Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän julkaistiin vuonna 2016, kaksi vuotta esikoisen, Kissani Jugoslavian, jälkeen. Statovci on haastatteluissa kertonut kirjoittaneensa molempia tekstejä yhtä aikaa. Materiaalin runsaudesta johtuen hän päätyi rakentamaan kaksi erillistä kirjaa.
Tiranan sydämen englanninkielinen käännös Crossing on ilmestynyt tänä vuonna. Nimi on hyvä. Kirjassa ylitetään maiden, sukupuolisuuden ja identiteetin rajoja.
Alkuperäinen nimi Tiranan sydän viittaa albanialaiseen syntyperään, jonka kirjan henkilöt haluavat unohtaa. He haluavat luoda nahkansa uudelleen ja jättää häpeämänsä kotimaan taakseen vanhan polven tarinoiden aiheeksi.
Minusta kirjassa on liikaa aineksia. Sen perustarina on hyvä, mutta erilliset novellimaiset osat hajottavat ja tahallinen hämärtäminen vie voimaa pois päähenkilöiden persoonista ja heidän kohtalostaan.
Yksittäiset kohtaukset ovat kirjassa valtavan hyviä, mutta kokonaisuus pettää.
Jos et halua tietää kirjan juonta, niin siirry tämän katkoviivan alla olevan tekstin ohi ja jatka seuraavan katkoviivan alta. Jos taas olet lukenut kirjan ja ollut ymmälläsi, niin lue ja muistele kanssani, miten se menikään. Montako identiteettivarkautta tarina sisältää? Sekä lehtiarvosteluissa että blogeissa on ollut erilaisia tulkintoja, lueskelin niitä, mutta asia jäi ratkaisematta.
-------------------------------
Alkuluvussa puhuu nimetön kertoja, 22-vuotias pakolainen, joka vaihtaa kameleonttimaisesti identiteettiään eri tilanteissa. Hän on välillä mitä maskuliinisin mies, Anton, Adam tai Gideon ja välillä naisen olemuksen omaksunut Amina tai Anastasia. Hän kävelee Rooman katuja pettyneenä, koska ei ole saanut yrityksistään huolimatta töitä mistään, vaan joutunut nöyryytetyksi kerta toisensa jälkeen. Suuret unelmansa, joita hänellä tullessaan oli, hän on joutunut hylkääämään.
Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin. Silloin täytyy valmistautua enää siihen, että koska elää niin lukemattomia elämiä, joutuu peittelemään kertomiaan valheita aina uusilla valheilla, ettei joutuisi kohtaamaan kiinnijäämisen aiheuttamaa myrskyä.
Elämä käy raskaaksi, kun vaeltaa yksin kehenkään luottamatta, ja väsynyt, valhepersoonissa elävä pakolainen päätyykin juoksemaan ison auton eteen.
Heikoimmilla hetkilläni tunnen musertavaa surua, koska tiedän, etten ole kenellekään mitään enkä kukaan, ja se tietysti tuntuu siltä kuin kuolisi. Jos kuolema olisi tunne, se olisi tätä: näkymättömyyttä, elämistä huonosti istuvissa vaatteissa, jalka kiristävässä kengässä.
Ensimmäisessä osassa kuvataan kahden pojan elämään Tiranassa 1990-luvun alussa. Murrosikäiset pojat Agim ja Bujar häpeävät maataan ja kotiväkeään. Heissä kytee halu paeta. Pojista toinen, Agim, haluaa olla tyttö ja lähestyy fyysisesti Bujaria, joka pitää hänestä, mutta ei osoita häntä kohtaan seksuaalista kiinnostusta. Kertoja on Bujar.
Kakkososassa siirrytään Roomaan vuoteen 1998. Onnettomuudesta pelastunut nimetön mies on sairaalassa, jossa hänet paikataan jatkamaan elämäänsä pakolaisena, eli nyt jatkuu alkuluvun minämuotoinen tarina.
Kohta miehemme on Berliinissä luovan kirjoittamisen kurssilla naiseksi muuntautuneena ja saa ikävän kokemuksen, kun vanhempi mies rakastuu häneen naisena ja pahoinpitelee hänet totuuden paljastuttua.
Seuraavana vuonna ollaan Madridissa, jossa anonyymi henkilö on taas mies ja rakastuu naiseen. Kun nainen löytää miesystävänsä omissa vaatteissaan ja nauraa katketakseen, suhde päättyy.
Vuoden päästä sama henkilö, vaiko eri, emme saa tietää, on päätynyt New Yorkiin, jossa myös viipyy vuoden verran ja joutuu ryöstetyksi..
Lukija on sitä mieltä, että kyseessä on Agim, joka jo lapsena joutui isänsä pahoinpitelemäksi tyttöleikkiensä vuoksi, mutta onko se mitenkään edes mahdollista tällä aikataululla. Joka paikassa tämä kiertelevä yksinäinen hahmo on albanialaisen taustansa pimittävä, rahaton, paperiton, kouluttamaton ja koditon. Hänellä on Agimin tapoja, mutta henkilöllisyyttä on vaikea päätellä. Voisiko kyseessä on Bujar, vai onko osa kertomuksista Bujarin, osa Agimin?
New Yorkissa Agim/Bujar/joku muu tapaa suomalaiseen naisen Marian ja saa päähänsä, että Suomi voisi olla hänen maansa.
Kolmannessa osassa palataan poikien elämään Tiranassa ja sieltä paenneena Dürresissä valmistautumassa meren ylitykseen Italian puolelle. Kerätessään rahaa omaan pakoveneeseensä he näkevät nälkää ja varastavat. Bujar joutuu jopa myymään ruumistaan, mitä hän ei uskalla Agimille kertoa.
Pojat jäävät tässä vaiheessa kertomusta pimeälle merelle vuoteen 1992. Bujar kertoo:
....välillä hän piti moottorin ohjaustangosta kiinni ja välillä minä, ja me särjimme hiljaa humisevan yön ja kohahtelevan meren jonka pinta näytti vahatulta lattialta.
Oli ihan sama minne me tulisimme, sillä kaikki paikat, joissa olin hänen kanssaan ollut, olivat olleet koteja.
Neljännessä osassa ollaankin Helsingissä ja vuosi on 2003. Nimetön henkilö, joka nyt on 27-vuotias italialaisena maahanmuuttajana esiintyvä mies, menee homobaariin ja tapaa siellä hauraan, suloisen sukupuolen korjausta läpikäyvän Tanjan, joka on vielä tässä vaiheessa Tom.
Tanja on niin vilpitön henkilö, että hän saa "italialaisemme" tunnustamaan oikean taustansa (ei nimeä nytkään) ja kertomaan kärsimyksistään pakolaisleirillä Italian Barissa, mutta ei sitä, että on a-seksuaalinen ja harrastaa seksiä silloin kun toiset sitä häneltä haluavat.
Jää aivan käsittämättömäksi, miksi albanialainen käyttää hyväkseen Tanjan hyvyyttä ja hylkää sitten hänet kuin rikkinäisen sukan. Kuultuaan Tanjan suunnitelmasta saada levytyssopimus hän ilmoittautuu kateellisena, Tanjalta salaa, Idols-tyyppiseen kilpailuun, jossa esittelee itsensä turkkilaisena kristittynä sukupuolenkorjausta läpikäyvänä "Tanjana", jonka elämässä on lukijalle jo tuttuja vaiheita eri maissa.
Näyttää siltä, että paikkaansa etsivä kulkurimme yrittää keksiä identiteetin, joka vetoaisi parhaiten valtaväestöön. Hänellä oli lähdössä unelmia ja hänellä oli lahjoja, mutta hän ei pääse vähemmistöön kuuluvana mihinkään kiinni.
Jos minä olisin saanut kasvaa tällaisessa maassa, mietin, olisin lukenut niin paljon kirjoja, etten olisi enää jaksanut pitää silmiäni auki, ja olisin hankkinut itselleni yliopistotutkinnon ja arvostetun ammatin, olisin elänyt todeksi parhaan mahdollisen elämän ja saaanut läheiseni halkeamaan ylpeydestä.
Lopuksi toinen alkukertomuksen pojista, saapuu takaisin Tiranaan kotitalolleen, paritaloon, jonka toisella puolen asui teinipoika Agim ja toisella puolen Bujar. Kumpikohan poika sieltä nyt sitten palaa aikuisena miehenä? Hän koputtaa ensin toiseen oveen, sitten toiseen, jossa oven avaa vanha, erakoitunut nainen. Tämä kyselee vieraan nimeä ja muistelee, että olihan hänelläkin kerran sen niminen poika... Bujar... joka on pian tulossa kotiin. Mutta kun Bujar - "Bujar" - avaa huoneensa oven, niin se on muutoin sotkuisen asunnon ainoa typötyhjä huone, ikkunoissa mustat verhot. Mustat? Agimko sittenkin? Kotiinpalaajahan koputtikin ensin Agimin perheen oveen.
Mustaverhoisessa huoneessa herätessään nuori mies muistelee, mitä veneessä tapahtui, mutta minä lukijana en usko enää yhtään mitään. En ole varma, kumpi siellä hukkui ja varastiko pelastunut ehkä hukkuneen identiteetin monien sivuidentiteettiensä ohessa. Olen täysin kyllästynyt tähän epämääräisyyteen. Jos tulija oli Bujar, miksi hän ei sanonut:"Äiti, äiti parka?" Ei tällä piilottelulla saavuteta kerronnallisesti mitään.
--------------------------
Romaanissa siirtyillään ajasta ja paikasta toiseen. Se koostuu neljästä osasta, joiden sisällä on lukuja, osassa niistä numero, nimi, aika ja paikka, osassa numero ja nimi ja osassa vain numero. Lisäksi osien alussa on lainauksia kolmelta eri kirjailijalta, Amos Ozilta, Imre Kertésziltä ja Orhan Pamukilta.
Minulle vähempi olisi enemmän!
Luin kirjan kahdesti ja vielä osan englantilaista käännöstä ja jäin ymmälleni. Pidän arvoituksellisuudesta romaaneissa, mosaiikeista, joissa palat loksahtavat (tällaisia esim. Toni Morrisonin romaanit). Tässä ei loksahda.
Luin juuri Helsingin Sanomista Helena Ruuskan arvostelun Sari Elfvingin esikoisromaanista Taivaat jotka ansaitsemme. Arvostelun alussa sanotaan näin: "Mistä on nykyromaanit tehty? Muistoista, moniäänisyydestä ja hajanaisuudesta. Mitään varmaa emme voi tietää itsestämme saatikka muista, todetaan romaanissa toisensa jälkeen."
Saman voisi sanoa myös Statovcin Tiranan sydämesta ja myös sen, mihin Ruuskan arvio päättyy: rönsyjä kannattaisi karsia.
Tiranan sydämessä on onnistuneesti hienoja kansantarinoita, pakolaisen kokemaa tyhjyyttä, itsensä etsimistä, rasismia, sukupuolisuuteen liittyviä ongelmia ja eri Euroopan maiden ja amerikkalaisuuden kuvausta. Osa näistä kuvauksista on hieman kliseisiä. Suomen ja suomalaisuuden kuvaus on tarkkanäköistä.
Lukija ei näe Bujarin ja Agimin hahmoja, heidän ulkomuotoaan ja luonnettaan ei ole paljon kuvattu, mutta Tanjan näkee, hän on elävä. Bujar (jos ympäri Eurooppaa ja USA:ssa pistäytyvä henkilö on Bujar) on tyyppinä käyttäytymisestään päätellen samanlainen kuin Statovcin uuden romaanin Bollan Arsim, aika paha niille, jotka häntä rakastaisivat. Agim on panikoiva ja heikko, jospa hän oli kaksipäisen kotkan heikompi pää ja sai vaipua aaltoihin, kukaties. Toisaalta hän oli älykkäämpi, se jonka olisi luullut pärjäävän ja josta olisi voinut tulla vaikka mitä. Poikien henkilöllisyyden hämärtäminen, kirjan loputon naamioleikki, on minusta turhaa kikkailua.
Englanninkielinen käännös Crossing on David Hackstonin kääntämä. Se on erittäin hyvä käännös. Kun luen Roomassa itsemurhaa yrittäneen miehen keskustelua sairaalan psykiatrin kanssa, koen sen kuin uutena tekstinä. Miltä tuntuu, kun olet oman elämäsi sivuhenkilö:"... I can't find my own pulse, as though I am a mere cameo in my own story..."
Minulle Statovcin kirjoista paras on esikoinen Kissani Jugoslavia, toiseksi tulee uusin, Bolla, ja kolmannelle sijalle pääsee Tiranan sydän.
Aion ehdottomasti lukea lisää tältä lupaavalta kirjailijalta. Sanoikohan hän jossain haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa esseitä?
