Funtsailua vuoden vaihtuessa

DDR:ssä valmistettu lasten magneeteilla toimiva nukketeatteri
 hahmoineen, joista on moneen rooliin.

Me olemme jo menossa vuotta 2026, mutta Kiinassa vuosi vaihtuu tänä vuonna vasta 16. helmikuuta, jolloin siirrytään Käärmeen vuodesta Tulihevosen vuoteen. Kiinalainen uusivuosi on liukuva, sitä juhlitaan  21. tammikuuta ja 20. helmikuuta välisenä aikana.
Minusta syksy olisi looginen aika vuoden vaihtumiselle. Silloin lopetetaan kesälomailu ja siirrytään arkeen ja ankeampiin säihin. Sitten kestetään talvi, kuka mitenkin, ja sen perään siirrytään kevään kautta vuoden ihanaan huipennukseen, kesään. 

Viime vuosi oli maailmassa kauhea kuten tiedämme, ja sama jatkuu. Meillä Kymenlaaksossa on kuulemma jaettu painettuja pelastussuunnitelmia kotitalouksiin, meille ei ole vielä tullut. Suunnitelman saaneet ovat sanoneet, että eipä ole omana elinaikana tarvinnut moista syynäillä. 

Joulun aikaan tuntui hieman haikealta, kun ajattelin, että onkohan meillä viimeisen kerran oikea, tilattu joulupukki, koko se teatteri, jonka odottaminen saa jännitystä aikaan. Joka toinen vuosi olemme kaksin miehen kanssa ja silloin aatto on pukiton ja kaikin puolin erilainen. Kahden vuoden päästä, jolloin olisi taas porukkajoulu, pienin onkin jo aika iso. No, mutta kyllähän joulun tunnelmassa aina on joulupukkitaikaa, koska joulun satumaisuus (anteliaisuus, ystävällisyys, hyväntahtoisuus) on mielessä, ei puitteissa.

Toinen viime vuoden haikeista asioista on se, että ikäisiämme tuttuja on sekä menehtynyt että vakavasti sairaana. Kaiken lisäksi nuorillakin on ollut sairautta.  

Vuoden paras tapahtuma oli Joensuun kulttuuritapahtuma syyskuussa. Ensi syksyn teemasana tällä tapahtumalla on Ihme. Ihmeen hieno teema!

Tälle vuodelle minulla on suunnitelmissa jo jonkin verran teatteria, musiikkia ja näyttelyitä sekä kaksi matkaa.
Ensimmäinen niistä on toukokuussa, jolloin menemme mieheni kanssa Englannin luoteisosaan Devonin kreivikuntaan tapaamaan ystäväämme Dianaa, johon tutustuimme jo 80-luvulla, jolloin hän vieraili meillä hiihtolomalla ja me Englannissa samana kesänä. Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran meillä. Pienessä merenrantakaupunki Sidmouthissa vierailtuamme suuntaamme vielä Lontooseen muutamaksi päiväksi. 
Toinen matkamme on perinteinen aurinkomatka Marmarikseen syksyllä. Tuttu hotelli sijaitsee 20 metrin päässä merestä. Miten ihanaa käydä kellumassa aalloissa jo ennen aamiaista.

Alkukuvan nukketeatterissa on kahdet lavasteet, kätevästi pahviseinien molemmin puolin. Nukkeja siirrellään takaa näyttämön alta magneettipään sisältävillä sauvoilla. Yleisö istuu edessä. Lapsi, jolle on luettu paljon ja joka on nähnyt lastenelokuvia ja käynyt teatterissa, keksii näillä viidellä hahmolla ja kaksilla lavasteilla melkoisia tragedioita, komedioita ja moraliteetteja. 
Mietin, että tämä näyttämö voisi olla kuin kuva meidän elämästämme, jota erilaiset voimat ohjailevat: markkinavoimat, influensserit, algoritmit, hullut diktaattorit ja - kyllä - onneksi myös demokratia.

Toivon uudelta vuodelta rauhaa, niin vahvaa, että aseita voitaisiin takoa auroiksi - heh, utopiaa, tiedän. No, lievennän toivettani: sellaista rauhaa, että nyt kun varustaudutaan, niin niitä aseita ei tarvitsisi käyttää missään eikä kenenkään tarvitsisi kuolla narsististen valtiojohtajien laajentumishaaveiden takia.

Pysähdyin vuoden vaihtuessa tarkastelemaan kohta jo 13-vuotista blogiaikaani. Eniten on käyty lukemassa kirjoitustani Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (jos haluat lukea mitä olen kirjoittanut, niin klikkaa kirjan nimeä tässä ja muissa mainitsemissani kirjoissa). Kirjoitin Tuntemattomasta osana kirjabloggareitten Suomi 100 -juhlavuoden projektia, joka onnistui hienosti. Projekti ja tärkeä kirja ovat varmaan nostaneet tämän kirjoitukseni suosiota.
Sekä koko aikana että myös viime vuonna on luettu paljon juttuani Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja  ja kirjoitusta, jonka nimesin Vanhuus ei tule yksin. 
Kirja-arviotyyppisistä kirjoituksistani suosituimpia Tuntemattoman jälkeen olivat viime vuonna Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Daniela Krienin Muldental. Koko blogiaikana suosituimpia ovat olleet Tuntemattoman jälkeen Heli Laaksosen Ykköne, Anja Snellmanin Antautuminen ja Ossi Nymanin Röyhkeys.
Näyttää siltä, että terveys, vanheneminen ja räväkkää keskustelua synnyttäneet kirjoitukset vetävät puoleensa lukijoita. Minä myös tykkään keskustella ja väitellä enkä ollenkaan pahastu eri mieltä olemisesta. 

Tällä haavaa minulla on luvun alla Fernanda Melchorin järjestyksessä toinen romaani Hurrikaanien aika. Luin ensin hänen kolmannen romaaninsa Paratiisin ja pidän sitä paljon kakkosta parempana. Jo toinen kirjailija, jolla huomaan valtavan kehityksen alun jälkeen. Terhi Törmälehdon esikoinen Vaikka vuoret järkkyisivät oli vielä jäsentymätön, mutta kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa täydellisen mietitty. Kirjoittamalla oppii kirjoittamista, ja tietenkin myös lukemalla, ei mitenkään muuten.
Ja elämällä oppii elämistä.

Parhaan tietämäni elämänohjeen on lausunut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."
Eräs toinen järkevä ihminen, fiktiivinen sellainen, Alma Koskela (Täällä pohjantähden alla) on tiivistänyt elämänkokemuksensa näin: "Ei ole vielä aamutonta yötä ollut."

Kaikkia epätäydellistä itseään ja jo nyt hylättyjä uudenvuodenlupauksiaan harmittelevia saattaa lohduttaa August Pyölniitun huomio: "Ihmiset pitävät enemmän rakastettavista vioista kuin ikävistä hyveistä."
Minun ainoa uudenvuodenlupaukseni on antaa taas hiusteni kasvaa pitkiksi. 

Nämä kirjat on hyvä lukea, koska...

Adania Shibli ja Anna Soudakova valottavat romaaneissaan sorretun kansan historiaa, Shibli palestiinalaisten ja Soudakova valkovenäläisten. Nämä kirjat on hyvä lukea ymmärtääkseen median välittämää nykytilannetta.

Palestiinasta media välittää kuvia kansanmurhan kohteena olevasta kansasta ja Valko-Venäjältä muutoksista, jotka osoittavat, että näennäisdemokraattinen valtio on siirtymässä yhä enemmän kohti diktatuuria.

Adania Shiblin Sivuseikka on kahteen osaan jakautuva tyylikäs pienoisromaani, joka on kerrottu journalistiseen tyyliin raportoiden. Kirjoittaja ei ota kantaa vaan näyttää ja sanoo: Katsokaa!
Vaikutus on vahva.

... me elämme täällä miehityksen alla. Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi, että niiden jälkeen alkaa aina erikoisuutislähetys - vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Ensimmäinen luku kertoo tapauksesta elokuussa 1949. Valloittamiensa alueiden rajoja valvovat israelilaissotilaat tulittavat kuoliaaksi beduiiniryhmän kameleineen ja ottavat leikkikalukseen eloon jääneen tytön, jonka pahoinpideltyään ja raiskattuaan tappavat. Aseita ei ihmisten ja kamelien riekaleiden joukosta löydy. Tappaminen tapahtui varmuuden vuoksi ja tekemisen puutteesta.

Toisessa luvussa ollaan Ramallahissa vuosia myöhemmin. Nuori tutkija törmää artikkeliin, jossa kerrotaan erään tytön elämän viimeisistä päivistä ja huomaa, että tytön kuolinpäivä on sama päivä, jona hän 25 vuotta myöhemmin syntyi.
Tämä havainto ei jätä naista rauhaan ja hän päättää selvittää totuuden koittamalla päästä museoihin, joissa esitellään Israelin armeijan ja sionistiliikken historiaa. Tehtävä ei ole helppo, koska palestiinalaisten liikkuma-alueet on jaettu eri vyöhykkeisiin, tiesulut ovat yleisiä ja tarkastuspisteillä sekä ylityspaikoilla on tapahtunut väkivallan tekoja.
Museot tuottavat pettymyksen, mutta majapaikan kirjoista löytyy kuvia joukkotuhoista ja eräällä sivulla myös kuva alastomana hiekalla makaavasta nuoresta naisesta, jonka lukija tunnistaa ensimmäisen luvun kuvaamaksi tytöksi, mutta tutkija ohittaa tunnistamatta. Tutkija miettii, kannattaako hänen jatkaa oman syntymäpäivänsä kaltaisen sivuseikan innoittamaa retkeään, mutta päättää ajella eteenpäin muuttuneessa maisemassa. Kaikki mikä joskus oli palestiinalaista on revitty pois ja muutettu, kylien ja kaupunkien nimet, hepreankieliset mainokset, pellot. 

Eräässä Australiasta kibbutsille tulleen miehen ylläpitämässä harrastelijamuseossa tutkija löytää kuvia ajasta, jolloin palestiinalaisasukkaat ja juutalaistulokkaat istuvat vierasteltassa juomassa teetä ja vaihtamassa ajatuksia alueen viljelymahdollisuuksista. Osapuolten välillä vallitsi lämmin ystävyys, jonka sota muutti.

Pidän tämän kirjan lakonisesta kielestä ja tyylikkäästä rakenteesta. 
Osien välillä on muutakin hienoa symmetriaa kuin hiekanvärisen tytön ruumis erämaassa. Siitä jätän kertomatta, koska ei ole hyvä paljastaa asioita, joiden kohtaaminen kirjassa pysähdyttää ja palkitsee lukijan.   
 
Adania Shibli on palestiinalainen, Englannissa median- ja kulttuurintuntemuksen alalta väitellyt tohtori, joka jakaa aikansa Jerusalemin ja Berliinin välillä. Sivuseikka on hänen kolmas romaaninsa. Se on ilmestynyt arabiankielellä vuonna 2017 ja suomennettu tänä vuonna. Taitava suomennos on Sampsa Peltosen. 

Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisen, Vantaalla kieltenopettajana toimivan Anna Soudakovan isoäidin puoleinen suku on osin suomalainen. Tausta auttoi perhettä muuttamaan Pietarista Suomeen presidentti Mauno Koiviston järjestettyä 1990-luvulla paluumuuton etnisesti suomalaisille Venäjän kansalaisille.
 
Haikara levittää siipensä on Soudakovan kolmas romaani. Aiemmissa kirjoissaan hän kuvasi oman sukunsa historiaa, esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät Stalinin vainoihin kadonneiden isoisovanhempien kohtaloa ja toisessa Varjele varjoani omien taiteilijavanhempien elämää 1980-luvun Leningradissa ja myöhemmin maahanmuuttajina Turun Varissuolla tyttärensä ja perässä muuttaneiden isovanhempien kanssa.  

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisten elämästä nykyajassa ja 1940-luvulla saksalaismiehityksen aikana. Molempina aikoina ihmisillä on vaikeaa, kuten heillä Valko-Venäjällä on ollut aina.
 
Köyhän perheen sisarukset Sveta ja Andréi kärsivät omaa kansaansa sortavan hallitsijan mielivaltaisuuksista ja tekevät ratkaisun, joka erottaa heidät: Andréi pakenee ja Sveta jää toimimaan vastarintaliikkeessä. 
Liikkeen toiminta on yhä vaikeampaa, osa aktiiveista vangitaan ja väsymys valtaa heidätkin, jotka ovat jaksaneet pitää yllä toivoa.
Vanhempi sukupolvi ei usko mielenosoitusten voimaan; he ovat nähneet, miten kapinoita on kukistettu ja ihmisiä murrettu moneen kertaan heidän elämänsä aikana. He toivovat vain, että saisivat elää rauhassa vaikka huonompaakin elämää. 

Äiti on aikansa tuote, muserrettu ja musertunut,  valheella ja uholla ravittu. Sveta tietää sen, mutta hän yrittää vielä kertoa, miten äidinkin äänestämä vallanpitäjä on kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan varastanut myös äidin rahoja, tehnyt kansasta rutiköyhän, jotta se oppisi iloitsemaan pienestäkin ylimääräisestä siemenjyväsestä, jotta se ei jaksaisi katsella ympärilleen, yrittää ymmärtää, toimimisesta puhumattakaan. Mutta äiti on jo keittiössä ja kaataa itselleen rauhoittavan paukun. 
     - Olkoon sitten niin, äiti sanoo. - Vakaus ennen vapautta, niin meidät on opetettu. 

Jos ei uutiskuvista ole ymmärtänyt, miten raa'asti mielenosoituksia saatetaan tukahduttaa ja miten röyhkeästi yksinvaltainen järjestelmä toimii, niin tämän kirjan luettuaan sen tajuaa.  
Myös se tulee selitetyksi, miksi joittenkin on pakko lähteä ja opetella rauhalliselle maaperälle päästyään sanomaan: "Asylum. I need help."

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Valko-Venäjän oma kieli mova on niin junttikieleksi leimattu, että jopa sekakieltä trasjánkaa pidetään sitä parempana. Kouluissa on suppea pakollinen oppimäärä movaa ja lapset kuulevat sitä elävänä kielenä ehkä vain mummolassa jossain syrjäisessä paikassa maaseudulla. 
Tämä panee miettimään, kieli ja kulttuurihan ovat yhtä -  ja kuten Sveta sanoo: "Totuus ja kulttuuri ovat erottamattomat."  

Yksi kaunokirjallisen teoksen onnistumisesta kertova seikka on sen vangitsevuus. Viekö teos eläytymään ja unohtamaan lukemiseen keskittyessä nykyhetken? 

Jos se saa lukijassa aikaan fyysisiä muutoksia, vilunväristyksiä, itkua ja naurahtelua, se on aivan varmasti vaikuttanut myös mieleen. 
Minä olin näitä kirjoja lukiessa palestiinalainen tutkija, pakolainen Andréi ja aktivisti Sveta. Elin hetken myös beduiinitytön kauhua ja tunsin Svetan äidin turhautumisen.
Päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen surumieleinen empatia ja halu ymmärtää lisää hyviä kirjoja lukemalla.

Kotkaniemi-foorumi ke 7.8. 2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta

Kotkaniemi Luumäellä oli Suomen kolmannen presidentin P. E. Svinhufvudin pitkäaikaisin koti, jossa perhe asui vuodesta 1908. Nykyään  se on kotimuseona ja kokouspaikkana. Talon keittiöstä on tehty kahvila, jonka nykyinen nimi on Ellen presidentin rouvan Ellen Svinhufvudin mukaan. Talo sijaitsee todella kauniilla paikalla Kivijärven rannalla, sama järvi jonka eräässä monista saarista meillä on mökki. Isolla piha-alueella on huolella hoidettu puutarha ja rantasauna sekä metsässä luontopolku, jonka varrella on myös Svinhufvudin perheen uimapaikka. 

Kotkaniemen piha-alueella järjestettiin eilen kolmatta kertaa Kotkaniemi-foorumi, turvallisuuspoliittisia teemoja käsittelevä seminaari, jonka järjestävät Kotkaniemi-säätiö, Etelä-Karjalan liitto ja Luumäen kunta. 
Foorumin nimi Rajamaa uuden äärellä kertoo tilanteesta, jossa Suomi nykyisin vihamieliseksi käyneen Venäjän naapurina ja uutena Naton jäsenmaana joutuu elämään. 
Emme ole päässeet edellisiin seminaareihin päällekkäisten menojen vuoksi, mutta nyt onnisti, ja kylläpä kannatti mennä. 

Presidentti Sauli Niinistö, Kotkaniemi-foorumi 7.8.2024. Kuva: Ume

Sauli Niinistö oli otsikoinut alustuksensa Mikä on ase, mitä on sota? 
Niinistö pohti joko paljon puhuttu eskalaatio on meneillään, kun kaikin mahdollisin nykytekniikan mahdollistamin keinoin pyritään heikentämään ja vahingoittamaan viholliseksi nimettyjä valtioita. Joku keskustelijoista mainitsikin myöhemmin, että Venäjälle sodankäynnissä 80 % on hybiridivaikuttamista ja loput, vain viidesosa, varsinaista sotaa. 
Putin on määritellyt Venäjän ideaksi laajentumisen ja on puhunut länsimaisista ihmisistä degeneroituneina hedonisteina, helppoina nujertaa. No, sehän on nähty Ukrainan kohdalla, että ei se ihan niin helppoa ole. Nyt onkin tärkeää paitsi olla vahva ja yhtenäinen myös näyttää vahvalta ja yhtenäiseltä sodan (sen varsinaisen) välttääkseen. Hybridimaailma on arvaamaton ja Venäjä arvioi meitä muiden länsimaiden ohella kaiken aikaa, joten on myös käytettävä mielikuvitusta ja koitettava ennakoida Venäjän sabotaasit.

Niinistön iso huolen aihe oli se, miten huonoon jamaan moni Europan maa on päästänyt puolustuksensa. Kun Suomen kokoinen maa on paitsi suhteellisesti niin myös absoluuttisesti parhaiten varustautuneita valtioita Euroopassa, niin voi kysyä, mitä ihmettä ne muut tekevät. 
Myöhemmin tilaisuudessa Ruotsin valtiopäivien puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, entinen puolustusminiteri Peter Hultqvist mainitsi, että Ruotsi on lisäämässä puolustusmäärärahoja tuntuvasti.
 
Ei tietenkään ole hyvä, että joudutaan aseistautumaan, mutta mielestäni on naiivia ajatella, että olisi parempi heittäytyä laajenemishaluisen naapurin hyväntahtoisuuden varaan. Suomi rajamaana on saanut olla valppaana aina, nyt koko Eurooppa alkaa tajuta, että uhkailu on totta eikä retoriikkaa. 

Kuvassa vasemmalta oikealle, toimittaja Kari Lumikero, ulkoministeri Elina Valtonen, suurlähettiläs Mikko Hautala, Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen varajohtaja Kristi Raik,
Ulkopoliittisen insitituutin vt. johtaja Mikael Mattlin ja toimittaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Tilaisuuden juonsivat eläkkeellä olevat toimittajat Kari Lumikero ja Marja Manninen. Molempien selkeästä tyylistä olen nauttinut ennenkin, Lumikeroa olen kuullut Helsingin kirjamessuilla ja Mannista meidän Reuna-kustantamon tilaisuuksissa. 
Paneelin aihe: Kansainvälisen politiikan jännitteet ja vaikutukset rajamaahan.

Mieleeni jäi tästä paneelista joitain asioita, vaikka muistiinpanoni ovatkin erittäin niukkoja ja aukkoisia. En suinkaan nukahtanut, vaan keskityin niin kovasti kuuntelemaan.
USA:ssa Suomen suurlähettiläänä toimiva Mikko Hautala kertoi, miten viralliset tapaamiset myös venäläisten diplomaattien kanssa sujuvat ja yhteydet on säilytetty, vaikkakin keskustelujen sävy on erilainen kuin ennen.
Mikael Mattlin totesi, että yhteys kansalaisjärjestöihin ja yksityishenkilöihin Venäjällä on tällä haavaa mahdotonta, koska rehellinen mielipiteidenvaihto on vaarallista, mutta Venäjä-tuntemusta ja venäjän kielen taitoa on syytä pitää yllä. 
Elina Valtonen selvensi, että Venäjä-tuntemustakin on monenlaista, paljon muutakin kuin se ruohonjuuritaso. 

Pauliine Koskelo, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva:Ume

Kahvin ja Ellen Svinhufvud -leivoksen jälkeen puhui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari, entinen Suomen korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, ja hyvin puhuikin. 
Alustuksessa vastattiin kysymykseen horjuvatko oikeusvaltion periaatteet Euroopassa. Eivät horju. 
Tämä kysymyshän on nostettu esiin erään tehokkaan hybridiaseen, välineellistetyn maahanmuuton, yhteydessä. 

Koskelo nosti esiin Olaf Scholzin 27. helmikuuta 2022 puheessaan Saksan liittopäivillä - vain muutama päivä Venäjän Ukrainaan suuntaaman suurhyökkäyksen jälkeen - käyttämän sanan Zeitenwende (käännekohta, ajanmuutos), josta tuli  Saksassa vuoden sana ja jota on paljon sen jälkeen siteerattu. 
Lait ja yhteiset sopimukset vanhenevat, mikään ei ole kiveen hakattua. Se mikä toimi pakolaisten palauttamisessa 50-luvulla ei toimi enää tällä hetkellä näissä olosuhteissa. 
Jos vieras vihamielinen valtio kontrolloi toisen valtion maahanmuuttoa, toteutuvatko silloin ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet pakolaisten tulomaassa? Onko meidän pakko ottaa jopa aseistautuneita rajan yli pakolaiseksi tulevia, koska aivan eri oloihin, vainoja pakenevien pelastamiseksi suunniteltu järjestelmä on kaapattu sodankäynnin välineeksi?  
Koskelo nosti esiin myös pakolaisten oman vastuun. Miksi he lähtevät jonkun somehoukuttelun perässä Venäjän kautta länteen? Kaikki on nykyään netissä, kyllähän heidän täytyy tietää myös näistä hybridi-iskuista, onhan niitä järjestetty muillakin rajoilla, mm. Valko-Venäjältä käsin Puolan suuntaan. 
Mietin jälkeenpäin, että eri juttu on jo aiemmin Venäjälle tulleet, joille annetaan vaihtoehto tykinruuaksi sotaan tai rajan yli Suomeen.
Vaikea kysymys, mikä on ollut tarkoituskin. Venäjällä halutaan osoittaa meidän humaanien ihmisten (hedonististen ja heikkojen, hah) rakentamien sääntöjen toimimattomuus ja se miten me rikomme omia sääntöjämme ja olemme huijattavissa.  

Vasemmalta oikealle juontaja Kari Lumikero, Energiateollisuus ry:n toimitusjohtaja Jukka Leskelä, entinen pääministeri, pääministeriyden  jälkeen OECD:n apulaispääsihteeri ja Kaupan liiton toimitusjohtaja Mari Kiviniemi, eduskunnan puolustusvaliokunnan pj. ja Etelä-Karjalan maakuntahallituksen pj, Jukka Kopra, strategisen viestinnän asiantuntija Anneli Ahokas 
ja juontaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Toisen paneelin aihe kuulosti erittäin tärkeältä: Miten Suomi vastaa hybridivaikuttamiseen?
Juontajat olivat tarkkoina konkretiasta, siitä, että kerrotaan ihan seikkaperäisiä esimerkkitapauksia siitä, mitä hybridivaikuttamista on ollut ja mitä uuttta mahdollisesti voisi tapahtua. Tulevia kukaan ei pysty tietämään, pitää olla valppaana. Kaikki epämääräinen, hämärä toiminta on rekisteröitävä.
Jo tapahtuneesta on paljon esimerkkejä. Me tiedämme isoja ja pieniä vahingontekoja meillä ja muualla. Kykymme tunnistaa niitä on kasvanut. 
Jos johonkin yhtiöön hiippailee tyyppi kyselemään huonolla suomella Penaa, käynnin tarkoitus on todennäköisesti paikan ja sen turvatoimien nuuskiminen tulevia tihutöitä varten. 
Hämärretyissä, ei vielä sodaksi laskettavissa teoissa on usein kohteina vesi, energia, tietoliikenne, ruokahuolto ja terveydenhuolto.  
Venäjä pyrkii heikentämään meidän luottamustamme virallisiin instituutioihin paitsi yrittämällä osoittaa niiden haavoittuvuuden ilkiteoilla myös pommittamalla meitä jatkuvalla informaatiovaikuttamisella. Trolliarmeijat soluttautuvat keskusteluihin luotettavan tuntuisina hahmoina ja moitiskelevat milloin mitäkin tahoa tai toimijaa korruptoituneeksi ja puolueelliseksi kähmijäksi. Meidän suomalaisten luottamus viranomaisiimme on kuitenkin yhä suurta, 82% luottaa siihen, että viranomaiset osaavat tehtävänsä ja suojaavat meitä kriisin tullen. Eurooppalainen keskiarvo on 53%. 
Hybridivaikutuksia on lievistä teoista vakaviin, äärimmäisinä oudoissa olosuhteissa onnettomuuksiksi lavastetut murhat.

Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä torjuakseen itseensä kohdistuvan hybridivaikuttamisen? Medialukutaito on tärkeintä. Kriittinen silmä. Ei pidä uskoa kaikkea, sosiaalinen mediahan on itse asiassa vain mielipidealusta. Pitää osata epäillä, syväväärennykset on tehty taitavasti.

Tässä muutamia esille tulleita asioita. En pannut ylös, kuka sanoi mitäkin, mutta tärkeintähän on se yhteinen viesti, mitä myös Peter Hultqvist korosti englanninkielisessä puheessaan, joka oli kuin juhlapuhe, vaikuttava ja ylevä.

Peter Hultqvist, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva: Ume

Hultqvist piti pohjoisen yhteistyötä erittäin tärkeänä. Viestin Ukrainan tukemisesta on oltava yhtenäinen, vahva ja kirkas. Kyseessä on paitsi Ukraina myös koko maailmanjärjestys. 
Myönnytykset imperialistisesti toimivalle Venäjälle johtaisivat vain uusiin sotiin. 
Hultqvist mainitsi Mauno Koiviston kirjan vuodelta 2001 Venäjän idea vanhana tietokirjana, joka on tullut ajankohtaiseksi.
Mitään ei tapahdu nopeasti, arveli Hultqvist, vaan edessämme on vuosien jopa vuosikymmenten uhka. 
Hultqvistin puheesta jäivät kaikumaan sen loppusanat:"Unity, unity, unity." (yhtenäisyys)

Kotkaniemen päärakennus.
Museoon kannattaa tulla muutoinkin kuin tapahtumien aikaan. Siellä on pysyvän kotimuseonäyttelyn lisäksi myös vaihtuvia teemanäyttelyjä. Talon historia on mielenkiintoinen. Ellen -rouva piti yläkerran huoneissa täysihoitolaa 1910-luvulla miehensä ollessa karkotettuna Siperiaan. Talossa on jäljellä entisajan tunnelma. Kuva: Ume

Järjestelyt seminaarissa toimivat hyvin. Kuljetukset hoidettiin muutaman kilometrin päästä parkkialueelta koko päivän sukkuloivilla pikkubusseilla, kahvitarjoilu 400 ihmiselle sujui mutkattomasti, koska kahvipisteitä oli niin paljon. Tilaisuuden alussa olisi ollut myös lounas, mutta jätimme sen väliin. Ensi vuonna varaamme myös lounaan, koska pöydät idyllisessä puutarhassa näyttivät niin houkuttelevilta paikoilta nauttia soppaa ja keskustella. Talon vessojen lisäksi alueelle oli tuotu bajamajoja, niissäkään ei syntynyt ruuhkaa. 

Pidän plussana sitä, että tilaisuudessa keskityttiin asioihin, myös yleisökysymyksille oli varattu aikaa eikä ryhmäselfietouhuilua ollut.
Eikö sitä tapahdu nykyään melkein kaikissa asiatilaisuuksissakin?

Mietimme muutaman ihmisen kesken, oliko miinusta, ettei eri tavalla ajattelevia ollut väittelemässä, esim. tuosta hybriditulijoiden palauttamisesta. 
Mielestäni tähän tilaisuuteen ei ollut hyvä tuoda kiistoja. Unity, unity... sitähän me haluamme viestiä. 
Kyllä tätäkin tapahtumaa on tarkkailtu, ja kaikkea mitä siitä kirjoitetaan voidaan myös väärentää, tehdä pilkkameemejä, korostaa pieniäkin mielipide-eroja jne.
Minun mielestäni me toimimme terveen järjen ja itsesuojelun periaatteen mukaan, kun emme anna Venäjän valita meille tulijoita. Olen myös iloinen siitä, että me luotamme viranomaisiimme ja tajuamme epäillä lukemaamme.

Kotkaniemen Ellen Svinhufvud -leivos, 6.8.2024. Kuva: Ume

Presidentti Mauno Koiviston hautajaiset toivat mieleen isäni

Isäni parikymppisenä

Isäni 91-vuotiaana, 10 päivää ennen kuolemaansa

Kun luin lehdistä, että Jorma Hynninen laulaa presidentti Mauno Koiviston hautajaisissa Veteraanin iltahuudon, tiesin, että liikutun ja alan nyyhkyttää hillittömästi. Pelkkä Jorma Hynnisen ääni, ja vielä että näen hänen laulavan.
Ja tämä laulu.

Isäni oli samassa sodassa kuin Mauno Koivisto. Hän oli ensin lähettinä ja velipuolensa kuoltua lääkintämiehenä, koska ajateltiin, että se olisi hieman turvallisempaa ja, jos hyvin käy, perheestä voisi edes toinen poika säilyä. 
Isä säilyi.

Isäni ei puhunut nuorempana paljon sotakokemuksistaan, vitsaili joskus sotamiesten toilailuista ja omista ylivertaisista taidoistaan hoitaa vammoja. 
Ne taidot olivat kyllä meille lapsille liian ronskeja; hän heitti omiin haavoihinsa suolaa desinfiointiaineeksi. 
Vanhana isä saattoi kesken kaiken eläytyä johonkin sodassa kokemaansa. Kerran kun kävelimme Kankaanpään keskustassa mukulakivikatua, hän totesi, että kyllä ne haavoittuneet Kannaksella huusivat, kun piti heitä tämmöisiä katuja pitkin kuljettaa kovapyörärattailla. 
Myös ryöstötilanteessa - sellaisenkin kohteeksi isäni vanhuksena joutui - hän oli muistanut sotakokemuksiaan. Yksi parikymppisistä ryöstäjistä oli uhkaillut isää kuristamalla tätä vyöllä kaulasta ja ilkkumalla eikö äijä pelkää. Isäni oli sanonut siihen:"Kyllä mä poijat peloon tiärän. Mä olen Vuasalmellaki ollu."
Kahdeksankymmentä täytettyään isäni alkoi toimia sotaveteraaneissa ja puhua me-muodossa kavereistaan. Entisestä korsukaverista tuli hänelle tärkeä.

Isä esittelee tyttärelle mitaliaan.

Siunauspuheen Koiviston hautajaisissa pitänyt piispa Eero Huovinen kertoi Mauno Koiviston vielä tämän vuoden puolella muistelleen lentopallokavereilleen sotapalvelustaan jääkärikomppaniassa.
Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat "kolhia" vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: "Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni."
Kolhiminen tuo niin mieleen lapsuudenmurteeni. Lapsia saatettiin varoitella ulos leikkimään lähtiessä: "Älkää sitte kolhiko itteenne!"
Paljon muitakin muistoja lapsuudesta nousee pintaan tutun murresanan mukana.

Luulen, että minun isäni Frans Korpela olisi tehnyt kuten Mauno Koivisto vankeja kuljettaessaan. Hän olisi nähnyt ihmisen vangissa, kuten näki kaikissa muissakin. 
Kun isäni lopetti maanviljelyn, hän ei suostunut myymään pois koneitaan, koska naapurit olivat aina lainanneet niitä. "Mistä ne sitte Vesilahreski pernakoneen ottaa, jos mä omani hävitän." Siellä seisoivat perunanistustuskoneet, klapikoneet ja muut odottamassa lainaajia. 

Isän vaatimattomuus ärsytti minua. Hänelle kelpasi kaikki, koska kaikki oli niin paljon paremmin kuin korsussa. Hän ei halunnut mukavuuksia, eikä mitään turvalaitteita edes ryöstetyksi tulonsa jälkeen. Pelkäsin monesti ja motkotin hänelle, kun hän lähes yhdeksänkymppisenä ajeli traktorilla yksin metsässä hakemassa tuulenkaatamia puita. Poikani ymmärsivät paremmin ja sanoivat, että anna Papan olla. Hänellä on nyt hyvä elämä juuri näin. 

Isä esittelee tyttärelle kasvejaan. Hän käytti paljon luonnonkasveja,
keräsi mm. omat teeaineksensa luonnosta.

Vuonna 2012 elokuva- ja teatteriohjaaja Noora Männistö teki dokumenttielokuvan pohjoissatakuntalaisella myymäläautolla käyvistä ihmisistä ja heidän elämästään Jokapäiväinen leipä ja pyhäksi pullaa. Tiesin, että isäni oli mukana jossain kohdassa tässä tv-elokuvassa, ja kun se näytettiin TV1:n Dokumenttiprojektissa istuin hievahtamatta odottaen missä näkyy isäni, vai eikö näykään. 
Siirryttiin sotaveteraanien kokoukseen. Vanha nainen säestää pianolla ja valkopäiset miehet laulavat Veteraanin iltahuutoa ponnettomasti, haurain äänin, Yhtäkkiä kamera pysähtyy lähikuvaan minun isäni kasvoista ja viipyy siinä pitkään, pitkään. Isä liikuttaa hiljaa huuliaan. (Isäkään ei mielestään osannut laulaa. Meidän perheessä vain hänen äitinsä Alma Josefiina eli Mamma osasi, kajautteli virsiä ja teki selväksi muille, että he eivät osanneet.) 
Minä tuijotan ja tuijotan. Miten isäni onkaan kaunis vanhus, arvokas ja yhtä aikaa vahva ja väsynyt. 
Soitin ohjaajalle ja tilasin elokuvan itselleni muistoksi. Katsoin sen tätä kirjoitusta varten ja pysäytin alla olevaan otokseen. Siinä hän on, veteraani.

Sotaveteraanin iltahuuto ei ollut merkinnyt minulle mitään ennen kuin näin tämän dokumentin. 
Nuoruudessani  60 ja 70-luvuilla kaikkea sotaan liittyvää pidettiin nolona paatoksena. Häpeän muistella, että osa Vietnamin sodan vastustajista tuomitsi myös suomalaiset veteraanit sotakiihkoilijoiksi. 
Jokapäiväinen leipä -elokuvan jälkeen nyyhkytän heti, kun kuulen ensimmäiset sävelet Veteraanin iltahuudosta. 

Olen ollut Mauno Koiviston hautajaisten jälkeen surutilassa ja käynyt Koiviston elämän ohella läpi myös isäni elämää, joka ei ollut helppoa ennen sotaa eikä sen jälkeen. 
Isällä koulunkäynti loppui siihen, että köyhän pientilan pojan piti tehdä töitä. Hän kertoi myös, että yhtenä talvena ei ollut kuin yhdet yhteiset kunnolliset kengät velipuolen kanssa ja matkaa kouluun viitisen kilometriä. 
Sodan jälkeen oli uudelleen rakentamisen aikaa, peltoja raivattiin ja elämä oli jonkin aikaa mallillaan. Sitten rakas vaimo kuoli 36-vuotiaana, poika heti perään 17-vuotiaana, ja isäni piti tulla toimeen vanhenevien vanhempiensa ja tytärtensä kanssa, jotka kipuilivat kuka mitenkin. 

Vuoden päästä tämän elokuvan julkaisusta isäni kuoli. Vanhan soturin sydän hiipui. 
Sota ei ollut isän kokemuksista pahin. Hän oli kertonut mieskerhoa vetävälle papille, että pahin oli vaimon äkkikuolema.  

Isäni oli sielultaan maamies loppuun asti. 
Mieheni teki hänen hautajaisiinsa videoteoksen, joka loppuu näihin kuviin.