 |
| Teksti kirjanmerkistä |
Minulla on tapana pitää
lappua kirjan välissä ja merkata siihen lukiessani tärkeitä sivunumeroita, kohtia, joihin haluan palata. Yleensä
kirjasta löytyy jokin huippu: uusi näkökulma, jokin asia ilmaistuna nasevammin
kuin koskaan ennen, jotain tavattoman kaunista tai jotain, jolla on
henkilökohtainen sanoma juuri minulle. Tällaiset ydinkohdat ovat eri kohtia
eri lukijoille. Kerron nyt muutamasta viimeksi luetusta sen kohdan, joka on jäänyt päällimmäisenä mieleeni pyörimään.
Delphine de Vigan, Yötä
ei voi vastustaa (2013 - alkuteos Rien ne
s'oppose à la nuit 2011)
Nyt tiedän, millaiseen
jännityksen tilaan tämä kirjoitustyö minut saattaa, miten paljon kysymyksiä se
herättää, miten paljon se häiritsee, väsyttää, toisin sanoen vie voimiani sanan
fyysisessä merkityksessä. Halusin kenties kunnioittaa Lucilen muistoa, tehdä
hänelle paperisen ruumisarkun - minusta ne ovat kaikkein kauneimpia - ja
lahjoittaa hänelle romaanihenkilön kohtalon.
Kirjailija kirjoittaa
muistelmateosta äidistään. Hän joutuu penkomaan menneitä etsiessään äitinsä
tuskaisuuden alkuperää. Monesti tällaista työtä epäillään ja katsellaan
pahansuopaisesti, mutta näinhän se juuri on: paperinen ruumisarkku.
Miten kauniisti sanottu!
Anna-leena Härkönen,
Takana puhumisen taito (Kirjan ja ruusun päivän
kirja 2014)
Yksi vuosikausia huonossa
liitossa kärvistellyt nainen oli selittänyt ystävälleni: - Kyllä mä tiedän,
että pitäs erota mutta mä en jaksa, kun on talvikin tulossa!
Tässä tiivistyy Härkösen
omin tyyli:koominen, ronski ja maanläheinen. Ja nyt sen keksin
- meretemazzarellamainen! Kyllä, Mazzarellan ja Härkösen arkifilosofisessa, tapauksia luettelevassa rupattelutyylissä on paljon samaa.
Schoschana Rabinovici,
Thanks to My Mother (1998)
There in that car, on a
journey into the unknown, I learned that people in extreme situations can
behave completely differently from the way they usually do. No one can know how
he would himself behave. Many who give the impression of being strong might
allow themselves to become discouraged, and weak ones might become heroes.
Olen nähnyt näin
tapahtuvan, ja tiedän itse olevani aika kova luu pahassa paikassa. Yleensä
varsinkin naiset luulevat olevansa - ja
heidän uskotaan olevan - pinteeseen joutuessaan voimattomia kirkujia, mutta
tosipaikassa he saattavat saada supervoimat ja olla tosi valppaita ja
kylmähermoisia.
Ähäkutti, maltoin ottaa lainaukset lyhyinä ja kirjoittaa niukasti. Olen kohta Twitter-kelpoinen. Montako merkkiä twiittauksessa saikaan olla? Miten sillä on tuollainen nimi, visertely! Meillä ainakin linnut visertävät tosi pitkään ja perusteellisesti ilman rajoituksia.
