Jorma Palo, Uitettu rotta (1997)

Uitettu rotta on kirja erään tutkijan sammumisesta. Se on myös paljon muuta. Luin kirjan ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Itse olin silloin nuori, työstäni innostunut alle viisikymppinen ja pidin varsinkin kirjan huumorista. Nyt "virallisen vanhuuden" kynnyksellä ja sairautta kokeneena kiinnitän huomiota enemmän muihin asioihin. Kirja jättää pohtimaan suhtautumista työhön ja tasapainoon elämässä. Se tuntuu vähäistä sivumääräänsä, 140, isommalta.Takakannessa kirjalle annetaan monta epiteettiä.

Leo Brenner on samanoloinen, syanidikapselia turvanaan säilyttävä mies kuin Ilari pari vuotta aiemmin ilmestyneessä elämäkerrallisessa romaanissa Mies joka ei ollut mistään kotoisin. Kirjoitin siitä täällä.

Leo elää syöpäkontrollista toiseen ja pelkää sekä huonoa että hyvää uutista.
Kun hän saa tiedon, että viisivuotistarkastuksessakaan ei löydy mitään epäilyttävää, häneen iskee paniikki.
Mitä tehdä tulevilla vuosikymmenillä? Miten täyttää ne, kun usko elämän pikaiseen loppumiseen on viety? Vain työ, rakkaus ja elämän jatkuminen merkitsevät ja jos ne alkavat kumista onttouttaan, ei elämällä itselläänkään ole merkitystä.

Leo Brenner tarkastelee kollegaansa Jussi Rantaa kriittisesti ja huomaa, että ei olisi voinut koskaan toimia kuten tämä. Se elämänhalu, mikä nuoressa Rannassa ilmeni energisenä kohelluksena, muuttui aikuisella tutkijalla rumaksi kilpailuksi. Rannalle on tärkeää hyvä virka, palkinnot, kuuluisuus ja menestyminen sekä omien sukulaisten pönkittäminen. Hän ei turhia pohdiskele eikä ole edes tarkka siitä, kenen tuloksia esittää omissa nimissään. Tulosten väärentäminen ja rahojen harkittu ohjaileminen on sekin tälle tutkijalle joskus tarpeellista suurempien päämäärien vuoksi. Ranta rymistelee kyynärpäät koholla eteenpäin tieteen saralla - tai oikeastaan tiedepolitiikan saralla, kuten Brenner satiirikkona asian näkee. Perhedynastia menestyy, mutta onko opiskeluajan iloinen velikulta sittenkään tyytyväisempi kuin vaatimaton kaverinsa Brenner. Satunnaisissa kohtaamisissa Brenner huomaa Rannan tyydyttämättömyyden ja oivaltaa, että narsisti ei saa koskaan toivomaansa arvostusta.

Brenner on kyynisimmillään lapioidessaan laboratoriossaan sulamaan päässeen pakastearkun sisältöä jätesäkkeihin, tautista aivomössöä. Hän, amyloidiprofessori Leo Brenner, joka on uskonut tieteeseen kohta kolmekymmentä vuotta ja  halveksinut toisia tieteen teosta luopuneita, ei näe enää arvoa omassa työssään.

    Älkää luulko, että tiede on yksitoikkoista puurtamista. Tiede ei ole myöskään pelkkää muotokuvien paljastamista, vaan se on ennen kaikkea vapautta toteuttaa oma tahto ja omat näkemykset. Vapauden läpitunkemalla tutkijalla olkoon siis oikeus vaatia puolisoltaan sopeutumista tieteellisten oivallusten toteuttamiseen ja alaisiltaan ymmärrystä sille, että hän ei ehdi kuluttaa ainutkertaista aikaansa heidän kanssaan. Älköön häntä myöskään vaivattako arkipäiväisillä huolilla, jotka häiritsevät hänen tieteellistä pohdintaansa. Jos hänen puolisonsa ei selityksistä huolimatta ymmärrä näitä perusteluja vaan ylenkatsoo hänen tieteellisiä tavoitteitaan, tutkijan voi olla pakko vaihtaa puolisoa. Vaihto ei johdu siitä, että hän olisi valinnut alun perin väärän puolison (sillä hän ei te vääriä valintoja), vaan siitä, että hänen on saatava tilaa ympärilleen. Tieteellinen vapaus ei kukoista, jos tutkijan nilkoissa kilahtelevat perheen muodostamat kahleet.

Sairauden taaksejättämisen aiheuttama järkytys on tehnyt Brenneristä yksinäisen. Hän kokee itsensä kokeiden rotaksi, jonka pitäisi löytää laajassa vesialtaassa vedenpinnan alle piilotettu koroke. Hän on pettynyt, koska ei pysty siihen intoon ja iloon, jota hänen pitäisi tuntea, koska pelastuneelle ei riitä, että rakastaa, pitäisi rakastaa intohimoisesti. 

Pitäisi jumaloida puolisoaan, jälkeläisiään, tiedettään, maailmaansa!
     Minussa ja Jussi Rannassa on se vika, että olemme rakastaneet tekemistä, mutta emme niitä, joiden hyväksi olemme kaiken tehneet. Kun tekeminen loppuu, loppuu rakkauskin. 

Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne. Leo Brenneristä kerrotaan hän-muodossa, mutta aivan lopussa, luvussa Muurin murusia, josta olen lainannut äskeisen sitaatin, Leo puhuukin minä-muodossa. Tässä tekstin osassa ei ole hiventäkään satiiria. Mieleeni nousee Eino Leinon Hymyilevän Apollon säe:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Sinne tänne Brennerin muistelun ja esseetyyppisen tekstin oheen on ripoteltu ikään kuin aitoja, vanhalla kirjoituskoneella präntättyjä tekstin pätkiä Brennerin päiväkirjasta, jotkut triviaaleja, jotkut hyvinkin intiimejä. Viimeinen on niistä järkyttävin.
"LEMMENJUOMA
UNA FURTIVA LACRIMA
ON AIKA - - - "

Jorma Palo, Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995)

Tässä yksi hauskimpia ja koskettavimpia omaelämäkertoja. Lääkäri ja tutkija Jorma Palo päätti kirjoittaa elämästään viisi vuotta syöpädiagnoosinsa jälkeen vuonna 1995. Kirjan nimi Mies joka ei ollut mistään kotoisin kertoo tyylin: itseironinen, monikerroksinen, yhtä aikaa koominen ja traaginen, terävä. Kirjan alussa kerrotaan, että henkilöt ja tapahtumat eivät vastaa todellisuutta ja jos vastaavat, se johtuu sattumasta. Tämä on leikittelevää hämäystä.

Hyvin Jorma Ilari Palon oloinen mies Ilari Palo makaa kirjan alussa Hyksin syöpätautien klinikalla kokovartalotutkimuksessa, tomografiassa. Hän joutuu käymään neljän kuukauden välein tutkittavana, saamassa lisäaikaa. Tilanne saa hänet muistelemaan. Mieleen nousevat päällimmäisinä lapsuus, jossa kolkko äiti lyö kovaa ja komentaa olemaan itkemättä, innokas tutkimustyö Brooklynissä ja uuden taudin löytäminen Suomessa. Tauti osoittautuu vain suomalaisten geeneissä piileskeleväksi aspartyyliglukosaminuriaksi, mikä vie tutkijaltamme laajemman kuuluisuuden, kenties Nobelin. Liikaa se olisi ollutkin miehelle, joka ei osannut lapsenakaan pitää puoliaan.

Suku ei osaa arvostaa Ilarin menestystä, minkä luvun 6 otsikointi kertoo: Iikosta tulee Ilari ja kaikkien hämmästykseksi ylioppilas, lääkäri ja, tuhansien vajaamielisten virtsaa tutkittuaan, lääketieteen ja kirurgian tohtori.

”Mi-mitä sie tutkit sellaisia vajaamielisiä?” äiti kysyi, kun Ilari kutsui hänet väitöstilaisuuteen. ”Mitä mi-mie sanon miun tuttaville? Kaikki luulevat, että meitin suvussakin on vajaamielisiä. Ja mistä sie sait päähäsi tutkia niiden virtsaa? Enhän mie kehtaa sanoa kenellekään, mitä miun poikain tutkii. Tutkisit vaikka verta.”

Ilarin sukulaisten suhtautuminen hänen työhönsä tuo kutkuttavasti mieleeni Hannu Väisäsen elämäkertaromaanien Anteron perheen käyttäytymisen. Anteron kirkkomaalauksen paljastustilaisuudessa romaanissa Taivaanvartijat isä ja veljeskatras eivät huomaa koko taideteosta vaan tutkivat, miten kirkon penkit on rakennettu. Tämä kuvaa työväestöstä nousseen akateemisen henkilön saamaa täydellistä taustatuen puutetta samalla tavalla kuin äidin tuhahtelu Ilarin menestymiselle Palon kirjassa.

Saman paheksunnan saa osakseen Ilarin sisar Päivikin, koska on muuttanut Tukholmaan ja mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa.

”…Päivikin asuu Tukholmassa sen jugoslaavipakolaisen kanssa. Mikä lie bensanmyyjä ja kommunisti.”
Ilari tiesi tekevänsä virheen mutta ei voinut olla sanomatta: ”Boskon isä istuu Titon vankilassa. Hää joutui pakenemaan, koska hää ei nimenomaan ole kommunisti. ja Päivikin on tavallaan pakolainen. Eräs tietty ihminen ajoi hänet täältä.” Onneksi äiti ei ymmärtänyt vaan sanoi: ”Mikä pakolainen muka? Päivi on isänmaanpetturi, joka palvelee ruottalaisia, vaikka Suomi koulutti hänet sairaanhoitajaksi. Ja jahka työ jäätte Amerikkaan, siekin petät isänmaasi. Jos sie olisit pysynyt Iikkona Tirvalla, tällaista ei olisi tapahtunut. Isänne häpiäisi haudassaan, jos saisi tietää.”

Palo piirtää hirveän naiskuvan äidissä ja tämän sisarissa. Kolme sisarta taistelevat ja kinaavat koko elämänsä ajan lapsellisesti siitä kuka on paras ja suosituin. He pitävät yllä mykkäkouluja ja muodostavat välillä kahden liittoja yhtä vastaan.

”Mi-mie en viitsi vihata niin mitätöntä naista. Hää vihaa minuu sen takia, mitä mie olen saanut ja mitä hää on menettänyt. Hää vihaa sitä, että mie olen meistä nuorin ja että mie näytänkin nuorimmalta. Ja sitä, että mi-miulla on luonnonkihara tukka. Haluatko sie tietää, miksi hää vihaa sinuakin.”

Pirkka-Pekka Peteliuksen näytelmässä ja tv-sarjassa Kymenlaakson laulu on samanlainen naistyyppi kuin Palolla. Masentavaa. Suomalaisia naisia on sanottu vahvoiksi. Tätäkö se on? Lasten vähättelyä ja hakkaamista ja toisten aikuisten panettelua, itsensä nostamista muita painamalla. Nämä henkilöt ovat myös erittäin tietämättömiä, mutta silti omasta mielestään aina oikeassa.  

Kirjan lukujen nimet ovat mainioita: Iikon isoisä ja isoäiti eivät pääse sopimukseen siitä, missä ilmansuunnassa on kaakko, Mitä Ilari koki m/s Kungsholmilla matkallaan uudesta maailmasta vanhaan ja kuinka hän katseli kotimaataan kiikarin pienentävän linssin läpi.

Sairauttaan Ilari käsittelee kirjassa melko vähän muistojen välissä. Jossakin vaiheessa hän löytää tautinsa syyn. Toinen äidin sisarista on terveyssisar (nykyään sanotaan terveydenhoitaja). Hän on kärventänyt Ilarin ihoa alppiaurinkolampulla riisitaudin ehkäisemiseksi ja pitänyt Iikon suoria sääriä omana ansionaan. Kun otsonilta tuoksuvan alppiauringon aiheuttama melanooma aikanaan todettiin, Siiri oli kuollut.

Viimeisessä luvussa Ilari palaa alkutilanteeseen, jossa miettii, mitä järkeä on jatkaa elämää neljän kuukauden erissä. Hän päätyy siihen, että on joko elettävä keskittyen tärkeimpiin asioihin tai sitten poistuttava elämästä, tehtävä asento ja vedettävä musta huppu päähän. Hän hankkii tätä tarvetta varten lääkäriystävältään syankaliumkapselin. Elämän jaksaa elää loppuun, kun tietää pääsevänsä siitä eroon halutessaan.

Palo eli melanoomadiagnoosin jälkeen 16 vuotta ja julkaisi tusinan kirjoja, fiktiota ja tietokirjoja. Tietokirjoihin kuuluu mm. hänen yhdessä vaimonsa Leena-Maija Palon kanssa kirjoittama Rakkaudesta seksiin,1999. Elämänhalua siis riitti!

Palo on kirjoittanut kaksi muutakin elämäkerrallista teosta. Satiirissa Uitettu rotta, 1997, päähenkilö professori Leo Brenner julkaisee todellisiin tapahtumiin perustuvat muistiinpanonsa. Lapsuudenkuvaus Leikkikuolema, 2005, kertoo lisää Iikon elämästä vahvojen naisten sukuvihan keskellä. Kirjaa kuvataan kansitekstissä hirtehiseksi kasvuromaaniksi. Haluan ehdottomasti lukea sen.

Jos joku arvostelee nykyajan lasten kasvatusta siitä, että lapsi nostetaan päähenkilöksi ja hemmotellaan piloille, hänen pitäisi lukea tämä kirja. 

Kirjassa on eräs tapaus, jota Ilari muistelee tohtorinväitöskaronkassa. Hän katselee äitinsä luisevia rystysiä ja muistaa, miten tämä lyö häntä, silmittömästi, ehkä itseensä pettyneenä, kiukuissaan, tiedä häntä, mutta lyö, raapii sormuksellaan ja uhkaa. ”Vai rupiat sie murjottamaan. Sittenpähän saat lisää." Halusin kirjoittaa tästä pitemmän sitaatin, mutta en pysty. En käsitä, miten lapset ovat kestäneet tällaista! Itseäni ei lyöty koskaan, vaikka kuulun ikäluokkaan, jossa monissa perheissä lapsille annettiin säännöllisesti selkään. Palon mainitseman oppineisuuden väheksynnän sen sijaan tunnistan hyvin. Oma isäni ei tullut ylioppilasjuhliini, vaan valitsi peltotyöt.