 |
| Outi Heiskanen, Juuri, 1992 |
Oliko haastatteluaikoja Helsingin kirjamessuilla lyhennetty vai ovatko ne aina olleet vain 20-minuuttisia? No, joka tapauksessa liian lyhyt aika isoihin asioihin, joista olisikin kiinnostavaa kuulla jatkossa alustus yleisökysymyksineen jossain kirjallisuustapahtumassa.
Kaikissa kolmessa haastattelussa, joita seurasin, haastattelu oli napakkaa ja tärkeimpään keskittyvää; jäi vain olo, että tätä saisi olla lisää.
Kävin messuilla perjantaina ja lauantain kiertelin näyttelyissä. Tämän kirjoitukseni alkukuva on Ateneumin näyttelystä, jossa esitellään laajasti Outi Heiskasen taidetta. Kävijöille vinkki: varatkaa aikaa ja katsokaa ehdottomasti kuvien ohella myös Georg Grotenfeltin elokuva Heiskuja: Outi Heiskanen Lallukan taiteilijakodissa.
Risuviivatekniikalla toteutetun kuvan nimi Juuri sopinee kuvitukseksi myös näihin kolmeen kirjaan.
Lauri Hokkanen on kirjoittanut paljon aikaa ja taustamateriaalien tutkimista vaativan tietoteoksen Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Otsikon alla oleva teksti kertoo hänen motiivinsa ja missionsa: "Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa. Minä en."
Hokkanen istuu kuvassa vasemmalla (huono kuva, anteeksi), haastattelija on toimittaja Unto Hämäläinen.
Hokkanen on pettynyt siihen, että 70-luvun taistolaisliikkeen tarkastelussa ja jopa hänen poliittisideologisen teoksensa arvosteluissa on ohitettu ydinkysymys eli liikkeen päämäärä, joka oli Suomen muuttaminen Neuvostoliiton kaltaiseksi valtioksi. Liikkeen aktivisteilla oli vakaa käsitys, että vallankumous on niin lähellä. että esim. rahan käytöstä poliittisessa toiminnassa ei tarvitse huolehtia, koska muutos on aivan lähellä.
Hämäläisen tiedustellessa syytä liikkeen kaatumiseen Hokkanen kertoi, että epäilyn siemen iti koko ajan kahdenkeskisissä keskusteluissa, joissa ideologiaa epäiltiin, oltiin heikkoja ja epävarmojakin, mutta julkisesti esiinnyttiin vahvoina ja omassa vakaumuksessa varmoina.
Koko Suomihan oli erittäin varovainen suhteessa Neuvostoliittoon, mutta taistolaiset menivät pitemmälle. He toimivat salaisena julkisena poliisina etsien ja ilmiantaen ihmisiä, joissa havaitsivat neuvostovastaisuutta.
Omana ajatuksenani lisään tähän, että nuo ajat epäpoliittisena opiskelijana eläneenä en voisi ikimaailmassa kuvitella liittyväni erilaisiin meidän aikamme viholliskuviin, jaotteluihin ja leimaamisiin.
Toivon, että nuoremmat ihmiset rokotuttaisivat itsensä ääriliikehdintöjä vastaan lukemalla tämän kirjan.
Hokkasen vahva haastattelu vielä mielessäni menin Tiedetorille seuraamaan psykologi Taina Kuuskorven ajatuksia pahuuden synnystä. Kuuskorven kirjan nimi on Pahat mielessä - tieteen näkökulma pahuuteen.
Kuuskorpi on ohjannut rikoskirjailijoita pahuuden aiheen käsittelyyn. Hän sanoo, että se mitä ihmiset hakevat pahoista teoista kertovaa jännityskirjallisuutta lukiessaan on turvallinen pelon ja jännityksen kokemus, ei sairailla teoilla mässäily.
Rikoskirjallisuus kertoo missä yhteiskunta on menossa. Rikokset kertovat aina ajasta, jossa ne tapahtuvat.
Haastattelija Aleksi Siltala kysyi, miten Kuuskorpi määrittelee pahan teon ja pahan ihmisen.
Usein pahoiksi mainitaan psykopaatit, mutta suuri osa pahoista teoista on antisosiaalisten ihmisten tekemiä.
Paha teko on teko, joka on moraalisesti väärin, jopa anteeksiantamaton, tahallinen ja vapaaehtoinen. Pahan teon tarkoitus on tuottaa vahinkoa ja sen tekijä nauttii pahan tekemisestä ja on näin ollen paha ihminen.
Ei ole absoluuttisesti pahaa vauvaa ja huonotkin luonteen piirteet omaava voi hyvin pysyä kaidalla tiellä, jos saa elää hyvässä ympäristössä.
Heikki Aalto-Alanen on kuuluisan arkkitehtipariskunnan, Aino ja Alvar Aallon tyttärenpoika. Isoäiti Aino Aalto oli kuollut 5 - 6 vuotta ennen Heikin syntymää ja isoisä Alvar kuoli hänen ollessaan 26-vuotias. Aalto-Alanen ei tuntenut "Ainon Alvaria" ennen kuin sai pariskunnan kirjeenvaihdon käsiinsä - ja millaisen kirjeenvaihdon! Matkalaukullinen rakkautta, jossa yhdistyy romantiikka, kumppanuus ja ammatilliset intohimot.
Kirjeet olivat ensin Heikki Aalto-Alasen äidin tallessa, joka antoi ne 90-luvulla säilytettäväksi Aalto-säätiön ja Artekin hallituksessa vaikuttavalle pojalleen. Kiireinen työura esti paneutumisen kirjeenvaihtoon, kunnes tuli aika, jolloin sille löytyi aikaa. Näin syntyi kirja Rakastan sinussa ihmistä.
Aalto-Alasta haastatteli Minna Castrén. Haastateltava oli läsnä etänä Espanjasta käsin. Ensin hän kiitteli Otavaa kirjan ulkoasusta. Kirjan kansi on todella kaunis. Siinä on valokuva, jossa puolisot katsovat rakastuneesti toisiaan Ainon lepäillessä Alvarin sylissä.
Koska tämä elämäkertakirja pohjautuu paljon kirjeisiin, niin siinä on tuntu ikään kuin Aino ja Alvar kertoisivat tarinaansa itse.
Työmatkoilta lähetettyjen kirjeiden avulla sovittiin yhteisistä projekteista, pohdittiin lasten asioita ja ikävöitiin rakastettua. Heikki Aalto-Alanen totesi, että se, jota näiden kirjeiden valossa rakastetaan paljon on Aino. Hän totesi myös, että nykyään pidetään hauskana potkia miesneroa, mutta senkin pitää perustua tosiasioihin. Alvar ei koskaan vähätellyt Ainoa.
Ainon kuolinvuoteella Alvar oli piirtänyt tästä kuvia, kuten usein ennenkin. Nämä kuvat ovat niin intiimejä, että niitä ei kirjassa ole. Ainon kuolema oli Alvarille niin suuri menetys, että se mykisti hänet; perheeseen laskeutui hiljaisuus. Se että Alvar ei puhunut Ainosta kertoo rakkaudesta, ei rakkauden puutteesta.
Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, ettei omassa lapsuudenkodissanikaan puhuttu nuorena kuolleesta äidistäni. Kuulin isäni kuoleman jälkeen, että hän oli yhdeksänkymppisenä todennut miesten kerhossa, että vaimon kuoltua hän sai tietää, mitä on yksinäisyys.
Haluan lukea kaikki kolme kirjaa, joiden synnystä sain kuulla haastatteluissa messuilla.
Haluan lukea myös Tuula Karjalaisen kirjoittaman kirjan Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Kun katselin, miten Heiskanen kertoi korttiperheistään ja piirroshahmoistaan näyttelyn elokuvassa, niin ajattelin, että hänellä on ollut yhtä rajaton mielikuvitus kuin leikki-ikäisillä lapsilla, täysin ilman estoja ja järkevyyden asettamia aitoja.
Heiskanen elää nykyään hoivakodissa omassa muistisairaan maailmassaan.
Ostin messuilta Elizabeth Stroutin romaanin Oh William!, koska satuin silmäilemään sen aloitusta ja loppua ja ihastuin.
Lucy Barton tapaa juuri leskeksi jäätyään ensimmäisen aviomiehensä Williamin ja he keskustelevat yhteisistä vuosikymmenistään ja asioista, joita eivät ole toisistaan ennen tienneet.
Tässä kirjan loppukappale:
But when I think Oh William!, don't I mean Oh Lucy! too?
Don't I mean Oh Everyone, Oh dear Everybody in this
whole wide world, we do not know anybody, not even our-
selves!
Except a little tiny, tiny bit we do.
But we are all mythologies, mysterious. We are all myster-
ies, is what I mean.
This may be the only thing in the world I know to be true.
