Toiveikkaalla talvimielellä pakkasessa

 

Koskikara, kuva Ume

Toiveikkaalla talvimielellä... no, mikäs on ollessa lämpimässä lukaalissa villasukissa tämmöisenä viisaana ja vakaana seniori-ikäisenä pohjoisen ihmisenä.  
Australialainen laaja tutkimus on todennut, että ihminen kypsyy henkisesti paljon myöhemmin kuin on arvattukaan. Henkinen toimintakyky saavuttaa huippunsa 55 - 60-vuotiaana, tunnollisuus 65-vuotiaana ja emotionaalinen vakaus 75-vuotiaana.

On ironista, että fyysinen terveys heikkenee juuri kun muutoin on rauhoittunut. Nuorena sitä oli levoton ja ahdistunut, mutta jaksoi fyysisesti mitä vain, eikä elintavoilla ollut niin väliä. Nyt pitää katsoa paremmin mitä syö ja että liikkuu säännöllisesti; ja vaikka tekisi kaiken oikein, niin silti on alttiimpi viruksille ja bakteereille. Olen neljännellä antibioottikuurilla peräkkäin. Kerron joskus ehkä tästäkin koettelemuksesta, sitten kun se on selkeästi takana päin. Nyt on sellainen tuntu, että kohta on. 

Tänään aamukävelyllä katselin vesilintuja, koskikaroja, telkkiä ja sorsaa uimassa Kymijoessa. On niillä ihmeellinen lämpöjärjestelmä, ylivoimainen kun vertaa paleleviin ihmisiin. Ruokarobotti suti jämähtäneenä lumikasaan, autoin sen tasaiselle kadulle ja sanoin: "Menehän siitä, pikkuinen." Vähän matkan päästä se sanoi kuuluvalla äänellä: "Kiitos." 
Onneksi ilma on lauhtunut ja pakkasta on enää - 6 astetta. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa en mene ulos. Kylmä ilma polttaa kasvoja, enkä oikein uskalla vetää sitä syvälle arpikeuhkoihini asti. 

Näkymä Keskikosken sillalta Myllykoskella, kuva:Ume

Toinen päivän ulkoiluni oli kaupassa ja kirjastossa käynti. Kauppa on näköetäisyydellä ja kirjastokin olisi ellei olisi paria korkeaa kerrostaloa näköesteenä.  
Kirjastosta hain varaukseni Elina Kahlan romaanin Gulagin viisas ja Mika Lietzenin sarjakuvakirjan Skotlannin matkakirja. Nappasin mukaani myös kaikki Suomen Kuvalehden joulukuun lehdet (olin lukenut digilehtiä, mutta eihän ne ole sama asia) ja uusien kirjojen hyllystä kotkalaisen kirjailijan ja kirjoittajakouluttajan Irja Sinivaaran elämäkerrallisen teoksen Irjankirjaimet ja eteisestä vielä lähtiessä vaihtohyllystä kaksi Kotivinkkiä, joista saattaisin löytää mieluisen neuleohjeen. Mielessäni itää suunnitelma kokeilla, onnistuuko näillä sormilla vielä neulominen. Ellei onnistu, niin sitten vain luen edelleen.
Kun on lukemista, niin elämä on ihanaa, muu puuhastelu on vaihtelua siihen.
Luin juuri loppuun meksikolaisen Fernanda Melchorin kahtiajakautuneen yhteiskunnan karmeuden paljastavan romaanin, jonka nimi on sarkastisesti Paratiisi. 

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla. Maijala on tehnyt Väinö Linnan suuresta romaanitrilogiasta näytelmän, joka sopii myös lyhytvideoihin tottuneille nuorille, kunhan heille on opetettu pohjatiedoksi Suomen historian vaiheita. 
Näytelmä on pitkä, lähes nelituntinen kaksi väliaikaa sisältävä esitys, joka koostuu lyhyistä episodeista. Joukkokohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Tekee mieli lukea kirjasarja uudelleen, meillä on se vanhana 50-luvun lopun ja 60-luvun alun painoksina.

Kun seuraa sekä idän että lännen "hullujen kuninkaiden" tekemisiä, niin ei voi kuin puistella päätään. Mehän emme edes tiedä niistä hulluimmista ideoista ja teoista, koska onhan siellä ympärillä hovia peittelemässä ja selittelemässä. 
Voiko olla hullumpaa, että väkivaltaan yllyttävä, laivoja summittain merellä tuhoava ja 'minä tarvitsen' -mantraa hokeva toisten maiden alueita hamuava presidentti kutsuu luokseen Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja pyytää häntä luovuttamaan palkintonsa itselleen! Olisihan se upea lisä kullatulle kunniakäytävälle, jonka kuninkaamme on rakennuttanut palatsiinsa ja jota esittelee ylpeänä vierailleen. Hänelle ei ole yhtä yhteistä totuutta, vaan hän itse määrää totuuden ikiomalla moraalillaan. Hän on siis se mitä itse sanoo olevansa, suurin, kaunein ja viisain ja se oikea rauhanpalkinnon saaja, vaikka palkinto olisi ojennettu toiselle. Semmoisia ovat hullut kuninkaat nykyisin. 

Äskeinen toimikoon aasinsiltana seuraavaan aiheeseeni, joka on hyveet. 
Viime vuoden viimeisessä SK:n numerossa on filosofi Antti Kylliäisen haastattelu "Mitkä ovat tärkeimmät hyveet, Antti Kylliäinen?" Kylliäinen toteaa, että hyveet ovat julkisessa keskustelussa olleet sivuun sysättynä neljäkymmentä vuotta. Niiden tilalle on tullut sääntöjä ja normistoja, joiden avulla kyllä torjutaan pahaa, mutta ei edistetä hyvää. 
Arvoista on puhuttu, mutta niihin on sisällytetty paljon sellaisia, jotka eivät oikeasti ole arvoja, vaan usein välineitä menestyksen saavuttamiseksi.
Arvot eivät ole välineitä eikä mielipidekysymys, vaan ne ovat olemassa sellaisenaan yhteisen hyvän periaatteina ja niitä toteutetaan jo antiikin filosofiassa mainittujen hyveiden avulla.

"Suurin huomio pitäisi keskittää niihin arvoihin, jotka kulloinkin ovat heikoimmilla. Juuri nyt nostaisin kärkeen oikeuden, totuuden, ihmisarvon, luottamuksen ja sivistyksen."

Kylliäinen on ollut etiikan kouluttajana laatimassa hyvemalleja päiväkodeista yrityksiin. Prosessi on edennyt niin, että yhteisö on valinnut ne hyveet, joita haluaa toteuttaa, valmiiksi annettuina ne eivät toimi vaan tuntuvat vain sanahelinältä. Päiväkotilapsetkin osaavat valita hyveet, jotka tukevat sopuisaa yhdessäoloa. 
Kylliäisen koostaman materiaalin perusteella suosituimmat hyveet työpaikoilla ovat luotettavuus, ystävällisyys, keskustelevuus, joustavuus, huumorintajuisuus ja vastuullisuus. 

Tiedän, että eräässäkin koulussa ilmapiiri parani, kun uusi rehtori huomasi, että opettajien ja oppilaiden välit olivat etäiset ja esitteli opettajille tavoitteen, joka päätettiin ottaa käyttöön: opettajat alkavat jutella oppilaille välitunneilla, ohi kulkiessaan ja vapaa-ajalla kohdatessa. Luottamus parani ja varmaan monen, niin opettajan kuin oppilaankin, oli mukavampi tulla kouluun tämän muutoksen jälkeen kuin sitä ennen. Näin konkreettista hyveen toteuttaminen voi olla.

'Toiveikas talvimieli' on Veikko Huovisen romaanista Hamsterit omaksumani termi. Me tarvitsemme sitä, me jotka koemme tämän vaativan vuodenajan vuosittain, ei vain turisteina kerran elämässä saatuna maistiaisena. 
Meillä oli Kuhmossa asuessa talo-oston mukana tullut perunakellari aivan kävelytien vieressä. Sitä väylää turistit hiihtivät Kalevala-hotellista keskustaan. Kerran mieheni meni kellariin ämpärin kanssa karvahattu päässään ja huomasi turistien pysähtyneen seuraamaan, miksi hän sinne lumen peittämään luolaan menee. No, turistit saivat esitelmän meidän varustautumisestamme talveen juureksin, hilloin ja mehuin. He olivat kiitollisia ja ottivat myös kuvia pohjoisen miehestä perunoineen. 

Terveisin,
emotionaalisen vakauden iästä nauttiva bloggarinne MM. 
 

PS Niin, onkohan se vakaus mahtanut näkyä? Ovatko viime vuoden juttuni olleet seesteisempiä kuin aiemmat? Sitä ja muuta viime vuonna tapahtunutta ehkä pohdin seuraavassa kirjoituksessani.

Kirstinkalliontie, Myllykoski, kuva:Ume

Horinaton helmikuuko?

Hurjan lumitalven satoa

Hämmästyin, kun näin inarilaisen Skábmagovat-elokuvafestivaalien mainoksen Helsingin Sanomissa (klik). Juuri on ollut kauhea polemiikki Katariina Sourin Lux Helsinki -valotaidetapahtumaan maalaamasta kuvasta jossa on nainen saamenpuvussa ja poro, miten kliseinen se on. No, mikä tekee tästä julisteen kuvasta ei-kliseisen? Sekö, että tekijä Ellen-Maarit Juuso on syntynyt Kilpisjärvellä?
Kliseinen, jään miettimään... kulunut, tavanomainen?

Sulaako nämä lumivuoret ikinä?

Katsoin eilen TV1:n Perjantai-ajankohtaisohjelman, jossa Sixten Korkman selitti, ettei nyt olisi mikään pakko kurjistaa vähävaraisia lapsiperheitä ja että hänen mielestään säästötalkoissa pitäisi kaikkien olla mukana. Minä lisään siihen, että minun mielestäni parempiosaisten pitää olla mukana etunenässä.
Porukka lakkoilee ja osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä ja mitä tekee hallitus? Ei mitään.
Heikoimpien tukeminen vahvistaa demokratiaa ja eriarvoisuuden lisääminen rapauttaa sen.

Äänestin kummallakin kierroksella ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Toivon Suomen saavan humaanin presidentin, sellaisen joka puhuu mitä tarkoittaa ja on köyhien ihmisten puolella. 
Kymppi on nykykouluarvosanoissa kiitettävä ja kasi on hyvä. Minun kouluaikanani 10 oli erinomainen ja 8 tyydyttävä. 

Ihanin aikakauslehdessä kohtaamani lausahdus on Jari Sinkkosen ET-lehden nro 3 haastattelussa: "Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa." Ja myös: " Tärkeintä ihmiselle on saada toisen ihmisen katse, kosketus ja kiinnostus. Niitä vastasyntynytkin tarvitsee, jotta kehittyisi ja pysyisi hengissä."

Mietin, eikö vanhempienkin pidä katsoa lastaan lumoutuneesti. Kaikilla ei ole isovanhempia ihailemassa. Entä riittääkö se, että on isovanhempien puuttuessa itse katsonut heitä lumoutuneesti, kun he ovat olleet pieniä ja kun he ovat isoja? Olisiko pitänyt kasvattaa myös taisteluasennetta ja kovuutta? Vastaan pitkän mietinnän ja itsetutkistelun jälkeen - ei. Tärkeintä on kasvattaa lapsi luottamaan elämään.
Uskon, että paljon huomiota saaneesta lapsesta kasvaa todennäköisimmin itseään korostamaton ja vahva ja ohikatsotulla on vaarana kehittyä ylimieliseksi ja heikoksi.

Askartelimme lapsenlapsen kanssa yksisarvisen, 
jolle löytyi kaveri paidan etumuksesta

Kyllä on itsensä kengittäminen hankalaa talvikeleillä.
Nasta-, pito- vai kitkapohjat? Nastat pitävät parhaiten, mutta niillä ei voi poikkeilla sisätiloihin kävelylenkin varrella. Minulla on irrotettavat liukupohjat, mutta niillä on pysyteltävä ulkona, koska ne ovat hankalat kiskoa pois ja taas vetää uudelleen kengän päälle. Samoin hankalia ovat varmaan nastakenkien päälle kiskottavat piikkisuojat, joita on eri merkeille erihintaisia. On myös älykenkiä, joissa nastojen pitäisi painua jonkin verran sisälle itsekseen pohjan mukaan (silti pilaavat lattioita) ja sellaisiakin joissa ne voi napsauttaa kantapään painikkeesta umpihuppeluksiin, mutta tiedän, että joskus ne voivat myös jäädä sinne pysyvästi. 
Turvallisinta olisi varmaan pysyä sisällä kesään asti.

Joonas Rinta-Kanto tekee Helsingin Sanomiin hauskaa sarjakuvaa Fok It.
Pari päivää siiten lehdessä oli strippi, jossa kaverukset muistelevat, etttä olisi ollut puhetta pitää horinaton helmikuu, mutta mönkään meni heti alkuunsa, "näinhän se sitte" ja "näin ne menee juu juu".
Horinaton helmikuu, hmm... minäkin tässä teille hajamietteitäni. 

Ai niin, se vielä, että sain tämmöisen kirjan, 1001 kirjaa jotka olisi pakko lukea ennen kuolemaa. Jaahas. Kävin läpi ja laskeskelin, että olisin lukenut näistä ehkä parisataa. Kirja on julkaistu Englannissa vuonna 2006, joten sen jälkeen kirjoitettuja ei ole mukana. Ensimmäisten joukossa on antiikin kreikkalaisen Aisopoksen nimiin merkityt, ehkä useamman tarinoijan, opettavaiset eläintarinat, Fabulae Aesopi, jotka on julkaistu kirjana Pariisissa vuonna 1475 ja viimeisenä Kazuo Ishiguron Never Let Me Go vuodelta 2005. Saa nähdä, inspiroidunko lukemaan jonkin kirjassa esitellyn teoksen. 

Minä pidän siitä että minä jostakin pidän

Hiihtokausi avattu ihanassa säässä. Pärjäsin loistavasti, vaikka pelkäsin, että hiihto ei minulta enää pitkän tauon jälkeen suju. Aurinko lämmitti. Pipo piti riisua pois ja availla takin vetoketjua. 
Hiihdimme mieheni kanssa Anjalassa Junkkarinjärven ympäri. Hyvä latu eikä ketään muita. Yleensä pidän siitä, että ympärillä on paljon muitakin ihmisiä ja  siksi(kin) kaipaan ulkomaan lomille, mutta hiihtämisessä olen niin hidas ja epävarma, että en halua olla tukkeena paljon hiihdetyillä laduilla. 

Evästauolla juotiin kahvit ja syötiin korvapuustit. Ihailtiin maisemia ja muisteltiin monia patikointiretkiä järveä sivuavalla Junkkarinvuorella. 

Talvella on harvoin kivaa ulkona, nyt oli. Sai myös mielen rauhoitetuksi hetkeksi ikävistä uutisista.  

Olen Ukrainan sodan alkamisesta asti keskittynyt kaunokirjallisuuden osalta runoihin. Niiden lukeminen on auttanut minua asioiden käsittelyssä ja tyynnyttänyt mieltäni. Oivallan, että niinhän se on ollut muissakin elämäni kriiseissä. Tietyt runot liittyvät tiettyihin tapahtumiin ja tiedän, että ne toimivat lääkkeenä, jos vielä joskus tulee samantapaisia tilanteita. 
Jokin seuraavassa runossa puhuttelee minua nyt paljon. 

Minä pidän siitä
että minä jostakin pidän
ja sille että minä pidän
minä en voi mitään.
Kun minä jollakin näen hyvät kasvot
kirvesmiehellä sotilaalla lääkärillä
minun tekee mieleni sanoa hänelle:
kiitos teille siitä
että olette hyvä. 
Minä pidän siitä
ja minkä sille voi!
kun minä jostakin en pidä ollenkaan.
Kun minä näen halpamaiset kasvot
jotka ovat täynnä salaista vihaa
ihmisvihaa
minun mieleni tekee sanoa hänelle hiljaa:
kiitos teille siitä
että te ette ole hyvä!

Tämä runo on Jevgeni Jevtušenkolta kokoelmasta, joka on suomennettu nimellä Olen vaiti ja huudan. Kokoelman suomensi Markku Lahtela vuonna 1964. 
 

Näkeekö hyvän ja pahan kasvoista? - Näkee, mielestäni, pitemmän päälle.
Se mitä ajattelee ja tuntee kaivertuu kasvojen uurteisiin ja on sieltä luettavissa. Vielä enemmän tunteet näkyvät ilmeissä ja eleissä. Katkeruus ja sarkasmi piirtyvät katseeseen ja kasvoihin omalla tavallaan, hyväntahtoisuus myös omalla tavallaan. 
Ajattelun vapaus ja mielipiteen ilmaisun vapaus... 
Voiko ihmisen saada nujerretuksi niin, että hän alkaa pitää pahaa hyvänä ja valhetta totuutena? - Ei voi, pitemmän päälle.
Minä pidän siitä että minä jostakin pidän...

Uutistoimittaja voi puhua aikansa erikoisoperaatiosta vaikka tietää että kyseessä on sota, mutta sitten tulee hetki, jolloin hän  tulee ruutuun heiluttamaan kylttiä "Täällä valehdellaan".

Junkkarin maisemia, Ume

Lumen taju

Tämän kuvan olen näpännyt aamulla olohuoneemme ikkunasta puhelimellani. Tuo puiston läpi kulkeva tie vie kaupoille ja muihin asiointipaikkoihini, kirjastoon ja postiin. Tällaisena aamuna lähden mielellään liikkeelle. 

Tässä sama paikka illan lempeissä sävyissä. Minä kuljen nyt tätä reittiä useampaankin kertaan päivässä, kun mieheni on viikkoja jalkatoipilaana ja minä hoidan kaiken asioinnin patikoiden. 

Miehen toipilasaika on rauhoittanut meitä paikalleen retriittimäiseen olomuotoon. Ei tule houkutusta lähteä elokuviin tai muihin rientoihin. Poika juonsi juuri Kouvolan Sanomien järjestämää vaalikeskustelua kauppakeskuksessa. Katsoimme senkin tietokoneelta kahvimukit edessämme. Normaalioloissa olisimme ajelleet harva se päivä autolla keskustaan jonkin asian perässä. 
Tulee mieleen elämämme Kuhmossa, jossa kaikki oli kävely-, pyörä- tai potkukelkkamatkan päässä eikä virikkeitä ollut houkuttelemassa liikkeelle niin kovin paljon. Myös lumen määrä tuo Kainuun mieleen. 
Joidenkin tietojen mukaan meillä olisi Kouvolassa Suomen syvin lumipeite. Parhaillaan lunta tulee sakeasti lisää. Kai sitä on kohta metri.

Nyt kannattaa taltioida talvea kuviin. Moneen vuoteen eivät talvet ole olleet tällaisia lumitalvia ja kuka tietää tulevista. 

Ihailen auraustyön jälkiä. Joissain kohti tien reunat ovat kuin lumiveistoksesta. Sileää ja suoraa pehmeyden keskellä. Leikkikenttä on jäänyt lumen alle odottamaan kesän leikkijöitä.  Mikä suloisuus!

Puut ovat lumikuorrutuksessaan hurmaavia. Pysähdyn ostoskärryineni kuvaamaan vähän väliä. 
Näin hyviä kuvia saa puhelimen kameralla. Siis eihän nämä tietysti asiasta paremmin tietävien mielestä ole hyviä, teknisesti varsinkaan, mutta tärkeintä minusta kuvissa onkin tunnelma, joka syntyy oikeilla sävyillä, kuvakulmalla ja rajauksella. Olen erityisen ylpeä alla olevasta kuvasta, jossa on sama puistotie kuin alun kuvissa, mutta nyt kaupoilta meille päin. Sehän on epätarkka, mutta en näe sitä puutteena. 

En osaa päättää, kumpi on parempi rajaus, ylempi vai alempi. Saatte nauttia molemmista, s'il vous plâit!

Jos haluatte nauttia maailman ihanimmista talvikuvista, niin käykää blogissa Kuvakirjeitä Karsikonperältä. 

Tämän kirjoitukseni nimestä voisi päätellä, että kirjoitan Peter Høegin trilleristä. Lainasin otsikon siitä, koska Lumen taju kuulostaa minusta niin täydellisen kauniilta.