Mitä Bloggari tekee silloin kun ei bloggaa?

Mitä Bloggarimme tekee, kun ei bloggaa? No, se on itsestäänselvää, että hän lukee, kirja/kulttuuribloggari kun on. Entä muuta? Palaan lukemisiin myöhemmin, mutta ensin niistä muista hommista.

Bloggari on viettänyt aikaa mökillä, jossa puuhaa riittää ja askeleita kertyy.
Bloggarin miehen piirtämän aarrekartan avulla hän on etsinyt Pienen Mökkiläisen kanssa aarteita. Se tapahtuu niin, että etsijät saavat kartan, johon on merkitty päämökki, pikkumökki, vaja, kaivo ja sauna ja pitkin laajaa varvikkoista piha-aluetta rasteja, joissa aarteet sijaitsevat. Välillä kätköt on niin taitavasti naamioituja, että etsijät saavat kävellä pitkään ja kumarrella tutkimaan kivenkoloja ja seinien vierustoja, ennen kuin viimeinenkin on löydetty. Kun viimeisestä kätköstä löytyi suklaakeksi, todettin, että kannatti etsiä. Pienempi lisäsi, että hyvä, kun se oli viimeisenä ja sitä ennen oli luumu, koska tämä järjestys sopii vatsalle.
"Suunnistusharjoitusten" ohella Bloggari on lukenut Pikkumökkiläiselle Lapsen omaa luontokirjaa ja käynyt keskusteluja luonnon ihmeellisyyksistä, eläinten ylivoimaisista aisteista ja tavoista kommunikoida kullekin lajille tyypillisillä tavoilla. 
Kesän toinen hellejakso on saanut  Bloggarin viihtymään vedessä. Muut perheenjäsenet, nuo rohkeat, ovat suppailleet, mutta B ei, uiminen riittää. Hän ei kovin nopeasti innostu uusista asioista ja välineistä (kuten ehkä olette huomanneet...).
Veneilyä, Boggle-peliä, grillausta, ulkona syömistä. Melkein koko ajan ulkona. Semmoista se mökkeily on. Ja lukemista. 
Mökille on aina tuotava paljon tavaraa. Saarimökillä on vilpoisempaa kuin mantereella, joten lämmintä vaatetta on oltava mukana kaiken varalta. Ruokaa ei niin paljon tarvita, koska kaupat ovat lähellä.
Viimeksi Bloggarin mies otti mukaan modeemin ja he katsoivat loppuun kotona aloittamansa sarjan Rauhan hinta. Sarjassa eletään sotien jälkeistä aikaa Sveitsissä. Juutalaisia pakolaisia sijoitetaan leireille kuntoutumaan ja odottamaan, mikä maa heidät huolisi. Heidän omaisuutensa ja kotinsa on viety, eikä heitä edelleenkään haluta minnekään. Samalla liike-elämässä tapahtuu rikoksia, kun kavallettuja omaisuuksia sijoitetaan ja natsirikollisten toimintaa katsotaan sormien läpi. Kun maa alkaa polttaa, roistot pakenevat Etelä- Amerikkaan. Hyvä sarja. Jokin aika sitten Bloggari näki samaan aikaan sijoittuvan upean unkarilaisen elokuvan 1945. Hän suosittelee molempia, löytynevät Areenasta. 

Bloggarin lapsenlapsi toisesta perheestä, 12 v, oli mökillä töissä, ja nimenomaan ansiotöissä. Klapeja syntyi vauhdilla ja saunan seinä puhdistui tervamaalausta varten, kun riuska Kesäpoika pisti tuulemaan. 
Kun työt oli tehty tämä kesävieras keskittyi frisbeegolfiin isänsä kanssa, isovanhempien talsiessa perässä. Useampi rata Kymenlaaksossa tuli tutuksi. Hauskimpia hetkiä Bloggarilla oli lähteä illansuussa läheiselle lammelle seuraamaan, miten Kesäpoika etsii lampeen ohjautuneita kiekkoja. Aarteen etsintää sekin.

Eilen Bloggari kävi junalla Helsingissä yhdistetyllä kulttuuri- ja asiointireissulla. Ihana hellepäivä cityssä.
Kulttuuripuoleen kuului Kiasman näyttely Eläviä kohtaamisia jossa oli muutamia vaikuttavia videoita. Amos Rexin näyttely Maanala olisi kiinnostanut kovasti, mutta hups, tämä taidemuseo onkin kiinni tiistaisin. Erikoista, kun yleensä maanantai on kiinniolopäivä.
Asiointia oli käynti Amoena-liikkeessä hankkimassa uusia proteesiliivejä ja bikinit. Verkkokauppa on palvellut toisen rintansa menettänyttä Bloggaria hyvin aivan viime aikoihin, kunnes pienikuppisia liivejä ei ole enää saanut. Ilmeisesti yksirintaiset kohtalontoverit ovat pääosin häntä uhkeampia mimmejä. No, liikkeessä sai ihanaa palvelua ja sieltä löytyi mitä parhaimmin istuvia, kauniita ja kevyitä liivejä ja trooppisissa väreissä hehkuvat bikinit.
Tässä kohtaa kesästään kertoilevalle Bloggarille muistuu mieleen, että hän on vuoden alussa luvannut raportoida, pysyykö päätöksessään  olla törsäämättä vaatteisiin. Pysyy! Kirjoitusta ei ole syntynyt, koska ei ole mitään raportoitavaa. Bloggaaja ei löydä kaupoista uusia vaatteita, koska kaikki mitä nykyään tehdään on isoa ja väljää. Kesämekot ovat joko laatikoita tai röyhelöisiä, pikkutyttömäisiä, yöpukumaisia, ylisuuria kolttuja. Bloggaaja tyytyy vanhoihin vaatteisiinsa kunnes muoti kääntyy ja kunnes huomataan, että ostajissa olisi myös vanhempia ja pienempiä naisia. 

Bernhard  Schlinkin novellikirja Jäähyväisvärit käsittelee yhdeksässä pitkässä novellissaan syyllisyyttä ja elämän taaksepäin katselua.
Itsepetos ja valheessa eläminen kalvavat ihmistä aikansa, mutta niihinkin tottuu ja salattu menneisyys saattaa näkyä vain väsymyksenä ja apeutena.  
Ensimmäinen novelli Tekoäly kertoo DDR:stä, jossa ystävän pettäminen oli tavallista, jopa toivottavaa, mutta arkistojen avautuminen myöhemmin nostattaa kauhua ja häpeää. Tämän novellin lisäksi Bloggarin mieleen on erityisesti Vanhuudenpäivät, jossa luopumisen haikeus koskettaa. 

Yllä oleva sai B:n pohtimaan  monenlaista, ja alla oleva sähköistymään tavalla, josta pitää kirjoittaa. Coetzeen Jeesus-trilogia on jännittävä allegoria ja mysteeri. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Coetzee pilailee kanssamme. Ei suinkaan - Coetzeella on asiaa. Hyvinkin ajankohtaista asiaa. 

Näin siis kuluvat Bloggarimme päivät. Lukea pitää aina, ja kun ei pääse vähään aikaan kirjoittamaan, niin voi miten sitäkin kaipaa. 
Bloggari kävi tänään taas hakemassa lähikirjastosta varauksiaan, mm. Hannu Mäkelän teoksen Kirjoittamisen ilo. Mäkelän kirjoittaminen on astetta korkeammalla, mutta sama ilo, uskon. Kirjaston pihan iloiset kukat houkuttelivat kuvaamaan. Bloggari ojentaa niistä virtuaalikimpun kaikille tämän jutun loppuun asti lukeneille. 

Sheila Kohler, Once We Were Sisters - yksityinen tragedia vahvan yhteiskunnallisen teoksen alkusysäyksenä

Taas uusi kirjailijatuttavuus! Sheila Kohler syntyi Etelä-Afrikan Johannesburgissa vuonna 1941, eli ylellisen lapsuuden ja lähti 17-vuotiaana Ranskaan opiskelemaan ajatellen, että löytää itsensä parhaiten irtautuessaan täysin kasvuympäristöstään uudessa miljöössä vieraan kielen ympäröimänä. 

Ranskasta hän muutti USA:han palaten omaan kieleensä. Hän toimi Princetonin yliopiston opettajana ja kirjoitti työnsä ohella toistakymmentä kaunokirjallista teosta ja vuonna 2017 elämäkerrallisen teoksen Once We Were Sisters, jossa hän selittää kirjojensa taustaa ja kirjoittamisensa motiivia.
Laitoin tarkoituksella alkukuvan isona, niin että mainostekstit näkyvät. Tällä kertaa ne nimittäin pitävät täysin paikkansa. 
Muistan, miten katseeni nauliutui yläreunan nimeen jossain kirjakaupassa muutama vuosi sitten: mitä, onko Coetzee kirjoittanut tällaisenkin kirjan! Sitten hoksasin, että hän, itsekin eteläafrikkalaistaustaisena ja maataan paljon kritisoineena, suosittelee tätä kirjaa. Runsas ja kipeä muistelma. Luin kirjan silloin ja nyt uudelleen huomioni kiinnittyessä tällä kertaa osittain eri asioihin. 

Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin eniten huomiota traagiseen tapahtumaan, joka on varmaan ollut kohu-uutinen aikanaan. Menestynyt sydänkirurgi ajaa autonsa ulos tieltä ohjaten sen niin, että vieressä istuvan vaimon puoli autosta törmää päin puuta. Hän aiheuttaa nuoren vaimonsa, kuuden lapsen äidin, kuoleman itsekin loukkaantuen. Ja mitä tapahtuu - syytettä ei nosteta. Jopa sukulaiset muualle muuttanutta siskoa lukuunottamatta ovat sitä mieltä, että ei kannata nostaa meteliä. Mies on uraauurtavassa sydämensiirtoryhmässä, arvostettu henkilö, ja - ennen kaikkea  - paikkana on Etelä-Afrikka, jossa sivistynyt, varakas mies voi pakottaa ryhmän mustia palvelijoitaan pitämään vaimosta kiinni piestessään tätä, koska "master" on stressaantunut ja koska kotona ei ole tarpeeksi siistiä tai siksi että "mistress" on tanssinut juhlissa liian onnellisena. Syynä voi olla myös miehen demonit, joista vaimo on päässyt perille. Sen ajan Etelä-Afrikassa vaimo ei ota eroa, koska avioliitto on hänen päämääränsä ja elinkeinonsa.
Tässä avioliitossa kuitenkin vaimo on se, jolla on paljon perittyä omaisuutta. Hänen ei tarvitsisi taloudellisista syistä sietää väkivaltaista miestä, jolla kaiken muun pahuuden lisäksi on jopa syyte kollegansa pikkupojan hyväksikäytöstä. 
Vastuullinen työ ja sen aiheuttama stressi ei saa olla mikään puolustus huonolle käyttäytymiselle.   

When I tell Mother I would like to be independent, to  find meaningful work, she stares at me blankly and says  with genuine surprise, "What on earth would you want to  work for dear?" Much of her life has been a successful struggle to avoid any work. 

Voin kertoa juonen ilman mitään juonenpaljastusvaroituksia, koska kirjailijakin kertoo sen jo prologissa. 
Hän pohtii, miksi he eivät välittäneet ennusmerkeistä, hankkineet vaikka turvamiestä sisarelle varakkaita kun ovat. Oliko syynä siskosten uskonnollisen koulun kasvatus, jossa opetettiin turhia asioita ja neuvottiin sietämään ja antamaan loputtomasti anteeksi, vai oliko suurin syy Etelä-Afrikan levoton ja myrkyttynyt yhteiskunta? 
Äiti kertoi Sheilalle, että mies hakkaa Maxinea, kunnes tämä on "black-and-blue", mutta ainoa, mihin äiti kykeni, oli puristaa kätensä salaa nyrkkiin. 
Perheen isä oli kuollut aikaisin, kuten niin monet uraa luovat miehet silloisessa Etelä-Afrikassa. Kohler toteaa, että isää tuskin näki.
Miehet lähtivät aikaisin aamulla töihin limusiineillaan tienaamaan rahaa vaimon tuhlattavaksi. Vaimot vetelehtivät kotona ja tapasivat ystävättäriään palvelijoiden armeijan tehdessä kaikki työt. Naiset lähtivät usein myös lastensa ja palvelijoiden kanssa lomamatkoille ja saattoivat asua kuukausia Euroopassa ulkomaan lukaaleissaan.    

Kannen kuvassa vasemmalla on Maxine ja oikealla Sheila May, joka on kirjoissaan halunnut säilyttää English rose -tyyppisellä tavalla suloisen isosiskonsa muiston.

In story after story I conjure up my sister in various disguises, as well as other figures from  our past. Her bright image leads me onward like a candle in the night. Again and again in various forms and shapes I write her story, colored by my own feelings of love and guilt.

Tällä kertaa lukiessani Sheila Kohlerin elämästä kiinnostuin erityisesti siitä, miten hän oli sijoittanut sisarensa eri hahmoihin, vaikka en ole (vielä... luen kyllä jotain) lukenutkaan näitä kirjoja. Maxine on Freudin potilas romaanissa Dreaming for Freud, tyttöjen sisäoppilaitosihastumisista kertovassa kirjassa Cracks hän on uimavalmentaja, jonka kuolemaan tytöt ovat syyllisiä. Yhä uudelleen Sheila loihtii sisarensa kasvot ja olemuksen kirjoihinsa pitääkseen hänet lähellään, turvassa.

Taas kerran ihmettelin, miten mikään yhteiskunta keksii sellaisen jaottelun kuin apartheid. 

Apartheidin aikana ihmiset jaettiin ryhmiin, joilla oli omat alueensa, omat kulkuvälineet, rannat ja vessat. Kaikki muut kuin alle kymmenen prosentin valkoinen vähemmistö, eli mustat ja ns ei-valkoiset, jotka jakautuivat mitä eriytyneimpiin ryhmiin, joutuivat kuljettamaan passia mukanaan vieraillessaan valkoisten alueilla tekemässä heille töitä. Passi omassa maassa, ikään kuin ei kuuluisi sinne!
Valkoiset jakautuvat Etelä-Afrikassa kahteen ryhmään, Hollannista saapuneisiin afrikaansia puhuviin afrikaanereihin (osa kutsuu itseään buureiksi) ja muualta Euroopasta tulleisiin englantia puhuviin, joilla myös oli, ja on, syviä ennakkoluuloja toistensa suhteen.  
Kohler toteaaa, että totuushan oli se, että valkoiset eivät tulleet toimeen ilman mustien työpanosta raskaissa ruumiillisissa töissä, joita he eivät itse suostuneet tekemään. Siksi mustilta piti kieltää koulutus ja valkoisille tarkoitetut ammatit. Tilanteen vaiettu epäoikeudenmukaisuus oli Sheila Kohlerille selvää jo lapsena ja siksi hän halusi pois ja halusi olla aivan jotain muuta kuin äitinsä, joka kulki kotona alusvaatteisillaan miespalvelija Johnin läsnäollessa. 

Mother does not seem to consider that her body might arouse desire even in John, who has been with us now for so many years. She does not seem to see him. He, too, does not look up, bent as he is on his polishing. It is as though Mother does not consider this tall, distinguished Zulu really a man, a man with desires, needs, and rights of his own. What is he to her? A child? Half a person? An animal? A eunuch? A saint? A human polisher? 

Arrgh, tällaisesta tilannekuvasta tulee niin raivostunut olo. Sheila kertoo lisäksi, miten hänen äitinsä saattoi rupatella Johnille juoruja ystävistään viiniä siemaillen ja sitten kehottaa seuraavaksi siivoamaan jonkin kaapin, koska se haisee zululta - ei mitään pahaa tarkoittaen, hänelle kun zulu tarkoitti pahanhajuista. 

 

Tytöt rakastivat Johnia, vaikka heillä ei ollut edes yhteistä kieltä Johnin palveluenglannin lisäksi. John saatteli heidät koulubussille ja oli heidän lapsuutensa turvallisin hahmo.
Vain kerran John sanoo suoran mielipiteensä, vastauksena suoraan kysymykseen. Sheila on vierailemassa Etelä-Afrikassa ja on miehineen samassa kyydissä Johnin kanssa. Sheilan amerikkalainen mies kysyy Johnilta mustien tilanteesta, kysymys jota kukaan eteläafrikkalainen ei olisi silloin esittänyt. Mikä on mustien asema? Johnin vastaus:"The white man has failed us."

Miettiessään avuttomana viinilasi kädessä haahuilevan, etuoikeutetun rouvan elämää eläneen äitinsä vaikutusta omaan ja siskonsa elämään, Kohler oivaltaa, että se on ehkä perimmäisin syy heidän epävarmuudelleen, osa lapsuutta, jota hänen pitää tutkia lisää. Äidilläkin on oma, erikoinen taustansa kompromisseineen. 
Molemmat tyttäret ovat sitoutuneet huonoihin miehiin ja olleet huonoja eroamaan. Maxinelle hänen epävarmuutensa aiheutti kuoleman, Sheila on selvinnyt paremmin. 
On hyvä, että hän lähti ja tarkkailee lapsuutensa outoja olosuhteita etäämpää, josta ne varmaan näkeekin selkeämmin.

Myös kirjalle kehunsa antanut Coetzee halusi ottaa etäisyyttä vihan myrkyttämään synnyinmaahansa ja pyrki jo nuorena ulkomaille. Hän löysi uuden kotimaan Australiasta, jonka kansalaisuuden sai vuonna 2006. Coetzee on perustellut lähtöään sillä, että hänellä ei ole oikeutta asua Etelä-Afrikassa, johon valkoiset tulivat siirtomaavalloittajina.
Coetzee on afrikaanerisukua, Kohler toista valkoisten ryhmää. Mielenkiintoista verrata heidän näkemyksiään ja lapsuuttaan 40 ja 50-luvuilla, Coetzeen perheen elämää maatilalla kaukana muusta maailmasta ja Kohlerin Johannesburgin metropolissa ja Euroopan suurkaupungeissa. 

PS  Kohlerin kirjoja ei ole suomennettu. Pitäisi kyllä!
Jo et lue englanniksi, niin suosittelen J. M. Coetzeen elämäkertatrilogian ensimmäistä osaa Poikavuodet, kohtauksia syrjäisestä elämästä (ja tietysti kaikkea muutakin Coetzeelta), jonka kirjojen pääteema oli maansa epäoikeudenmukaisuus.

Lapset, nuo hirviöt, ja heidän hoitonsa ennen ja nyt

Kävimme taannoin Prisman Pizza Puffassa syömässä, erittäin "kiva" syödä, kun jotkut tuovat sinne niitä kitiseviä kersojaan ulisemaan... Olis porttikiellon paikka. 
Tämä lämminhenkinen viesti oli eilisen Kouvolan Sanomien tekstiviestipalstalla. 

Helsingin Sanomista silmäilen aina HS 50 vuotta sitten - koosteen. Siellä oli nimimerkin Isä Järvenpäästä lähettämä yleisönosastokirjoitus, joka oli otsikoitu "Lapset jalkarautoihin". Isä kirjoittaa, että lapsen  oikeuksista on kait puhuttu liikaa, mikä kauhistuttava asia käy ilmi myös hänen saamastaan nimettömästä kirjeestä, joka kuulostaa alakerran naapurin laatimalta:
"Pankaa nyt välillä se kakara vaikka jalkarautoihin, että edes hetkeen ei tartte kuulla  sitä kauheata töminää, mikä on jatkuvaa. Se häiritsee kyllä jo toisiakin tässä talossa. Varsinkin koska toisilla on suuret juhlat. Kun te kerran vielä muutatte pois, on se ihana asia."

Sillä lailla. Paljon ei ole ymmärrys lapsia kohtaan lisääntynyt 50 vuodessa.

No, sitten jotain lasten hoitamisesta. Monissa medioissa on kerrottu Vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon ehdottamasta perhevapaauudistuksesta, jossa myös isovanhemmat voisivat käyttää osan lapsen vanhempien kiintiöstä, aikamoisen osan, 63 päivää. 
Jotenkin tuntuu, että tässäkin on vanhan toistoa. Vielä 60-luvulla äitiysloman kesto oli 4 - 6 viikkoa synnytyksen jälkeen, ei päivääkään ennen. Äidit lypsivät töissä maitoa pulloon itkien puseronsa kastumista. Mummi tai jostain lehti-ilmoituksella haalittu kotiapulainen ruokki vauvaa sitten päivisin oman äidin pullomaidolla. Useamman sukupolven maalaistaloissa vanhempi sukupolvi ei päässyt koskaan eläkkeelle, jotkut vanhat ihmiset hoitivat vähäisillä voimillaan vielä lastenlastensakin lapsia.

Miksi äiti tai isä ei haluaisi olla kotona vauvan kanssa, jos kerran saa?
Ja isompi lapsihan pääsee hyvään kunnalliseen päivähoitoon. 

Kun mummi tai isoisä olisi tuttu ihminen vauvan tai taaperon arjessa, voisi kynnys perheen auttamiseen madaltua myöhemminkin. Isovanhemmalla perhevapaajakso olisi mahdollisuus vahvistaa sidettä lapsenlapseen ja parantaa omaa jaksamistaan pitämällä enimmillään noin neljä kuukautta taukoa työelämästä tai lyhentämällä työpäivää kahdeksan kuukauden ajan. (ote Ohisalon blogikirjoituksesta)
Outo kirjoitus, jossa on monta asiaa väärin.

Vanhemmaksi tullaan yhä myöhemmin, jolloin isovanhemmat eivät usein ole enää töissä vaan ansaitulla eläkkeellä. Miten tällaiset tauot voitaisiin järjestää vielä työssä olevillekaan, joka tapauksessa pian eläkkeelle jääville, heidän työpaikoillaan?
Hyvin harva vanha ihminen asuu lähellä lastensa perhettä.

Kauheaa tässä blogikirjoituksen kohdassa on ensinnäkin epäluottamus isovanhempiin - hekö eivät muka auta lastensa perheitä ilman tällaista valtion maksamaa siedätystä? - ja kauheaa on myös lapsen hoidon kuvaaminen lepolomana, joka parantaisi isovanhemman jaksamista.
Mikään ei pidä niin kiinni ja ole välistä niin yksitoikkoista kuin pienen lapsen hoitaminen. Jos se on vanhemmalle työtä, niin vielä enemmän se on työtä isovanhemmalle, jonka jaksaminen on vähäisempää. 

Ehkä Ohisalon kaavailema lisäys perhevapaauudistukseen kertookin siitä, että jotkut nuoret vanhemmat huutavat apuun omia vanhempiaan koska lapsen hoito tuntuu heistä ylivoimaiselta. Silloin on apuna sosiaalipuoli.
Jos taas tuntee, että oma työ on niin tärkeää, ettei siitä voi olla pois, niin silloin se työ on usein myös niin hyvin palkattua, että työssä käyvä vanhempi voi maksaa hoitajalle, kuka hän sitten onkin. 
Jos taas työ on niin kivaa, ettei sieltä malta olla pois, niin silloin voisi miettiä kaksi kertaa arvojaan ja iloita etuoikeutetusta asemastaan.

Isovanhempi on kasvattanut jo omat lapsensa.
Ei isovanhemman kuulu kasvattaa lastensa lapsia arkipäivästä toiseen - hänellä on erilainen rooli, joka on myös tärkeä.  

Lapset kaipaavat hyvin pienestä omanikäisiään kavereita ja heillä on oma sosiaalinen elämänsä. Ei isovanhempi riitä! 

Meillä on seitsemän lapsenlasta, kaksi heistä vähän isompana Mentula-klaaniin liittyneitä ns. bonuslapsenlapsia. 
Kahden ensimmäisen syntyessä olimme pari vuotta aiemmin aloittaneet uudessa työpaikassa ja kuopuksemme oli vasta päässyt ylioppilaaksi, kolmannenkin syntyessä olimme vielä töissä ja innostuneita työstämme. Miten siinä olisi ehtinyt lastenlasten hoitajaksi? Eläkkeelle jäätyä taas halusin nauttia siitä, että olin vapautunut vastuusta ja sain vihdoin päättää, mitä teen omalla ajallani. Tuli sairauksiakin ja niistä toipumista. Luulen, että olemme melko keskivertotapaus isovanhempina. 

Rakastan lapsenlapsiani ja nautin heidän seurastaan.
Tätä kirjoittaessani mieheni on juuri viemässä junalle 12-vuotiasta, joka oli viikon päivät meillä. Hän teki ahkerasti kesätöitä mökillä. Hänen kanssaan kuljimme frisbeegolfradoilla, koska tämä laji on nyt hänelle kaikki kaikessa. Katsoimme pari elokuvaa ja juttelimme kaikenmaailman asioista.
Jokin aika sitten kävimme tapaamassa opiskelijalastenlasta ja  hänen kumppaniaan heidän opiskelukaupungissaan. Voi miten hyvät keskustelut meillä olikaan!
Olen mielelläni kulttuurimummi, joka lukee lapsille, kun he ovat pieniä, vie heitä elokuviin ja taidemuseoihin ja jos mahdollista matkaileekin nuorten perheiden kanssa.
Pienin lapsenlapsi asuu ainoana lähellä meitä. Hän on usein omasta toiveestaan yökylässä. Olemme molemmat kirjallisuusihmisiä, vaikka hän ei aivan vielä osaakaan lukea. Hän on siitä asti kulkenut kirjahyllymme alimman tason, lastenkirjahyllyn, viertä kun oppi kävelemään tukea ottaen. 


PS. Se unohtui mainita, että eduskunnan tietopalvelun mukaan isovanhempien ottaminen mukaan vanhempainvapaaseen maksaisi noin 15 miljoonaa euroa, jos 10 % hoitopäivistä siirrettäisiin isovanhemmille. 
Kyllä en halua saada maksua pienten kanssa viettämästäni ajasta.
Terveisin, Kulttuurimummi 

Daniela Krien, Muldental

 

Otto muistaa täsmälleen päivän, jolloin hänen alamäkensä alkoi. Se oli 9. marraskuuta 1989.
    "Ei pelkästään muuri kaatunut", hän sanoo usein, "minäkin kaaduin, ja aivan rähmälleni."
    Hänen vaimonsa Maggie kuittaa moiset kommentit naurulla. Ylipäätään vaimo nauraa paljon ja kovaan ääneen ja useimmiten tilanteissa, joissa muita ei naurata lainkaan. 

Daniela Krienin novellikokokoelma Muldental (2014) sisältää yksitoista novellia itäsaksalaisesta todellisuudesta muurin murtamisen jälkeen. 
Yleinen termi 'Saksojen yhdistyminen' on siloitteleva. Jo esikoisteoksessaan Vielä joskus kerromme kaiken (2011) Krien nosti esiin itäsaksalaisten hämmennyksen ja ahdistuksen muurin murtumisen jälkeen. Muldental kuvaa heidän kokemaansa rasismia.

Hammaslääkärin avustaja tulee kotiin etuajassa siksi että asiakas pelkää saavansa häneltä tartunnan ja lääkäri kehottaa viettämään mukavan vapaapäivän ja ajattelemaan, ettei tapahtunutta pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Työntekijä kuulee lounastauolla naapuripöydässä puhuttavan, miten Hitler olisi ratkaissut hänen kaltaisiinsa liittyvän ongelman.

Auton tuulilasiin työpaikan parkkipaikalla on tungettu vihakirje, jossa sanotaan, että kukaan ei pidä kirjeen saajasta, jonka on kehityttävä ali-ihmistasoltaan ja jos näin ei tapahdu, niin muuri on rakennettava uudelleen entistä korkeampana. 

Ja tämä vielä: missä viipyy kiitolisuus? Te tulette kehitysmaasta (!), eli teidän täytyy vielä kehittyä. Ja me autamme teitä, jotta ette olisi niin tyhmiä ja laiskoja. mutta missä on kiitolisuutenne? Tilanteen on muututtava ja teidän on tajuttava, että olette meistä alenpana ja teidän on ensin kiivettävä ylöspäin ja sen eteen on nähtävä vaivaa, kyllä se niin on. Sittempä näette. 

Sittempä näette. Niimpä! Tätä on syrjintä toisessa poliittisessa järjestelmässä elänyttä kohtaan, joka on paljolti samanlainen kuin syrjijä itse, samannäköinen ja samaa kieltä puhuva. Vihollisia rakennetaan monella tavalla.  

Mietin voiko sanaa rasismi käyttää, kun on kyse samanlaisista ihmisistä, muurilla tai aidalla jaetuista. Race = rotu. Siksi käytän sanaa syrjintä. 
Rasismi-sanaa on alettu käyttää väljästi, puhutaan mm. ikärasismista ja sukupuolirasismista, kun pitäisi puhua syrjinnästä.  

Tässä aiempi kirjoitukseni Krienistä (klikkaa kirjan nimeä):

Vielä joskus kerromme kaiken 

Kun kirjailija haluaa kirjoittaa

Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa on erikoinen, vahvasti oman elämän aineksista ammentava romaani. Hemingway kirjoitti kirjaa vuodesta 1946 aina kuolinvuoteensa 1961 asti. Hän kirjoitti aluksi 400-sivuisen version ja paisutti teostaan, niin että sen viimeisin versio oli 1500 sivua. Kustantaja tiivisti kirjaa paljon, ja kun se viimein julkaistiin nimellä The Garden of Eden vuonna 1986 se oli normaali alle 300-sivuinen, kompakti teos. Romaanin julkaisemista viivytti sen arka aihe ja Hemingwayn lesken, journalisti Mary Welsh Hemingwayn, vastustus. Leski, Hemingwayn neljäs vaimo, katsoi ilmeisesti, että kirja pilaisi Hemingwayn imagon.
Kirja suomennettiin pari vuotta myöhemmin, 1988, suomentaja on Liisa Ryömä.

Nuori kirjailija David Bourne on häämatkalla Ranskan ja Espanjan rannikolla vaimonsa Catherinen kanssa. Mies kirjoittaa kurinalaisesti varhaisen aamun tunneista iltapäivään ja viettää muun ajan nuoren, kauniin vaimonsa kanssa rannalla ja ravintoloissa. Vaimo on yksinäinen miehen kirjoittaessa ja lähtee etsimään seuraa. Hän löytää vapaamielisen, rikkaan perijättären Maritan, johon sekä hän että miehensä ihastuvat.
Yllättäen naisellinen pitkähiuksinen Catherine leikkauttaa hiuksensa pojan tukaksi, haluaa kulkea julkisesti miesten vaatteissa ja olla eroottisissa leikeissä Pete samalla kun David on Catherine. Marita harrastaa seksiä molempien kanssa. Ystävyydestä alkanut suloinen, eroottinen paratiisi ei kestä sen alkuunpanijan, salaisuutensa paljastaneen Catherinen mielen myrskyjä.
Kaikkein turmiollisimmaksi osoittautuu hänen mustasukkaisuutensa Davidin kirjoittamista ja kirjallista menestystä kohtaan. 
Suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on 1920-luvulla tuomitsevaa. Kaikkea heteroseksuaalisuudesta poikkeavaa pidetään sairaana, mikä ei voi olla herättämättä syyllisyyttä kolmikon jäsenissä. Pikkukylien ihmiset pitävät ulkomaalaisia outoina ylipäänsä, joten pojanpäinen Catherine ei ympäristössä herätä sen kummempaa ihmetystä. Katolinen pappi ohittaa kolmikon jos he ovat pukeutuneina shortseihin, mutta tervehtii, jos lahkeet ovat pitkät.  
  
Näen tämän kirjan suurimmaksi ansioksi Davidin seikkaperäiset kuvaukset siitä, miten hän kirjoittaa ja miten löytää vähitellen omaa tyyliään. Hän on jo saanut kiittäviä arvosteluja ja on hyvässä vauhdissa.
Hemingway selittämässä, miten kokee kirjoittamisen!  

Ole varovainen, hän sanoi itsekseen, sinun on paras kirjoittaa yksinkertaisesti, mitä yksinkertaisemmin sen parempi. Mutta älä rupea ajattelemaan yksinkertaisesti. Muista ja huomaa miten monimutkaista kaikki on ja sano se sitten yksinkertaisesti. 

David kokee, että teksti ei aivan helposti välitä kokemusta täydellisesti. Hän tietää kuitenkin, että se kehkeytyy ja luottaa siihen, että huomenna löytyy oikeat sanat.

Hän tiesi, ettei se ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut tavoittanut kallon valtavuutta kun he saapuivat sen luo viidakossa, ei kovakuoriaisten kaivamia tunneleita maassa kallon alla, jotka olivat paljastuneet kuin hylätyt galleriat tai katakombit kun elefantti oli siirtänyt kalloa. (- - -) Hän ei ollut tavoittanut elefanttipolun valtaisaa leveyttä, se oli täydellinen valtatie metsän halki, ei kuluneita pehmeitä hipovia puita eikä sitä miten  muut polut leikkasivat sitä kuin Pariisin metron kartassa. Hän ei ollut tavoittanut metsän valoa, kun puiden latvat yhtyivät, hän ei ollut selvittänyt tiettyjä asioita jotka hänen oli luotava sellaisina kuin ne olivat silloin, ei sellaisina kuin hän muisti ne nyt. 

Toinen kirjailija, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki kaikessa, on Tove Ditlevsen. 
Aikuisuus (suomennos Katriina Huttunen 2022) on Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian päätösosa. Se kattaa pääasiassa vain kirjailijan ikävuodet paristakymmenstä vähän päälle kolmikymppiseksi, mutta tänä aikana, noin kymmenessä vuodessa, Ditlevsen ehti olla naimisissa kolmesti, käydä aivan pohjalla narkomaanina, tehdä useamman abortin ja synnyttää kaksi lasta, jotka jäivät usein toiseksi kirjoittamisen viedessä Tove-äidin huomion.
 
Ensimmäisen avioliittonsa Tove (päähenkilö, joka on lähellä kirjailijaa) solmii 30 vuotta vanhemman toimittajan Viggo F:n kanssa saadakseen mahdollisuuden kirjoittaa. Hän pohtii rehellisesti, olisiko hänen ollut välttämätöntä solmia tällainen järkiavioliitto, jossa mies ei ole edes "ottanut häntä syleilynsä". Jospa hän olisi päässyt kirjailijaksi muutenkin. 

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen. Olen onnellinen ja unohdan kaiken ympäriltäni, kunnes minun on otettava ruskea olkalaukkuni ja lähdettävä asioille. Silloin muistan taas aamun apean tunnelman, ja tuntuu että en näe kaduilla muita kuin rakastavaisia jotka kulkevat käsikkäin ja katsovat toisiaan syvälle silmiin.

Toisessa avioliitossaan rauhallisen Ebben, valtiotieteilijän, kanssa Tovella olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen sekä kirjoittaessaan että puuhatessaan perheen kanssa, mutta levottomuus ajaa hänet liikkeelle ja ongelmiin. Uusi lapsi olisi häiriöksi sekä avioelämälle että kirjoittamiselle, ja kun vielä kerran käy niinkin, ettei isästä ole varmuutta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hakea aborttia. Onni onnettomuudessa on se, että mahdollinen isä Carl on lääkäri eikä Toven tarvitse aloittaa nöyryyttävää "lääkäriodysseiaa". Carl antaa abortissa Tovelle kipulääkkeeksi huumaavaa ainetta, joka koukuttaa hänet välittömästi.

Kotimatkalla raitiovaunussa ruiskeen vaikutus haihtuu, ja minusta tuntuu että kaikkea mitä katson peittää harmaa, limainen harso. Petidiini, ajattelen, sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän, että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. 

Niin Tove sitten menee kolmannen kerran naimisiin, nyt rakkaudesta huumeisiin. Hän käy niin pohjalla vastuuttoman, monin tavoin epämiellyttävän aviomiehensä avustamana, että on lähellä kuolemaa. 
Pahinta on se, että kirjoittaminenkaan, se rakkain, ei enää onnistu. 
Toipumisaikana hän rakastuu ensi simäyksellä Victoriin, joka on valtiotieteilijä kuten Ebbekin. Victor on rakastanut Toven runoja ja halunnut jo kauan tavata  hänet. Victorista tulee Toven neljäs aviomies, hänen tukijansa ja apunsa addiktion kanssa elämisessä. 
Ditlevsen kuittaa elämänsä Victorin kanssa muutamalla lauseella joissa osoittaa kiitollisuutta aviomiehelleen ja kertoo hiljaisesta onnesta, jossa hoidetaan lapsia ja rakastetaan ja jossa se tärkeistä tärkein, kirjoittaminenkin, taas onnistuu.
Todellisuudessa hän oli vetäytynyt kirjoittamaan mökille, koska kotona kirjoittaminen ei onnistunut Victorin rakastajattarien muutettua sinne. Avioliitto oli päätymässä haaksirikkoon.
Ei ihme, että hän antoi trilogiansa loppuosalle nimen Gift. 
'Gift' on monimerkityksinen sana. Se tarkoittaa avioliittoa ja myrkkyä, ja voihan kirjoittamisenkin kanssa olla naimisissa. Suomalainen neutraali nimi Aikuisuus ei välitä alkuperäisen tanskalaisen nimen merkityksiä. 

Gift ilmestyi vuonna 1971.
Parin vuoden kuluttua kirjan julkaisun jälkeen Toven ja Victor Andreasenin 22 vuotta kestänyt (aiemmat liitot vain 2 - 5 vuotta) avioliitto päättyi. Siitä kolmen vuoden päästä Tove Ditlevsen kuoli lääkkeiden yliannostukseen yritettyään itsemurhaa useita kertoja aiemmin. 

Kaiken keskellä Tove Ditlevsen kirjoitti. Paljon. Hän heräsi varhain aamulla, jopa aamuyöstä, kirjoittamaan samoin kuin Hemingway ja milloin ei kirjoittanut hän suunnitteli kirjoituksiaan, tarkkaili ihmisiä tallentavin silmin ja luki oppiakseen. Kirjoittamisen takia hän oli hajamielinen ja etäinen miehelleen ja lapsilleen. Toivo kirjoittamaan pääsemisestä sai hänet soittamaan lääkärille ja hakeutumaan vieroitushoitoon. 

Ditlevsenin elämä tekee surulliseksi. Olen nyt lukenut hänen koko trilogiansa ja lisäksi kirjan Lapselle on tehty pahaa. Pidän eniten trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus, koska sen kieli ja kielikuvat ovat niin kauniita. En olisi ikinä voinut kuvitella, että sillä lapsella on näin vaikea aikuisuus.

Miten paljon trilogia sitten kertoo Ditlevsenin omasta elämästä? Monet seikat ovat todistettavasti oikein, mutta tietenkin myös muistelmat ja avainromaanit ovat kirjoittajansa kirjoittamishetken tulkintaa. 
Kukaan ei ole päässyt kirjoittamaan elämäkertasarjan loppuosaa kuoltuaan. Se näkökulma puuttuu. 
 
Ditlevsen katselee trilogiassaan elämäänsä ja maailmaa hyvin tarkkanäköisesti ja armottoman rehellisesti. Hän kärsii syyllisyydestä ja pitää itseään itsekkäänä ihmisenä, koska halusi kirjoittaa, mutta halusi muutakin. Sekö sai hänet tekemään itsemurhan, syyllisyys? Aikuisuus-osan minäkertoja Tove tunnustaa:"Kun kirjoitan, en ota huomioon ketään."
Ditlevsen sanoo naisystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: "Todellisuudessa naiskirjailijoiden ei pitäisi lisääntyä, elleivät he ole naimisissa miljonäärin kanssa, tai sitten heidän pitäisi saada lapsia vasta 50 vuoden iässä." Tämä sitaatti on kirjan lopussa tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin kirjoittamissa jälkisanoissa. Ditlevsenillä oli kolme lasta kolmen eri aviomiehen kanssa. 
Ditlevsen ei ollut mukana naisasialiikkeessä, joka alkoi voimistua 70-luvulla. Hän näki asioiden monimutkaisuuden ja vastaili ironisen tylysti viikkolehti Familie-Journalin kysymyspalstalla naisille, jotka halusivat seurata tunteitaan ja saada elämältä kaiken. Hän sanoo, että pitää kysyä itseltään, miten korkean hinnan haluaa maksaa mistäkin. Oliko raskas elämä tehnyt kirjailijasta paitsi rehellisen ja realistisen myös hieman kyynisen? 

Tähän sopii lopuksi vielä hyvin Eeva Kilven miete:  
"Mikään ei ole mitään yksinään.
   Mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monimutkaisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta - joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta."

Tämä miete on Kilven päiväkirjamerkinnöistä kootussa teoksessa Elämää kaikki päivät, samoin kuin seuraava:
"Kirjoittaessani minä tunnen olevani elossa." 

Nura Farah, Lumimaa

Millaista on olla somalityttönä ja -naisena Suomessa? Siihen antaa vastauksen Suomen ensimmäinen somalitaustainen kirjailija Nura Farah tänä vuonna julkaistussa novellikirjassaan Lumimaa. 

Farah on aiemmin kirjoittanut kaksi paimentolaisnaisten asemasta kertovaa romaania. Aavikon tyttäret (2014) sijoittuu 40- 60 -lukujen Somaliaan ja Aurinkotyttö (2019) 70-luvulle. 
Lumimaa kertoo nykypäivästä ja vaikeista tilanteista Somaliasta tulleiden maahanmuuttajien, varsinkin naisten, suomalaisessa arjessa. 

Jo novellien nimet kertovat, mistä somalityttö kärsii: Kun missään ei ole rauhassa, Muukalainen omassa kodissa, Teikäläiset...
Nämä asiat eivät ole uusia. Me tiedämme, että koti vaatii maahanmuuttajalta eri asioita kuin ympäröivä maailma. Nuoria revitään kahteen suuntaan. 
Kun tyttö pääsee kassatyöntekijäksi markettiin, esimies neuvoo häntä ottamaan huivin pois, mutta kun joku omasta yhteisöstä näkee hänet hiukset paljaina ja myymässä olutta, hän tietää, että työpaikka saa jäädä. 
Kun kotona poltetaan suitsukkeita, naapurit tiputtavat postiluukusta valituksia sietämätttömästä hajusta ja perheen nuoret tuulettavat kouluvaatteitaan parvekkeella, etteivät joutuisi hajun vuoksi kiusatuiksi.

"Meidän profeettamme käytti suitsuketta", hooyo puuskahti. "Sinä taidat luulla itsesi suomalaiseksi, yrität unohtaa alkuperäsi ja meidän tapamme", hooyo lisäsi.  

Äiti oli hyvä ihminen, hän yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsilaumaansa käytännössä yksin. Sillä aabbe, isä, harrasti kahviloissa istumista. Kun hän saapui iltaisin kotiin, hän vaati, että kaikki olisivat hiljaa. Häntä ei saanut häiritä. Läksyissä hän ei osannut auttaa, mutta vaati, että koulussa piti menestyä. Kun Sharmake oli saanut huonoja numeroita, aabbe oli piiskannut häntä vyöllä. 

Ehkä eniten pihalla ja neuvonnan tarpeessa maahanmuuttajaperheissä ovat isät. Heidän asemansa ja arvovaltansa on mennyttä. Heillä ei pakolaisina ole enää mitään tekemistä toisin kuin naisilla, joilla perheestä huolehtiminen jatkuu kuten ennenkin, nyt vain uusissa olosuhteissa. 

    "Eräällä on uudet kengät", Pia huomasi.
    Fardousa suoristi jalat eteensä, vilkaisi Pian suuntaan. Hannakin kiinnitti katseensa hänen kenkiinsä. 
    Fardousa oli hiljaa. Aina kun hän avasi suunsa, joku pilkkasi häntä ja sanoi opettele suomea. Kengät oli hankittu alennusmyynnistä. 
    "Mun faija haluaisi muuttua somaliksi, koska ne saa kaikkea", sanoi Pia huvittuneena. "Asunnot, autot ja uudet vaatteet suoraan valtiolta!"

Pärjätäkseen kodin ulkopuolella somalinuoren, erityisesti tytön, on opeteltava valehtelemaan. Sama koskee kaikkia ahtaista ympyröistä, esim. uskonnollisista lahkoista, ponnistavia. On oltava nokkela ja pidettävä yllä kahta persoonallisuutta, yhtä kotona ja toista ulkomaailmassa. Psyykkisiltä voimavaroiltaan vahvalta, itsenäiseltä nuorelta tämäkin onnistuu, mutta kaikki eivät missään ihmisyhteisössä ole sellaisia. 

Osa tämän kirja kertomuksista ei ole kaunokirjallisesti kovin viimeisteltyjä, joissain juonirunko olisi kaivannut ympärilleen lisää tekstiä.
Näen Nura Farahin kirjan annin sen sisällössä. Nämä tarinat lisäävät ymmärtämystä.
Kirja herättää myös kysymyksen, voitaisiinko kotouttamisessa tehdä jotain enemmän ja paremmin ja voitaisiinko sitä jatkaa pitempään.  

Nura Farah tunnetaan myös feministinä. Ennen olisin sanonut, että se on yksinomaan hyvä asia, mutta nykyään en enää tiedä, mitä asioita suomalainen feminismi ajaa. Kannattaako siinä olla mukana?
Minusta on alkanut näyttää siltä, että näkyvin feminismi meillä yrittää hörhöilevässä pinnallisuudessaan peittää asioihin keskittyvän feminismin.
Feminismin nimissä tapahtuu kaikenlaista tyhmää, mm omien alastonkuvien myymistä OnlyFansissa ja epäterveellisten vatsamakkaroiden suosittelemista normaalina ilmiönä.  
Pyydän, lopettakaa kaiken naisten tekemän, typeryyksienkin, nimeäminen feministiseksi ja rohkeaksi. Pyydän, keskittykää olennaiseen. (En tiedä, keneltä pyydän - niiltä äänekkäiltä feminismi-sanan väärinkäyttäjiltä ilmeisesti.)
Maahanmuuttajanaisten asioiden ajaminen on yksi olennaisimmista tehtävistä. 

Joskus epäkohtiin puuttumattomuutta selitellään kulttuuripiirteiden kunnioittamisella. Se ei ole kulttuuripiirre, että aabbe piiskaa Sharmakea, kun ei hämmennykseltään osaa tyttärensä kanssa sen paremmin olla, eikä mikään sellainen kulttuuripiirrekään ole säilyttämisen arvoinen, jossa vahingoitetaan toista ihmistä. 
  

PS Katsokaa Miki Liukkosen sarjan Miki Liukkonen, sivullinen kakkoskauden jakso 5 Katseen kohde (löytyy YleAreenasta). Siinä vihreä feministi Iris Flinkkilä ja mediapersoona Iida Ketola kertovat miksi myyvät kuviaan kehonsa eri osista yksityisasiakkaille. Iris Flinkkilä sanoo, että hänelle tämä työ on aktivismin muoto.
Siis...!? Tämä esimerkkinä ja selvennyksenä siitä, miten feminismin nimissä voidaan nykyään tehdä mitä tahansa.  

Vivian Gornick pohtii ystävyyttä

 

Ihminen parhaimmillaan. Vuosisatojen ajan tämä oli avainkäsite kaikkien vakavasti otettavien ystävyyden määritelmien takana: ystävä on hyveellinen olento, joka puhuttelee minussa olevaa hyveellisyyttä. Miten vieras käsite terapeuttisen kulttuurin lapsille! Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkismme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme. Coleridge ja Wordsworth kammoksuivat moista itsensä paljastamista, mutta me ihailemme sitä. Me haluamme ennen kaikkea tuntea, että meidät tunnetaan kaikkine puutteinemmekin, ja mitä enemmän puutteita, sitä parempi. Kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.  

Vivian Gornick pohdiskelee muistelmakirjassaan Erikoisen naisen kaupunki (suomennos 2022, alkuperäinen teos The Odd Woman and the City 2015) ystävyyttä, läheisriippuvuutta, yhteiskuntaluokkia ja New Yorkia. Gornick kirjoitti teoksen kahdeksankymppisenä. 

Vivian talsii pitkin Manhattanin katuja uskollisen ystävänsä Leonardin kanssa, on tehnyt niin jo parikymmentä vuotta kerran viikossa, koska he eivät siedä enempää toistensa ironista marmattamista. Molemmat ovat pisteliäitä ja rehellisiä eivätkä kaihda neuvomasta toisiaan. 
Vivian ei välitä tavarasta, krääsä ahdistaa häntä, ja koristeellisuudesta pitävä Leonard taas on täyttänyt kotinsa monikulttuurisella taiteella ja antiikkisilla  huonekaluilla. Kumpikaan ei persoonallisista tyyleistään huolimatta viihdy kotonaan, vaan kaipaa kaupungin sykkeeseen, joka heille on kodin jatke. Pitkät kävelyt vievät lapsuuden ajan kaltaiseen ajattomuuteen. Tunnit menettävät merkityksensä, katuja piisaa ja joka kadunkulmasta aukeaa uusia elämyksiä, uusia kohtaamisia ja näytelmiä joita seurata.   
Gornick sanoo, että New Yorkin syke sopii yksinäisille. Se tekee yksinäisyydestä siedettävää. On turvallista, kun tietää, että kirjakaupat, kahvilat ja metroasemat ovat lähellä eikä äänimaailma ole tylsä.
 
Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilamaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. 

Ennen tuota siteeraamaani kohtaa Gornick on kertonut Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin ystävyydestä 1700-luvun lopulla. Ystävyyttä kesti vajaat kaksi vuotta ja se hiipui siihen, että kumpikaan ei enää tuntenut olevansa parhaimmillaan toisen seurassa. 
Gornick sanoo, että usein ystävyydessäkin on romanttisia tunteita. Ero rakkauden ja ystävyyden välillä ei ole niin jyrkkä kuin usein ajatellaan.  
Ystävien ei tarvitse olla samanlaisia. He voivat erilaisina olla toistensa peilejä, kuten hän ja Leonard, "erikoinen nainen" ja homomies.  
Ihmissuhteen pysyvyydessä tärkeää on se, että pystyy keskustelemaan toisen kanssa ilman uhkaa.

Hyvä keskustelu ei tarkoita samoja kiinnostuksia tai luokkaa tai ihanteita, vaan se on temperamenttikysymys: jokin saa ihmisen vaistomaisesti vastaamaan arvostavasti "noinhan se menee"  eikä väittelynhaluisesti "Miten niin muka?" Kun temperamentti on samankaltainen, keskustelu ei juuri koskaan tyssää vaan virtaa vapaana ja pidäkkeettömänä, ja silloin kun temperamentti ei ole samanlainen, saa olla yhtenään varpaillaan. 

Tässäkin muistelmakirjassaan, kuten myös 80-luvun lopulla kirjoittamassaan Fierce Attachments (suomennos Toisissamme kiinni 2021) Gornick kuvaa hauskasti äitinsä vähäistä luottamusta tyttärensä taitoihin ja pärjäämiseen. 
Suorapuheinen äiti ei voi millään uskoa, että yliopistosta valmistunut ja jo menestystä kirjailijana saavuttanut tytär on pyydetty pitämään puhe, jonka hän on itse kirjoittanut ja jota kukaan ei lue etukäteen.  
"Nu", hän sanoi lopulta, "jos siellä ei pidetä puheestasi, sinun käsketään vain häipyä."

Jos on äiti ollut epäileväinen tyttärensä kykyjen ja elämänvalintojen suhteen, niin on tytärkin itseironinen paitsi tarkkaillessaan itseään ja Leonardia niin myös katsellessaan nuorta itseään. 
 "Kerran 1970-luvulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla... "

'Jewish mama' on käsite, jolla on vankka todellisuuspohja. Vähemmistöön kuuluvien siirtolaisten on yleensäkin vaikea uskoa, että heidän lapsistaan voi tulla jotakin heitä itseään enemmän. Gornickin lapsuudenmiljöö Bronx on ollut työläisten ja siirtolaisten kaupunginosa, jota se ei ole enää.  
Gornickin äidin kaltaisia itsevarmoja juutalaismammoja on myös Woody Allenilla elokuvissaan. He marssivat käsilaukku heiluen poikansa työpaikalle kesken palaverin muistuttamaan lämpimästä pukeutumisesta. 

Gornick tuo rakkaudessaan New Yorkiin mieleeni Woody Allenin monet New York -leffat ja Fran Lebowitzin jutut Netflix-sarjassa Kuvittele olevasi kaupungissa. Lebowitz kulkee äreänä New Yorkin katuja ja keskustelee välillä kaupungista ja sen muutoksista Martin Scorsesen kanssa. 

Pidän Arto Schroderuksen suomennoksista yleensäkin ja kahden Gornickin kirjan osalta nyt viimeksi. Tästä eteenpäin luenkin sitten Gornickia englanniksi. Muutamia eseekirjoja on tilattuna.
Tunnen ystävyyden kaltaisia tunteita kirjallista Gornickia kohtaan. Mielelläni flaneeraisin hänen kanssaan Nykissä.

Ystävyys?
En ymmärä, miten kukaan voi irtisanoa ystävyyden ja tehdä siitä erosta oikein numeron. Sen ymmärrän, että ystävyydet hiipuvat ja ovat välillä hiljaisemmassa vaiheessa olosuhteista ja elämäntilanteista johtuen. Vanha ystävä on kuin henkivakuutus. Se on olemassa, vaikka ei sitä aina niin muistaisikaan. 

On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää. 
No, nyt en ymmärrä. Ei kai tuossa toisessa kategoriassa ole edes kyse mistään ystävyydestä, vaan väärinkäsityksestä!
Gornick palaa tähän kysymykseen ja pohtii, että ehkä tässäkin on lopulta kyse temperamentista. Ulospäin suuntautuneet ihmiset virkistyvät helpommin kuin melankoliset, ja New York on täynnä ihmisiä, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua sitoutumisen ja liittymisen välillä. Joskus kaupunki tuntuu  horjahtelevan näiden kahden kaipuun vaikutuksesta. 
 
Suurkaupungit?
Niitä rakastan. Istanbul, Barcelona... juuri se, että voi kävellä ja aina aukeaa silmien eteen uutta, jokainen kaupunginosa on tunnelmaltaan erilainen ja ihmiset monenlaisia. Hiljaisesta maasta tulevalle tällaiset kaupungit ovat valtavan inspiroivia.
Tänään ja tässä, tämän kirjan kysymyksiä pohtiessani, asetankin itselleni tavoitteeksi New Yorkin matkan, ei haaveeksi vaan tavoitteeksi. Vuoden sisällä.
Voitte odotella matkakertomusta.