Nelilehtistä apilaa etsimässä ja muuta mietittyä

Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.

1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.

2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.

3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä. 

4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle. 

5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja Nadežda - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin. 

Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.

6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa. 

Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat
suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu
huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas.

7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.  
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.  

8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.

Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta

9. Mietin toisten syyttelyä. 
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi? 
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.   

10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään. 

Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia
kestävissä  jumalanpalveluksissa nukahtaneita, 
Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko

Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta
kannattelemassa saarnastuolia

Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
 
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:

 

Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti,
monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa
muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen
evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja
sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista
ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri
maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä
kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta.  

PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.

PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on  muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka. 

Vain kolme kuvaa - j niin kuin joulukuu

Jaahas, niin on vain tämäkin juttu tullut päätökseensä, kolme kuvaa kunkin kuukauden alkukirjaimella. Vasta hoksasin, että kuvat olisivat voineet liittyä myös aiheeltaan siihen kuukauteen. No, minä tein muutoinkin omalla tavallani: liityin mukaan vasta maaliskuussa ja olen usein riehaantunut kirjoittamaan enemmän kuin mihin otsikko vihjaa. Kiitos tämän haasteen alkuunpanijalle ja kerääjälle, Kristiina K:lle!  

Siis j, mutta joulu ja kaikki joulu-alkuiset asiat liian ilmeisinä unohdettakoon.

 1. JASKA JOKUNEN

Jaska Jokunen on yksi Tenavat-sarjakuvan päähahmoista, pieni pallopäinen poika, jota vaivaa krooninen epäonnistumisen tunne.
Charles M. Schulz (26.11.1922 - 12.2.2000) piirsi jo lapsena paremmin kuin muut ja sai siksi suosiota kaveripiirissä. Sotavuosina hän sai tehtäväkseen piirtää hassuja hahmoja sotilastovereittensa kirjeisiin. Hänen ainoa piirtäjänkoulutuksensa oli teini-ikäisenä suoritettu kurssi kirjekoulussa, jossa hän myöhemmin myös itse opetti. Kurssilla oli kollega, jonka nimi oli Charlie Brown. Schulz ihastui tähän nimeen ja antoi sen oman piirroshahmonsa nimeksi.
Lasten elämää ja keskusteluja käsittelevä sarja oli aluksi nimeltään Li'l Folks, mutta koska vastaava nimi oli jo rekisteröity piti keksiä uusi ja nimeksi valikoitui Peanuts, joka viittasi lapsiyleisöön, "the peanut gallery" silloisessa tv- sarjassa Howdy Doody. Ensimmäinen Peanuts ilmestyi vuonna 1950 kuudessa amerikkalaisessa sanomalehdessä. 
Sarjasta tuli erittäin suosittu. Sitä julkaistiin joka päivä tuhansissa lehdissä eri maissa yli 60 vuoden ajan, päälle lisäksi kirjat ja muut tuotteet. Tenavien viimeinen jakso ilmestyi muutama tunti Schulzin kuoleman jälkeen. 
Suomessa Tenavat alkoi ilmestyä vuonna 1959 Viikosanomissa ja Ilta-Sanomissa. Suomenkielisen nimen Tenavat keksi Viikkosanomien toimituksen väki. Päätoimittaja Aatos Erkko on kertonut keksineensä nimen Jaska Jokunen. Sekä hän että Schulz olivat tavatessaan kertoneet tuntevansa hengenheimolaisuutta tähän pallopäiseen epäonnistujaan. 

2. JUUSTOT

Juustot on herkkuni. Ei mitään väliä, vaikka leikkeleet loppuisivat maailmasta kunhan juustot säilyvät.  Arkena syön kevytjuustoja, pakko, kolesterolin vuoksi, mutta hyvät kermajuustot tekevät juhlan ja olen aivan ihastuksissani aina kun löydän juustotiskeiltä kuminajuustoa.
Viimeaikainen ihastukseni on vaniljarinkelin puolikas (Keski), jonka päälle sipaisen margariiinia, sen päälle väkevää appelsiinimarmeladia, jossa on paljon kuorta (Vintage Dundee K-kaupoissa ja Hatherwood toisinaan Lidlissä) ja lopuksi viipaleita voimakkaammasta Koskenlaskijasta. Nam! 


3. JAKSAMINEN

Kun pitkä urakka opettajana oli ohi 2010 tammikuussa, minä nukuin.
Olin puolitoista vuotta aiemmin päässyt vihdoin lonkkanivelleikkaukseen neljän vuoden kärsimyksen ja hurjan särkylääkkeitten käytön jälkeen. Toipumisloman jälkeen vielä loppurutistus - ja vapaus!
Jotkut nuoremmat opettajat paheksuivat (noin aikaisin, me teemme töitä varmaan seitsenkymppisiksi...) ja vanhemmat opettajat ihmettelivät, miksi jäin pois tammikuun lopussa enkä tehnyt töitä kesään asti, jolloin olisin vielä saanut kesälomarahat ja kenties vähän paremman eläkkeen. Minulle kaikkein tärkeintä tässä vaiheessa oli oma aika. Pidin myös siitä, että mieheni, joka oli vielä puoli vuotta töissä, lähti aamulla kiireisenä työpaikalle ja minä sain jäädä "lomailemaan". Tunsin itseni etuoikeutetuksi ja ah niin vapaaksi.  
Kuva on aidosta tilanteesta, ei poseeraus. 
Torkahtelin, kunnes olin saanut nukutuksi pois 35 vuotta kestäneen työpaineen. Sitten nousin sohvalta, enkä ole sen koommin nukkunut päiväunia. 
Olin joskus aiemmin ajatellut kirjoittaa kouluelämästä, nyt en halunnutkaan enää katsella yhtään taaksepäin. 

Nykyään media on täynnä artikkeleita uupumisesta.
Nuoret uupuvat. Luin juuri jutun, jossa kerrottiin, miten lapsia ei haluta, koska pelätään, ettei jakseta hoitaa heitä. Työelämä on hektistä ja sen koetaan vievän liikaa energiaa ja aikaa.   

Ihmisten päiviin on tullut ainakin yksi uusi tehtävä nimeltään sometilien hoitaminen. Ja toinen stressiä aiheuttava asia on terveysteot, joissa ei liikuta mielihyvän vuoksi, vaan pakonomaisen säännöllisesti siksi, että se kuuluu hyvän ihmisen pakettiin ja pitää ulkonäön kunnossa. Tavalliset ihmiset treenaavat kuin ammattiurheilijat.
 
Monet eri alojen ihmiset pelkäävät, että jos heitä ei näy säännöllisesti hyvännäköisinä eri somealustoilla, niin heidät unohdetaan ja mahdollisuuksia menee ohi.

Osataanko nykyään enää rentoutua? Kuormitutaanko vapaa-ajasta jopa enemmän kuin töistä?

Kuva on kolmen vuoden takaa, mutta
olenko talvikunnossa, sitä kysyn edelleen:
Rantaloma voisi auttaa. 

Toivotan kaikille mukavia, rentoja joulunaluspuuhia ja iloa elämään!

Seuraava kirjoitukseni onkin eräänlainen merkkipaalu, se selviää sitten... 

Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa

Kun käyn katsomassa, mitä vanhoja blogikirjoituksiani on luettu, huomaan että joukossa on aina juttu, jonka olen otsikoinut 'Vanhuus ei tule yksin'. 
Aihe kiinnostaa varmaankin siksi, että vanhuus koskee jokaista, joka ei kuole ennenaikaisesti kokematta tätä elämänvaihetta.
Todistetusti vanhimmat ihmiset ovat eläneet lähelle 120 vuotta, jotkut tilastojen ulkopuolelle jääneet ehkä jopa pitempään. En tiedä, miltä eläminen noin vanhana tuntuisi, mutta ainakin tässä vaiheessa, 74-vuotiaana, tunnen, että elämä on ihanaa ja hämmästelen, miten olen nyt jo tässä, hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä. Kahdeksankymppisenä on moni kuollut vanhuuteen - siinäkö se oli? Haluan lisää! Paljon!
 

Koivusaaren puisto, Myllykoski,
kävelyreittini varrelta

Sain päähäni tehdä tästä aiheesta pienen haastattelun kanssaeläjälleni Untolle. 

M: Ootko sinä vanha?
U: Olen... tottakai.
M: Mutta et vanhus...?
U: Olen kyllä - vanhus.
M: Ai, minä en oo... mistä sä tiedät, että olet vanha ja vanhus?
U: Tiedän sen siitä, että on jo korkea ikä ja peilistä katsoo vanha mies ja jos ei muu, niin selkä ja nivelet sen kertoo.
M: Jaa ... no miten sä suhtaudut vanhenemiseen?
U: Yleensä tyynesti. Huonoo on se, että rappeutuu ja kuolema lähestyy ja hyvää se, että vanhalla on perspektiiviä ja pystyy suhtautumaan kiihkottomammin moniin asioihin, koska on nähnyt niin monenmoista. 

Ai, enpä tiennytkään, että elän vanhuksen kanssa. Me olemme samanikäisiä, mutta minä en koe olevani vielä vanhus. Ymmärrämme sanan eri tavalla.
Vanhenemiseen tosiaan kuuluu sekä hyviä että huonoja asioita.
Yleensä puhutaan aina niistä huonoista, joten listaankin ensin postiivisia huomioitani. 

😊 On aikaa itselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Itse odotin kovasti, että saan kokea syksyn ilman mahan pohjassa tuntuvaa jännitystä koulutyön alkamisesta, saan kävellä kiireettömästi ruskan keskellä metsässä ja saan lukea huolettomasti niin paljon kuin haluan. Voisin myös matkustella muulloinkin kuin koulujen loma-aikoina. Pidin työstäni ja säilytin kiinnostukseni loppuun asti, mutta kaikella on aikansa. Loppuvuosina kärsin uuvuttavista lonkkakivuista kunnes sain uuden lonkkanivelen puolitoista vuotta ennen eläkkelle siirtymistä, joten saatoin alkaa eläkepäiväni tuskattomana.

 😏 On jännittävää seurata ulkonäkömuutoksia.
Vanhenevassa ulkonäössä tapahtuu kaikenlaista:
- Ihon kimmoisaksi tehnyt sidekudos antaa periksi, jolloin luut ja nivelet erottuvat herkemmin ja ihosta tulee löysempää, silmäluomet laskevat ja suupielet kääntyvät helposti alaspäin, minkä vuoksi vanhaa ihmistä saatetaan pitää apean tai ankaran näköisenä, vaikka hän olisi kuinka hyväntuulinen.
- Vartalon muodot muuttuvat, vaikka paino pysyisi samana. Naisella kurvikkuus loivenee. Miehellä vatsa kasvaa.
- Iho kuivuu, muuttuu kalvakammaksi eikä päivety enää yhtä helposti kuin nuorempana.
- Hiukset kuivuvat, harmaantuvat ja harottavat, monella myös ohenevat.
- Kynnet kuivuvat ja paksuuntuvat.
- Silmät kuivuvat.
- Naiset ja miehet alkavat muistuttaa toisiaan. 
Ai että, onko tämmöistä jännittävä seurata? Minusta on. Pitää vain koittaa hoitaa itseään ja etsiä tyyli, joka sopii muuttuneeseen kehoon. Ei missään nimessä liian tiukkoja vaatteita eikä niitä pikkutyttömäisiä tunikamekkoja, jotka nuorilla ovat kivoja. Ei liikaa meikkiä eikä mattamustaksi värjättyjä hiuksia. Minun mielestäni näin, ehkä joku muu näkee toisin. 

😍 Vaikka sairaudet vaanivat, niin on joitain sairauksia, jotka eivät yleensä enää iske vanhoihin, esim. syömishäiriöt ja ahdistus. Koettu elämä ja perspektiivi tekevät vanhasta kestävämmän elämän kolhuja vastaan. 

 💖 Vanhenemiseen liittyvä nostalgia on minusta viehättävää. On selvä, että ihminen alkaa muistella, kun tietää eläneensä pitkään ja edessä on vähemmän kuin takana. 

Hevoshaan arboretum, Sippola, jossa patikoin
ainakin kerran vuodessa

Entä vanhenemisen negatiiviset puolet?
 
😕  Kaikki elimet rappeutuvat mikä missäkin tahdissa.
Verisuoni- ja liikuntaelinsairaudet lisääntyvät, immuniteetti heikkenee. 

😟 Tulee vakavia sairauksia ja niiden vuoksi lääkearsenaali sivuvaikutuksineen, joista yleinen on väsymys. 

😔  Miehillä puheääni muuttuu heikommaksi ja naisilla mataloituu ja muuttuu möreämmäksi.

😠  Aistit heikkenevät, jolloin niiden kautta saadut nautinnotkin heikkenevät.
Monet vanhat ihmiset sanovat, että ruoka ei maistu enää paljon miltään ja voi miten sitä nuorena nautti voilla voidellusta ruisleivästä ja miksi ruoho ei enää tuoksu sateen jälkeen.  

😨  Tasapaino-aistin heikkeneminen aiheuttaa kaatumisia ja niistä johtuvia vammoja.

😞 Miehillä on eturauhasongelmia ja naisilla vaihdevuosien tuomia ongelmia, kuten virtsatietulehdukset, joiden yleisyys näkyy siinäkin, että terveyskeskuksiin on ilmestynyt kaappeja, joissa on kotiin vietäviä pakkauksia virtsatietulehduksen testaamiseen ja palautusluukku. Kätevää.
Itsekin jouduin tulehduskierteeseen rintasyövän jatkohoidon aikana, viisivuotisen lääkehoidon haittavaikutuksia.

😕  Muistisairauksien mahdollisuus lisääntyy iän myötä. 
Tämä on iso ongelma myös siksi, että se johtaa puolison uupumiseen. Muistisairaan  hoitaminen on kokovuorokautista valppaana olemista, hoitopaikan saaminen on vaikeaa ja sen hyväksyminen, että sinne on mentävä ei ole kaikille helppoa. 

😓 Omaishoitajuus on rankka asia.
Voi kun saisikin vanheta samaan tahtiin oman puolison kanssa! Jos murehdittavana on paitsi oma terveys niin myös läheisen terveys, niin silloin vanhan ihmisen elämä on joskus liiankin raskasta ja saattaa johtaa jopa epätoivoisiin tekoihin. 

Mökkiranta Luumäellä

Vanhoja rintasyöpäkirjoituksiani on myös luettu paljon. Kymmenen vuotta on kulunut jo siitäkin, kun syöpä löytyi ja menetin rintani. Olin niin reipas noissa kirjoituksissani ja muutoinkin, koska terästäydyin kestämään. Eräs ystäväni oudoksui minua ja sanoi, että jos en nyt sure, niin se kostautuu myöhemmin.
En ole romahtanut missään vaiheessa, olen vain harmitellut kaikkea sitä ikävää, mitä taudin jatkohoito minulle aiheutti.

Kun katson valokuviani ennen syöpää ja pari vuotta sen jälkeen voin vain todeta, että hups, olipas siinä iso ja nopea muutos vanhenemisen suuntaan. 

Luulen, että tulevaisuudessa rintasyöpä osataan paremmin leikata riittävin marginaalein, niin ettei tarvitse leikata turhaan koko rintaa pois. Luulen, että myös pitkä, paljon haittoja aiheuttava hormonaalinen jälkihoito jää pois. Minulla se oli ehkä turha varokeino, koska syöpäni oli hyvää luokkaa. Parempi kuitenkin varman päälle kaikki hoito mitä hyväksi tiedetään.
Luulen, että jos rintasyöpää ei olisi tullut, niin olisin käyttänyt estrogeenilisää huoletta hamaan hautaan asti enkä olisi tiennyt mistään vaihdevuosioireista.
Nyt olen vihdoin alkanut käyttää pientä määrää estrogeeniä, harvakseen, paikallishotona. Kontrolleissa on koko ajan vakuutettu että saan käyttää, maltillisesti, mutta en ole uskaltanut ottaa riskiä.    

Yleensä en ajattele enkä muista koko syöpää. Suhtauduin siihen alusta asti hyvin pragmaattisesti, mutta vuositarkastusten lähestyessä hieman huolestun edelleen.

Unikot kävelyreittini varrelta

Jotta saisin tähän hieman kirjallisuutta mukaan niin siteeraan lopuksi toimittaja Matti Kuuselaa ja juontaja, käsikirjoittaja, koomikko Simo Frangénia.

Seitsemänkymppistä naista viisaampaa, sielukkaampaa, suvaitsevampaa, hauskempaa, kauniimpaa ja vapaamielisempää olentoa ei maa päällään kanna.

Juuri "mummot" eli yli kuusikymppiset naiset ovat parasta ja vaativinta yleisöä. Heillä on sellaista sivistystä, näkemystä, kokemusta, rohkeutta, huumorintajua ja viisautta eli henkevyyttä, jota jokaisen teatterinjohtajan on syytä kuunnella.

Yllä olevat sitaatit ovat eräästä niistä Kuuselan kirjoituksista, joita Aamulehdessä tarkastettiin kirjoituksista tehtyjen valitusten vuoksi. Juttu on vuodelta 2019. Tästä jutusta ei löydetty moitittavaa. (Minusta ei niissä muissakaan ole mitään vikaa!)

Simo Frangén kertoi Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa vuosi sitten,  että hän on lähes aina hyvällä tuulella eikä ikääntyminen paina. Hän oli laatinut palindromin, joka sopii kaikenikäisille. Olen päättänyt ottaa Frangénin sanaleikin motokseni -  Koe, loiki, elä, leiki! Ole ok. 

Rouva 74v ystävän syntymäpäivillä
pari viikkoa sitten

Isäni 91v vierailullamme talvella 2013. Pari viikkoa
kuvan otosta hänen sydämensä hiipui.
Minusta näyttää, että alan muistuttaa isääni
hämmästyttävässä määrin.

Linkki kirjoitukseeni jonka mainitsin tekstin alussa: Vanhuus ei tule yksin. 

Hanna Jensenin muistisairauskirjoista - "Kyse on ihmisarvosta."

 

Toimittaja ja tietokirjailija Hanna Jensenin kirjat 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina, toinen kierros (2022) ovat sekä kattavia tutkimustietoa sisältäviä tietoteoksia muistisairauden hoidosta että kiehtovia kuvauksia muistisairaan ja tämän lähiomaisen elämästä. 

Jensen huomasi keväällä 2009, että hänen isänsä alkoi erakoitua ja kaatuilla ja tämän käyttäytymiseen tuli outoja tapoja. Vakava muistisairausdiagnoosi tuli kuitenkin yllätyksenä. 
Jensen alkoi havainnoida ja laittaa muistiin isän taudin etenemistä ja omia sekä ympäristön reaktioita. Hän otti yhteyttä asiantuntijoihin, tutustui hoivalaitoksiin ja luki aiheesta kaiken mitä löysi. 
Kun äiti vain kolme vuotta isän kuoleman jälkeen oli käynyt saamattomuudestaan huolestuneena neurologilla ja ojensi diagnoosipaperin tyttärelle, tämä ei voinut kuin kuiskata itselleen: "Täältä tullaan - toinen kierros." 
Isä eli todetun muistisairauden kanssa vain kaksi ja puoli vuotta, äiti on elänyt jo pitkään. Sairaudet ovat olleet heillä monilta osin aivan erilaiset, kuten ne yleensäkin muistisairailla ovat. Isä oli vetäytyvä ja ujo, seurallisesta ja ystävällisestä äidistä tuli ärhäkkä ja vaativa. Tyytyväisyys saattoi vaihtua hetkessä pettymykseen ja kiukutteluun. 
Äidin sairauden aikana Jensen on käynyt luennoilla ja lukenut lisää. Molemmissa kirjoissa on kattava lähdeluettelo ja vinkkilistoja muistisairaiden omaishoitajille ja muille läheisille.  

Olen erittäin kiinnostunut sairauksista kertovista henkilökohtaisista kirjoista. Rintasyöpädiagnoosin saatuani luin kaksi toimittaja Marja Aarnipuron rintasyöpäkirjaa ja koin ne melkein jännityskertomuksina. - Ei, ei minulla ole muistisairautta (ei ole ainakaan todettu), eikä ole läheisilläkään, eikä suvussa, tuttavapiirissä kyllä. Silti tästä sairaudesta on hyvä tietää.

Muistisairaudet ovat yksi kansansairauksista Suomessa, ja eliniän noustessa niiden määrä lisääntyy, koska vanhuus on tärkein riskitekijä. Joka päivä 36 suomalaista saa kuulla sairastuneensa muistisairauteen (10 vuoden takainen tilastotieto, tällä hetkellä varmaan enemmän).
Tähän mennessä tiedetään, että noin 40 prosentilla muisti ei heikkene vanhetessa, 30 prosentilla tapahtuu hyvänlaatuista muistin heikkenemistä ja loput 30 prosenttia sairastuu johonkin monista muistisairauksista. Vain Alzheimerin taudissa, joka on yksi muistisairauksista, on löydetty alle 1 prosentin perinnöllinen riski. 
Korkean iän lisäksi riskitekijöilksi tiedetään korkea verenpaine, korkea kolesteroli, keskivartalolihavuus, liika alkoholi, tupakointi, stressi ja masennus. Viime aikoina listaan on lisätty myös sosiaalinen eristyneisyys, huono suun terveys ja heikentynyt kuulo.
Tässähän on monta asiaa, joihin voi vaikuttaa, puhutaan muokattavissa olevista riskitekijöistä. Liikuntaa ja ulkoilua sekä kunnon yöunia pidetään nykyään tärkeämpänä kuin ristisanojen ratkaisemista. 

Meillä erilaisia kroonisia sairauksia ja tiloja potevien sekä vanhusten hoidon on ajateltu olevan paljolti yhteiskunnan tehtävä. Vuonna 1970 poistettiin laista lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, ja vuonna 1977 poistettiin velvollisuus hoitaa sairasta puolisoa. Vastuu siirtyi kunnille.
Kun perheiden välinen yhteydenpito on maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi vähentynyt ja naiset ovat ansiotyössä siinä missä miehetkin, niin nämä lait ovat hyvinkin tarpeellisia, vaikka ajattelu onkin muuttunut siihen suuntaan, että omaisilla on myös vastuunsa. Omaishoitajien ja muiden vanhoja läheisiään hoitavien määrä on lisääntynyt. 
Hanna Jensen on hoitanut vanhempiaan yhdessä tukipalveluita tarjoavien tahojen kanssa, etsinyt sopivia asuntoja, järjestänyt muuttoja, ollut joka päivä tavoitettavissa ja seurana, toiminut vanhempiensa muistina, kuten kirjojen otsikotkin osuvasti kertovat. 

Jensen on oppinut vanhempiensa sairauksien kautta paljon. Hän osaa kertoa, miten muistisairasta ihmistä on hyvä lähestyä ja mitä käyttäytymistä pitäisi välttää. 
On muistettava, että muistisairaalta ihmiseltä lähtee vain muisti, ei järki eikä tunteet. Terveen on yritettävä mennä muistisairaan maailmaan, on annettava hänen ohjata keskusteluja eikä pidä korjata ja moralisoida eikä varsinkaan nauraa epäloogisuuksille. On mietittävä, mitä käyttäytymisen takana on. Kuka ei tuskastuisi, jos ei tunnista missä on, eikä osaa tehdä sitä mikä on ennen ollut vaivatonta! Joillain ihmisillä, muistisairas tai ei, nousevat käsittelemättömät asiat pintaan vanhuudessa. Muistisairas saattaa itkeä lapsuuden yksinäisyyttään, arvostella kovaan ääneen lähellä olevia ihmisiä ja kiroilla. Sama ihminen on kuitenkin välillä entinen, hyväntahtoinen ja hillitty itsensä. Sairaus ei ole varsinkaan aluksi läsnä kaiken aikaa. 

   Minulla oli nyt tehtävä. Minua motivoi se, että äiti, kuten kaikki muistisairaat ihmiset, oli kykyjensä heikentymisen takia toisten ihmisten asennoitumisen armoilla. Vastuu oli omaisilla.
   Olisinko pelokas vai utelias? Päällepäsmäri vai huoltojoukko? Läheinen, joka saisi nolostumaan, vai läheinen, jonka edessä ei tarvitsisi hävetä mitään? 
   Tavoitteeni oli sama kuin ensimmäisellä kierroksella: haluan jatkaa myös omaa hyvää elämääni, vaikka elämä ympärilläni oli taas niin radikaalisti muuttunut. Päätös auttaisi meitä molempia, äitiä ja minua. Sillä jos uupuisin itse, minusta ei olisi äidille hyötyä. 

Muistisairaan hoito on raskasta. Useimmilla muistihäiriöistä kärsivillä syöminen ja hygienia heikkenevät. Jotkut selittelevät ja kiertävät aluksi heissä tapahtuneita muutoksia järkevyysseikoilla (ei viitsi laittaa hiuksia, koska ne ovat suorana kätevämmät hoitaa, laihtuminen johtuu herkuttelun lopettamisesta), mutta tilanteen pahennuttua juuri syömään ja suihkuun houkuttelu saattaa olla lähes mahdotonta.
 
Muistisairauksiin ei ole parantavaa lääkettä. Lääkitys on oireiden hoitamista, ja pitää miettiä, milloin niitä tarvitaan ja ovatko haittavaikutukset suuremmat kuin hyöty.  

Jensen mainitsee monen muun tutkijan ohella professori Teppo Krögerin, joka on suhtautunut kriittisesti voivotteluihin hoivakustannuksista todeten, että ne ovat meillä selvästi alhaisemmat kuin muissa Pohjoismaissa. Kotihoitoa hän nimittää kotona toteutettavaksi laitoshoidoksi ja toteaa, että siinä ei näy sitä humaanisuutta, jolla laitoshoidon vastustajat ovat kotihoitoa perustelleet.  Kotihoito on sen sijaan yksi niistä keinoista, joilla julkisvalta pyrkii vähentämään vastuuta vanhoista ihmisistä. 
Kröger on todennut, että väestön ikääntyminenhän on suuri saavutus, josta pitäisi olla ylpeä.
Vanhat ihmiset ovat myös merkittävä työllistävä ryhmä, minkä luulisi olevan työttömyyden torjunnassa tärkeä asia. (Oma lisäykseni: hyvä että köyhistä maista on tulijoita meille hoivatöihin, suomalaisia nuoria kun ei niihin töihin saa...) 

Yksi muistisairaille sopiva hoiva- ja asumismuoto on perhehoito, jota tarjoaa yli puolet Suomen kunnista. 
Olen lukenut aikakauslehtiartikkelin eräästä hyvin toimivasta, viehättävästä perhekodista, johon asukkaat ovat muuttaneet pysyvästi, mutta perhehoito voi olla myös kotona asumisen ja omaishoitajan työn tukena tapahtuvaa intervallihoitoa tai hoidettavan kotona tapahtuvaa päivätoimintaa, kuten perhepäivähoitajien apu lapsiperheille aikanaan. 

Olen kerännyt tähän kirjoitukseeni tärkeäksi kokemiani asioita Jensenin kirjoista. 
Niissä on paljon, paljon muuta. Jos haluat lukea esim. yhteisön resilienssistä, musiikkiterapiasta ja validaatiomenetelmistä muistisairauden yhteydessä, niin lue nämä kirjat. 

Kuten edellä totesin, en usko itselläni olevan muistisairausoireita, vaikka olenkin hökelö. Olen nimittäin ollut sellainen niin kauan kuin muistan. Minulla on jossain oikein vihkokin omista koomisista höperehtimisistäni, hienommin ilmaistuna aivosumuistani.
Jotkut varmaan huomasivat, miten kerroin taannoisessa blogijutussani käyneeni Pohjois-Koreassa, kun oikea paikka oli Pohjois-Kypros. Kun kirjoittaa Pohjois-K... niin siihenhän käsi kirjoittaa automaattisesti jatkoksi sen Korean. Pohjois-Norjaa en Pohjois-Koreaan sekoittaisi. Yhteen aikaan sekoitin sanat Istanbul ja Lissabon, ovat niin samankuuloisia ja äänneasultaan superkauniita sanoja. Minun aivoni toimivat näin. 
Pitää kuitenkin seurata itseään. Jensenkin toteaa, että harva ihminen ajattelee ensimmäisestä kohelluksestaan että kyseessä olisi muistisairaus.
Olemme sokeita myös läheistemme suhteen, koska annamme heille paljon anteeksi ja ohitamme näkemämme siinä toivossa, että kaikki olisi hyvin. Ulkopuoliset näkevät usein selvemmin.

Jensen kuvaa kirjansa lopussa, miten hän keskustelee äitinsä kanssa Äitini muistina -teoksen kirjoittamisesta ja äiti toteaa tyttäreensä luottaen, että kirjoita vain, pitäähän ihmisten saada tietoa. 

Luottamus on ansaittua. Molemmat kirjat ovat kuvattaviaan henkilöitä kunnioittavia ja arvostavia. Erityisesti Äiti-kirjassa välittyy rakkaus. Kannen särkynyt helminauha kertoo äidistä, jolle tyylikkyys on ollut tärkeää ja joka rakastaa kauneutta vielä vaikeasti muistisairaanakin.

Vielä ote tilanteesta, jota ennen äiti on ollut levoton uudessa hoivakodin asunnossaan ja tytär, juuri helpotuksesta huokaissut ja vastuunjaosta kiitollisena, on hälytetty rauhoittamaan äitiä ja yöpymään tämän kanssa pariksi yöksi.

   Muutaman päivän päästä äiti soitti.
   "Minä pidän tästä kodista. Se on juuri sopivan kokoinen. En halua mitään lisää. Ota sinä kaikki mitä haluat. Minä korvaan kaiken. Kiitos kaikesta avusta, jonka olen saanut sinulta. En olisi mitenkään selvinnyt ilman sinua", hän sanoi. Jäin sanattomaksi. Sen kuuleminen tuntui ihanalta.
   Seuraavana päivänä äiti soitti kiihtyneenä. Hän sanoi olevansa jossakin rakennuksessa ja tulleensa jonkun naisen asuntoon. Siellä olivat kaikki hänen tavaransa.

   "Ne on otettu tänne!"
   Hetkeä myöhemmin hän soitti uudestaan. Hän luuli olevansa risteilyllä. Kaikista rakennuksen ikkunoista tuntui näkyvän meri. Pyysin häntä katsomaan katunäkymää. Ennen kuin ehdin sanoa enempää, hän oli jo ikkunan luona.
   "Ai, me olemmekin jo tulleet satamaan."

     

Antoisa matka, vaikka koetteleva - korona pirulainen!

Kotona ollaan. Olo on voipunut osin toissaöisen lennon, osin toipilaana olon vuoksi. Saimme sen koronaperkuleen.
Ulkomailla sairastaminen tuo esiin paljon maan elintasosta ja käytänteistä. Ambulanssikyyti tuli koetuksi, samoin puolen päivän karanteeni. Onneksi emme olleet Kiinassa, siellä sitä oltaisiin edelleen.
Diagnoosista on nyt viikko ja kotitestit näyttävät edelleen kahta viivaa. Minun lähes ainoa oireeni on uupumus, miehelläni olo aaltoilee. 

Ryhmämatkan ensimmäiset neljä päivää oli tiivistä ohjelmaa. Minua alkoi väsyttää ja ihmettelin, että minä, aina niin innokas matkailija, koin oloni haluttomaksi ja uupuneeksi. Ajattelin, että nyt se oikea vanhuus on alkanut ja minun kun piti käydä sitä ennen virkeänä monessa paikassa. Toisaalta autoreissut ovat aina väsyttäneet minua, enkä ole itse suunittelemillani matkoilla retkeillyt koskaan kahtena päivänä peräkkäin. 
Loppuviikosta sai ostaa lisäretkiä ja ilmoittauduimme molemmat maatilapäivään. Siinä oli välillä rantapäivä, jonka jälkeen mies sanoi, että hänellä on kurkku kipeä ja haluaa jäädä lepäilemään. Minä totesin, että en taida olla itsekään ihan ok, mutta jos hän vain pärjää niin ehkä minä menen, koska olen odottanut historiaretkien jälkeen juuri tällaista tutustumista nykypäivän elämään.

Kumpikaan emme uskoneet, että meillä olisi korona, koska saimme viidennen rokotuksen viikkoa ennen matkaa. Meillä ei ollut edes kotitestejä mukana. Ympärillä oli kyllä huolestuttavan paljon voimakkaasti yskiviä, flunssaisenoloisia ihmisiä. Mietinkin, miksi noin sairaat ovat lähteneet reissuun ja liikkuvat ilman maskia buffet-ravintolassa. 

Maatilalla tutustuimme juustojen, halloumin ja parmesaanin, valmistukseen sekä vuohien ja lampaiden hoitoon. Olin ikionnelinen, kun sain syliini pienen kilin, mutta voi miten paljon se suloisuus painoikaan (uupumus!).

Illalla piti jaksaa pakata, koska aamulla siirryttiin reissun kolmanteen ja viimeiseen hotelliin, jossa saisimme viettää laatuaikaa rannalla ja altaissa nautiskellen ja herkkuja popsien.
Aloin pelätä, että minulla on keuhkokuume, koska olo muistutti samaa mitä olen kokenut keuhkokuumeessa ennen lääkitystä.
Seuraavana päivänä oleiltiin rannalla ja olo oli aika hyvä.
Illalla kuljin ruokahaluttomana kymmenien mezelautasten (alkupaloja) ohi ja jonotin pääruokaa, josta valikoin lohturuuaksi muusia ja köftejä (lihapyöryköitä). Hain vielä yli viidenkymmenen (laskin ne, kun olin toipunut/toipumassa) jälkiruuan joukosta - en hunajaa tihkuvia leivoksia, joita normaaliolossani olisin ottanut, vaan meloninpalan. Kun olin pannut sen suuhuni, tuli pahoinvointi ja muusi nousi suuhun. Onneksi pöydässä oli lautasliinateline, josta sain siepatuksi yökötyksen suojaksi paperiliinoja.
Silloin päätimme, että nyt on mentävä hotellin sairaanhoitajalle. Hän ymmärsi vain muutaman sanan englantia. Elehdin uupumustani ja toistin pneumoniaa. Hoitaja mittasi verenpaineen ja lämmön ja puisteli torjuvasti päätään. Sitten hän määräsi tulemaan aamulla uudelleen verenpaineen mittaukseen.

Tapasimme muita ryhmäläisiä ja he kertoivat, että yksi pariskunta ryhmästämme oli todennut kotitesteillä itsellään koronan jo edellisessä hotellissa ja tullut hotellille bussin sijaan taksilla ja alkumatkan oppaallemme oli oltu vihaisia, että tuo luksushotelliin sairaita. Minä ajattelin, että tässä massaturistipaikassahan on kauhean yskimis- ja räkimiskakofonian perusteella niin paljon diagnoisoimatonta koronaa, että ehkä turha erotella niitä, jotka kertovat tilanteestaan.

Aamulla hoitajalle mennessä alkoi itkettää, kun ajattelin, että tuskin saan sieltä mitään apua ja olo on oudoista oudoin. Möreä-ääniseksi muuttunut mieheni alkoikin jo epäillä meillä koronaa. No, hoitaja teki samat mittaukset ja kohotteli ymmällään olkapäitään, ei mitannut tulehdusarvoa, ei tehnyt koronatestiä, ei mitään. Minulta pääsi itku kesken selitysteni, joita hoitaja ei ymmärtänyt. Olin koittamassa kertoa, että Suomessakin olen saanut antibiootit jo ennen kuin testi näyttää keuhkokuumeen ja ilman sitä lääkitystä olen vaurioituneen keuhkoni vuoksi vaarassa. Mieheni ryhtyi jatkamaan, että hän kyllä tuntee vaimonsa ja tämä ei ole yhtään normaalia nyt, mutta siinä olikin jo vanhempi hoitaja silittämässä päätäni (naisen itkun voima!) ja kysymässä, haluanko siis sairaalaan. Minä kauhuissani ei ei sinne makaamaan, mutta antibiootit pitäisi saada. Niin, lääkärin tapaamista tarkoitin, korjasi hoitaja. Hitto, olisi vain pitänyt sanoa heti aluksi tiukalla äänellä vain kaksi sanaa: "Doctor, please!"

Seuraavaksi ambulanssiin, jonne minun ja mieheni lisäksi tuli myös yksi molemmat kätensä loukannut mies. Hotellissa näkyi jonkin verran kaatuilleita, kädet tai jalat siteissä. Vanhat, liikkumisessaan kömpelöt ihmiset, helle ja all inclusive, jossa kaikki juomatkin ilmaisia... ei hyvä systeemi, vaikka hauska oppaamme sanoikin, että siellä te olette kuin roomalaiset, kylvette altaissa ja "viinirypyleitä" tiputellaan suuhun ja pitäisköhän hänen jakaa teille vielä ne höyhenetkin. Oli tutustuttu roomalaisajan elämään. Merimiehet lepäilivät matkansa varrella Kyproksella kylpylässä, söivät herkkuja ja tyhjensivät välillä mahansa työntämällä kurkkuun höyhenen, jolloin saattoivat jatkaa herkuttelua.   

Vasta ambulanssissa hoitaja teki minulle koronatestin ja miehelleni myös hänen sitä pyydettyään. Positive! Ulvahdin tuloksen kuultuani, mutta sitten aloin siinä maatessa miettiä, että tämäpä saattaakin olla helpompi kuin keuhkokuume. Matka Famagustasta Bafraan oli noin 40 kilometriä ja ambulanssikyyti melkoista kolinaa. Pohjois-Kypros on köyhä maa ja se näkyi autojen tasossa, paitsi ökyrikkaiden venäläisten ja ukrainalaisten oligarkkien limusiineissa. He myös asuvat muista poiketen todella komeissa villoissa. 
   
Sairaalassa tapasimme lopulta henkilön, joka puhui hyvää englantia. Nuori lääkäri oli hyvin tehokas ja miellyttävä. Molemmille pistettiin kanyylit käsivarteen ja lääkitys tippumaan: minulle särkylääke, antibiootit ja vitamiinicocktail, Untolle samat paitsi ei antibioottia. Mukaan saimme kumpikin pussillisen lääkkeitä, minulla peräti neljä pakkausta, Untolla puolet vähemmän. Lääkäri itse juoksi hakemassa ne apteekista samalla kun yritti yhä uudelleen soittaa Turvan numeroon, jonka olisi pitänyt toimia 24h. Unto yritti chatti-palveluakin, ei vastausta. Niin sitten jouduimme maksamaan n. 900 euroa, joka toivottavasti tulee takaisin, kun arvoisa vakuutusyhtiö suvaitsee käsitellä asiamme. Lääkäri sanoi lähettävänsä moitekirjeen. Koskaan hänen urallaan mikään vakuutustoimisto ei ole pitänyt taukoja hätänumerossaan! Olemme nyt saaneet selville, että oli ruuhkaa ja chatti ei edes toimi viikonlopulla, vaikka piti olla auki tietyt tunnit lauantaina.  

Kun ambulanssia ei ollut saatavilla, lääkärimme ajoi meidät hotellille omalla autollaan. Meillä oli hauskat keskustelut. Haukuimme Erdogania. Lääkäri kertoi, että asuu Izmirissä,Turkissa, ja on kuukauden vanhan vauvan isä. Hän sanoi ikävöivänsä kotiin juuri pienen tyttärensä vuoksi, ja kun vaalipäivä tulee, hän haluaa olla ehdottomasti paikalla äänestämässä Erdogania vastaan, kuten kaikki ketä hän tuntee. Presidentti, joka mainosti vaalityössään itseään talousguruna, on aiheuttanut maahan ja tietenkin myös Pohjois-Kyprokseen hirveän ahdingon. Autojen hinnat ovat kolminkertaistuneet, yksi auto ostajalle itselleen ja kaksi Erdoganille, toteavat ihmiset. Lääkärin auto oli maksanut 25000 ja maksaisi nyt 125000 eli neljä autoa Erdoganille!
Lääkäri totesi, että kai hänkin kohta taas saa koronan, oli sairastanut jo kahdesti. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hän ei käyttänyt maskia. Ei ehkä jaksanut enää - kuuma ilmasto, kiire... 

Hotellilla sitten heti ottamaan selvää, miten olla ja elellä. Respassa komennettiin huoneeseen ja kerrottiin, että sinne tulee ruokaa. Kylläpä tulikin, semmoiset tarjottimet molemmille, että yhdestäkin olisi riittänyt nelihenkiselle perheelle. Seuraavaksi tuli soitto hotellin terveysryhmältä. Meidät oli nyt käsitelty ja päätetty, että saimme liikkua maskit päällä ja etäisyyksiä pitäen. Heh. Yksi myrskypäivä piti meidät huoneessa, kuten muutkin, mutta sitten tuli ihanat helteet ja ei kun biitsille.
Se harmitti, että olimme tutustuneet kivoihin ihmisiin, joiden seuraa nyt piti välttää. Huutelin: "Spitaalinen, varokaa." Se toinen koronapariskunta oli myös päässyt karanteenista ja vaikuttivat aivan terveiltä, kuten varmaan mekin, koska emme yskineet tai niistäneet. 

Jatkoa seuraa, kun jaksan. Ei tämä uupumus taida olla ollenkaan niin pahaa kuin keuhkokuumessa. Tänäänkin olen jo pessyt ja silittänyt matkapyykkiä monta koneellista. 

Oppaamme Cem eli Sami kertoi erittäin mielenkiintoisia asioita, joita koitin pistää muistiin ja jaan teille pikapuoliin. Sellaisia kirjojakin tuli luettua, joista haluan ehdottomasti kirjoittaa jotakin, ja myrskypäivänä lääkityksestäni piristyneenä hahmottelin pakinoita reissumme aikana olleiden Tyttöjen päivän ja Isovanhempien päivän teemoista. Ne on aivan pakko viimeistellä ja julkaista, koska minulla on molempiin niin hyvät kuvat. 

Anna-Maria Eilittä, Tämäkin hämärä katoaa

Kaunis, tunnelmaltaan levollinen, täydellisen hallittu, ei mitään liikaa. Sellaiseksi koen Anna-Maria Eilittän romaanin Tämäkin hämärä katoaa. Päähenkilöinä kirjassa ovat kahdeksankymppiset Vuokko ja Eino, jotka asuvat Lapissa vaatimatonta hiljaista elämäänsä toisensa tuntien ja hyväksyen ja toisiinsa tukeutuen. Molemmilla on sairauksia ja vanhuuden haurastuttava vaikutus etenee, mutta vanhukset ottavat tilanteen vastaan arvokkaasti. Kun Vuokko kertoo syöpänsä uusiutumisesta ja että ei halua enää kokea raskaita hoitoja, Eino tyytyy päätökseen. "Kahdeksankymppisellä muorinreuhkalla kuuluukin olla syöpä ja juopa."

    Nyt olen jo konkari menetyksissä niin kuin ihmiset tähän ikään mennessä tapaavat olla. Tämäkin suru asettuu vielä osaksi minua, kuten aikaisemmat surut. Välillä raahaan niitä kuin kivirekeä, toisinaan ne kulkevat mukanani höyhenenkeveinä.
   Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän sijaa. Jonain päivänä havahdumme siihen, että jokin kipu on jyystänyt kehoa vuosikaudet.

Yllä kuvatussa tilanteessa Vuokko miettii veljensä tapaturmaista kuolemaa ja omia vaivojaan. Vuokko on vähäpuheinen haaveksija, joka ei pärjää paikkakunnan toisille naisille pakastamisessa ja puunaamisessa, mutta ei Eino ole mitään kodinhoitajaa itselleen halunnutkaan vaan elämäntoverin. 

Kertojat vaihtelevat luvuittain. Välillä puhuu Vuokko, välillä Eino ja välillä tytär Lotta, jonka kiireinen elämä pörssimeklarina Helsingissä toimii ikään kuin kontrastina vanhempien rauhalliselle vähään tyytymiselle. Äiti seuraa lempeästi tyttärensä käänteitä ja miettii, että Lottahan oli jo lapsena kireä suorittajaluonne ja kyllä se on hänen itse oma onnensa löydettävä. Tässä vaiheessa Lotta luulee löytävänsä sen korkeasta palkasta, yhä hienommasta kodista yhä kalliimmalla asuinalueella, menestyvästä aviomiehestä ja täydellisistä lapsista. Pieni Alma on syrjään vetäytyvä ja seuransa valikoiva, mikä piirre huolestuttaa vanhempia ja päiväkodin väkeä, mutta on isovanhempien mielestä hyvä piirre. Miksi lapsi ei saisi valikoida ystäviään, kuten aikuisetkin tekevät?

Vuosi etenee, vuodenajat vaihtuvat ja virus tulee hallitsemaan elämää niin että Einon on opeteltava puhumaan näköpuheluja sairaalaan joutuneen Sulo-ystävänsä kanssa, joka on myös Vuokolle rakas. Lottakin joutuu harkitsemaan asioita uudelta kannalta. 
Vaikka kirjassa on tähän hetkeen liittyvää asiaa, sen sanoma ei vanhene. Ihmisen suuret kysymykset, kuten elämälleen asettamat tavoitteet, rakkaus ja kuoleman hyväksyminen pysyvät samoina ajasta aikaan. 

Harvoin tapaa romaaneissa niin ihanaa pariskuntaa kuin Eino ja Vuokko. Heidän suhteessaan ei ole mitään teeskenneltyä romanttisuutta. Vuokko nostaa päänsä sanomalehdestä ja huutaa omille asioilleen lähtevälle miehelleen "Tule takaisinki!", mikä on rakkaudentunnustus.
Lämpö, läheisyys ja toisen ymmärtäminen sanoitta kuuluvat näiden vanhojen ihmisten yhteiselämään. He ovat riidelleet aikoinaan ja siten oppineet tuntemaan toisensa, mutta on myös asioita ja aavistuksia, isojakin, joista ei puhuta.
Lemmikkikoira Tuhma on molemmille tärkeä hellyyden kohde. 

Eino tietää, että suhde lapsiin on muuttunut. Nämä eivät tarvitse heitä enää.
Hän huomaa keski-ikäisen Kalle-pojan puhuvan hänelle kovalla äänellä ja seurailevan vaivihkaa häntä kuin peläten joutuvansa holhoojaksi. 

Tahtoisin viittoa Tuhman mukaani ja laittaa oven säppiin. Haluaisin sulkea poikani perheineen ulkopuolelle jatkamaan omaa elämäänsä, joka kuhisee kokonaisena ja kaikin tavoin mahdollisena. Oma elämäni on arvaamattomin askelein saapasteleva muukalainen, joka osoittelee minulle pätkiä sieltä ja täältä. Muistatko tämän, tämän ja tuon? se kysyy. Sinä olit päähenkilö, myös lapsillesi merkittävä henkilö, muistatko?

Pariskunnan eläväisempi puolisko Eino on yhä halukas solmimaan myös uusia ystävyyssuhteita hyvinkin epätodennäköisten ihmisten kanssa. Sellainen on Hilkan baarin uusi etelästä muuttanut nuori, vahvassa silmämeikissä ja nutturassa komeileva baarimikko, joka uskoutuu huumehörhöilyistään ja muista mokailuistaan Einolle. Eino on poikennut paukulle jätettyään vapaaehtoisesti ajokorttinsa nimismiehelle. Haikea mieli on altis kohtaamaan toisen ihmisen. 

Olen miettinyt Hilkan baarin poikaa päivittäin. Luultavasti on höperöä ajatella näin, mutta tuntuu kuin hän olisi katsonut sieluuni ja minä hänen. Hengenheimolaisuus, onko sitä? Hän sai minut ajattelemaan itseäni kauan sitten. Palaamaan jossitteluun. 

Murretta on tässä kirjassa juuri sopivasti, vain dialogissa, ei ajatuksissa. 
Nettikeskustelusta ystävänsä Valon kanssa energiaa saanut Eino rupattelee innoissaan Vuokolle, miten haluaisi tavata ja esitellä Valollekin häntä innoittaneen baarimikon. 
   "Ko Valo pääsee pois, vien sen paikallishen, tai sinä viet meät. Se poika saa soittaa meile kappaleita ja me porisema", hän sanoo. 

Voi Einoa, ja voi Valoa. Voi Vuokkoa! Loppuuko elämä kesken sittenkin, vaikka myös juuri ajallaan? 

 

Kävelylenkeiltäni Kymijoen varrelta

Totta valheen kautta

Luin Johanna Venhon kirjoittaman elämäkertakirjan Martti Suosalon tähänastinen elämä, joka on hyvin rakennettu elämäkertakirja, kunnon tietokirja. Venho kirjoittaa paitsi näyttelijä Martti Suosalon elämästä niin myös suomalaisen teatterin historiasta pitkältä aikaa. Hän on sisällyttänyt kirjaan myös monien ohjaajien, kanssanäyttelijöiden ja vaimon, Virpi Suutarin, kirjoitukset Suosalosta.
Kirjasta jää kiitollinen tunne siitä, että sai olla mukana tässä monipuolisessa teatterielämän tarkastelussa ja suurenmoisen, rakastetun näyttelijän elämässä. 

Suosalon kirjan jälkeen luin dekkaristi Ninni Schulmanin kirjan Tyttölapsi nro 291, jonka kannessa lukee näkyvästi "Tositarina". Olin niin iloinen siitä, että minun ei tarvitse miettiä mitä sanaa käytän kirjan kertojasta, kuten usein  autofiktioromaaneista kirjoittaessa käy, "minäkertoja", "kirjailijaa muistuttava hahmo" jne. Tässä kirjassa Ninni Schulman kertoo oman vaikean selkäsairautensa tarinan alkaen vauva-ajan kipsikaukalosta ja päätyen urheaan Vasaloppetin hiihtoon. 

Kun mietin näistä kahdesta kirjasta kirjoittamista, kuulin pienen lapsenlapsen huutelevan naapurihuoneeseen rakentamastaan majasta: "Valheen kautta, valheen kautta, totta kuin rotta, totta kuin rotta." Olivat jammailleet Vaarin kanssa M. A. Nummisen lastenlaulujen tahdissa.
Nummisella on laulu nimeltä "Totta valheen kautta". Eikös tämä kuvaakin hyvin autofiktiota, fiktiota itsestä? Siinä pyritään eräänlaiseen psyykkiseen totuuteen sellaisten epätotuuksien kautta, jotka tekevät tästä omaelämäkerran lajista tosielämää kiinnostavamman ja jopa eräällä tavalla todemman kuin täydessä totuudessa pysyttäessä. 
Minä olen aivan kyllästynyt autofiktion suosioon. Sillä on taitajansa, mutta ei "kaikkien" kannattaisi valita tätä genreä. Suoraan sanoen, kaikkien autofiktiota kirjoittavien arkielämä ei ole niin kiinnostavaa luettavaa tai sitten siitä saisi ponnistaa pois ja rohkaistua menemään reilusti fiktion puolelle, jolloin kirjaa saisi myös lukea fiktiona ja suhtautua minäkertojaan keksittynä hahmona eikä silkkihansikkain kosketeltavana hauraana uskoutujana.  

Mutta arvatkaapa mitä? Nyt kun tässä kirjoittaessa käännän Schulmanin kirjan ja luen takakannen esittelyn, niin mitä saankaan lukea: "Valtavaa huomiota herättänyt autofiktiivinen teos..." - Eikä ole! Tämähän on tositarina. Mitäs tuossa kannen punaisessa ympyrässä lukee?
Takakannella on myös Norra Skåne -lehden kehu:"Järisyttävä pajastustarina." - Eikä ole! Paljastus on liioittelua ja vähentää tämän vakavan, kauniin, mietteliään kirjan arvoa. Paljastuksia tehdään jossain sensaatiolehdissä ja törkyisillä somekanavilla. 

Kirjoitan molemmista kirjoista jotain vielä myöhemmin. Tällä kertaa riittäköön tämä näkökulma kesken kiireiden - totta kuin rotta, lapsenlapsen balettiesitys illalla ja pakkaamista. Aamulla startataan Satakuntaan siskojani tapaamaan. 
Pari muutakin kirjaa on luettuna, Suvi Ermilän tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittanut Vastaanottokeskus ja ruotsiniranilaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden erinomainen, kuolemaan valmistautuvan ihmisen kuvaus, romaani Olimme kerran.  

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v

Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa.

Elämme toista koronatalvea. Pahemmat tartuntaluvut mitä koskaan. Uusi virusmuunnos liikkeellä.
Uskaltaako matkustaa junassa kyläreissulle? Uskaltaako yöpyä hotellissa?

Uskaltaako mennä Kameraseuran pikkujouluun (jossa ei hypitä ja huudeta, vaan aterioidaan ja katsotaan kuvia)? Uskaltaako mennä vesijumpan lopettajaisiin joissa ohjaajamme uitetaan? Uskaltaako käydä jouluostoksilla, entä joulukonsertissa, urheilukatsomossa, teatterissa?
Pitääkö vetää peitto korviin ja erakoitua? Joka päivä on pimeämpää ja kylmempää.

Monivuotisen päiväkirjakalenterini merkinnät:

3.12. 2020
Uusi kaunis kuusi seisoo permannolla, käpyjä ja lunta oksilla. Sitä koristelemaan.

Peruttiin maanantaiksi suunniteltu Lappeenranta, koska korona.

3.1. 2021

Leivoin pipareita. Epätavallisen kylmä.
Peruimme reissun Jyväskylään, koska korona.

Huomattavaa, että molemmissa merkinnöissä on positiivista mukana, joulun odotusta. Synkkä tarvitsee vastaparikseen aina valoisaa, muuten ei hyvä seuraa. 

Nyt kirjaankin tähän muutaman asian, joista tunnen iloa tänä päivänä:

💖 Sydämeni pompottaa edelleen terveenä.
Vuositarkastuslääkäri lähetti minut kardiologille varmistukseksi, epäili jotain paksuuntumaa sydänkäyrää tutkittuaan. Ensin en ollut millänsäkään, olen aina ajatellut, että minulla on vahva sydän, mutta kun vastaanottoaika tuli ja kirjasin sitä varten ylös asioita aloin pelätä. Mitä jos mäessä hengästymiseni ei johdukaan astmasta vaan sydämestä?  Sydänfibroosi? Niin, ja... entä sitten. Hurjasti kortisonia ja muuta hoitoa, sivuoireita. Istuin bussissa matkalla kardiologille ja siirryin miettimään käytännön asioita. Kortisoni turvottaa, onneksi minulla on tilavia tunikamekkoja... eikä nyt kannatakaan ostaa mitään uutta. Enää. Pitää lukea se Kuolevan käsikirja, joka on lainakirjapinossani ja laittaa omat salasanat ja muut tärkeät asiat selkeästi esille. Mikäs siin sit...
Asiat selvitettyinä, elämä järjestyksessä taas, odotinkin sitten jo aivan rauhallisena kutsua lääkärille. Hän kehotti menemään kyljelleen ja käänteli ultraäänilaitetta kymmenisen minuuttia vasemmalla puolen rintakehääni. Kuulin yhdessä vaiheessa sydämeni jyskytyksen, tuli ihan mieleen vauvan sydänäänten kuuntelu. "Ei täällä näy mitään epätavallista. Hyvä sydän. Läppä saattaa vähäsen vuotaa, mutta semmoista voi löytyä keneltä tahansa, jos tutkitaan." - "Onko näin? Ihanaa! Voi miten iloinen olen tästä tiedosta. Kiitos."- "Katsotaan kolmen vuoden kuluttua uudelleen. Ei pitäisi olla huolta." 
Oi saan elää! Bussin vaihdossa oli tunti aikaa. Menin Sokokselle ja ostin ruusunpunaisen neulepaidan ja lähikaupasta ruusuja ja leivoksia. Elämälle! 
💖 Saan ensi viikolla kolmannen koronarokotteen.
Siirsin aikaa heti aiemmaksi, kun kuulin, että viiden kuukauden väli edelliseen riittää. Aikoja löytyi Haminasta, teemme pikku retken sinne.

💖 Sain flunssarokotuksen.
Meillä järjestetään näitä rokotuksia sukunimen alkukirjaimen mukaan eri päivinä. Ihmetyttää muutamien ihmisten motkotukset viestipalstoilla, että en kyllä ota, käännyin pois, kun pitää tuntikin jonottaa, vanhan ihmisen. Eivätkö he muista, millaista oli 70- 80 -luvuilla! Silloin saatettiin päivystyksessä odottaa koko päivä, kun aikoja ei voinut varata vaan mentiin vain istumaan ja odottamaan vuoroa täpötäyteen odotussaliin. Olin aina varustautunut kirjalla, tosin migreenissä ei pystynyt lukemaan, piti vain maata kippurassa penkillä. 
💖 Kirjasto.
Ramppaan kirjastossa kuin leipäkaupassa (eihän meillä ole leipäkauppoja, mutta leipäkauppa kuulostaa hauskemmalta kuin marketti), lähes päivittäin, palautan ja haen varauksia. Aina on hyvää luettavaa yllin kyllin.
Minulla on parhaillaan sekä Pirkko Saision Passio että Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto tutkisteltavana. Saision olisi pitänyt voittaa, minun mielestäni (minun blogini!). Viikilän teoksen ansio on sen kokeellisuus, Saision kirja on suurteos, värikäs eurooppalainen kronikka, jossa kuljetaan läpi viiden vuosisadan.
Luen kirjallisuuden Nobelin voittaneen Abdulrazak Gurnahin kirjaa The Last Gift. Hän piirtää kiinnostavan kuvan salaisuutta kantavasta ihmisestä ja pohtii hänen sulkeutumisensa vaikutusta läheisiin. Perinteinen romaani.

💖 Joulua sisään.
Nyt on ritarinkukat avautumassa, keittiöön vaihdettu jouluverho ja huomenna laitetaan kuusi paikalleen. 
💖 Lahjaostoksilla käynti ja lahjojen pakkaaminen. 
💖 Jouluvalojen katselu.
💖 Stressitön nukkuminen, se että saa nukkua talviunta kuin karhu pesässään eikä tarvitse lähteä aamulla töihin.
Ehdin tehdä sen lähdön - montako kertaa - noin kahdeksantuhatta kait. Tarpeeksi. 

💖 Läheisillä asiat lähes hyvin.
Mies pääsee lopulta tapaamaan joulun alla kirurgia Husiin eräässä asiassa, jota pidettiin kesällä kiireellisenä. Jos siellä sanotaan, että operaatiota ei pystytä järjestämään, koska hoitajat ovat kiinni koronapotilaissa, niin pakko mennä yksityiselle klinikalle, vaikka joutuisi panemaan siihen vähät "arkkurahat" tai ottamaan sitä varten lainan. Elämää ei saa takaisin. Kaiken maallisen saattaa saada. Kuka se sanoikaan "voi, tuohan on vain maallista"? Astrid Lindgrenin rakastettava hahmo Katto-Kassinen!
💖 Itsenäisyyspäivä.
Katsomme Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan. Se näyttää olevan Yle Areenassa. Olisin katsonut Linnan juhlatkin. Niin harvoin saa nähdä iltapukuja, vaatesuunnittelun tähtiä.  

Mietin, miten voi olla niin, että jotkut edelleen kaiken jälkeen kieltäytyvät koronarokotuksesta. 

Kuuntelin tuolla sydänreissulla bussissa kahden nuoren miehen keskustelua. Toinen kertoi työkaverinsa kuolleen kesällä koronaan. "Teron kuoleman jälkeen kukaan ei ole enää leuhkinut sillä ettei ota rokotetta. Sen verran se pysäytti." - "Se on kans jännä, ettei enää uskalla kysyä niinku ennen smalltalkina, ootko käyny rokotuksessa. Ne jotka ei sitä ota, loukkaantuu."

Surullista.
Korona leviää ja uudet muunnokset kehittyvät rokottamattomien parissa, joita meillä Suomessakin on lähes miljoona.
Suuri osa rokottamattomista asuu köyhissä maissa, joissa rokotteita ei ole. Jo sana pandemia kertoo, että kyseessä on ihmiskunnan kokoinen ongelma, jota ei pitäisi ajatella valtioittain. Nyt joillain rikkailla valtioilla on vanhenemassa rokotteita, joille ei ole ottajia, koska kaikille ei rokote kelpaa. Jos edes tässä asiassa ei pystytä globaaliin mittakaavaan asioiden hoidossa, niin miten sitten ilmastoasiassa ja tulevissa muissa katastrofeissa.
Minusta on kauhean noloa, että jotkut rikkaiden maiden ihmiset mellakoivat siksi, että heille tarjotaan maksutonta rokotusta. Sen ymmärtäisi, jos he mellakoisivat siksi, että sitä ei olisi tarjolla. 

Rokotukset ovat suojanneet meitä isorokolta, tubilta, poliolta ja lastenrokoilta. Kyllä nekin olisivat jääneet tekemään tuhojaan, jos suuri joukko olisi kieltäytynyt korostaen yksilöllisyyttään.   
Yksi rokote maksaa EU-kansalaiselle alle 30 euroa, yhden potilaan koronatehohoito tuhatkertaisesti, keskimäärin noin 33 000 euroa. Asiantuntijat sanovat että korona tavoittaa jokaisen rokottamattoman ennemmin tai myöhemmin.
Mikä sinusta rokotuksesta kieltäytyjä tekee niin tärkeän, että sinun pitää saada tehohoito hölmön päätöksesi takia? Oletko tiedostanut, että se ei ole vain extreme-seikkailu sairaalassa, vaan siinä jää risat keuhkot loppuelämäksi, toistuvia keuhkoputkentulehduksia ja keuhkokuumeita, keuhkoahtaumaa. Diivailunsa/tyhmyytensä/näköalattomuutensa/välinpitämättömyytensä/? vuoksi voi myös kuolla. Kymmenesosa tehohoitoon joutuneista kuolee hoidon aikana, osa myöhemmin heikentyneen kuntonsa ja keuhkovaurioiden vuoksi. 

Kuva Ume, Talviomenat 2021

Isä, elokuva minuuden katoamisesta

Kuva: Ume

Florian Zellerin elokuva Isä (The Father) on täydellisen näyttelemisen juhlaa. Kun elokuva loppuu, on kuin olisin viettänyt kauan kahdeksankymppisen Anthonyn (Anthony Hopkins) ja hänen keski-ikäisen tyttärensä Annen (Olivia Colman) kanssa neljän seinän sisällä. Anne poistuu välillä, näemme hänet kävelemässä katua huolestuneena kotia kohti. Anthonylle ulkomaailma näyttäytyy vain katunäkymänä ikkunasta. 

Elokuvaa ennen oli näytelmä La Père. Sitä on esitetty Suomenkin teattereissa. Näytelmäkirjailija Florian Zeller sovitti näytelmästään elokuvakäsikirjoituksen yhdessä Christopher Hamptonin kanssa. Zeller on myös elokuvan ohjaaja.
Hän on säilyttänyt elokuvassa näytelmällisyyden, mikä lisää sen lumoa. 

Keskitymme kahteen päähenkilöön lontoolaisen kaupunkikodin olohuoneessa. Henkilöt saapuvat oviaukosta kuin näyttämölle. Anthony ilmestyy usein kynnykselle varoen, neuvottoman näköisenä, ja poistuu mielenosoituksellisesti kiiruhtaen takaisin omaan huoneeseensa, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tytär on tuonut tarjolle hölmön hoitajan, kello on kadonnut eikä kukaan anna vastausta kysymykseen, mitä täällä oikein tapahtuu.
Annen sisääntulo on ripeä, joskus hänellä on kasvoillaan epätoivoinen ilme, mutta Anthonyyn katsoessa se muuttuu aina ystävälliseksi ja rakastavaksi. 
Muita henkilöitä elokuvassa ovat vaihtuvat hoitajat ja Annen aviomies, jota Anthony ei tunnista tai näkee eri miehinä, lopussa myös hoivakodin hoitajia, jotka sekoittuvat Anthonyn mielessä menneisyyden hahmoihin. 

Anthonyn ajatus kulkee pyörteinä, joissa palataan samoihin tilanteisiin ja repliikkeihin. Nykyhetki ja muistot ovat yhtä totta ja yhtä sekavia.
Anthonyn kertautuviin ajatuskulkuihin pakotettuna myös katsoja kokee kaiken hämmentävänä. Huone ei olekaan tuttu enää vaan aivan eri näköinen ja missä on se taulu, joka äsken oli seinällä. Miksi ovesta tuleva henkilö onkin eri kuin juuri äsken? Vai oliko se aiemmin? Onko nyt ilta? Who ARE you?

Anthonysta tulee hetkittäin esiin entinen hauska seuramies. Hän panee parastaan, tarjoaa drinkin nuorelle hoitajaehdokkaalle harmonisessa kauniissa kulttuurikodissaan, jossa on paljon kirjoja ja mukavia lukutuoleja. Kuulokkeista kuuluu klassista musiikkia, Henry Purcellia, Vincenzo Belliniä, Georges Bizetä. Sitten kesken kaiken täydellinen muutos, äsken veikeänä stepannut Anthony räjähtää. Hän jyrähtää kuin ukkonen. Hän ei kestä persoonansa katoamista ja kaiken sekavuutta. Missä se kello on? Kuka on varastanut hänen kellonsa, miten hän tulee toimeen ilman sitä? Niin, hän taisikin piilottaa sen hoitajalta, joka on varas -  ja mistä Anne voi tietää hänen piilonsa. Mitä sillä Annellakin on mielessä?
Jonakin hetkenä Anthony katsoo tytärtään selkeästi, on kuin ennen ja sanoo: "Kiitos."

Annella on ongelma. Hänen pitää muuttaa Pariisiin. Mitä hän tekee avuttomaksi käyvän isänsä kanssa? 

Tässä elokuvassa on alusta asti selvää, miten käy. Tauti etenee vääjäämättä, sillä on omat vaiheensa. Lopuksi dementiapotilas on kuin lapsi, vastustaa pukemista ja itkee voimattomuuttaan. Hänen on koko ajan opeteltava ihmiset uudelleen, kyseltävä nimiä, kunnes tulee se hetki, ettei muista, kuka itsekään on. Silloin hän kaipaa äitiä. Elämän loppu kiertyy sen alkuun. 

Vaikka tiedän mitä tapahtuu, koen Anthonyn mukana kulkemisen jännittävänä  siksi, että en ole enää vähään aikaan seurannut asioita sivusta elokuvateatterissa istuen, vaan Anthonyn tyhjenevän pään sisästä. Silti ymmärrän myös tyttären näkökulman ja koen hänen kanssaan rakkauden täyttämää epätoivoa.

Olivia Colman on hyvä. Hän on myötätunnon ruumiillistuma.
Anthony Hopkins on loistava! Tämä on hänen paras roolinsa osittain ehkä juuri siksi, että hän saa tässä elokuvassa välillä näytellä kuten teatterin lavalla näytellään, isoin elkein. Hänen suuttumuksensa pelästyttää oikeasti, se on kuin kallio halkeaisi. 
Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosan Oscarin - oikeutetusti. Elokuva voitti myös parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin  - oikeutetusti. Se oli ehdolla muutamasta muustakin Oscarista ja voitti kaksi Baftaa, mikä on Englannin paras elokuvapalkinto sekä erinäisiä muita palkintoja elokuvafestivaaleilla eri maissa. 
Ludovico Einaudin musiikki on hyvin onnistunut. Se ei myötäile vaan antaa lisää elokuvan kokonaisuuteen. 

Loppua kohti suru lisääntyy Anthonyn katseessa. Lopussa alun steppaileva hurmuri on yhtä kasassa istuvaa surua.

Luulen, että tämä elokuva ei niinkään puhuttele nuoria kuin vanhenevia, joilla itselläänkin saattaa häivähtää mielessä pelko dementiasta ja toivo, että kunpa saisi säilyttää järkensä.
En ole kohdannut muistisairautta suvussani, mutta itse olen kokenut ajoittain jonkinlaista aivosumua. Se on ollut minulla jo nuoresta iästä asti ja saattanut ulkopuolisesta vaikuttaa höperyydeltä. Nykyään se ei enää olekaan niin akuutti asia. Minulla oli vakava kilpirauhashormonivajaus, joka on saattanut olla yksi syy. Pidin pahimman "hajamielisyyden" aikaan möhläyksistäni vihkoa otsikolla "Irtonaista teetä", mikä liittyy erääseen tilanteeseen, jossa sotkin sanoja koomisesti.
Uskon vakaasti, että tämä piirteeni ei ole mikään dementian oire, vaan johtuu aivoissa virtaavista ideoista ja keskittymisestä johonkin, mikä milloinkin mietityttää. Sama kuulon kanssa. Mieheni halusi, että menemme molemmat kuulotestiin arvellen, että ainakin minulla olisi siihen aihetta. Pyydän usein toistamaan asioita, koska olen ollut niin keskittynyt muuhun, etten ole kerralla sisäistänyt, mitä toinen on sanonut valmistamatta minua etukäteen kuuntelemaan. Hähää, minulla normaali kuulo molemmissa korvissa.
Minulla on myös ehkä tapana alkaa puhua jo ennen kuin olen muotoillut ajatukseni kunnolla valmiiksi, siitä omituiset ajatusvirheet, sanavalinnat ja kömmähdykset, joille olen nauranut. Sama tietysti kirjoittaessa, vähemmässä määrin. Käyn näitä blogikirjoituksianikin viimeistelemässä jälkikäteen siihen asti kun kirjoitan seuraavan. Joskus huomaan hassun virheen, josta kukaan ei ole hienotunteisuuttaan huomauttanut. Sanokaa, jos mokaan.

Hyvä elokuvasyksy alkamassa.
Meillä on kauppakeskuksessa sijaitsevan kaupallisen elokuvateatterin lisäksi yksityinen elokuvateatteri Kuusankoskella. Siellä on tasokkaita elokuvia ja monenlaista mielenkiintoista, mm. iltapäiväelokuvat senioreille ja maailman oopperataloista välitettävät oopperat ja baletit. 
Kansalaisopiston elokuvakerhossa on joka viikko hyvä elokuva. Näiden lisäksi ennen koronan aiheuttamaa taukoa oli pääkirjastossa säännöllisesti ilmaisia elokuvanäytäntöjä, hyvässä nousevin istuimin varustetussa salissa nekin. Toivottavasti ne jatkuvat. 

Yksi hyvä puoli meillä verrattuna isompien kaupunkien elokuvakäyttäytymiseen on se, että katsojat eivät juurikaan mässytä herkkuja katsoessaan eivätkä vilkuile puhelimiaan. Äänen voimakkuuskin on sopiva. Olen ollut joskus muualla elokuvatetterissa, jossa ääni on säädetty räikeän kovaksi - minähän kuulen vähemmälläkin, heh. 

Isä-elokuvan senioriyleisö istui hipihiljaa. Minä en pystynyt liikahtamaankaan. Elokuvan lopun yksi avuton lause sai minut itkemään. Luin jostain Olivia Colmanin haastattelusta, että hänelle oli käynyt samoin katsoessaan Hopkinsin suoritusta tässä kohtauksessa. Menkää katsomaan, miten mestarinäyttelijä eläytyy!
Itkin sitäkin, että Hopkins on jo niin vanha eikä ehkä tee enää kovin monta näin hyvää roolia. Sellaista elämä on, aika syö meitä.
Voi vain toivoa, että keho rapistuisi ennen minän katoamista.