Vain kolme kuvaa - h niin kuin heinäkuu

1. HELLYYS ja HAIKEUS

Kaseva yhtyeen jäsenet vasemmalta oikealle: Nils Jokela rummut, Jouko Järvinen bassokitara ja laulu, Matti Mikkonen kitara ja laulu ja Tommi Kekoni, kitara ja laulu

Kävin kuuntelemassa Kaseva-yhtyeen konsertin Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla. 
Suomen Beatleseiksi kutsuttu Kaseva julkaisi esikois-LP:nsä Tyhjää vain vuonna 1974 ilman että olisi käynyt vielä missään keikoilla ja lopetti 1982 julkaistun Meidän huoneessa -albuminsa jälkeen. 
Bändi aloitti uudelleen 2000-luvun alussa, osin uusi jäsenin. Vanhoja alusta asti mukana olleita ovat Nils Jokela, Jouko Järvinen ja Mikko Jokela, joka ei osallistu keikkoihin.

Pidän sekä Kasevan laulujen sävellyksistä että lyriikasta. 
Laulujen sanat ovat suurimmaksi osaksi edesmenneen Asko Raivion, joitain kappaleita ovat sanoittaneet myös Nils Jokela ja Mikko Jokela.  

Koen Kasevan lauluissa hellyyttä ja haikeutta. 
Helliä ovat esimerkiksi Pena (Päivä päivältä enemmän, me ollaan Penasta huolissamme niin...) ja Striptease tanssija, joka tuo mieleeni Rauli Badding Somerjoen Ikkunaprinsessan (Voi kuinka kaunis on tuo nainen, kuka hän on ja mistä tänne saapui?...)
Ja haikeita: Kun maailma elää (Kun maailma elää. Kun kellot käy ihmisten aikaa. Ei kukaan enää kosketustas kaipaa...) ja Syksy (Minusta tuntuu, niinkuin jotakin ois tärkeää mennyt sinun kanssasi pois. Mitä se on sinäkö vain? Sinäkö vain?...)

Jos innostut kuuntelemaan tämän bändin vanhoja tallennuksia, niin niiden solistit laulavat heleämmin kuin nykyinen solisti Matti Mikkonen, jonka tummemmasta äänestä pidän enemmän. 
Kannattaa mennä konserttiin!

2. HARMONIA

Tyynilahden venevajat, Kuva: Ume

Harmonia merkitsee rauhaa ja tasapainoa. Yritimme  kuvata aamuyöllä mieheni kanssa isoa täysikuuta järven yllä, mutta kuvat eivät oikein onnistuneet. Siinä olisi ollut hyvä aihe harmoniaan, mutta on näissä venevajoissakin hiljaista rauhaa. 

3. HORSMA

Maitohorsma (Chamaenerion angustifolium), mutta koska minä olen tottunut kutsumaan horsmaksi ja tämä on minun ikioma blogini niin h niin kuin horsma!

Tämä kuvasarja on Kristiinan alullepanema. Ensi kuussa kuvaa ja tarinaa e-alkuisten sanojen inspiroimana. 

Jatkan kesän kolmatta hellelomaa saaressa Luumäen Kivijärvellä. Nautin, olenhan lopulta tajunnut mökillä olemisen idean. Jo oli aikakin - meillä on ollut mökki 14 vuotta. 

Pihla Hintikka, Äidin oma

 

Ensimmäinen huomioni romaanista Äidin oma: kirjan nimi ja kansikuva johtavat genremielessä harhaan, paljon kevyempään kuin mitä kirjan sisältö on.
En olisi ottanut tätä kirjaa mukaani uutuushyllystä, ellei kirjailijan nimi olisi herättänyt mielikuvia hänen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista ja takakansiteksti lupausta vakavista aiheista.

Pihla Hintikka on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Hän on asunut Ranskassa parikymmentä vuotta.  Vuonna 2020 Hintikalta julkaistiin romaani Hetken Pariisi on meidän. Hän on myös kirjoittanut kaksi näytelmää ja ranskaksi kaksi tietokirjaa raskaudesta ja vanhemmuudesta.

Äidin oma käsittelee naisen asemaa, äitiyden tuomia paineita, luokkaeroja ja lastenhoitajina toimivien köyhistä maista tulevien naisten joutumista ihmiskaupan uhreiksi. Kirjan miljöö on Pariisi.  
Osa aiheista on ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Naisten nopeaa palautumista seksikkäiksi kumppaneiksi aviomiehilleen korostetaan toisin kuin Suomessa ja kunnallisen lastenhoidon puuttuessa perheissä turvaudutaan ulkomaisiin lastenhoitajiin. 
 
Isot aiheet aukeavat synnytyksen jälkeistä masennusta tutkivan psykiatri Evan, hänen Moldovasta epämääräisen välitysfirman kautta palkkaamansa Nadian, Nadian vauvana adoptoidun hoitajaystävän Adan ja salaperäisen Alicen elämän käänteiden kautta.
Jokaisella naisella on lapsiin tai lapsuuteen liittyviä salaisuuksia, joiden ratkaisemisessa on trillerimäisiä piirteitä.  

Evalta kysytään eräässä potilastapauksessa, onko raskaus mahdollisesti alentanut hänen arvostelukykyään. Usein raskaana olevia erotetaan, ellei laki kiellä tai siirretään äitiysloman aikana toisiin tehtäviin.  
Aivan kuin nainen ei enää pienen lapsen äitinä pystyisi työskentelemään tehokkaasti, koska hänellä oli muita prioriteetteja. Ja silti äidit haluttiin töihin mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen, vaikka kukaan ei taannut vauvoille kunnon julkista hoitoa eikä miehet jääneet kotiin hoivaamaan kuin äärimmäisen harvoin. Ja kaiken kukkuraksi miehiä nainen tuntui kiinnostavan vain silloin kun hän oli jotain muuta kuin äiti; kun hän oli tullut taas "omaksi itsekseen". Tai sitten kävi niin, että mies kääntyi sellaisen naisen puoleen, joka ei ollut vielä äiti. Sitä tapahtui koko ajan. 

On surullista, että naiset Suomessakin kokevat lasten saamisen niin rankkana asiana. Meillähän on nykyään hyvä kunnallinen päivähoito ja miehet yhä enemmän mukana vauvojen hoidossa.
Mikä tekee nuorten naisten elämästä niin vaikeaa? Olen miettinut tätä kysymystä paljon.
Viekö lapsi nykyihmisen elämästä enemmän kuin menneiden vuosikymmenten ihmisillä heidän vähemmän virikkeellisestä arjestaan?

Katsoin pitkästä aikaa jakson amerikkalaisesta sarjasta "90 päivää morsiamena: Häiden jälkeen". Kauhistuin kun viehättävä jo toistamiseen äidiksi tullut nainen menee läheistensä vastustuksesta huolimatta isoon, kahdeksan tuntia kestävään mommy-kauneusleikkaukseen, jossa imetään rasvaa sieltä ja kiristetään täältä. 
Hän jäi jakson lopussa makaamaan harmaana, yltä päältä siteissä (myös kasvot, mitä niissäkin piti korjata?) huolestuneen miehen miettiessä, että nyt  hänen on otettava ohjat kotona, koska vaimo tuskin pääsee edes sängystä ylös pitkään aikaan. 

Hyvin vähän kirjoitetaan siitä ilosta mitä lapsi tuo mukanaan perheeseen. Itse synnytin lapseni 70- ja 80-luvuilla. Muistan, että sain paljon itseluottamusta ja varmuutta myös työhöni sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Lasten kautta elämään tuli paljon tavoitteellisuutta ja iloa. Minulle ei ollut mitään merkitystä yhteiskunnan odotuksilla tai maailman väestötilanteella. Raskaaksi tuleminen oli biologinen tarve. 

Tämä kirjoitukseni sopii hyvin naistenviikkohaasteeseen, jonka Tuijata. Kulttuuripohdintoja on järjestänyt kymmenennen kerran.

Pihla Viitalan kirjan Kiitokset-osiossa on viimeisenä ajatus, jonka me kaikki kirjoja rakastavat jaamme:
"Kiitos kirjallisuuden ihme, en kyllästy siihen koskaan."

Mökin kukkapenkkiin siirtämäni ja siellä hyvin menestyvä
äitienpäiväruusu. Olen aina ennen halunnut leikkokukkia
ja kutsunut näitä pienikukkaisia purkkiruusuja
vanhanaikaisuudessaan mummoruusuiksi.
Nyt oikein pyysin tällaisen.

Mikä on se kirja, jota me kutsumme Raamatuksi?

Maailman luetuin ja siteeratuin kirja, ilman silminnäkijälausuntoja sukupolvilta toisille siirretyistä tarinoista muistiin merkitty ja useaan kertaan muunneltu tekstikokoelma, joka on käytössä erilaajuisina versioina eri puolilla maailmaa. 

Eksegetiikka on Raamatun ja muiden vanhojen juutalaisten ja kristillisten tekstien tieteellistä tutkimusta. Psykologi ja teologian tohtori Ville Mäkipelto ja väitöskirjatutkija, evankelis-luterilaisen kirkon pappi Paavo Huotari ovat työskennelleet yhdessä eksegetiikan tutkijoina. Heiltä on julkaistu ensimmäinen suomenkielinen tekstikriittinen teos Raamatun kokoamisesta Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia.
Teos oli tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana. 

Juutalaisuus syntyi monijumalaisessa Lähi-idässä ja kristinusko monijumalaisen Rooman valtakunnan syrjällä Palestiinassa. Varhainen Jeesus-liike oli vielä osa juutalaisuutta ja kielenä oli aramea.
Kertomukset Jeesuksen elämästä, neljä evankeliumia, kirjoitettiin ensimmäisellä vuosisadalla, mutta toimitettiin vasta kolmannella vuosisadalla kreikaksi laajalle Välimeren alueen väestölle. Vanhin on Markuksen evankeliumi, Matteus ja Luukas ovat kirjoituksissaan lainanneet sitä ja jotain muuta tuntematonta lähdettä. Markuksen evankeliumin kuvaama vaatimaton parantaja-Jeesus on myöhemmin Johanneksen kuvaamana muuttunut julistajaksi, jonka yksinkertaisiin toteamuksiin on lisätty ylväyttä ja vertauskuvallisia sävyjä.

Sekä Vanhan Testamentin että Uuden Testamentin oppi ja sisältö oli aluksi systematisoimatonta. 

Oli erilaisia uskomuksia ja kirjoituksia, joista osa vähitellen vakiintui ja niitä alettiin kopioida  ja kääntää. Raamattu ei ole kiveen hakattu, se on kopioiden kopio.

Uuden Testamentin tekstien kirjoittamisen aikaan ei ollut oppia kolminaisuudesta. Se muotoiltiin vasta 300-luvulta lähtien. Tuntematon kirjuri on lisännyt tämän opin Johanneksen kirjeen tekstiin ja se on edelleen monissa kristittyjen Raamatuissa, Suomessa joidenkin vanhoillislestadiolaisten käyttämässä  vuoden 1776 käännöksessä. 

Vanhat kirjoitukset osoittavat, että monijumalaisuus oli mukana pitkään.
Jumalalla oli perhe, poikia ja vaimo, kunnes alettiin varoitella muista jumalista. Yksijumalaisuudesta tuli suositumpi uskomus ja tekstit muokattiin sen mukaisiksi. Samarian Jahvelta katosi vaimo, Asera, ja pojat joille kullekin olisi ollut oma valta-alueensa, muuttuivat enkeleiksi.
Uudessa Testamentissa Jumalalla on vain yksi poika, Jeesus. Missä määrin Jeesuksessa oli ihmistä ja missä määrin jumalaa? Siitäkin on ollut erilaisia käsityksiä. Nykyopin mukaan hän syntyi neitseellisesti Jumalan pojaksi, mutta on ollut myös sellaista oppia, että hän sai jumaluuden vasta aikuiskasteen yhteydessä, Jumala ikään kuin adoptoi hänet silloin.
Neitseestä syntyminen saattaa myös olla tahaton tai tahallinen virhe, joka on syntynyt  varhaiskristillisen liikkeen levittyä kreikankieliseen maailmaan. Antiikin tarustossa mm. Romulus ja Aleksanteri Suuri ovat neitseestä syntyneitä sankareita. Eihän ihmiseksi syntyvän Jeesuksen syntymään olisi tarvinnut liittyä mitään ihmettä. Neitsyt on monissa kielissä, vanhassa suomessakin, myös arvokas nimitys nuorelle naiselle, neito. 

  

Säilyneet kirjoitukset ovat kokeneet sekä tahallisia että tahattomia muutoksia eri kirjurien kautta kulkiessaan.
Tekstit kopioitiin käsin, jolloin jopa kirjurin vireystila vaikutti tulokseen. Tapahtui tahattomia virheitä, jopa sellaisia että kirjuri luki vahingossa kaksi palstaa yhteen ja tekstistähän tuli täysin käsittämätöntä.
Kirjurit muuttivat tekstejä taustalla vaikuttavien tahojen tai omien mieltymystensä mukaan. Tekstejä selvennettiin ja ajankohtaistettiin uuden tiedon mukaiseksi. Tehtiin poistoja, lisäyksiä ja siirtoja ja täytettiin papyruksen palojen aukkoja. Teologiset ja ideologiset syyt saivat muuttamaan vanhan tekstin, jonka oppi tulkittiin harhaopiksi.
Jos käsikirjoituksen loppuun jäi tyhjää siihen saatettiin lisätä jotain maagista ja jännittävää.
Lopulta myös kustannussyyt ovat vaikuttaneet siihen, mitä Raamatussa on ja mitä ei.
Raamatusta on olemassa erilaisia versioita, ja pois jätettyjä tekstejä on julkaistu omina kirjoinaan.   

Myös käännökset ovat muokanneet Raamatun tekstejä, joskus koomisin tuloksin.
Kun Mooses laskeutui Siinain vuorelta laintaulut mukanaan (niitäkin rakennettiin oikeasti pitkään) hänen kasvonsa säteilivät. Koska hepreankieliset käsikirjoitukset eivät käännöksen teon aikaan sisältäneet vokaaleja, niin säteilemisen voi lukea myös sarveksi, samat konsonantit. Niinpä Hieronymuksen latinankielisessä tekstissä Moosekselle oli kasvanut sarvet. Käännöskukkanen johti siihen, että eräässä roomalaisessa kirkossa voi yhä nähdä Michelangelon sarvipäisen Mooses-patsaan.  

Jos hepreasta kääntäminen on ollut vaikeaa vkln puuttumisen vuoksi, niin vaikeaa on ollut myös vanhimpien kreikankielisten tekstien kääntäminen koska ne kirjoitettiin YHTEENPÖTKÖÖNISOINKIRJAIMINILMANSANAVÄLEJÄ. 

Paavalin syyksi on pantu naisvihaa, mutta ei hän niin paha ollut. Niissä Paavalin kirjeissä, jotka on todettu hänen kirjoittamikseen, hän arvostaa seurakuntien naisten työtä. (Paavalin aikaan oli tapana kirjoittaa myös toisen henkilön nimissä arvostuksen saamiseksi ja osa hänen lukuisista kirjeistään on ilmeisesti toisten henkilöiden kirjoittamia). 
Alkuseurakunnissa naiset vaikuttivat miesten rinnalla, ja Jeesuksella oli ympärillään naisia. Naiset komennettiin sivuun paljon myöhemmin. 

Mäkipellon ja Huotarin teos on helppolukuinen ja puolueeton historiallinen teos, jossa on myös huumoria.
On jännittävää lukea tutkijoiden salapoliisityöstä, ja se innostaa tutkimaan lisää. Nostinkin jo Raamatun työpöydälleni. 
Kirjan lopussa molemmat kertovat omasta taustastaan helluntailiikkeessä.

Kirja on täynnä mitä kiinnostavimpia anekdootteja. Oliko Itämaan tietäjiä kolme? Maistoivatko Aatami ja Eeva omenaa? Ratsastiko Jeesus muka yhtä aikaa kahdella aasilla, miten? Taisteliko Daavid Goljatin kanssa, vai oliko se eräs betlehemiläinen Elhanan?

Harmi, että se aivan ihana Johanneksen evankeliumin tarina, jossa Jeesus armahtaa syntisen naisen, "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven", on myöhempi lisäys. Jeesus uhmaa tarinassa julmaa Mooseksen lakia. Tätä kertomusta on sovitettu eri kohtiin, joissain käsikirjoituksissa se löytyy Luukkaan evankeliumista. 

Eräs asia mitä Mäkipelto ja Huotari harmittelevat on homoseksuaalisuus-sanan käyttö nykyaikaisissa raamatunkäännöksissä. Termi on niin uusi, että se ei voi esiintyä Raamatussa. Aiemmin on käytetty mm. sanoja pehmoilija, miehimys ja miesmakaaja. Mitä niilläkin sitten tarkoitetaan? On epäselvää, millaisiin tekoihin niin Mooseksen laissa kuin Paavalin ohjeissa oikein viitataan. Paavalihan varoittelee sekä säädyttömyyteen syyllistyneitä naisia että miehiä irstailusta. Mitä he ovat tehneet?
On esitetty, että kyseessä olisi kahden miehen seksi saman naisen kanssa, koska tällainen teko sotkisi sukulinjan hämärtämällä isyyden. 

Jeesus ei puuttunut ihmisten sukupuolielämään. Hänen nimissään on väitetty yhtä ja toista muutakin, joka ei köyhän puusepän pojan repertuaariin istu. Hänen käyttäytymistään on ylevöitetty ja vesitetty pliisuuteen asti. Kun Jeesus on suuttunut spitaaliselle, kuten ihmiset häirittyinä suuttuvat, niin sehän on on pitänyt häivyttää ja vihastuminen on teksteissä vaihtunut sääliksi.

Raamattu on alusta loppuun ihmisten käsissä muovautunut ja tulkittu teos. Muuttumattomuuden idea kumpuaa ennemmin joidenkin ihmisten asenteista kuin teksteistä itsestään. 

Millään tekstillä ei ole itsessään mitään arvovaltaa, joka ei olisi yhteisön antamaa ja välittämää. Muinainen Raamatun teksti ei ole mitään mieltä nykyajan ilmiöistä, vaan uskonnollinen yhteisö laittaa sen omilla tulkinnoillaan ottamaan kantaa asioihin. Siksi myös vastuu näistä tulkinnoista on aina yhteisöillä ja yksilöillä. Vastuuta ei voi paeta toteamalla: "Minähän vain noudatan Raamattua."


Lopuksi pistän tänne omiani ja kysyn lukijoiltani, mikä on mielitekstisi Raamatussa. 
Minun mielitekstini ovat Vanhan Testamentin puolella: Sananlaskujen kirja ja Korkea veisu, joka on mitä suloisinta rakkauslyriikkaa. 

Ratamokeskuksen yöpäivystyksen puolesta Helsingissä - ratamonlehtiinkö meidän on turvauduttava?

 

Luontaisparantaja Hanna (aluevaltuutettu Piia Kleimolan luoma hahmo) kertoo ratamonlehtien
käytöstä itsehoidossa. Kouvola on ollut edelläkävijä mm. työterveyspalvelujen kehittämisessä.
Kyltissä on kysymys sosiaali-ja terveysministeri Kaisa Juusolle.
Kuva: Ume

Kirjoitin jokin aika sitten meidän mielenilmaustapahtumastamme Kouvolassa (blogikirjoitus siitä).
Hallitus suunnittelee lopettaa yöpäivystyksen 80 000 asukkaan kaupungista, koska se heidän työryhmänsä laskelmien mukaan tuo säästöjä. Meidän hyvinvointialueemme laskelmissa on otettu huomioon myös muutoksen aiheuttamat välittömät menot ja päädytty siihen, että lopettaminen päinvastoin lisää kustannuksia. Ero laskelmissa on miljoonia euroja.

Kouvola on Suomen ainoa iso kaupunki, jolla ei ole omaa keskussairaalaa, mutta meillä on toimiva ja kustannustehokas kahden päivystyksen malli ja pitkälle kehitetty työnjako Kotkan keskussairaalan (KOKS) kanssa. Kouvolassa on mm. toimiva akuuttilääketieteen hoito.

Hätkähdyttävä tieto on sekin, että Kouvolan Ratamossa on ollut viime vuonna enemmän päivystyskäyntejä kuin KOKS:ssa, jonne yöpäivystys nyt pitäisi keskittää - ja samalla osa päiväpäivystystäkin, koska sinnehän pitäisi kuljettaa myös ne päivällä tulleet potilaat, joita ei ole ehditty hoitaa.
Tilat? Varustelu? Henkilökunta? Ambulanssit? - Koko toiminnan suunnittelu uusiksi! Kustannukset tälle turhalle ja paljon haittoja tuovalle muutokselle 2,5 miljonaa. 

Lausuntoja Ratamokeskuksen puolesta ovat Tätä me emme purematta niele -aktiiviryhmämme, Kouvolan kaupungin ja Kymenlaakson hyvinvointialueen lisäksi jättäneet muun muassa Puolustusvoimat (Vekaranjärven ja Utin varuskunnissa koulutetaan vuosittain noin 4600 varusmiestä ja 3000 reserviläistä), Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamk, Kouvolan Ammattiopisto Eduko ja Kymenlaakson kauppakamari.
Meillä on laaja alue, jossa noin 7500 kesämökkiä. Kesäkuukausina ulkopaikkakuntalaisten päivystyskäynnit ovat lisääntyneet selvästi. Siitäkin oli tilastoja ja apua saaneiden haastatteluja Kouvolan Sanomissa, jossa on paneuduttu tähän aiheeseen monipuolisesti useissa artikkeleissa. 
Raja vihollisuuksia toteuttavaan valtioon on lähellä.
Tarvitseeko tätä enää edes perustella?  

Kävimme 1.7. Helsingissä Eduskuntatalon edessä kertomassa mielipiteemme. Meitä oli noin sata ihmistä, kaksi bussillista Kouvolasta, ja joitain tuli omilla kyydeillä tai oli valmiiksi Helsingissä.
Saimme tilaisuuteemme todella hyviä puhujia: poliitikkoja, alue- ja kunnanvaltuutettuja, sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoita ja Ratamon päivystyksen työntekijöitä. 

Tätä me emme purematta niele -ryhmän aktiivi Eija Rantalainen lukee ryhmän aloitetta.
Kuva: Ume

Joku saattaa nyt arvostella meidän protestiamme ja kysellä, miksi kouvolalaiset eivät halua kantaa korttaan kekoon. Leikataanhan sitä muuallakin. Kyse ei ole siitä, vaan reiluudesta ja tasavertaisuudesta. 

Muut kaupungit, joiden yöpäivystystä suunnitellaan lakkautettavaksi ovat Iisalmi, Varkaus, Jämsä ja Raahe. Niiden asukasluku on alle ja päälle 20 000 - ja Kouvolan siis vähän alle 80 000. 

Myös alle 20 000:n asukkaan Pietarsaari oli ehdolla, mutta poistettiin lakiesityksen listalta kielilailla perustellen. Pietarsaaresta on kaksikielistä palvelua tarjoavaan Kokkolaan 38 kilometriä.
Kouvolasta Kotkan keskussairaalaan on enimmillään lähes 100 kilometriä. 
Kymenlaakso on myös kaksikielistä aluetta ja meillä on todennäkösiesti paljon enemmän suomea taitamattomia maahanmuuttajataustaisia ihmisiä kuin Pietarsaaressa ummikkoruotsinkielisiä. 
Onko pietarsaarelaisen omankielinen palvelu tärkeämpi kuin kouvolalaisen henki?
Kun on terveydestä kyse, niin poliittinen kilpailu ja oman äänestysalueen väen miellyttäminen saisi jäädä sivuun, RKP!

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Sote-valiokunnan puheenjohtaja Krista Kiuru piti käsittämättömänä lakiesitystä, jonka vuoksi ison kaupungin asukkaat joutuvat vaatimaan Eduskuntatalon edessä oikeutta perustason terveyspalveluihin.
Muita puhujia olivat mm. kansanedustaja Hanna Kosonen (kesk.), Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo ja päihdelääkäri Atte Virolainen, joka tunnetaan myös somessa Lääkäri Atte -nimellä.
Niin, meillä Kouvolassa on kunnia olla tilastojen kärjessä myös päihteiden käytössä.

Mielenterveyteen liittyvät päivystyskäynnit osuvat mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Facebook-sivuilla nuori mielenterveyspalveluiden käyttäjä kirjoittaa koskettavasti avusta, jota on saanut Ratamossa.

Kaikkia puhujia en tullut panneeksi muistiin. Joku kokoomusedustaja kävi viisastelemassa säästöjen tarpeellisuudesta puuttumatta meidän asiaamme mitenkään. Muut olivat puolellamme.

Kuulimme myös Saattohoito 79-bändin Janne Tokon tarttuvan biisin Me ei tätä purematta niellä. 

Krista Kiuru puhumassa, hyvä, selkeä puheenvuoro.
Kuva: Ume

Omista kansanedustajistamme paikalla olivat Paula Werning (sd.) ja Sheikki Laakso (ps.).
Ville Kauniainen (kok) oli paikan päällä Kouvolassa ottamassa vastaan kokoomusvieraita, eduskunnan 1. varapuhemiestä Paula Risikkoa ja sosiaali- ja terveysvaliokunnan varapuheenjohtaja Mia Laihoa, jotka halusivat tutustua Ratamon toimintaan liittyen lakiesitykseen.
Risikko oli vierailun lopussa sanonut tulleensa vakuuttuneeksi siitä, miten hyvää työtä Ratamossa tehdään.

Sheikki Laakso on hallituspuolueen jäsen.
Toivottavasti Ratamon asiassa ei mennä
äänestykseen asti. 
Kuva: Ume

Nuoret Ratamon päivystyksessä työskentelevät
Tuulia Suihkonen ja Mikael Danckaarts tulivat 
mukaan mielenosoitukseen työvuorostaan, jossa
he olivat hoitaneet mm. akuuttihoitoa
tarvitsevaa infarktipotilasta
Kuva: Ume

Facebookissa Tätä me emme purematta niele -ryhmän alulle
pannut ja tapahtumia organisoinut Taru Salmi - kiitos!
Kuva: Ume

Tämän aamun Kouvolan Sanomien tekstiviestipalstalla joku kyynikko kirjoittaa: "Ikävä kyllä Ratamon kohtalo on jo käsitelty! Turhaan marssit. Ikävä kyllä."
Enpä ihan usko. Tässä on nyt niin paljon faktoja ja laskelmia, joita on turha kyseenalaistaa. 
Joka tapauksessa näin räikeässä asiassa haluan olla panemassa vastaan.
En menisi makaamaan kadulle enkä länttäisi kättäni liimalla taidemuseon teoksiin. Uskon sen sijaa sanaan. Siksi tämäkin kirjoitus. 

Kuva: MaMe (minä)

P. Mustapäätä lukemassa Eino Leinon päivänä 2024

 

Kuva Tiina/Kirjaluotsi

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!
  

P. Mustapää (1899 - 1973) on yksi ikiaikaisia mielirunoilijoitani.
Olen näemmä rakastunut hänen runoihinsa jo lukiolaisena 60-luvun lopussa. En olisi muistanut, ellen olisi nähnyt hyllyssäni tätä kirjaa ja ryhtynyt kummastelemaan silloisia koulutytön alleviivauksiani ja merkintöjäni.
WSOY:n Kirjallisuutta kouluille -sarjassa julkaistiin kymmeniä klassikkoteoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta Juhani Ahosta ja Helvi Juvosesta Molièreen ja Karen Blixeniin.

Olisin halunnut kuvata tämän kirjan ruiskaunokkikimpun kanssa, mutta en
löytänyt ruiskaunokkeja, vaikka kävin monessa paikassa niitä etsimässä.
Koulukasvistostanikaan en tätä Centaurea cyanusta löytänyt, joten tyydyin
kasvikirjaan kuvausrekvisiittana. 

P. Mustapään runoja (1967) on kirjallisuudentutkija Maunu Niinistön kokoama kattava teos, jossa on runoja Mustapään kaikista siihen mennessä julkaistuista kokoelmista.

Kaikilla on heikko kohtansa.
minulla myös: laadin lauluja.
Särjin siteet. Uudet siteet punon.
Yhä uuden kirjoittelen runon. 

(ensimmäinen säkeistö runosta Tasangot)

P. Mustapää on taiteilijanimi, jonka takana on Martti Haavio, tiedemies, folkloristi ja akateemikko.
P. Mustapää oli modernisti ja oman tiensä kulkija.
Toisin kuin silloinen eksotiikkaa, eurooppalaisuutta ja koneromantiikkaa korostava nuorten kirjailijoiden ryhmä, Tulenkantajat, hän keskittyi perinteisen suomalaisen kansanrunon maailmaan ja käyttää runoissaan kansanrunouden keinoja, kuten säetoistoa, arkaismeja ja kronikkatyyliä. Monissa runoissa on kansansatujen naiiviutta, mutta lapsekkaan muodon takana vakavampia kerroksia.

Monet P. Mustapään runoista ovat monelle tuttuja lauluina, joita eri säveltäjät ovat tulkinneet omalla tavallaan: Tein lasinkuultavan laulun... Vain pieni kansanlaulu, ja sanoja ei ole ollenkaan... Olet kaunis, Marguerita. 

Läkkiseppä Lindblad on hahmo, jonka kautta P. Mustapää kertoo elämästä, hurmaantumisen hetkistä, alakulosta, nuoruudesta ja vanhuudesta, kesän autuudesta ja kuolemasta, joka saapuu syksyn myötä.  
Lindbladin rakastumisen kuvaus on niin riemukasta, että siinä voi kuulla lintujen laulun ja tuntea auringon ihollaan. Lindblad on kuin karsinastaan laitumelle päästetty niittykukkien seassa kirmaileva vasikka.

Tämän proosallisesti sanoa voi,
Mutta samalla Siionin musiikki soi,

Ja hietatöyryllä Kidronin ojan
Voi nähdä laulavan keruubipojan,
ja yrttitarhassa Jerikon
punaruusu kukkaan puhjennut on. 
Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä
tuvan keskelle siirtymässä.
Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta
ja nauttii hurmasta autuaasta.
(viimeinen säkeistö runosta, Aamulypsyn aikaan, jossa Lindblad on juuri löytänyt ovenraosta lattialleen heitetyn rakkauskirjeen) 

Mitkä ovat mielirunojani P. Mustapäältä? Monikin.

Tällä kertaa ihastuin pitkään kronikkaan Dominus Krabbe, jossa kuusi eri henkilöä kertoo haudastaan nousseen pappi Krabben ja tämän hevosen karmeasta näyttäytymisestä. Runossa on huumoria ja hienoja toistoja eri henkilöiden kuvauksissa ratsastajasta, jolla on "silmät jäiset ja tylyt". Syntinen, aikanaan työstään erotettu Krabbe karauttaa saarnastuolin asti ja saa aikaan seurakunnassa hurmiotilan, joka on verrattavissa pohjoisen lahkolaiseuroista kerrottuihin rajuihin kohtauksiin.
P. Mustapää kiihdyttää tässä runossa tekstinsä valtavaan laukkaan, jossa saa nauttia sekä rytmistä että vanhahtavasta sanastosta.

Ja silloin kummitus lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä, 
oli leuassa pikkuinen piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa. Ja silmät jäiset ja tylyt.
(keskeltä kronikkaa)

Viimeisestä illasta on aivan toisenlainen runo, niin hyväätekevän haikea ja niin romanttinen. Rakastavaisten on erottava - jostain syystä. Olen aina ajatellut, että he ovat eri säätyä eivätkä siksi voi enää tavata toisiaan. Mieheni sanoi, että hän on ajatellut jäähyväisten syynä olevan sotaan lähtö.

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona. 
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:

       Olet kaunis, Marguerita
(ensimmäinen säkeistö)

        

Ja tämä, miten kaunis, miten tosi, runo nimeltä Muisto: 

Se, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, 
Ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi 
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.  

Tämän runohaasteen on pannut alulle Anki. Toisia runoista tänään kirjoittaneita löytyy hänen bloginsa koontipostauksesta täältä. 

Matti Kuusela, Journalisti - Toisenlainen toimittaja

 

Onpa mielenkiintoiset kannet tässä Matti Kuuselan muistelmateoksessa.
Kirjan nimi Journalisti jatkuu etukannen taitteessa, jossa on myös juttureissulla 2015 Ukrainan Nikopolissa otettu kuva, jossa Kuusela kävelee ohi sinikeltaiseksi maalatun Leninin patsaan.
Kustantajan saatesanoissa 4.2.2024 kustannustoimittaja Marko Vesterbacka kehottaa kurkistamaan myös suojapaperin sisäpuolelle, jossa on lisää kuvia, mutta minä en voi sitä tehdä, koska kirjaston kirjassa suojapaperi on kestävyyssyistä teipattu kiinni. Haluan vielä nähdä nuo kuvat!
Kirja on Warelia-kustantamon julkaisema, kannen on suunnitellut Markku Yli-Erkkilä ja taitavan, ilmavaksi suunnitellun taiton on tehnyt Mikko Ylinen.

Takaliepeessä on kirjailijan esittely:

Matti Kuuselan tyyli on tiivistä ja napakkaa. Kustannustoimittaja kertookin pyytäneensä lisää ja vakuuttaneensa, että kyllä mahtuu, nyt ei tarvitse laskea merkkimääriä. 
Kuusela on pitänyt kuvaajia erittäin tärkeinä työkavereinaan ja olisi halunnut kuvia ripoteltavan sinne tänne kuten lehtijutuissakin, mutta ne koottiin kuitenkin etupäässä pariin kuvaliitteeseen, niin että sanojen voima korostuu. 
Kuusela kiittää erityisesti kahta kuvaajaa, Raine Lehtorantaa ja edesmennyttä Carina Appelinia.

Olin lukenut hänen juttujaan yhtä kauan kuin hän oli niitä Aamulehteen kirjoittanut. Ensin urheilujuttuja, sitten kulttuurijuttuja ja mihinkään luokituksiin mahtumattomia mattijuttuja, toisaalta aina yllätyksellisiä, toisaalta tutun toisteisia. Ajan mittaan hänestä oli tullut lehden levikkialueella se toimittaja, jonka takia koko lehteä tilataan. 
(ote Kustantajan saatesanoista)

Kun luen ensimmäisen luvun otsikkotiivistelmän, olen ihastuksissani ja tiedän, että pääsen mukaan seikkailuihin, kuten takakannessa luvataan.
Pojan elämää - näin menetin sylin ja Jumalan ja melkein kuolin, mutta urheilu, nyrkit tai mielikuvitus pelastivat oikealle tielle. 

Nuoruuden perhekuvissa näkyy onnellinen lapsiperhe ja lopuksi kuviin ilmestyy lapsenlapsi Vilma Vadelma, joka on papalle kaikki kaikessa.
Hetkistä tytön kanssa syntyi juttusarja Papan elämää. Kuusela on muutoinkin taitava kirjoittamaan lapsista. Hän kirjoitti mm. laajan juttusarjan päiväkodeista viettäen jokaisessa kohteessa kaksi päivää aamusta iltaan.

MILLOIN OLEN OLLUT TYÖSSÄNI onnellisimmillani?
    Helppo vastata: istuessani päiväkodin leikkihuoneen sopuisassa nurkassa odottamassa, että kello tulisi vihdoin kahdeksan ja aamupiiri alkaisi.

Kuusela on opiskellut humanistisia aineita sosiologiaa, kasvatustiedettä ja kirjallisuutta keskittyen afrikkalaiseen romaanikirjallisuuteen. Kesken jääneessä gradussaan hän perehtyi erityisesti nigerialaiseen Wole Soyinkaan, mikä johti hänet urheilutoimituksesta kulttuurin puolelle ja erikoisiin matkakohteisiin. 

Koska kyseessä on journalistinen omaelämäkerta saamme lukea Kuuselan pohdintoja omista journalistisista periaatteistaan.
Kirjailija Tahar Ben Jellounin romaani Seitsemäs portti sai hänet luopumaan selkeästi ja lopullisesti kaikesta ilkeilevästä kritiikistä, jota hän oli aiemmin ihaillut joittenkin toimittajien tyylikeinona. 
Aids-potilaiden keskellä Etiopiassa hän omaksuu valokuvaajansa Raine Lehtorannan kanssa sellaisen periaatteen, että he kunnioittavat ihmisten surua, eivät kuvaa kuolevia ja kerjäläisiä vaan suhtautuvat kaikkiin kuvattaviinsa arvokkaasti ja kysyvät aina kuvausluvan ja henkilöiden nimen. 

Media oli aina näyttänyt, kuinka Afrikassa kuollaan. Me näyttäisimme kuinka siellä eletään.

Jos jahtaat eroja, jäät kiinni kliseeseen, jos löydät yhtäläisyyksiä, pääset kiinni ihmiseen.

Kuusela näkee journalismin kulta-ajan jääneen taakse, kun lehdissä alettiin karsia kulttuuriosastoja. Aamulehdessäkin lakkautettiin omat elokuva- ja näyttelyarviot sekä tietokirjallisuuden kritiikki ja kaunokirjallisuuden arvosteluja vähennettiin murto-osaan, kaikki tämä kuuden vuoden sisällä 2017 - 2023. Katsottiin, että ne eivät saaneet klikkauksia, mutta Kuusela selittää sen niin, että kulttuurin ystävät lukivat paperilehteä ja laskuri laski vai digilukijat.
Surressaan kulttuurin likvidointia Aamulehdessä Kuusela luettelee pitkän listan toimittajia, jotka tekivät lehdestä Hesariakin suuremman. Hän kertoo myös kenen päätoimittajan toimesta lehden taso heikkeni ja toivoo nykyiseltä päätoimittajalta uudenlaista otetta. 

   Elääkseen sanomalehden pitää opettaa, ilahduttaa ja liikuttaa. Ja juuri näissä tehtävissä monipuolinen, sivistynyt ja rohkea kulttuuriosasto on aina ollut Aamulehden valtti.
   Tai siis oli. 

Juuri nyt omaperäinen ja pitkä kirjoittaminen olisi ehdottomasti paras konsti pitää lukijat kiinni sanomalehdessä.
   Tekoäly hoitaa kyllä klikkijutut ja koeotsikot julki varmasti pätevästi ja verrattoman halvalla mutta sellaisella kliinisyydellä ja kyynisyydellä, ettei lukijan sielussa tapahdu mitään. 

Onko Kuusela tinkimättömyydessään liian rehellinen? Siksikö hänen kirjansa sai aikaan mitätöintikampanjan, jossa hänen juttujaan alettiin tarkastaa "sepitteiden" osoittamiseksi?

Hän on joutunut puhutteluun rehellisyytensä vuoksi myös työaikanaan.
Räväkkä juttu Attendosta sai päätoimittajan estämään sen julkaisun paperilehdessä. Nyt se on printattuna tässä kirjassa. 
Yksi Kuuselan jutuista sai langettavan tuomion JSN:ssä otsikon sanavalintojen vuoksi. Hän meni ottamaan selvää, millaisia ovat Sortavalan maksulliset naiset ja näytti jutussaan miten sanavalinnoilla luodaan stereotypioita ja vihaa. Hän myös osoitti, miten Marina halusi säilyttää arvokkuutensa eikä kertonut tarinaansa mistään hinnasta. Tuomiossa tuijotettiin sanoja, joilla jutun teho luotiin. 

Kuuselan toinen kritiikin kohde, Helsinki-kupla, on myös saattanut ärsyttää joitain herkkähipiäisiä tahoja. Kuusela on huomannut, että Ylen keskusteluohjelmissa kuvitellaan, että vain Helsingissä asuvilla on jotain tärkeää sanottavaa ja vain Helsingissä tapahtuu mitään tärkeää.
Tästä kirjoittaessa Kuusela jopa rikkoo periaatettaan ironian välttämisestä. 

    Ja arvaatteko mitä: myös maakunnan toimittajat uskaltavat kirjoittautua hotelliin ja nukkua siellä yönsä  ja kiiruhtaa ihan itse Pasilaan meikattaviksi. 
    Aika velikultia!

Äskeisessä sitaatissa on myös esimerkki siitä, mistä Kuuselaa "sepitteiden" lisäksi on moitittu. Hän on siteerannut jutuissaan tunnettuja teoksia mainitsematta lähdettä. - Siis, Tuntematon sotilashan loppuu siihen, kun sota on ohi, miehet nukkuvat metsässä auringon katsellessa heitä hyväntahtoisesti, aika velikultia. Eikö tällaisia "kulttuurisia silmäniskuja" sitten  käytä muutkin? Joku hoksaa joku ei.
Tyyli kärsii, jos kaikki selitetään.  

Eräs lukijoiden ikisuosikki Kuuselan jutuista, kertomus hänen pienen koiransa Armin viimeisestä päivästä, sekin kokonaan tässä kirjassa, johtaa hänet kirjoittamaan jutun pohjalta näytelmän Koira tahtoo taivaalle. 

Äitienpäiväjutussa 2014 Kuusela haastatteli kahta runoilijaa

Kirjan lopussa Kuusela kertoo kahdestatoista hulluimmasta jutustaan, joissa mahdollisuudentaju syrjäyttää todellisuudentajun. Hän oli lukenut kaiken edellä kirjoittamansa ja ahdistunut, koska huomasi että jotain tärkeää puuttuu: ovelaa leikinlaskua, lempeää hymyilyä, itseironiaa,  riehakasta epäonnistumisissa piehtarointia...  "Tulin viime tingassa tyhmyyksiini."
  

Kuuselan kirjan julkaisun jälkeen, jotkut tahot vetosivat nykyiseen päätoimittajaan Sanna Keskiseen, koska olivat huomanneet Kuuselan "tunnustavan" kirjassa, että oli keksinyt "sepitettä" ainakin kolmeen juttuunsa. 

Aamulehti tilasi selvityksen mediatutkija Maria Lassila-Merisalolta, joka luki 607 Kuuselan lehtijuttua ja tuli siihen tulokseen, että noin viidessä prosentissa jutuista on huomautettavaa. Nyt ne jutut on kai palautettu Aamulehden sivuille selityksin varustettuna. 
Niissä jutuissa, mitä tässä kirjassa on ei minun mielestäni ole mitään epäselvyyttä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Aion kyllä vielä kirjautua Aamulehteen ja käydä lukemassa lisää. 
Kohtaaminen ja keskustelu Eeva-Liisa Mannerin kanssa on fantasiaa, jonka ujo ihailija kuvittelee. Olen lukenut tämän jutun kokonaan jo aiemmin ja hämmästellyt valehtelusyytöstä. Tyyli muuttuu asiaproosasta runokieleen niin selvästi, että ei voi erehtyä, jos on vähänkään lukutaitoa. 
Kun Taškentissa ei enää juoksentele hevosia, niin toimittaja kuuntelee mitä autot kertovat omistajistaan. Kuuntelee - autoja. 

Kolmatta kyseenalaistettua tarinaa en nyt muista. Sekö jossa soutukaverin käsi liukenee ja muuttuu airoksi? Sepitettä! No, tottakai, ei tällaista ole mainittu koskaan lääketieteen historiassa.  
Kuusela matkustaa myös Plutoon ja pyytää kuollutta runoilijaa Juhani Peltosta lähettämään hänelle matkakirjeen Taivaasta.    

Helsingin Sanomien jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa seuraavasti:"Selvityksen tehnyt tutkija Maria Lassila-Merisalo toteaa, ettei löytänyt merkkejä siitä, että Kuusela olisi tahallaan valehdellut jutuissaan. Sen sijaan Kuusela on kokenut juttujen sepitteelliset sisällöt leikiksi lukijan kanssa."

Tahallaan valehdellut - tämähän on aivan huippulapsellista! 

Jään miettimään, miten pysäyttää lukutaidon heikentyminen.
Tämä "totuuden" tinkaaminen on merkki jostain vakavasta puutteesta tekstilajien ymmärtämisessä.
Ellei se sitten tosiaan ole vain tekosyy ja muiden lyttäämissyiden peittelyä. 

Onko kirjan otsikon "toisenlainen" liian provosoiva termi? Eikö nykyään saa olla toisenlainen, esim. parempi kuin muut, ettei kenellekään tule paha mieli?   
 

Jos olisin kunnon someihminen, niin...

... olisin kirjoittanut Jenni Tieahon näyttelystä Pyörteitä ja virtauksia Kouvolan taidemuseo Poikilossa.
Kuvanveistäjä ja ympäristötaiteilija Tieaho käyttää teoksissaan luonnonmateriaaleja, kuten maitohorsman villaa, rahkasammalta, pajua, tuohta, kasvien siemeniä ja käpyjä. Materiaalien kerääminen tapahtuu vuodenkierron mukaan ja sekä kuivaaminen että säilytys on tehtävä taidolla. Monet näyttelyn teoksista ovat todella isoja, ulottuvat lähelle kattoa. 
Upea näyttely, jossa myös kaksi videoteosta, toinen taiteilijan työskentelystä kertova ja toinen, jossa teokset on viety luontoon, Ikimetsä maan alisen.

Jenni Tieaho, Kuuttaren Hiidenhirvi, 2020, 
maitohorsman hahtuvat ja teräs

Ahkerasti seuraajiaan muistava someihminen olisi kertonut myös viipyilevästä käyskentelystään Suomen merimuseossa Kotkassa, jossa on juuri esillä näyttely Oceanista, Muoti ja meri.
Merimiesmuoti on tuonut meille raidat (Picasson käyttämät T-paidat ja Marimekon raitapaidat), isot kaulukset (brittikuninkaallisten naisten suosiossa) ja aidoista tikkurivillapaidoista muunnellut neuleet ja muun saaristolaismuodin.
Nykyään muotisuunnittelijat ideoivat vaatteita ja koruja merestä kerätystä muovijätteestä.
Merimiesten vaatteet ovat vaikuttaneet niin jalkapallojoukkueiden asuihin kuin Japanista lähteneeseen teinityttöjen Lolita-muotisuuntaukseenkin.
Suunnittelijoista mm. Coco Chanel, Gianni Versace, Balenciaga ja Jean-Paul Gaultier ovat omaksuneet merimiesmuodin aiheita vaatteisiinsa, laukkuihinsa ja kenkiinsä. Coca-cola-pullojakin on merimiesraitaisina. Tatuoinnit, Tom of Finland, solmut, nyörit... sininen, punainen ja puhtaanvalkoinen. 

Jos olisin innokas kertomaan elämyksistäni sen sijaan, että jään niitä vaalimaan ominani, niin johan olisin julkaissut monta tarinaa Helsingin teemalomasta Pienen Kesävieraamme kanssa. 
Lomareissumme teemana oli eläimet. Kävimme Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä museossa muun touhuilun ohessa.
Lomailu lapsen kanssa on hauskaa, koska hänestä kaikki on elämyksellistä: junassa matkustaminen, metro, kaikki lapsille rakennetut kiipeily- ja temppuilutelineet, kirjakaupan pyyhekumit ja kynät, Normal-kaupan kauneusnaamiot, hotelliyöpyminen kaikkinensa, se että saa itse käydä valitsemassa syötävää aamiaisbuffetista ja saada kaksikin jäätelöä päivässä - kun loma on. 
Tiedättekö, että nykylasten soittolistoilla on kaikkea muuta kuin lastenlauluja. Meidän matkakumppanimme lauleskeli Erika Vikmanin biisejä, "tulee ruoskaa, tulee ruoskaa, ja kipu kiihottaa...".
Nykyään lapset myös jakavat auliisti ystävilleen kokemuksiaan kuvaviestein. Saisin ottaa oppia.

No nyt riitti itseruoskinta (tulee ruoskaa), tässähän minä nyt näitä kertoilen.
Ja kesäkin on vasta alussa. Luulin hetken aikaa, että ollaan heinäkuussa, koska tuntui ihan siltä, olinhan jo uskaltautunut heittämään talviturkinkin. Tiukasti aikataulutettua keski-ikäisen työssäkäyvän elämää viettävä poikamme totesi hajamielisyydestäni, että vain eläkeläinen voi erehtyä noin.   

Matkakumppanini ihailevat kaksi vuotta sitten
Haminaan ajautunutta ja siellä menehtynyttä,
hyvin konservoitua mursua, joka on esillä
Luonnontieteellisen museon aulassa.

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja. Parhaillaan olen lukemassa Anne Enrightin romaania The Wren, The Wren.

Heti alussa on kappale, jossa kirjan minäkertoja pohtii maailman kokemista ja oman kokemisen jakamista. 

We don't walk down the same street as the person walking beside us. All we can do is tell the other person what we see. We can point at things and try to name them. If we do this well, our friend can look at the world in a new way. We can meet. 

Meitä ajaa toive siitä, että jos/kun osaamme kertoa oman näkemämme tarpeeksi hyvin, niin toinen alkaa nähdä kuten me ja tapahtuu kohtaamista.
Minusta tuntuu, että tämä on itselläni aika tärkeä motiivi kirjoittamiselle.
Nyt on yksi luettu kirja, josta toivoisin osaavani kirjoittaa niin, että muutkin kokisivat miten typerää tämän omaelämäkerran kirjoittajan juttuihin kohdistunut tutkinta ja tuomitseminen on. 

Matti Kuusela kirjoitti äskettäin eläkkeelle jäätyään muistelmateoksen Journalisti - Toisenlainen toimittaja, jossa hän kertoo vuosikymmenten aikana kirjoittamistaan kolmenlaisista jutuista, urheilujutuista, joita pitää tärkeimpinä, kulttuurijutuista ja mattijutuista.
Kirjassa näyttäytyy erittäin sydämellinen, lapsista ja eläimistä hellästi kirjoittava toimittaja, joka hullutteli Aamulehden kaunokirjallisissa, kaunokirjallisin maustein kirjoitetuissa mattijutuissaan tapaamalla kuolleita henkilöitä, matkustamalla Marsiin ja kuuntelemalla mitä autoilla on kerrottavaa matkustajistaan.
Lukijat rakastivat Matin tyyliä, mutta nykyajan ilmapiirissä ei kai kukaan saa olla "toisenlainen" ja kaiken pitää olla totta, myös irrralleen kokonaisuudesta poimittuna ja niillekin, jotka eivät tajua nyansseja. 
Kirjoitan tästä vielä erillisen jutun. Niin hyvin kuin osaan. En kai minä yksin voi pitää tämän kirjan julkaisun aiheuttamaa mölyä ja sen mölyn aikaansaamaa selvitystyötä absurdina näytelmänä? Onko takana kateus ansioitunutta, palkittua toimittajaa kohtaan?
HS:n jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa juttuja selvittäneen tutkija Maria Lassila-Merisalon todenneen, että ei se Kuusela varmaan tahallaan valehdellut jutuissaan. Miten lapsellista! Nipottajia mielistelevää ja Kuuselaa holhoavaa. 
Onko tuo nipottaminen ja toisten ruotuun paneminen keino sietää omaa epävarmuutta? Sitä tekevät kaiken lisäksi innokkaimmin he jotka sanovat olevansa suvaitsevaisia.  


Ne muut lukemani kirjat ja pari lausetta kustakin:

Paul Auster taitaa intensiteetin, josta hyvänä esimerkkinä pahuuden kuvaus Näkymätön (2010), suom. Erkki Jukarainen. Kolmen kertojan näkökulmat tuovat jännitettä, joka kesti tällä lukijalla kirjan alusta loppuun. 

Mökin kirjahyllystä löytämäni Vuokko Tolosen romaani Lastenhuone (1986) kertoo synnytyskokemuksesta unineen ja pelkoineen hurjasti ja kauniisti. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta onko näin hyvin?

Neuvostopartisaanien hyökkäyksen kokeneen Lainan, hänen särkyneen miehensä Antin ja lasten Martin, Eevan ja Maijan elämä tuo mieleeni omaa ja edesmenneiden sukulaisten elämää. Tommi Kinnunen kirjoittaa romaanissaan Kaarna ihmishahmoja, jotka tuntuvat suruna sydämessä.