Hyvästä elämästä, Kalevalasta ja Jaakko Teposta

Kuvasin tämän ikkunan takaa, ikkunalasissa on heijastuksia kadusta
ja kuvaajasta. Toivottavasti tekstistä saa selvän. 

 

Kun näkee tällaisen ilmoituksen kävelylenkillään kirjakaupan ikkunassa, niin tulee mieleen, että tuonnehan minun on mentävä. Mikä upeinta, kävi ilmi, että näitä lauantaitilaisuuksia on pitkin kevättä eri aihein.
Hyvä elämä, onnentunteet ja yhteiskunta, jossa on hyvä elää?

Reuna-yhteisö, johon kuuluu sekä rautaisia ammattilaisia että ryhmä vapaaehtoisia ja satunnaisia talkoolaisia, on tuonut kylällemme uutta kulttuurielämää ja ideoinut kivoja tapahtumia.
Reunan tilat ovat kodikkaat ja tapahtumat aina mielenkiintoisia, tämä uusin kuin minulle tehty, vaikka en ole osannut sitä kaivata.  

Pehtoorin (GöranTornaeus) maukkaan keiton nautittuani huomasin pöydän välikössä pinon vanhoja lehtiä. Selailin 1952-vuoden Suomen Kuvalehtiä, joissa oli juttuja Helsingin olympialaisista ja ihania kuvia herttaisesta missistämme Armi Kuuselasta. Sitten tartuin Emäntä-lehteen vuodelta 1957 ja pysähdyin erään Liina Pulliaisen kirjoittamaan kolumniin Elämännäkemys ja sen pariin virkkeeseen.
"Katsellessamme aina vain omasta ahtaasta akkunastame, luulemme siihen sektoriin sisältyvän elämänkaikkeuden, itse jääden - keskiöön!
Elämänviisaus piileekin siinä, osaammeko oikein arvioida sijaintimme elämänkentässä." 
Kuinka sattuikaan, eikö tässä olekin vastaus hyvään elämään ja onnellisuuteen - oman sijainnin oikea arviointi elämänkentässä? Jätin lehden auki pöydälle ottaakseni tämän upean sitaatin esiin jossain vaiheessa keskustelua. 

Keskustelu oli antoisaa ja se kesti kolmisen tuntia, johdattelijana Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Olli Sarpo. Myös kustantamon perustaja (ja paljon muuta) Tarja Tornaeus sekä filosofiaklubilaiset esittivät oivaltavia näkökulmia ja kysymyksiä. Meitä keskustelijoita oli juuri sopivan verran, kaikki halukkaat pääsivät ääneen. 
Kerrattiin taustaksi Aristoteleen ajatuksia ja Maslowin tarvepyramidia. Pohdittiin, että elämä on hyvää, kun se on ihmisen mittaista, vertailtiin elämää demokratiassa ja autoritatiivisissa oloissa ja pohdittiin, mikä on se paikka jossa kukin on onnellisimmillaan. 

Eräs tunisialaistaustainen henkilö, kokki ammatiltaan, kertoi ymmärtävänsä, miksi suomalaiset on arvioitu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Hän sanoi jopa, että monessa maassa työskennelleenä asia on hänelle päivänselvä: suomalaiset ovat vaatimattomia. Sveitsissä kokatessa hän oli saanut aina lisää vaatimuksia ja ottanut vastaan valituksia, Suomessa ei, koska ihmiset eivät odota mitään erityistä. Suomalaiset ovat jopa niin vaatimattomia, että eivät voi uskoa saamaansa onnellisuussijoitusta.

Minusta meidän onnellisuussijoituksemme johtuu eniten kaikista niistä hyvinvointivaltion luomista puitteista, joita meillä on onnellisina olemiseen. Onnellisuusmittareissa onnen edellytyksillä on iso osuus.
Yhteiskunta pitää huolta fysiologisista tarpeistamme ja turvallisuudesta ja pyrkii auttamaan myös sosiaalisten tarpeiden täyttämisessä, mutta elämisen tarkoitus ja mielekkyys jokaisen on löydettävä itse. 
Olemmeko me suomalaiset onnellisia? Tyytyväisiä ja elämänhaluisia?
Me emme kyllä näytä laumana kovin onnellisilta tuolla kadulla viimassa talsiessa. Mutta onko sekin sitten onnea, ettei tarvitse olla niin kohtelias, että hymyilisi vastaantulevalle ja pitäisi ovea auki perässään tulevalle? Ei, kyllä se on kohteliaisuuden puutetta. Eräs keskustelijoista sanoikin, että jos hänen lapsuudessaan nuori ei olisi avannut ovea vanhalle ihmiselle, niin siitä olisi ilmoitettu hänen vanhemmilleen. Nykyään ollaan vapaita säännöistä. Yksilöllisyys, oma rauha ja oma hyvinvointi ovat tärkeitä, huomaavaisuus ei niinkään.
Roman Schatz on lohkaissut, että suomalaiset arvostavat toisen yksityisyyttä niin paljon, että eivät halua häiritä hänen rauhaansa tervehtimällä.   

Missä olen onnellinen?
Minä tunnen oloni merkitykselliseksi lukiessa ja kirjoittaessa, saan syviä onnen tunteita kahlatessani lämpimässä meressä (silloin kun pääsen Välimerelle) ja rakastan olla kotona. Kuvastavatko nämä vaatimattomuutta ja vähään tyytymistä? Ehkä, en ainakaan osaa toivoa mitään luksusta, enkä nauttisi sellaisesta. Voin kyllä haaveilla lottovoitosta, jolla kustantaisin koko Mentula-klaanin Välimerelle yhteiselle lomalle, mutta tiedän, että se on epätodennnäköistä ja olen tyytyväinen tähän mitä minulla on. 
   

Tänään on Kalevalan päivä. Olen päivän kunniaksi lukenut osia eepoksestamme. Kirjan loppuhan on huikea. Marjatta-neito (neitsyt Maria-myytti) tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää pojan, josta tulee suuren Väinämöisen haastaja ja syrjäyttäjä.

"En mä portto ollekana, 
Tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
Jalon synnyn synnyttävä,
Joll' on valta vallanlenki, 
Väki Väinämöisellenki."

Väinämöinen luovuttaa ja häipyy veneellään"yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin", mutta soitto jää.

Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean, 
Kansalle ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa. 

Jaakko Teppo, trubaduuri ja viihdetaiteilija kuoli toissapäivänä 26.2.
Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran laulun Hilma ja Onni ja olin pakahtua laulun surullisuudesta. Onni on jäänyt yksin pientilalleen, kun häneltä vei Hilman parempi mies, Onni Laukkanen, "se kylän ravattisonni". 
Ajelimme tänään mieheni kanssa uimaan Valkealaan, vähän kauemmas vaihteeksi, ja kuuntelimme koko automatkan Jaakko Tepon lauluja, joista monet ovat hyvin yhteiskunnallisia ja vähäosaisten puolella. Pilkillä-biisissä Ryynäs-Topi on jäänyt työttömäksi, kone on korvannut miehen ja Topi pilkkii elääkseen, kun taas jotkut vain päivettyäkseen.  

Ja viereisellä reiällä ongittaa
Kylän pohatta laiska ja kiero
Onko ihme jos se enemmän kaloja saa
Siiman molemmissa päissä on liero 

Juuri ennen kuin muutimme Kuhmosta vuonna 2000 kävin Kuhmo-talolla konsertissa, jossa esitettiin Jaakko Tepon lauluja. Laulaja itse kävi myös tervehtimässä yleisöä lavalla, mutta ei esiintynyt, koska oli huonossa kunnossa sairastettuaan aivoinfarktin.
Eiköhän yleisössä istunut myös Toivo Ryynänen, Tepon laulujen samannimisen antisankarin esikuva, kuhmolainen koneenkuljettaja. Miehet olivat tavanneet armeijassa ja olivat pitkäaikaisia ystäviä.
Topin vaimo oli perhepäivähoitaja ja nuorin poikamme oli jonkin aikaa päivähoidossakin Ryynäsillä silloisen rivitalokotimme lähellä. 
Toivo kuoli koronapandemian alkuaikoina sairauskohtaukseen ja rouva Ryynänen (etunimeä en muista) pian hänen jälkeensä koronaan. 

Jaakko Tepon kuplettilauluissa on tallella paljon historiaa ja maalaiskulttuuria, joka on nykyään kadonnut. 
Ajat muuttuvat ja suomalainen kulttuuri muuttuu. 
Minusta on tärkeää muistella sen alkuaikoja ja vaiheita joista on tultu nykyisiin kulttuurin muotoihin. 

Elias Lönnrot kokosi Kalevalan suullisesti säilyneistä kansanrunoista kahdessa osassa nimellä Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista 1835–1836. Hän lopettaa eepoksensa juhlavasti jättäen jälkeensä tuleville tehtävän:

Oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi 
Laajemmille laulajoille, 
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa. 

Kuvasin Kalevalani HS:n Jaakko Teppo-sivun päällä.
Kirja on petroskoilaisen Karjala-kustantamon  julkaisema vuonna 1979.
Olen ostanut sen Kuhmon kalevalaisen kulttuurin keskuksesta Juminkeosta,
joka taisi olla silloin vielä nimeltään Kulttuurikornitsa. 

Matilda Levoranta, Totuus nuoruudesta

 

      Janeten tuhertaessa läksyjä aivoni päättivät keksiä taas tyhmyyksiä. Oli pakko koputtaa lattiaa 60 kertaa, tai jotain pahaa kävisi. En tiedä, mitä pahaa, mutta koputusten tekeminen oli pieni työ. Kyllä se varmuuden vuoksi kannatti tehdä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...
     "Miksi sä koputat lattiaa?" Roosa nauroi.
     "Öööö, ai koputanko mä lattiaa", yritin miettiä tekosyytä. "Taidan koputtaa sitä vain musiikin tahtiin."
     "Luulin jo, että oot seonnut tai jotain", Roosa sanoi. 

Pakko-oireinen häiriö OCD (obsessive-compulsive  disorder) saa ihmisen ajattelemaan pakkoajatuksia ja tekemään pakkotoimintoja. Häiriö esiintyy eri asteisena, lievästä invalidisoivaan.
OCD on yksi niistä monista häiriöistä, jotka ovat yleisiä nuorilla.
Matilda Levorannan romaanin 13-vuotias päähenkilö Usva pohtii mielenterveyttä sekä oman että ystäviensä häiriöiden vuoksi.
Hän tekee myös kouluesitelmää aiheesta 'Mielenterveyshäiriöiden vähättely ja romantisointi', jossa hän käsittelee OCD:n lisäksi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, anoreksiaa ja fobioita. Hän on huomannut, että näitä häiriöitä tarkastellaan usein hassuina luonteenpiirteinä tai jopa supervoimina, esimerkiksi pakonomaisesti oirehtiva saatetaan nähdä perfektionistina, jonka ympärillä kaikki on tiptop ja anorektikko turhamaisena unelmakropan tavoittelijana tai nirsoilijana, joka ei kunnioita hyvää ruokaa. 

Matilda Levoranta on 14-vuotias!
Sekä kirjan sisältö että tyyliseikat ovat kuin paljon vanhemman henkilön. Kerronta on hyvää yleissuomea, nuorten henkilöiden puhekieli nuorten kieltä, jossa jätetään päätteitä pois, esim ".... nii pliis, voinko?" 
Kirja on romaani, jonka päähenkilön taistelua seuraa sydän syrjällään. Samalla kaunokirjallisen tarinan ohessa saamme tietoa ja vetoomuksen kuunnella nuoria.

Aikuiset saattavat tehdä vahingossa loukkaavia asioita, joita nuoriso ei hyväksy. En halua olla vanhemman tai nuoremman sukupolven puolella. (- - -)
     Pidän näkökulmiani arvokkaina, mutta en minä niitä uskalla jakaa. Olenhan vain höpsö, avuton lapsi, joka ei ymmärrä mitään. Ei minua kuunneltaisi.  
 

Olin katsellut paikallisen Reuna-kirjakaupan ikkunassa tätä kirjaa kävelylenkeilläni. Mielenkiintoinen kansi, Totuus nuoruudesta - ajattelin, että kyseessä on nuortenkirja. Yhtenä päivänä piipahdin kauppaan hankkimaan konserttilippuja, ja kuinka ollakaan siellä oli parhaillaan tämän kirjan kirjoittaja.
Tarja Tornaeus (Reunan monitoimihenkilö ja kulttuurivaikuttaja) esitteli Matildan minulle. Luin kirjan takakansitekstin, kiinnostuin kovasti ja ostin kirjan. Sain samalla omistuskirjoituksenkin.  

Totuus nuoruudesta ei ole todellakaan vain nuortenkirja, vaan kirja kaikille. Suosittelen sitä erityisesti nuorten kanssa työtä tekeville. Kirjan lopputekstissä toivotaan, että se herättää keskustelua ja madaltaa nuorten kynnystä hakeutua hoitoon. 

Usva on hyvin kunnianhimoinen niin koulussa kuin urheilussakin. Koulussa on liikaa kokeita, projekteja ja kirjoitelmia, ja tyttöjen välinen kateus lisää stressiä ja pahaa oloa.
Usva muistelee haikeana alakoulua, jolloin sai olla lapsi, läksyihin meni viisi minuuttia ja elämä oli rentoa. 

    Nyt aika oli erilaista. Läksyihin meni tunteja, matikka oli liian vaikeaa, aikuisvitsit sai häpeämään elämää, keinumisesta tuli huono olo ja muotitrendit muuttuivat jatkuvasti.

    Olen ihminen ja nuori sellainen. En vielä kestä tätä. 

Pakkomielteet alkavat haitata Usvan elämää niin paljon, että hänen on vaikea salata niitä.
Jos juoksutossuja sitoessa huomaa, että nauhat ovat vahingossa laahanneet maata, ei startista tule mitään ennen kuin on käynyt vessassa hinkkaamassa käsiään muistaen laskea samalla, ja eikös saippuaa lisätessä käden jo pesty osa hipaisekin hanaa, jolloin se kohta pitää pestä kuusi tai kuusikymmentä kertaa uudelleen. Vessasta urheilukentälle astuessa pitää näyttää vahvalta, vaikka taskuihin työnnetyt kädet vuotavat verta. 
Työmatkalla olevalle äidille tapahtuu pahaa, jos Usva ei tee rituaalejaan. Hän ymmärtää, että ne ovat oire sairaudesta, mutta ei voi mitään... "varmuuden vuoksi". 

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten me usein ajattelemme, että lievä masennus kuuluu murrosikään, teiniangsti. Huomaammeko, milloin tilanne on vaarallinen?
Edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kertoi avoimesti vuosia omasta ahdistuksestaan. Ajattelivatko auttajat, että hänen masennuksensa oli kirjailijuuteen kuuluva normaali mielentila? Jos henkilö katsotaan liian sairaaksi terapiaan, niin eikö hänet pitäisi ottaa hoitoon lepäämään? Näinkö huonoa meidän nykyinen mielenterveyden hoitomme on!     

Aikuisvitsit saivat uuden sisällön mielessäni tämän kirjan luettuani, kun joidenkin äärioikeiston ministereiden "läppiä" nostettiin medioissa päivänvaloon. Aiemmin olisin ajatellut aikuisvitsillä tarkoitettavan vain huonolla maulla kerrottuja seksivitsejä.
Miten nuorille voi selittää koulussa sen, että meidän asioistamme on maan korkeimmassa johdossa päättämässä ihmisiä, joiden arvot ovat täysin niiden käyttäytymisohjeiden vastaisia, mitä koulussa opetetaan ja myös niiden mitä hallitus on omaan ohjelmaansa kirjannut? 

Matilda Levoranta on kirjoittanut tärkeän kirjan. 

Meillä on kulttuuripaikkakunta Myllykoskella Kymi Libri -kirjamessut tällä viikolla torstaista lauantaihin. 

Tästä (klik) voit klikata tietoa tapahtumasta ja avata käsiohjelman, jonka loppupuolella s 36 näet ilmoituksen Matilda Levorannan haastattelusta. Käsiohjelma myös tästä (klik).

Pääsen siis tapaamaan Matildan toisen kerran ja kiittämään häntä kirjasta nyt sen luettuani. 

Kirjan kannen kuva on Iiris Levorannan.

-------

Jatkoa. su 22.7. 
Kymi Libri on päätöksessään. Kävin joka päivä parissa tapahtumassa. 
Matilda Levorannan haastattelu oli hyvin rakennettu ja herätti keskustelua. En (taaskaan) onnistunut kovin hyvin kuvaamisessa, mutta liitän silti tänne loppuun otoksen haastattelusta.
Matilda kertoi kirjoittamisensa motiivin olleen halu vaikuttaa. Hyvä!  

Mieleeni jäi eräs kommentti, jossa kommentoija kertoi olleensa Pori Areenassa, jossa oli paljon alustuksia nuorten ongelmista, mutta nuorisoa edustavat olivat
kolmikymppisiä.

Matilda Levoranta vasemmalla,
oikealla haastattelija Viivi Mauno.

 

Kesällä kerran: tapahtumia, mökkeilyä, kirjoja...

Olen saanut viettää monta pientä rantalomaa mökillä tänä kesänä. Ah, mikä  kesä, ihmiselle ihana (useimmille), mutta osalle luontoa ei.
Meillä on ollut yleensä Kymenlaaksossa metsät sinisenään mustikkaa, nyt vain kuivettuneita varpuja. Ilmeisesti kuitenkin pohjoisemmassa Suomessa on sekä mustikoita että lakkoja. 

Viime viikonloppu oli minulla oikea kulttuurikeskittymä. Ensin oli oma nelipäiväinen kirjamessumme Kymi Libri ja sunnuntaina retki Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan ja Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolle.

Kirjamessuilla minua kiinnosti eniten Ylen Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Mika Hentusen luento- ja keskustelutilaisuus Bidenin Amerikasta. Kovasti väki halusi kuulla edelleen myös Trumpin ajasta. Hentunen kertoi, että Trumpin kausi oli sellaista hullunmyllyä, että nyt mediaväen mielestä on suorastaan tylsää. Trumpin jatkuva show ja yllätyksellisyys on vaihtunut Bidenin aikana vahvaan ja selkeään hallintotyöhön.
Erityisesti ilahduin, kun Hentunen kertoi, että hallinnon yhtenä keskeisenä teemana on ilmastokysymys. Toinen on Kiina. Ilmastoasioita pohditaan kaikissa ministeriöissä, käsiteltäviä asioita ovat mm. energiantuotanto ja -käyttö sekä rakennustekniikka. Kaikki hallinnon autot, 600 000 ajoneuvoa, ollaan korvaamassa sähköautoilla. USA:ssa kaikessa mennään talous vahvasti huomioiden, joten myös ilmastonmuutoksen jarruttamiseen tähtäävien toimenpiteiden kohdalla lasketaan, miten paljon ne tuovat työpaikkoja. 
Biden on ollut ilmastoasioiden pioneereja jo kongressiaikanaan. Barack Obaman kaudella Bidenin toimiessa varapresidenttinä tärkeimmäksi asiaksi nousi terveydenhuoltojärjestelmän parantaminen ja ilmastokysymykset jäivät odottamaan.   

Kymi Libri tapahtuma järjestettiin nyt toisen kerran, edellinen oli kesällä 2019. Tapahtuma on ollut molemmilla kerroilla hyvin monipuolinen ja sitä onkin kiitelty siitä, että se on tarjonnut ohjelmaa ja virkistystä erilaisille ihmisryhmille. Seuraavista messuista ei ole tehty päätöstä. Paljon riippuu pandemiatilanteesta ja siitä, löytyykö innokkaita ihmisiä. Reuna-kustantamon perustaja ja messujen alullepanija Tarja Tornaeus on jäämässä eläkkeelle ja kustantamo on myynnissä. Kirjakauppa, kahvila ja taidegalleria jatkavat ja Wanha kirjahalli on vuokrattavissa erilaisiin tapahtumiin. 
 

Taidekeskus Salmelassa olemme käyneet mieheni ja joskus ystävien kanssa yleensä joka kesä katsomassa taidetta. Nyt lähdimme senioriopettajien bussiretkelle, johon kuului myös konsertti. Maria Ylipää ja Waltteri Torikka tulkitsivat kauneimpia elokuva- ja musikaalisävelmiä Salmela Festival Orchestran säestämänä.  Ei olisi voinut olla parempaa ohjelmaa hääpäivänä.

Torikan esityksistä pidin eniten Bond-elokuvan From Russia with Love tunnuslaulua ja Ylipään lauluista pidin vahvasta Yo Soy Maria de Buenos Aires -tulkinnasta. 
Yhteisesitys A Star is Born-elokuvan laulusta Shallow ei aivan yltänyt eläytymiseltään Lady Gagan ja Bradley Cooperin suoritukselle Oscar-gaalassa, mutta oli kaunista kuultavaa sekin.

Vilmalotta Olivia Schafhauser,
Rakkauslaulu 2021

Pidin muun muassa Vilmalotta Olivia Schafhauserin ja Kaisamaisa Erämiehen maalauksista. Eliya Zweygbergin metalliverkosta rakentamat veistokset olivat hyvin kiinnostavia, samoin Markus Stillin keraamiset teokset.

Markus Still, Selviytyjä 2020

Paluumatkalla poikettiin Vuohijärvellä kulttuuri- ja taidetalolla, joka on rakennettu entiseen kirkkoon. Siellä on kolmen 60-luvun radikaalin, Miina Äkkijyrkän, Ilkka Juhani Takalo-Eskolan ja Leonardo da Vilhun yhteisnäyttely, jonka nimi on "1000-vuotinen valtakunta".  

Miina Äkkijyrkkä, Meitä on moneksi

Retkemme oli muutoin onnistunut, mutta emme onnistuneet varaamaan lounasta ja hyvä niin, koska jos olisimme keskittyneet syömään, niin taide olisi jäänyt vähemmälle. Kahvilla ja voileivillä mentiin. Hääpäivälounas syötiin sitten seuraavana päivänä mökkimatkan varrella Taavetissa. 

Mökillä olen lukenut paljon, viimeksi Ian McEwanin viiltävän, ilkikurisen romaanin Pähkinänkuori, uinut, makoillut aurinkotuolissa ja kerännyt voimia taas uutta koronatalvea varten.
Pidän saarimökistämme, koska se on lähellä taajamaa. Harvoin olemme kokonaista päivää saaressa lähtemättä minnekään. Venerannassa on lenkkipolku, jossa on sopivasti korkeuseroja ja monipuolisuutta. Sen käymme tallaamassa usein aamuisin. Käymme Taavetissa kaupassa, kirjastossa, divarissa ja herkuttelemassa. Jos Lappeenrannassa on jotain kiinnostavaa ajelemme sinne. Viimeksi ajoimme kotiin Vaalimaan Zsar Outlet Villagen kautta. 
Iltaisin on kiva istua rannassa katsomassa auringonlaskua, kuuntelemassa kuikkia ja seuraamassa isokoskeloitten leikkiä. Välistä ne syöksyvät kuin uimanäytöksessä pitkin vedenpintaa hurjaa vauhtia.

Tänä kesänä olen lopullisesti leppynyt miehelleni siitä, että hän hankki mökin eikä lähtenyt kanssani maailmanympärimatkalle - vitsi vitsi, hieman liioittelua, useammin Välimerelle - mutta siis eihän nyt kai ole matkaajalla hauskaa missään, kun mikään paikka ei ole sama kuin ennen. Vielä.

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja

Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 

Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.