Pieni pahan mielen postaus

Minulla on tämmöinen hauska tehtäväkirja Pieni pahan mielen kirja. Kirja parodioi täytettäviä hyvän mielen kirjoja ja on osoitettu positiivisuusbuumiin kyllästyneille. Kirjan tekstit on ideoinut Lotta Sonninen ja ulkoasun ja kuvituksen laatinut Piia Aho. Minua ei kauheasti innosta kaivella vikoja ja naurettavuuksia sukulaisissa, listata ystävieni huonoja puolia tai kohtaamiani ääliöitä, itsekään kun en ole niin täydellinen, mutta inhokkiasioiden käsittely ja ärsyttävien sanontojen kerääminen varmaan houkuttelevat minua jonain hetkenä askartelukirjani pariin.  
Yhden sivun olen täyttänyt. Tämän:

Huonon käsialani vuoksi rajasin kuvan näin. Olen lisännyt nämä sanat: keljuttaa, risoo, frustroi, kypsyttää, harmittaa, ketuttaa, ottaa kupoliin, suututtaa, nyppii, rassaa, ottaa pannuun, pännii, sieppaa, keittää, sapettaa, kyrsii, jäytää, tympii. Keksittekö muita? En hyväksy sitä v-kirjaimella alkavaa naisen sukupuolielimestä johdettua verbiä. Sen käyttö (huokaus!) turhauttaa minua, eritoten, kun se nykyään on kaiken lisäksi vanhempien sivistyneiden ihmisten käyttökieltä, ei teini-ikäisten uhmaa.  

Tästä päästäänkin kirjoitukseni asiaan. Paha mieli? Mikä nyt niin ottaa bloggaria päähän? Monikin asia. Teen listan. 

1. Aika ajoin pompahtaa joku viisastelija, viimeksi Mikael Jungner, sanomaan, ettei kirjojen lukeminen ole tärkeää, somessa hyppely riittää. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että turha ruveta vääntämään perusteluja sille, miksi ihmisen pitää lukea.
Eeva Kilvellä on juuri julkaistussa Punaisessa muistikirjassa tällainen kiteytys: "Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla." Olen samaa mieltä Kilven kanssa. 

2. Täytän pian jo 70. Tein ansiotyötäni 35 vuotta ja sitä ennen monta vuotta erilaisia töitä, joita ei laskettu eläkkeeseen. Maksoin paljon veroa, mielelläni, koska  tiesin, että niillä rahoilla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nyt kun olen vanha, enkä kyllä mitenkään jaksaisi enää tehdä sitä työtä, jota välillä suurella innolla välillä puurtaen tein, saan kuulla olevani rasite ja menoerä, kestävyysvajeen ja väärän huoltosuhteen aiheuttaja. Minua tämä keskustelu riepoo ja loukkaa. Hieman rispektiä, kiitos! 

3. Kiertelin Kouvolan asuntomessuilla. Kävin muutamaa rivitaloasuntoa vaille kaikissa 33 asunnossa. Kahdessa oli kirjahylly, toisessa niistä oikein kirjastohuone, mutta siis vain kahdessa kirjoja! Kirjahyllyä on jo jonkin aikaa kutsuttu sisustusalalla huonoksi sisustuselementiksi. 
Vanhusten yhteisötalossa oli kalustettu huoneet erilaisille ihmistyypeille. Yhdessä oli kalastaja-Kalle, toisessa kirjallisuusihminen-Kirsti, jne. Kirjallisuuden harrastajan huoneessa ei ollut kirjahyllyä eikä tilaakaan sille. Kaikissa makuuhuoneissa oli mahdottoman kapeat sängyt, nuorisokokoa. Leveämpi ei olisi mahtunut sängylle varattuun koloon, vaan olisi työntynyt oudosti oven eteen. Ajatellaanko, että vanhat ihmiset pienenevät lapsiksi. Ei niillä ainakaan petikaveria ole, hyi. Pännii!

4. Tuttavapiirissä on paljon kymmenen vuotta minua vanhempia, jotka ovat sairastuneet vakavasti. Näin lyhytkö tämä elämä on? 
Julkisuuden henkilöistä on poistunut keskuudestamme monta viime aikoina: Claes Andersson ja Toni Morrison, molemmat minun mielikirjailijoitani, ja Matti Mäkelä, jota arvostin varsinkin kirja-arvostelijana. 
Kuoleman läheisyys, järkyttää mieltäni. Pitää muistaa elää täydesti, kokea, matkustaa, kun vielä jaksaa. Tietenkin jokainen päivä voi olla viimeinen päivä, mutta kun ikää tulee, niin tämä asia alkaa konkretisoitua. 

5. Kirja-arvostelusta, minkä Matti Mäkelä toi mieleeni, sen verran, että olen (taas kerran) hieman ymmälläni kirjapostausten kanssa. Olen alkanut kokea, että täällä blogistaniassa ei saisi oikeasti arvostella kirjoja, vain kehua. Jos kirjoitat jotain negatiivisempaa, vaikka kuinka varovaisesti, niin aina tulee joku suitsija paheksumaan ja samaa kirjaa yhteistuumin kehuneet ohittavat mielipiteesi ja hylkäävät sinut luopion. Eriävästä mielipiteestä ei turhaan keskustella, saat kokea olevasi väärässä. 
Minun mielestäni kirja on julkaisu, jota saa arvostella kuten taulua tai konserttia. Se on sitä varten esille pantu. 
Lehtiarvostelut ovat myös paljolti kirjaa mainostavia juttuja tai feature-juttuja kirjailijasta. Missä ovat räväkät arvostelut? Matti Mäkelä osasi tarkastella arvosteluissaan kirjan hyviä ja huonoja puolia, kohteliaasti ja asiallisesti, ja sijoitti kirjan kirjallisuuden kentälle sille hengenheimolaisia etsien. Näin myös moni kriitikko ennen häntä.
Onko nykyinen somessa yleistynyt tyhmä vihapuhe, iva ja sarkasmiksi naamioitu pilkka saaneet ihmiset niin ylivarovaisiksi, että he eivät uskalla enää muuta kuin fanittaa? Arvostelu ei ole keljuilua eikä vihapuhetta. Se on lähes vastakohta sille. 
Olen myös joskus kuullut, että kun piirit ovat pienet, kirjailijat tuttuja, niin ei voi arvioida, kuten haluaisi. Eikö tuttuus sitten siedä rehellisyyttä? No, tämä varovaisuus koskee kyllä käännöskirjojakin.  
Minua kiinnostaa kiitosten ohessa myös heikkouksien löytäminen ja niiden tarkastelu rakentavasti. Harva kulttuurituote on niin täydellinen, ettei siitä löytyisi huomautettavaa. Ei voi siis päättää kirjoittaa blogissaan vain kirjoista, joihin tuntee ehdotonta rakkautta, silloin tulee postauksia harvoin. 
Pännii, että annan tällaisen ilmiön edes vaikuttaa itseeni. 

6. Tietenkin vihapuhe turhauttaa ja erityisesti se, että sitä aletaan toistella ja jopa ihailla. Ei siinä ole mitään hienoa, että aikuinen ihminen hokee sitä v-sanaa ja pilkkaa erilaisia ihmisryhmiä omaa paremmuuttaan korostaen. Sillä miten kansanedustajat puhuvat on merkitystä. Jos ihmisistä puhutaan kitkettävinä vieraslajeina tai ihmisroskana vaikutetaan siihen, miten me kohtelemme näitä parjattuja ihmisiä. Se mitä sanoillasi ruokit, kasvaa ja leviää ja siirtyy teoiksi. 
Tämä paitsi tympii, niin väsyttää ja masentaa. 

7. Ne vieraslajit ja käskyt repiä kauniit kurtturuusut pois. Meilläpäin tätä on jo jossain toteutettu. 

Mikä tässä lupiinipellossa on huonompaa kuin alla peltosauniopellossa, koiranputkissa ja horsmissa, jotka saavat rauhassa levitä?

Peltosaunio on muinaistulokas ja koiranputki sekä maitohorsma kai ikiaikaisia. Minusta koiranputken ja lupiinin yhdistelmä on aika upea. 
Kurtturuusu tuottaa kiulukoita, joista saa sosetta. Niitä on nyt jo, yhtä aikaa kukkia ja marjoja. Meillä on ihania, joulukorttinakin käytettyjä kuvia talvisista huurteisista kiulukoista. Nehän säilyvät punaisina läpi talven.

Onko jotain erityistä, mikä Sinulle tällä hetkellä tuottaa mielipahaa? Kerro!

P.S. Kirjoitan jossain vaiheessa mielihyvän aiheista. Statovcin kirjoista tekisi mieli myös kirjoittaa lisää. Olen lukenut nyt Tiranan sydämen keskittyneesti sen identiteettivarkauksia miettien ja kohtia myös sen englanninnoksesta Crossing, mikä nimi sopiikin tälle kirjalle hyvin. 

-------------
Seuraavan päivän potutuksia:

Vielä pitää tulla lisäämään pari harmitusta. Ensin lisäys kohtaan 3, jossa minua suututtivat muutamat asiat asuntomessujen vanhuksille suunnitelluissa asunnoissa. Unohdin kirjoittaa, että vanhusten taloyhteisön nimi on Virkkulakylä! Arrgh, miksi ei Touhula? Virkkula kuulostaa vaatimukselta ja nuorempien ihmisten toiveelta. Siellä ne puuhastelevat virkkuina ja punaposkisina kunnes jonain päivänä sanovat heippa ja hiljenevät nätisti siihen nuorisosänkyynsä. En tykkää myöskään mistään kalmanimistä, kuten Ehtoolehto ja Iltatähti. Kai vanhusten taloilla voisi olla samanlaisia nimiä kuin muillakin talo-yhtiöillä. 

8. Omituiset koulukokokeilut, joissa lapsia väsytetään ja käytetään yli-innokkaiden kasvatusalan ihmisten koekaniineina. Mitä järkeä on laittaa 7 - 12 -vuotiaita samaan 80 (!) oppilaan ryhmään, jossa opettajat seassa. En löydä tästä mitään hyviä puolia, mutta kylläkin leegion huonoja. Naurettavaa.

Pajtim Statovci, Bolla - vaikutelmia: paljon kiitosta ja vähän moitettakin

No nyt kirjoitan heti lukemisen jälkeen tuoreita vaikutelmiani enkä jätä niitä laimenemaan.
Mikä kansi! Käärme hohtaa, en saanut sitä hohtoa täysin kuvaani, mutta jos klikkaat kuvan isommaksi, niin ehkä hohtokin lisääntyy. 

Miten sota muuttaa ja murtaa ihmisen. Miten muualta tullutta tulkitaan usein  taustansa kautta, ei persoonana. Miten seksuaalisuus vie ihmistä. Miten  kerran menetettyä ei saakaan koskaan enää takaisin. Miten jotkut selviävät ja toiset ei. Pajtim Statovcin aiheet ovat suuria ja tärkeitä. Hänen kaksi päähenkilöään, serbi Miloš ja albaani Arsim, elävät kovana aikana, jossa heidän yksityinen tragediansa sekoittuu kansakunnan tragediaan.  
Kieli, varsinkin rakastumisen kuvauksissa, on kiihkeän kaunista.

    Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni, jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, ja sen lyhyen tuokion ajan olen kokonaan toinen mies - näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut. 

    On huhtikuun alku, ja minä haluan toista miestä niin erehtymättömästi ja kirkkaasti, että koko loppupäivän hän on mukana rukouksissani, joissa häpeämättä pyydän häntä jumalalta itselleni.  

Otsikon termi Bolla liittyy albaanien kansanperinteeseen. Statovci on ammentanut aineksia rikkaasta balkanilaisesta kulttuurista myös aiemmissa romaaneissaan Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Vanhat tarut ja niiden satumaiset hahmot antavat hienon persoonallisen sävyn Statovcin proosaan.

Pieni miinus kokonaisuuteen tulee muutamista sekavasti muotoilluista kohdista. Oliko tullut kiire julkaista? 
Hämmästelin seuraavaa kömpelöä kohtaa:
'Nain hänet nuorena, alkukesästä nelisen vuotta sitten, vain kaksikymmentävuotiaana, vanhempieni ainoana lapsena, sittemmin maksasairauden viemän isäni osoituksesta, sillä hän on poikkeuksellinen nainen, tottelevainen ja vähäsanainen, kouluttautumattomuudestaan huolimatta älykäs, taitava käsistään, hyvätapainen ja arvostetusta suvusta, niin minulle luvattiin, Ajshea kunnollisempaa vaimoa, erinomaisempaa äitiä, ei tule tarjolle.' 
Minua kiusaavat nuo alun sijamuodot, kuka siinä on kaksikymmentävuotias ja vanhempiensa ainoa lapsi, ja 'isäni osoituksesta' kuulostaa samalta kuin jonkun toimesta. Jos saisin muotoilla tämän kohdan uudelleen, niin selkeyttäisin sitä edes näin (saa sanoa, jos menee huonommaksi!): 
Nain hänet, kun olin nuori, vasta kaksikymmenvuotias, nelisen vuotta sitten, koska myöhemmin maksasairauteen menehtyvä isäni suositteli häntä minulle, ainoalle lapselleen. Hänen sanottiin olevan poikkeuksellinen nainen, tottelevainen ja vähäsanainen, kouluttautumattomuudestaan huolimatta älykäs, taitava käsistään, hyvätapainen ja arvostetusta suvusta, niin minulle luvattiin. Ajshea kunnollisempaa vaimoa, erinomaisempaa äitiä ei tulisi tarjolle.  
Tätä tekstiä kannattaisi työstää tuleviin painoksiin. Samoin korjata  sijamuoto kohdassa, jossa puhutaan miten helppoa tappaminen on 'se on luistavaa kuin vettä' muotoon 'luistavaa kuin vesi'.

Mutta siis, virheet ovat vähäiset ja kokonaisuus erittäin kiehtova. 
Mielessäni alkoi kirjaa lukiessa pyöriä sanat kosminen ja kohtalo. Me olemme raukat ihmiset heitettyinä tänne elämän armoille, maailmaan jossa hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailuaan tilasta. Se kumpi on vallalla milloinkin ja missäkin on sattumanvaraista; olet onnekas, jos vältät pahan. 

Vähän ja tiiviisti, niin saan nuo pois käsistä...

Minulla on sellainen pulmatilanne, että haluaisin kirjoittaa ainakin kahdeksasta kirjasta, mutta silloin ei pitäisi olla niin tiukuttavan perinpohjainen kuin yleensä olen. Muutoin en pääse ikinä lukemaan uutta. Neuvottelen nyt asiasta hetkosen  minäni leppoisamman puolen kanssa.

- Lyhennä, kerro vain tärkein! Pari kolme riviä per kirja.
- Okei, mutta vaikeaa se kyllä minulle on.
- Yritä!
- Mutta kuvia haluaisin kuitenkin ottaa...
- No, pistä muutama kirja samaan kuvaan.
- Täältä pesee!

Näille kirjoille on yhteistä tyylillinen upeus. 

Asko Sahlbergillä on värikäs kieli hienoine metaforineen, näin on myös romaanissa Haudallasi Adriana. Pitkään yksin elänyt Daniel vuokraa piharakennuksensa romanialaiselle Adrianalle, kirjan nimi kertoo, mitä tapahtuu. Kyseessä on moraalia tarkasteleva rikos- ja rakkausromaani. 

Israelilaisen David Grossmanin romaani Hevonen meni baariin vie lukijan standup-klubille yhdessä keski-ikäisen tuomarin kanssa, jonka hänen täysin unohtamansa lapsuudenystävä on kutsunut seuraamaan esitystään. Esitys saa yhä vakavampia sävyjä ja vie keskelle lapsuuden tragediaa. Kirja loppuu, kun esitys on loppunut ja kutsun tarkoitus "haluan että näet minut" on täyttynyt. Valtava kielellinen vyörytys, osuva rytmitys ja koomisen ja traagisen taianomainen yhdistelmä.

Brasilialaisen Luiz Ruffaton romaani Lissabonissa muistin sinut on yhdestä pitkästä monologista koostuva kertomus. Kirjailija on purkanut vain vähän editoiden neljänä iltapäivänä äänittämänsä Brasiliasta Portugaliin muuttaneen nuoren miehen kertomuksen, kyseessä siis dokumentilta kuulostava fiktio, ja jakanut puhetulvan kahteen osaan: Kuinka lopetin tupakanpolton ja Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen. Pisimmät virkkeet ovat puolentoista sivun mittaisia. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Rutosti hevosia. Tykkään. 

- No niin ensimmäinen kimara valmis. Mitäs sanot Leppoisampi?
- Bravo! Pidä vaan lyhyenä edelleen.

Tässä on yksi vanha kirja ja kaksi uutta, yksi suomalainen ja kaksi anglosaksisen maailman edustajaa.

Henry Parland oli 1920-luvun lupaus suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa. Valitettavasti hän kuoli aivan liian varhain, 22-vuotiaana vuonna 1930. Romaani Sönder julkaistiin 1966 ja suomennettiin vasta 1995 nimellä Rikki. Romaani kuvaa tilannetta, jossa nuori kirjailija muistelee kuollutta naisystäväänsä kehittäessään valokuvia hänestä. Kirjan alussa on motto:Tämä teos saattaa olla Proust-plagiaatti. Vaikutteita löytyy, ja kirja kuvaa aikaansa teollisen ajan ja kaupunkielämän ihailuineen. Nuoret helsinkiläiset tapaavat kahviloissa, käyvät elokuvissa ja autoajeluilla ja kokevat jo aavistuksen maailman muuttumisesta. 

Tim Walker on Suomi-vävy, opettaja ja suomalaisen koulun kehuja. Kirjan nimi on Lost in Finland, joka voidaan ymmärtää parillakin tapaa. 
Lupsakkaan amerikkalaisen tavoin Walker sopeutuu nopeasti ja on jo tarinansa lopussa oppinut marjanpoimijaksi ja vierastaa jatkuvaa tervehtimistä ja How are you -hokemista, kuten me muutkin.  
Kirjan kiehtovin anti minulle on suomen kielen tarkastelu täsmällisenä viestinnän välineenä. Kun englannin kielessä on 'computer', niin suomessa on 'information machine', tietokone. Meillä on myös 'below writing' (signature), 'tooth doctor' (dentist), 'work instrument' (tool), 'food list' (menu) jne. 

Fiona Bartonin kirja The Widow on psykologinen dekkari pienen tytön katoamisesta ja rikoksen pitkittyneestä selvittämisestä. Ihmisen mieli on mestari keksimään selityksiä silloin kun totuus on liian vaikea kohdata. Kirja koukutti, kuten pitikin, ja lopussa koin surua ja myötätuntoa. 

Lopuksi kaksi äitiyden alusta omakohtaisesti kerrottua tarinaa. 
Rachel Cuskin kirja A Life's Work ja Helmi Kekkosen kirja Olipa kerran äiti. 
Kekkosen kirja on raporttimaisempi, Cuskin kaunokirjallisempi.
Cuskin kirja on kuin trilleri, siinä on vaaran tuntua; miten tässä käy, selviääkö kirjailija imettämisen vaikeudesta ja univelasta, saako hän enää koskaan olla "vapaa kuin ennen"? Entä jaksaako hän sen ajan yli, jolloin lapsi on oppinut liikkumaan ja on kuin pieni villieläin, jota on seurailtava koko ajan ja pelastettava vaaroilta. 
En nyt ole varsinaisesti kohderyhmää näille kirjoille (heh), mutta koin kirjoissa kuvatun hyvin tuttuna ja kun Cuskin kirja oli kesken, niin yhtenä aamuna jopa heräsin huolestuneeseen oloon luullen puoliunessa olevani vielä nuori äiti. Mikä helpotus, kun muistin ikäni ja tilanteeni! 

- Siinä. You did it!  Ja nyt voit palauttaa noita kasoja kirjastoon. Muista jättää Cusk ja Barton, ne ovat omiasi. Oliko se nyt niin vaikeaa kirjoittaa lyhyesti?
- Oli (huokaus).
- Good girl. Huomenna saat ostaa uuden Pajtim Statovcin.
- Jippii! 

Orhan Pamuk, A Strangeness in My Mind

Turkkilaisen Orhan Pamukin teos Kafamda bir tuhaflik julkaistiin alkukielellä vuonna 2014 ja seuraavana vuonna englanniksi nimellä A Strangeness in my Mind. Kirja on suomennettu vuonna 2017 ja saanut suomeksi nimen Kummallinen mieleni.

Kirja kertoo katumyyjä Mevlut Karatašin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä elämästä ja antaa samalla kuvan Istanbulista monine muutoksineen vuodesta 1969 vuoteen 2012.
Mevlut saapuu kaupunkiin maalta isänsä kanssa kuten monet muut leivän perässä. He asettuvat asumaan halpoihin rinteelle kyhättyihin hökkeleihin. Isä on bozan ja jugurtin myyjä ja poika jatkaa tätä perinteistä ammattia. Boza on lievästi alkoholipitoinen juoma, jota tarjoiltiin ennen rakia, usein sen alkoholipitoisuus kieltäen. Bozan myyjän piti paitsi pystyä kävelemään kilometrikaupalla raskaiden kantamusten kanssa, niin myös mainostamaan tuotettaan tietyllä surumielisellä huutelulla. Kun ajat muuttuivat myös bozan myynti harvinaistui ja sen tilalla alettiin myydä jugurttia ja katuruokaa, jota hinattiin kätevästi köydenpäähän sidotuilla koreilla ikkunoiden kautta talojen yläkerroksiin.

Kirjan lopussa on valokuva nuoresta katumyyjästä. Vuosilukua ei ole ilmoitettu, kuvaaja on kuvajournalisti Ara Güler.

Pamukin kerronta tuo esiin turkkilaisten elämän erityispiirteitä ja ongelmia ja sijoittaa ne yhteiskunnalllsiin tapahtumiin maan sisällä ja muualla. Honeckerin ja Brezhnevin historiallinen suudelma mainitaan, samoin New Yorkin Kaksoistorneihin kohdistunut terroriteko.
Mevlut on 12-vuotias muuttaessaan Istanbuliin. Kun hän varttuu nuoreksi mieheksi, hänelle tulee ongelmaksi, miten löytää rakastettu ja saada varattomana tämän isältä suostumus avioliittoon. Mevlut on romanttinen luonteeltaan ja haluaa itse valita vaimonsa. Hän ihastuu eräissä häissä muutaman sekunnin ajan katsomiinsa silmiin ja kirjoittaa kolmen vuoden ajan kaipaavia rakkauskirjeitä silmien omistajalle, jonka nimen on saanut selville ystävänsä kautta. Kun sama kaveri järjestää rakastavaisten karkaamisen illan pimeässä ja Mevlut kuiskailee rakkaansa nimeä tämän siroa kättä hamuillen, hän on pakahtua onnesta, mutta salaman valossa hän huomaa, että silmät eivät olekaan samat, joita hän on kirjeissään ylistänyt. Nuorempia tyttöjä ei ole tapana naittaa ennen kuin vanhemmat sisarukset ovat aviossa, ja olisiko takana myös ystävän laskelmointia, eihän tällä itselläänkään ollut vielä vaimoa.
Tässä hetkessä Mevlut kokee elämänsä ensimmäisen oudon pysähdyksen. Hän jatkaa kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut, vain vähän vaiteliaampana. Nämä hetket toistuvat hänellä aika ajoin ja saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

I had melancholy thoughts...
a strangeness in my mind,
A feeling that I was not for that hour,
Nor for that place.
- William Wordsworth, The Prelude
(Ai niin, en voi olettaa, että kaikki lukijani osaavat englantia, siispä käännän, joten kuten.
Minulla oli alakuloa... 
outous mielessäni,
Tunne etten kuulunut siihen aikaan,
Enkä paikkaan.)


Ylläoleva ote Wordsworthilta on yksi kirja alun lainauksista.
Elämä ei ole helppoa kenelläkään. Ihmiset kipuilevat perinteiden puristuksessa ja elantonsa raapimisessa. Naiset kärsivät ahtaissa rooleissaan. Kaupungin rakentaminen kiihtyy, alueita kaavoitetaan, rakennetaan kerrostaloja, tulee sähkö ja muita mukavuuksia. Mevlut kokee, että kaupunki on hänen miljöönsä enemmän kuin vanhoillinen maaseutu.
In a city you can be alone in a crowd, and in fact what makes the city a city is that it lets you hide the strangeness in your mind inside its teeming multitudes.
(Kaupungissa voit olla yksin ihmisjoukossa, ja itse asiassa, mikä tekee paikasta kaupungin on juuri se, että se sallii sinun kätkeä mielesi outouden kuhisevaan väenpaljouteensa.)

Kiinnostavin kohta minulle tässä kirjassa on keskustelu siitä, pitäisikö tuleva aviopuoliso tuntea etukäteen vai ei. Nuoret miehet kääntyvät oppineen hadjin (Mekassa käynyt uskovainen) puoleen ja saavat mielenkiintoisen vastauksen.
There are two kinds of love in our land. The first kind is when you fall in love with someone because you don't know them at all. In fact, most couples would never fall in love if they got to know each other even a little bit before getting married. This is why our Blessed Prophet Muhammad did not think it was appropriate for there to be any contact between the boy and the girl before marriage. There is also the kind that happens when two people get married and fall in love after that, when they have a whole life to share between them, and that can only happen when you marry someone you don't know.
(Meidän maassamme on kahdenlaista rakkautta. Ensimmäinen on sitä, kun rakastuu johonkuhun, koska ei tunne häntä ollenkaan. Itse asiassa useimmat parit eivät ikinä rakastuisi keskenään, jos he saisivat tutustua toisiinsa vähänkään ennen naimisiin menoa. Tämän vuoksi siunattu profeettamme Muhammed ei pitänyt sopivana, että tyttö ja poika tapaisivat toisiaan ennen avioliittoa. On myös se laji rakkautta, mikä syntyy, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja rakastuu sen jälkeen, jolloin heillä on koko elämä jaettavana, ja näin käy vain, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa.)

Mevlut ei tosiaan tuntenut Rayihaa, mutta ei hän olisi tuntenut vuotta nuorempaa kaunissilmäistä Samihaakaan, ja hadji on aivan oikeassa siinä, että vasta yhdessä eletyt vuodet näyttävät, kestääkö ja syveneekö rakkaus, oli sitä alussa tai ei.

Kirjassa on kiinnostava lukijalle puhuvan kertojan tyyli. Myös henkilöt työntyvät välillä puhumaan suoraan lukijalle ja jopa käyvät korjaamassa yksityiskohtia ja kertojan väitteitä itsestään... itse asiassa se oli näin.... tämän vain halusin tehdä selväksi. Tämä tyyli voisi vieraannuttaa, mutta tässä se ei tee niin, vaan tuo tarinaan kivaa vanhahtavaa sävyä.

Kirja on paksu, lähes 600 sivua, suomeksi enemmän, koska suomi on englantia pitempää. Tekstissä on minun makuuni jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta annan ne anteeksi, koska aina palataan Mevlutin mielen outouksiin. Lopussa hän on jo vanha mies, joka edelleen meditoi kävelemällä lyhentyneitä bozakierroksiaan kerrostalojen puristuksessa ja näkee meditoinnin tuloksena elämänsä kaikkine vaiheineen hyvänä ja onnistuneena.   

Istanbul, 2012

Olen viettänyt keväisen viikon Istanbulissa toukokuussa 2012. Tutustuin eri kaupunginosiin ja ihmettelin, miten toisistaan poikkeavia ne olivatkaan. Joissain oli hienoja suihkulähteitä ja kaikki moderni tekniikka, bussipysäkeillä sähköiset valotaulut ja ihmiset pukeutuneina länsimaisittain ja toisissa kaikki oli vanhaa ja kulunutta, kapeita kujia, joilla kulki vanhoillisesti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkialla oltiin todella ystävällisiä ja luontevan tuttavallisia, ja se on se, mistä turkkilaisissa pidän. 
Pamukin kirjaa lukiessani sain kiinnostavaa tietoa kaupunginosien historiasta. Koko ajan tuli vastaan tuttuja nimiä Eminönü, Sirkeci, Beyoğlu, Taksim-aukio, Galata, Üsküdar.

Ostin tuolla Turkin matkallani kaksi Ayşe Kulinin kirjoittamaa kirjaa. Last Train to Istanbul on historiallinen romaani ja Face to Face kertoo turkkilaisen toimittajan vierailusta kurdivangin luona, molemmat naisia. Luin nämä matkani jälkeen ja ihastuin yhä enemmän Turkkiin, joka on monikasvoinen kuten USA. 

Loppuun vielä muutamia matkakuviani ihanasta, monipuolisesta suurkaupungista Istanbulista, jossa voi kokea lännen ja idän tuulia saman kaupungin sisällä.  

Istanbulin suuri basaari, 2012

Istanbul, 2012

Derviššien tanssi, Istanbul 2012

Istanbulia iltavaloissa, 2012

Vaalin Claes Anderssonin muistoa

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee,
   linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,
     ja ymmärrän miten kaunis maailma on
Hetken koen niin valtavan onnen etten tiedä
   uskallanko elää pidempään
Olen jo jättänyt kaiken ja odotan vain
   että seuraan itse perässä
Se kestää hetken ja minulla on kaikki maailman aika 

Yllä oleva runo on Claes Anderssonin runokirjasta Aamu meren rannalla. Sisäänhengitrys, uloshengitys vuodelta 2015. 
Tieto Anderssonin kuolemasta viikko sitten yllätti. Hän oli sairastellut pitkään, mutta oli niin osallistuva, toimelias ja uusiin projekteihin tarttuva, että kuvittelin hänen elävän vielä pitkään.

Andersson oli kulttuuriministerinä 1995 - 1998 ja viimeisin, joka on itsekin kirjailija ja kulttuurialan ihminen. Ennen häntä tällaisia kulttuuriministereitä oli Jouko Tyyri, Pentti Holappa ja Arvo Salo. 

Seuraavassa runossa, joka on myös kokoelmasta Aamu meren rannalla Andersson kuvaa väsymistään tietynlaiseen tympeään negatiiviseen politikointiin politiikassa. 

Olen väsynyt ironiaan ja aggressioon, vaikka maailma
    tarjoaa niihin runsaasti syitä
Kumpikin on perusteltua ja menee siksi huti
Ironiasta tulee itsetunnon haava, aggressiosta tappion
    merkki
Ironian vastakohta ei ole myötäily, aggressio ei välttämättä
    vaihdu tappiomielialaan
Minun poliitikoillani pitää olla vaaleansiniset silmät pitkä nenä
    ja halkaistut hiukset
Ironiset poliitikot menettävät kaikki äänensä
Niin kuin koivu menettää lehtensä syksyllä
Niin kuin kuusivuotias menettää hampaansa ja niin kuin me olemme hukanneet
      rakkautemme siskoja ja veljiä kohtaan.

Kuva: Ume

Tässä kuvassa Andersson musisoi yhdessä paikallisen nuoren miehen kanssa Kuhmon Vasemmiston rantaillassa. Kuva on niiltä vuosilta, jolloin hän toimi kulttuuriministerinä. 
Andersson vieraili joka kesä Kuhmon Kamarimusiikkifestivaaleilla, pyöräili konsertteihin, säesti pianolla runoilloissa ja oli tuttu ja pidetty henkilö kaikkialla. 
Anderssonissa oli miehekästä karismaa, josta hän oli itse viehättävästi tietämätön. 
Hänen persoonaansa muokkasi nöyräksi esiintymispelko. Se saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, miten hyvin hän ymmärsi säröisiä ihmisiä. Myöhemmin hänellä puhkesi peliaddiktio, jota hän on käsitellyt elämäkerrallisissa kirjoissaan. Hän oli sitä mieltä, että ihminen kyllä oppii tulemaan toimeen puutteittensa kanssa ilman että ne hallitsevat häntä. 

Andersson oli lääkäri, psykiatri, mielenterveyden hoidon kehittäjä, kansalaisliikeaktivisti, poliitikko, jazzpianisti, kirjailija, näytelmäkäsikirjoittaja ja jalkapalloilija. Hän oli ollut vielä viikkoa ennen kuolemaansa jalkapallokatsomossa. Hänen oli tarkoitus esiintyä Julia Korkmanin kanssa Turun musiikkijuhlilla elokuussa, ja syyskuussa on tulossa elämäkertasarjan kolmannen osan julkkarit. 
Andersson ei asettunut odottamaan kuolemaa, vaikka onkin kirjoituksistaan päätellen hyvin sujut sen kanssa.

Olen lukenut Anderssonilta tietokirjoja, romaaneja ja runoja. Eniten pidän hänen muistelmateoksistaan. Kirjasta Jokainen sydämeni lyönti (2009) olen kirjoittanut aiemmin blogikirjoituksessani näin: 'Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa, tiiviisti, hetkiä kuvaten. Claesin viehätys on siinä, että hän ei pidä suuriakaan saavutuksiaan kovin kummoisina. Kaukaa tarkasteltuina kipeät asiat saavat koomisen silauksen. Jos joskus kirjoittaisin omasta elämästäni, niin tästä kirjasta haluaisin ottaa oppia!'

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Anderssonilta on hänen mielen sairastumista ja sen hoidon ongelmia tutkiva romaaninsa Kuvien takana (1973). Hän kysyy tässä kirjassa, mitä järkeä on parantaa ihmisiä olosuhteisiin, jotka ovat särkeneet heidät. Eikö olisi viisaampaa tehdä myös niille olosuhteille jotakin? Andersson toimi tuohon aikaan Veikkolan parantolan ylilääkärinä ja oli uuden  hoitoajattelun puolestapuhuja. Selailin äsken tätä kirjaa. Se on edelleen hyvin ajankohtainen. Se korostaa sitä, että me olemme olemassa vain suhteessa toisiimme ja järkkyneen ihmisen parantuminen lähtee siitä, että häntä autetaan löytämään kadottamansa yhteys toisiin.

Kesäkuulumisia: kulttuuria ja muuta

Mansikkakakkujen jälkeen alkaa maistua rukiinen leipä. Sosiaalisen elämän ja muutaman trooppisen päivän jälkeen odotan kiihkeästi paluuta tuttuun arkielämään, kirjoittamaan oman koneeni ääreen. Kontrastit ovat elämässä tärkeitä.

Klaanin jäseniä on tavattu ja vietetty aikaa yhdessä.

Mökkirannan isokoskeloperhe, kuva: Ume

Opin taas kerran, että asiat tuskin koskaan menevät kuten on suunniteltu. Meillä oli kaksi alakouluikäistä viikon. Toisella oli käsi paketissa ja toisella oli flunssa, minkä myös käsipotilas sai viikon lopussa. Tallinnan reissu peruttiin ja siirrettiin syyslomaan. Monet muutkin aiotut tekemiset menivät uusiksi, mutta silti kaikki sujui hyvin ja oli kivaa.


Meidän nelipäiväisen Kymi Libri -tapahtuman avasi kirjailija Jyrki Vainonen. Hän puhui kirjan kirjoittamisesta ja lukemisesta reittinä, jonka kirjailija ensin valmistaa jättäen sinne maamerkkeinään vihjauksia ja viettelyksiä, ja perässä tulee lukija, joka kulkee saman polun omalla tavallaan ymmärtäen. Kirjoittaminen ja lukeminen luovat intiimin tilan, jossa voidaan muuttaa ihmistä.

Kymi Libri on seuraavan kerran kahden vuoden kuluttua. Jokavuotinen olisi liian raskas pienelle järjestäjäryhmälle ja talkooväelle.

Tapahtumassa oli muun ohessa myös esitys Mooses ja Masinaattorit jossa kirjailija Mooses Mentula kirjoitti yleisön vihjeiden mukaan novellin progerockbändi Masinaattorien soittaessa ja kirjoittaessa soitollaan tarinaa. Oli jännittävää seurata, miten novelli syntyi ja mihin suuntaan se kääntyi. Yleisö ehdotti vihjeiksi sanoja virkaheitto pappi ja sukupuolitauti. Kun tarinassa pappi lähtee tapaamaan kanttoria, jonka kanssa tuli risteilyllä hairahduttua ja kertoo vievänsä tälle lahjan, niin me ideoimme ja kuiskuttelimme nuoren vieruskaverini kanssa jännittyneinä 'kukkakimppu tietysti... ei kun raskaustesti... kondomeja' - hä hää, valkokankaalle ilmestyivät sanat  'kahvia ja pullapitko'!
Kirjailijan tarkoitus oli poistaa livekirjoittamisellaan kirjoittamiseen välillä liitettyä mystiikkaa. Näin se syntyy, muuntelemalla, palaamalla taaksepäin, miettimällä, korjaamalla ja juonen käännöksillä. 
Tunnin kuluessa oli kuin olikin syntynyt novelli lempeine loppuratkaisuineen.

Kävimme mökkimatkan varrella Taavetin teatteripäivillä, josta on tulossa vuosittainen tapahtuma. Paikkana on linnoitus, joka toimii lavasteina sellaisenaan ja sopii hyvin monenlaisiin esityksiin.
Juha Hurme ohjasi lauantaina  20.7. Maiju Lassilan ja sunnuntaina 21.7. Volter Kilven teksteihin dramatisoimiaan näytelmiä. Lauantaihin en ehtinyt, mutta sunnuntaina näin ja koin kaksi Volter Kilpi -monologia.

Hurme pohjusti esityksiä kertomalla, miten kokee Volter Kilven sydämen humoristina ja hänen saaristolaissarjansa valtavana aineistona näytelmille. 
Yleensä teatteri tiivistää, leikkaa ja kutistaa aikaa, päälle kolme vuotta kestänyt sota esitetään kolmessa tunnissa. Pukkila-monologissa on toisinpäin. Pukkilan aivoihin zoomattu 16 sekunnin myllerrys venytetään esityksessä 35 minuutiksi. 
Pukkila saapuu kyläkokoukseen Alastalon  saliin alhaisine motiiveineen. Alastalo istuu kyllästyneen näköisenä ja Pukkila, jonka aivoissa käy kova kuhina, puhuttelee kokoukseen osallistujia, meitä yleisöä, jotka vain istumme tyytyväisinä nössöinä. 
Kiitos erinomaisille esiintyjille Tomi Alatalo ja kumppanit! 

Toisen monologin esitti Hurme itse. Hän esitti Kilven tiheintä tekstiä Kaaskerin Lundströmin roolissa. Lundström on entinen kapteeni, joka on kohdannut työssään sen pahimman, itse pelastunut ja nähnyt laivansa ja sen miehistön uppoavan. Mies on sortunut traumansa lyömänä viinaan ja filosofointiin. Hän esittää koulupojille pitkää monologia elämästä ja siinä selviämisestä. Me yleisössä edustimme poikaluokkaa.
Hurmaavaa Hurme. Kiitos! 
Hurme kiiruhti tästä esityksestä Hailuodon teatteripäiville. Elämyksellisiä hetkiä teillekin hailuotolaiset!

Pidin trooppisista päivistä mökillä, kun tarkenin lopultakin hypätä uimaan. 

Yksi uutinen pysäytti ja sai itkemään, se oli oli tieto Claes Anderssonin kuolemasta. Muistan elävästi miten hän pyöräili musiikkifestivaalien aikaan Kuhmon raitilla, säesti pianolla runoilloissa ja osallistui Kuhmon Vasemmiston rantailtoihin. Olen kaavaillut seuraavaksi kirjoitusta hänestä.
Nyt pyöräilen kirjastoon hakemaan hänen viimeisen runokirjansa Maanalainen näkötorni. Otto-sarjan viimeinen osa Busholmen nästa, suomeksi Seuraavaksi Jätkäsaari! ilmestyy syyskuussa. Tätä julkaisua Andersson ei enää pääse itse kokemaan. Niin surullista kirjoittaa 'viimeinen' sen sijaan että saisi kirjoittaa 'viimeisin'.

Olla kuin joki

Lupasin palata elokuussa, mutta on ollut kuulkaas hieman ikävä tänne kaiken touhun keskellä, joten pieni piipahdus on paikallaan ja merkintä siitä, mitä parhaillaan tuumiskelen. Isompia kirjoituksia tulee myöhemmin muutamien mansikkakakkujen jälkeen.

Kuva: Ahvionkoski toukokuussa 2014, Ume

Meillä Kouvolan Myllykoskella on parhaillaan menossa upea tapahtuma Kymi Libri -kirjamessut. Tämä on nelipäiväinen poikkitaiteellinen kirjan ystävien kokoontuminen, joka on paljon ihmisenkokoisempi kuin isot messut Helsingissä ja Turussa syksyisin. Tapahtuman pääpaikka on Kulttuuritalo Wanha rautakauppa. Olen polkaissut useamman kerran sinne kuuntelemaan luentoja ja musiikkia. 

Tänään ostin jokiaiheisen kirjoituskilpailun parhaista teksteistä kootun teoksen Joki, 33 kokijaa. Siellä on eräs runo nimeltään Oletko koskaan muistanut olla joki. Se jäi soimaan päähäni. Tiedän, että olin melkein kokoaikaisesti joki nuorena, mutta entä nykyään. 

....

Oletko koskaan uinut

hyisessä vedessä, 

tai käynyt sukeltamassa

pohjavesissä, 

ollut joen pyörteiden mukana?

Kauhonut vastavirtaan hirveällä vimmalla.
Oletko joskus tuntenut

kuin et olisi olemassa?

Sukellellut omissa

totuutta pakenevissa kuvissa, 

unissa.

....

Oletko koskaan muistanut olla joki, 

mennä eteenpäin, 

vastatuulesta läpi.

Huomata pian, 

että kaikki onkin hyvin.

Oletko koskaan muistanut olla kuin joki,

koska jokainen on joki, 

virtaus jonnekin päämäärään, 

vaikka se olisi vielä kadoksissa, 

tuntematon.

...

Tässä otteita runosta, kirjoittaja on Elina Ryynänen. 

Lapsena pulikoin Satakunnassa Kynäsjoella. Istuimme sisarteni ja ystävieni kanssa kosken kuohuissa, annoimme virran viedä ja uimme rantaan. Virkistyimme kylmässä vedessä. Viimeksi tein näin vuonna 1975, kun kävin kotipuolessa tuoreen miesystäväni, nykyisen mieheni kanssa.  
Nykyään asun Kymijoen lähellä ja ihailen sitä eri vuodenaikoina, mutta nautin vain lämpimistä uimavesistä. Menee monta kesää, että en ui Suomessa kuin uimahalleissa. Mukavuudenhalu ja vilustumisen pelko peittoavat halun karaistua. 

Lähdemme huomenna muutamaksi päiväksi saarimökille, helleviikko tulossa. Pitäisikö heittää talviturkki ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven? 
Ehdottomasti pitäisi!

Matkan varrella poikkeamme Taavetin teatteripäivillä katsomassa kaksi Juha Hurmeen dramatisoimaa ja ohjaamaa Volter Kilven tuotantoon perustuvaa monologinäytelmää, Pukkilan, jossa kerrotaan Alastalon salissa esiintyvästä hahmosta Pukkilan kapteenista ja Kaaskerin Lundströmin, jossa Hurme itse esittää kapteeni Lundströmin roolin. 

Benalmadena 2016

Mikä on lukijani sinulle omin vesi: meri, joki vai järvi? Vai metsälampi?

Minulla järjestys on selvä: meri on ehdoton ykkönen. Kaipaan nytkin Välimeren rannalle, sen lämpimiin aaltoihin kellumaan. 
Ennen mökkiä me veimme hellepäivinä veneen trailerilla Klamilaan, josta ajelimme jollekin Suomenlahden asuttamattomista saarista ja vietimme kesäpäivän siellä. Mikä ihana olo tällaisen meri-ilmassa vietetyn saaripäivän jälkeen, raukea lämmin ja tyytyväinen.
Meren jälkeen minulla tulee joki, ja järvi pääsee sen rinnalle vain, jos se on komea erämaajärvi, kuten Kuhmon Ontojärvi, ei mikään aalloton pikku prutakko. 

Benalmadena 2016