Marjo Niemi, Juostu maa

 

Keväällä miehiä on täällä paljon. Ne kävelevät hassusti, ensin luulin, että niillä on koira karannut, kun niillä roikkui köysi kädessä.  Köyden toisessa päässä oli silmukka ja siinä se koira oli ollut. Eivät ne edes näe minua, ne ovat kuuroja tai eivät vain välitä. En kehdannut sanoa siitä kellekään, ajattelin että näin taas omiani. Kerran yritin äidille, mutta en päässyt loppuun kun se alkoi itkeä. 
(Juostu maa-romaanin pieni juoksijatyttö tekee havaintoja metsissä juostessaan. Metsä on monelle lohtu ja pakopaikka, joskus muutakin.)

Eilisestä tarinoinnistani unohtui tämän kirjan esittely. Se oli alkuversiossa, vähän eri muodossa. Kävi nimittäin niin, että olin kirjoittanut koko pitkän jutun, kun koneeseen tuli jotain häikkää ja teksti katosi. Kirjoitin kaiken uudelleen. 
No, liian pitkä ja monia asioita sisältävä se kirjoitus on jo muutoinkin, joten parempi näin.

Tuntuu, että pitää tehdä kaikenlaista kesken olevaa nyt kun en tiedä miltä tuntuu huominen ja lähipäivät kaihioperaation jälkeen. Jotkut sanovat, että sieltä leikkauksesta lähdetään heti kirkkain silmin ja toiset taas, että toipuminen kestää. Eräs tuttu nainen kertoi, että häneltä meni koko kuusi viikkoa ennen lopputarkastusta toipumiseen puolisokeana. Hänellä on kyllä ollut lasit lapsesta asti, minulla vain vähäisiä muutoksia iän myötä, joten miksi en näkisi. Silmäaseman ohjeissa sanotaan, että sumeus häipyy muutaman päivän aikana. Se kuulostaa realistiselta.
Lähden sieltä operaatiosta suojakilvet silmien päällä. Ne kilvet pitää laittaa yöksi parin viikon ajan ja silmiin pitää tiputella monta kertaa päivässä kahta eri lääkettä, toista pari viikkoa ja toista neljä ja vahtia että tippojen välillä on sopiva väli. Lisäksi kosteutustipat ovat tarpeen pitemmän aikaa, koska leikkaus kuivattaa silmiä.

Marjo Niemi on toiminut monipuolisesti kulttuurialalla. Hän on kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä, tehnyt musiikkia ainakin kahdessa bändissä ja kirjoittanut palkittuja romaaneja. 
Esikoisromaani Juostu maa julkaistiin vuonna 2004 ja viimeisin Pienen budjetin sotaelokuva viime vuonna. 
Luin nämä kirjat peräkkäin ja oli kiehtovaa nähdä, miten jo esikoisessa näkyvät samat piirteet, jotka parikymmentä vuotta myöhemmin ovat jalostuneet tunnistettavaksi Niemen käsialaksi: kiehtova kuvaus, jossa hiven maagisuutta, teollisuuskylä, syvälle henkilöhahmojen psyykeen paneutuminen,poikkeusyksilöt, lapsuuden raakuus, huonot olot ja kaipuu niistä pois, ulkopuolisuuden tunne, itsetarkkailu ja tarkkailun kohteeksi joutumisen pelko.

   Kuumaa vettä silmäkulmassa. Huuli alkaa kiertyä itsensä ympäri. Minun on paha olla, en osaa edes ajatella. Miksi minun pitää olla tällainen? Minun pitää luimia puskissa, joskus minulle kasvaa vielä turkki ja korvat ja viikset. (- -) Minä en halua että minulle nauretaan, minun jutuilleni, tai sillä tavalla kuin lapsille kun ne tekevät jotain hassua. Niille nauretaan ja pörrötetään tukkaa ja sanotaan : - Kyl sää sit ole aikamoine.
   Ja kerrotaan vitsinä vielä jollekin toiselle aikuiselle tai kokonaiselle laumalle aikuisia mitä lapsi on tehnyt. Ne nauravat yhdessä ja lapsi häpeää ja menee ulos.

Kirjassa on kaksi minäkertojaa vuoroluvuin, kymmenvuotias kotiväkensä puolesta murehtiva ja toisten mielialoja tarkkaileva Syksy ja hänen masentunut setänsä Kalevi. Perheessä ja kyläyhteisössä on ahdistusta, minkä vuoksi Syksy juoksee. Kun Kalevi, entinen juoksijalupaus, huomaa veljentyttären lahjakkuuden, hän päättää ryhtyä valmentaman tätä. Ehkä tämä valonpilkahdus auttaa Kalevia jaksamaan elää elämäänsä.
Aihe on synkkä, mutta kerronnan rauhallisuus ja molempien kertojien rakkaus metsään ja eläimiin tekee tunnelmasta kuitenkin toiveikkaan.
Syksy ei aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, hän saattaa paeta jonnnekin loukkoon nukkumaan ja nukahtaa jopa mättäälle.
Myös Pienen budjetin sotaelokuvassa kertoja käytti unta lääkkeenä, oli "kova likka nukkumaan". Sama henkilö, pieni Syksy isona!

Minilomalla Helsingissä

Pistäydymme mieheni kanssa silloin tällöin yhden yön Helsingin reissulla katsomassa näyttelyitä. Kun matkustaa junalla ja yöpyy hotellissa on kuin olisi kauempanakin matkalla.
Yleensä kyllä ulkomaanmatkamme suuntautuvat Suomea  lämpimämpiin paikkoihin ja Helsinki on merituulineen koleampi kuin Kouvolan seutu.

Minulla matkalukemisena Marjo Niemen Juostu maa,
mieheni lukee Kyösti Niemelän kirjoittamaa Kanava-lehden
artikkelia 'Lentävän lauseen lennokas historia'.

Heti matkan alussa tuli huolekas mieli, kun edessämme istui kaksi varusmiestä, joista toinen yski taukoamatta. Kävi sääliksi poikaparka, mutta myös itseni, silmäoperaatio edessä. "Sä et saa sairastua", totesi mieheni. Päätimme lähteä istumaan ravintolavaunuun siihen asti, että tapaamme konduktöörin ja voimme kysyä, löytyykö tyhjiä paikkoja. Kondari tulikin jo seuraavassa vaunussa vastaan, pyysi seuraamaan ja lupasi viedä meidät ekstra-luokaan. Jeps, laukut mukaan ja levittäytymään hulppeasti neljän hengen tilaan. Väljempää, virvokkeita ja hiljaisuutta. No, minähän en ihmisten keskusteluista häiriinny, paitsi kovaäänisestä selostuksesta puhelimeen. Ällistykseni oli suuri, kun käytävän toisella puolen istuva rouvashenkilö alkoi seurata jotain usalaista sarjaa tai elokuvaa puhelimestaan ilman kuulokkeita. Se jäsentymätön mutina vasta häiritsikin, aina välillä erottui jokin "fucking loser" ja räminää. Miten ajattelematonta. Päätin ajan, mihin asti odotan ennen kuin huomautan, että rauhalliseksi luokitellussa vaunussa ei näin tehdä, ystävällisesti tietenkin, mutta onneksi leffa päättyi. Siinä ympärillä tehtiin töitä läppäreillä ja moni oli tietenkin valinnut tämän vaunun juuri saadakseen rauhallisen työtilan.
Ikä tuo varmuutta ja itsetuntoa, nuorena en olisi rohjennut pyytää paikan vaihtoa enkä huomauttaa junahäirikölle hänen käyttäytymisestään.

Ensimmäisenä reissupäivänämme kävelimme Oopperatalolle katsomaan oopperan La Traviata.
Aivan liian harvoin tulee käydyksi oopperassa, ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Liput ovat kalliita, ymmärrän, että ne eivät voi olla halpoja, mutta se on se este minulle, joka rakastan oopperaa.
Ooppera on vahva taidemuoto isoine orkestereineen ja osaavine laulajineen. Nautin muhkeasta laulusta, joka täyttää tilan. Vanhoissa oopperoissa on kyse suurista tunteista ja erilaisista ajoista. Ne kertovat, että olosuhteet ovat erilaisia, mutta ihminen sama ajasta toiseen.

Giuseppe Verdin oopperan La Traviata kantaesitys oli Venetsiassa 6.3.1853. 
Ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen, jolla on yhteys hänen omaan elämäänsä. 

Ihmisen syntyperä määräsi 1800-luvulla hänen elämänsä rajat. Alempaan yhteiskuntaluokkaan syntyneellä naisella ei ollut muita mahdollisuuksia nousta yhteiskunnan portailla kuin mahdollinen kauneutensa, joka monesti tuotti hänelle myös kärsimystä.
Rajat ylittyvät kun nuorukainen Alfredo rakastuu kauniisen kurtisaaninaiseen Violettaan ja tahtoo elää hänen kanssaan. Traagisen rakkauden yhtenä osapuolena on keuhkotauti, joka silloin oli kuolemantauti.

Oli kiinnostavaa kuvitella, miten vahvasti oopperayleisö on tämän oopperan tarinan kokenut 1800-luvulla, jolloin viihdettä oli vähän saatavilla, kun se myös viihteen ja kulttuurin keskellä elävälle 2000-luvun ihmiselle - minulle - oli iso elämys. 


Toisena pääkaupunkipäivänämme suuntasimme aamiaisen jälkeen Ateneumiin katsomaan juuri avattua Eero Nelimarkka-näyttelyä, jossa on esillä töitä taiteilijan koko uran ajalta. 

Nelimarkka syntyi köyhiin oloihin, vaivaistaloon, Vaasassa vuonna 1891. Hänestä tuli yksi merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita.
Hän maalasi ilmeikkäitä muotokuvia, paljon omakuvia, asetelmia, tuokioita, sisäkuvia ja maisemia. 
Nelimarkan suuri unelma toteutui, kun hän vanhoilla päivillään perusti oman museon ja taidekoulun. Hän on lausunut koulustaan seuraavasti:
"Piirustuskoulu mielestäni voi tehdä suuren palveluksen yhteiskunnalle. Eihän kaunotaiteet ole haitaksi kenellekään, sillä ihmismielen jalostamiseksi ne ovat tarkoitetut."

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Omakuvia 1914 - 1924

Ateneum, Eero Nelimarkka,
Ruumissaatto, lapsuuden muisto, ajoittamaton

Laajassa Nelimarkka-näyttelyssä meni paljon aikaa, toista näin isoa ei olisi samana päivänä  jaksanutkaan. 
Lounaan jälkeen suuntasimme kauppakeskus Rediin katsomaan World Visionin näyttelyä 22 tyttöä.   

Näyttelyn nimi tulee siitä, että joka vuosi 12 miljoonaa alaikäistä tyttöä joutuu naimisiin, mikä tekee 22 tyttöä minuuttia kohden.
Suomen World Vision, yksi maamme suurimmista avustusjärjestöistä, tekee pitkäkestoista humanitääristä työtä lasten oikeuksien toteutumiseksi eri puolilla maailmaa. 
Valokuvaaja Laura Oja on kuvannut tähän näyttelyyn tyttöjä Ruandassa, Keniassa, Ugandassa ja Ukrainassa.
Eräässä kuvassa on teiniäitejä ja koulun keskeyttäneitä tyttöjä, jotka on autettu saamaan koulutusta ompelijoiksi, eräässä toisessa on iloisia tyttöjä turvatalossa.  Eräs heistä oli kävellyt seitsemän päivää Ugandasta Kenian puolelle paetessaan vaimoksi joutumista 14-vuotiaana. Näissä taloissa tytöt saavat kasvurauhaa ja mahdollisuuden opiskella pitemmälle kuin kotona ollessaan.

Laura Oja, Opettajaksi
"Koulussa oikeastaan mikään ei ole vaikeaa ja kaikki on vain kivaa."
Gladysillä, 11, on selkeä tavoite: hän haluaa isona opettajaksi. Iltaisin hän
opiskelee taskulampun valossa muun perheen jo nukkuessa. Uganda, 2024. 

Laura Oja, Rakkain
Kun  Adelina, 7, joutui jättämään kotinsa ja lähtemään perheensä kanssa Ukrainasta Moldovaan, hän otti mukaan rakkaimman esineensä. Pienen pehmopöllön nimi on Losja. Moldova, 2022

Kylläpä tulikin taas kävellyksi kaupunkilomalla, toisena päivänä yli 9 km. Etsimme lounaspaikkaa ja pitihän sitä vähän hortoilla kaupoissakin junaa odotellessa. Minä katselin kirjoja Akateemisessa ja mieheni Rosebudissa.
Istahdimme tyytyväisinä junaan, kukaan ei yskinyt eikä katsellut elokuvaa ilman kuulokkeita kuten siellä "eliittivaunussa", iloinen puheensorina ei häirinnyt yhtään. Mietin ja sulattelin kokemaani. 

Apua, ylihuomenna kaihileikkaus. Olen aina ollut luottavainen potilas ja kärsivällinen toipuja - koska ei mitään hätää, olenhan voinut lukea. Nyt on eri juttu, kun leikkaus tehdään silmiin.

Mauno Koiviston muistomerkki Välittäjä Pikkuparlamentinpuistossa.
Olen aina halunnut kävellä tämän kaksiosaisen muistomerkin läpi. 
Nyt muistin sen tehdä. 

Lukeminen on etsimistä

 

Taidekeskus Antareksen portaat Sippolassa
7. 3. 2026, Kuva: Ume

Lukeminen on etsimistä, kuten niin moni muukin asia ihmisen elämässä.

On löydettävä paikkansa maailmassa, kumppaninsa ja elämänkatsomuksensa. Jotkut etsivät kiihkeästi, toiset pikemminkin vain odottavat mitä tuleman pitää. Toiset etsivät levottomina koko elämänsä ajan, toiset taas ovat nopeasti tyytyväisiä saamaansa ja omaksumaansa.
Arjessa valitsemme kaiken aikaa, niin ruokakaupassa kuin vaateostoksillakin. Puhutaan luottoasusta, jossa on hyvä ja varma olo, etsinnän tulosta sekin, kuten myös se yksi ja ainoa oikea käsilaukku, joka tuntuu omalta kuten luottoasukin. Tällaisia löytöjä sattuu joskus kohdalle vasta monen virheoston ja vähälle käytölle jääneen epämukavan asun tai veskan jälkeen, eikö vain. 
Olen huomannut, että kirjoissa on sama juttu - pitää etsiä paljoudesta itselle mieluista. Ja sitten kun on löytänyt luettavaa, niin siitä etsii sellaista mikä tuntuu, antaa ajateltavaa ja on kaiken lisäksi niin kaunista/jännittävää/tietoa lisäävää että lukemisesta nauttii.
Onneksi on kirjasto, josta voi tuoda lukemista valikoitavaksi ihan ilmaiseksi.  

Siitä kirjapinosta minkä esittelin pari kirjoitusta taaksepäin palautin jo seuraavana päivänä pari kirjaa, toisen katseltuani läpi (ruokakirja) ja toisen vilkaistuani sisältöä (vanha dekkari), kaksi olen lukenut (Gábor T. Szántón novellikirja on todella hyvä, siitä kirjoitan myöhemmin) ja yksi odottaa sopivaa hetkeä.
Olen hakenut ison satsin lisää kirjavarauksiani ja niiden joukosta löysin uuden kirjailijan, jonka tyyliin suorastaan rakastuin, Marjo Niemen.

Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan. 

Pienen budjetin sotaelokuva kertoo lapsuuden kotiin, hiipuneelle ja köyhtyneelle entiselle tehdaspaikkakunnalle, saapuvasta nuoresta naisesta ja hänen kauttaan siitä, miltä tuntuu, kun ei ole enää kotonaan siellä mutta ei myöskään täällä.  Kertoja ei haluaisi palata, koska muistot ovat hyvin synkkiä ja koti autiona. Hän on päässyt välimatkan ja koulutuksen avulla vähän irti peritystä häpeästä ja alemmuudentunteesta. Äiti on kuollut jo aiemmin, isän kuolema on tapahtunut hiljattain ja paikkakunnalle jäänyt veli on kadoksissa. Mitä tehdä kodille ja mitä veljelle? Miten säilyttää oma mielenterveytensä?
 
Minä-muodon lisäksi Niemi kertoo palaajan tarinaa käyttäen me-, sinä-, hän- ja passiivimuotoa, hyvin luontevasti. Tämä tuo kerrontaan sävyjä.
"Erästä ihmistä" tarkkailevat sekä hän itse, kyläyhteisö että hänen mielensä kehittämä kuva kyläyhteisöstä, jonka katseen hän tuntee selässään tarpoessaan kotitilalle aivan vääränlaisissa kaupunkikengissä. 
Yksi tarkkailija on myös mystinen talon ja sen ympäristön, "linnoituksen", henki.

Niin se sivistyksen pintalakka on tänne nyt ropissut, eräs ihminen on alkanut asettua taloksi. Siinä sitä maataan, eikä enää parempana ihmisenä. Eikä aikaakaan, kun kaikki palaa alkuun. Sinä lähdit, mutta tämä ei lähtenyt sinusta. Kaikki menee kuin rasvattu. Sait mahdollisuuden poistua ja poistuit. Minkä takia sinä tulit takaisin, olisi sinun pitänyt olla viisaammpi, jos kerran olet niin viisas. Olet jo palannut, mutta nyt olet kunnolla palaamassa. Se miellyttää meitä kovasti. Se alkaa hiukan ymmärtää. Katsoa samalta tasolta. Se on isän luomus, sen ei olisi pitänyt kääntää isältä saatua isää vastaan. 

Yksi loosi on vapaa, kolhitaan tie sinne ja taitellaan nuhjuinen ruumis penkille. Nautiskellaan. Miten oikein varmistetaan tulevaisuus, miten saadaan se jäämään oikein.

Jotkut osat tekstistä ovat kuin proosarunoa, varsinkin muistot groteskista väkivallasta, joissa kertojan minä on hajonnut. Tämä valinta on hyvä, koska se kuvaa tapahtumia, joita on mahdoton sanallistaa realistisen tarkasti.

Niemen kieli on ilahduttavan vivahteikasta, nautin siitä.
Hän käyttää taitavasti murresävyjä ("Eräskin ihminen on kiva likka nukkumaan. Heti kun peli käy vähänkin kovaksi, hän panee maaten.") ja omia keksimiään sanoja, kuten "pikkuparkaolo".

Haluan lukea lisää Marjo Niemen romaaneja mieluummin kuin mitään muuta. Nyt niitä on jo pari kappaletta minulle kirjastossa, joten paras palauttaa niitä hakiessani samalla rohmuamiani vähemmän kiinnostavia kirjoja, jotka saivat sentään kunnian käydä meillä.  

Enpä teekään tästä kirjoituksesta tämän pitempää. Opettelen lyhentämistä.
Olin aikeissa kirjoittaa kahdesta muustakin kirjasta, löydöistäni.
Teen niistä oman juttunsa. Koitan ehtiä ennen ensi viikon kaihileikkausta.
 
Kyllä vain, molemmat silmät kirkastetaan, ja voi olla, että näen hyvin jo pian operaation jälkeen, koska ei minulla muutoin silmissä isoja muutoksia olekaan. Mahdolliset uudet lasit määrätään vasta lopputarkastuksen jälkeen kuuden viikon kuluttua, ja sehän on huononäköisille pitkä aika odottaa.
Tämä on yksi näitä vanhenemisen rapistumisia, yksi yleisimpiä. Aloin puhista, että tarvitsemme uuden, isomman televison ja että etäisyys sohvalta on liian pitkä. Erinäiset muut huomiot saivat minut muistamaan sen, mitä silmälääkäri sanoi pari vuotta sitten: alkavaa kaihia, mutta ei sovita seuraavan tarkastuksen aikaa, sinä tiedät sen sitten. 
Minulla on nyt tuoli puolivälissä sohvaa ja telkkaria. Odotan, että näen pian taas sohvalta tekstitkin. 
Lähinäköä kaihi ei paljon haittaa, en ole ainakaan huomannut, pitemmälle "kypsyneenä" haittaisi. Apua, mitä minä tekisin ellen saisi lukea! 
Ei kai ne lapsuuden liiasta lukemisesta varoittelevat aikuiset vaan olleet oikeassa... Aina nenä kirjas, sokeeks tosta tulee... Juu, tiedän, eivät olleet oikeassa, onneksi.

Sellainenkin tuli mieleeni, että en kai ole tehnyt kuvistani liian kirkkaita kaihisamentuman vuoksi.
Kun olen välillä saanut jonkin kuvan mieheltäni tänne blogiin, niin kovasti on tehnyt mieli käsitellä sitä kirkkaammaksi, vaikka hän on kuvaajana ihan eri tasoa kuin minä. 

Kiitoskukat Marjo Niemelle!

Markku Heikkilä, Jussi Halla-aho - Elämäkerta

 

Markku Heikkilän kirja Jussi Halla-aho - Elämäkerta (2025) on syntynyt Halla-aholle sähköpostitse tehdyin haastatteluin. Heikkilä on haastatellut kirjaa varten myös Halla-ahon perheenjäseniä, työtovereita ja ystäviä sekä tutkinut nettiä, lehtiartikkeleita ja perussuomalaisista kirjoitettuja kirjoja.
Heikkilä kiittelee Halla-ahon perusteellisia ja hiottuja sähköpostivastauksia, joita hän on voinut käyttää kirjassa sellaisenaan, ei tulkiten, kuten usein toisen henkilön kirjoittamissa elämäkerroissa tehdään.

Minulle jäi kirjasta päällimmäiseksi mieleeni kaksi aihetta: maahanmuuttovastaisuus, koska se jyrkkyydessään tuottaa itselleni kummastusta ja se, miten Halla-aho on löytänyt oman psyykensä asperger-piirteet, joiden vuoksi hän on kuormittunut johtotehtävissä ja viihtynyt parhaiten, kun on saanut tutkia vieraita kieliä.
Kolmas asia, johon kiinnitin kirjassa huomiota on voimakas puolustusasenne ja jopa hyökkäävä asenne mediaa vastaan.

- Aina kun olen menestynyt vaaleissa tai minut on valittu johonkin tehtävään, kuten puolueen puheenjohtajaksi, ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi tai eduskunnan puhemieheksi, sama lista 20 vuoden takaisista Scriptan kauheuksista kaivetaan esiin. Pöyristyneissä kolumneissa ja pääkirjoituksissa jyristään, että "Halla-ahon kirjoituksista ei enää voi vaieta" ja Halla-aho ei enää voi paeta vastuutaan". Myrsky pyörii muutaman päivän ajan, kunnes toimittajat toteavat, että en tälläkään kertaa aio pyytää anteeksi, irtisanoutua, erota enkä jäädä sairauslomalle, ja sitten on taas hiljaisempaa, kunnes minut seuraavan kerran valitaan johonkin tehtävään, jolloin sama rituaali toistuu täsmälleen samanlaisena. 

Scripta - kirjoituksia uppoavasta lännestä on Halla-ahon blogi, jossa hän on kirjoittanut yhteiskunnallisia huomioitaan ja varsinkin maahanmuutosta erittäin sarkastiseen tyyliin. Blogin kommenttiosassa, vieraskirjassa, keskustelijat, mm. eräs nimimerkki riikka (Riikka Purra) jatkoivat samalla tyylillä ja toisiaan vinolla huumorilla inspiroiden. Myöhemmin vieraskirjasta kehittyi pelkästään maahanmuuttovastaisuuteen keskittyvä Hommaforum.
Kun joidenkin Scripta-kirjoitusten ja kommenttien tyylistä on pöyristytty, niin Halla-aho on koko ajan vedonnut kontekstiin ja siihen, miten ilkeät toimittajat ja toinen vihollinen, vihervasemmisto, ovat irrottaneet asioita siitä kontekstista.
Mutta, mutta... ei kai missään julkisella alustalla saa kirjoittaa ja kommentoida mitä tahansa ja sitten selittää, että täällä saa kirjoittaa tällaista, tämä on se konteksti.

Olen lukenut tätä kirjoitustani varten Scriptan kirjoituksia, niitä on 401 kappaletta vuodesta 2003 (ensimmäiset kirjoitukset omilta kotisivuilta blogiin siirrettyjä) vuoteen 2019. Vieraskirja on kadonnut vuonna 2019. Kadonnut?

Miksi ei voi pyytää anteeksi? 
- Anteeksipyyntövaatimusten takana ei ole halu käsitellä asiaa loppuun vaan nöyryyttää. Anteeksipyynnön jälkeen hyökkäys jatkuu entisellä raivolla, ja sen jälkeen alkaa pilkka ja ilkkuminen siitä, että kohde ei pysynyt lujana vaan nöyrtyi paineen edessä.

Jussi Halla-aho, kokeilisit!
Tässä on nyt sellainen väärä ajattelu, että se anteeksipyyntö kohdistuisi medialle ja poliittisille vastustajille. Ei se heille olisi, vaan heille ketä te, sinä arvoisa eduskunnan puhemies ja Vieraskirjassasi kuumenneet kommentoijat, olette nimitelleet ja jopa uhanneet väkivallalla. Viistolla tyylillä, sarkastisesti, minkä toteat olleen yleistä maahanmuuttokriitikoilla ympäri maailmaa.
Yleistä, niin - ja väärin. Eihän yleinen ole suinkaan aina oikein.
Ei toisia, eläviä ihmisiä ja ihmisryhmiä saa käyttää oman pelleilynsä välineinä. Sitä on historiassa nähty, ja se on aina tuomittu.
Underground-meininkiä, toteaa vaimosi Hilla maahanmuuttokeskustelusta, jota kuitenkin piti niin pahana, että oli ollut aikeissa lopettaa suhteen.  
Olen melko varma, että kunnollinen, katuva anteeksipyyntö loukatuille henkilöille ja ryhmille heti kirjoitusten paljastuttua olisi lopettanut siitä muistuttamisen, eikä se vieläkään myöhäistä olisi.
Se autismikirjon piirteisiin kuuluva taipumattomuusko estää niin normaalin ja luonnollisen asian kuin anteeksipyyntö?

Sisaren ex-mies kertoo yllättyneensä Jussin kansallismielisestä heräämisestä ja kokeneensa, että tämä ei hänestä oikein sopinut siihen porukkaan.
Olen joskus mielessäni salaa miettinyt - tosin en ole Jussilta hänen kipakan luonteensa tuntien tohtinut kysyä  - että vedättikö hän tietoisesti saadakseen kannattajikseen itseään tyhmempää porukkaa, Olli virnuilee.

Halla-aho työskenteli eräässä vaiheessa opiskeluaikanaan Kiovassa viisumivirkailijana. Hän on nähnyt erilaisuutta, joten hänen muukalaisvihansa ei voi johtua tietämättömyydestä ja siitä, että ei olisi tutustunut mihinkään vieraaseen. En ymmärrä sitä. 

Noin puolet hyvin kirjoitetusta yli 400-sivuisesta tietokirjasta on Halla-ahon poliittisen uran tarkastelua. Tapahtumat ovat tuttuja, mutta pidän kiinnostavana taustojen selvittelyä. 

"Embargo poistuu" on erään kirjan luvun nimi. Siinä Halla-aho paljastaa, miksi hän luopui tavoittelemasta perussuomalaisten puheenjohtajuutta kesällä 2021, vaikka olisi tullut hyvin todennäköisesti valituksi. Hän kirjoitti luopumisen syistään tiedotteen, jolla oli kymmenen vuoden julkaisukielto, embargo. Tässä kirjassa tiedotteen sisältö julkaistaan, kuusi vuotta etuajassa.
Syyt ovat sekä poliittisia että henkilökohtaisia.
Halla-aho on ollut yleensäkin sitä mieltä, että puolueen puheenjohtajien kaudet pitää rajata eikä saa synnyttää "kekkossyndroomaa". Hän tiesi, että jos puolue lähtee hallitukseen, niin kuka tahansa muu puheenjohtajana olisi kokoomukselle helpommin hyväksyttävä kuin hän. 
Henkilökohtaiset syyt painoivat päätöksessä aivan yhtä paljon. Halla-aho oli kärsinyt jo muutaman vuoden pahaa unettomuutta ja stressiä, koska hänellä oli avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja mieltä jäyti pelko siitä, että lapsen äiti tuo ikävällä tavalla asian julki. Unettomuus ja stressi johtivat masennukseen ja pessimistisiin ajatuksiin. Halla-aho koki, ettei oma työ maahanmuuton ongelmien ratkaisemiseksi tuottanut tulosta eikä hän halunnut tehdä politiikkaa vain pysyäkseen virassa. Hän ei voinut puhua puolueväelle toivottomuudestaan, mutta selvisi tilanteesta kertomalla syiden paljastuvan 21.6.2031.    

Halla-aho törmäsi sanaan 'asperger' vasta kun eräs sukulaisista sai diagnoosin oireyhtymästä. Hän käsittelee asiaa kirjassa paljon, mutta ei halua, että oma identiteetti määriteltäisiin nepsy-kirjon kautta. 
Tutustuin asiaan yleisestä mielenkiinnosta ja tajusin yllätyksekseni ja vähän järkytykseksenikin, että oireluettelo oli tyhjentävä kuvaus minusta ja niistä ominaisuuksistani, jotka olivat lapsesta lähtien tehneet monista asioista minulle vaikeampia ja monimutkaisempia kuin muille ihmisille.

Yksi asia, missä Halla-aho on saanut laajasti hyväksyntää, on Ukrainan tukeminen. 
Useissa äärioikeistolaisissa puolueissa Euroopassa on vahvaa Venäjä-mielisyyttä, Suomessa ei. Salaliittoteoriat eivät meillä myöskään ole yleisiä, johtuneeko hyvästä peruskoulusta. (Tämä omaa mietintääni, ei kirjassa)

Heikkilän ja Halla-ahon yhteistyö on synnyttänyt tasokkaan auktorisoidun elämäkerran.
Pidän houkuttelevista lukujen nimistä (Tuskainen gladiaattori, uhkaava välirikko, Sabatonia ja villasukkia, Menninkäiset koolla), teksti on houkuttavaa ja käsiteltävät aiheet monipuolisia.
Useissa lehtijutuissa on ihmetelty, miten avoimesti Halla-aho on puhunut elämästään. En ole lukenut monia poliittisia elämäkertoja, mutta ehkä ne sitten ovat enimmäkseen pelkästään politiikkaan keskittyviä ja tylsempiä. Tämä on normaali elämäkerta. 
Halla-aho on hyvä kirjoittaja. Kirjan loppusanat ovat hänen kirjoittamansa ja ne ovat kuin lyhyt novelli elämästä selviämisestä.

Kelpaako?

Taas kerran on noussut keskustelua siitä, mitkä kirjat kelpaavat kaunokirjallisuuden kastiin ja mitkä ei. 
Jossain typerässä viihdeohjelmassa (heh heh, en ole katsonut, mutta tiedänhän minä nämä tämmöiset suositut) kaksi kulttuurivaikuttajaa Kaarina Hazard ja Leea Klemola ovat menneet halveksimaan Islanti-dekkareistaan kuulun ja erittäin suositun Satu Rämön kirjoja ja niiden pohjalta tehtyä teatteria, vaikka eivät ole lukeneet häneltä mitään ja teatteri-esitykset kiertävät kaukaa (heh heh, tiedetäänhän nämä, suositut ja myyvät). 

Kaunokirjallisuus-yhdyssanan alkuosa 'kauno' on jotenkin nolo ja vääränlainen. Se vie ajatukset johonkin korkealentoiseen ja runolliseen, vaikka fiktion genret, aiheet ja tyylit ovat mitä moninaisimpia.
Olisiko meidän otettava käyttöön uusi sana, vähemmän kauno?

Kuvasin viimeksi kirjastosta hakemani kirjat ikään kuin esimerkiksi siitä, miten sekalaista saattaa paljon lukevan, uteliaan keskivertoihmisen lukeminen olla.
Unkarilaisen Gábor T. Szánton novellikirjan 1945 ja muita kertomuksia varasin koska sen niminovelli, jonka filmatisoinnista on kannessa kuva, oli niin hyvä elokuvaksi sovitettuna. Elokuva näytettiin jokin aika sitten televisiossa. Siinä unkarilaisen pikkukylän väki odottaa sodan jälkeen hermostuneena, jotkut syyllisyyttä tuntien, kahta keskitysleiriltä selvinnyttä miestä, joiden on kerrottu kävelevän kylää kohti. Mitä he nyt tulevat vaatimaan? Arvokkaasti mustiin pukeutuneet miehet, vanhempi ja nuorempi, lähestyvät ison kuorman ja ajurin kanssa itse kyytiin nousematta ja sivuilleen katsomatta. Heillä on tehtävä. Luin tästä kirjasta varmaan jostain lehdestä, ellen sitten saanut vinkkiä joltakulta bloggarilta.
Richard Forrest, Kuoleman puutarha? Enpä muista, mikä sai minut  kiinnostumaan tästä 70-luvun dekkarista. Oliko kirjoitus jossain blogissa?
Alex Schulmanin kirja veti puoleensa, koska olen lukenut hänen aiemmat omaa synkkää lapsuuttaan selvittelevät teokset ja tiesin tämän käsittelevän samaa aihetta. Luinkin kirjan jo. Mielenkiintoinen kehys tällä muistelulla, soittoja menneisyyteen, päivään 17. kesäkuuta vuosien taa, jolloin trauma sai alkunsa. 
Jäljet kehossa on traumapotilaiden kanssa yli kolmekymmentä vuotta työskennelleen psykiatri Bessel van der Kolkin tietoteos. Sain vinkin blogiini kommentoineelta henkilöltä.

Puurolle! Kirjan on kirjoittanut ravitsemusterapeutti Tiia Vuorenmaa. Tätä kehuttiin jossain  naistenlehdessä. Minua viehättävät ruokakirjojen taiteelliset kuvat, katselen niitä kuin valokuvakirjojen asetelmakuvia. Ja kukaties saan jonkun uuden idean omiin puuroihini.  

Notta kelpaako tällainen lukeminen?

Lainakirjapinossani on myös mm. nämä kirjat, joiden lukemisesta en ole varma, on vain kiinnostaneet niin paljon, että halusin tutustua:
Marko Annala, Paasto
Hila Blum, Kuinka rakastaa tytärtään

Pierre Lemaitre, Irène
Tomi Norha, Kultalyhty
Andrea Abreu, Pilvipeitto

Leila Mottley, Night Crawling
Miranda July, All Fours

Olen juuri lukenut Amélie Nothombin kirjan Anti-Krista uudelleen, koska minua alkoi kiinnostaa bloggari Gregoriuksen kirjan tulkinta. En muista aiemmin lukiessa huomanneeni kirjan kaikkia uskonnollisia viittauksia.  
Äskettäin lukemastani Markku Heikkilän kirjoittamasta Jussi Halla-aho -elämäkerrasta kirjoitan oman juttunsa. Hieman ihmettelen, miksi monissa kirjasta tehdyissä lehtijutuissa ihmetellään sitä, että Halla-aho on kertonut kirjan kirjoittajalle yksityisasioistaan. Ei kai kirja muutoin elämäkerta olisi! 

------
Se ohjelma, jossa Hazard ja Klemola väheksyivät Rämöä on nimeltään Hengaillaan, kiva viihteellinen tietokilpailuohjelma. Etsin sen ja katsoin juuri ko. jakson. Se muusta hyväntahtoisesta jutustelusta eroava kohta, mistä on nyt anteeksipyyntöjäkin seurannut, on kyllä kylmäävän loukkaava ja sivistymättömyyttä osoittava. Ylimielisyys on aina sivistymätöntä.
Naisilla oli selvä asenne: he edustavat korkeakulttuuria ja Rämö jotain muuta. Sitäpaitsi, kyllä yleistietoon kuuluu tietää myydyimpien kirjojen nimiä, vaikka ei niitä itse lukisikaan. 
Minäkin laitoin nyt varaukseen Rämön sarjan alkuteoksen Hildur. Se on minulla joskus ollutkin täällä kotona käymässä, mutta jäänyt lukematta.
Varauslistallani on myös lisää Jon Fossen kirjoja, sarjakuvakirjoja ja monenlaisia, ehkä rohkenen sanoa monentasoisia, tietokirjoja.

Lukemiani kirjoja, katsomiani elokuvia

Muistan Suomen Kuvalehdestä kolumnin Minun Afrikkani, jota kirjoitti nimimerkki Heimopäällikön morsian. Oikein odotin lehteä juuri tämän kiinnostavan, hauskan kolumnin vuoksi. Sama henkilö Katariina Laurila, psykologi, toimittaja ja teatterintekijä, on nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kirjoittanut yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa kirjan Heimopäällikön morsian, joka perustuu Laurilan Afrikassa asuessaan tekemiin muistiinpanoihin ja keskusteluihin. 
Laurila lähti Tansaniaan 2000-luvun alussa noin vuodeksi kehitystyöprojektiin, mutta viipyikin Afrikassa seitsemän vuotta ja oli lopuksi paikallisten mediayhtiöiden johtaja.
Seurustelu ja avioliitto hopeahousuissa treffeille saapuneen heimopäällikön Mtemi Shambwen kanssa oli yllätyksiä täynnä, mutta sitä oli kaikki muukin. Laurila osallistui maasai-heimon päälliköiden hiv-kokoontumiseen, tutustui Reilun kaupan kahviplantaasien korruptioon, keskeneräiseksi jääneisiin koulutyömaihin, huippumuodin näytöksiin ja musiikkipiireihin. 
Syvimmin mieleeni jäi Laurilan tomeruus asioiden hoidossa ja surullinen rakkaustarina, joka alkoi niin suloisesti. 

Nostan katseeni ja säpsähdän. Tummat, kutsuvat silmät tuijottavat suoraan silmiini, lähes sieluuni. Silmissä on poikamaista pilkettä ja hymyä ja kaihoa, kaipausta ja lempeyttä. Silmät ovat upeimmat joihin olen koskaan katsonut. Ehkä myös upeimmat, jotka ovat koskaan katsoneet minua. Unohdun hetkeksi lapsuuden satukirjani sivuille, ja minusta tuntuu, että tuijotan suoraan syvälle Serengetin kirahvin silmiin. 

Toinen avustustyöstä kertova kirja, Maria Mustrannan romaani Toivon talo, kertoo nelikymppisestä avustustytön ammattilaisesta Martta Ervastista, joka tapaa Ammanissa syyrialaisen, koko perheensä menettäneen nelivuotiaan pikkutytön Nouran, joka saa Martan luopumaan ammatillisesta roolistaan. elämästään Suomessa  ja kaikesta, mikä on ollut siihen asti tärkeää.
Lähimmät, Genevessä odottava puoliso ja sisar yrittävät saada Mariaa järkiinsä. Myös paikalliset, Syyriasta ja Irakista tulleita pakolaisia auttavat jordanialaiset, muistuttavat, että tämä tyttö on vain yksi monista, mutta Marialle on itsestään selvää, että hän on vastuussa juuri tämän tytön kohtalosta. 
Vain sota-ajan kokenut mummu tuntuu ymmärtävän. Hän kirjoittaa kirjeen, jossa mainitsee siskon epäilyn siitä, että Maria olisi vain etsimässä tytöstä vastausta sisäiseen tyhjyyteensä. Mummusta Noura ei ole huono vastaus.

Kerttu sanoo, että heität elämäsi hukkaan. Sinun parastasihan hän ajattelee, mutta minä olen eri mieltä. En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, miksi toisista huolehtiminen on nykyään niin epämuodikasta. Miksi naisten taipumuksesta myötätuntoon ja hoivaamiseen on tullut heikkous, joka orjuuttaa heidät? Milloin uhrautumisesta tuli syntiä?

Mummu kirjoittaa myös, että nykymaailma on väärässä siinä, kun se opettaa meille, kenestä kuuluu piitata ja keillä ei ole niin väliä. 
Samaa sanovat paikalliset Martan ihmetellessä, miten Jordania, niin pieni ja köyhä maa, ottaa kaikki tulijat vastaan aina uuden sodan puhjettua naapurimaissa. He ovat veljiämme, toteavat jordanialaiset. 

Tässä kirjassa kuten Heimopäällikön morsiamessakin on henkilökuvauksen ja jännittävien tapahtumien ohella kiinnostavaa ajan ja paikan kuvausta sekä ruohonjuuritason tietoa kulttuurista ja toimintatavoista.  

 

Marko Annalan romaanissa Ylva seurataan erakoksi keskelle korpea vetäytyneen elämänsä toista ja ehkä viimeistä suurta teosta valmistelevan kuvataiteilija  Konradin ja yläkoulua käyvän hämmentyneen Ylvan elämää. Ylva on kohdannut ison menetyksen ja hakeutuu surussaan synkkään metallimusiikkiin viehtyneen pojan seuraan. Annala määrittelee romaaninsa henkilöt seuraavasti: "Tyttö, jolla ei ole isää. Poika, jolla ei ole järkeä. Mies, jolla ei ole malttia." Kirjan neljäs tärkeä hahmo on susi.
Lukija pääsee mukaan sudenpennun tajunnanvirtaan epilogissa ja lopuksi prologissa, jossa on jatkoa alun tilanteeseen. Nämä kuvaukset valaisevat takaumina myös sitä, mitä tapahtuu romaanin nykyajassa.
 
Tarina on tummanpuhuva, verinen ja mystinen. Kannen ja lukujen väliin sijoitettujen kuvien tyyli noudattaa tekstin sävyä. Upeat mustavalkoiset kuvat ovat kahden kuvataiteilijan tekemiä, Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan. Kannen maalaus on Petri Ala-Maunuksen ja suunnittelu Jussi Karjalaisen.

Vieras eläin huutaa. Se kuulostaa pelottavammalta kuin mikään aiemmin kuulemani, jopa kurjen huutoakin pahemmalta, vaikka en ole vielä sitä kuullutkaan, sillä tämä on ensimmäinen kesäni, mutta minä tunnen kurjen, tunnen haukan, tunnen myyrän, karhun, syyssateen ja paukkupakkasen, ja tunnen tämän oudon eläimen, ja se on näkemistä, enkä osaa sitä paremmin selittää.

Minua pelottaa ja vedän pääni takaisin kiven suojaan. Me kävimme väärän saaliin kimppuun. Tuo outo eläin ei luovuta. Sekin rakastaa laumansa lapsia. Ja sen lauma on paljon minun laumaani isompi.

Norjalainen dekkarikirjailija Karin Fossum on tunnettu varsinkin Konrad Sejer -sarjastaan, jota hän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta. Tämän sarjan neljästoista kirja Formørkelsen (2018), on ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Pimennys. Suomentaja on Tarja Teva, kuten valtaosassa Fossumin tuotantoa. 
Aviopari ja juuri kävelemään oppinut poika ovat majoittuneet hotellihuoneeseen. Vanhemmat haluavat selvittää avioliittonsa tilaa ja pojan huoltajuutta, koska ero on todennäköinen. Kun pikkupoika putoaa parvekkeelta molemmat syyttävät toisiaan. Komisario Sejer kuuntelee heidän kertomuksiaan traagisen aamun tapahtumista ja koittaa löytää yksityiskohdan, joka paljastaisi, putosiko poika vahingossa vai pudottiko jompi kumpi vanhemmista hänet alas kadulle. 

Pidän kaikista Fossumin kirjoista hänen luomiensa viisaitten poliisien Sejerin ja Skarren vuoksi ja siksi, että Fossumin rikostapauksissa ei koskaan ole kyse mustavalkoisesta asetelmasta. Ihmiset ovat olosuhteittensa armoilla eikä kukaan ole kokonaan paha. 

Osa Näkemiin taivaassa -DVD:n takakannen kuvaa

Kiinnostuin Pierre Lemaitren kirjoista luettuani bloggari Elegian kirjoituksen kirjasta Näkemiin taivaassa. Huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva on lähikirjastossani ja hain sen. Hyvä että hain. Elokuva ylitti odotukseni.
Elokuva kertoo ajasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Rintamalta palanneet kolme sotilasta koittavat pärjätä parhaan kykynsä mukaan. 
Taiteellisesti lahjakas Edouard on menettänyt kasvojensa alaosan ja rakentaa itselleen mitä mielikuvituksellisimpia naamioita eri tilanteisiin.
Elokuva on juonellisesti rikas, visuaalinen elämys aikakauden miljöineen, väreineen ja vaatteineen. Vakavasta aiheesta tehty veijarimainen toteutus toimii hyvin. Elokuva on viipyillyt mielessäni, tätäkin kirjoittaessani tunnen  sen elämänmyönteisyyden, samaa humaaniutta kuin italialaisessa Roberto Benignin draamakomediassa Kaunis elämä.
Ei ihme, että Näkemiin taivaassa on palkittu Ranskassa peräti viidellä César-palkinnolla.

Olen käynyt myös elokuvateatterissa katsomassa muutaman uuden elokuvan. 
Eternity: Niin hidas, tylsä ja mitäänsanomaton, että nukahdin keskellä elokuvaa.
Hamnet: Ihan mukiinmenevä, en nukahtanut. 
Humiseva harju: Pidin kovasti. Ohjaaja on luonut kirjan pohjalta liioittelevan maagisen sadunomaisen maailman, jossa köyhä on rutiköyhä ja rikas upporikas. Kun nuori tyttö valitsee rakkauden sijaan vakauden, hänelle katettu pöytä on kuin lastenelokuvan Prinsessa Pikkiriikin pinkki herkkuvuori ja hänen muotitaloista tilatut haute couture -hörhelönsä täyttävät kaksi huonetta. Luokkaero saa valitsemaan väärin, mutta intohimoa ei pysty sammuttamaan, se riuduttaa, tekee hulluksi ja tappaa. Värit on valittu harkiten, järkielämän pastellit vastaan erotiikan tulipunainen. Räiskyvä, persoonallinen tulkinta klassikkokirjasta.
Lainasin vertaillakseni kirjastosta saman kirjan pohjalta tehdyn perinteisemmän elokuvan. 

Mietin ystävyyttä

 

Eräältä oppilaalta saamani ruusukvartista valmistettu
tuikkukynttilän alusta. Ruusukvartsia pidetään sydämen
kivenä.

Luin Tiede-lehdestä, että ystävyyden kehittymiseen tarvitaan noin 50 yhdessä vietettyä tuntia. Eikö enemmän, mutta olkoon näin, keskimäärin. Tutkimus oli tehty USA:ssa haastattelemalla yli neljääsataa uudelle paikkakunnalle muuttanutta aikuista heidän solmimistaan ihmissuhteista. 

Samaisessa artikkelissa kerrotaan brittitutkijan löytämistä seitsemästä asiasta, joita ystävät usein jakavat. Näitä yhteisiksi tarttumapinnoiksi tutkimuksessa nimettyjä asioita ovat kieli, syntymäpaikka, koulutus, harrastukset, huumorintaju, maailmankuva ja mielenkiinnon kohteet. Maailmankuvaan ajatellaan sisältyvän moraali, elämänkatsomus ja poliittinen ideologia. Mitä useampi yhdistävä asia, sitä vankempi ystävyys, todetaan tutkimuksessa. 
Onneksi tutkija käyttää sanaa 'usein'. Kun mietin omia ystäviäni, niin ei minulla ole heidän kanssaan moniakaan näistä tarttumapinnoista ja juuri niiden puuttuminen on saanut meidät kiinnostumaan toisistamme.

Minusta ystävyydessä on tärkeää, että on kiinnostunut toisen ajatuksista. Blogiystävyydessähän on kyse vain siitä, se riittää. Ystävyydessä ei ole pakko tavata fyysisesti, mutta toisaalta pitää olla myös ihmissuhteita, joissa vietetään aikaa samassa tilassa ja tunnetaan toisen ihmisen ja toisten ihmisten läsnäolo. Vielä jokin aika sitten olisi tuntunut hassulta edes mainita tällainen itsestäänselvyys, mutta ei enää. Meidän aikanamme arvostetaan yksinoloa ja yhdessäololta odotetaan laatua. Tällainen asenne johtaa yksinäisyyteen.  

Usein sattuma ja olosuhteet määräävät, kenestä tulee ystäviä - aikuisillakin, tarttumapintoja tai ei. Lapsillahan ystävät löytyvät lähellä asuvista. 

Etsin tähän kirjoitukseeni sydämiä meiltä kotoa.
Kylpyhuoneesta löytyi sydämen muotoinen suolasaippua. 

Ystävyydestä ja rakkaudesta on tehty paljon lauluja.
"Mistä löydät sä ystävän, onko oikea sulle hän", kysyy Vladimir Vysotski tunnetussa Ystävän laulussaan. Minä en pidä tuon laulun kylmästä testailusta. "Ja jos silloin kun myrsky soi vain sun kumppanis vaikeroi, vene lähimpään rantaan vie, jääköön pois mikä lie." Minä voisin olla se vaikeroija ja tunturissa väsymystäni ruikuttava, ja siksikö heti hylättäisiin? Hei, armollisuutta! Toisessa harvinaisemmassa suomennoksessa sanotaan suoraan, että jos hän ei ole sinunlaisesi, niin kenkää tulee. "Älä sorru sä pilkkaamaan vaikka on hän mies tasamaan. Hän ei sovi sun seuraasi, eikä lauluusi."
Laulun lopussa sävy muuttuu, siinä korostetaan uskollisuutta: "... kuka viereesi jää kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa." Tästä pidän.

Tiedän, että en pidä ystäviini yhteyttä kovin taajaan, olen huono soittelemaan ja järjestämään tapaamisia, mutta yhdessä ominaisuudessa olen täydellinen, uskollisuudessa.
Luotan siihen, että ystävyys säilyy kuten rakkauskin ilman jatkuvaa ylläpitoa ja samanmielisyyttä. Nykyään ihmissuhteista puhutaan pehmopsykologisissa jutuissa usein kuin ne olisivat jotain liikekumppanuuksia. 
En ole koskaan lähtenyt "hankkimaan" ystäviä, he ovat vain lipuneet elämääni eri elämänvaiheissa ja sen jälkeen jääneet siihen, koska olemme olleet kiinnostuneita toisistamme. Ei tulisi mieleenkään kysellä saamieni ystävien kelpaavuutta. 
Luotan sinisilmäisesti siihen, että kelpaan itsekin, ponnistelematta.
 
Ehkä tärkeämpää kuin toisen ystäväominaisuuksien punninta olisikin tehdä joskus itselleen kysymys: Jos olisit toinen ihminen, niin olisitko itsesi ystävä?

Kalevala-korun riipus Rakkaus korulippaani pohjalta.
Koruun kuuluva ketju lienee muussa käytössä. Tästä korusta
oppilas Jenna kysyi viattomasti: "Onko tuo sydän
pääsiäismunasta?"

Onko ystävyydessä mukana rakkautta? Mielestäni on, kuten myös rakkaudessa 

ystävyyttä. Miksi niitä erotella!