyttää olleen samanlaista. Hän rakasti olla töissä, mutta varjeli itseään elämältä työpaikan ulkopuolella ja vetäytyi jopa lapsensa luota. 
Kun Lily sitten kohtaa Marcuksen, jolle kaikki on selvää, hän tuntee, että voisi Marcusta seuraamalla  oppia elämään kuten muutkin. "Ehkä Lily voisi karata omalta polultaan ja siirtyä Marcuksen radalle." Marcuksen rataan kuuluu itsestäänselvästi omistuasunto ja lapsi. Lilylle mikään ei ole varmaa eikä helppoa. 

Tämän kirjan tunnelma on intensiivinen ja painostava. Lukija on sydän syrjällään Lilyn vuoksi. Mielessä pyörii termejä raskausmasennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö (Lilyn äidin poukkoileva käytös) ja monisukupolvinen trauma.

 
Pieni Lily etsii äidin kylmyyden ajamana Gunillan, jolta saa läheisyyttä ja hoivaa. Hän on kuin kulkukissa, joka työntyy nälissään ovenraosta tuntemattomaan paikkaan lämmittelemään. 
Aikuinen Lily on menettänyt luottamuksensa ihmisiin. Hän torjuu äitikaverit ja synnytyksen jälkeen apua tarjoavat. Hän haluaa vain käpertyä päivisin kotisohvalle pesään vauvansa kanssa ja öisin hän kiertyy tämän ympärille kuin juustosuikero. Hänellä on väsymystä ja kipuja selässä imetysasennosta ja kantoliinasta, jossa pitää Jackia, koska pelkää asettaa häntä vaunuihin, liian etäälle itsestään.
Eräänä päivänä sisään tunkeutuu kutsumaton vieras, joka pakottaa hänet suihkuun ja vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. Ihana pitkä suihku ja luottamuksen itu saavat Lilyn tunnemyrskyn valtaan. 
Vieläkö Lily pystyy ottamaan vastaan toisen naisen äidillisyyden ja hoivan?

Myös tämä romaani on lyhyt, vain 157-sivuinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden teksti on tiivistynyt ja tihentynyt hänen edellisestä, myös hyvin tasokkaasta ja tiheätunnelmaisesta romaanistaan.

Kuten Keeganin tarinassa niin tässäkin on juuri sen verran pituutta kuin tarvitaan.    
Molempien teemana on osattomaksi jääneen mahdollisuus pelastua lämpimien ihmisten avulla. 

Vielä mietin Hashemzadeh Bonden kirjan nimeä. Luontainen käytös? En oikein pidä siitä enkä pääse kiinni nimen merkitykseen. Ruotsiksi se on monikossa, luonnollisia käyttäytymisiä. Vaistonvaraista kiintymistä ja itseään suojelevaa vetäytymistä? Niinkö? Miksi ei jotain runollisempaa... tai jotain yksinkertaista! 


Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

      Sen huomaan, että koulumaailmassa on vuosi vuodelta enemmän pois työntäviä voimia. Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opet...