keskiviikko 15. maaliskuuta 2023

Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä





Luen Jenny Erpenbeckin teoksia uusimmista vanhimpiin. Jokin aika sitten kirjoitin romaaneista Mennä, meni, mennyt ja Päivien loppu, joista molemmista pidin todella paljon. Kodin ikävä 2011 (Heimsuchung 2008), joka on hänen toinen romaaninsa, ei tunnu aivan yhtä onnistuneelta. Se herätti myös kriittisiä ajatuksia.

Luin kirjan kahdesti, kuten toisinaan teen, jos kirjassa on tietynlaista lukijan hoksottimia arvostavaa viehättävää vaikeaselkoisuutta.
Tällä kertaa uudelleenlukeminen johtui epämiellyttävästä vaikeaselkoisuudesta. Piti aprikoida, kenestä oikein on kyse, miten useamman sukupolven henkilöt liittyvät toisiinsa, kun tapahtuma-aika vaihtelee ja henkilöillä ei aina ole nimiä, vaan yhteys paljastuu jostain yksityiskohdasta vasta luvun lopussa.  

Ihmiset vaihtuvat, talo pysyy. Joka toinen luku on puutarhurin, joka toinen muiden henkilöiden elämän kuvausta.
Sadan vuoden tapahtumia käydään läpi tuokioittain arkkitehdin, naapuritontin loma-asunnokseen hankkineen verkatehtailijan, taloon tunkeutuneen nuoren puna-armeijalaisen, kommunistikirjailijan, alivuokralaisten ja muutaman muun elämää kuvaamalla.  
Pysyvää puutarhurin lisäksi on rakkaudella rakennettu brandenburgilainen järvenrantatalo, joka kestää kaiken. Talossa ei tehdä muutoksia, puutarhassa tehdään - kunkin omistajan mieltymysten mukaan. Piha-alue laajenee, kun siihen liitetään naapuritontin rantamaja verkatehtailijan perheen kadottua "epätoivottujen ihmisryhmien eliminoinnissa". Myös talon rakentaja, Albert Speerin arkkitehtiryhmän jäsen, saa kokea, ettei mikään ole pysyvää.  Kalleuksia haudataan milloin järven pohjaan milloin puutarhan multaan.   

Pidän tämän kirjan kielestä, paitsi että joissain kohdissa suomennos ontuu väärän viittaussuhteen tai suomen kielelle vieraan käänteisen sanajärjestyksen vuoksi.
Suomentajalla on ollut myös vaikeuksia oikean termin valitsemisessa erään lapsen koululle. Lastenkoti ja koulukoti eivät kerro, että kyseessä on kommunistisen ideologian mukaan toimiva sisäoppilaitos. 
Jenny Erpenbeck kuvasi jo esikoisteoksessaan Vanhan lapsen tarina 2011 (Geschichte vom alten Kind 1999) laitoslasta ja hänen kauttaan autoritatiivista valtiota.
Erpenbeck on elänyt puolet elämästään, kolmikymppiseksi, Itä-Saksassa, joten ei ihme, että Berliinin muurin purkaminen sekä erot elämässä muurin molemmin puolin ovat inspiroineet hänen pohdiskelujaan kirjasta kirjaan. 

Talon salakomerossa piilottelevan emännän ja puna-armeijalaisen kohtaus on hurjuudessaan ikimuistettava.
Joskus tekstissä tulee vastaan yllättävän kaunis tilannekuvaus tai kiteytetty miete, kuten kohdassa sodan mielettömyydestä ja arvaamattomuudesta: "rintama saattoi kulkea nukkuvan kissan viiksikarvojen keskeltä". 
Pidän myös kodikkuuden kuvauksista, joissa ihmiset keskustelevat ja pitävät hauskaa samalla kun tilanteessa aistii kuitenkin tumman sävyn pohjalla. 

Rapuaterialla tarinan kertomisen aloitti milloin mies milloin vaimo, ja mitä enemmän he saivat harjoitusta, sitä vaivattomammin he puhuivat kuin sattumalta toistensa päälle saadakseen vieraat nauramaan entistä enemmän, ja sitä paremmin jutut heiltä onnistuivat. Emmekö ole vielä kertoneet? Kun mies vaimolle ja vaimo miehelle, mies sitten siihen ja sitten vaimo, sitten mies vaimolle, miten vaimo ihmetteli, ajatteli kirjaimellisesti että, ja mies sen jälkeen, siis kerta kaikkiaan, sanoo vaimo ja pudistaa mykkänä päätään näyttäkseen tauon joka syntyy aivan varmasti. Hänen miehensä lisää, vaimo huomauttaa, mies täydentää, vaimon on kuitenkin ihan pakko sanoa että ja mies on samaa mieltä. Hän, vaimo, alkaa nauraa jo vähän ennen kohokohtaa, sitten seuraa vihdoin jutun juju, kaikki nauravat, nauravat ja nauravat, vielä yksi olut, lasi viiniä, ei kiitos enää, ehkä lasi vettä. Sillä tavoin arkkitehti ja hänen vaimonsa saavat monena iltana kulumaan oman ja vieraidensa ajan. 

Mietin, saavatko myös muiden kuin länsimaisen kulttuurin piirissä eläneet lukijat aivan kiinni näistä tapahtumista?
Tässä teoksessa oletetaan, että me tiedämme natsiajan ja Saksan jakautumisen kahtia ja mitä se tarkoitti ihmisille, miten ihmisen elämän saattoi pilata jokin tavaratilaus muurin väärältä puolen ja mitkä ideologiat tekivät ihmisistä kodittomia omalla maaperällään. Erpenbeck ei selitä taustoja, hän tietää, että me tiedämme, miksi jonkun oli piiloteltava eilen ja toisen nyt. 

Häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi.  

Peräjälkeen sujuu kaikki vain niin kauan kuin ollaan elossa, jotta lapsen jalasta poistetaan tikku, otetaan paisti ajoissa uunista ja tai ommellaan mekko perunasäkistä, mutta askel askelelta vähenee kantamus paon aikana ja taakse jäävä lisääntyy, ja joskus sitten pysähdytään ja ollaan vain paikallaan, ja sitten elämästä onkin jäljellä vain pelkkä elämä, ja kaikki muu makaa monien kaupunkien monissa ojissa sellaisessa maassa, joka on yhtä suuri kuin ilma, ja varmasti sielläkin on voikukkia, on leivosia. 

Pidän erityisesti kirjan prologista sekä alkutarinasta 'Suurtilallinen ja hänen neljä tytärtään', jossa suurtilallinen joutuu jakamaan tilansa, koska tyttäret ovat epäkelpoja sitä hoitamaan. 
Prologi kertoo, miten jääkausi muovasi maiseman, johon myöhemmin nousi hulppea talo. 
Suurtilallisen tarinassa on huikean hienoa perinnetietoutta naimisiinmenoon ja kuolemaan liittyvistä tavoista ja seremonioista. Niihin palataan myös lopussa, jossa eräs talossa ennenkin paljon ollut, kirjailijan oikeudettomaksi haltijaksi nimeämä, asustelee siellä salaa kuunnellen piilostaan, miten taloa esitellään sen ostamisesta kiinnostuneille.  

Miinusmerkkisinä asioina haluan vielä mainita kaksi liian yksityiskohtaisesti kuvattua asiaa.
Puutarhurin työn kuvaukset lukuisine nippelitietoineen ovat välillä kuin oppikirjasta. Lukijan mielessä herää kysymys, eikö kirjailija ole malttanut jättää taustatyötään valmiin kirjan ulkopuolelle.
Epilogissa kerrotaan samalla tyylillä talon purkamisesta. Teksti on teknisten tietojen ja numerofaktojen luetteloa: talon mitat, montako kuutiota romua, kuorma-autolastien määrä, montako työmiestä ja millaisin lounastauoin. Minusta epilogista olisi voinut jättää kirjaan vain lopun, jossa todetaan, miten purkutyön jälkeen tontti näyttää yhtäkkiä paljon pienemmältä ja että ennen kuin paikalle rakennetaan toinen talo, maisema muistuttaa taas hetken itseään. 


PS Tästä saan ensimmäisen päivitykseni Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 2000-lukuun (alkuteoksen mukaan).  


6 kommenttia:

  1. Hmm, sitaattien perusteella kuulostaa jo turhauttavan vaikealta lukea. En ole muuten tullut ajatelleeksi tuota, että miten ei-länsimaiselle vaikkapa tällainen romaani aukenisi. Ei varmaan aukenekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeaa tässä ei minusta ole kieli vaan se, että esim. ilman nimeä kuvatun henkilön identiteetti paljastuu vasta pitkän ajan kuluttua niin, että hän kertoo muun ohessa, ikään kuin sivuhuomautuksena isänsä olleen lastenkodissa vanhempien ideologian vuoksi, jolloin lukija muistaa ahha, siis sen perheen tytär tai poika, ja se että kyseessä on tytär selviä monta sivua myöhemmin kun kerrotaan mitä hänen miehensä oli sanonut. Alkuteoksessa hän-sana "sie" tietenkin on ilmaissut tämän heti alusta asti.

      PIdän tuosta tunnelmakuvauksesta, jossa näkyy keskustelun koreografia. Tämän tyyppisiä tuokiokuvia on muutamia, samoin toistoa tyylikeinona.

      Kodittomuuden tunne on universaalia, mutta mikä kaikki Saksassa 1900-luvun aikana on johtanut siihen, ei ehkä jollekulle vaikka aasialaiselle avaudu, koska heidän historian tuntemuksensa painottuu eri tavalla.
      Ehkä joihinkin käännöksiin tarvitaan mukaan tietopaketti.
      Erpenbeckiä on käännetty laajasti mm koreaksi ja arabiaksi, ehkä enemmän kuitenkin noita uusimpia ja selkeämpiä teoksia.

      Poista
  2. Olen joskus aloittanut saman kirjan useampaan kertaan kun en ole tajunnut kuka on kuka. Joskus olen luovuttanut, joskus päässyt etenemään.

    Muutaman kerran olen kirjan loppuun päästyäni aloittanut uudestaan koska se oli niin antoisa lukukokemus 🌹

    Liian yksityiskohtainen kuvaus... Tuskastuttavaa, ellei satu olemaan joku mukaansatempaava juttu tai poikkeuksellisen hyvin kerrottu. 📚

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeahko teksti innostaa, ja on hyvä, jos kertomuksessa on jotain salaperäistä, mistä ottaa selvää ja mikä selviää vähitellen (ja selvitä sen pitää!). Koen esim Toni Morrisonin romaanit näin.
      Liian mutkikkaaksi rakennettu (varsinkin jos sillä mutkikkuudella ei ole mitään tehtävää tekstissä) taas on yhtä epämiellyttävä kuin sellainen teksti, joka on liian "helppo" ja arkinen.

      En oikein ymmärrä, miksi Erpenbeck on kirjoittanut epilogiksi tekstin, joka on kuin insinöörin selontekoa. Ehkä hänellä oli jokin oman suvun rakennus, jonka tiedot halusi tallentaa kirjaan.

      Poista
  3. Nämä Erpenbeck-tekstisi innostavat tarttumaan Erpenbeckiin niin pian kuin mahdollista, mutta palaan niihin sitten kun olen itse päässyt niin pitkälle, joudun vielä odottelemaan opiskelukiireiden vuoksi. Yritän lukea häntä saksaksi, jos vain mahdollista, ehkäpä voin sitten tehdä jonkun kommentin myös koskien käännöstä? Kerrassaan upea juttu, että on ainakin yksi toinen lukija, jonka kanssa voin näistä puhua!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä opiskeluja, Mari! Arvostan sinnikkyyttäsi.

      Juu, kyllä suosittelen Erpenbeckiä. Olisi kiinnostavaa kuulla, millä termillä sinä suomentaisit tuon kommunistista kasvatusideologiaa toteuttavan sisäoppilaitoksen, aivopesukoulun. "Lastenkoti" on aika laimea ja väärän kuvan antava termi.

      Minulla on velä englanninkielinen esseekirja Erpenbeckiltä "Not a Novel: A Memoir in Pieces". Sitä saatan lueskella essee kerrallaan.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...