Nelilehtistä apilaa etsimässä ja muuta mietittyä

Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.

1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.

2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.

3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä. 

4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle. 

5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja Nadežda - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin. 

Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.

6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa. 

Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat
suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu
huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas.

7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.  
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.  

8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.

Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta

9. Mietin toisten syyttelyä. 
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi? 
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.   

10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään. 

Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia
kestävissä  jumalanpalveluksissa nukahtaneita, 
Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko

Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta
kannattelemassa saarnastuolia

Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
 
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:

 

Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti,
monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa
muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen
evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja
sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista
ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri
maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä
kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta.  

PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.

PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on  muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka. 

Juhannuksena 2025: kaatosadetta, kotoilua ja upeaa taidetta

Juhannus meillä päin oli sateinen ja viimainen, mutta minäpä en välittänyt. Oli kiva juhannus!
Kävimme jo viikko sitten, etukäteen, viettämässä mökkijuhannusta, kun silloin oli yksi yksittäinen lämmin päivä.
Olen päättänyt lakata ruikuttamasta säästä. Tästä voitte onnitella minua! 
Suomen kesähän on tällainen, on ollut ennenkin. Kesällä 1976 vietimme juhannusta uudessa asuinkunnassamme Tuupovaarassa, jossa alkoi sataa räntää kesken kesäteatteriesityksen Tulitikkuja lainaamassa. "Edustimme" toppapuvuissa ja olimme poikkeus. Paikalliset rouvat olivat pukeutuneet kauniisiin kesäleninkeihin - kun kerran oli kesä.

Raana Lehtinen, Rakkaudella saaret, 2024,
Taidekeskus Salmela

Sadetta pitäessä luin brittikirjailija Alex Michaelidesin psykologisen trillerin Hiljainen potilas ja aloitin ukrainalaisen Alex Kurkovin romaanin Kiovan korva. Välillä treenasimme kirjallisuustietojamme korteilla, jotka ostin keväällä Porvoon Taidehallin kaupasta. Jokaisessa kortissa on kuusi kysymystä, takana vastaukset. Jipii, kerrankin päihitin välillä mieheni, hän kun voittaa minut aina yleistiedossa urheilusta puhumattakaan.
Aattona oli poutaisempaa. Teimme kävelyretken Ummeljoen puolelle, jossa patikoimme uutta Kymijoen rantaan tehtyä kävelyreittiä lähes rakenteilla olevalle datakeskukselle asti. Ihailimme niittykukkien paljoutta, koiranputkipeltoja, villiruusuja ja kaiken vehreyttä.  

Trilleri, jonka loppu on yllätys, kuten pitääkin,
mutta voi millainen yllätys!

Eilen ajelimme virkistämään itseämme taiteella Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolle ja Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan. Lähtiessä oli poutaa, mutta matkan varrella alkoi sataa kaatamalla. Auton mittari näytti 11 astetta. Säälin retkipyöräilijöitä, joita tuli vastaan shortseissa ja T-paidoissa läpimärkinä.

Vuohijärven talo, entinen kirkko, on Salmelan myöhemmin rakennettu sisarkohde. Molemmissa on tänä kesänä Reidar Särestöniemen teoksia, yhteensä noin 100. Särestöniemen syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Vuohijärvellä pääpaino on Särestöniemen vähemmän tunnetussa varhaisessa tuotannossa aina 40-luvulta alkaen. Mukana on Helsingin Taideakatemian koulussa (1947- 1952) ja myöhemmin Repin-instituutissa Leningradissa tehtyjä oppilastöitä, piirroksia ja grafiikkaa ennen värejä leiskuvia isoja Lappi-aiheisia maalauksia, joista Särestöniemi on tullut tunnetuksi.
Salmelassa on kypsän kauden näyttäviä töitä. Kannattaa aloittaa Vuohijärven talolta, joka on aivan Repoveden kansallispuiston kupeessa. Tällaisia helmiä meillä Kouvolassa on, ei pelkkää betonia, kuten myytti kertoo.
 

Reidar Särestöniemi, Molko-Aapo, 1951

Reidar Särestöniemi, Särestön pihapiiri, 1956

Reidar Särestöniemi, Alaston nainen,
mallipiirros Ateneumin ajalta

Reidar Särestöniemi, Ilves, 1969

Reidar Särestöniemi, Keväinen huhtikuu, 1965

Reidar Särestöniemi, Omakuva, Särestön Bulibasa
(vuosi ilmoittamatta). Särestöniemi maalasi itsensä usein faunina,
kuten Picasso. Elinvoimaa, erotiikkaa?

Salmelassa on Särestöniemen ohella myös kuudentoista muun taiteilijan töitä tauluja ja veistoksia. 

Tämän juttuni alkukuva on Raana Lehtiseltä, joka on valittu Salmelan vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Lehtinen maalaa värikylläisiä lapsuuden paratiiseja, joissa elämän pieniä hetkiä on kuvattu taianomaisesti. Lapsuuden kesäkuvissa vehreys melkein tulee ulos kuvasta. Minulle tulee näistä maalauksista mieleen sana 'onni'.

Katja Tukiaisen vaaleanpunaiset tyttöaiheiset työt ovat aina viehättäneet minua. Tukiainen lainaa rohkeasti mytologiasta ja hänen töissään on vaikutuksia sekä korkeakulttuurista että popkulttuurista. 
Hän on maalannut versioita taidehistorian klassikoista kuten Albert Edelfeltin Virginie ja Kuningatar Blanka. Tässä näyttelyssä tyttö ratsastaa torvea soittavan Reidar-faunin selässä. 

Katja Tukiainen, Riding with Reidar, 2025

Katja Tukiainen , I Know, 2025

Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Akkuruohoa, metsäkurjen polvia ja skilssejä

 

Mitä - "kympin tyttö" on erehtynyt, mutta jos metsäkurjenpolvi
jaettaisiin tavuviivalla, niin noin se olisi, koska kurjenpolvia
on muitakin. Ehkä se jopa kirjoitettiin noin vanhoissa
kasvikirjoissa.  

Minulla on herkän kielitajun omaava ystävä, joka on jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomionsa puheviestinnän ammattilaisten omituisiin suomen kielen painotuksiin pitkissä yhdyssanoissa. 
Hän kysyi minulta hiljattain, olenko kuullut kukasta nimeltä 'metsäkurjen polvi'.  Tänään hän kertoi, että mainoksessa oli kehuttu 'akkuruohon leikkuria'.
 
Itse olen huomannut, miten radiojuontajat ovat alkaneet viipyillä virkkeen lopun sanoissa, jopa tavuissa, vaikka niissä ei olisi mitään painotettavaa. 

Entäpä Jari Sarasvuon Finglish tämän päivän Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa?
"Sulla voi olla vaikka minkälaisia skilssejä, mutta jos sulla ei ole vahvaa tunnetilaa ja attackia, niin ei susta tule voittajaa."
"Totta kai tarvitaan tietotaitoa ja tahtoakin, mutta jopa 50 prosenttia anomaalisesta menestyksestä on uskaliaisuutta, daringia, tietynlaista röyhkeyttä ja pokkaa."
Minusta anomalian käyttäminen poikkeuksellisesta menestyksestä on outo sanavalinta, miksi ei suomen kielellä poikkeuksellinen ja miksi uskaliaisuuden perässä sama sana englanniksi?
Synttärisankari 60v korostaa ärhäkkyyttä ja pokkaa menestyksen avaimina, mutta kyllä minä neuvoisin häntä suomen kielen kursseille.
Näissä Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään aina viimeisenä kysymyksenä: Mitä sanoisit 20-vuotiaalle itsellesi? Sarasvuo vastaa: "Älä yritä niin paljon. Rakkautta ei tarvitse ansaita."
Tämä on hyvä vastaus, ilmeisen rehellinen ja selvällä suomen kielellä. Olisihan hän voinut vastata myös: Relax, man. Sun ei tarvitse ansaita lovee.

PS Ystävälleni Leenalle kiitos kielihavainnoista!

Oikea kurjenpolvi, aloituskuvani kuivattua kauniimpi.
Kuva Ume, tänään 13.6. Mustilan arboretumissa, jossa
alppiruusut ja atsaleat loistossaan. Sain niin kauniita
otoksia, että käytän niitä jossain tulevissa
kirjoituksissa.  

Elämästä, kesästä, juhlista, ryijyistä, kirjoista...

Jonna Karanka, Every Season's Ry or Ru, 2016

Hups, pari viikkoa vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Nyt olisi paljon koettua ja elettyä, luettua ja keskusteltua keskusteltavaksi teidän kanssanne rakkaat blogiystävät. Koitan päästä vauhtiin. 
Mietin, että joku saattaa näin pitkän tauon vuoksi jopa olla huolissaan minusta. Kaikki hyvin, on vain ollut niin paljon muuta: kesävieraita (omia tuttuja, rakkaita - niin hankala sana tuo vieras), kesäsiivousta, töitä mökillä talven jälkeen ja viimeksi kivat Jane Austin -teemaiset synttärijuhlat. Niitä varten tilasin ja palautin useamman juhlamekon verkkokaupoista, kunnes lopulta löytyi ruusukuvioinen sifonkimekko, joka käy hyvin tuleviinkin kesäjuhliin. 
Luonto on kaunis, kedon kukat parhaassa kukassaan. 

Kouvolan taidemuseo Poikilossa on näyttely Näin kaunista, jossa on esillä ryijyjä ja keramiikkaa 1950-luvulta nykypäivään emeritusprofessori Tuomas Sopasen kokoelmasta. Juttuni alkukuva on tästä näyttelystä.
Sopasen kokoelmaan kuuluu kaiken kaikkiaan 715  ryijyä, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. 
Sopanen keräili ensin lasi- ja keramiikkaesineitä. Niitä huutokaupoista hankkiessaan hän kiinnitti huomionsa upeisiin tekstiileihin, ryijyihin ja tabletteihin (kateliinoihin).
Näyttelyn videolla hän kertoo innostuneesti ja iloisesti siitä, miten paljon näkee vaivaa yhden pienen, hylätyn, ruttuisen tabletin kunnostamisessa. Arvostan. On hienoa, että ihmiset innostuvat jostakin, minkä kokevat omakseen.
Sopasen kokoelma on suurin yksityinen ryijykokoelma Suomessa.
Hän on kokenut design-esineiden hankkimisensa ensisijaisesti oman elinpiirin rikastamisena ja kaunistamisena. Siinä ohessa hän säilöö myös historiaa.

Minulla on häkkivarastossa rullalla lapsuudenkodistani iso kasviväreillä värjätty ryijy, johon on kudottu päivämäärä 1800-luvun alusta ja nimikirjaimet. Kutojan vaiko omistajan, ja onko se sama henkilö? En saa tietää, en hoksannut kysyä ajoissa. Nyt ne jotka olisivat tienneet ovat poissa. Olisi pitänyt kysyä paljon muutakin, ainakin se mistä minun perimääni on tullut sitä keskiaasialaisuutta ja Amazonin sademetsää. Isoäitini vihjaili joskus jostain salaisuudesta, vihjaili ja jätti sikseen, kun ei saanut herätetyksi minun uteliaisuuttani. Minähän olin kiinnostunut vain tulevasta, kuten nuoret usein ovat.

Miten monta kertaa olenkaan kuullut lapsen huokaavan, että kyllä hän sitten aikuisena syö karkkia joka päivä. Miksi ihmeessä aikuiset eivät herkuttele ja valvo, miksi he ovat niin tylsiä? Miksi he eivät ilmoittaudu tosi-tv-ohjelmiin?
Myös myöhemmin elämässä näkyy sama "kyllä minä sitten..." -ajattelu. Kielletty tai vielä tavoittamaton välkkyy houkuttelevana, mutta saavutettuna sen hohto sammuu. Sitten kun olen iso...
En tiedä, mistä nämä ajatukset tähän tulivat. Mietin näitä ja muuta viime yönä puoliunessa.

Anne Tyler on arkipäivän, dialogin ja ihmisten kuvaamisen mestari. Three Days in June -romaanin luettuaan tuntee Gailin ja Maxin kuin läheisensä, joista arvelee tietävänsä sellaistakin, mitä he eivät vielä itse ymmärrä.

Robin Black kirjoittaa esseeteoksessaan Crash Course siitä, miten kirjan kirjoittaminen ja elämä kohtaavat eri kirjoittamisen vaiheissa.
Hän käyttää käsitettä 'collaborative reader' eli yhteistyötä tekevä lukija. Kun kirja julkaistaan se on vasta yhdenlainen, mutta joka lukukerralla syntyy uusi versio, jopa saman lukijan lukiessa kirjan uudelleen, koska hän lukee sen nyt eri tavalla.
"My story becomes our story, because writing is a collaborative act."
(Ja hohhoijaa - sitten on niitä kirjailijoita, jotka loukkaantuvat siitä, että heidän kirjojaan "luetaan väärin"!)
Anne Tyler onnistuu kirjoissaan yhteistyön tarjoamisessa loistavasti. Hän antaa sopivasti täkyjä ja eväitä ja johdattaa lukijan mielikuvitusmaailmaan, josta tämä ei halua pois, vaan syvemmälle. Minusta juuri tämä prosessi, lukijan lumoaminen yhteistyöhön, on ihme, joka selittää fiktion lukemisen - ja myös kirjoittamisen - nautinnon.

Luin jostain, että Anna-Liisa Ahokumpu on kirjoittanut romaanissaan Kolme rukousta äidille synnyttämistapahtumasta ja synnyttämisen vaikutuksesta naisen psyykeen paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Näin saattaa olla.

Luin Eveliinan kokemusta kuin jännityskertomusta.
Eveliina oli kysynyt äidiltään, millainen synnytys hänellä oli ollut ja saanut vastaukseksi: "Se on sellainen ryykeli, ettei sitä usko, ennen kuin sen on käynyt läpi." Onerva-äiti ei halunnut muistella synnytystä eikä raskausaikaansa, koska ne olivat menettäneet merkityksensä sen jälkeen kun tytär oli alkanut kasvaa hänen ulkopuolellaan.
Näinhän se yleensä käy, ymmärrän Onervaa, mutta miten Eveliina voi muistaa!

Kirjassa kulkee synnyttämistarinan ohessa toinenkin, aivan erilainen tarina huolehtivasta äitiydestä toisena aikana toisaalla. Hyvin kiinnostava sekin.

Lukemisesta: mitä "kuuluu" lukea - ja mitä kaikkea minä luen

 

Kirsin satunurkka, Vainö Kunnas, 1928,
Ateneumin taidemuseo

Katja Kallion kirjoittamassa kirjassa Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä Härkönen kertoo mitä oli lukenut lapsena ja miten alkoi kirjoittaa samaan aikaan lukemisen kanssa heti kun oli oppinut kirjoitustaidon. Esikoisromaaniaan Härkönen alkoi kirjoittaa 16-vuotiaana, ja se julkaistiin parin vuoden päästä. Toimittajat ja kirjailijakollegat eivät aina ymmärtäneet, miten todella nuoren ihmisen kanssa he keskustelivat lukemisesta. 

Kun Häräntappoase ilmestyi ja tulin julkisuuteen, ihmiset kauhistelivat, että etkö ole lukenut Sinuhea ja Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta! Miten minä olisi kaiken ehtinyt lukea, kun olin kirjoittanut itse ja näytellyt ja olin vasta 18-vuotias? Sinuhen luin tyyliin parikymmentä vuotta myöhemmin. Se oli minusta upea, ja Rikos ja rangaistus oli ihan jees. Kumpaakaan ei ole tehnyt mieli lukea uudelleen. Ärsyttää, kun joku määrää yläpuolelta, että nämä kirjat on pakko lukea.

Mielenkiintoinen asia tämä, mitä kuuluu lukea - ja yleisemmin mitä tehdä. Ja miten ajatella. Se on aikaansa sidottua ja ennalta-arvaamatonta. Se on ryhmäytymiseen liittyvää ja yhteisöllistä liimaa.
Monet trendien aaltoilut ovat yhteisiä koko sivistyneelle maailmalle.
Joukkopaine tuntuu lisääntyneen digiaikana, hyväksytyn raja on jyrkentynyt ja poissulkeminen lisääntynyt.

Lukemisessa vallitsi pitkään uskonnon valta. Ne, jotka eivät osanneet lukea, katselivat kuvakertomuksia kirkkojen seinillä. Tiettyjä asioita piti opetella ulkoa. Monissa uskonnoissa tekstejä on pitänyt lukea - ja yhä edelleen luetaan - vieraalla kielellä, Tooraa ja muita juutalaisten pyhiä kirjoituksia hepreaksi, Raamattua latinaksi ja Koraania arabiaksi.
Kun uskonnon valta väheni, alettiin vanhojen klassikoiden lukemista pitää sivistyneen ihmisen mittana. 
 
No, katsotaas nyt mitä bloggaaja Marjatta lukee. 

Luin viimeksi Kerttu-Kaarina Suosalmen kaksi pitkää novellia sisältävän kirjan Synti vuodelta 1957. Minulle tulee välillä tarve lukea vanhoja kirjoja, koska, kuten Thomas Carlyle blogini motossa toteaa, kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu.

Kirjan kannessa on Kouvolan vaakuna, ja sisällä leimat sekä Kouvolan kauppalan että kaupungin nimellä. Takasisäkannella on vielä jäljellä tasku lainauskortille, johon kirjastovirkailija kirjoitti käsin lainaajan tiedot ja lainausajan.

  

Millaisen sielun Suosalmi nostaa teksteissään esiin?
Synnillä pelotellun, värisevän, pelkäävän, alistetun ja nöyrän. 

Niminovellissa SYNTI eli punapartainen ikoni traumatisoitunut nainen on palannut Helsingistä pieneen kotikaupunkiinsa yrittäen aloittaa elämäänsä romahtamisen jälkeen harhaluuloisena ja kauhuissaan siitä, että ihmiset saattavat tietää hänestä hävettäviä asioita. Minusta lukijana tuntuu, että he tietävät ja koittavat olla ystävällisiä, mutta nainen näkee heidät hyeenoina, joiden suhteen hänen on oltava varuillaan. 

    Kun tulin alas kuumalle kadulle seisoi pieni tyttö portaan vieressä ja kysyi, mihin olin menossa.
Pienuudestaan huolimatta hän muistutti kaikkia niitä, joita olin tavannut, siksi käänsin pääni pois, enkä vastannut hänelle. Minun oli vaikea kulkea kivettyä mäkeä ylös selin lapseen, ja kadunkulmaan asti kuulin hänen hyppynarunsa läiskeen, kun hän hakkasi sitä asvalttiin, ajattelin, että hän teki sen tahallaan ja nautti siitä.

    Ehkä tuo lapsi katseli minun jalkojani ja selkääni ja hartioitani, ehkä hän kuvitteli lyövänsä minua.

Kirjan toinen novelli AVANTO kertoo myrkyllisestä parisuhteesta. Suojattuna elänyt nuori nainen luulee avioliiton kautta saavansa automaattisesti paikan elämässä ja aseman "samanvertaisten rouvien piiristä". Mies alkaa inhota eristäytyvää, pettynyttä ja toimetonta vaimoaan. Kumpikaan ei ole onnellinen, mutta velvollisuus sitoo miestä ja vaimolla ei ole mitään vaihtoehtoa. 

Hänen silmiensä eteen levittäytyi tulevien vuosien yksinäisyyden autio taivas, mutta hän katsoi sitä kuin tutuksi tullutta paikkaa.

    Joka ikinen mies, joka oli viallinen, alkoi lyödä, ajatteli Klaus. Rotevan naisen vuoksi, jolla oli suuri ja kovahuulinen suu ja paksut jalat, piti miehen juoda, että uskalsi käydä sen kimppuun. Klaus ei koskaan juonut, sillä hän piiskasi matoa sen matomaisuuden tähden. 

Vahvaa proosaa.
Olen onnellinen siitä, että naisista on tullut itsenäisiä, oman elantonsa ansaitsevia ihmisiä ja avioliitosta pääsee pois. 
Olen onnellinen myös siitä, että  mielen sairaudet mielletään yhä enemmän aivosairauksiksi, ei miksikään synnin palkaksi tai omaksi syyksi sen enempää kuin muutkaan sairaudet. Asennemuutos poistaa stigman, joka on leimannut kerran murtuneen ihmisen loppuelämäkseen. 
   

Kirjastokäynnillä luulin, että minulle on varaushyllyssä yksi kirja, en ollut katsonut tekstiviestejäni muutamaan tuntiin, ja ah - siellä olikin pitkä rivi kirjoja minulle:
- Anna-Liisa Ahokumpu, Kosminen tanssija (luin jostain kiinnostavan arvostelun)
- Anna-Liisa Ahokumpu, Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (saman kirjailijan seitsemän vuotta aiemmin julkaistu esikoisromaani, esikoiset kiinnostavat minua)
 - Heikki Heinonen, Sinne missä pippuri kasvaa (paikallisen kirjoittajan teos perheen Intian matkoista) 
- Lauri Hokkanen, Kenen joukoissa seisoin: taistolaiset ja valtioterrorin perintö (kiinnostuin äskettäisen blogikeskustelun johdosta, tämä oli tarkoitus lukea jo sen jälkeen kun olin seurannut Hokkasen haastattelua kirjamessuilla muutama vuosi sitten)
- Anne Tyler, A Spool of Blue Thread (minulla on lainassa tämän kirjan suomennos, mutta juuri tällaisia kirjoja on kiva lukea alkukielellä, tykkään myös katsoa miten suomennos onnistuu, Tyler on arkielämän ja dialogin mestari kuten Anna-Leena Härkönenkin, mutta hm olen kyllä tainnut lukea tämän... tuo kannen kuva pariskunnasta avoautossa on niin tuttu)
- Anne Tyler, Three Days in June (tämäkin alkoi kiinnostaa)

Ymmärrätte varmaan, että minä en lue näitä kaikkia. Jotkut palautan jo huomenna. 
Kirjaston varauslistalla on vielä 19 kirjaa, huh en jaksa luetella niitä kaikkia. Tässä muutama: 
- Maaria Päivinen, Lastani et vie (olen lukenut Päivisen fiktiota, tämä on totta)
- Jenny Erpenbeck, Kairos (Erpenbeckiltä olen lukenut monta hyvää kirjaa)
- Neil Harwick, Poistetut kohtaukset (kiinnostaa henkilön ja ajankuvan vuoksi)
- Ocean Vuong, Emperor of Gladness (On Earth We Are Briefly Gorgeous oli niin hyvä)
- Riina Tanskanen, Tympeät tytöt 2 - Luokkakipuja (toivottavasti tässä ei liihottele niitä pimppienkeleitä, mitä aiemmassa kirjassa)

Lainassa minulla on noitten äsken hakemieni lisäksi toistakymmentä kirjaa. Tässä muutama pinon päältä: 
- Elisa Shua Dusapin, Vladivostok Circus (luin aiemmin samalta kirjailijalta kiinnostavan teoksen)

- Alex Matson, Romaanitaide (lainasin blogikeskustelun innoittamana)
- Caj Bremer, Mämmikoiran keittiössä (pidän kaunokirjallisista keittokirjoista)
- Frode Grytten, Sylissä synkän virran (palkittu vuonna 2005 parhaana norjalaisena rikosromaanina)  

Rohmuan kirjaston eteisestä myös ihmisten sinne vaihtohyllyyn kantamia lehtiä, vaikka kotiinkin tulee monta lehteä.
Ettei vain lukeminen pääse loppumaan.  

Tämmöinen lukija täällä. Lukee mitä milloinkin, kaikenlaista.

Blogiesittelyssäni sanon olevani kaikkiruokaisesti lukeva, kai se pitää paikkansa.

Rentukoitten aika, tuomienkin, ja kohta syreenien. Viileän kevään etuja: pääsee nauttimaan jokaisesta uudesta kevään merkistä erikseen. 

Katja Kallio, Taskupainos - Anna-Leena Härkösen elämästä

Kannen kuva: Irmeli Jung
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Jos pitää valita, saako lukijan itkemään vai nauramaan, niin valitsen naurattamisen. Tietenkin on parempi, jos onnistuu molemmissa, mutta naurattaminen menee aina edelle. 

Niinpä nuoruuden paha ahdistus ja itsemurhayritys tulee kuvatuksi näin:

    Olen saanut jostain unilääkkeitä. Ne ovat vaatekaapissani. Siellä on myös spriihin säilötty päästäinen, jonka olen saanut biologiystävältäni. Näin sen hänen työpaikallaan ja sanoin, että minä haluaisin tuon. Siihen samaan purkkiin olen laittanut Seilin sairaalasaarelta löytyneen ison ruskean hampaan.  

    Uskon, että unilääkkeet, sprii ja hypotemia yhdessä riittävät. Lähden ulos vaaleanpunaisessa 50-luvun pitsiyöpuvussa, jonka olen ostanut Pelastusarmeijan kirpputorilta. Ajattelen, että tässä tämä seksitähti nyt umpihangessa tarpoo, näin tämä päättyy. Menen naapurin pieneen puuvajaan, kaivaudun sinne heinien ja lumen alle. 

Kempeleläinen Anna-Leena Härkönen julkaisi 18-vuotiaana menestysromaanin Häräntappoase (1984), näytteli pääroolin Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika ja pääsi ensi yrittämällä Helsingin Teatterikorkeakouluun. Kesäksi hän tuli töihin Ouluun ja tajusi syksyllä, ettei pysty palaamaan despoottimaisen Jouko Turkan oppilaaksi. Niinpä hän jäi kotiin Kempeleeseen käymään teatterikoulun vuoksi kesken jääneen lukion loppuun pitäen itseään maitojunalla kotiin palanneena luuserina, vaikka näytteli samalla Oulun kaupunginteatterissa ja kirjoitti toista romaaniaan. Hänellä oli myös jo odottamassa uusi opiskelupaikka Tampereen teatterikoulussa ja asiat selviämässä, kun romahdus tapahtui. Anna-Leena ei enää jaksanut. 
Nuorelle ihmiselle tapahtui aivan liian paljon aivan liian nuorena. Se on helppo nähdä jälkeenpäin, mutta siinä tilanteessa eläneelle kaikki on ollut kaaosta. Muistan, miten lehdissä ylistettiin Häräntappoaseen kirjoittajaa ja kuvattiin, miten tämä tuli haastatteluihin laastari joka sormessa, koska oli purkanut ahdistustaan pureskelemalla kynsinauhojaan. Juttujen sävy oli "ah, voi miten söpöä". 

    Sitten tajuan, että en menekään tajuttomaksi, ei tule hypotermiaa. Kuulen edelleen kun ulkona huudellaan nimeäni, ja että pihaan ajaa autoja.
    Yhtäkkiä nousen ylös ja menen ovelle.
    Täällä mää oon, minä huudan.
    Isä kahlaa hangen läpi, nostaa minut syliinsä ja kantaa poliisiauton ohi ambulanssiin.
    Isä mää halusin kuolla, minä sanon.
    Vaikka mun pitäis viimeisillä voimillani sut tämän elämän läpi kantaa niin mää en anna sun kuolla, isä vastaa. 

Pidän tätä kuvausta Katja Kallion kirjoittaman elämäkertateoksen avainkohtana. Nuoruuden rankka kokemus on vaikuttanut Anna-Leena Härkösen elämään ja asenteisiin, varmaan myös kirjoitustyylin valintaan. Hän pyytelee ikään kuin anteeksi olemalla hauska. Myös kuolemankaipuu on jäänyt elämään aiheena muiden joukossa, usein pelastavan huumorin kautta nähtynä. Härkönen kokee, että myös surua ja ahdistusta aiheuttavissa asioissa piilee yleensä jokin nurkka, jossa on komiikkaa, ja siihen hän tarttuu.

Kirjan nimi Taskupainos tulee Härkösen pienestä koosta, tämän hellittelynimen  hänelle on antanut kirjailija Antti Tuuri. 

Kirjaa on valmisteltu tunnin mittaisissa keskusteluissa, joiden välillä Härkönen on kirjannut muistikirjoihin mieleensä tulvivia muistojen sirpaleita. 
Kallio oli kirjoittanut tekstinäytteet sekä minä- että hän-muodossa, ja huomannut että vain minä-muoto välittää Härkösen kokemukset aitoina. Härkönen oli tunnistanut tekstistä itsensä, joten minä-muoto tuli valituksi. Pidän tästä ratkaisusta, koska myös minusta tuntuu, että tekstissä on vahvasti Anna-Leenan ääni.

Millainen se ääni on? Se on suorasukainen, ultrarehellinen, ronski, hirtehishumoristinen, itseään säästelemätön ja hauska. 
Härkönen ei ole koskaan yrittänyt olla jotain muuta kuin mitä on eikä ole pitänyt yllä roolia kulttuuripersoonana tai jonain silkkihansikkain käsiteltävänä poikkeuspersoonana. Hän kertoo rakastavansa lomailla yksin valmismatkoilla kaikkien tuntemiin lomakohteisiin ja kokata ystävilleen tavallista ruokaa. 

Taskupainos on onnistunut yhdistelmä saumattomasta yhteistyöstä kuvaajan ja kuvattavan välillä.

Kirja alkaa mainiolla kuvauksella siitä, miten Härkönen lensi orkesterimonttuun Kotkan Kaupunginteatterissa vuonna 1985 mennessään lavalle kiittämään aplodeista, joita tuli paljon Häräntappoaseen esityksen jälkeen.
Kallio näkee tapahtumassa Liisan ihmemassa tippumassa kaninkoloon, mikä on hyvä alku kertomukselle taiteilijaelämästä kaikkine iloineen ja vaikeuksineen. 
Veimme teini-ikäisiä lapsenlapsia katsomaan saman näytelmän samaiseen teatteriin 2010-luvulla. Hyvä kirja ei vanhene. 

Kirjan lopussa on monen sivun lista Härkösen tuotannosta ja urasta: proosaa, käsikirjoituksia, dramatisoituja teoksia, elokuvarooleja, Tv-sarjarooleja, näytelmärooleja, julkaistuja sanoituksia ja palkintoja.

Keskellä on 16 sivua valokuvia, kuvat ovat pääasiassa Anna-Leena Härkösen kotialbumeista. 

Anna-Leena Härkönen ja Katja Kallio
Kuva: Sabrina Bqain