Yu Hua: "...voin varmuudella sanoa rakastavani kirjoittamista."

Yu Hua käsittelee kirjassaan Kiina kymmenellä sanalla kotimaataan tiivistäen sen yksinkertaisiin sanoihin kansa, johtaja, lukeminen, kirjoittaminen, Lu Xun (kansalliskirjailija kuten meillä Aleksis Kivi), erot, vallankumous, ruohonjuuret, jäljitelmä ja höynäytys. 

Yun esseet kertovat räikeiden vastakohtien yhteiskunnasta, jossa muutokset ovat olleet niin nopeita, että ihmiset eivät pysy perässä taukoamatta jatkuvassa kohinassa, kuten Yu muuttumisprosesseja kuvaa.

Kun Yu ryhtyi kirjailijaksi hän jätti hammaslääkärin työnsä. Eräs länsimaalainen toimittaja oli vuosia myöhemmin kysellyt, eikö ollut vaikeaa jättää hyväpalkkainen työ ja  vaihtaa se epävarmaan ja köyhään kirjailijan elämäään. Toimittaja ei tiennyt, että Kiinassa oli ollut Yun nuoruudessa vielä voimissaan vanha egalitaristinen käytäntö, jonka mukaan kaikki työläiset saivat samaa palkkaa riippumatta siitä, mitä he tekivät työkseen.
"Olin siis rutiköyhä yhtä lailla kirjailijana kuin hammaslääkärinäkin, mutta kuitenkin sillä erotuksella, että olin ollut hammaslääkärinä onneton köyhä, kun taas kulttuuriosastolla minusta tuli onnellinen ja vapaa köyhä."

Vähentynyttä lukemista koitetaan nykyään mainostaa lukemisesta koituvalla hyödyllä. Totta onkin, että lukeminen laajentaa maailmankuvaa ja on omiaan lisäämään ymmärrystä ja ymmärtämistä, mutta kuka täyttäisi vapaa-aikansa lukemisella ellei se olisi hauskaa!
Kirjoittamiseen pätee aivan sama. Kirjoittaminen on ajattelemista, vielä enemmän kuin lukeminen.  Opiskelijoiden kannattaakin kirjoittaa ylös opiskeltavien asioiden ydinkohdat, koska vasta silloin huomaa, onko ymmärtänyt lukemansa.
Jopa asiamuistiinpanoja kirjoittaessa voi kokea luovuuden tuottamaa iloa, mutta vielä enemmän onnellisuutta tuo kaunokirjallisempi kirjoittaminen, vähäinenkin,  päiväkirjan pitäminen, onnistuneen kirjeen laatiminen, blogijuttu, runon tai proosan kirjoittaminen. Keskittyminen, vaihtoehtojen pyörittely, parhaan ilmaisun etsiminen ja löytäminen tuntuvat mielekkäältä puuhalta ja lopputulos nostaa mielialaa. Minä tein tuon, tyhjästä, "omasta päästäni". Tietenkin vaikutteita saaden, mutta silti - jotain aivan uutta. Kirjoittaja hyrisee mielihyvästä ja alkaa haluta sitä lisää. 

Yu Hua:
Nyt kun olen kirjoittanut jo usean vuosikymmenen ajan, voin varmuudela sanoa rakastavani kirjoittamista. Jokaisella ihmisellä on toiveita ja tunteita, joita he eivät kykene ilmaisemaan, koska ympäröivä todellisuus ja niin sanottu terve järki hillitsevät heitä. Kirjoittamisen maailmassa näitä tukahdutettuja toiveita ja tunteita saa kuitenkin ilmaista sydämensä kyllyydestä. Uskon kirjoittamisesta olevan hyötyä niin henkiselle kuin fyysisellekin hyvinvoinnillemme, koska sillä on voima tehdä ihmisestä kokonainen. Kirjoittaminen tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden kahteen eri elämänpolkuun, joista toinen on todellinen ja toinen kuvitteellinen. Näiden polkujen välistä suhdetta voi verrata suhteeseen terveyden ja sairauden välillä: kun toinen valtaa tilaa, toinen joutuu perääntymään. Mitä ikävystyttävämpi oma todellisuuteni on, sitä rikkaammaksi muuttuu kuvitteellinen polkuni.

Yun kymmenen sanan metodi on kiehtova tapa koota kirja. 
Mikä olisi minun kymmenen sanan Suomeni?
Entä kymmenen sanan muistelmat, minä Suomessa, kuten Yu on kirjoittanut itsestään Kiinassa eri vallankumousten pyörteissä. 

Mieheni tekee vanhoista dioista löytöjä. Laitan tähän loppuun kuvan, jossa näkyy miten ihminen sekä opetus ovat muuttuneet. 
Seison arkana aikuisten englannin opiskelijoiden edessä. Olen 25-vuotias, juuri paikkakunnalle, Tuupovaaraan, muuttanut. Tapasin mieheni aivan opiskelujen lopussa, molemmilla vielä opetusharjoittelu suorittamatta. Huomasimme, että Tuupovaarassa olisi kahdelle töitä sekä virkasuhdeasunto ja voisímme auskultoida sieltä käsin Joensuun yliopistossa vuorotellen. Minun vuoroni oli ensin. Matkustin linja-autolla päivittäin yli 50 km Joensuuhun ja opetin parina iltana viikossa Tuupovaaran kansalaisopistossa englantia ja jumppaa. Erittäin epäpätevänä, tietenkin. Aloin odottaa talvella esikoistamme, mutta se ei tahtia haitannut. Luulen, että olen kuvassa raskaana, olen jotenkin sen näköinen. 
Niin hauska meidän rekrytointimmekin. Eräänä iltana kesän lopulla joku kyläläinen tuli kyselemään, ryhtyisikö se nuoripari vetämään heidän kaipaamiaan kursseja. Rehtorikin puuttui vielä, oli muuttamassa paikkakunnalle vasta myöhemmin, mutta opinhalu oli kova, joten mitä sitä odottamaan. Me saisimme aloittaa kurssimme heti. Laitatte vaan osallistujalistat kiertämäään ja opetustunnit ylös, niin kyllä se palkka sieltä sitten tulee aikanaan. Se tuli. 

Joskus talvella 1975-1976 Tuupovaarassa, kuva: Ume

Historia näkyy kuvan pelkistetyssä opetusympäristössä. Opetusvälineenä vain kirja, liitutaulu ja kotoa tuotu kasettiradio, jossa oppikirjan äänite, ei edes piirtoheitintä, joka oli mediaheitinten edeltäjä. Oppikirjoihin ei oltu valmistettu kalvopaketteja ja oppikirjakin taisi olla aika niukka. Opettajan osuus oli materiaalien puuttuessa tärkeä, samoin muistiinpanot.  
Yllättäen pukeutuminen on samaa kuin nykypäivänä, poolopaitoja ja opettajalla leveälahkeiset sammarit.
Kuka nuo verhot on rytännyt noin rumasti? Oppilaat päivällä varmaan, kun ovat ikävystyneinä katselleet ulos. Minuakaan ei tällaiset asiat häirinneet - silloin.

Taidenäyttelykäyntejä & väärennös ja muuta kummeksuttavaa

Olen käynyt useammassa lähialueen taidenäyttelyssä. 

Taidekeskus Salmelassa on sekä vanhojen starojen töitä että kuvataidekilpailun kautta valittuja nuorten taiteilijoiden teoksia. Vanhojen mestareiden työt olivat tuttuja eivätkä siksi minua kiinnostaneet, 
Nuorten näyttelystä sen sijaan löysin montakin taiteilijaa, joiden tyyliin ihastuin.

Yaroslav Leonets, Portrait of a Girl, 2023

Yaroslav Leonetsin öljytyöt miellyttivät minua kovasti, samoin Maria Patrikaisen etsaustöiden hento viiva ja Terhikki Vaaralan lennokas tyyli öljyväritöissään.

   

Maria Patrikainen, Toivon kannattelema, 2025

Terhikki Vaarala, Onnen aalloilla

Salmelan ohella käyn kesäisin Vuohijärven kulttuuritalolla, joka on Salmelan sisarmuseo. Siellä on tänä kuten viime kesänäkin ja luultavasti monta vuotta eteenpäin Reidar Särestöniemen töitä, harvinaisiakin, osa yksityiskokoelmista. Tämän kesän näyttelyn nimi on Reidar Särestöniemi Experience.

 

Reidar Särestöniemi, Suopursuja, arktisia elementtejä, 1971

Maalausten ohessa näyttelyssä on Särestöniemen omia ja hänen ystävänsä Brita Polttilan lausumia ajatuksia Särestöniemen taiteesta.

"Mies, riekko ja ilves ovat yhtä, ihminen, eläimet ja maisema yhtä. Vihreä kuunsirppi, unelmien merkki, valaisee hiljaista unta ihmisen ja luonnon liitosta." (Brita Polttila)

"Pienestä asti olen nähnyt näitä värejä ja nyt olen oppinut löytämään ne paletista - mikä riemu." (Reidar Särestöniemi 1958)

Omakuva vuodelta 1970 - muka, siis väärennös! Pysähdyin tämän kuvan luo, koska siinä oli niin oudot värit ja pieni koko. Sanoin miehellekin, että katos vaan, Reidar on maalannut tällaisillakin väreillä. Tämä työ on nyt lähetetty tutkittavaksi. Harmi, että Taidekeskus Salmelan paperiesitteen takakannen kuvana on juuri tämä rumanvärinen jäljitelmä. 

Tekijä ?

Yhtenä sateisena päivänä ajelimme Taidekeskus Antarekseen Sippolaan. 

Siellä on näyttely, jota mainostetaan nimellä Mikko Sakala - maalauksia ja valokuvia. Esillä oli pieni ryhmä Sakalan Talo-maalauksia ja paljon upeita valokuvateoksia, joissa perusvalokuvan lisänä on maalausta ja lisäelementtejä. 
Teoslistassa on maininta, että Mikko Sakala on valmistanut valokuvateokset  yhteistyössä valokuvaaja Manja Riihelän kanssa. Jaa - minusta valokuva on aika oleellinen osa näitä teoksia. Ihmettelenkin, miksi näyttelyn nimessä ja sanomalehden Menot-palstan ilmoituksissa tekijänä on yksin Mikko Sakala, joka ei ole valokuvaaja. Googlesta löysin tekstin, jossa kerrottiin, että työt on tehty studiossa niin, että mallia on maalatttu ja varustettu lisukkein ja Riihelä on ottanut ja valmistanut kuvat. Eihän sitä kuvaa vain oteta, siinä on paljon työtä "ottamisen" jälkeen. Tiedän, että Sakala ja Riihelä ovat aiemminkin tehneet yhteisnäyttelyn (ainakin yhden), mutta silloin tekijöinä mainittiin molemmat.
Minä kyllä nyt laitan kuvien alle molempien nimet.  

Manja Riihelä, Mikko Sakala, Sisaret (2018)

Manja Riihelä, Mikko Sakala, Sininen muotokuva (2022)

Manja Riihelä, Mikko Sakala, Unista ja puista IV (2022)

Viimeisin taidenäyttelykohteeni oli Kouvolan Taidemuseo Poikilo. Siellä on kahden lasitaiteilijan Alma Jantusen ja Johannes Rantasalon yhteisnäyttely Sirkus.

Poikilo on varta vasten taidemuseoksi rakennettu, samassa rakennuksessa on myös kaupunginmuseo. Salmela, Vuohijärvi ja Antares taas ovat olleet ihan muussa käytössä.
Salmelan taidemuseoon Mäntyharjulla kuuluu entinen iso seurakunnan talo, apteekkarin talo, postitalo ja aittoja.
Vuohijärven kulttuuritalo oli ennen kirkko. Molemmissa on myös konserttisalit, Vuohijärvellä sisätilassa ja Salmelassa katetussa ulkotilassa.
Antares on rakennettu entisen meijerin tilaan. Sen rouheus on viehättävää. Riennämme miehen kanssa molemmat aina Antareksessa kuvaamaan erästä ovea.

Mutta siis Poikilon sirkustunnelmiin: 

Alma Jantunen, Papagallo (2026) ja Papukaijapuu (2026)

Johannes Rantasalo, Töttispöljerö (2026), Jötrö (2025)  ja Puoltottine (2026) 

Lasitaiteilijat ovat toteuttaneet töissään lapsenkaltaista irrottelua, pelleilyä ja iloa.
Lasiin on yhdistetty reippaasti metallia, mikä ei liene aivan helppoa. Eräässä Rantasalon vaikuttavan käsisarjan töistä lasikäsi työntyy ulos metallista repäisten siihen reiän. 
Osa Rantasalon töiden nimistä on kuin Harry Potter -kirjan suomennoksesta. Pöhvelö, Guu, Huhvatti, Huihutti, Bobojoo. Ei ihme, että näyttelyssä oli käymässä paljon lapsia. Iloiset huudahdukset ja kommentit säestivät katseluani.

Johannes Rantasalo, SuperGlassHero, 2018

Sateinen alku- ja kohta jo sydänkesäkin on ollut otollista aikaa paitsi näyttelyissä käymiselle niin myös lukemiselle - ja olisi se hellekin tottavie.

Parhaita viimeksi lukemiani kirjoja, joista en ole ehtinyt tehdä blogijuttua, ovat Milla Härmän Loma (niin osuvaa lasten kuvausta ja nykylapsiperheen kuvausta) ja kiinalaiskirjailijan Yu Hua Kiina kymmenellä sanalla (Kiinan tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluva Yu kirjoittaa kiinnostavasti ja hauskasti maan kolmesta vallankumouksesta: kulttuurivallankumous, talousihme ja korruption kitkentä yhteiskunnassa, jossa jäljitelmien tekemisestä, vrt. väärennökset, ja höynäyttämisestä on tullut hyväksyttävää käytöstä). Sen sijaan Karl Ove Knausgårdin Yökoulu ei oikein sytyttänyt (liikaa lavertelua ja sivupolkuja, jotka eivät liittyneet tarinaan). Pidän edelleen Knausgårdin parhaina Taisteluni-sarjan joitain osia ja ehyttä harkittua Vuodenaika-sarjan romaania Kevät. Ehkä vielä kirjoitan näistä kirjoista lisää.
Nyt alkaa kuitenkin jakso, jolloin blogijutut ovat hieman tauolla. On tulossa kesävieraita, ja on touhuja lastenlasten kanssa.

'Kesävieras' on paljon kertova termi. Me emme puhu talvivieraista, jouluvieraista kylläkin. Samat ihmiset saattavat käydä muinakin vuodenaikoina, mutta kesä on erikseen. Me arvostamme sitä niin paljon. 

Lopuksi teos, joka sopii ajankohtaan. Meillä on ollut joinain aamuina alle 10 astetta lämmintä. Juuri nyt säähän taitaa tulla muutos, lämmintä ainakin viikoksi.

Susanna Snellman, Kesää kohti, 2026

Mikä näistä tähän juttuuni kuvaamistani teoksista on suosikkisi?
Minulla blogijutun ensimmäinen kuva ja vanhan miehen kuva risukon takana, Unista ja puista. 

Oksana Vasjakina, Ruusu

Kun olin lukenut venäläisen Oksana Vasjakinan äitinsä elämästä kirjoittaman kirjan hämmästyin.  Alkuteos Рана julkaistiin vuonna 2021 ja suomennos Haava ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Miten Moskovassa asuva, vainottuun vähemmistöön kuuluva nuori kirjailija rohkenee kirjoittaa näin avoimen kriittisesti maastaan ja itsestään?
Luin kirjailijan haastatteluja ja sain tietää, että tulossa on trilogia, äidin elämän jälkeen seuraa kirja isästä ja kolmantena äidin siskon elämää käsittelevä kirja, jolla oli jo nimi Роза eli Roza.
Pian Haavan perään ilmestynyt isä-kirja (Степь, 2022) oli mielestäni Haavaa parempi, kompaktimpi. Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 2024 nimellä Aro.  

Aloin odottaa malttamattomana Rozan suomennosta. Se ilmestyi Venäjällä vuonna 2023 ja on suomennettu tänä vuonna. Myös suomeksi nimi on Ruusu. Se ei voisi olla muuta. Kaikilla Osjakinan kirjoilla on pitkälle harkittu nimi.
Suomentaja kaikissa kolmessa on Riku Toivola. 

Vasjakina sanoo Ruusun lopussa, että ajatteli kirjoittavansa kirjan tuberkuloosista, mutta ymmärsi kirjoittamisen edetessä, että tämä kirja on ennen kaikkea kirja vapaudesta.

Vasjakinan trilogiassa on useita teemoja.
Se on selkeästi sairauden ja kuoleman trilogia. Svetlana-täti kuoli nuorella iällä tuberkuloosiin, isä samana vuonna ja äiti muutaman vuoden päästä. Kukaan heistä ei elänyt vanhuuteen saakka.
Äidistään Vasjakina kirjoitti pian hänen kuolemansa jälkeen, tädin kirja sai odottaa, ja se kannatti. Minusta Ruusu on trilogian kirjoista kiteytynein ja mietityin. 

Toinen iso teema kaikissa kolmessa teoksessa on Venäjä, sen mätäneminen, arot ja apeus. Ihmiset elävät huonosti ja lamaantuneina. Rakennukset mätänevät ja asunnoissa on pölyistä ja tympeää.  
Kolmas teema on kirjailijan oman minän ja kirjoittamisen pohdinta. Ruusussa hän huomaa perineensä samanlaisen pimeyden kuin tätinsä, ja niin erilaiset tiet kuin he valitsivatkin, niin molemmat valitsivat kuitenkin vapauden, kirjailija jo nuorena muuttaessaan Siperiasta Moskovaan ja äidissään riippuva Svetlana tehdessään lopulta itse ratkaisevan päätöksen elämän ja kuoleman välillä.
Ja olihan hänen välinpitämättömyytensä hyväksytyn naisen roolin suhteen vapautta sekin. 

Joskus kysyn itseltäni, miksi tarvitsen kirjoittamiseen ulkopuolisen hahmon: äidin, isän, Svetlanan. Miksi en voi kirjoittaa itsestäni? Siksi, koska minä olen peilin heijastavan pinnan pohja. Metallipinnoite. Peilin kääntöpuolta voi tarkkailla pitkään ja nähdä ainoastaan hienoa kimaltelevaa pölyä. Minä heijastan todellisuutta.  Ennen ihmiset uskoivat, että vanhat peilit muistavat kaiken näkemänsä. Tavallaan se onkin totta. Minä olen elävä peili. Muistan kaiken - mummon posken pehmeän, vaalean ihon, hänen ruskeat silmänsä väsyneiden silmäluomien alla. Muistan tuulen nuolemat kivet Kazakstanin vuorilla. Muistan vanhojen verhojen tuoksun Moskovasta Bakuun kulkevassa junanvaunussa, jossa matkustin Volžskiin tapaamaan äitiäni. Elän omassa katseessani, sen kosketuksessa aineelliseen maailmaan. Kaikki, mitä muistan, ei kuitenkaan kuulu minulle.

Kun Oksana on pieni, hän on hoidossa mummon ja Svetlanan luona ja teini-ikäisenä heidän kodissaan viikonloppuvieraana. Yhdessäolo Svetan kanssa on tylsää joutenoloa, television tuijotusta ja kanavien räpläämistä, ihmisten vakoilemista parvekkeelta, Svetan meikkaamisen katselua, tupakointiseurana olemista. 

Svetlana alkaa aikuistuttuaan tapailla miehiä, hän löytää itselleen ihailijan jopa tuberkuloosisairaalassa ollessaan samassa rakennuksessa olevasta mielisairaalan potilaasta. Seurustelusuhteiden tuloksena hänelle tehdään lukuisia abortteja, jälkiehkäisynä, kuten Venäjällä on ollut tapana. Kahdeksannella kerralla hän haluaa pitää lapsen. Avomies muuttaa mummon asuntoon. Mummo on jo innoissaan sosiaalisen statuksen noususta, järjestelee kapioita ja touhuaa, mutta Sveta ajaa miehen pois jo raskauden toisella kuulla.
Mummo tekee koko elämänsä töitä. Svetlanasta ei ole oikein mihinkään töihin, eikä hän tee edes kotitöitä. Tuberkuloosiin sairastuttuaan hän ei enää saa tehdä töitä ihmisten ja elintarvikkeiden parissa ja kokee sen helpotuksena.

Mietin lukiessa, että nykyaikana, länsimaisessa yhteiskunnassa, Svetalla olisi useampia diagnooseja, mutta ei stigmaa tuberkuloosisairauden vuoksi. Häntä myös autettaisiin irtautumaan äidistään.
Kuin kaksi toisiinsa yhteydessä olevaa astiaa he kantoivat keskinäistä pelkoa, vihaa ja raskasta ääneen lausumatonta pelkoa.

Svetlana saattoi turvautua työkyvyttömyseläkkeeseensä ja yksinhuoltajaäidin saamiin lapsilisiin. Niillä rahoilla hän osti uusia nailonsukkahousja kuluneiden tilalle, leningradilaista ripsiväriä ja jonkinlaisia elintarvikkeita. Muuten Svetlanan ja hänen tyttärensä elatuksesta huolehti työssäkäyvä eläkeläinen, minun mummoni.

Svetlana kutsuu lastaan vain tyttäreksi, koska ei saanut antaa tälle haluamaansa nimeä. Mummon mielestä tyttö piti nimetä hänen mukaansa Valentinaksi, ja niin tapahtui. Svetalle mieluinen nimi olisi ollut Roza. 

Ruusu-aihe tulee kirjassa käsitellyksi useammalla tavalla. 

Vasjakina löytää maalauksia joissa tuberkuloosin kuihduttamalla nuorella naisella on ruusu kädessään. Yksi sellainen on norjalaisen taiteilijan Christian Krohgin Sairas tyttö. Krohgin muita töitä tutkittuaan Vasjakina päätyy siihen, että symboliset Jumalanäiti-tulkinnat ruusulle kuolevan kädessä ovat ylitulkintaa, Krohg on realisti, ruusu on vain ruusu.
Olen Vasjakinan kanssa samaa mieltä. Vanhoissa kuvissa naisilla on usein kukka kädessään, varsinkin ulkokuvissa. Omalla isoäidilläni on verannan rapuilla ottamassani perhekuvassa syreeninoksa kädessään. Käsien asettelu on helpompaa, kun on jotain mistä pitää kiinni.

Svetan elämä oli hyvin yksitoikkoista ja tylsääkin. Vasjakina on onnistunut löytämään siitä merkitystä. Yksi merkitys oli ironista kyllä olla korostamassa oman sisaren ja äidin kunnollista, kurinalaista elämäntapaa, jossa kaikki mitä tehdään on hyödyllistä.
Vain yksi asia huolestuttaa minua nyt - arkinen järjestyksen tavoittelu ja sen tiukka noudattaminen sulkevat pois kaikki muut tavat olla tässä maailmassa.  

Svetan tytär lienee perinyt jotakin äitinsä asenteesta elämään. Hän on neulonut alakoulussa täti Oksanalle huivin ja kirjoittanut, että ei sitä tarvitse käyttää, se on muuten vain, kaunistukseksi. 

Vasjakina kirjoitti Roosan metsässä.
Hän alkoi käyttää masennuslääkkeitä ja vältellä ihmisiä, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi 24. helmikuuta 2022.  
Metsästä on tullut väliaikainen turvapaikkani. 

En käy missään ja odotan jatkuvasti, että jokin muuttuisi.

Kirjan kauniissa kannessa on fragmentti Hermanni Numanin etsauksesta Ruusu, Rijksmuseum Amsterdam.   

Kirjoitukseni Arosta (klikkaa). Jutun lopussa on linkki Haavaan.
Nämä kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa. 

Unto Mentulan valokuvanäyttelystä Kielosta kissankelloon & omia muistojani myös

 

Oma suosikkini Unton näyttelyssä on tämä pörröpää,
voikukka, Taraxacum vulgare. Joku muisteli, että se olisi
 Taraxacum officinale, mutta molemmat ovat oikein.
 Sen sijaan minulla on kasvi, jonka nimeksi olen kirjoittanut
 'sian kärsämö' - heh, minä, joka olen aina sanonut, ettei 
yhdyssanoissa voi mitenkään tehdä virheitä. 

Mieheni Unto Mentula kiinnostui vanhoista koulukasvioista eli herbaarioista (silloinen nimi oli kasvisto) jo kauan sitten, kun hän huomasi, että kannoin yhteiseen kotiimme myös painavan kansion, jonka kannessa luki kullanvärisin kirjaimin Kasvisto. Oman kasvionsa hän oli hävittänyt ja kertoi, ettei se ollut hänelle merkityksellinen, vaikka kasvit ovatkin.
 
Olin säilyttänyt aarteeni erinäisissä muutoissa opiskelija-asunnoista toisiin siirtyessäni, vaikka muutoin olin hävittänyt kaikki koulumuistot, jopa ylioppilastodistukseni. Miksikähän?
Minulla liittyi ehkä kasvien keräämiseen sellaisia tilanteita ja tunteita, joita halusin muistaa, esim. se, miten tunsin epäoikeudenmukaisuutta siitä, että isoveljeni ei ollut kerännyt kasveja ennen minua. Häntä ei päästetty oppikouluun, koska isäni paitsi että oli jostain syystä koulutuksen vastainen ylipäänsä niin ilmeisesti ajatteli, että  koulu veisi pojan pois maatilalta ja nuorenisännän roolista. Tiedän, että ilman kouluakin veljeni kaavaili aivan muuta ammattia itselleen, mutta ei ehtinyt päästä sinne asti, koska kuoli jo 17-vuotiaana. 
Toinen kasvien keräämiseen liittyvä asia minulla oli pelko ja jännitys siitä, miten onnistun kasvitenteissä. Tenttitilanteessa opettaja nosti jonkun kasvin sieltä kuulusteltavan oppilaan pinosta ja peitti tiedot, joihin oli merkitty suomalainen nimi, latinalainen nimi, heimo ja kasvupaikka. Nämä piti sitten osata luetella kuin vettä vaan. Tietenkin pärjäsin erinomaisesti, "pinko" kun olin.
Entisajan koulussa opeteltiin muutoinkin paljon asioita ulkoa. Nykyaikana kahdeksankymmenen kasvin latinalaisen nimen muistaminen ulkoa tuntuu oudolta. Joissain harvoissa kouluissa opiskeltiin latinaa vieraana kielenä, mikä ehkä auttoi. 
Nyt mietin, miten minä edes sain sen noin A3 -kokoisen painavan kansion koululle; koulumatkaani kuului neljä kilometriä pyöräilyä ja bussimatka.
Jännitin tätä kasvihommaa niin, että se varmaan oli osaltaan syynä siihen, että sairastuin anoreksiaan.

Kuuntelin hämmästyneenä Unton näyttelyn avajaisissa toisten muistelijoitten veijaritarinoita siitä, miten oli käytetty isompien sisarusten kasveja, vaihdettu vain info-laput, ja miten kasvit oli ollut keräämättä vielä viikko ennen koulun alkua ja äiti oli sitten ne kerännyt. Olisinpa minäkin ollut noin rento...
Yleisesti muisteltiin, miten kivaa se kerääminen oli ollut ja miten oli innolla kerätty paljon yli vaatimusten.

Kun muutimme yhteiseen kotiin, Unto vei joitain minun kasvisivujani kehystettäväksi ja niin me saimme tauluja, jotka valitettavasti ajan mittaan  kellastuivat seinällä ja joutuivat roskiin. 
Kun hän nyt innostui uudelleen tästä aiheesta J. Karjalaisen kauniin laulun ansiosta, hän kuvasi yhden minun kasveistani, ketohanhikin, meille tauluksi.
Tekniikka on kehittynyt ja valokuvaharrastajat pystyvät itse tulostamaan tasokkaita kuvia. Näyttelykuvia voi tietysti myös teettää ja niitä tehdään hyvinkin erilaisille taustoille, esim. kanvakselle ja kalliille metallipinnoille. Unto on aina pitänyt kuvan sisältöä tärkeämpänä kuin prameaa ulkoasua. Hän teki myös näyttelykuvansa itse.

 

Kasvien lajituntemus tuli 1800-luvulla tärkeäksi osaksi yleissivistystä. Oppikouluissa aloitettiin kasvien kerääminen 1860-luvulla. Aluksi vaadittiin 70 lajin kokoelma ja tuntemus, mutta määrä vaihteli vuosien mittaan eri kouluissa. Minun kasviossani on noin 80 kasvia. Kuulin juuri, että eräs nyt kahdeksankymppinen mies oli silloin aikanaan kerännyt 650 kasvia ja jaotellut niitä eri tavoin.
Kasvien keruusta luovuttiin  vuonna 1969 ennen kaikkea luonnonsuojelullisista syistä. Nyt jotkut koulut ovat aloittaneet perinteen uudelleen maltillisemmin kasvimäärin ja usein digimuodossa.  

Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa Myllykoskella, näyttelyn avajaisissa 2.6.2026.
Paikalla oli  myös henkilöitä, joiden kasvioita oli kuvattu näyttelyyn.
Joillakin oli kasvioitaan mukanakin. 

Unto aloitti projektinsa etsimällä kasvioitten omistajia Facebookissa. Hän sai paljon yhteydenottoja ja haki kasvioita kotiin kuvattavaksi.
Erikoisin löytö oli Kuusankosken lukion iso toimistokaappi täpötäynnä kasvioita. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne päätyneet. Oliko oppilaita pyydetty jättämään kasvionsa kouluun vai oliko joku opettaja suunnitellut museotoimintaa? Vanhin näistä kasvioista löytynyt kasvi oli erään Aino Enqvistin metsävaahtera vuodelta 1909. Kuva siitä on Unton näyttelyn vanhin kuva. 

Suurentamalla saattaa nähdä tekstinkin, kaunista vanhaa kaunokirjoitusta,
kasvupaikka Viipurin pitäjän puisto ja aika 1909

Kertovissa valokuvanäyttelyissä tärkeää onnistuneiden kuvien ohella on tarina kuten kaunokirjallisuudessa.
Kielosta kissankelloon on taltioitua perinnettä sekä estetiikkaa.
Joissain kuvissa Unto on tehnyt kuvan kasvista alkuperäistä kasviokuvaa taiteellisemman ja kuvannut yksityiskohdan, ei koko kasvia sellaisena kuin se on kasvioon tallennettuna. 

Kissankello, Campanula rotundifolia
heimo Campanulaceae, kellokasvit

Näyttely on Myllykoskella enää tämän kuun loppuun, mutta siirretään kuun vaihteessa kauppakeskus Veturiin, joka on noin kolme kilometriä Kouvolan keskustasta. Siellä se on nähtävänä 2. - 31. heinäkuuta, ja sen jälkeen kuvat ovat jossain sängynaluslaatikossa meillä. Ehkä joku pääsee seinällekin.
Valokuvaharrastajilla kuvien ja kokonaisten näyttelyiden säilyttäminen vaatii tilaa.

Perunankukintokin on todella kaunis, kun sen nostaa arvokkaasti esiin.

Minun tehtäväni mieheni näyttelyjen pystytyksessä on oman mielipiteeni ilmaiseminen kuvien asettelun suhteen ja nimilappujen kiinnitys. Kameraseuran kaverit ovat uskomattoman nopeita ja taitavia laittamaan kuvia seinälle erilaisin ripustusmenetelmin. He ovat tehneet näitä töitä talkoilla paljon pystyttäessään yhteisnäyttelyitä ja omiaan.
Tällä kertaa suunnittelin näyteikkunan. Siinä on kasviprässi, kasvistoja ym, mutta heijastus oli niin paha, että kuvasin vain näyteikkunan kasvikirjat. Vanhaa kouluaikaista kasvikirjaa meillä ei ole enää, ellei sitten ole mökillä. 

Untoa inspiroinut J. Karjalaisen laulu Terve, Sirkka Lautamies alkaa näin: 

Terve, Sirkka Lautamies

Mä katson sinun kukkia

Kesäkuussa kakskytviis

Niityltä Pyterlahdella sä otit kissankelloja

Sä otit ketoneilikan apilan ja maruunan

Kostealta nurmelta lehdossa joen rannalla

Sä otit kurjenmiekkoja

Terve, Sirkka Lautamies

Mä katson sinun kukkia

Lehdillä vanhan kasviston

Laulun jatko kertoo 1920-luvun historiasta. Pyterlahti sijaitsee Virolahdella ja siellä on vanha louhos, josta on viety kiveä Pietariin. Kaunis laulu ja haikeankaunis esittämistapa.

Jotain suurta pysyvää mitä jälkehemme jää

Kuvaan juhannusruuusua näyttelyn pystytyksen yhteydessä.

Ai että hikoilua ja kiukkuako vain?

Edellisessä kirjoituksessani luettelin aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, ajatella kirjoittaen, ja kanssanne ajatuksia vaihtaen.

Eniten keskustelua nostatti vaihdevuodet, joita ryhdyin tosissaan pohtimaan luettuani Ani Kellomäen (toimittaja. antropologi, tietokirjailija) ja Tiia Koivusalon (somevaikuttaja, vaihdevuosiaktivisti) tasokkaan teoksen tästä aiheesta.  

Kirjan kirjoittajat kertovat seikkaperäisesti, miltä vaihdevuodet ovat heillä ja heidän haastattelemillaan henkilöillä tuntuneet. Lisäksi kirjassa kuullaan tusinaa asiantuntijaa, jotka tarkastelevat vaihdevuosia oman osaamisalueensa näkökulmasta. 
Kirjan lopussa on luku Parhaat vinkit, pitkä oirelista ja lähdeluettelo.

Suosikkitekstini asiantuntijoiden puheenvuoroista on ote aivotutkija Minna Huotilaiselta:
"Murrosiän jälkeen ei ole paluuta lapsuuteen. Sekin aika on hirveää sekoilua, äänenmurrosta ja muuta, mutta ei siitäkään toipuminen tarkoita paluuta takaisin lapsuuteen. Se tarkoittaa siirtymistä ihan uudenlaiseen elämään, jossa mielessä ovat ihan uudet asiat. On halua ja kykyä tehdä ihan uudenlaisia juttuja, joihin ei pystynyt aiemmin. Samalla tavalla vaihdevuosista ei ole enää paluuta lisääntymisikään. Tiedossa on jotakin, joka on laadullisesti erilaista elämää. Vaihdevuosien jälkeinen aika on kuningatarikä."

Vaihdevuodet on määritelty ajanjaksoksi, jolloin naisen hedelmällisyys hiipuu ja kuukautiset loppuvat. Hormonimuutos tuo mukanaan erilaisia oireita, jotka vaihtelevat määrältään, laadultaan ja kestoltaan. Vaihdevuodet tulevat naisille keskimäärin 40 - 60 -vuotiaina, mutta ajoitus on hyvin yksilöllistä.
Joillakin vaihdevuodet alkavat alle kolmikymppisenä, ja joillakin ne kestävät alettuaan koko loppuelämän, kestoksi on yleensä määritelty noin 2 - 12 vuotta.

Vaihdevuosien oireista tunnetaan yleisesti vain hikoilupuuskat ja mielialan lasku. Tähän ajanjaksoon on suhtauduttu monesti vitsaillen, vähätellen ja tabunomaisesti. On myös katsottu, ettei vaihdevuosi-ikäisistä naisista ole mihinkään työelämässä, joten ei ihme, että naiset itsekin ovat ohittaneet asian hiljaa kärsien  ja häpeillen.

Kellomäki ja Koivusalo luettelevat oireinaan mm. unettomuuden, nivelvaivat, kuumat aallot, yöhikoilun, migreenin, painonnousun, aivosumun ja ahdistuksen.
Lääketieteellisissä julkaisuissa oireita on listattu kymmeniä ihon ohentumisesta refluksioireisiin ja lihaskatoon.
Tässä käyn hieman kriittiseksi. Eikö ole myös sellaista vanhenemista, joka on hormoneista ja sukupuolesta riippumatonta raihnastumista?   

Menneinä vuosisatoina vaihdevuosia ei ole osattu hoitaa millään tavalla, vaan naisia on kehotettu "siirtymään sukupuolirauhan tilaan". Vielä 1900-luvun alussa Kätilölehdessä hoidoksi neuvottiin "säännöllistä jokapäiväisten askareitten suorittamista". Hoitoa ei tietysti paljon tarvittukaan, kun naiset kuolivat pian vaihdevuosi-ikään päästyään. 

Monella naisella hormonihoito on parantanut elämänlaatua. Sehän tuntuu luonnolliselta. Kun kilpirauhashormonin vajaatoiminnassa sitä vajausta paikataan ottamalla samaa hormonia lääkkeenä, niin miksi ei myös estrogeeni-hormonin hiipuessa voisi tehdä samoin?

Miksi sitten niin monet ajattelevat, että on parempi kestää hankaliakin oireita kuin käyttää minkäänlaista hormonikorvaushoitoa?
Ehkä syynä on yleinen lääkkeiden pelko, ehkä myös vanha, virheellinen tutkimustulos ja sen aiheuttama pelottelu.

USA:ssa tehtiin 1998 - 2002 hormonihoitoa kartoittava tutkimus, jonka tulos säikäytti monet korvaushoitoa käyttävät ja myös lääkärit ympäri maailmaa. Tutkimus osoitti, että hoidon hyödyt ovat haittoja suuremmat ja että se nostaa erityisesti riskiä saada rintasyöpä ja mahdollisesti myös sydän- ja verisuonisairauksien riskiä. Myöhemmin todettiin, että tutkimus oli suoritettu virheellisesti, mutta kävi kuten aina kun hätkähdyttävä tutkimustulos perutaan, alkuperäisen tiedon varjo pysyy. Tutkimus keskeytettiin, ja myöhemmin on todettu, että vaihdevuosien hormonihoito päinvastoin suojaa sydänsairauksilta, jotka ovat Suomessa yleisin kuolinsyy.

Suomessa on saatu vihdoin viime syksynä 2025 vaihdevuosien Käypä hoito -suositus, jossa todetaan oikein ajoitetulla hormonihoidolla olevan useita myönteisiä vaikutuksia terveyteen.

Oikein ajoitettu? Se voikin olla vaikea kysymys.

Minulla hormonihoito aloitettiin 45-vuotiaana. Amerikkalaista tutkimusta ei ollut vielä aloitettukaan, ja yleislääkärini tunnettiin erityisesti naisten terveysasioihin perehtyneenä ihmisenä. Valitin nivelkipuja sormissani, en muuta. Epäilin sairastuneeni suvussani esiintyvään nivelreumaan. Lääkäri määräsi verikokeisiin, totesi sen mitä oli arvellutkin, estrogeenin vähyyden, ja kirjoitti reseptin suun kautta otettaviin lääkkeisiin. Minä olin jotenkin innoissani asiasta, hassua kyllä.
Tässä minun historiani on aivan erilainen kuin Kellomäen ja Koivusalon kirjan naisilla, jotka ovat juosseet lääkäriltä toiselle vaikeine oireineen ja saaneet milloin mitäkin diagnooseja. Minä sain vaihdevuosidiagnoosin näin helposti. Myöhemmin olen ajatellut, että olisi ehkä pitänyt mitata se estrogeeni toisenkin kerran, nämä arvothan vaihtelevat.

Vuosien mittaan gynekologit aloittivat aina kysymällä, milloin kuukautiset ovat loppuneet. No, ei milloinkaan. Eiväthän ne kenelläkään lopu kerrasta, vaan hiipuen, mutta minulla hormonilisä piti kiertoa yllä, enkä osannut sanoa, milloin ne ilman sitä olisivat loppuneet. Kyselin, pitäisiköhän minun lopettaa tai pitää taukoa, eikö ole vaarallista käyttää hormoneja näin pitkään. Sain kerrasta toiseen kuulla, että sitten tulisi kyllä tukala olo, kannattaa jatkaa.
Pääsin siis eläkkeelle asti kokematta mitään tyypillisiä vaihdevuosioireita.
Kun sairastuin 64-vuotiaana rintasyöpään, kysyin koepalaa otettaessa, lopetanko nyt hormonien käytön. Lääkäri totesi, että kyllä, on asiallista lopettaa. Jonkin aikaa syytin itseäni siitä, että olin niin pitkään käyttänyt hormoneja, onhan niissä kuitenkin pieni rintasyöpää lisäävä ominaisuus. Nykyään ajattelen, että hyvä vain, että sain suojaa verisuonisairauksia vastaan, niitäkin on suvussa. 

Yleinen harhaluulo on myös se, että jos vaihdevuosihoito aloitetaan aikaisin, niin vaihdevuodet  siirtyvät. Eivät ne siirry, siellä ne ovat taustalla, mutta oireettomina. Kun hoito loppuu, niin tilanne vaihdevuosissa jatkuu siitä, missä silloin ollaan menossa. 

Minulla taitaa olla pitkät vaihdevuodet. Nyt 76-vuotiaana, 12 vuotta siitä kun lopetin hormonit kuin seinään, sisäinen termostaattini on edelleen hieman rikki. 
Kun hormonit jäivät pois, ajattelin, että minuahan eivät kuumat aallot haittaa, hyvä vain kun on lämmin ja ehkä minä olen jo turvassa oireilta ikäni puolesta. Olen kärsinyt kilpirauhashormonin vajauksesta johtuvasta viluisuudesta vuosikymmeniä, joten tervetuloa lämmin.
No, nykyään vilu ja kuumuus vuorottelevat, mutta en ole koskaan kokenut mitään pahaa vaatteet kastelevaa tilannetta. Vaihtelen asujani päivän mittaan, niin saan aina sopivan olon. Kodin ulkopuolelle varaudun huivein ja villatakein. Yöhikoilu on jäänyt pysyväksi olotilaksi. Herään kerran yössä vessaan ja käännän samalla tyynystä vilpoisen puolen. Nukun heti uudelleen, stressittömästi. Mikäs tässä, eläkkeellä.
 
Kun olin aloittamassa sädehoidossa ravaamista syöpäoperaation jälkeen, sain ensimmäisen virtsatietulehdukseni, ja niistä on tullut toistuva riesa. Tulehduskierteestä päästäkseni aloitin uudelleen hormonihoidon, lievänä, pitkän virtsatietulehduksen estokuurin ohella. Antibiootti tepsii, mutta huh, pitäähän sekin joskus lopettaa.
Olen tuntenut samankaltaisia huolia kuin kohtalotoverini Tiia:
Pohdin, onko loppuelämäni tätä: alakerran rasvaamista, kipua, kirvelyä ja aaltoilevia virtsavaivoja. Kuka rasvaa alapääni palvelutalossa, jos olen muistisairas? Kuolenko lopulta virtsarakontulehdukseen?

Erittäin mielenkiintoinen on aivotutkija Minna Huotilaisen toteama vaihdevuosien aiheuttama notkahdus kognitiivisissa toiminnoissa ja varsinkin se, että se on vain notkahdus, ei pysyvä tai etenevä tila:
"On ensin huono vaihe, mutta sitten tilanne paranee. Miehillä tällaista palautumista ei  ryhmätasolla näy ollenkaan. Heidän käyränsä vain laskee iän myötä. Esimerkiksi aivokuoren paksuus, joka on hyvin yleinen ikääntymisen mittari aivoissa, ohenee miehillä. Naisilla taas näkyy nopea oheneminen vaihdevuosien aikana, mutta sitten tulee kompensaatio, eli tavallaan ikääntymisen vastakohta. Aivoihin alkaakin tulla nuorempien aivojen piirteitä menopaussin jälkeen. Nähdään korjaantumisprosessi. Aivojen näkökulmasta vaihdevuodet näyttäytyvät ikään kuin vaiheena, josta myös toivutaan." 

Tässä kohdassa tulee mieleeni tasa-arvon nimissä kysymys andropaussin hoidosta. Se olisi myös tutkimisen arvoinen asia.
 
Mutta ei siitä nyt, tämä on meidän kuningattarien ja kuningattariksi valmistautuvien opaskirja.
Toivon kuitenkin, että joku mieskin olisi lukenut kirjoitukseni tänne asti ja lukisi myös tämän kirjan, jonka nimi on minulle vaikea. 
Tajuan, että nimi V*tun vaihdevuodet on todella nerokas ja vitsikäs. Se oli ollut alkuun työnimenä ja jäänyt sitten lopulliseksi nimivalinnaksi, ja onhan  esim. karjalan kielessä ja Lapin murteissa v*ttu ihan käypä termi, arkisanastoa. Olen vain niin monta vuotta kouluelämässä taistellut tämän sanan kirosanana käyttämistä vastaan.
Räväkkyys nimessä on noin ylimalkaan hyvä, koska kuivakas otsikkohan ei vedä puoleensa ja tässä kirjassa, vaikka tietokirja onkin, on kiva ystävälle hersyvällä huumorilla kertomisen tuntu. 

Tässä juhannusruusuja pihastamme kirjan tekijöille!
Kuva on neljän vuoden takaa. Nyt kukkia on jostain syystä tässä pensaassa niukasti, kasveillakin on notkahduksensa.  

Aiheita, aiheita...

Miten minä vielä jokin aika sitten mietin kesälomaa blogista ja olin jotenkin apeana muutoinkin! Nyt tuntuu, että on valtavasti aiheita, joista on into kirjoittaa, enkä tiedä edes, minkä ottaisin työn alle ensimmäiseksi.

1. Mieheni näyttely, johon hän sai idean minun keskikouluajoilta hyvin säilyneestä kasvistostani (nykyään käytetään sanaa kasvio) ja J. Karjalaisen laulusta Terve Sirkka Lautamies. - Kyllä, tästä teen ehdottomasti oman juttunsa. 

2. Luin Ani Kellomäen ja Tiia Koivusalon kirjan V*tun vaihdevuodet ja totesin sen erittäin tärkeäksi kirjaksi.
Aivan liian huonosti on hoidettu vaihdevuosiksi kutsuttua fyysistä ja psyykkistä olotilaa, jossa naiset koittavat pärjätä keskimäärin yli puolet elämästään. 
Kirja sisältää kirjoittajien omia ja monien muiden naisten kokemuksia sekä asiantuntijoiden kirjoituksia. 
Tämä kirja pitäisi jokaisen naisen lukea mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. 
Kirjoitan lisää, kun ehdin. 

3. Ihmisen kirjoittamaa vai "chattibottiproosaa"? Minua askarruttaa tekoälyn käyttö kirjallisuudessa.
On kirjoja, joita tekoälytunnistin on todennut virheellisesti tekoälyn tekemiksi ja muutaman sanan vaihdolla selkeästi ihmisen aivojen tuotteeksi. Epäilysten välttämiseksi jotkut kirjailijat ovatkin alkaneet käyttää kirjoissaan ja verkkosivuillaan logoa "ihmisen kirjoittama". Pitäisköhän jo alkaa suunnitella omaa logoa tälle vaatimattomille blogisuvulleni!
Todella mielenkiintoinen aihe keskusteltavaksi.

4. Luonnoksissani on juttu nimeltä Oi nuoruus! ja siinä kuvana vanhoista dioista löytynyt kuva itsestäni 25-vuotiaana.
Tämä aihe liittyy myös kohtaan 2 ylempänä. Olen tajunnut olleeni noin kolmekymmentä vuotta vaihdevuosissa, parikymmentä vuotta oireettomana, koska sain tehokasta hormonihoitoa ja viimeiset kymmenen vuotta erilaisia oireita hoidon puutteen vuoksi kokien. Vähemmästäkin tulee apeita oloja, vaikka olisi kuinka peruspositiivinen. 

Nuorena ei tajua, miten kevyt olo on verrattuna siihen, mitä se on sitten joskus. Onneksi muutokset tapahtuvat yleensä hitaasti ja niihin ehtii tottua. 

Luin Oi nuoruus! -luonnokseni. Se on hauska, työstän sen valmiiksi tässä lähiaikoina ja yritän säilyttää hauskuuden.

Kesällä 1975

Semmoista. 

Olen harjoitellut ottamaan yhtä iisisti kuin Reunan kirjakauppakissa Saaga. Mökkireissullakin makasin rantapetissä ja luin kirjoja kaksi perättäistä päivää miehen pörrätessä erilaisissa tehtävissä. Hän maalasi laiturin, niitti kasveja polkujen vieruilta mahdollisten punkkihyökkäysten estämiseksi, grillasi ja touhusi. Molemmat saimme mitä halusimme ja olimme tyytyväisiä lomaseemme.
 
Voisi kyllä olla useampi päivä peräkkäin poutaa ja lämmintä, kesä kun on.
Juhannuskin näyttää niin epävakaiselta, että luonnon helmassa olon sijaan lähdemme todennäköisesti Vuohijärven kulttuuritalolle katsomaan Reidar Särestöniemi Experience -näyttelyä. Reidar Särestöniemen töitä on Vuohijärvellä esillä jo toista kesää ja jatkoa on luvassa vaihtuvin teoksin useammaksi vuodeksi. 

Saaga 2.6.2026

PS
F-Secure -virustorjuntaohjelma on varoittanut joitain lukijoita minun blogistani. Otin yhteyttä sinne, ja sain ilmoituksen, että se on ollut väärä hälytys. Täällä on siis turvallista vierailla. Sellaista sattuu. 

Johanna Adorjánin kirja isovanhemmistaan, kunnes kuolema meidät...

 

Mitä ihmiset tekevät aamupäivällä, kun tietävät, että se on heidän viimeisensä? Kuvittelen, että he siivoavat, järjestelevät tavaroita. Että he vievät roskat ulos, mapittavat edellisen kuukauden puhelinlaskun, laskostavat pyykit ja painavat laskostettuja pyykkejä vielä kerran kädellä tasaiseksi, ennen kuin asettelevat ne kaappiin - nehän on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille.

Müchenissä asuva toimittaja Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurhan jälkeen Tanskaan ja muualle Eurooppaan etsimään Veran ja Istvánin tarinan vaiettuja palasia. 
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.

Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.

Vanha elämä pantiin sivuun kuin takki, joka ei enää miellyttänyt. Uusi elämä Tanskassa oli se, joka merkitsi nyt. Oppiakseen kieltä isoäiti käänsi unkarilaisia reseptejä tanskaksi - mistä hänellä niitä oli, sitä ei kukaan tiedä -, ja lopulta hän julkaisi parhaat gulassi-, knöödeli-, pullapitko- ja kasvishöystöreseptinsä jopa keittokirjana. Kansikuvassa hän laskee höyryävää kulhoa tanskalaiselle tiikkipöydälle ja hymyilee suoraan kohti kameraa. Niin kilttinä kuin hän siinä on, niin ystävällisen palvelualttiina esiliina yllään hän muistuttaa minusta, en voi sille mitään, sadun seitsemän kilin äitinä esiintyvää sutta. 

Alkuteos Eine eksklusive Liebe ilmestyi vuonna 2009 ja suomennos Rakkaudessa erottamattomat vuotta myöhemmin. Kirjan on suomentanut Hanna Kjellberg. Se käännettiin nopeasti useille kielille. 

Johanna Adorján on omistanut kirjan isälleen, huilisti András Adorjánille.

Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.

Isovanhemmat eivät dramatisoineet asioita. Keskitysleireistä kysyttäessä heillä oli vakiovastauksena "niistä ei puhuta". Ilmeisesti he suhtautuivat kuolemaankin arkisesti, nukkumaan menemisenä. Isoäiti oli kuitenkin soittanut päivää ennen  kuolinpäivää heidän luonaan vierailleelle 16-vuotiaalle lapsenlapselle kahdesti Wagnerin 'Isolden lemmenkuolon' ja kertonut ymmällään olevalle teinille Tristanin ja Isolden traagisen tarinan.

He menivät naimisiin elokuun 7. päivänä 1942. Pienimuotoinen tilaisuus, paikalla olivat vain perheet sekä muutama ystävä. Hääkuvassa isoäiti katsoo säteillen suoraan vierellään seisovaan isoisään. Hänellä on valkoinen kukka hiuksissa ja käsivarrella valkoinen kallakimppu. Isoisä päätä isoäitiä pitempänä, katsoo ylpeänä kaunista morsiantaan, vasemmassa kädessään uutuuttaan kiiltävä vihkisormus. Se oli siviilivihkiminen, kumpikaan ei uskonut jumalaan.

Lupasivatkohan he tuomarin edessä pysyä yhdessä kunnes kuolema heidät erottaa, tai kuten unkariksi sanotaan, kunnes lapio, harava ja suuri kello heidät erottavat? Tiesivätkö he jo silloin, että eivät tulisi odottamaan sitä? 

Mietin, miksi Vera, täysin terve 71-vuotias jumpparyhmiä vetävä nainen, halusi kuolla kuolemansairaan miehensä mukana. Hänellä oli kaksi lasta ja lapsenlapsia. Eikö hän nähnyt enää mitään merkitystä elämälleen?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?
Ja miten sellaista jaksaa yksin?

Adorján kysyy, onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan. 
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.

Vera oli myös turhamainen. Eräs sukulainen muisteli, miten hän oli häävieraana loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö Vera kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea? 

Adorján kuvittelee tuokion budapestiläisen hotellin aulassa. Isovanhemmat kävivät Unkarissa viisi kuukautta ennen kuolemaansa, isoisä jo hyvin heikkona, koska halusivat osallistua poikansa konserttiin. Vanha pariskunta istui sohvalla tyylikkäästi pukeutuneina tapaamassa ystäviään tarjoilijoiden kulkiessa ympärillä kahvivaunun kanssa. Mielestäni tämä keskustelu kertoo paljon heidän symbioosistaan.

Tarjoilija. "Ottaisitteko vielä kahvia?" 
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.

Tämä kirja, jonka olen lukenut kerran jo aiemmin vuosia sitten, askarruttaa minua. Mietin parisuhdetta ja sen symbioottisuutta. Mietin monia puolisonsa menettäneitä ystäviäni, miten he ovat selvinneet. 
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun.